Kategoriat
Julkaisu Kaste Kirjat Sakramentti

Pyhä kaste – David P. Scaer

Martti Luther ei asettanut armonvälineitä arvojärjestykseen anteeksi­annon tarjoamisen suhteen, mutta hän teki kyllä eroja niiden välillä. Hän katsoi, että kullakin sakramentilla on ainut­laatuinen tehtävä ja etteivät ne olleet korvattavissa keskenään. Kaste ei ollut pelkkä kristilliseen yhteisöön liittymisseremonia, vaan se samastettiin kristilliseen elämään ja se määritti kirkon rajat. Kaste on ensimmäinen ja tärkein sakramentti. Ilman sitä muut eivät ole mitään. Kasteessa oleminen on samaa kuin Kristuksessa oleminen.
Kaste vaatii uskoa vanhurskauttamiseen, mutta pelastus­varmuuden antaa kaste, ei usko. Kaste pysyi Lutherin ajattelussa kristityn turva­paikkana läpi elämän. Lutherille usko Jumalaan ja hänen sanaansa merkitsi uskoa kasteeseen.
Reformoitu, erityisesti baptistinen vaikutus saa monet uskomaan, etteivät he pelastuakseen voi luottaa kasteeseensa, varsinkaan jos se on toimitettu lapsena. Kasteeseen liittyvät ongelmat eivät nykyään ole oleellisesti erilaisia kuin ne, joita anabaptistit eli uudestikastajat ja Ulrich Zwingli nostivat esille uskonpuhdistuksen alkuvaiheessa.
Tässä kirjassa esitetään luterilainen näkemys, jonka mukaan kaste on sekä kristillisen elämän ensi perusta että sen jatkuva sisältö.
Pastori ja tohtori David P. Scaer (1936–) on systemaattisen teologian ja Uuden testamentin eksegetiikan professori yhdysvaltalaisen Lutheran Church Missouri Synod -kirkkokunnan pappisseminaarissa Fort Waynessa. Hän on kuulunut seminaarin henkilökuntaan jo vuodesta 1966. Tohtori Scaer on kirjoittanut useita kirjoja ja lukuisia artikkeleita.

Pyhä Kaste - David P. Scaer
Pyhä Kaste –
David P. Scaer
Kategoriat
1/2013 Kaste Lehdet Todistus

Pimeydestä valoon – kadotuksen alta taivaan perilliseksi!

Aili Väisänen, Kiuruvesi

Tuskin on mitään kautta aikojen tietoisesti pyritty mitätöimään ja tekemään tyhjäksi enemmän, kuin Pyhää Kristillistä kastetta. Sitä olen tehnyt minä. Sinusta lukijani en tiedä, sen tietää Jumala.

Tietämättömyyttäni hylkäsin Pyhän kasteen armoliiton ja annoin uudelleen kastattaa itseni, rakentaen siten pelastumiseni oman suoritukseni varaan. Täten omalla suullani ja teollani tietoisesti halveksin Pyhää kastetta, mistä seuraa pelastuksen menettäminen. Olin matkalla kadotukseen, se on kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua.

Mutta Ps. 119:105 vakuuttaa: ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.”  Jeesus on Elämän Sana ja todellinen Valo, joka loistaa pimeydessä ja tuo  kuoleman varjon maahan kirkkauden (Joh. 1:1-18).

Jumala avasi Sanansa kautta tuhlaajalapselle halun mennä Kirkkoon Jumalanpalvelukseen. Kädessäni oli muutama rukouslappu, mielessä rukous : ”Jeesus johdata ,ohjaa kirkon työntekijä  luokseni”. Rukoillen astun kirkon eteiseen, samalla hetkellä eteiseen saapui henkilö, jonka tunnistan seurakunnan nuoriso-ohjaajaksi. Hän lupasi toimittaa rukouslappuset sakastiin jumalanpalveluksesta vastaavalle. Hämmästyneenä johdatuksesta  astun arkaillen kirkkosaliin. Oli Juhannuspäivä 14 vuotta sitten.

Kuin eilinen päivä mielessäni soivat vieläkin papin sanat: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun” (Jes. 43:1).  Hän jatkaa: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat ,minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra ,sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10) Mielessäni risteilevät sanat: ”minut nimeltä kutsunut”, ”Jumalan liitto”, ”rauhanliitto”, ”kasteen armoliitto”. Mitä minä olenkaan tehnyt ?

Itku polttaa sisälläni, ja sisintäni jäytää tuska. Herra armahda minua. Tahtoisin mennä penkin alle piiloon. Silti koin, että olen tullut Kotiin.

Jumalanpalvelus jatkui. Alttarilta kuuluvat sanat: ”Jumala on Pyhä ja me olemme syntisiä, käykäämme uskalluksella Hänen armoistuimensa eteen tunnustamaan syntimme ja syyllisyytemme, rukoillen Häneltä syntiemme anteeksiantoa ja armahdusta , näin sanoen: ’Taivaallinen Isä. Sain kasteen sinun lapseksesi. Sinä siirsit minut pimeydestä valoon. kadotuksen alta taivaan perilliseksi. En ole kuitenkaan elänyt niin kuin  lapsellesi sopii. En ole kuunnellut ääntäsi enkä totellut tahtoasi. Jumala, armahda minua Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Pese minut puhtaaksi ja anna kaikki syntini anteeksi.’”

Pappi jatkaa synninpäästön sanoilla: ”Jumala, Jeesuksen Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi: Tähän Jumalan Sanan lupaukseen saamme uskossa turvautua. Seuraa kiitosrukous: Rakas Taivaallinen Isä. Kiitos että annat syntimme anteeksi Jeesuksen tähden. Auta meitä elämään armosi varassa. Aamen.”

Herran Siunauksella siunattuina, kehoituksen sanojen siivittäminä: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.” Saamme kiittäen lähteä kotimatkalle. Mielessä kaikuu virren 388 sanat: ”Jeesus johdata tiemme kulkua. Auta, että kiiruhdamme, jälkiäsi noudatamme. Kätes meille suo, ohjaa Isän luo.

Kategoriat
6/2012 Kaste Lehdet Sakramentti

Jumalan vahva perustus pysyy lujana

F. G. Hedberg

”Kuitenkin Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: ’Herra tuntee omansa’, ja: ’Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee’.” (2. Tim. 2:19)

Tämä perustus on yksin Herra Jeesus Kristus täydellisen kuuliaisuutensa, sovittavan kärsimisensä, kuolemansa ja voitollisen ylösnousemisensa kautta. Tämä on perustus. Mutta tälle perustukselle emme pääse milloinkaan omalla hengellisyydellämme, vaan yksin siten, että itse Jumala, Pyhä Henki, asettaa meidät tälle perustukselle, oksastaa meidät Kristukseen, mikä tapahtuu kaikkein ensimmäiseksi pyhässä kasteessa. Niin kuin nyt Kristus itse on autuutemme vahva ja järkähtämätön perustus, niin on hänen kasteensakin hänen puoleltaan vahva ja järkähtämätön armoliitto. Hän on itse vakuuttanut profeetan suun kautta: ”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10) Sen tähden on Lutherkin opettanut kasteesta: ”Samoin kuin Kristus ei kiellä meitä tykönsä tulemasta, vaikka syntiin lankeamme, samoin pysyy myöskin kaikkien hänen antimiensa ja lahjojensa aarre järkähtämättömänä.” Mitä hän on pyhässä kasteessa meille ei ainoastaan luvannut, vaan todella antanut ja lahjoittanut, sen hän pitää ja täyttää muuttumattomana ja uskollisena Jumalana, kunhan me vain emme pysy katumattomina ja hänen armonsa halveksijoina, siten itse menettäen hänen lahjansa, vaan katuen ja tunnustaen syntimme ja lankeemuksemme palaamme takaisin hänen tykönsä, turvautuen uudestaan hänen kasteessa kanssamme tekemäänsä vahvaan, iankaikkiseen armoliittoon ja sen perusteella taas ahkeroiden parannusta ja uutta kuuliaisuutta, se on: pukeutumista uuteen ihmiseen ja vanhan ihmisen kukistamista ja kuolettamista pahoine himoineen ja haluineen.

