Kategoriat
2/2014 herätysliikkeet Kirkko Lehdet LHPK Lähetyshiippakunta Teologia

Muut lehdet: Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet

Juhana Pohjola

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, pastori, Helsinki

Voisiko Lähetyshiippakunta tehdä enemmän yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa? Hyvän kysymyksen kuulemme usein. Läheiset yhteydet olisivat luonnollisia. Piispamme ovat palvelleet Kansanlähetyksessä, useat pappimme Opiskelija- ja koululaislähetyksessä ja monen vastuunkantajan taustalta löytyy evankelisuus, rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus. Samaa hengellistä maapohjaa on siis olemassa. Sama huoli Suomen ev.lut. kirkon tilasta on monen kanssa yhteinen. Sama näky uskon yhteyden syntymisestä Kristukseen motivoi työtä. Miksi sitten yhteistyötä on niin vähän järjestöjen kanssa? Vastaus koskee ainakin kolmea eri kysymystä.

 

Erilainen työnäky

Monet herätysliikkeet ovat tarjonneet ihmisille paikallisseurakunnan rinnalla uskon yhteyden ja hyvää opetusta sekä sisä- ja ulkolähetyksen kanavan. Vaikka liikkeet ovat syntyneetkin jännitteessä valtiokirkkoon, niiden toimintamalli on edellyttänyt sitä. Valtio ja kirkko tarjoavat hengelliset raiteet, matkustuspalvelut ja junaletkan, josta voi valita oman liikkeen vaunun. Sakramentit, virka ja jumalanpalvelus kuuluvat kirkolle, mutta julistus, veisuu ja sielunhoito omiin seuroihin ja piireihin. Tämä historiallinen perusasetelma kuitenkin nykyään horjuu. Yhteiskunta on moniarvoinen, kirkko teologisesti rapautunut ja liikkuva yksilö valintatietoinen.

Lähetyshiippakunnan synty ilmentää muuttunutta toimintaympäristöä. Näkymme on rakentaa seurakuntia. Tarjoamme vaihtoehdon paikallisseurakunnille. Järjestöissäkin pohditaan miten päivittää oma työnäky, kun perinteinen yhdistysmalli ei enää vastaa tämän hetken tarpeita. Kaikista ev.lut. kirkon seurakunnista ei tee mieli hakea palveluja ja ihmiset usein haluavat yhdestä osoitteesta opetuksen, sakramentit ja yhteisön. Järjestöissä kysellään, ohjatako ihmisiä paikallisseurakuntiin vai rakentaako omia messuyhteisöjä?

 

Teologiset erot

Jokaisessa maamme herätysliikkeessä on sellaista syvää ja koeteltua hengellistä perintöä, jonka soisin rikastuttavan myös Lähetyshiippakuntaa. Kaikki teologisetkaan näkemyserot eivät ole erottavia. Lähetyshiippakunnan kannalta keskeistä yhteyttä haettaessa on, että armon evankeliumin saarna on kirkas ja ristin lahjoja ei eroteta sakramenteista ja jumalanpalveluksesta. Monessa liikkeessä hyvästäkin teologiasta huolimatta on toiminnan kautta opetettu, että jumalanpalvelus ei ole hengellisen elämän keskus. Tämä on johtanut siihen kummallisuuteen, että kysyttäessä ihmisen hengellistä kotia, harva sanoo sen olevan oma seurakuntansa. Se on ymmärrettävää, koska kaikki eivät ole tulleet ruokituksi omassa seurakunnassaan. Jeesus on kuitenkin tarkoittanut, että ensisijaisesti elämme sanan ja sakramentin äärellä kokoontuvan seurakunnan yhteydessä.

 

Suhde Suomen ev.lut. kirkkoon

Herätysliikkeiden toiminta on ollut sidottu valtiokirkon rakenteisiin. Syntyneet siteet seurakuntiin ja kristittyihin eri puolilla ovat lujat. Vastuu ystävistä, nuorisotyöstä, lähetyksestä ja ykseydestä painavat. Näin kirkkokriittisyydestä huolimatta toimitaan piispojen ja kirkkojärjestyksen ehdoin. Kirkon tarjoama asema, toimintamahdollisuudet, tilat ja tuki ovat olleet pitkään läsnä järjestöjen toimintasuunnitelmaa ja budjettia laadittaessa. Mitä näkyvä ja toiminnallinen yhteistyö Lähetyshiippakunnan kanssa merkitsisi? Vaikka teologiasta yhteispohjaa ja ystävyyttä löytyisikin, niin yhdessä kulkeminen on vaikeaa. Hyväksyvätkö liikkeet Lähetyshiippakunnan papit tilaisuuksiinsa? Voivatko järjestöt järjestää messuja kanssamme ilman kirkkoherran lupaa ei-sakraalissa tilassa? Rakentavatko ne järjestäytyneitä seurakuntia? Kyllä-vastaus taitaisi suistaa ne nykyisiltä raiteiltaan. Lähetyshiippakunta ei ole yksi Turun arkkipiispan ohjaaman junan vaunu toisten joukossa vaan se kulkee samalla ratapihalla, mutta rinnakkaisraiteella.

Tilanteet voivat muuttua. Vaunuja voi irrota ja raiteet yhdistyä. Tärkeätä tässä hetkessä on, että ynseyden sijaan voisimme toteuttaa YYY-ohjelmaa. Ymmärrystä toisen lähtökohdista ja tavoitteista voi lisätä monitasoisella kanssakäymisellä. Yhteistyötä voi tehdä siellä, missä se on mahdollista. Yksituumaisuutta voi etsiä teologisella keskustelulla ja rukouksella. Ohjelmaa voivat toteuttaa niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin. Tällöin voisi toteutua myös Herran armosta se, että yhdessä kulkeminen tulee kerran vielä näkyvämmäksi.

Pääkirjoitus, Pyhäkön lamppu 2/2014

Kategoriat
4/2013 Lehdet Teologia

”Mikä ei ole Raamatullista, ei ole teologista.”

”Quod non est biblicum, non est theologicum”

Jouni Anttila, pastori, Helsinki

 

Tämä alustus jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tutkimme mitä laki on Vanhassa testamentissa. Toisessa osassa tutkimme laki-käsitettä Uudessa testamentissa. Kolmas osa käsittelee lakia luterilaisten tunnustuskirjojen Schmalkaldenin opinkohdissa. Nostan esille myös Yksimielisyyden ohjeesta lain kolme käyttöä. Olen pyrkinyt tekemään tämän johdannon siten, että se herättäisi keskustelua ja saattaisi jokaisen pohdiskelemaan lakia ja sitä mitä sillä tarkoitetaan ja mitä se merkitsee. Pyrkimykseni on ottaa eri näkökulmia lakiin, jotta sen kautta päästäisiin pohtimaan sitä, mitä laki oikeastaan on. Tämän vuoksi yksittäisissä näkökulmissa ei mennä kovin syvälle.

 

Vanha testamentti

 

  1. Toora sanana

Aloitamme tämän johdatuksen aiheeseen aivan Pyhän Raamatun alusta. Puhumme yleisesti viidestä Mooseksen kirjasta lakina. Eikä se aivan väärin olekaan, sillä viisi Mooseksen kirjaa on tunnettu jo Joosuan aikana nimityksellä ”Mooseksen laki” (tooraah mooseh / nomon moosee) (Joos. 8:31–32). Samalla nimityksellä se tunnetaan läpi Vanhan testamentin. Uudessa testamentissa käytetään myös Septuagintasta tuttua nomon moosee –ilmaisua.

 

Kun käännöksessä on suomenkielessä laki-sana, usein alkutekstissä käytetään juuri toora-sanaa. Kuitenkin näin käännettynä se on varsin kapea-alainen. Laki-sana tuo näet mieleen enemmän ihmisen tekemisen ja omavanhurskauden – laki on jotakin sellaista, mitä ihmisen tulee tehdä. Kuitenkin toora-sanan merkityksiä ovat myös ohje, opetus ja opastus. Joissain tapauksissa toora-sana voitaisiin kääntää tarkoittamaan jopa oppia. Tämä on syytä pitää mielessä, kun tutkitaan viittä Mooseksen kirjaa.

 

  1. Mooseksen laki

 

Koska aiheena on laki, otetaan muutama esimerkki Mooseksen laista eli Toorasta ja siitä miten laki ilmenee siinä. On aina muistettava, että vaikka puhutaan Mooseksen laista, niin kaiken takana on kuitenkin aina Jumala. Tämä tulee selvästi esille useassa kohtaa, Herra itse puhuu ”minun laista” ja psalmeissa mainitaan Herran laki. Lähtökohta on siis se, että Jumala antoi tämän lain sanat Moosekselle.

 

  1. a) Mooseksen laki yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjänä

 

Riemuvuosi (3. Moos. 25, 5. Moos. 15)

”Ja laske seitsemän vuosiviikkoa: seitsemän kertaa seitsemän vuotta, niin että seitsemän vuosiviikon aika on neljäkymmentä yhdeksän vuotta. Ja seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä anna pasunan raikuen soida; sovituspäivänä antakaa pasunan soida koko maassanne. Ja pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa vapautus maassa kaikille sen asukkaille. Se olkoon teille riemuvuosi; jokainen teistä saa silloin palata perintömaallensa ja sukunsa luo.” (3. Moos. 25:8)

 

Riemuvuotena velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui alkuperäiselle omistajalleen. Myyntihinta ei ollut maan hinta, vaan jäljellä olevien satojen hinta seuraavaan riemuvuoteen asti. Syy tähän järjestelyyn oli se, että ihmiset eivät omistaneet maata, vaan maan omistaja oli lopulta Jumala.  ”Älköön maata ainaiseksi myytäkö, sillä maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani.” (5. Moos. 25:23) Se, että Jumala oli maan lopullinen omistaja ja velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui omistajalleen, piti – ainakin teoriassa – tuloerot kurissa. Samalla tämä säädös opetti ihmisille Jumalan hyvyydestä: lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

 

Mooseksen laissa on useita yhteiskunnallisia asioita käsitteleviä säädöksiä, esimerkiksi kuoleman tuomion todistajat (5. Moos.17:6–7), säädös väärästä todistajasta (5. Moos. 19:18–19), säädös kuninkaasta (5. Moos. 17:14–). Lisäksi on orjia koskevat säädökset ja niin edelleen. Vaikka aina ei puhutakaan varsinaisesti laista, nämä ovat kuitenkin toimineet VT:n Israelin lainsäädännön ja yhteiskunnallisen järjestyksen pohjana.

 

  1. b) Mooseksen laki, erityisesti 3. Mooseksen kirja ihmisen syntisyyden opettajana ja sovituksen ilmoittajana.

 

Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus) on Mooseksen lain keskimmäinen kirja, ja sen keskimmäinen luku käsittelee suurta sovituspäivää. Leviticus alkaa uhrisäädöksillä, toisin sanoen, mitä tulee uhrata ja miten missäkin tilanteessa. Suurena sovituspäivänä suoritettiin uhri ylipapin ja hänen sukunsa puolesta, ja tämän jälkeen uhri kansan syntien puolesta ja pyhäkön puhdistamiseksi saastaisuudesta, jonka kansa teoillaan oli sille aiheuttanut. Tämä säädös opettaa ihmiselle, että hän on syntinen ja hänen rikkomuksensa vaatii sovitusta Jumalan edessä. Samoin ihmiselle opetetaan, että hän ei omilla teoillaan voi sovittaa itsensä ja Jumala välejä, vaan aina tulee olla sijaiskärsijä. Koska suuri sovituspäivä oli toistuva tapahtuma, se myös osoitti ihmiselle, että hän ei pysty lopultakaan noudattamaan lakia omaksi vanhurskaudekseen.

 

  1. c) Huomioita kymmeneen käskyyn

 

Ehkä tunnetuin säädöskokoelma Mooseksen lain sisällä ovat kymmenen käskyä. Heprean alkukielessä kymmenen käskyä eivät ole kymmenen käskyä vaan kymmenen sanaa. Niitä ei ole kirjoitettu käskymuotoon ”Älä tee…” vaan ohjeellisempaan muotoon ”Sinä et tule [tekemään jotakin]…”.  Tämä ei tee niistä yhtään vähempiarvoisia, sillä näiden kymmenen sanan merkitys on siinä, että ne ovat Jumalan antamia säädöksiä siitä, miten ei tule elää. Tästä näkökulmasta katsottuna ne eivät ole elämää rasittavia säädöksiä vaan elämää suojelevia ohjeita. Kymmenen käskyä osoittavat meille sen, miten Jumala haluaa meidän elävän elämäämme. Luojanamme Hän tietää mikä on meille parasta. Kysymyksessä ei ole siis mikään moraalisääntöjen kokoelma, joka opettaa ihmisille korkeaa moraalia, vaan elämän perussäännöt, joiden rikkominen välttämättä väistämättömyyden pakosta ajaa ihmisen ennemmin tai myöhemmin haaksirikkoon. Niissä ilmoitetaan Jumalan tahto – siinä mielessä kymmenen käskyä voidaan toisaalta ymmärtää laiksi, koska lain rikkominen oikeuden mukaisessa järjestelmässä johtaa automaattisesti rangaistukseen.

 

  1. Profeetat ja Mooseksen laki

 

Profeetoille Toora korostuu Jumalan tahdon ilmaisuna, jos näin voisi sanoa. Jumalan tahdon rikkominen on synti. Syntiä kohtaa tuomio ja rangaistus tai sitten se sovitetaan. Kolme näkökulmaa nousee profeetoilla esille selvästi: yhteiskunnallisen lain polkeminen, temppelipalveluksen rappio ja oikein tekeminen ts. lain mukaan eläminen arkisessa elämässä, esimerkiksi köyhien kohteleminen.

 

Eri profeetoilla on erilaiset korostukset Mooseksen lain eli Tooran suhteen. Suuremmilla profeetoilla voi olla useitakin näkökulmia Tooraan. Jesaja 5:7:ssä profeetta valittaa, kuinka Jumala odotti oikeudenmukaisuutta ja vanhurskautta omalta kansaltaan, mutta sitä ei koskaan tullut. Samanlaista yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta Jesaja valittaa 10. luvun alussa, kun profeetta tuo esille oikeusjärjestelmän korruption.

 

Muiden muassa Jeremia ja Miika tuovat esiin temppelipalveluksen rappion. Sen sijaan, että kansa olisi noudattanut Mooseksen laissa olevia määräyksiä, se on hylännyt sille annetun lain. Jeremia jopa nostaa esiin kansan röyhkeän Mooseksen lain rikkomisen. Hän toteaa, että temppeli on rosvojen luola – luolassahan ei tehdä rikoksia, vaan rikokset tehdään muualla ja luolaan tuodaan saalis ja siellä sen ajatellaan olevan turvassa. Miika 6:6–7 tuo esille, että kansa ei ollut ymmärtänyt temppelipalveluksen sisältöä. Kyse ei ollut ulkonaisesta suorituksesta, kuten pakanauskonnoissa, vaan ulkoisen temppelipalveluksen tarkoitus oli julistaa sitä, mihin ihminen sisimmässään uskoi.

 

Uusi testamentti

 

  1. Laki ja Uusi testamentti

 

  1. a) Jeesus, Vuorisaarnan opetus ja lain todellinen henki

 

Juutalaiset teologit rakastivat Tooraa. Se oli heidän teologiansa lähtöpiste ja perusta. Siinä ilmoitettiin kaikki se, mitä Jumala ihmiseltä tahtoi. Psalmeissa Herran lain noudattajaa pidetään onnellisena. Juutalaiselle Mooseksen laki on lamppu, joka valaisee hänen askeliaan.

 

Vuorisaarnassa Jeesus käy läpi lähes kaikki kymmenen käskyä. On sinänsä erikoista huomata, että kun rikkomus lieventyy, rangaistus itse asiassa kovenee, Matt. 5:21–22. Tappamisesta joutuu kohtaaman oikeuden tuomion, mutta hulluksi haukkuminen saa rangaistuksekseen helvetin tulen.

 

Jeesuksen ajan juutalaisten lakikäsitys oli synergistinen. Kyse ei ollut pelkästä liittonomismista, eli siitä, että ihmisen kuuliaisuus on vastaus Jumalan armotöihin. Tässä synergismi tarkoitti sitä, että kuuliaisuus edelsi armoliittoon pääsemistä ja oli tulevan pelastuksen ehto.

