Kategoriat
1/2015 Pääkirjoitus

PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

Eräässä jokin aika sitten tehdyssä tutkimuksessa, joka oli teetetty ev. lut. kirkon papiston keskuudessa, esitettiin arvelu, että osa herätysliikkeistä saattaa erota kirkosta tulevaisuudessa. Tämä kysely oli tehty samoihin aikoihin, kun eduskunta päätti avioliittolain muuttamisesta.

Jos kuitenkin katsoo, millaisia kannanottoja herätysliikkeet ovat tosiasiallisesti viime aikoina ottaneet, eipä kirkon piispoilla ole pahemmin syytä huoleen. Eri asia on tietysti se, että herätysliikkeiden yksittäisiä kannattajia on varmasti eronnut kirkosta esimerkiksi arkkipiispan lausuntojen seurauksena.

Herätysliiketaustainen Perusta-lehti omisti tämän vuoden ensimmäisen numeronsa lähes kokonaan kirkkokysymyksen puimiseen. Perustassa annettiin ymmärtää, että tänne saattaisi kukaties lähitulevaisuudessa syntyä eräänlainen Missouri-synodin alaosasto, uusi kirkko. Amerikkalainen Missouri-synodi on kauan ollut jonkunlaisen peikon maineessa Suomen kirkollisessa elämässä. Yleensä sillä ovat pelotelleet liberaalit. On jotenkin erikoista, että Perusta ottaa tämän saman aseen käyttöönsä.

Perusta-lehti ei halua mitään uutta kirkkoa. Mutta miten pitäisi toimia näissä vaikeissa vaiheissa? Ei ole oikein vain arvostella toisia, jotka ovat jotakin yrittäneet vaikka sitten kuinka puutteellisestikin. Piispa Soramies tuo samassa Perustan numerossa olleessa haastattelussaan esille ajatuksia, joita kannattaisi kuunnella: ”Perinteinen herätysliikkeiden toimintamalli on syntynyt ympäristössä, jossa oli olemassa tunnustukseen pitäytyvä kirkko paikallisseurakuntineen ja pappeineen. Herätysliikkeiden roolina on ollut ravistella hereille ja samalla tukea sananjulistustyössä näitä seurakuntia. Tämä toimintaympäristö on kuitenkin katoamassa ja monin paikoin jo kadonnutkin. Muuttunut tilanne vaatii herätysliikkeitä ottamaan kokonaisvaltaisen vastuun kristittyjen hengellisestä elämästä varmistamalla heille pääsyn armonvälineitten äärelle.”

Kategoriat
2/2014 herätysliikkeet Kirkko Lehdet LHPK Lähetyshiippakunta Teologia

Muut lehdet: Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet

Juhana Pohjola

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, pastori, Helsinki

Voisiko Lähetyshiippakunta tehdä enemmän yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa? Hyvän kysymyksen kuulemme usein. Läheiset yhteydet olisivat luonnollisia. Piispamme ovat palvelleet Kansanlähetyksessä, useat pappimme Opiskelija- ja koululaislähetyksessä ja monen vastuunkantajan taustalta löytyy evankelisuus, rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus. Samaa hengellistä maapohjaa on siis olemassa. Sama huoli Suomen ev.lut. kirkon tilasta on monen kanssa yhteinen. Sama näky uskon yhteyden syntymisestä Kristukseen motivoi työtä. Miksi sitten yhteistyötä on niin vähän järjestöjen kanssa? Vastaus koskee ainakin kolmea eri kysymystä.

 

Erilainen työnäky

Monet herätysliikkeet ovat tarjonneet ihmisille paikallisseurakunnan rinnalla uskon yhteyden ja hyvää opetusta sekä sisä- ja ulkolähetyksen kanavan. Vaikka liikkeet ovat syntyneetkin jännitteessä valtiokirkkoon, niiden toimintamalli on edellyttänyt sitä. Valtio ja kirkko tarjoavat hengelliset raiteet, matkustuspalvelut ja junaletkan, josta voi valita oman liikkeen vaunun. Sakramentit, virka ja jumalanpalvelus kuuluvat kirkolle, mutta julistus, veisuu ja sielunhoito omiin seuroihin ja piireihin. Tämä historiallinen perusasetelma kuitenkin nykyään horjuu. Yhteiskunta on moniarvoinen, kirkko teologisesti rapautunut ja liikkuva yksilö valintatietoinen.