Niin on nyt Herra Kristus yksin ainoa, vahva autuutemme perustus, mutta kastetta pidämme korkeassa arvossa sen tähden, että se on uudestisyntymisen peso, jossa Pyhä Henki on rakentanut meidät tälle Jumalan perustukselle, se on: tehnyt meidät todella osallisiksi kaikkeen siihen armoon, anteeksiantamukseen, elämään ja autuuteen, jonka Herra Jeesus on meille ansainnut. Ja me tiedämme – Jumalan kiitos – pyhästä Raamatusta, että niiden väärien henkien oppi on pelkkää valhetta ja kauhistusta Jumalan edessä, noiden, jotka luulottelevat, että kaste ei enää hyödytä mitään, sitten kun ihminen kerran on rikkonut lupauksensa ja langennut syntiin. Tähän väärään oppiin vastaamme apostolin sanoilla: ”Ei kai heidän epäuskonsa ole Jumalan uskollisuutta tyhjäksi tekevä? Ei suinkaan!” (Room. 3:3)

”Hän ei luovu liitostansa, Jonka solmi lapsen kanssa kallihissa kasteessa, Vuoret siirtyy sijoiltansa, Ennen kuin hän liitostansa.”

Fredrik Gabriel Hedberg, Elämän sanoja, s. 323. Helsinki 1935. SLEY.

Kategoriat
5/2012 Kaste Lehdet

Lapsen usko ja kaste

Olavi Lähteenmäki (17.10.1936 – 26.8.2012) rovasti, Kangasniemi

Kirjoittaja oli lehtemme tilaaja ja ystävä alusta alkaen. Hän teki elämäntyönsä papin virassa, viimeksi kappalaisena Hartolan seurakunnassa. Lähteenmäki julkaisi vuonna 1982 Selville vesille -kirjan kasteesta, jossa ohessa julkaisemme kappaleen samalla kunnioittaen hänen muistoaan.

Voiko lapsi uskoa?

Kun uudestikastajien yksi pääteesi kieltää sylilapsen uskon, pysähdymme tarkastelemaan asiaa sekä heidän väitteidensä että Raamatun pohjalta. Heti alkuun on sanottava, että ellemme suorien tai epäsuorien raamatunkohtien perusteella saa tukea lapsen uskolle ja ellei myöskään Raamatun kokonaisesitys sitä puolla, on puhe lapsen uskosta ihmiskeksintöä ja sellaisenaan harhaoppia. Vaikka olemme nähneet, ettei kasteen olemus riipu kasteen ja uskon järjestyksestä eikä myöskään tunnustuksen aitoudesta, on kuitenkin kyseenalaista kastaa ketään, jolla todistettavasti ei ole minkäänlaista uskoa. Sitä tarvitaan kasteen lahjan vastaanottamiseen, sillä ilman vastaanottamista kaste on käyttämätön lahja ja sellaisena tarkoitustaan vastaamaton.

Usko ei tule ihmisestä itsestään, vaan kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanasta. On tärkeätä huomata uskon synnyttäjä: se on sana, mutta ei ihmisen vaan Jumalan. Sitä paitsi lapsen usko ei ole samanlaista kuin aikuisen. Ei myöskään ole kysymys uskosta, jonka ihmiset hyväksyvät, vaan jonka Jumala hyväksyy. Uskon olemuksen ratkaiseva momentti ei ole ihmisen vapaan tahdon valinta, vaan usko on Jumalan suvereenia työtä inhimillisen vapauden yläpuolella. Usko on Jumalan lahja, Pyhän Hengen työ sanassa. Se on uskoa Jeesukseen Kristukseen, Kristuksen uskoa, fides Christi [lat.]. Ihmisen päättäessä ja yrittäessä uskoa se on vain hänen omaa uskontoaan. Siksi ainoa mahdollisuus on, että Jumala antaa uskon lahjana Pyhän Hengen kautta, milloin ja missä Hän tahtoo.

Ihminen ei valitse Kristusta, vaan Kristus valitsee hänet. ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16). Jeesus kutsui opetuslapset ja muut seuraamaan itseään (Matt. 8:22; Mark. 1:17–18; 2:14; 10:21 jne.). Jeesus valitsee, mutta ei valikoi. Hän ottaa huomaansa juuri sellaiset, jotka silloin vallinneen käsityksen mukaan eivät voineet uskoa: publikaanit, syntiset eli pakanat, sairaat, riivatut ja – lapset. Juutalaisten mielestä asia oli noin, ei Jeesuksen. Kun he torjuivat nämä luotaan, ja yrittivät hätistellä vielä Jeesuksenkin tyköä, hän oli ainoa, joka nämä ehdoitta hyväksyi. Sanoiko Jeesus jollekulle: et voi tulla luokseni, koska et pysty tekemään parannusta, kun sinulla ei ole uskoa tai se on ainakin heikosti todettavissa?

Jeesus rakasti niitä, joita muut halveksivat. Muistamme fariseusten pilkanneen häntä publikaanien ja syntisten ystävänä. Näitä pidettiin yleisesti aikansa hylkiöinä, riivatut ajettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, sairaat odottivat turhaan apua. Entä lapset? ”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia” (Mark. 10:13). Opetuslapsilla oli lapsiin nähden aivan sama asenne kuin muillakin juutalaisilla. ”Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’” (Mark. 10:14). Tähän viitaten Luther sanoo: ”Kaiken kaikkiaan: lasten kastamisen takauksena on tämä sana: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’. Näin Kristus on sanonut eikä hän valhetta puhu. On siis täysin oikeata ja kristillistä viedä lapset hänen tykönsä; tämä voi toteutua ainoastaan kasteessa.”i Lapsikasteen kieltäjien mukaan ”senkaltaisten” olisi käännettävä ”sellaisten”, jolloin lapset muka jo olisivat taivasten valtakunnassa. ”Raamattu haluaa siis ilmaista sen, että taivasten valtakunta on ilman muuta toimenpidettä lasten (sellaisten)”ii. Juuri sitä Raamattu ei halua sanoa. Se koskettelee päinvastoin kysymystä, miten lapset, jotka eivät vielä ole tuossa valtakunnassa, ottavat sen vastaan. Kristillinen kirkko on alusta alkaen ymmärtänyt Jeesuksen sanat näin. Niinpä tanskalainen Raamattu kääntääkin: ”Lad de små børn komme till mig: formen dem det ikke, thi Guds rige hører sådanne til.” Suomeksi: ’sillä Jumalan valtakunta kuuluu sellaisille’. Tämä on sekä alkutekstin että Kirkkoraamatun ajatus. Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:3) Ei tämäkään tarkoita, että taivasten valtakunta on heidän ilman muuta, ilman uskoa, uudestisyntymistä, vanhurskauttamista. Mistä me sen tiedämme? Siitä, että Raamatun kokonaisopetus kumoaa tämän. Mutta samoin on laita myös lasten kohdalla Raamatun muiden kohtien valossa.