 

Jeesus ei tullut kumoamaan lakia. Hän opettaa, mitä Jumalan lain noudattaminen todellisuudessa ihmiselle on. ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Matt. 5:48) Jeesus julistaa lakia siten, ettei se riitä, että tehdään ulkoisesti oikein, vaan koko ihmisen toiminnan tulee olla täydellisesti Herran lain mukaista, niin ulkoisesti kuin myös sisäisesti. Jeesuksen saarna paljasti ihmisen todellisen tilan – ulkoinen kuulaisuus ei auta, jos ihminen on sisältä kuollut.

 

Tätä näkökulmaa eli ihmisen todellista tilaa, Jeesus tuo opetuksessaan esille. ”Ja hän sanoi: ’Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.’” (Mark. 7:20–23) Tämä näkökulma on tärkeä, kun otetaan huomioon ihmisen kyvyttömyys noudattaa lakia kuten Jeesus opettaa.

 

”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään.” (Matt. 5:17) Kristityn on tärkeä ymmärtää ja muistaa se, että Jeesus ei kumonnut lakia, vaan täytti sen. Niinpä vuorisaarnasta nousee vielä tärkeä näkökulma lakiin ja se on se, mitä laki on sen täyttämisen jälkeen? Laki ei kristitylle ole enää pelastustie, vaan se opettaa ihmistä vielä tämän elämän ajan elämään Jumalan tahdon mukaan. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, mutta vanha ihminen sitä vielä tarvitsee.

 

  1. b) Paavali ja laki

 

Kirjeessään galatalaisille Paavali vastustaa niin kutsuttuja judaisteja, jotka opettivat, että pelkkä usko ei riittänyt pelastukseen, vaan sen lisäksi tuli ympärileikkauttaa itsensä ja noudattaa Mooseksen lakia. Tällaista käytäntöä vastaan Paavali kävi mitä hurjimmalla tavalla. Tästä pääsemme myös kiinni siihen, että Paavali käyttää pääsääntöisesti käsitettä laki. Jos olen oikein ymmärtänyt, lailla Paavali viittaa juuri Mooseksen lakiin eli viiteen Mooseksen kirjaan.

 

Paavali tuo tähän laki-teemaan tärkeän piirteen eli lain ja evankeliumin erottamisen. Paavali tuo selvästi esille, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ei lain tekojen kautta. Hänelle laki on vaatimusten tie, joka ei anna voimia sen noudattamiseen. Evankeliumi on puolestaan Jumalan voima, joka antaa kaiken mitä se vaatii. ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? Niinkö älyttömiä olette? Te alotitte Hengessä, lihassako nyt lopetatte? Niin paljonko olette turhaan kärsineet? – jos se on turhaa ollut. Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta?” (Gal. 3:1–5)

 

Paavali on hyvin ymmärtänyt Jeesuksen vuorisaarnan. Hän ymmärsi, että lakia on noudatettava täydellisesti, jos sen kautta aikoo pelastua. Realistina Paavali on oppinut myös Jeesuksen opetuksen ja Vanhan testamentin todistuksen siitä, että ihminen on syntinen, eikä hän pysty omin voimin noudattamaan lakia Jumalan standardin mukaan.

 

Galatalaiskirjeessä Paavali vastaa siihen, miksi laki sitten on annettu, jos ihminen ei alun alkaenkaan sitä pystynyt noudattamaan. ”Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä. Välimies taas ei ole yhtä varten; mutta Jumala on yksi. Onko sitten laki vastoin Jumalan lupauksia? Pois se! Sillä jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todella tulisi laista. Mutta Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat.” (Gal. 3:19–22)

                     

”Kun Paavali on puhunut näin laista ja sanonut, että se ei ketään pelasta, hän joutuu kertomaan, miksi ihmeessä Jumala sitten antoi koko lain. Lain antamisen syynä on ihmisten synti. Silti laki ei missään nimessä ole vastoin Jumalan lupauksia. Laki on ihan hyvä asia, mutta vika on meissä ihmisissä, jotka emme osaa elää lain mukaan niin, että pelastuisimme. Siksi laki on pelastustienä ehdottomasti ja kaikilta poikki. Yksi suuri tehtävä lailla silti on: Se            osoittaa selvästi jokaisen ihmisen olevan syntinen ja Jumalan vihan alla. Se siis ’sulkee kaikki                       synnin alle’. Tämä on tärkeä tehtävä, jonka tässä maailmassa hoitaa nimenomaan Jumalan laki.” (Erkki Koskenniemi)

 

Tunnustuskirjat ja luterilainen opetus

 

  1. Schmalkaldenin opinkohdat

 

”Tässä asiassa on käsityksemme, että Jumala on antanut lain 1. ensiksi hillitsemään syntiä toisaalta hirvittävin rangaistuksen uhkauksin, toisaalta armon ja lahjan lupauksin ja tarjouksin. Tämä tarkoitus ei kuitenkaan ole toteutunut, mikä johtuu synnin ihmisessä vaikuttamasta pahuudesta. Toiset ovat näet sen johdosta vain tulleet pahemmiksi, nimittäin ne, jotka vihaavat lakia, koska se kieltää sen, mitä he mielellään tekevät, ja käskee tekemään sellaista, mikä on heille vastenmielistä. Siksi he toimivat entistä enemmän vastoin lain vaatimusta, mikäli rangaistukselta voivat. Näitä ovat kurittomat, häijyt ihmiset, jotka tekevät pahaa milloin ikinä siihen on tilaisuutta. Toisista tulee sokean ylimielisiä: he kuvittelevat pitävänsä lain ja kykenevänsä siihen omin voimin, niin kuin yllä on sanottu skolastisista teologeista. Näistä tulee teeskentelijöitä ja tekopyhiä.

Mutta lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4:15: ’Laki saa aikaan vihaa’ ja Room. 5:20: ’Laki tekee synnin suuremmaksi.’”

 

  1. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan seuraavaa:

 

”Tiedämme, että Jumalan lain avulla (1) pidetään hillittömiä ja tottelemattomia ulkonaisen kurin ja kunniallisuuden piirissä ja (2) opetetaan kaikkia ihmisiä tuntemaan syntinsä. Tiedämme myös (3), että sellaiset ihmiset, jotka Jumalan Henki on synnyttänyt (2 Kor. 3:13–18) uudesti ja joiden sydämeltä Mooseksen peite on poistettu heidän kääntyessään Herran tykö, (Ps. 119:1) elävät ja vaeltavat Jumalan laissa. Viimeksi mainitusta, kolmannesta lain käytöstä on syntynyt kiistaa muutamien harvojen teologien kesken.”

 

  1. Luterilaista opetusta laista ja vähän evankeliumistakin.

 

Laki ja evankeliumi käsitteinä:

 

”Laki on sanan varsinaisessa merkityksessä on Jumalan sana, jossa Hän vaatii ihmisiltä, että heidän luontonsa, ajatuksensa, sanojensa ja tekojensa on oltava yhtäpitäviä Jumalan käskyjen kanssa, jotka hän on antanut ihmisille elämän ohjeeksi ja kiroaa ne, jotka tätä vastaan rikkovat.”

 

”Evankeliumi on sanan varsinaisessa merkityksessä se Jumalan sana, jossa Jumala ei esitä ihmiselle mitään moraalisia vaatimuksia, eikä siitä johtuen myöskään nuhtele heitä mistään rikkomuksista, vaan päin vastoin lupaa Kristuksen sijaishyvityksen tähden armonsa ja anteeksiantamuksensa niille, jotka eivät ole hänen lakiansa pitäneet.”

 

Nämä kaksi ovat siis päinvastaisia, ja ne on osattava erottaa, jotta Jumalan lailla ja evankeliumilla olisi se terä, joka niillä kuuluu olla. Kuitenkin Raamattu käyttää laki-käsitettä myös laajemmassa merkityksessä ilmoittamaan Jumalan ilmoitusta yleensä, jolloin laki-käsite sisältää evankeliumin.

 

Yhteistä näille kahdelle on se, että ne molemmat ovat täysin Jumalan sanaa. Raamatussa laki ja evankeliumi ovat sulassa sovussa vierekkäin, esimerkiksi Roomalaiskirjeessä. Kuitenkaan niitä ei sekoiteta toisiinsa.

 

Lailla ja evankeliumilla on suhteessa pelastusjärjestykseen marssijärjestys. Lakia on julistettava siksi, että ihminen käsittäisi oman syntisyytensä ja kadotuksenalaisuutensa. Kun tämä päämäärä on saavutettu, on lain sijaan julistettava evankeliumia murheelliselle sydämelle.  Ihmisen on nähtävä lain valossa oma mahdottomuutensa, jotta evankeliumi menisi perille. Näin ollen usko on lain loppu. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, sillä laki on kirjoitettuna hänen sydämeensä (Jer. 31:33). Vanha ihminen ei kuitenkaan kuole ihmisen tullessa kristityksi. Tälle vanhalle ihmiselle on lakia julistettava, ja vanha ihminen lakia sen kaikissa muodoissaan tarvitsee. Yhteiskunnassa lakia tarvitaan (1.) pitämään jumalattomuutta aisoissa, (2.) näyttämään ihmiselle hänen syntisyytensä ja rankaisemaan siitä, sekä (3.) ohjeeksi ja opetukseksi oikeaan elämään.

 

  1. Kaksi tutuinta väärinkäytöstä.

 

Antinomismi

 

Kristitylle ei enää tule saarnata lakia, sillä uskon synnyttää evankeliumi. Lakia tulee julistaa vain paatuneille ja epäuskoisille. Yksimielisyyden ohjeessa hylätään vahingollisena tämä oppi (s. 441).

 

Synergismi

 

Synergismin mukaan ihmisen tulee suhtautua oikealla tavalla evankeliumiin. Synergismin kannattajat katsovat, että evankeliumi on riippuvainen ihmisen suorituksesta, ts. persoonallisesta ratkaisusta eli suhtautumisesta asiaan oikealla tavalla. Tämän näkemyksen ongelma on siinä, että ei tunnusteta sitä tosiasiaa, että laki tuomitsee kaikki erotuksetta ja evankeliumi lupaa armon erotuksetta. Kaikki ihmiset ovat samalla viivalla suhteessa lakiin ja evankeliumiin. Ihmisen oma suhtautuminen ei siis muuta lain tai evankeliumin luonnetta.

 

Materiaalina Tunnustuskirjojen lisäksi:

Antti Laato: Risti, Sydän ja Ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä

Erkki Koskenniemi:http://sley.fi/luennot/Raamattu/UT/Gal/03EK.htm

Timo Eskola: Uuden testamentin narratiivinen teologia.

 

Alustus Concordia-piirissä

Kategoriat
1/2013 Lehdet Pietismi Teologia

Pietistit

Petri Hiltunen, pastori, TT, Kouvola

 

[Olemme aikaisemmilla kerroilla puhuneet uudelleenkastajista ja reformoiduista, jotka muodostivat omia kirkkokuntiaan. Tänään sen sijaan puhumme pietismistä, joka on enemmänkin kirkkokuntien sisäinen hengellinen liike. Pietismiä esiintyi siis myös mm. reformoidun kristillisyyden piirissä. Emme kuitenkaan puhu tässä siitä.]  Pietismi pyrki uudistamaan ja elävöittämään seurakuntia ja erityisesti syventämään yksityisten kristittyjen hengellistä elämää. Siitä nimi ”pietismi” (lat. pietas = hartaus). Painopiste on yksilön sisäisessä muutoksessa, pyhittymisessä. Raamattuopiston ”Hengellisen elämän syventymispäivät” on kuvaava nimi tälle pietistiselle liikkeelle.

 

Uskonpuhdistuksen (1517) aikakausi huipentui Tunnustuskirjojen hyväksymiseen vuonna 1577. Tämän jälkeen alkoi luterilaisuuden piirissä nk. ortodoksian tai puhdasoppisuuden aika. Huomio oli löydetyn uskon ja opin vaalimisessa ja rajankäynnissä siitä poikkeaviin hengellisiin suuntauksiin. Jotkut kokivat tämän kaavamaisena ja kuivana teologisena saivarteluna. Tiedon ja totenapitämisen korostaminen syrjäytti uskon elämyksellisen ja kokemuksellisen puolen. Myös ihmisten vakiintunut tapakristillisyys herätti 1600-luvulla arvostelua. Ulkonainen kirkossakäynti ilman elämänmuutosta ei tyydyttänyt kaikkia. Muutosta haettiin osittain keskiajan mystiikan perinteestä, jossa Jumalan ja sielun välinen henkilökohtainen suhde oli keskeistä.

 

Saksaa raastanut 30-vuotinen sota (1618-1648) herätti myös lopunajallisia asioita; paavi nähtiin Antikristuksena ja odoteltiin tuhatvuotista rauhan valtakuntaa. Hengellisellä harjoituksella uskottiin voitavan edistää tätä Kristuksen valtakuntaa. Huomio kääntyi vaikeina aikoina sisään päin. Paettiin kavalaa maailmaa. Yhteisöstä näkökulma siirtyi yksilöön, ulkoisesta sisäiseen. Tämä oli pietismiä ja kristillisyyttäkin laajempi kehityssuunta.

 

Pietistit olivat kärsimättömiä sen suhteen, että kristityissä ei näyttänyt tapahtuvan todellista parantumista ja elämän uudistumista. Usko ja Jumalan sana eivät saaneet riittävän näkyviä muutoksia aikaan. Niiden tehoa ajateltiin voitavan lisätä Jumalan lain kolmannella käytöllä (Jumalan käskyjen julistamisella uskoville) ja keskinäisellä hartauden harjoituksella.

 

Johann Arndt (1555 – 1621)

 

Pietismin liikkeellepanijana voidaan pitää Johann Arndtia, saksalaista luterilaista pappia. Hän opiskeli lääketiedettä enemmän kuin teologiaa. Arndtin merkitys oli siinä, että hän välitti keskiajan katolisen kirkon mystiikkaa luterilaiseen kirkkoon. Hän mm. saksansi keskiajan mystikkojen teoksia (Saksalainen teologia ja Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta). Tärkein hänen oma teoksensa oli Totisesta kristillisyydestä (1605), jota Arndt muokkasi useaan kertaan siihen kohdistuneen kritiikin vuoksi. Arndtia syytettiin mm. synergismistä (ihminen on pelastuksen asiassa yhteistyössä Jumalan kanssa) ja perisynnin kieltämisestä. Toinen tärkeä Arndtin kirja oli Paratiisin yrttitarha.

 

Arndt halusi uudistaa kirkkoa, mutta ei siten, että kirkko palaisi Lutherin opetuksiin. Lutherin ajatukset jäivät hänen teoksissaan taka-alalle. Sen sijaan hän toivoi mystiikan uudistavan kirkon. Jumalan kuva tulee palauttaa ihmissieluun. Jumala voidaan tuntea myös luonnon välityksellä. Mystiikan tie: puhdistautuminen, valaistuminen ja sielun yhdistyminen Jumalaan. Hän ei osoita tietä pelastukseen vaan pyhittymiseen ja hurskauteen. Tämä tapahtuu itsekieltäymyksen, maailmanrakkauden puhdistamisen, nöyryyden, katumuksen, antautumisen ym. avulla. Sakramentit jäivät Arndtin kristillisyydessä sen sijaan vähälle huomiolle.

 

Arndtin teokset tunnettiin jo varhain Suomessa ja niitä painettiin 1800-luvun puoliväliin mennessä 11.000 kappaletta, mikä oli valtava määrä. Arndtin kirjat olivat Raamatun ja virsikirjan jälkeen yleisimmät talonpoikien omistamat kirjat Ruotsissa. Arndtin kirjoilla ja ajatuksilla on varmasti ollut syvä vaikutus myös Suomen hengelliseen elämään ja eritoten herätysliikkeisiin.