Lähetyshiippakunnan synty ilmentää muuttunutta toimintaympäristöä. Näkymme on rakentaa seurakuntia. Tarjoamme vaihtoehdon paikallisseurakunnille. Järjestöissäkin pohditaan miten päivittää oma työnäky, kun perinteinen yhdistysmalli ei enää vastaa tämän hetken tarpeita. Kaikista ev.lut. kirkon seurakunnista ei tee mieli hakea palveluja ja ihmiset usein haluavat yhdestä osoitteesta opetuksen, sakramentit ja yhteisön. Järjestöissä kysellään, ohjatako ihmisiä paikallisseurakuntiin vai rakentaako omia messuyhteisöjä?

 

Teologiset erot

Jokaisessa maamme herätysliikkeessä on sellaista syvää ja koeteltua hengellistä perintöä, jonka soisin rikastuttavan myös Lähetyshiippakuntaa. Kaikki teologisetkaan näkemyserot eivät ole erottavia. Lähetyshiippakunnan kannalta keskeistä yhteyttä haettaessa on, että armon evankeliumin saarna on kirkas ja ristin lahjoja ei eroteta sakramenteista ja jumalanpalveluksesta. Monessa liikkeessä hyvästäkin teologiasta huolimatta on toiminnan kautta opetettu, että jumalanpalvelus ei ole hengellisen elämän keskus. Tämä on johtanut siihen kummallisuuteen, että kysyttäessä ihmisen hengellistä kotia, harva sanoo sen olevan oma seurakuntansa. Se on ymmärrettävää, koska kaikki eivät ole tulleet ruokituksi omassa seurakunnassaan. Jeesus on kuitenkin tarkoittanut, että ensisijaisesti elämme sanan ja sakramentin äärellä kokoontuvan seurakunnan yhteydessä.

 

Suhde Suomen ev.lut. kirkkoon

Herätysliikkeiden toiminta on ollut sidottu valtiokirkon rakenteisiin. Syntyneet siteet seurakuntiin ja kristittyihin eri puolilla ovat lujat. Vastuu ystävistä, nuorisotyöstä, lähetyksestä ja ykseydestä painavat. Näin kirkkokriittisyydestä huolimatta toimitaan piispojen ja kirkkojärjestyksen ehdoin. Kirkon tarjoama asema, toimintamahdollisuudet, tilat ja tuki ovat olleet pitkään läsnä järjestöjen toimintasuunnitelmaa ja budjettia laadittaessa. Mitä näkyvä ja toiminnallinen yhteistyö Lähetyshiippakunnan kanssa merkitsisi? Vaikka teologiasta yhteispohjaa ja ystävyyttä löytyisikin, niin yhdessä kulkeminen on vaikeaa. Hyväksyvätkö liikkeet Lähetyshiippakunnan papit tilaisuuksiinsa? Voivatko järjestöt järjestää messuja kanssamme ilman kirkkoherran lupaa ei-sakraalissa tilassa? Rakentavatko ne järjestäytyneitä seurakuntia? Kyllä-vastaus taitaisi suistaa ne nykyisiltä raiteiltaan. Lähetyshiippakunta ei ole yksi Turun arkkipiispan ohjaaman junan vaunu toisten joukossa vaan se kulkee samalla ratapihalla, mutta rinnakkaisraiteella.

Tilanteet voivat muuttua. Vaunuja voi irrota ja raiteet yhdistyä. Tärkeätä tässä hetkessä on, että ynseyden sijaan voisimme toteuttaa YYY-ohjelmaa. Ymmärrystä toisen lähtökohdista ja tavoitteista voi lisätä monitasoisella kanssakäymisellä. Yhteistyötä voi tehdä siellä, missä se on mahdollista. Yksituumaisuutta voi etsiä teologisella keskustelulla ja rukouksella. Ohjelmaa voivat toteuttaa niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin. Tällöin voisi toteutua myös Herran armosta se, että yhdessä kulkeminen tulee kerran vielä näkyvämmäksi.

Pääkirjoitus, Pyhäkön lamppu 2/2014