Jeesuksen luo tuleminen on samaa kuin tuleminen taivasten valtakuntaan. Jos nuo lapset jo olisivat olleet siellä, miksi heidän olisi täytynyt vielä tulla sinne? Jeesus ei missään tapauksessa tarkoita lasten olevan luonnollisen syntymän nojalla Jumalan valtakunnassa. Jos hän sanoisi: senkaltaisten on syntien anteeksisaaminen, niin tarkoittaisiko se, että lapset jo ovat saaneet syntinsä anteeksi? Ei tietenkään, vaan tulemalla hänen luokseen he saavat sen.

Mitä varten ”he” toivat lapsia Jeesuksen luo? Sitä varten, että Jeesus rukoilisi heidän puolestaan (Matt. 19:13). He toivat lapsia siksi, että nämä saisivat Jeesukselta jotakin. Jeesus antoi heille siunauksensa. Millä tavalla Jumalan lahjat otetaan vastaan? Uskolla! Ei millään muulla tavalla. Jos lapset eivät olisi voineet ottaa vastaan Jeesuksen siunausta, miksi hän sitten siunasi heidät? Oliko se jokin muotomeno? Lapset saivat Jeesukselta siunauksen ja ottivat sen uskolla vastaan. On lisäksi huomattava, että Luukas käyttää lapsista sanaa ’breph?’, joka tarkoittaa ’sylilasta’, jopa ’sikiötä’ (Luuk. 18:15). Tässä on kysymys ”lapsen oikeudesta Jumalan valtakuntaan. Kertomus muistuttaa siitä, että lapsia ei ole lupa jättää tämän valtakunnan ulkopuolelle, vaan että heillä päinvastoin on oikeus käydä sinne sisälle, jopa edellä aikuisten. Mutta alkuseurakunnan ehdottoman vakaumuksen mukaan ottaminen Messiaan valtakuntaan tapahtui kasteessa. Kun tämän muistamme, me käsitämme, että tämän kertomuksen jo silloin ymmärrettiin kuuluvan kastekysymystä valaisevaan evankeliumiaineistoon”.iii

Millä tavalla uudestikastajat noudattavat Jeesuksen kehotusta tuoda sylilapset hänen luokseen? He tuovat heidät saarnaajan luo, hänen siunattavikseen. Se on hyvä ja kaunis tapa, mutta eivät lapset sillä pääse Jumalan valtakuntaan. Jeesus saattoi kyllä lahjoittaa heille taivaan valtakunnan näin, mutta saarnaaja, ihminen ei voi. Jeesus ei tarvinnut armonvälineitä, koska hän oli itse armonväline, mutta me ihmiset olemme sidottuja niihin. Jeesus ei ole säätänyt siunausta, vaan kasteen, jossa hän itse on todella läsnä. Jos lapset eivät olisi saaneet ja voineet ottaa vastaan siunausta Jeesukselta, kuinka he sitten saisivat sen saarnaajalta? Koska lapset voivat ottaa vastaan Jeesuksen siunauksen, he voivat ottaa taivasten valtakunnankin. Se tapahtuu uskolla, ei mitenkään muuten.

”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä.” Alkutekstissä on sana ’estää’ (’kolyein’), ja se esiintyy myös rinnakkaisteksteissä (Matt. 19:14; Luuk. 18:16). Sen tapaamme edelleen seuraavissa kastekertomuksissa: Matt. 3:14; Ap. t. 8:36; 10:47; 11:17. Onkin sitovasti todistettu, että tämä sana on vanhan kastekaavan tekninen termi.iv Kristillinen kirkko on alusta lähtien ymmärtänyt tämän kertomuksen Jeesuksen nimenomaiseksi käskyksi tuoda lapset kasteessa hänen luokseen.

Kun Jeesus sanoo kuulijoilleen: ”Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei sinne pääse sisälle”, tämä ei uudestikastajien mukaan puhu mitään lasten vastaanottamisesta. On totta, että Jeesus puhuu tässä muille kuin lapsille ja neuvoo, miten heidän on otettava vastaan Jumalan valtakunta. Eikö hän kuitenkin käske ottaa lapsista mallia? Aivan varmasti. Jos sanomme: ellet rukoile niin kuin lapsi, et pääse taivaaseen, niin tarkoittaahan tämä selvästi, että on otettava esimerkkiä lapsen rukoilemisesta. Jos lapset syntymänsä nojalla ovat taivasten valtakunnassa ja pääsevät sinne ilman uskoa, uudestisyntymistä ja vanhurskauttamista, niin kuinka ihmeessä Jeesus asettaa heidät aikuisen uskovan esikuvaksi? Mahdotonta!

Jeesus tahtoo sanoa: ellette ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi ottaa, ette pääse sinne sisälle. ”Se uusi, minkä he saavat Jeesukselta kuulla, on se, että lapsi tässä vastaanottamisessaan on esikuva – ettei ylipäänsä ole muuta mahdollisuutta.”v Edelleen: ”Lasten esikuvallisuus ei kuitenkaan ole heidän viattomuudessaan, vaan heidän luottavassa uskossaan.”vi

Juutalaiset kuulijat tiesivät, että juutalaisuudessa Jumalan valtakunnan omakohtainen vastaanottaminen merkitsee alistumista lain noudattamiseen. Se koskee kuitenkin lapsia vasta 12 vuoden iässä. Kyllä Jeesuskin sen tiesi; hän ymmärsi myös mihin sylilapsi pystyy, ja juuri siksi viittasi lapsiin. Hän haluaa sanoa: teille on opetettu, että ihminen ottaa omakohtaisesti vastaan Jumalan valtakunnan, kun hän 12 vuoden ikäisenä ryhtyy noudattamaan Mooseksen lakia, mutta näin ei ole enää. Nyt keneltäkään ei vaadita mitään edellytyksiä, eikä tarvitse odottaa mitään ikää. Päinvastoin. Kun lasten ennen piti tulla aikuisten kaltaisiksi, aikuisten on nyt tultava lasten kaltaisiksi. Teidän täytyy luopua kaikista omista edellytyksistänne, on tultava lasten kaltaisiksi, itsessänne avuttomiksi, taitamattomiksi, pieniksi, nöyriksi, ja otettava vastaan Jumalan valtakunta yksin armosta.

Eikö uskoontulo ole juuri sitä, että syntinen lakkaa vastustamasta Jumalaa ja on hiljaa Hänen edessään, jotta Jumala voi suorittaa pelastavan työnsä. Näin aikuinen tulee lapsen kaltaiseksi. Pitäisikö Jumalan odottaa, että lapsi pystyy tietoisesti vastustamaan Häntä, jotta Hän voisi antaa tälle pelastavan uskon? Lapset ottavat Jumalan valtakunnan vastaan uskolla, lapsenuskolla. ”Se, joka sanoo uskovansa, mutta ei sittenkään usko, että Jumala voi tehdä pienestä lapsesta Kristuksen jäsenen, koettakoon selittää, miten parhaiten taitaa, kuinka sitten pieni lapsi voi päästä pelastuksen osallisuuteen. Sillä yksi asia on varma: Ilman osallisuutta itse Kristukseen on jokainen, niin lapsi kuin aikuinen, ulkopuolella pelastuksen valtakunnan.”vii

Sylilapsi ei pysty tekemään mitään pelastuksensa hyväksi, ja siitä kaikki kiikastaakin. ”Kun joudutaan kastejärjestykseen, jossa ei enää kysytä kastettavan halua ja valmiutta, on jouduttu keskiajan pakkokäännyttämisjärjestykseen.”viii Kysyttiinkö niiltä sylilapsilta, joita vietiin Jeesuksen luo? Kysyvätkö uudestikastajat lapsen halua ja valmiutta viedessään tämän saarnaajan siunattavaksi? On totta, että lapsensa kastattavat vanhemmat tekevät ratkaisun tämän puolesta. Mutta aivan samalla tavalla tekevät lapsen puolesta ratkaisun ne, jotka eivät kastata lasta. Voidaan myös kysyä, kunnioittaako kielteinen ratkaisu lapsen tahtoa sen enempää kuin myönteinenkään. Ei sylilapselta kysytä, haluaako hän ruokaa vai ei. Ei kysytä, haluaako hän mennä nukkumaan vai ei. Painavin peruste lasten kastamiselle heidän tahtoaan kysymättä on tietenkin Jeesuksen käsky, josta ei päästä yli eikä ympäri.