 

Philipp Jakob Spener (1635- 1705)

 

Varsinaisen pietistisen liikkeen isä oli kiistatta Philipp Spener. Hän tunsi hyvin Arndtin teokset lapsuudestaan saakka, jota hän piti Raamatun jälkeen toiseksi tärkeimpänä kirjana. Nuorena hän koki voimakkaan kuolemankaipuun, kun hänen tätinsä kuoli pojan ollessa 13-vuotias. Spener ei koskaan kiinnostunut systemaattisesta teologiasta vaan keskittyi Raamatun tutkimiseen ja itämaisiin kieliin. Spener oli elämäntavoiltaan hyvin pidättyvä ja vaati itseltään kuuliaisuutta käskyille, mm. sunnuntain pyhittämiselle.

 

Vuonna 1670 Spener kutsui työhuoneeseensa hartausryhmän, joka keskusteli kahdesti viikossa Raamatusta. Kokoontuminen aloitettiin ja päätettiin aina veisuulla ja rukouksella. Tässä on seuraperinteen juuri.

 

Varsinainen läpimurto oli Spenerin teos Pia desideria (Hurskaita toiveita). Sen mukaan kaikki hengellinen elämä on läpeensä turmeltunutta luterilaisessa kirkossa. Tämä hengellisen elämän rappio näkyi hänen mukaan kaikilla yhteiskunnan aloilla. Papisto ei tuntenut todellista kristillisyyttä, koska siltä puuttui hänen mukaansa elävä usko (kuulostaako tutulta?).

 

Pitäytyminen puhtaaseen oppiin ei Spenerin mukaan riittänyt. Vaadittiin valaistumista Pyhästä Hengestä ja hurskasta elämää. Pappien huono elämä oli Spenerin mukaan kansan hengellisen uudistumisen ja mm. juutalaisten kääntymisen esteenä. Hurskauden avulla voitaisiin saavuttaa ensimmäisten kristittyjen ”jumalallinen elämä” ja ”autuas tila”.

 

Keinoja tämän ihannetilan saavuttamiseen Spener luettelee kuusi: (1) Jumalan sanan tuominen runsaammin keskuuteemme, (2) Yleisen pappeuden käyttöönotto ja ahkera harjoitus, (3) Uskon ytimeksi tiedon sijaan lähimmäisen rakkaus, (4) Opillisessa kiistelyssä rajoituttava kaikkein välttämättömimpään, (5) Teologian opintoja on muutettava hengellistä elämää tukevampaan suuntaan, (6) Saarnojen puhdistaminen mahtipontisuudesta ja koristeellisuudesta yksinkertaiseksi uskon ja sen hedelmien edistämiseksi.

Kahdessa ensimmäisessä vaatimuksessaan Spener vetosi Lutheriin, muissa Arndtiin.

 

Kahdessa kohdassa Spener poikkesi selvästi luterilaisesta ortodoksiasta: hurskaiden kokousten vaatimisessa ja tuhatvuotisen valtakunnan odotuksessa.

Kirjasta löytyy myös kaksi myöhemmän pietismin tunnuspiirrettä: selvästi ajoitettava kääntymiskokemus (”uskoontulo”) ja lähetystyön edistäminen.

 

August Hermann Francke (1663-1727) ja hallelainen pietismi

 

Pietismin laajeneminen protestanttisen kristillisyyden valtavirraksi tapahtui Spenerin oppilaan August Francken välityksellä. Francke valmistui filosofian maisteriksi, ei teologiksi. Francke toimi kuitenkin saarnaajana, sielunhoitajana, opettajana, organisaattorina ja yrittäjänä. Hän tunsi hyvin Arndtin opetukset.

 

Saarnaajana hän menetti luottamuksensa luterilaisen opin totuuteen, varmuuden Raamatusta Jumalan sanana ja lopulta jopa uskon Jumalaan taivaassa. Kun hän tajusi tämän, hän heittäytyi polvilleen ja rukoili pelastusta. Rukous kuultiin ja varmuus palasi. Kaikki epäilys oli hetkessä poissa. Francke tunsi uudestisyntyneensä. Tämä muodostui pietistisen kääntymyskokemuksen perusmalliksi.

 

Francke ei kuitenkaan ymmärtänyt uudestisyntyneen kristityn luonnon kaksijakoisuutta; samalla kertaa syntinen ja vanhurskas. Sen sijaan hän näki ne toisiaan seuraavina jaksoina; ensin kääntymätön, sitten uudestisyntynyt. Tämän ajattelun juuret ovat reformoidussa, kalvinistisessa kristillisyydessä.

 

Hallen kaupungista tuli franckelaisen pietismin keskus. Siellä oli yliopisto, opettajankoulutuslaitos, lääketieteellisiä laitoksia, kirjapaino ja varsinkin orpokoti, josta tuli koko liikkeen keulakuva. Tämä oli pietismin ”Jerusalem”. Hallessa sovellettu teologian opetus levisi suureen osaan Saksaa. Siinä korostui Raamattu ja käytäntö opin kustannuksella. Hallelaisesta pietismistä tuli Preussin ”valtionuskonto”.

 

Muita pietismin suuntauksia

 

Franckelainen pietismi sulautui lähes täysin yhteiskuntaan ja vaikutti siihen. Monet radikaalipietistiset ryhmät sen sijaan erottautuivat maailmasta ja muodostivat omia itsenäisiä ryhmiään. Useat radikaalipietistit ajautuivat täydelliseen individualismiin, jossa vain yksilön kokemuksella oli jotain merkitystä. Myös monet selkeät opilliset harhat vaikuttivat tämän suuntauksen parissa.

 

Nikolaus von Zinzendorf ja hernhutilainen veljeskunta erottautui maailmasta, mutta säilytti silti vaikutuksensa siihen. Zinzendorf hylkäsi pitkälti kirkkojen tunnustukset ja pyrki vain veljesrakkauden toteuttamiseen, ”sydämen uskontoon”. Häntä askarrutti erään maalauksen teksti: ”Tämän tein puolestasi. Mitä sinä teet minun puolestani?” Hernhutin yhteisöstä muodostui liikkeen pääpaikka ja esikuva. Siellä valitaan edelleen ”Päivän tunnussana”. Zinzendorf joutui ristiriitaan muiden pietistien kanssa, mutta halusi paneutua Lutherin vanhurskauttamisoppiin. Hän kehitti erityisen ”veri- ja haavaopin”. Virsi 388 on Zinzendorfin sanoittama.

 

Württembergin pietismi oli lujin ja viimeisin pietistinen suuntaus Saksassa. Siinä korostui lopun aikojen odotus. Kristuksen piti heidän mukaansa palata vuonna 1836. Merkittävin tämän suunnan edustaja oli Johann Albrecht Bengel (1687-1752). Hänen vaikutuksensa tuntuu Suomessakin raamatuntutkimisen alalla.

 

Pietismin vaikutus Suomessa

 

Saksalainen pietismi on varsinkin Ruotsin kautta vaikuttanut hyvin paljon suomalaiseen kristillisyyteen. Lestadiolaisuuteen se vaikutti Ruotsin lukija-liikkeen kautta. Herännäisyyteen pietismi vaikutti enemmän kuin evankelisuuteen, jossa on puhdasoppisuuden vaikutusta. Uuspietistiset liikkeet (Kansanlähetys, KRS, Raamattuopisto, Kylväjä ym.) ovat valikoiden omaksuneet varhaisen pietismin vaikutuksia. Pietismi tuli postillojen ja hartauskirjojen välityksellä jo varhain kotien uskonnollisen elämän sisällöksi. Siksi on ollut vaikea erottaa tunnustuksellista luterilaisuutta pietismistä. Periaatteessa Suomi on luterilainen maa, mutta käytännössä hyvin pietistinen.

 

Pietismin opetuksia

 

Valentin Ernst Löscher (1673–1749) kirjoitti vuonna 1717 teoksen, jonka nimi kuuluu suunnilleen ”Totuuden ja rauhan esitys tähänastisista pietistisistä kiistoista sekä kristillinen selitys ja niin sanottu puolustuskirjoitus heidän oppinsa suhteen”. Suomeksi se on julkaistu vuonna 2007 nimellä ”Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa” (julk. Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko, Tampere).

 

Löscher toimi Dresdenissä superintendenttinä ja hänen tehtävänsä oli mm. seurakuntien ja niiden opetuksen valvonta. Hän kantoi suurta huolta siitä hengellisestä rappiosta, joka Saksassa vallitsi. Hän ei kuitenkaan nähnyt pietismiä vastauksena tähän rappioon, koska näki siinä monia ongelmia. Siksi hän julkaisi useitakin kirjoja, joissa käsitteli pietistien opetusta. Löscher nostaa esille pietistien väittämiä, jotka olen tässä hieman yksinkertaistanut:

 

”Oikea oppi ei ole olennaista vaan hurskaus” (ei oppi vaan elämä)

 

Pietistit hyökkäsivät puhdasoppisia luterilaisia vastaan siitä, että nämä korostivat oppia. Teoreettisella totuudella ja puhtaalla opilla ei ole väliä. Se on vain kuollutta kirjainta. Pietistien mielestä ihminen voi olla autuas, vaikka eläisi karkeiden opillisten harhojen vallassa. ”Jos tahto on hyvä, mitkään harhat eivät voi vahingoittaa meitä”. Siksi tulee sallia ja hyväksyä se, että ollaan eri mieltä opillisista kysymyksistä, kunhan ihmiset vain uskovat. Harhaoppisia ei tulisi siksi vastustaa, ainakaan jyrkästi.

 

Kommentti: Oppia ja elämää ei voi asettaa toisiaan vastaan. Oikeasta opista seuraa – tai tulisi seurata – hyvä elämä. Siellä, missä Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja oikein, syntyy todellista, Jumalan Hengen luomaa uskoa. Puhtaasta uskosta taas seuraa hengellisiä hedelmiä, kuten hurskautta ja rakkautta. Ei ole siis ollenkaan yhdentekevää, opetetaanko oikein vai ei. Puhdasta oppia on vaalittava ja sen vääristymiä vastustettava: ”Jokainen, joka ei pysy Kristuksen opetuksessa vaan tuo siihen jotakin lisää, on vailla Jumalaa. Jokaisella, joka tässä opetuksessa pysyy, on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä” (2. Joh. 1:9–10).

 

2. ”Armonvälineet eivät ole tärkeitä”

 

Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen eivät ole välttämättömiä autuuden saavuttamiseksi. Tärkeintä on suora yhteys Jeesuksen ja Jumalan kanssa. Ulkonaiset armonvälineet ovat vain muotomenoa. Kääntymys ja parannus ei tapahdu ulkonaisen sanan kautta vaan sisäisen mielenmuutoksen avulla. Hurskaus yksin on aitoa uskoa, ei eläminen armonvälineiden yhteydessä. Todellinen uudestisyntynyt uskova ei tarvitse armonvälineitä. Tämä johti mm. ehtoollisen laiminlyömiseen ja kasteen arvon mitätöimiseen.

 

Kommentti: Armonvälineitä ja armon hedelmiä ei voi erottaa toisistaan. Armonvälineet (sana ja sakramentit) juuri välittävät Jumalan armon ja pelastuksen. Niiden kautta syntyvät usko ja sen hedelmät. Kristus itse tulee evankeliumin Sanassa ja kasteessa ihmiseen. Usko Kristukseen on uskoa Sanassa ja sakramenteissa läsnä olevaan Kristukseen. Sanasta ja sakramenteista irrotettu Kristus saattaa olla ihmisen oman mielikuvituksen tai tunteiden tuotetta. Ihminen voi kyllä olla vain ulkonaisesti armonvälineiden yhteydessä ilman että hän uskoo. Tällainen ei tietenkään hyödytä ihmistä vaan on päinvastoin haitaksi.

”Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta” (1. Piet. 1:23).

 

3. ”Papit eivät ole välttämättömiä”

 

Papit eivät saa ihmisissä aikaan mitään sisäistä muutosta tai anteeksiantamusta. Vain hurskaista papeista voi olla jotakin apua. Yleisen pappeuden nojalla kuka tahansa voi hoitaa hengellisiä tehtäviä, opettaa julkisesti ym. Tulee erottautua papeista, jotka eivät elä kyllin hurskaasti ja kehottaa muitakin tekemään samoin.

Maallikot voivat aivan hyvin kokoontua keskenään ja hoitaa toisiaan.

 

Kommentti: Pappeus ei perustu ihmisen kykyihin tai edes hengelliseen hurskauteen vaan Kristuksen asettamaan virkaan. Hän kutsuu, asettaa ja vihkii paimenet julistamaan sanaa ja hoitamaan sakramentteja. Näin ihmiset saavat syntinsä anteeksi ja heissä voi syntyä elävä usko. Kelvotonkin pappi jakaa todellisen Kristuksen ruumiin ja veren ja hänen synninpäästönsä on pätevä.

Yleinen pappeus ei tarkoita sitä, että kuka tahansa voi hoitaa papillisia tehtäviä. Siihen tarvitaan erillinen kutsu. Jumala on säätänyt seurakuntaansa järjestyksen: lauma ja paimen.

”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:11-12).

 

4. ”Teot ovat tarpeen pelastukseen”

 

Usko vanhurskauttaa toimintansa kautta. Ilman tekoja usko on kuollut. Vasta kun teot ovat näkyvillä, voi ihminen olla varma pelastuksestaan. Kristuksen täytyy asua meissä ja tuottaa meissä hedelmää – vasta sitten ihminen on vanhurskas. Pelkkä Kristuksen ansion hyväksilukeminen ja syntien anteeksi saaminen ei vielä pelasta ihmistä. Spener: ”Usko, joka on ilman tekoja, ei vanhurskauta eikä tee autuaaksi”.

 

Kommentti: Usko kyllä aina toimii, koska se ei jää ilman hedelmää. Mutta uskon hedelmä ei vanhurskauta ihmistä. Usko ei vanhurskauta sen tähden, että se on toimiva, vaan koska se kohdistuu Kristukseen, joka armahtaa. Usko vanhurskauttaa, koska se ottaa vastaan ja omistaa. ”Uskossa meidän hyväksemme luettu Kristuksen vanhurskaus on ainoa peruste, jonka turvin kestämme Jumalan tuomiolla!” (Löscher). Kun synnit on saatu anteeksi, me kelpaamme Jumalan edessä.

 

Toiminta ja teot eivät kuulu lainkaan vanhurskauttamisen uskonkohtaan vaan pyhitykseen. Tekojen vaatiminen syrjäyttää evankeliumin ja tekee kaikesta lakia. ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (Room. 3:28).

 

5. ”Maailmanloppua edeltää tuhatvuotinen valtakunta”

 

Ennen maailmanloppua päättyy ristin valtakunta, jossa uskovat ovat koettelemusten alaisia. Tilalle tulee Jeesuksen Kristuksen maanpäällinen rauhan valtakunta. Siellä ei ole syntiä, ristiä, hätää eikä kuolemaa vaan uskovat kokevat pelkkää valoa ja onnea. Sydämiin perustetaan uusi, taivaallinen olemus. Armonvälineitä ei enää tarvita tuhatvuotisessa valtakunnassa. Kaikki asetetaan ennalleen tuhannen vuoden aikana.

 

Kommentti: Seurakunta on ristin alla elävä ja taisteleva kirkko niin kauan kuin se on maan päällä eli Kristuksen paluuseen saakka. Kristityt joutuvat elämään ahdistuksessa, mutta saavat turvan Jumalan sanasta ja sakramenteista. Tuhatvuotinen valtakunta hämärtää ajatuksen Kristuksen kertakaikkisesta paluusta, viimeisestä tuomiosta ja kaiken pahan tuhoamisesta.

”Maailmassa teillä on ahdistus” (Joh. 16:33). ”Jos sitä aikaa ei lyhennettäisi, yksikään ihminen ei säästyisi. Mutta valittujen tähden se aika lyhennetään” (Matt. 24:22). ”Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Matt. 24:13).

 

6. ”Ehdonvallan asiat ovat kiellettyjä”

 

Pyrkimys elämän hurskauden lisäämiseen vaatii, että ihmisen pitää kuolettaa itsensä maailmalle. Kaikki rakkaus luotuja kohtaan ja halu niihin on luvatonta ja itsessään syntiä. Ihminen saa rakastaa vain Jumalaa. Jumala on kieltänyt kaiken pelaamisen, tanssimisen, häätanssit, näyttelemisen ja näytelmien katselemisen, pilailun, leikinlaskun, tieteen, alkoholin käyttämisen jne. Kaikki mihin Pyhä Henki ei armonsa kautta ohjaa ihmistä, on syntiä. Joka tekee syntiä ei ole uudestisyntynyt.

 

Kommentti: Uudestisyntymistä ei voi sitoa ehdonvallan asioihin. Vain epäusko ja armonvälineissä tarjotun pelastuksen torjuminen on kadottava asia. Samoin kadottavaa on katumaton jääminen synnin valtaan ja syntisen elämän puolusteleminen.

 

Luotuja saa ja tulee rakastaa. Niitä kohtaan voidaan tuntea halua, joka ei ole pahaa tai syntistä. Tällainen rakkaus ei karkota pelkoa ja rakkautta Jumalaa kohtaan. Miesten tulee rakastaa vaimojaan ja lapsiaan (Ef. 5:28, Tiit. 2:4).

 

Kristitty tekee hyvin, jos välttää hyödyttömiä tai haitallisia harrastuksia. Itsessään esim. tanssi tai näytelmät eivät ole syntiä. Löscher itse sanoi, ettei tee mitään em. asioista, koska papin hengellinen hyöty edellyttää sitä.

 

7. ”Ihmisessä on jotain jumalallista, jonka varaan usko rakentuu” (mystisismi)

 

Ihminen tuntee ja löytää itsessään jotain jumalallista, Jumalan kuvan kipinäisen. Kristus on tietyllä tapaa valona jokaisen ihmisen sisimmässä. Kaikki ei ole menetetty syntiinlankeemuksessa. Synti ja saatana eivät ole turmelleet tuota jumalallista meissä. Se jumalallinen täytyy uudelleen herättää. Jumalallinen kipinä meissä saa aikaan uudestisyntymisen ylösnousemisellaan ja voitollaan. Näin ihminen jumalallistetaan. – Näin opetti myös keskiajan mystiikka.

 

Kommentti: Ihmisessä ei itsessään ole mitään hyvää, jonka varaan uskonelämä voitaisiin rakentaa. Hän on olemukseltaan turmeltunut ja erossa Jumalasta.

Jumalan kuva on särkynyt. Nämä pirstaleet eivät auta autuuden saavuttamisessa. Uudestisyntymisessä Jumalan kuva uudistetaan. Se tapahtuu kuitenkin ainoastaan Kristuksen tähden. Kristus ei kuitenkaan löydy ihmisen sisimmästä vaan ulkopuolelta, armonvälineistä, Sanasta ja sakramenteista. Uskomalla Jumalan lupauksiin kootaan kadotettu Jumalan kuva.

– Uskonpuhdistajat torjuivat mystiikan tien.

”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani (=lihassani), ole mitään hyvää” (Room. 7:18)

 

8. ”Usko ei tarvitse ulkonaisia tukia”

 

8.1. Kirkko

”Mitään näkyvää, oikeaa kirkkoa ei ole. Puhdas oppi ja sakramenttien jakaminen eivät ole oikean kirkon tuntomerkit vaan ainoastaan hurskaus. Kirkko on joukko pelkkiä hurskaita ihmisiä. Kirkon tuntomerkki on ihmisten pyhyys.

 

8.2. Harhojen torjuminen

Harhaoppisia ei tarvitse nuhdella. Todellista harhaoppisuutta on jumalaton elämä ja sellaiset opit, jotka edistävät jumalatonta elämää. On ollut väärin keskittyä opin vaalimiseen.

 

8.3. Tunnustuskirjat

Tunnustuskirjat ovat vain ihmisten kirjoittamia ja niissä on monia virheitä. Niitä ei saa asettaa Raamatun rinnalle. Tunnustuskirjat eivät ole välttämättömiä vaan joskus jopa haitallisia. Spener: ”Kirkko voi kukoistaa hyvin ilman tunnustuskirjoja”. Tunnustuskirjoja vastaan opettavia pappeja tulee sietää kirkossa.

 

8.4. Teologia

Erityinen teologian opiskelu tai soveltaminen ei ole välttämätöntä. Akateeminen teologia on vain saivartelua eikä se hyödytä ihmisten autuuden asiaa.

 

8.5. Jumalanpalvelut ja kirkkorakennukset

Julkinen jumalanpalvelus ei ole välttämätön. Esim. virsirunoilija Tersteegen (virsi 194) lakkasi jo varhain käymästä kirkossa. Todelliset kristityt ovat vapaita ulkonaisesta kirkollisesta elämästä. Jumalanpalvelus on vain muotomenoa. Aito hengellinen elämä toimii pienissä uskovien ryhmissä. Ei tarvita kirkkorakennuksia, voidaan kokoontua kodeissa.

 

8.6. Rippi

Ripittäytyminen ei ole tarpeellista. Pappi ei voi antaa syntejä anteeksi.

 

Kommentti: Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (Augsburgin tunnustus). Ihminen ei voi arvioida toisen uskon tai hurskauden määrää tai laatua. Julkiset harhat tulee torjua julkisesti. Jumalatonta elämää tulee karsia lain saarnalla, kehotuksilla ja joskus ehtoollisen pidättämisellä. Ilman tunnustusta ei ole oikeaa kirkkoa. Teologian opiskelu on välttämätöntä puhtaan opin opettamiseksi. Jumalanpalvelus on armonvälineiden hoitamista ja käyttämistä. Jumalanpalvelus tarvitsee julkisen tilan, jota tulee kunnioittaa. Rippi on hätääntyneen sielun lohdutus.

 

9. ”Jumala toimii usein ihmeellisesti”

Jumala voi antaa ihmiselle suoria, välittömiä ilmoituksia ohi Jumalan sanan, seurakunnan tai saarnaviran. Ihmisille annetaan näkyjä ja ilmestyksiä, joita tulee tavoitella. Ei ole mitään väärää olla hengellisessä yhteydessä lahkoiksi kutsuttujen ryhmien, kuten uudelleenkastajien tai kveekareiden kanssa. Villeissä profetioissa ei ole mitään pahaa.

 

Kommentti: Meidän tulee etsiä Jumalan tahtoa vain Hänen sanastaan. Pyhä Henki voi toki toimia missä ja miten haluaa, mutta meidät Jumala ohjaa etsimään Häntä sanasta ja sakramenteista. Kaikkea hengellistä elämää tulee koetella sanan valossa.

 

10. ”Ihminen voi saavuttaa täydellisyyden”

Elävä ja toimiva kristillisyys johdattaa ihmistä yhä puhtaampaan ja täydellisempään elämään. Ihminen ei ole uudestisyntynyt, ellei hänessä ole tapahtunut täydellistymistä. Synnittömämmäksi tuleminen on merkki ja tae pelastuksesta. Uudestisyntyminen on olemuksellinen muutos, jossa ihminen tulee hurskaaksi. Ihminen voi päästä niin pitkälle, ettei lainkaan tunne pahoja himoja. Tällöin ei ole enää tarpeen tunnustaa syntejä. Paasto ja ankaruus itseä kohtaan on tarpeen täydellisyyden saavuttamisessa. Spener: ”Uskovat ovat täysin vapaat synnistä ja kaikesta pahasta”.

 

Kommentti: Vanhurskauttaminen on kertakaikkista. Ihminen tulee kasteen ja uskon kautta täydelliseksi Jumalan edessä. Kristuksen ansio luetaan hänen hyväkseen. Hän on vanhurskas.

 

”Elämän vanhurskaus” on sitä vastoin aina epätäydellistä. Kasvaminen jumalisuudessa ja pyhittyminen jää aina kesken. Ihmisen pelastus ei koskaan ole riippuvainen täydellistymisestä tai synnittömyydestä vaan Kristuksen uhrista. Kristitty on loppuun asti osallinen syntisestä, langenneesta luonnosta ja hänellä on joka päivä tarve tunnustaa syntinsä.

 

11. ”Kirkkoa pitää jatkuvasti uudistaa”

 

Vasta täydellisesti hurskaiden kirkko on oikea kirkko. Tarvitaan uusi uskonpuhdistus, jossa jumalattomuus juuritaan pois. Tähän tarvitaan uutta oppia, ja ennen kaikkea puhdasta elämää. Vanhat kirkolliset tavat on hylättävä. Niiden tilalle on tuotava uusia tapoja. Jumalanpalvelusta ja rippiä ei tarvita. Hurskaiden veljespiirit ovat välttämättömiä uudistuksen toteuttamisessa.

 

12. ”Hurskaus on tärkeämpää kuin usko”

 

Avainkäsite on hurskaus, saksaksi Pietät. Perinteisesti hurskas oli ihminen, joka (1) ”kuulee, tutkii, kätkee ja tunnustaa Jumalan sanan, käyttää kastetta ja pyhää ehtoollista ja suhtautuu niihin kunnioituksella, arvostuksella, tarkkaavaisuudella ja kaipauksella” sekä (2) ”on kaunistettu pelastuksen hedelmillä sisäisesti ja ulkonaisesti”. Hän pelkää ja rakastaa Jumalaa ja palvelee häntä tositarkoituksella.

 

Pietismissä hurskaus ymmärrettiin vain tässä jälkimmäisessä merkityksessä.

Puu irrotettiin vesilähteestä ja ajateltiin, että se kasvaa itsekseen, oletetun sateen avulla. Käytännössä ”hurskaat” irtaantuivat usein seurakuntayhteydestä ja muodostivat hurskaiden piirejä, joissa ei ollut paimenta eikä armonvälineitä.

 

Väitettiin että tämä hurskaus on pelastumisen edellytys, ei vanhurskauttava usko. Tällöin pyhitys ja pelastus sotkettiin keskenään.

 

Tutulta kuulostavat 1600–1700 -luvun vaihteen pietistien ajatukset: ”Hurskaus on todellinen uskonto, ei oppi”, ”Todellinen uskonto on omantunnon puhtautta”, ”Kristinuskon olemus muodostuu vain Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta”, ”Usko on rakkautta”. Muu on kuivaa, kuollutta aivouskoa, kovaa oikeaoppisuutta, nimikristillisyyttä, leipäpappeja, muotomenoa tms.

 

Löscher pyrki sovintoon pietistien kanssa, mutta ei ollut valmis tinkimään Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta (Löscher, s. 272, viim. kappale).

 

 

 

KIRJALLISUUTTA

 

Arndt Johann, Paratiisin yrttitarha. Porvoo 1940.

 

Arndt Johann, Totisesta kristillisyydestä. Porvoo 1927.

 

Bruns Hans, Pietismin isä Philipp Jakob Spener. Saarijärvi 1976.

 

Kansanaho Erkki, Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan herännäisyyteen. Helsinki 1947.

 

Kempiläinen Tuomas, Kristuksen seuraamisesta. Hengen tie 3. Pieksämäki 1979.

 

Kirja täydellisestä elämästä. Theologia Deutsch. – Hengen tie 1. Pieksämäki 1979.

 

Löscher Valentin Ernst, Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa. Tampere 2007.

 

Repo Matti, Pyhittävä yhteisö. Kirkkokäsitys vanhurskauttamisopin heijastajana reformaatiosta pietismiin. Juva 1991.

 

Spener Philipp Jakob, Pia desideria. Kirkon uudistus. – Hengen tie 9. Pieksämäki 1984.

 

Wallman Johannes, Totinen kääntymys ja maailmanparannus. Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Pieksämäki 1997.

 

 

Luento Uskonpuhdistuksen perillisiä –luentosarjassa  syksyllä 2012

Kategoriat
6/2012 Lehdet Synti Teologia

Mitä synti on?

Osa II

Ken Takaki, teol. maist., Helsinki

Jatkoa edellisessä numerossa olleeseen artikkeliin

 

TOTTELEMATTOMUUS VANHEMPIA KOHTAAN

– 5. Moos. 27:16: ”Kirottu on jokainen, joka ei kunnioita isäänsä ja äitiänsä. Ja koko kansa sanokoon: Aamen.”

– Room. 13:1: ”Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallan käyttäjät saaneet valtuutensa.”

– Luther1: ”Vuonna 1539 helmikuussa tohtori Luther näki siivottoman pojan, joka oli raaka ja kesyttömän näköinen, mutta muuten hyvänluontoinen. Silloin hän huokasi ja sanoi: Voi, mitä kurittomuus tekee, kuinka lapsia turmellaan, kun heidän sallitaan olla niin kuin tahtovat, eikä heitä kuriteta. Sen tähden minä tahdon, ettei minun Hannu-pojalleni pidä missään kohden myöntyä hänen mielivaltaansa; en myöskään puhu niin paljon leikkiä hänen kanssansa, kuin tyttäreni kanssa.

Lasten nykyään tavallinen tottelemattomuus ja ynseys vanhempiansa kohtaan tulevat siitä, etteivät kuule Jumalan sanaa taikka jos kuulevatkin sitä, eivät opi eivätkä kätke sitä sydämiinsä. Kun he nyt kerran vastoin Jumalan käskyä rupeavat katsomaan ylen isää ja äitiä, eivät he pysähdy tähän syntiin, vaan menevät edelleen, kiroavat vanhempia. Ja vaikkeivät kädellä lyö eivätkä tapa heitä, soisivat he kuitenkin heidän olevan kuolleina, taikka viettävät he häpeällistä elämää, niin että vanhempien täytyy sen tähden murheesta kuolla.”

 

MURHA

– Matt. 5:22: ”Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.”

– 1. Moos. 9:6: ”Joka ihmisen veren vuodattaa hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen.”

– Luther2: ”Ne (…) ovat perkeleen lapsia, jotka kun heitä heidän omaksi parannuksekseen nuhdellaan ja neuvotaan, uhmamielisten lasten tavalla vastaavat: mitä minä moisista? He siis jatkavat entistä menoansa, antamatta minkään itseänsä hillitä. Sellaiset ihmiset ovat perkeleestä ja he käyvät yhä vain pahemmiksi, sillä perkele ei anna heidän koskaan olla alallansa. Ensin he halveksivat sanaa, sitten he alkavat sitä pilkata, soimata ja kirota ja lopulta he juutalaisten tavalla poimivat kiviä, murha mielessä. Tämä on siis aitoa perkeleellisyyttä: ei kuulla Jumalan sanaa, vaan häväistään ja pilkataan sitä ja murhamielisinä tehdään lähimmäiselle pahaa. Siitä tunnetaan perkele ja hänen lapsensa, sillä hän on murhaaja ja valehtelija, Jumalan ja hänen sanansa pilkkaaja.”

 

EPÄSIVEELLISYYS

– Luther3: ”Siveä on se ihminen, joka ajatuksissa, sanoissa ja töissä välttää riettautta ja epäpuhtautta. Sen vuoksi ei ole kylliksi, että olet siveä, töissä, sanoissa ja käytöksessä, vaan sinun täytyy tulla puhtaaksi kaikista epäsiveellisistä haluista ja himoista, jotka liikkuvat sydämessäsi. (…) Älköön kukaan sen tähden pitäkö itseänsä liian siveellisenä, niin kauan kun epäpuhtaat ajatukset häntä huvittavat. Nämä kyllä tosin tulevat, mutta ne täytyy kohta karkottaa. Kristus sanoo: ’Jokainen, joka katsoo vaimon päälle, himoitaksensa häntä, hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä’ (Matt. 5:28). josta selvästi näkee, että pahat ajatukset jo ovat syntiä, kun ne viekoittelevat meitä himoitsemaan. Epäsiveellisyyteen voi myös lukea hävyttömät sanat, kevytmielinen leikki ja säädyttömät kertomukset, kun tahtoo herättää naurua riettailla kujeilla ja niillä huvittelee itseänsä, niin kuin olisivat ne oivallisiakin asioita, joka paha tapa nykyään on tullut melkein yleiseksi seuroissa ja ravintoloissa, niin että rehellistä ihmistä hävettää sen kuuleminenkin.”

 

VARKAUS JA PETOS

– Luther4: ”Varkaaksi sanotaan sitä ihmistä, joka ottaa toisen omaisuutta, mikä ei hänelle kuulu. Mutta varkaita ja ryöväreitä eivät ole ainoastaan ne, jotka murtautuvat toisten huoneisiin ja varastavat tahi jotka yleisellä tiellä ryöstävät ja ahdistavat lähimmäistään, vaan myös ne, jotka vääryydellä anastavat itselleen toisen omaisuutta – tapahtukoon tämä sitten salaisesti ja viekkaudella tahi julkisella väkivallalla – tahi millä tavalla tahansa riistävät ja pidättävät lähimmäiseltään hänen omaansa tahi estävät häntä omistamasta sitä. Varkaita ovat myös ne, jotka sallivat petosta, eivät estä eivätkä torju sitä, kun he sen voisivat tehdä, eivät myöskään auta lähimmäistään omaisuuttaan ja tavaraansa kartuttumaan eivätkä auta häntä hädässä. Tähän paheeseen kuuluu siis kaikenlainen voitto, joka hankitaan missä kaupassa tahansa lähimmäisen vahingoksi.”