Usko tulee kuulemisesta. Aikuisille kyllä, mutta ei sylilapsille, sanotaan. Missä raamatunkohdassa määritellään ihmisen uskoontuloikä? Ellei sellaista voida osoittaa, on lapsen uskon kieltäminen mitä vakavin asia. Kastetilaisuudessa luetaan Raamattua, rukoillaan, saarnataan jne., jolloin Jumala itse puhuu. Taas on muistettava, että kysymys on uskosta, jonka Jumala hyväksyy, ei ihminen. Seurakunnan kokoontuessa me aina rakennumme yhteisestä uskostamme (Room. 1:12). Uskolla on näin myös kollektiivinen luonne seurakunnan yhteisenä uskona, jolloin sen jäsenet tahtovat auttaa toinen toistaan uskon tiellä. Kastetilaisuudessa koolla oleva seurakunta rukoilee Jumalaa lahjoittamaan lapselle pelastavan uskon, Jeesuksen Kristuksen uskon.

Kyseisen esirukouksen voiman kieltäessään uudestikastajat kysyvät, mistä sellaiselle olettamukselle saadaan sananmukainen todistus? Raamatusta. Siellä kerrotaan halvatusta, jonka Jeesus paransi (Matt. 9:2; Mark. 2:3–5). Sairaan uskosta ei puhuta mitään, kantajien uskosta kylläkin. Heiltä vaadittiin asiansa toteuttamiseksi hellittämätöntä uskoa. ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’.” Antoiko Jeesus epäuskoiselle miehelle synnit anteeksi ja paransi hänet toisten uskon perusteella miehen jäädessä epäuskoon? Kantajien uskon merkitys on siinä, että he toivat epäuskoisen Jeesuksen luo ja varmaankin pyysivät ja rukoilivat, että Jeesus armahtaisi tuota miestä, antaisi hänelle synnit anteeksi, uskon ja ruumiin terveyden. Olisiko Jeesus voinut vastata kieltävästi? Ei tietenkään, onhan hän juuri syntisten Vapahtaja ja sairaiden parantaja.

Aivan samalla tavalla seurakunta pyytää ja rukoilee Jumalaa antamaan lapselle uskon, ja hän sen myös aivan varmasti saa. Antaahan Jumala sen lahjana jokaiselle, joka ei vastusta Häntä. Miten se on mahdollista lapsen kehittymättömän sielunelämän vuoksi? Näin kysyvät pitävät ilmeisesti aikuista kaiken aikaa uskovan esikuvana. Heille kai ”oikean” uskonkin pitäisi olla ihmisten nähtävissä ja hyväksyttävissä. Tarvitaanko uskoa yleisöä vai pelastumista varten?

Lasarus oli kuollut, ollut haudassa jo neljättä päivää, ja ruumis oli mätänemistilassa (Joh. 11:1–44). Ennen Lasaruksen herättämistä Jeesus puhuu paljon läsnä olevien uskosta. Mätänevällä ruumiilla ei varmasti ollut minkäänlaista sielunelämää – ja kuitenkin Lasarus kuuli Jeesuksen kutsun ja tuli ulos haudasta! Kun Jeesuksen sana (huom! Jeesuksen, ei ihmisen) saa kuolleen elämään, eikö vielä paljon helpommin lapsessa syntymään uskon?

UT:ssa on vastaavia tapauksia muitakin! Jeesuksen sana sai kuurojen korvat auki, sokeat näkeviksi, synteihinsä kuolleet elämään, ryövärin ristillä uskoon jne. Mistä syystä hän ei voisi lahjoittaa uskoa pienelle lapselle? Mistä syystä hän ei tahtoisi niin tehdä? Onko aikuisen uskoontulo jotenkin helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin lapsen? Eikö ihmeellistä ole pikemminkin se, että aikuinenkin voi tulla uskoon?

Osoittaessaan ensin lapsen olevan suurin taivasten valtakunnassa Jeesus jatkaa: ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:1–11). Kuka kaipaa selkeämpää todistusta lapsen uskosta? Miksi tässä ei voi sanoa: mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu? Uudestikastajat vastaavat: ”Ei ollut kyse äitinsä rintoja imeväisestä; se selviää yhteydestä.”ix Mistä yhteydestä? Opetuslapset kysyivät, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Jeesuksen mukaan se, joka nöyrtyy lapsen kaltaiseksi. Alkukielessä lapsista käytetty sana ’paidion’ kattaa ikävuodet 0–12. Samaa sanaa käyttävät Markus ja Matteus siunaamiskertomuksessa. Luukas sen sijaan käyttää sanaa ’breph?’, joka merkitsee sylilasta. Tahtoiko Jeesus sanoa: rintalapsi ei ole suuri taivasten valtakunnassa, hänet saa kyllä vietellä? Jeesus sanoo pienten lasten uskovan häneen. Ellemme näitä sanoja usko, sanomme Jeesusta valehtelijaksi.

Lasten uskosta puhutaan muuallakin, esim. Matt. 21:15–16:ssa. Siinä kerrotaan lasten huutaneen Jeesukselle hoosiannaa. Silloin ylipapit ja kirjanoppineet sanoivat hänelle: ”Kuuletko, mitä nämä sanovat?” Jeesus vastasi: ”Kuulen, ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’.” Voiko Jeesusta kiittää ja ylistää muu kuin häneen uskova? Jälleen vahva todistus sylilapsen uskosta. Mutta me voimme mennä pidemmällekin. Johannes Kastaja täytettiin Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15). Täytetäänkö epäuskossa oleva Pyhällä Hengellä? Jos ja kun Pyhä Henki annetaan jo sikiölle, on aivan luonnollista puhua lapsen uskosta. Lapset uskovat päästessään kosketuksiin Jeesuksen kanssa hänen säätämällään tavalla – kasteessa.

Kun pelastumiseen tarvitaan kaste ja usko, miten käy kastamatta kuolleiden lasten? Samaa voidaan kysyä aikuisista. Voihan sattua, että joku haluaisi kasteen, mutta kuolee ennen sen saamista. Pelastuuko hän? Ristin ryöväri ei kelpaa tähän esimerkiksi, eihän silloin vielä ollut kristillistä kastetta. Ihminen pelastuu, jos hänellä on uskoa ja jos hän ilman omaa syytään jää kastetta vaille. Samalla tavalla käy tietenkin myös sylilapsen; eihän hän voi kastaa itseään. On myös huomattava, että kastetta ei ole asetettu tekemään ihmisen pelastuminen mahdollisimman monimutkaiseksi ja vaikeaksi. Tarkoitus on päinvastainen. Kaste ei ole lakia, vaan evankeliumia.