 

Seuraavaksi Schmalkaldenin opinkohdat (SA) tarkastelee väärän uskon eri ilmenemismuotoja.

(3) Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 51:75, Room. 5:12, ss., 2. Moos. 33:206, 1. Moos. 3ss.7). Sen vuoksi skolastikkojen8 opetus sisältää pelkkää harhaa ja osoittaa täydellistä kykenemättömyyttä tajuta tätä opinkohtaa. He näet opettavat seuraavasti:

 

SKOLASTIKKOJEN OPETUS

Skolastikkojen opetus on teologisesti laaja käsite. Mutta mitä TK itse tarkoittaa tällä sanalla?

– Apologia9: ”he (skolastikot) (…) katsovat, että ihmisluonnossa on tallella sen alkuperäinen voima rakastaa Jumalaa yli kaiken ja täyttää Jumalan käskyjä niin, että niiden syvin sisältö toteutuu. He eivät huomaa, kuinka ristiriitainen heidän esityksensä on. Jos näet ihminen kykenee rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja täyttämään Jumalan käskyt, eikö hänessä silloin yhä ole alkuvanhurskaus?

Mutta jos ihmisluonnolla on niin vahvat voimat, että ihminen omassa varassaan voi rakastaa Jumalaa yli kaiken, niin kuin skolastikot rohkenevat vakuuttaa, mitä sitten on perisynti? Mihin sitten tarvitaan Kristuksen armoa, jos me voimme tulla vanhurskaiksi omassa varassamme? Mihin tarvitaan Pyhää Henkeä, jos ihmisvoimat itsessään riittävät Jumalan rakastamiseen yli kaiken ja Jumalan käskyjen täyttämiseen? (…) Ihmisluonnon lievemmät taudit he kyllä huomaavat, mutta eivät pahempia tauteja, joista kuitenkin Raamattu kaikkialla varoittaa ja joita profeetat yhtenään valittavat. Niitä ovat lihallinen suruttomuus, Jumalan halveksiminen, Jumalaan kohdistuva viha ja muut sen kaltaiset viat, jotka ovat meissä synnynnäisiä. Mutta sitten skolastikot alkoivat sekoittaa kristinuskoon filosofista käsitystä ihmisluonnon täydellisyydestä ja antoivat kohtuuttoman suuren merkityksen vapaalle ratkaisuvallalle ja sen herättämille teoille ja opettivat, että ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä filosofisella, yhteiskunnallisella vanhurskaudella, jonka mekin myönnämme olevan järjen hallinnassa ja jonkin verran meidän omassa vallassamme. Silloin he menettävät kaiken kyvyn nähdä ihmisluonnon sisäistä saastaisuutta. Eihän näitä asioita voida arvostella muuten kuin Jumalan sanan nojalla, mutta sitäpä skolastikot eivät esityksissään useinkaan käsittele.”

 

(4) 1. Aadamin lankeemuksen jälkeen ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet ehyinä ja turmeltumattomina; ihmisellä on luonnostaan oikein toimiva järki ja hyvä tahto, niin kuin filosofit10 opettavat.

Tämä näkemys on perisyntiopin kieltämistä.

– Apologia11: ”Muutamat nimittäin selittävät, ettei perisynti ole mikään ihmisluonnon vika eikä turmelus, vaan ainoastaan orjuutta ja kuolevaisuutta, jota ihmiset saavat Aadamin jälkeläisinä kestää ilman mitään omaa syytään, toisen henkilön syynalaisuuden tähden. He lisäävät tähän vielä, ettei ketään tuomita iankaikkiseen kuolemaan perisynnin tähden. Syntyyhän orjattaresta orjia, ja nämä saavat kestää tämän yhteiskunnallisen asemansa ilman mitään omassa luonnossaan olevaa vikaa, äitinsä kovan osan tähden. Ilmaistaksemme nyt, ettei tämä epäkristillinen käsitys meitä tyydytä, olemme käyttäneet sanoja “paha himo”, parhaassa tarkoituksessa sanoneet perisyntiä taudiksi ja esittäneet, että ihmisluonto on syntymästä asti kokonaan synnin turmelema.

Me emme kuitenkaan maininneet ainoastaan pahaa himoa. Sanoimme, että ihmiseltä myös puuttuu jumalanpelko ja usko.”

– FC12 1. Perisynti (pelagiolaisuudesta): ”1. Ensiksi torjutaan ja hylätään vanha ja uusi pelagiolaisuus, ne väärät käsitykset ja opit, joiden mukaan perisynti on ainoastaan peritty, jonkun toisen teosta johtuva syyllisyys (reatus), johon ei liity luontomme turmeltumista.”

 

(5) 2. Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta, niin että hän voi tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa ja päin vastoin olla tekemättä hyvää ja tehdä pahaa.

– FC13: ”Pyhä Raamattu ei lue ihmisen luontaisen vapaan tahdon kykyjen vaikutuspiiriin kääntymistä, Kristukseen uskomista, uudestisyntymistä, uudistumista eikä mitään, mikä kuuluu tämän kaiken todelliseen alkamiseen ja loppuun saattamiseen: Sellainen ei ole vapaan tahdon asia, ei kokonaan, ei puoleksi eikä edes pienimmäksi, vähäisimmäksi osaksi, vaan se on in solidum (”täysin”), alusta loppuun, yksinomaan Jumalan vaikutuksen ja Pyhän Hengen tehtävä.”

 

(6) 3. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään täyttää ja pitää kaikki Jumalan käskyt.

Tämä väite on lain toisen käytön kieltämistä.

– FC14: ”Vielä siitäkin syystä lain täytyy opettaa uskoville hyviä tekoja, että ihminen muutoin kuvittelisi tekojaan ja elämäänsä puhtaiksi ja täydellisiksi. Antaessaan uskoville määräyksiä hyvistä teoista laki toimii samalla peilinä ja näyttää, kuinka vajavaisia ja epäpuhtaita tämän elämän aikana tekemämme teot ovat. Rakkaan Paavalin perässä meidän on pakko myöntää: (1. Kor. 4:4) ’Minulla ei tosin ole mitään tunnollani, mutta en minä sen perusteella ole vanhurskautettu.’ Kehottaessaan uudestisyntyneitä tekemään hyvää Paavali pitää heidän edessään kymmenen käskyn peiliä (Room. 13:9). Laista hän itsekin näkee hyvien tekojensa olevan vajavaisia ja epäpuhtaita (Room. 7). Daavid kyllä vakuuttaa toisaalta: Viam mandatorum tuorum cucurri, ’Olen vaeltanut sinun käskyjesi tietä.’ Mutta toisaalla hän rukoilee: ’Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi’ (Ps. 119:32 ja Ps. 143:2).

Mihin perustuu se, että uskovien hyvät teot kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät häntä? Ovathan ne vajavaisia ja epäpuhtaita koko tämän elämän ajan, koska lihassamme asuu synti. Tähän kysymykseen ei löydy vastausta laista, joka vaatii täydellistä ja täysin puhdasta kuuliaisuutta; mikään muu ei sen mukaan kelpaa Jumalalle. Evankeliumi sitä vastoin opettaa, että meidän hengelliset uhrimme kelpaavat Jumalalle Kristuksen tähden, kun ne uhrataan Kristukseen uskoen (1. Piet. 2:5; Hepr. 11:4; Hepr. 13:15 s.). Näin kristityt eivät ole lain alla vaan armon alla. Usko Kristukseen on vapauttanut ihmisen itsensä lain kirouksesta ja kadotustuomiosta, ja hänen tekonsakin Jumala lukee Kristuksen tähden hyviksi, vaikka ne eivät ole täydellisiä eivätkä puhtaita. Uskova ei näet tee niitä lain pakosta, vaan hän tekee niitä Pyhän Hengen uudistamana, sydämestään asti halukkaana ja alttiina elämään kaikessa Jumalalle mieliksi. Tämä koskee uudestisyntynyttä sisällistä ihmistä; samalla uskova joutuu käymään alituista sotaa vanhaa Aadamia vastaan.”

 

(7) 4. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Käsittelimme tätä väitettä kohdassa SKOLASTIKKOJEN OPETUS. Lisäämme vielä todistuksia.

– 1. Kor. 2:14: ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.”

– Gal. 5:22: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.”

Yllä olevien Raamatun kohtien mukaan luonnollinen ihminen ei voi ymmärtää Hengen hedelmiä mm. rakkautta.

– Luther15: ”Jumalan ylenpalttisen hyvyyden ja armon rikkauden me taas näemme siitä, että hän ei armahtanut ainokaista Poikaansakaan, vaan antoi hänet ristinkuolemaan meidän edestämme, että me synnistä pelastettuina hänen kauttaan iankaikkisesti eläisimme. Tämä on iankaikkinen, ääretön ja pohjaton rakkaus ja armo. Sitä ei yksikään ihminen voi tietää, ellei tunne Kristusta; siis hän ei ikinä voi oikein rakastaa Jumalaa. Näemme siis, mitä fariseukset ja kirjanoppineet voittavat kysymyksellään ja kiusaamisellaan: eivät ole mitään muuta kuin sen, että Kristus suoraan ja julkisesti osoittaa heille kaikille, että he tosin osaavat paljon puhua rakkaudesta Jumalaa kohtaan mutta heillä ei ole siitä sydämessään rahtuakaan, koska eivät tunne Kristusta. Ja koska he eivät rakasta Jumalaa, joka on osoittanut heille niin suurta armoa ja hyvyyttä, kuinka voisivat ja tahtoisivat he rakastaa lähimmäistä, joka heidän apuansa tarvitsee mutta köyhyytensä tähden ei voi osoittaa heille mitään hyvää.”

(8) 5. Jos ihminen tekee voitavansa, Jumala antaa varmasti hänelle armonsa.

Palkitaanko ihmisen hyvä pyrkimys?

– Apologia16: ”Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1. Kor. 3:8) ’Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.’ On siis oleva erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden. Tämähän koetaan todeksi omantunnon kauhuissa: Jumalan vihaa vastaan ei voida asettaa mitään meidän tekojamme, niin kuin Paavali selvästi sanoo: (Room. 5:1s.) ’Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon’ jne.”

 

(9) 6. Kun joku tahtoo mennä ehtoolliselle, hänellä ei välttämättä tarvitse olla hyvää aikomusta tehdä hyvää, vaan riittää, kun hänellä ei ole pahaa aikomusta tehdä pahaa; niin perin hyvä on ihmisluonto ja niin voimallinen ehtoollisen sakramentti.

Ihmisen oman kelvollisuutensa tarkkailu, jonka tarkoituksena on synnintunnon vaatimustason madaltaminen, muka tekee hänet kelvolliseksi ehtoolliselle. SA:n mukaan katolisilla oli samansuuntainen ohje ripistä.

– SA17: ”Jos joku sanoi, ettei kyennyt katumaan tai suremaan syntiään, kuten esimerkiksi luvatonta rakkautta tai kostonhimoa, he kysyivät, eikö hän edes toivonut tai halunnut katumusta. Jos ripittäytyvä antoi myöntävän vastauksen – ja kukapa vastaisi kieltävästi paitsi itse Perkele – he sallivat sen käydä katumuksesta ja antoivat tämän hyvän teon perusteella ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Tässä vedottiin mm. pyhän Bernhardin esimerkkiin18.”

– Iso katekismus19: ”(…) sakramentti ei ole meidän kelvollisuutemme varassa. Emmehän me sen vuoksi anna itseämme kastaa, että olemme kelvollisia ja pyhiä. Emme me myöskään sen vuoksi mene ripittäytymään, että olemme puhtaita ja synnittömiä. Päinvastoin, me teemme tämän kaiken juuri siksi, että olemme köyhiä, kurjia ja kelvottomia ihmisiä – olkoonkin että on myös niitä, jotka eivät kaipaa armoa eivätkä synninpäästöä ja joilla ei ole aikomustakaan parantaa tapojansa. Mutta sen, joka mielellään haluaisi osakseen armon ja lohdutuksen, tulee itse kiirehtää itseään ehtoolliselle. Hän ei saa säikähtää kenenkään pelottelua, vaan hänen pitää lausua näin: “Kovin mielelläni olisin kelvollinen. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on.” Vaikeata tämä tosin on, sillä aina vain nousee esteeksi tiellemme se, että meillä on taipumus tarkkailla enemmän omaa itseämme kuin niitä sanoja, jotka tulevat Kristuksen suusta. Meidän luontomme näet mielellään haluaisi toimia tukevasti omaan itseensä nojaten ja suorana seisten. Mihinkään muuhun se ei halua ryhtyä.”

(10) 7. Raamattuun ei perustu opetus, että hyvään tekoon tarvitaan Pyhä Henki armolahjoineen (Gnaden).

Tämä opetus on Pyhän Hengen viran halveksimista ja ihmisen kyvyn yliarvioimista.

– FC20: ”Järki ja vapaa tahto kykenevät aikaansaamaan ’ulkonaista, jossakin määrin kunniallista elämää’, mutta yksin Pyhä Henki synnyttää uudesti ja vaikuttaa sisäiseen elämään: antaa uuden sydämen ja mielialan, avaa sydämen ja ymmärryksen käsittämään Raamattua ja tarkkaamaan sen sanaa.

– Luuk. 24:45: ”Hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset.”

– Ap. t. 16:14: Lyydian kuunnellessa ”Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali puhui”.

– Fil. 2:13: ”Hän vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen.” Hän antaa parannuksen eli mielenmuutoksen (Ap. t. 5:31, 2. Tim. 2:25). Hän vaikuttaa uskon: Fil. 1:29: ”Teidän on suotu uskoa häneen.” Usko on Jumalan lahja (Ef. 2:8); Joh. 6: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” Hän antaa ymmärtäväisen sydämen, näkevät silmät ja kuulevat korvat (5. Moos. 29:3, Matt. 13:15). Hän on uudestisyntymisen ja uudistuksen Henki (Tit. 3:5). Hän ottaa meistä pois kovan kivisydämen ja antaa meille uuden, pehmeän lihasydämen, niin että vaellamme hänen käskyjensä mukaisesti (Hes. 11:19, Hes. 36:26, 5. Moos. 30:6, Ps. 51:12). Hän luo meidät Kristuksessa hyviä tekoja varten (Ef. 2:10) ja uusiksi luomuksiksi (2. Kor. 5:17, Gal. 6:15). (…) 1. Kor. 12:3: ”Ei kukaan voi sanoa Kristusta Herraksi, paitsi Pyhässä Hengessä.” (…)”

(11) Nämä ja monet tällaiset väitteet johtuvat siitä, ettei tunneta eikä tiedetä mitään synnistä eikä Kristuksesta, meidän Vapahtajastamme. Tuo on pelkkää pakanallista oppia, jota me emme voi sietää. Sillä jos tuo oppi olisi oikea, niin Kristus olisi kuollut turhaan, koska ihmisessä ei sen mukaan ole mitään vammaa eikä syntiä, jonka vuoksi Kristuksen olisi täytynyt kuolla. Tai sitten hän olisi kuollut ainoastaan ruumiin tähden, ei sielun, jos kerran sielu on terve ja ainoastaan ruumis on kuoleman oma.

 

LOPPU

 

Lähteet

 

1990 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat.

SLEY-KIRJAT: Jyväskylä.

 

1998 Die Bekenntnischriften der evangelisch-lutherischen Kirche.

Herrausgegeben im Gedenkjahr der Augsburgischen Konfession 1930

Zwölste Auflage. 47. – 49. Tausend. Vandenhoeck & Ruprecht: Göttingen.

 

Luther, Martti

 

1897 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämänohjeita kristitylle

SLS: Helsinki.

 

1902 Johanneksen ensimmäisen kirjeen selitys.

Suom. Juuso Hedberg. SLEY: Helsinki.

 

1924 Tohtori Martti Lutheruksen häälahja eli neuvoja pitämään Jumalalle otollista ja siunattua perhe- ja avioelämää. 6. p.

Helsinki.

 

1945 Huonepostilla. Martti Lutherin kotisaarnoja.

Suom. Niilo E. Wainio. 6. painos SLEY: Turku.

 

1952 Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja,

3. painos toim. Heikki Koskenniemi. SLEY: Helsinki.

 

1963 Poimintoja pöytäpuheista. Syvyydestä minä huudan.

WSOY: Porvoo-Helsinki. s.7-15

 

1967 En minä kuole – vaan elän. Antologia. Uskonpuhdistuksen 450-vuotisjuhlavuoden julkaisu.

Toim. Ossi Kettunen. Suom. Ahti Hakamies ja Teivas Oksala. SLEY: Helsinki.

 

1986 Marian ylistyslaulu. Suom. Anja Ghiselli.

SLEY-kirjat.

 

Pieper, Franz

1995 Kristillinen Dogmatiikka. Lyhennetty laitos. Laatinut J.T. Müller,

suom. Heikki Koskenniemi. 2. uudistettu laitos. SLEY-kirjat.

1 Häälahja eli neuvoja pitämään Jumalalle otollista ja siunattua perhe- ja avioelämää. s. 218 – 219.

2 Huonepostilla. Viides paastonaikainen sunnuntai. s. 295.

3 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämän ohjeita kristityille 2. s. 62.

4 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämänohjeita kristitylle 3. XI. Varkaus, ryöväys ja petos.

5 ”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” (1938)

6 ”Ja hän sanoi vielä: “Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon.”” (1938)

7 Syntiinlankeemus.

8 BS: Schultheologen = Scholastiker. Thomas STh II, I. q. 82 a. I: Peccatum originale est — quaedam inordinata dispositio proveniens ex dissolutione illius harmoniae, in qua consistebat ratio originalis iustitiae. II, I. q. 85a. 3: Per iustitiam originalem perfecte ratio continebat inferiores animae vires.

9 II uskonkohta. Perisynti. kohdat 7 – 13.

10 BS:n alaviitteen mukaan Platon ja Aristoteles.

11 TK s. 85.

12 TK s. 467.

13 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt. Kohta 25.

14 6. Jumalan lain kolmas käyttö. Kohdat 21 – 22.

15 Huonepostilla. Kahdeksastoista kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. s. 656.

16 IV uskonkohta. Vanhurskautus. – Vastaus vastapuolen perusteluihin. Kohdista 194 – 195, 198 – 201.

17 PAAVILAISTEN VÄÄRÄ PARANNUS. Kohta 17.

18 BS:n alaviite: ”Vgl. dazu Bernhard, Tractatus de gratia et libero arbitrio IV 10 (MSL CLXXXII 1007).”

19 VIIDES OSA. ALTTARIN SAKRAMENTTI. Kohdista 61 – 63.

20 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt. Kohta 26.

Kategoriat
4/2012 Lehdet Lohdutus Luennot Teologia

Hyvät teot II

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand., Kirkkonummi

Esityksen toinen osa. Ensimmäinen osa julkaistiin numerossa 3/2012

Omantunnon varma lohdutus

Tämän mukaisesti artikla (viittaa Augsburgin tunnustuksen puolustukseen eli Apologiaan) perustelee Kristuksen kunnian lisäksi uskonvanhurskautta ihmisen omantunnon varmuudella. Perustelu on seurausta Kristuksen työstä. Ihmisten tekemät teot eivät kuulu vanhurskauttamiseen eli pelastus ei riipu ihmisen teoista, koska muuten ihminen ei voisi koskaan olla varma autuudestaan. Artikla sanoo: ”Hurskailla ihmisillä ei tule milloinkaan olemaan omalletunnolleen kyllin varmaa lohdutusta synnin ja kuoleman kauhuja vastaan eikä Perkelettä vastaan hänen yrittäessään syöstä heitä epätoivoon, jolleivät tiedä, että heidän tulee olla varmat syntien anteeksiantamisesta lahjaksi, Kristuksen tähden” (Apol. XX, 8). Kumoamuksen teko-oppi tekee ihmiset ylpeiksi tai jättää heidät epävarmoiksi. Sellaiset tulevat ylpeiksi, jotka luulevat täyttäneensä lain omilla teoillaan. Lain kauhistuttamat omattunnot taas jäävät epävarmoiksi, koska kauhistunut omatunto, joka hätäilee oman syntisyytensä ja Jumalan vihan kanssa, ei voi koskaan olla täysin varma siitä, onko hänellä sellaisia tekoja, jotka riittävät Jumalan tuomiota vastaan. Tämä johtaa ihmisen aina vain tarkkailemaan itseään ja tekemään uusia tekoja sekä keksimään uutta jumalanpalvelusta. Teot voivat olla esimerkiksi almujen antamista, paastoamista, jatkuvaa ripittäytymistä, rukousta, pyhiinvaelluksia, munkiksi ryhtymistä tai jotakin muuta omaan itseensä luottamista. Teot eivät kuitenkaan tuo kauhistuneelle omalletunnolle rauhaa, sillä laki syyttää näitä tekoja tehdessäkin omaatuntoa lainrikkojaksi. Ulkonainen lain noudattaminen ei Jumalan edessä riitä.

Tällaisesta Luther kirjoittaa omasta kokemuksestaan seuraavalla tavalla: ”Tähän asti on pidetty suurimpana pyhyytenä luostariin menemistä, paastoamista, rukoilemista, jouhipaitaan ja harmaisiin vaatteisiin pukeutumista sekä ankaraa elämäntapaa. Me emme muusta tietäneet kuin että olimme pyhät kiireestä kantapäähän. Kuitenkin pidimme silmällä vain tekoa ja ruumista emmekä sydäntä, joka oli täynnä vihaa ja pelkoa ja pahan omantunnon vallassa. Maailman ylistämä pyhyys on Jumalan edessä pelkkää saastaa. Jumalalle kelpaava pyhyys taas ei ole harmaa viitta, valkea tai musta huppu, vaan puhdas omatunto. Tiedän näet, että Kristus on autuuteni. Omat tekoni eivät tässä merkitse mitään, Kristus yksin. Silloin kaikki on minulle epäpyhää ja minä yksin olen pyhä. Varmaa on, etten enää sano, että harmaa viitta on pyhä, punainen sen sijaan epäpyhä, sillä tiedän, ettei pyhyys ole harmaassa viitassa vaan Kristuksessa, jossa yksin on pelastus. Eihän harmaa viitta kenenkään sydäntä puhdista. Jumalan se on puhdistettava uskon ja Pyhän Hengen kautta” (Mannaa Jumalan lapsille 6.11.). Kenenkään omatunto ei voi saada rauhaa omista teoista tai ansioista, vaan yksin Kristuksen teosta, jonka hän omistaa evankeliumin sanasta uskon kautta.

Luther kirjoittaa tästä evankeliumin tuomasta varmuudesta: ”Kristityllä ei ole mistään muusta iloa tahi lohdutusta kuin siitä, että Isä Jumala on sen siunatun siemenen, rakkaan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kautta pyyhkinyt pois synnin, sovittanut Jumalan vihan, poistanut iankaikkisen kuoleman, että hän on viimeisenä päivänä jälleen herättävä uskovaisensa ja pelastava heidät kuolemasta, helvetistä ja kaikesta pahasta sekä vievä heidät iankaikkiseen elämään. Tämä on se lohdutus, joka meillä on Jeesuksen Kristuksen armon kautta. Saatana on voitettu, velka on maksettu, kuolema on surmattu ja taivas avattu” (Matkaevästä 19.1.).

Luther kirjoittaa myös: ”Ja tähän perustuu varmuutemme: Evankeliumi ei käske meitä katsomaan hyviä töitämme eikä täydellisyyttämme, vaan Jumalaa, ja hänen lupauksiaan, sekä välimiestä Kristusta. Sitä vastoin paavi ei käske meitä katsomaan Jumalaa, eikä hänen lupauksiaan, eikä ylimmäistä pappiamme Kristusta, vaan töitämme ja ansioitamme. Siitä seuraa ehdottomasti epäilys ja epätoivo, mutta minun kannallani oltaessa Hengen varmuus ja ilo, koska pysyn Jumalassa, joka ei voi valhetella. Sillä hän sanoo: katso, minä annan Poikani kuolemaan, jotta hän verellään lunastaisi sinut synnistä ja kuolemasta. Siinä en saata epäillä, ellen suorastaan tahdo kieltää Jumalaa. Ja tässä on syy, minkä tähden meidän autuudenoppimme on varma. Se johdattaa meidät pois oman itsemme katselemisesta ja asettaa meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme turvaudu omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteisiimme, persoonaamme emmekä töihimme, vaan siihen, mikä on ulkopuolella meitä, s. o. Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää” (Matkaevästä 20.8.).

Kristityllä on varmuus omasta pelastuksestaan, koska usko pitäytyy varmaan objektiiviseen armolupaukseen. Syntien sovitus on jo tapahtunut, se on jo olemassa täysin ihmisestä riippumatta, koska se perustuu Kristuksen sovintokuolemaan. Tähän varmuus perustuu, ei omiin tekoihin kuten Rooma väittää tai omaan uskoon kuten hurmahenget väittävät, vaan Jumalan pettämättömään armosanaan. Kaikki on valmiina Kristuksessa eli täysin ihmisen ulkopuolella. Näin pelastuksen perusta on vankka ja kestävä. Vain näin omatunto saa rauhan, eikä enää yritä omilla teoilla sovittaa itseään. Luther antaa erinomaisen sielunhoidollisen neuvon pelastusvarmuudesta kaikille epätoivoisille: ”On siis väärin se, mitä muutamat sanovat, ettei ihminen voi tietää, onko hän autuuden tilassa vaiko ei. Kavahda olemasta epätietoinen! Ole järkähtämättömän varma siinä uskossa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun syntiesi tähden. Kuinka sinä saattaisit olla tuntematta tällaista uskoa, jos se sinussa on?” (Hengellinen virvoittaja, s. 569, vuoden 1952 painos).

III Hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus

Tunnustuskirjoissa siis kielletään Raamattuun vedoten se, että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen osa tai edellytys. Pelastuksen ollessa kyseessä evankeliumi sulkee pois kaikki ihmisten teot. Tällainen raamatullinen opetus oli saanut Rooman kirkon väittämään, että luterilaiset kieltävät hyvät teot.1 Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen XX artikla alkaa sanoilla: ”Meikäläisiä syytetään aiheetta siitä, että he kieltävät hyvät teot” (CA XX, 1). Tämä Rooman kirkon syytös perustuu väärinkäsitykseen. Luterilaiset eivät missään nimessä ole hyviä tekoja vastaan. Luterilainen tunnustus opettaa, että hyvät teot eivät ole ansio tai syy, jolla olisi osuutta vanhurskauttamisessa, vaan että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus. Hyvät teot kuuluvat siis pyhitykseen. Ne ovat pelastuksen hedelmä, eivät sen juuri. Pieper huomauttaa, että tosiasiassa Rooman kirkko itse hylkää hyvät teot, kun se tuomitsee oikean vanhurskauttamisopin. Tämän tehdessään Rooman kirkko kiroaa samalla hyvät teot, sillä niistä voidaan puhua vasta uskon kautta tapahtuvan vanhurskautuksen seurauksena. Samoin ne, jotka Rooman tavoin sekoittavat pyhityksen ja hyvät teot vanhurskauttamiseen, tekevät pyhityksestä ja hyvistä teoista mahdottomia (Kristillinen dogmatiikka, s. 403 ja 331, vuoden 1995 painos). Se, että hyvät teot ovat vanhurskautuksen seuraus, mainitaan Apol. XX:ssa toteavasti viitaten artiklaan Apol. IV: ”Muutoin olimme kyllin selvästi yllä osoittaneet, että meidän käsityksemme mukaan hyvien tekojen tulee välttämättä seurata uskoa” (Apol. XX, 15).

Ensiksi täytyy katsoa, mitä oikeat hyvät teot ovat, jotka seuraavat uskoa. Oikeat hyvät teot ovat sellaisia tekoja, joita Jumala on sanassaan määrännyt ja käskenyt, eivät sellaisia, joita ihminen on itse keksinyt (esim. Matt. 15:1–10). Jumala itse kertoo meille, mikä on hänen silmissään hyvää (katso Mark. 14:3–9). Jumalan edessä vain ne teot ovat hyviä, jotka tehdään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi (1. Kor. 10:31; 1. Piet. 4:10). Jumalan käsky ja tahto siis määräävät, mikä on hyvä teko ja mikä ei. Luther kirjoittaa: ”Kymmenen käskyn ulkopuolella ei mikään teko eikä asiantila voi olla hyvä eikä Jumalalle otollinen, oli se sitten maailman mielestä miten suuri ja erinomainen tahansa” (IK I, 311). Kaikki muu on itsevalittua jumalanpalvelusta ja tapahtuu lihan tyydyttämiseksi. Maailma ylistää tätä, mutta ei Jumala.

Luonnollinen ihminen ei voi edes tehdä hyviä tekoja, koska hänellä ei ole uskoa eikä Pyhää Henkeä. Kuinka huono puu voisi tehdä hyvää hedelmää (Matt. 7:18)? Tästä syystä oikeiden hyvien tekojen edellytys on usko, koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, joka uudistaa sydämen niin, että ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Ihmisen on siis ensin päästävä uskon kautta sovintoon Jumalan kanssa, jotta voisi tehdä hyviä tekoja. Tästä syystä on mahdotonta, että hyvät teot edeltäisivät uskoa.
Luonnollisesta ihmisestä Augsburgin tunnustuksessa opetetaan, että ilman Pyhää Henkeä ihmisen voimat ovat ensinnäkin ”täynnä jumalattomia mielenliikkeitä” (CA XX, 31). Toiseksi sanotaan, että luonnollisen ihmisen voimat ovat ”liian heikkoja saamaan aikaan Jumalan edessä kelpaavia tekoja” (CA XX, 31). Kolmanneksi sanotaan, että ilman Pyhää Henkeä ihminen on ”Perkeleen vallassa, joka kiihottaa ihmiset kaikenlaisiin synteihin, jumalattomiin mielipiteisiin ja selviin rikoksiin” (CA XX, 32). Luonnollinen ihminen on Lutherin sanoin ”täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, laiskuutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea epäuskoa” (IK IV, 66). Hän ei tee eikä hänessä ole mitään hyvää. Tästä Augsburgin tunnustus sanoo: ”Niin heikko on ihminen, kun hän elää vailla uskoa ja Pyhää Henkeä ja ohjaa itseään pelkästään ihmisvoimin” (CA XX, 33).

Pyhän Hengen uudistama ihminen sen sijaan tekee hyviä tekoja, koska usko tuottaa hyviä hedelmiä. Sellainen usko, joka ei tuota hyviä tekoja on kuollut (Jaak. 2:26).2 Vanhurskauttamisen ja hyvien tekojen oikea järjestys ilmaistaan Raamatussa selvästi. Efesolaiskirjeen toisessa luvussa jakeissa 8–9 on tiivistelmä vanhurskauttamisopista. Heti seuraavassa jakeessa todetaan, että meitä ei ole vanhurskautettu sitä varten, että voisimme jatkaa synnissä. Raamatun mukaan ”me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10). Hyvät teot ovat uutta kuuliaisuutta, joita tehdään uskon harjoittamiseksi, uskon tunnustamiseksi ja kiitollisuuden osoittamiseksi. Teot siis todistavat uskosta ja sen aitoudesta. Tekoja ei tehdä siksi, että niillä yritettäisiin saada jotakin ansiota Jumalan edessä, vaan siksi, koska se on Jumalan tahto ja koska teot luonnollisesti nousevat uskosta. Hyvät teot eivät ole omaa valintaamme, vaan Jumala on ne ”edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10).