Vanhastaan on opetettu, ettei ilman kastetta jääminen, vaan kasteen halveksiminen kadottaa. Ihminen voi väittää olevansa uskova, mutta kasteen halveksimisella hän ilmaisee epäuskonsa. Hän ei tällöin usko Jumalan sanaa, ja epäuskonsa tähden joutuu kadotukseen. Jumala on jo ennen ihmisen syntymää määrännyt tämän elämän pituuden. Jos Hän näkee hyväksi ottaa lapsen pois ennen kuin hänet ehditään kastaa, Hän kyllä pitää lapsesta huolen. Jumala voi siis pelastaa ihmisen em. tapauksissa ilman kastettakin. Meidän on kuitenkin tehtävä niin kuin Hän on käskenyt tehdä, eli kastaa, eikä tuijotettava siihen, mitä Hän voi tehdä.

Olavi Lähteenmäki, Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä, s. 72–79. Jyväskylä 1982. Sley-Kirjat.

i Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 90

ii Nousiainen, Anna kastaa itsesi, s. 73

iii Ilmari Salomies, Ajatuksia ja kysymyksiä kirkkotiellä, s. 86–87

iv Cullmann, Die Tauflehre des Neuen Testaments, s. 65–73; Prenter, Skabelse og Genløsning, s. 495; Prenter, Kirkens tro, s. 151; Althaus, Was ist Taufe, s. 14; Jeremias, Die Kindertaufe in der ersten Jahrhunderten, s. 68; ks. myös Haapa, Markuksen evankeliumi, s. 162, 163 sekä Haapa, Usko ja kaste, s. 14.

v Haapa, Markuksen evankeliumi, s. 162

vi Aimo T. Nikolainen, Luukkaan evankeliumi, s. 300

vii Giertz, Suuri valhe ja suuri totuus, s. 109; lapsen uskosta yleensä ks. s. 108–135

viii Arvo W. Arasola, Raamatun valoa kastekysymykseen, s. 16. Seurakuntaan pyrkivä kysyy sielunhoitopalstalla, pitääkö hänen mennä uudelleen kasteelle. Seurakunnan johtaja vastaa: ”Et suinkaan sinä mene uudelleen kasteelle, sillä ethän sinä pienenä kapalovauvana voinut mennä itse kasteelle.” Ristin Sanoma N:o 4/1974, s. 22

ix Manninen, Evankeliumin kaste, s. 27

Kategoriat
6/2011 Lehdet

Kaste pelastaa

”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu” (Mark. 16:16)
”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.” Katso, tämä on koko sen käsittämättömän puhtauden ja otollisuuden salaisuus, mikä meille kasteessa Jumalan silmien edessä lahjoitetaan. Olemme pukeutuneita Kristukseen. Emme enää ole Jumalan silmäin edessä omassa persoonassamme, vaan hänen poikansa  Kristuksen  persoonassa, samalla tavoin kuin ei Kristuskaan sovintopäivänä ollut Isänsä edessä omassa persoonassaan, omassa kunniassaan, vaan meidän persoonassamme, ja ainoana syntisenä kaikkien syntisten puolesta kantoi koko maailman syntejä. Silloin hän oli maailmaan pukeutuneena. Nyt me kasteessa pukeudumme Kristukseen, ja Jumala katsoo meitä, ei sen mukaan, mitä itse olemme vaan mitä Kristus on; me olemme Jumalan edessä Kristuksen vaatteissa, Kristuksen persoonassa, Kristuksen vanhurskaudessa ja kunniassa. Tätä merkitsee se, että on ”pukeutunut Kristukseen”. Kaikki, mitä Kristus oli, teki ja omisti, on kasteessa meille siirretty, meille lahjoitettu, jotta se, mitä Kristus meidän puolestamme oli ja on, on niin kokonansa meidän ikään kuin me itse omassa persoonassamme sitä olisimme. Mitä Kristus meidän sijassamme teki, on niin kokonansa meidän ikään kuin itse olisimme tehneet sen. Sillä me olemme Kristukseen pukeutuneet.

C. O. Rosenius

Armoa armosta, s.46 (toim. Arvid Hydén)

Sley 1945

Kategoriat
Kaste Kirjat Luther-divari

Pyhä kaste raamatussa

Rovasti Matti Väisäseltä laaja kastekirja

“Lukuisat ovat olleet ne kerrat, kun työni on keskeytynyt ja paperini ovat kastuneet ilon kyyneleistä. On vain täytynyt ylistää Jumalaa kasteen lahjasta ja jatkaa vasta sitten..”

– Kasteessa yhdistyvät näkyvä aine, vesi ja Jumalan sana. Näin Jumala näkyvällä tavalla pesee synnit pois ja antaa ihmiselle Pyhän Hengen ja synnyttää hänessä uskon.

– Kyseessä ei ole vain pelkkä lupaus armosta, vaan todellinen armonväline. Meille ei kasteessa vain luvata Jumalan armoa, vaan se myös annetaan siinä Sanan ja uskon kautta.

– Pelastukselle on kaksi ehtoa: kaste ja usko. Kumpikaan näistä ei ole ehdonvallan asia, josta voidaan puhua tai olla puhumatta. Ilman näiden kahden tasapainoa ei ole kokonaista evankeliumia eikä taivastietä osata neuvoa oikein.

– Kirkkomme kasteteologiassa rationalismi ja reformoitu teologia ovat saaneet paljon pahaa aikaan. Kun ihmisen oma järki alkaa, tiedostaen tai tiedostamatta, mestaroida Jumalan sanoja, silloin ollaan väärällä tiellä.

Väisänen toivoo, että hänen kirjansa voisi synnyttää rakentavaa keskustelua ja hengellistä uudistumista Suomen kristittyjen keskuudessa.

Ensimmäisestä painoksesta sanottua:

“Matti Väisänen on pitkän linjan julistaja ja opettaja ja sellaisesta taidosta hänen teoksensa on erinomainen näyte ja tulos. Mitä tulee teoksen teologiaan, näen sen vahvasti terveen luterilaisena. Voin onnitella häntä.”

– dogm.prof. Miikka Ruokanen

“Ilman erityisiä ennustajan lahjoja voi arvioida, että teos, kun se kaksiosaisena perusteellisena esityksenä näkee päivän valon, tulee olemaan tapaus Suomen kirkon ja herätysliikkeiden historiassa. Tällaisia meillä ilmestyy hyvin harvoin. Teos ansaitsisi tulla Yhteiseksi opetukseksi kirkossamme.”

– teol.lis. Simo Kiviranta

“Matti Väisänen edustaa kirjassaan linjakkaasti tunnustuksellista luterilaisuutta. Olen varma siitä, että kirjan julkaiseminen on kirkkohistoriallinen tapaus Suomessa.”

– teol.tri. Reijo Arkkila

“Tämä kirja on sensaatio, ei pelkästään itse asian tähden, vaan myös siksi, että kirjan on kirjoittanut Kansanlähetyksen pitkäaikainen pääsihteeri Matti Väisänen. Käsittääkseni Suomen herätysliikkeiden piirissä ei ole pitkiin aikoihin ilmestynyt yhtään Matti Väisäsen kirjaan verrattavaa, omassa liikkeessään uusia uria aukovaa ja ulkopuolelle uuspietismin yhteyksiä luovaa puheenvuoroa niin perustavasta kysymyksestä kuin pyhä kaste.”

– teol.tri. Martti Vaahtoranta

 

Pyhä kaste Raamatussa, 425 sivua

Kirjaa voit tiedustella Luther-Divarista. Divariin kuvaa klikkaamalla.