Koska Pyhä Henki on uudistanut uskovan eli uskova on luotu uudestaan ”Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10), hän tekee hyviä tekoja vapaaehtoisesti ja alttiisti, ei pakosta tai laskelmoiden. Hän toimii kuten Lyydia, Filippin vanginvartija, Sakkeus, Dorkas tai Paavali, joiden uskoa seurasivat hyvät teot. Uskova tekee hyviä tekoja halukkaasti Jumalan lapsen tavoin rakkaudesta vanhurskauteen, koska uudestisyntyneenä hänellä on uuden ihmisen puolesta koko Jumalan laki kirjoitettuna sydämessään (Jer. 31:33). Siksi uskova uuden ihmisen puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin ja haluaa elää sen mukaan. Hyvät teot eivät silloin ole lain tekoja, vaan ne ovat Hengen tekoja eli Hengen hedelmiä. Ne tehdään rakkaudesta Jumalaan, ei käskyn takia, rangaistuksen pelossa tai palkan toivossa.

Voimaa hyviin tekoihin kristitty saa evankeliumista, ei laista. Vain evankeliumi synnyttää uuteen elämään. Raamattu sanoo: ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19) ja: ”Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme” (1. Joh. 4:11). Evankeliumi synnyttää rakkauden Jumalaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Usko tuo halun tehdä hyviä tekoja. Juuri se rakkaus, jolla Kristus ensin rakasti meitä, on uskovan voimana, eikä se jää toimettomaksi. Laki kyllä ilmoittaa Jumalan tahdon ja vaatii, mutta se ei anna kuuliaisuutta. On erittäin karkeaa lain ja evankeliumin sekoittamista, jos uskovia yritetään lain avulla saada tekemään hyviä tekoja.3 Laki ei saa aikaan hyviä tekoja. Se saa aikaan sellaisia tekoja, jotka eivät ole uskosta. Näitä tekoja Raamattu sanoo synniksi (Room. 7:5; Room. 6:20–21).

Tämä ei silti tarkoita, että uskova ei tarvitsisi lain saarnaa. Uskova tarvitsee hänessä olevan vanhan ihmisen takia lakia, sillä uskovassakin on jäljellä vanha Aadam, ”äksy ja vikuri aasi” (FC-SD 6, 24) eikä uudistus siksi ole täydellinen. Uskovassa on Hengen sota lihaa vastaan. Uuden ihmisen puolesta uskova ilolla yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisen puolesta ei. Laki ilmoittaa uskovalle synnin. Tästä syystä laillakin on käyttöä pyhityksessä sikäli kuin se palvelee evankeliumia. Kuitenkin laki on aina alisteinen evankeliumille. Tästä Pieper kirjoittaa: ”Koska näet kristityssä vielä on liha ja hän lihan mukaan on taipuvainen väheksymään häneen piintyneenä olevaa syntiä, täytyy lain alati ilmaista hänelle hänen syntinsä ja kadotuksenalaisuutensa; missä nimittäin synnintunto lakkaa, lakkaa myös usko syntien anteeksiantamukseen eli usko evankeliumiin (vrt. Luther, St. L. XX, 1646; Erl. IV, 440 s.). Tässä tapauksessa taas tukkeutuisi pyhityksen ja hyvien tekojen lähde” (Kristillinen dogmatiikka, s. 386, vuoden 1995 painos). Silti uskova ei ole lain alla. Uskova vaeltaa laissa, mutta ei tee tekoja lain pakosta. Voiman hyviin tekoihin saa vain evankeliumista.

Vaikka uskova tekee hyviä tekoja alttiisti, niin hän tekee niitä edelleen lihassa, joka ei ole uudistunut. Siksi uskovankin tekemät hyvät teot ovat lihan tahraamia eli ne ovat ruumiissa tehtyinä epäpuhtaita ja epätäydellisiä (Room. 7:14–25; Gal. 5:17). Silti ne kelpaavat Jumalalle Kristuksen vuoksi, koska hyvien tekojen tekijä on uskovana Jumalalle mieluinen. Uskon tähden uskovan tekemät hyvät teot ovat ”pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoitusta siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä” (Apol. IV, 189). Raamattu kertookin, että Aabelin teko oli vanhurskas, koska hän itse oli vanhurskas (Hebr. 11:4; 1. Joh. 3:12). Luther kirjoittaa, että hyvät teot ovat ”Jumalalle mieluisia silloin, kun ne vuotavat oikeasta lähteestä, siis rakkaudesta Jumalaan ja vilpittömästä tahdosta noudattaa Jumalan käskyjä” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Sen sijaan pakanoiden ja epäuskoisten teot eivät ole hengellisiä tekoja eli Hengen hedelmiä, koska pakanoilla ja epäuskoisilla ei ole uskoa. Pakanoiden ja epäuskoisten teot, jotka ulkonaisesti tapahtuvat Jumalan lain mukaan, kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden alaan. Siinä mielessä ne ovat ylistettäviä tekoja, mutta niillä ei ole mitään hengellistä arvoa, vaan ne ovat syntiä. Pakanat ja epäuskoiset ovat yhä ”huono puu”. Heidän tekonsa kuuluvat eri alueelle kuin kristittyjen tekemät teot. Edelliset kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden eli maailman valtakunnan alaan, kun taas jälkimmäiset kirkon piiriin. Ero on siis suuri.

Tätä eroa Rooman kirkko ei kuitenkaan tee. Se opettaa kaikkien pelagiolaisten ja synergistien tavoin, että ihminen kykenee myötävaikuttamaan Jumalan armon ja autuuden saavuttamiseen. Rooman kirkko kieltää sen, että kaikki epäuskossa tehdyt teot olisivat hengellisellä alueella syntiä. Tämän osoittaa selvästi Trenton kirkolliskokouksen kuudennen istunnon vanhurskauttamista koskevan dekreetin seitsemäs kaanon: ”Jos joku sanoo, että kaikki teot, jotka on tehty ennen vanhurskauttamista, olivatpa ne tehdyt missä tarkoituksessa tahansa, ovat todellisia syntejä tai että ne ansaitsevat Jumalan vihan, tai että mitä innokkaammin joku pyrkii valmistautumaan armoon, sitä raskaammin hän tekee syntiä: hän olkoon erotettu.” [anathema = kirottu]

IV Kiista hyvien tekojen merkityksestä

Edellä sanotusta luterilaisilla oli keskinäinen yksimielisyys. Pian kuitenkin luterilaisten keskuudessa tuli kiistaa hyvien tekojen merkityksestä. Riita tunnetaan Georg Majorin mukaan niin sanottuna majoristisena kiistana. Kiista lähti liikkeelle Georg Majorin väittäessä hyvien tekojen olevan pelastuksen kannalta välttämättömiä. Tätä väittämää vastusti Nikolaus von Amsdorf, joka väitti päinvastoin, että hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia. Sanakiistasta tuli sitten kiista itse opista. Tämän ratkaisemiseksi kirjoitettiin Yksimielisyyden ohjeen neljäs uskonkohta.

Kun Major puhui hyvien tekojen välttämättömyydestä, hän tarkoitti sillä varsinaisesti sitä, että hyvät teot olisivat välttämättömiä uskon säilyttämisen kannalta. Tämä Majorin edustama harha on itse asiassa seurausta synergismistä. Se tulee esille majorilaisten päätelmässä hyvien tekojen suhteesta uskoon. He päättelivät, että koska ihminen voi pahaa tekemällä estää Jumalan työtä ja tehdä sen tyhjäksi, voi ihminen vastaavasti pahoista teoista luopumalla ja hyviä tekoja tekemällä ylläpitää eli turvata uskon säilymisen.

Majorilaiset olivat kyllä oikeassa siinä, että pahat teot tekevät uskon tyhjäksi. Raamattu sanoo: ”Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa” (1. Kor. 6:9–10) ja ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Gal. 5:19–21; katso myös Ef. 5:5 ja Kol. 3:5–6). Kun pahat teot saattavat murheelliseksi Jumalan Pyhän Hengen (vrt. Ef. 4:30), hän väistyy sydämestä. Pyhän Hengen voi siis menettää. Raamatussa sanotaan, että Pyhä Henki on uskon Henki (2. Kor. 4:13), joka saa aikaan pyhityksen ja hyvät teot (Gal. 5:22). Jos Pyhää Henkeä estetään toteuttamasta tätä tehtävää, hän ei enää vaikuta uskoakaan. Tämä sama asia, että pahat teot turhentavat uskon, mainitaan myös Yksimielisyyden ohjeessa (FC-SD 4, 31). Samoin se toteaa, että on oikein kehottaa kristittyjä hyviin tekoihin. Tämän on kuitenkin tapahduttava ”siten, ettei hämärretä oppia uskosta eikä vanhurskauttamisen opinkohtaa” (FC-SD 4, 33).

Siksi majorilaisten päätelmä, että vastaavasti hyvät teot säilyttävät uskon, on Raamatun vastainen. Hyvät teot ovat kyllä uskon seuraus ja ne osoittavat, että usko on oikea. Kuitenkaan hyvät teot eivät ylläpidä uskoa, vaan usko ylläpitää hyviä tekoja. Majorilaisten väite kääntää uskon ja hyvien tekojen suhteen päinvastaiseksi. Majorilaisilla hedelmät kantavat puun eikä puu kanna hedelmää. Jos Major olisi synergismissään oikeassa, seuraisi siitä se, että ihminen ensin tarttuisi uskolla vanhurskauteen, mutta sitten luovuttaisi tämän tehtävän teoille, koska teot muka säilyttävät uskon. Toisin sanoen usko tarttuu pelastukseen, mutta tämä pelastukseen tarttuva usko ylläpidetään hyvillä teoilla. Pieperin sanoin tämä on ”uskon viraltapano pelastuksen saavuttamisen välineenä” (Kristillinen dogmatiikka, s. 387, vuoden 1995 painos). Yksimielisyyden ohje torjuu Majorin harhan, kun se sanoo: ”Jumalan sanan perusteella on siis ilmeistä, että usko on varsinainen ja ainoa keino ottaa vastaan vanhurskaus ja pelastus; yksin uskon avulla Jumala ne myös ominamme säilyttää” (FC-SD 4, 35). Pelastuksessa Raamattu ohjaa aina Kristukseen, eivätkä ihmisen omat teot ole avuksi. Kaikki sellainen opetus torjutaan, jossa teot joko ylläpitävät, turvaavat tai tukevat pelastusta. Ihminen pelastuu aina uskon kautta Kristukseen.

Yksimielisyyden ohje samaistaakin Majorin opetuksen Rooman kirkon opetukseen. Trenton kirkolliskokouksessa Rooma nimittäin lausui: ”Jos joku sanoo, että hyvillä teoilla ei ole vaikutusta vastaanotetun vanhurskauden säilymiselle ja vieläpä lisääntymiselle Jumalan edessä, vaan että nämä teot ovat yksinomaan vastaanotetun vanhurskauttamisen hedelmiä ja merkkejä, mutta eivät samalla sen lisääntymisen syitä: hän olkoon erotettu” [anathema = kirottu] (Kuudes istunto, dekreetti vanhurskauttamisesta, kaanon 24). Kuten huomaamme, Rooman ja Majorin opetuksessa ei tässä kohden ole mitään eroja. Molemmat ovat puolipelagiolais-synergistejä. Tämänlaisesta opetuksesta Yksimielisyyden ohje sanoutuu selvin sanoin irti: ”On siis täydellä syyllä hylättävä sekä Trenton kirkolliskokouksen päätökset että kaikki muutkin samanlaiset mielenilmaukset, joiden mukaan me säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä tai ainakin osaksi säilytämme ja pidämme omanamme kerran saamamme uskonvanhurskauden tai uskon itsensä” (FC-SD 4, 35).

Näin torjutaan majorilaisuuden väite, jonka mukaan hyvät teot ovat pelastuksen kannalta välttämättömiä. Syy on vanhurskauttamisopillinen. Majorin väitettä ei saa ”puolustella eikä kaunistella, vaan se torjutaan ja hylätään kirkkojemme piiristä valheellisena ja vääränä” (FC-SD 4, 29). Majorilaisuuden torjuminen ei silti tarkoita von Amsdorfin väitteen hyväksymistä. Vaikka von Amsdorfin väitteen tarkoitus oli hyvä, koska sillä vastustettiin hyviin tekoihin luottamista vanhurskauttamisessa, se hylätään Yksimielisyyden ohjeessa vääränä. Väite nimittäin voidaan tulkita myös siten, että hyvät teot sinänsä olisivat vahingollisia. Näin ei ole, koska uskon tuottamat hyvät teot ovat Jumalan tahto ja käsky ja ne kertovat uskon aitoudesta. Siksi von Amsdorfin väite on ”väärä ja pahennusta herättävä, koska se turmelee tapoja ja kunniallista elämää ja on omiaan synnyttämään ja tukemaan raakaa, surutonta epikurolaista elämäntapaa” (FC-SD 4, 39). Sitä ei tule käyttää, koska se tukisi lihallista elämää ja antinominismia. Majorilainen kiista ratkaistiin siten, että uskon ja hyvien tekojen suhde pysyi oikeana: hyvät teot ovat uskon seurauksena välttämättömät, mutta ne eivät ole välttämättömät autuuteen eivätkä uskon säilymiseen.

Oikea oppi hyvistä teoista on mahdollista vain silloin, kun on oikea oppi vanhurskauttamisesta. Muutoin uskon ja tekojen järjestys vääristyy. Stefan Prätoriuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä: ”Jumalalle kiitos, että tiedämme, ettei uskovaisen tarvitse tehdä hyviä töitä välttääkseen helvettiä tahi voittaakseen itselleen taivasta, koska se jo on meille kalliisti ostettu ja sielumme lunastettu syvästä helvetistä, vaan ainoastaan kiitollisuudesta, iloisesti ja vapaaehtoisesti, niin kauan kuin meissä on pisarakaan verta, koska emme ole itsemme omat, vaan hänen, joka meidät on lunastanut” (Uskovaisten hengellinen aarreaitta, s. 429, vuoden 1957 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012

Kategoriat
Luther-divari Teologia

Concordia ry:n vuosikokous

Concordia ry:n sääntömääräinen vuosikokous pidetään to 12.9. klo 17. Paikka: Luther-divari, Mechelinkatu 49, Helsinki. Kokous on avoin kaikille yhdistyksen jäsenille. Kokouksen jälkeen kahvit ja Concordia-piiri n. klo 18, joka on kaikille avoin. Aihe: Yksimielisyyden ohje, alustaja: H. Lehtonen. Tervetuloa!


Näytä suurempi kartta

Kategoriat
Kristus Teologia

Martti Vaahtorannan outo teoria

Pastori Martti Vaahtoranta, Pyhän Marian seurakunnan paimen, tuo joulun jälkeisen sunnuntain saarnassaan (30.12.2012) oudon teorian:

”Voimme ehkä kuvitella Herran ihmiseksi tulemisen ikään kuin unena, johon Hänet matkansa aluksi nukutettiin ja johon Hän myös vapaaehtoisesti suostui silti jumaluudestaan luopumatta. Ehkä oli ennalta sovittu, milloin, missä vaiheessa, millä tavoin ja millä voimalla Jeesuksen jumaluus, Hänen persoonansa todellinen salaisuus, alkaisi nousta kirkkaudestaan luopuneen Jumalan ja Marian Pojan tajuntaan ja lopulta muidenkin nähtäväksi.” (koko saarna luettavissa: http://marttivaahtoranta.omasivu.fi/joulun-jalkeinen-sunnuntai-30-12-2012/ sekä kuunneltavissa: http://www.marianseurakunta.fi/saarnat)

Pääasiallisesti kyseinen saarna on hyvä, mutta tämä teoria särähtää siinä pahasti. Vaahtoranta tietää varsin hyvin, ettei hänen ajatuksilleen löydy yhtään mitään Raamatun suoraa tukea. Ensimmäinen kohta, jossa Jeesus lausuu jotakin itsestään, on Luuk. 2:48–49: ”Ja hänet nähdessään hänen vanhempansa hämmästyivät, ja hänen äitinsä sanoi hänelle: ’Poikani, miksi meille näin teit? Katso, sinun isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua.’ Niin hän sanoi heille: ’Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?’” Ks. myös Joh. 3:13: ”Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.”

Vaahtoranta viittaa jatkossa juuri em. keskusteluun, jonka tapahtumahetkellä Vapahtajamme oli 12-vuotias. Huomatkaamme, että jo ensimmäisessä lausumassaan Jeesus oli täysin tietoinen erikoislaatuisesta kutsumuksestaan, siitä, kuka hän on ja mitä varten hän on tänne tullut!