 

Kategoriat
Kaste Mielipide Pyhitys

KASTEEN JA PYHITYKSEN SUHDE

1.1 KASTE KRISTUKSEN PÄÄLLENSÄ PUKEMISENA:

Monet uudestikastajat (helluntailaiset, baptistit, vapaakirkolliset jne.) kuvittelevat, että luterilainen julistus kasteesta, siinä tapahtuvasta ihmisen kuolemasta, hautaamisesta ja ylösnousemuksesta yhdessä Kristuksen kanssa ja Kristuksen päällensä pukemisesta, on omiaan vain tuudittamaan ihmisiä väärään rauhaan ja synnin uneen. Heidän mielestään kasteen armosta saarnaaminen johtaa ihmisiä vain suruttomuuteen ja paatumukseen.

Valitettavasti he ovat osittain oikeassa. Kirkkomme sisällä esiintyy myös paljon luterilaisen tunnustuksen vastaista vääränlaista kasteen armoon tuudittamista.

Jo Luther itse on kuitenkin opettanut: ”Ei, rakas veli, EN MINÄ OLE OPETTANUT SINULLE, ETTÄ KASTE ANTAA SINULLE VAPAUDEN TEHDÄ SYNTIÄ. Ainoastaan Kristuksen veren tähden on sinun syntisi annettu anteeksi. Olet saanut armon, että nyt eläisit uutta elämää ja pidättäytyisit tekemästä syntiä. KASTEEN ARMO JA SYNNIN

HARJOITTAMINEN EIVÄT SOVI YHTEEN. Kasteesi ei auta sinua, ellet pidä sitä pyhänä ja kunniassa. Sinulla on kyllä kristityn nimi, mutta sinä olet hylännyt Kristuksen eikä sinulla ole kristillisyydestä muuta jäljellä kuin varjo, jolla

petät itsesi.”

Raamattu opettaa, että me kaikki olemme pukeneet Kristuksen päällemme kasteessa. Gal.3:27: ”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen KASTETUT, olette Kristuksen PÄÄLLENNE PUKENEET.”

Tämä Kristuksen päällensä pukeminen ei tarkoita Raamatun mukaan pelkästään sitä, että luonnollinen syntiinlankeemuksestamme asti vallinnut ”alastomuutemme” (1.Moos.3:7) on poistettu kasteen kautta, ja että meidät on puettu siinä Kristuksen hohtavaan ja kirkkaaseen lahjavanhurskauteen. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että ”oman vanhurskautemme tahrattu vaate” (Jes.64:6) on riisuttu pois, ja sen tilalle on kasteessa annettu Kristuksen vanhurskauden puku.

Näitä edellisiä totuuksiakaan ei voi toki kiistää.

Mutta kasteella ei ole ”Kristuksen päälle pukemisena” pelkästään tätä pelastukseen liittyvää evankeliumin mukaista tehtäväänsä. Lutherkin toteaa, että Kristuksen päällensä pukeminen voidaan käsittää kahdella tavalla, evankeliumin näkökulmasta ja lain näkökulmasta. Kasteella on myös jokaisen kristityn pyhityselämään liittyvä, lain mukainen tehtävänsä.

Toisin sanoen: pyhällä kasteella on myös mitä suurin merkitys ja sanottavansa kristityn jokapäiväisessä vaelluksessa.

Kristuksen päällensä pukeminen kasteen kautta on tarkoitettu toistuvaksi tapahtumaksi, jonka tarkoituksena on jatkua halki elämämme (vaikka itse kastetoimitus suoritetaankin vain yhden ainoan kerran, Ef.4:5). Kaste on annettu meille jumalalliseksi voimavaraksi, jota meidän tulee hyödyntää ja käyttää hyväksemme ahkerasti ja jatkuvasti oman syntisen minämme ”

poisriisumisessa” ja tuon kasteessa lahjoitetun Kristus-puvun ”päälle pukemisessa”.

Tämä totuus mielessään apostoli Paavali kirjoittaa: ”PANKAAMME sen tähden POIS (kirjaimellisesti: RIISUKAAMME verbistä ap, apothiteemi) pimeyden teot ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin… PUKEKAA PÄÄLLENNE Herra Jeesus Kristus, älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät” (Room.13:12, 14).

Tämän raamatunkohdan perusteella huomaamme, että kristityn tulee myös palata päivittäin oman kasteensa harjoittamiseen – eli toisin sanoen: parannuksen harjoittamiseen –, kun hän yhä uudelleen riisuu päältänsä vanhan minänsä ja pukeutuu samaan Kristukseen, johon hänet verhottiin jo ensi kerran kasteessa. Näin hän pidättäytyy lihan himoista eli oman turmeltuneen luontonsa haluista.

Paavali puhuu tässä kohdassa ”valkeuden varuksista”, joihin pukeudutaan.

Hyvin todennäköisesti juuri tämä kohta ja Paavalin ajatus mielessään Antiokian seurakunnan kaitsija Ignatios, joka kuoli marttyyrikuoleman n. vuonna 110, ja joka kuului apostoli Pietarin ja Paavalin opetuslapsiin, kirjoitti kirjeessään Polykarpokselle: ”OLKOON KASTE TEILLE KUIN PYSYVÄ ASEISTUS!”

Kristus oli puettu päälle kasteessa, ja kasteeseen tuli myös jatkuvasti palata takaisin, niin että vanha minä riisuttiin sen kautta pois ja Kristus puettiin yhä uudelleen hengellisessä mielessä päälleen.

Sama kasteesta voimansa saava kehotuspuhe ja –saarna mielessään apostoli Paavali kirjoittaa myös seuraavasti: ”Teidän tulee panna pois (kirjaimellisesti: RIISUA, [sama verbi kuin edellä]) vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja PUKEA PÄÄLLENNE uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen” (Ef.4:22-24).

“Vanhalla ihmisellä” apostoli Paavali tarkoittaa tässä ilman muuta sitä langenneen Aadamin kuvaa, mikä meissä kaikissa ihmisissä on luonnostamme, syntymämme perusteella (1.Moos.5:3). Uudella ihmisellä hän tarkoittaa taas Jeesusta Kristusta, joka on ”toinen Aadam”, ja jo kasteessa ensi kerran päällemme puettu, ja joka on Jumalan kuvan mukainen “totuuden vanhurskaudessa ja pyhyydessä”.

Tämä riisumisen ja päälle pukemisen kielikuva käyttää siis mitä tehokkaimmin hyväkseen kristillistä kastetta. Armosta saamamme vesikaste saa toimia elämässämme sinä MOTIVOIJANA, joka saa meidät elämään Jumalan tahdon mukaista

elämää – ei suinkaan tuudittautumaan kasteen armossa muka väärään rauhaan. Ja kaste myös lahjoittaa tuon puvun, jota voimme käyttää hyväksi uskonvaelluksessamme Kristuksen omina ja rakkaina lapsina.

1.2 KASTE VANHAN IHMISEN SURMAAMISENA JA UUDEN IHMISEN YLÖSNOUSEMISENA:

Riisumisen ja päälle pukemisen kielikuva ei ole ainoa kielikuva, jonka avulla Raamattu tähdentää kasteen merkitystä kristityn jokapäiväisessä pyhityselämässä ja vaelluksessa.

Raamatussa kasteen sanotaan olevan myös kuolema, hautaaminen ja ylösnousemus yhdessä Kristuksen kanssa (Room.6:2-5). Paavali kirjoittaa tässä kohdassa mm. seuraavasti: ”Me, jotka olemme KUOLLEET pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan HAUDATUT kasteen kautta KUOLEMAAN, että niin kuin Kristus HERÄTETTIIN KUOLLEISTA Isän kirkkauden kautta, SAMOIN PITÄÄ MEIDÄNKIN UUDESSA ELÄMÄSSÄ VAELTAMAN.”

Apostoli Paavali julistaa myös seuraavasti: ”Ollen HAUDATTUINA hänen kanssaan KASTEESSA, jossa te myös hänen kanssaan olette HERÄTETYT uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. Ja teidät, jotka olitte

kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän TEKI ELÄVIKSI yhdessä hänen kanssaan” (Kol.2:12-13).

Kasteessa tapahtuu siis a) KUOLEMINEN synnille, b) HAUTAAMINEN Kristuksen kanssa kuolemaan ja c) YLÖSNOUSEMINEN uuteen hengelliseen elämään hänen kanssaan. Tämä ei ole vain symbolista, vaan todellista.

Vaikka tämä toki onkin tapahtunut meille jo ensi kerran silloin, kun kasteen ulkoinen merkki suoritettiin meille lapsina, ja koimme sen ensi kerran todellisesti, niin sen tarkoituksena on jatkua elämässämme pysyvästi ja jatkuvasti aina kuolemaamme asti.

Tämä seikka mielessään apostoli Paavali käyttää kastetta vain vähän myöhemmin kyseisen kolossalaiskirjeen asiayhteydessä sen totuuden puolustamiseen, että kristittyjen tulee elää uudessa elämässä: ”Jos te olette Kristuksen kanssa KUOLLEET pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä? Jos te siis olette HERÄTETYT Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella… KUOLETTAKAA siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus… Mutta nyt PANKAA tekin POIS (kirjaimellisesti: RIISUKAA) ne kaikki… te, jotka olette RIISUNEET POIS vanhan ihmisen tekoinensa ja PUKEUTUNEET uuteen, joka uudistuu tietoon, Luojansa kuvan mukaan… PUKEUTUKAA siis te jne.” (Kolossalaiskirje 2:20; 3:1, 5, 8, 9-10).

Tässä kolossalaiskirjeen kohdassa yhdistyvät jopa nämä kaksi kasteesta käytettyä sanontaa hyvin läheisesti yhteen: riisumisen ja päälle pukemisen kielikuva ja toisaalta myös kuolemisen ja eloon herättämisen kielikuva.

”Sakramentti eli Kasteen merkki on pian ohitse, mutta merkitys, hengellinen kaste, synnin upottaminen pysyy niin kauan, kuin elämme, ja päättyy vasta kuolemassa. Silloin upotetaan ihminen oikeastansa kasteeseen ja silloin tapahtuu, mitä kaste merkitsee; sen tähden koko tämä elämä ei ole muuta kuin hengellinen kaste pysähtymättä aina kuolinhetkeen saakka.” (Luther)

Kuten olemme nähneet, Raamattu opettaa sekä Kristuksen pukemisen että hänen kanssaan eläväksi tekemisen tapahtuvan pyhässä kasteessa.

Pyhä kaste on näin ollen koko kristillisen uskon sydämessä ja ytimessä. Sillä ei ole pelkästään sanottavaa ihmisen pelastusasiassa ja siinä, miten tullaan otollisiksi Jumalan edessä ja eläviksi kuolleesta tilasta, vaan myöskin sen

suhteen, miten ihminen voi elää pelastettuna. Kaste ei näin ollen ole ollenkaan vähämerkityksinen ja vähäpätöinen asia. Se ei ole sitä myöskään kristityn jokapäiväisen vaelluksen kannalta!

Kaste ei tarjoa meille pelkästään lohtua silloin, kun tulemme syntirääsyinemme ensi kertaa Kristuksen luokse armon kerjäläisinä ja kun meidät kastetaan tuolla ulkonaisella merkillä, niin että me riisumme syntiriepumme ja pukeudumme itseensä Kristukseen, vaan sen tarkoituksena on motivoida meidät pukemaan hänet päällemme jatkuvasti ja yhä uudelleen – kastettuinakin.

Kaste ei myöskään herätä meitä hengelliseen elämään, ja se ei ylösnosta meitä rikkomuksiimme ja synteihimme kuolleesta olotilasta uuteen elämään pelkästään silloin, kun tulemme synteihimme kuolleina ja vailla minkäänlaista jumalallista elämää Pyhän Hengen vetäminä uudestisyntymisen pesolle, vaan se uudistaa ja vahvistaa meitä uskossamme myös silloinkin, kun olemme jo uskovia ja

uudestisyntyneitä. Näin me saamme kasteen kautta yhä uudelleen kuolettaa syntistä minäämme ja antaa Jumalan uudistaa meitä siinä pesossa.

”Mitä sitten tällainen vesikaste merkitsee? Vastaus: Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa UPOTETTAVA ja SURMATTAVA kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja NOUSTA YLÖS uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.” (Luther, Vähä katekismus).

Kiitos Jumalalle näistäkin kasteen sanomattomista lahjoista!

On todellinen harmi, että kirkossamme ei ole juurikaan hiiskuttu näistä kalliista totuuksista, vaikka ne ovat pyhässä Raamatussa ja myös siihen perustuvassa luterilaisessa tunnustuksessammekin niin selvästi esillä!

Kasteesta ei voi julistaa raamatullisesti, jos myöskään näitä puolia siitä ei tuoda esille. Siksi moni onkin pettynyt luterilaiseen kasteoppiin ja kastattanut itsensä toistamiseen.

Itsensä toistamiseen kastattanut, sitä sydämestään katuva ja pyhän kasteen armoon palannut entinen helluntaipastori,

Olli-Pekka Ylisuutari

Kategoriat
Kaste Kirjat

Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg

Fredrik Gabriel Hedberg

”Jeesuksen nimessä! Baptismin kumoaminen ja pyhän kasteen puolustus.” Näin otsikoi Kaarinan seurakunnan kirkkoherra, evankelisen herätysliikkeen ”isäksi” kutsuttu Fredrik Gabriel Hedberg alun perin 1855 ruotsiksi ilmestyneen pyhä kastetta käsittelevän teoksensa. Tämän Hedbergin kastekirjan, joka on jäänyt pahasti unohduksiin, on nyt jokin aika sitten Lauri Koskenniemi ansiokkaasti suomentanut.

Koskenniemi selostaa alussa olevassa johdannossaan kirjan syntyhistoriaa. Historiallisen taustan muodostaa Hedbergin entisen työtoverin, pastori Anders Wibergin, kääntyminen baptistiseen oppiin. 1852 Wiberg julkaisi kirjan nimeltä Hvilken bör döpas? Och varuti bestär dopet? Tätä Wibergin kastetta käsittelevä teosta ja sen sisältämää baptistista kasteoppia vastaan Hedberg suuntaa nyt esiteltävänä olevan teoksensa.

Hedbergin kirja on hyvin poleeminen. Tekijän pääväite voidaan ilmaista esimerkiksi seuraavilla sanoilla, jotka Hedberg on lainannut sen aikaisesta A. G. Rudelbachin lausunnosta: ”Tämän (baptismin) harhan ytimenä on eittämättä päättäväinen ja pysyvä kirkon sakramenttiopin kieltäminen. Sitä mukaa kuin oivallamme sakramenttien sisällön, tajuamme tämän kieltämisen suuren vaaran. Sillä niitä ympäröivän ja niiden läpi kuuluvan sanan vuoksi sakramentit eivät ole vain Jumalan armon ja laupeuden merkkejä. Ne eivät ole vain uskoamme vahvistavia välineitä, vaan sellaisia pelastuksen välineitä, joiden kautta Herra Kristus yhdistää meidät valtakuntaansa ja itseensä. Ne ovat sanan saarnan ja Hengen viran ohella kolminkertainen todistus maan päällä (1.Joh. 5:8). Sen kautta Kristuksen kirkko elää ja on liikkeellä, taistelee ja saavuttaa täyttymyksensä. Joka siis hyökkää sakramenttien olemuksen ja niiden sisällön kimppuun, se purkaa Kristuksen kirkon” (s. 27). Linjassa tämän lausunnon kanssa Hedberg itse sanoo kirjansa ensimmäisessä luvussa: ”Samalla kun baptismi uutterasti kauniilta näyttävällä tavalla pyrkii toimittamaan sakramentin muodollisesti oikealla tavalla, se itse asiassa mikäli siitä riippuu yrittää hävittää jumalallisten sakramenttien sisimmän olemuksen” (s. 30). Alusta loppuun saakka Hedberg toistaa tämän väitteensä: Uudelleenkastajat tyhjentävät kasteen sen oikeasta sisällöstä, vaikka ovat niin tarkkoja kasteen toimittamisen muodosta. Uudelleenkastajat tekevät kasteesta lain teon, uuden ympärileikkauksen, josta pätee se, mitä Herran apostoli Galatalaiskirjeessä varoittaen sanoo evankeliumin väärentäjistä.