On mielestäni perusteltua päätellä seuraavasti: koska Jeesus oli tosi Jumala, joka tietää kaiken, on hänen täytynyt syntyä sellaisena, joka tietää kaiken, mukaan lukien sen, että hän on Jumala. Jos hän syntyi tietämättä sitä, silloin hän ei voinut olla Jumala.

Ikävä kyllä, vaikka Vaahtoranta tahtoo pitää kiinni oikeaoppisesta kristologiasta, todellisuudessa tämä teoria sotii sitä vastaan.

HL

Kategoriat
1/2012 Ehtoollinen Lehdet Teologia

Keskustelua Pyhästä ehtoollisesta

MARKKU SÄRELÄN KOMMENTTI SASSESTA HERÄTTÄÄ KYSYMYKSIÄ

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Concordia julkaisi vuoden 2011 lopussa professori Hermann Sassen kirjan ”Tämä on minun ruumiini” (alkuperäinen teos: ”This is my body”). Ilmeisesti tämän teoksen julkaiseminen on saanut Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) pitkäaikaisen pastorin, Markku Särelän, tarttumaan kynään ja kirjoittamaan Sassesta STLK:n lehdessä Luterilainen 1/2012, s 46–47 ( http://www.luterilainen.com/files/Luterilainen/12/Lut_12_01.pdf ).

Tämänkaltaisia luterilaisia kirjoja ei kovin usein ilmesty suomen kielellä. Ihmetystä herättääkin, ettei Särelä ole tehnyt kirja-arviointia mainitusta teoksesta. Samassa lehdessä hän esittelee kuitenkin sivun verran toista merkittävää kirjaa.

Särelä käsittelee Sassea yleisellä tasolla eikä siis juuri tätä ilmestynyttä kirjaa.
Todettakoon, että kustantaja on valinnut tämän tärkeän kirjan julkaistavaksi juuri sen sisällön vuoksi.

Sassen suuri vahvuus teologina on nimenomaan sakramenttiopissa. Tämän olemme halunneet Concordiassa nostaa esille. Tätä kirjan antia luterilaisten teologien on syytä pohdiskella. Luterilaisesta lähtökohdasta pitäisi olla vaikea torjua se, mitä Sasse sanoo tässä teoksessa.

Toteamme teoksen alkusanoissa, että Sasse on ollut kiistelty mies. Toteamme myös, että juuri se asia, jonka hän tässä kirjassa tuo esille, on sen laatuinen, että tunnustuksellisen luterilaisen on helppo yhtyä Sassen teoksen sisältöön. Ilmeisesti Särelällä ei ole suoraan mitään sanottavaa tähän. Sen vuoksi hän kiertelee ja yrittää saada Sassen tekstin huonoon valoon puhumalla muista asioista.

Sassen ongelmat eksegetiikassa eli raamatunselitysopissa (hän opiskeli aikoinaan Berliinissä vanhan liberaaliteologian kulta-aikana) eivät kuulu tähän, sikäli kuin ne eivät suoraan vaikuta hänen esitykseensä. Särelä yrittää väittää jotakin tämänsuuntaista viittaamalla Sassen teoksen sivuihin 249–253. Mainittu kohta ei kuitenkaan vahvista Särelän väitteitä. Päinvastoin on kuunneltava, mitä Sasse lausuu lopuksi: vaikka enemmistö nykyajan protestanttisista tutkijoista asettuu tosiasiallisesti Zwinglin ja Calvinin puolelle, niin tämä ei ole raamatuntutkimuksen tulosta, vaan on sidoksissa siihen että nämä tutkijat ovat rationalistisen maailmankuvan lumoissa eivätkä ole valmiita hyväksymään ihmettä. Ihmeellisellä tavalla Särelä tässä yhteydessä näkee vastakohdan toisaalta Sassen mainitseman ”raittiin ja vankan eksegeettisen työskentelyn” ja toisaalta Raamatun selvän sanan välillä. Onhan ensimmäinen eksegeettinen periaate lukea oikein, mitä tekstissä lukee! Eksegetiikan antama tieto juutalaisesta ja hellenistisestä taustasta ei ole samaa kun normatiivinen kirkko-oppi, mutta toisaalta ei sen vastakohtakaan, jos molemmat pysyvät omissa funktioissaan. Ei Sasse tässä kohdin ole ymmärtänyt väärin ”Tämä on minun ruumiini”-kirjassa eikä Särelän mainitsemassa ”Olen luterilainen”-kirjassa. Jos muutoin on joku epäselvyys, se on esitettävä siinä yhteydestä, jossa on tällainen harha.

Jos Särelä tyrmää tämän kirjan opin, hänen on rehellisesti ja suoraan käytävä sen kimppuun. Tämä kiertely antaa ymmärtää, että Särelä haluaa tämän kirjan huonoon valoon sen mukaan mitä Sassesta on tullut ilmi muissa yhteyksissä. Todettakoon ettemme ole nyt tarkistamassa, täyttyvätkö kaikki edellytykset ongelmattomaan kirkkoyhteyteen, vaan onko tietty dogmaattinen locus esitetty oikein.

STLK:n on Suomen luterilaisella kentällä katsottu sakramenttiopissa kallistuvan enemmän filippismiin kuin gneesioluterilaisuuteen (aitoluterilaisuus). Sassen kirja on pääasiallisesti gneesioluterilaisella linjalla ja se ilmeisesti häiritsee STLK:n opillista kantaa. Jos tämä on Särelän syy lähteä pohtimaan toisia opinkappaleita, sellainen ei tässä yhteydessä ole kunnioitettava veto.

Oudon vaikutelman antaa myös se, että Särelä tahtoo tuoda esiin Samuel Nafzgerin totuuden todistajana tässä yhteydessä. Nafzger ei ole myöhemmässä vaiheessa kuulunut Missourin luotettavaan siipeen (ks. esim. http://blog.trinityaustin.com/2010/02/08/where-have-you-gone-samuel-nafzger/ ). STLK käytti Nafzgeria luennoitsijana loppuvaiheessa, kun heillä vielä oli kirkkoyhteys Missourin kanssa. Meidät Concordiassa kutsuttiin mukaan. Samaan aikaan meitä toiselta suunnalta varoitettiin juuri Nafzgerin linjauksista.

Lopuksi: Vaikka ehtoollisopissa gneesioluterilaisuus asiallisesti voitti aikoinaan, niin käytännössä filippismi vei voiton. Luterilainen ehtoollisoppi meni jonkinlaiseen talviuneen. Kun se nyt herää eri puolilla, on tärkeää, että se orientoituu siihen oikeaan käsitykseen, minkä gneesioluterilainen puoli uskonpuhdistuksen aikaan toi esiin. Jos melko vaikeneva filippistinen kanta nyt herätessään dogmatisoituu ja ottaa etäisyyttä oikeaan kirkolliseen oppiin, on se erittäin valitettavaa. Valitettavaa on myös, jos muuten kunnioitettu pitkän aikaa uskollisesti palvellut pastori, tohtori Särelä on tässä auttamassa.

Concordia 1/2012

 

Vastausta Concordia -lehdelle

Markku Särelä

En olisi ikinä voinut uskoa, että Concordia julkaisee sellaisen perustelemattoman vihjailevan solvauskirjoituksen kuin numerossa 1/2012 ollut Halvar Sandellin nimissä kirjoitettu Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä. Mutta pakkohan nyt on uskoa. Sandell tietää niin paljon minun vaikuttimistani ja pyrkimyksistäni, mutta kaiken niin väärin. Hän vihjailee tietävänsä paljon myös uskostani ja opistani ja senkin väärin. Hän vihjailee minun ja STLK:n olevan filippismin kannalla tajuamatta, että hänen vihjailunsa osuu samalla myös Sasseen ja itseensä Lutheriin. Minulla ei ole mitään sitä oppia vastaan, jonka Sasse teoksessaan “Tämä on minun ruumiini” esittää dogmihistorian miehenä oikein ja rehellisesti kypsän Lutherin raamatulliseksi ehtoollisopiksi. Se on myös minun oppini ja uskoni.

Voisin luetella monia kohtia, joissa Sasse ansiokkaalla tavalla tuo esille Lutherin kannan. Jätän sen kuitenkin tekemättä, sillä jos unohtaisin mainita jonkin seikan, niin sitten sanottaisiin, etten sitä hyväksy. Mainitsen kuitenkin yhden asian muita seikkoja aliarvioimatta: ehtoollinen sisältää koko evankeliumin ja on nimenomaan evankeliumia (s. 87, 268). Tämän piirteen Sasse tuo esiin sortumatta asian lakimaiseen esittämiseen. Siitä olisi syytä Sandellinkin ottaa esimerkkiä. Lutherin evankelista otetta eivät tajua ne, jotka eivät ole sisällä evankeliumissa ja jotka hylkäävät evankeliumin torjumalla yleisen vanhurskauttamisen. Olen iloinnut siitä, että tästä Sassen suomennetusta teoksesta kansankirkon konservatiiviteologeilla on nyt mahdollisuus tarkistaa kantojaan ehtoollisopista. Sandell tosin tuo esille rajauksensa Sasseen: “Sasse on pääasiallisesti (!) gneesioluterilaisella linjalla.”

Luterilainen 1/2012 oli teemanumero aiheena Pyhä Raamattu. Sassen raamattuopin esille ottaminen sopi kyseiseen teemaan. Sassen ongelmallinen kanta raamattukysymyksessä on yleisesti tunnettu tunnustuksellisissa piireissä. Siinä hän oli eri kannalla kuin esimerkiksi tri Tom G. A. Hardt, jota tapasin montakin kertaa ja jonka kanssa minulla oli tapana vaihtaa tervehdyksiä. Eräässä ehtoollista koskevassa kysymyksessä he taas olivat eri mieltä Sassen edustaessa oikeata kantaa. Kun tri Karl Wengenroth kerran lukiessaan erästä Sassen teosta kysyi kantaani Sassen raamattukäsitykseen, vastasin hänelle: “Raamattu on Sasselle ongelma.” Uskon osuneeni asian ytimeen ja ilmaisseeni asian kauniisti. Halusin Luterilaisessa myös tuoda esille, että Sasse viimeisinä elinvuosinaan Nafzgerin kertoman mukaan oli hyväksynyt Missourisynodin Raamattua ja tunnustusta koskevan periaatelausunnon. Koska siitä ei ole tiedossa muuta kirjallista lähdettä, kerroin, mistä asia olisi tarkistettavissa. Toinen lähde olisi Sassen oma arkisto, jossa oletan olevan kopion kirjeestä. En ottanut lausumallani kantaa Nafzgeriin, jonka persoona ei kuulu tähän yhteyteen sen enempää, vaikka olenkin joutunut häntä oikaisemaan joissakin kohdin. Kerroin asiasta katsoen sen olevan Sasselle kunniaksi. Olisi hyvä, jos joku ottaisi tehtäväkseen hankkia Sassen kirjeestä kopion meille muillekin tiedoksi ja Sassen kannan tarkistamiseksi.

Sandell ei näytä käsittäneen niitä suuria opillisia vaaroja, joita sisältyy niihin yhteyksiin, joissa Sasse käyttää lausumaansa “raitis ja vankka eksegeettinen työskentely”. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin Sandell haluaa sen nähdä.

Suunnitelmissani on tämän vuoden aikana julkaista Luterilaisen ehtoollista käsittelevä teemanumero. Siinä yhteydessä on tarkoitus arvioida myös Sassen kirjaa. Tämä ehdolla jos Jumala suo ja me elämme.

Concordia 2/2012

 

Vastaus Markku Särelälle:

Halvar Sandell

Valitettavaa on, että ahkera ja kokenut pastori Särelä ei nyt varsinaisesti tartu niihin kysymyksiin, jotka olivat esillä hänen torjumassaan kirjoituksessa.  Concordiassa julkaistiin tiettyihin asioihin menevä kirjoitukseni, joka haastoi keskusteluun. Särelä tyrmää sen kovin sanoin kokonaan ja puhuu vihjailevasta solvauskirjoituksesta. Ajatteleva lukija pystyy tekemään omia johtopäätöksiään tällaisesta suhtautumistavasta.

Taustalla on se, mitä Särelä itse on kirjoittanut Hermann Sassesta Luterilainen- lehdessä. Viittasin ko. lehden numerossa 1/2012 olleeseen mainintaan Sassen kirjasta. Hyvin erikoista oli – toistan sen vielä – ettei itse kirjasta ollut tehty arvostelua, vaan Särelä keskittyi seikkoihin, jotka eivät tule ilmi juuri tässä Sassen ehtoolliskirjassa.

Vaikka Särelä nyt toisen kerran – Sassen teoksen alkusanojen lisäksi – saa todisteen siitä, että mekin Concordiassa tunnemme tietyt kiistakysymykset emmekä analysoimatta halua suositella mitä tahansa Sassen teologiasta, hän ei ota tätä viestiä vastaan. Ihmetystä on omiaan lisäämään se, että kun Särelä vasta tässä vaiheessa ilmaisee kantansa Sassen kirjassa esille tulevaan oppiin, hän tekee sen sanoilla: ”on myös minun oppini ja uskoni.”

Tätä tekstiä edeltävässä vastauksessaan minulle Särelä yrittää päästä kimppuuni omalla ylitulkinnallaan Sassen tekstistä. On huomattava, ettei Sasse niillä sivuilla, joihin Särelä viittaa (s. 87 ja s. 268), esitä minkäänlaista tasapainottamista, mitä eri armonvälineiden omiin esiintymismuotoihin tulee. Totta on, että alttarin sakramentti on evankeliumia. Se on todellinen armonväline, joka antaa syntien anteeksiannon. Toisaalta on ilmiselvää, että ehtoollinen on ehtoollinen, eikä ole yhdentekevää millainen tämä armonväline on muihin armonvälineihin verrattuna. Näissä kysymyksissä on vaarallista panna kaikki yleisten periaatteiden alle. Moneen otteeseen nimenomaan reformoitu puoli yritti Marburgissa vuonna 1529 saada sellaisella metodilla niskalenkin Lutherista. Jumala kohtaa ihmisen itse määräämällään tavalla, eikä hän vastaa suoraan yleiseen uskonnolliseen armoperiaatteeseen, jonka ihminen on asettanut, eikä pelastustarpeeseen, joka on määritelty antroposentrisesti.  Reaalipreesensiä ei voida loogisesti perustella armon universaalisuudella. Tällaista harhakäsitystä vastaan Luther reagoi voimakkaasti.  Luther painottaa: ”Jokainen uskonkohta on peruste itsessään eikä sitä tarvitse todistaa toisella kohdalla” (Hermann Sasse, ”Tämä on minun ruumiini”, s. 189).

Särelä kirjoittaa aivan ilmeisesti oman ja kirkkokuntansa näkemystä puolustaen.  Yleistävällä tavalla puhuminen sakramentin lahjasta ja sakramentin luonteen pohtimatta jättäminen paljastaa filippistisen ja kryptokalvinilaisen hengen. Halutaan leikata pois reaalipreesensin lähempi määritelmä ja nopeasti viitata vaikkapa, kuten Särelän kirjoituksessa tapahtuu, yleiseen vanhurskauttamiseen. Ehtoollisen omaleimainen profiili muiden armonvälineitten joukossa ei saa hämärtyä. Kun näin tapahtuu, tiedämme että on kyseessä filippistinen liikehdintä, joka vie reformoitua oppia kohti.

Sassen teksti edustaa luterilaista pääuomaa – opillisessa suhteessa gneesioluterilaista (aitoluterilaista) kantaa. Koska filippismi käytännössä ja historiallisesti on hallinnut nimellisesti luterilaista kenttää, on tunnustuksellisten luterilaisten asia tänä päivänä tuoda esiin se, mikä uskonpuhdistuksen jälkeen sakramenttiopin kohdalla löytyy gneesioluterilaisen leiman alta.

Särelä ei lähde suoraan sakramenttiopin kiistakysymyksiin, mutta toteaa sivu mennen jotakin filippismistä. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa jotakin filippismin vaaroista – miten voimme pitää niitä loitolla ja yhteisesti oikeassa pyhässä perinteessä tunnustaa oikein Kristuksen sanojen perusteella. Tästä aiheesta valitettavasti emme saa sanaakaan tohtori, pastori Särelältä.

Concordia 2/2012