Hedberg perustaa sanottavansa ennen kaikkea Raamatun kastetta koskeviin kohtiin. Tämän lisäksi hän vetoaa monessa yhteydessä Lutheriin sekä kirkkoisiin ja myös luterilaisen ortodoksian teologeihin kuten Martin Chemnitziin tai Abraham Caloviukseen. Ne Raamatun kohdat., joita Hedberg tarkemmin selittää, ovat Joh.3:5, Tiit.3:5, Room.6:34, Kol.2:1112, Gal.3:27 ja Ef.5:2527. Hedberg osoittaa, että baptismi tulkitsee ratkaisevasti toisin ne kohdat., joissa Raamattu selvästi puhuu kasteen merkityksestä. Kun Jeesus Joh.3:5:ssa puhuu uudestisyntymisestä vedestä ja Hengestä, yrittävät uudelleenkastajat. selittää asian niin, ettei Jeesus varsinaisesti puhuisi vedestä vaan ainoastaan Hengestä jne. Näin baptistit selittäessään veden tarkoittavan vettä vain vertauskuvallisesti, ovat joutuneet Hedbergin mielestä samaan harhaan kuin reformoidut. Tiit.3:5:n, jossa apostoli puhuu uudestisyntymisen pesosta, Wiberg vääristää omalla käännöksellään, joka ei tee oikeutta alkutekstille.

Baptistinen raamatun tulkinta johtaa Hedbergin mukaan siihen, että kastetta ei pidetä uudestisyntymisen sakramenttina eli välttämättömänä pelastukseen (s. 60). Uudelleenkastajat lukevat Raamattua ennalta omaksumansa käsityksen ohjaamina. Tämä käsitys on Hedbergin mielestä tämä: ”Baptismi haluaa käsittää Kristuksen ainoastaan Hengen välityksellä, mutta ei tahdo tietää mitään olennaisesta yhteydestä häneen, joka ei ole ainoastaan tosi Jumala, vaan myös Pyhästä Hengestä siinnyt ja neitsyt Marjasta syntynyt tosi ihminen. Selvästi sanottuna me emme kasteessa ole saaneet. vain hänen lahjojaan vaan hänet itsensä. Siksi pyhä apostoli ei todista vain sitä, että olemme kasteessa pukeneet päällemme Kristuksen (Gal.3:27), vaan myös, että olemme siinä hän en kanssaan haudatut ja hänen kanssaan herätetyt (Kol.2:12)… Herran ja hänen uskovan seurakuntansa välinen yhteys ei ole vain hengellinen, vaan samanaikaisesti olennainen yhteys. Tämän perusta on uudesti syntymisen pesussa ja sitä ylläpitää ja ravitsee Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti. Tämä ei vähimmässäkään määrin vähennä sanan arvoa ja merkitystä uskolle. Päinvastoin tätä edellytetään, pyhittäähän vain Jumalan sana ja asetus näkyvät aineet Jumalan todellisiksi sakramenteiksi ja uskossa tähän samaan Jumalan sanaan ne oikein vastaan otetaan. Vasta sitten kun olemme käsittäneet sakramenttien varsinaisen olemuksen ja niiden ehdottoman välttämättömyyden kristillisen elämän todellisena syntymisenä ja kehittymisenä, voimme oikein tajuta tohtori Rudelbachin sanoihin sisältyvän totuuden: ”Baptismin harha murtaa perustukset” (s.6061).

Sitaatit tuovat ilmi Hedbergin kirjan keskeisen sisällön. Jo vuonna 1844 Hedberg tuo voimakkaasti esiin sen Lutherin opetuksen, ettei Jumalaa voida käsittää eikä häneen voida tarttua ilman sitä pukua, johon hän verhoutuu ilman lihaan tullutta Kristusta sekä ilman sanaa ja sakramentteja. Tähän Lutherille keskeiseen opetukseen yhtyen Hedberg näkee, että uudelleenkastajat juuri tavoittelevat paljasta Jumalaa. Siksi he haluavat käsittää Kristuksen vain Hengen välityksellä. Mutta tällä tavalla Kristuksen tosi ihmisyys tulee kielletyksi; koko kristologia pirstoutuu. Luterilainen kirkko sen sijaan tähdentää sakramenttien merkitystä juuri tästä syystä. Sakramenttien välityksellä syntyy “ei vain hengellinen vaan hengellisruumiillinen olennainen yhteys Herran ja hänen seurakuntansa välillä”. Siksi sakramenttien pääsisältö on Jeesus Kristus, Jumala ja ihminen. Ei siis ihme, että Hedberg näkee sanomattoman suuren kuilun luterilaisen ja baptistisen opin välillä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on tarpeen korostaa sitä, että Hedberg ei suinkaan mitätöi uskon merkitystä! Hänen linjansa käy hyvin ilmi esimerkiksi sivuilla 8384. Rooman kirkkoa vastaan Hedberg muistuttaa, että sakramenttien pelastava vaikutus edellyttää uskoa. Hedbergin päämaali on kuitenkin baptismi, jonka harha piilee siinä, että se kumoaa pyhien sakramenttien olemuksen ja tekee ne näin tyhjän veroisiksi vertauskuviksi.

Kirjan sisällöstä on syytä mainita vielä erikseen teoksen viimeinen luku (s. 214270). Siinä Hedberg käsittelee Mt.28:1820:n ja Mk16:1516:n valossa kysymystä lapsikasteesta ja lapsen uskosta. Vakuuttavasti Hedberg osoittaa, että juuri lapsikaste on Raamatun oman todistuksen mukaisesti kaikkein paras ja varmin kaste ja että uudestikastajien raamatuntulkinta on itsensä kanssa ristiriidassa.

Hedbergin rikassisältöiseen ja väkevähenkiseen kirjaan toivoisi mahdollisimman monen tutustuvan ja syventyvän. Hedberg osoittaa syvällisellä tavalla, mitä rikkaita aarteita puhtaaseen Jumalan sanaan perustuva luterilaiseen oppiin sisältyy. Erityisesti ne, jotka kipuilevat kastekysymyksen kanssa, voisivat saada selvyyden tässä tärkeässä kysymyksessä perehtymällä Hedbergin opastamana Raamatun omaan opetukseen. Tällaista opetusta me kipeästi tarvitsemme omassa kirkossamme! Hedbergin kirja osoittaa meille miten kalvinilaishenkinen opetus, jos me annamme sille sijaa, vie meiltä sakramenttien rikkaudet, jopa itse Kristuksen, ja kumoaa koko luterilaisen opin.

Hannu Lehtonen

Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg
Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg