Kategoriat
3/2014 Lehdet Luopumus

Älä koskaan totu Kristuksen evankeliumiin

Sakari Korpinen, pastori, TL, Perniö

”Efeson seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo hän, joka pitää niitä seitsemää tähteä oikeassa kädessään, hän, joka käyskelee niiden seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä: Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi; ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden, etkä ole uupunut. Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta. Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisissa.’” (Ilm. 2:1–7)

Vapahtajamme Jeesus Kristus puhuu seurakunnista lampunjalkoina tai lamppuina. Hänen seurakuntiensa keskuudessa loistaa Jumalan sanan valo. On kysymys sisävalaistuksesta, mutta valovoimaa on ulos asti.  Seurakuntalaiset saavat oikeiden alttareiden ja saarnastuolien yhteydessä taivaallista ruokaa ja taivaallista opetusta, että he säilyvät uskossa. Ja tällaiset seurakunnat ja ihmiset toteuttavat tavalla tai toisella pyhän apostolin sanaa: ”Te loistatte niin kuin tähdet, tarjolla pitäessänne elämän sanaa” (Fil 2:15).

Kristus lähettää kirjeensä Efeson seurakunnan enkelille eli pastorille. Todennäköisesti hän oli piispa, jolla oli apunaan useitakin pastoreita. Hänen päätehtävänsä oli Jumalan sanan ja evankeliumin saarnaaminen ja sakramenttien toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaan. Siihen liittyi huolehtiminen, että kaikki pastorit toimivat myös niin. Efeso oli Rooman valtakunnan loistelias kaupunki, neljänneksi suurin. Luemme muualta Uudesta Testamentista, miten vaikeaa olikaan seurakunnan rakentaminen ja pyhän evankeliumin juurruttaminen kansainvälisessä metropolissa. Apostoli Paavali sanoo kyynelin neuvoneensa yksittäin ihmisiä (Ap. t. 20:27–31). Yli kolme vuotta oli apostoli tehnyt siellä töitä ja kouluttanut pastoreita. Timoteus tuli  jatkamaan hänen työtään ja sitten Johannes Jerusalemin hävityksen jälkeen. Sitä, kuka siellä Ilmestyskirjan kirjoittamisen aikaan oli, emme tiedä nimeltä. Efesosta tuli idän kirkon keskus ja siellä pidettiin myös tärkeä kirkolliskokous. Konstantinopoli meni kuitenkin pian kärkeen.

Tämä on Kristuksen seitsemästä lähetyskirjeestä ensimmäinen. ’Kristuksen oikea käsi’ on raamatullinen kuva siitä, miten Jumala vie Kirkkoaan eteenpäin. Emme opeta mitään pönäkkää pappiskeskeisyyttä, mutta näemme Efeson lähetyskirjeestäkin, että pastorit ovat avainasemassa. ’Kristuksen kädessä’ oleminen sisältää myös toisen asian, nimittäin pelastuksen varmuuden, esimerkiksi: ”Minä annan heille iankaikkisen elämän ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni” (Joh 10:28).

  1. Kiitollinen apostoli Paavali

Apostoli Paavalihan oli jo aiemmin kirjoittanut kirjeen Efeson seurakunnalle. Sydämellisen kirjeen alussa kerrotaan: Kun kuulin siitä uskosta, joka teillä on Herrassa Jeesuksessa, ja teidän rakkaudestanne kaikki pyhiä kohtaan, en minäkään lakkaa kiittämästä teidän tähtenne, kun muistelen teitä rukouksissani” (Ef 1:15–16).  Efeson seurakunta uskoi Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen, ja tämä usko vaikutti hedelmää, rakkautta.

Otamme esiin myös pyhän uskomme aivan keskeisiä totuuksia, joita Efeson seurakunta oli oppinut ja jotka apostoli tässä kirjeessä tuo esiin: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef 1:8–9). Seurakunta osasi ehkä unissaankin sanoa tärkeimmän: pelastumme yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden.

Ja vielä kirkko-opillisestikin tärkeä on Ef. 2:19–20: Niin ette ole siis vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus.”  Apostoli ei kannata kymmenien tuhansien ihmisten seurakuntia, vaan hän puhuu ’perheväestä’. Tämä on yksi Raamatun solukkokuvista.

  1. Kristuskin kehuu Efeson seurakuntaa

Vuosia myöhemmin Efeson seurakunnalle Ylösnoussut ja taivaaseen astunut sielujemme Piispa lähettää itse kaksiosaisen pettämättömän piispantarkastuspöytäkirjan. Hän kehuu seurakuntaa. Se on torjunut väärien paimenten tulon seurakuntaan ja näin Jumalan sanan vastaiset opit. Luemme pyhästä Raamatusta jatkuvasti, että Jeesus kävi kovaa rajankäyntiä vääriä opettajia vastaan, ja niin myös hänen apostolinsa ovat käyneet.  Tunnustuskirjamme eivät tunne sääliä sanoessaan eri yhteyksissä ”tämän me hylkäämme”. On vaikeaa oppia tinkimätöntä pysymistä Jumalan sanassa ja kristillistä kärsivällisyyttä ahdistuksissa. Vielä vaikeampaa on sanoa jyrkkä Ei Jumalan sanan vastaisille opeille.  Kärsivällisyys ei merkitse väärien piispojen ja pappien sietämistä ja hengellisen yhteistyön jatkamista ’kun nyt muuta ei nykytilanteessa voida’. Termi ’yhteistyökykyinen’ on aikamme muotisanoja.  Siksi olemme jopa hävenneet ajankohtaisissa kysymyksissä pyhän Raamatun selviä opastuksia. Julkisuuskuvan kiillottaminen tuntuu tärkeämmältä kuin sen tunnustaminen ”mitä kirjoitettu on”.

Kristuksen kirkko kulkee voittosaatossa, mutta ei riemusaatossa. Kristuksen opissa pysyminen merkitsee taistelua. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Tämä koskee niin seurakuntaa kuin yksityistä kristittyä. Mutta Kristuksen evankeliumi, paikalliskirkko tai yksittäinen seurakunta ei menesty, jos emme uskalla sanoa: Tämän me hylkäämme! Se on totuuden tunnustamisen toinen puoli. Se on lausuttava, vaikka siitä seuraisi vainoa. Efesossa uskaltauduttiin tähän.

  1. Eikä sittenkään seurakunta voinut hyvin

Vapahtaja alkaa moittia seurakuntaa kehujen jälkeen ensimmäisen rakkauden hylkäämisestä. He olivat hengellisesti vaarallisessa tilanteessa. Heidän oli tehtävä parannus! Ilmeisesti Herramme ei tarvinnut selittää näille tarkemmin, mikä oli vialla. Heidän piti itse tehdä johtopäätökset.

Olenko hylännyt ”ensimmäisen rakkauden”?  Menen itseeni: Minut on pysäytetty monesti kysymään itseltäni, olenko jotenkin tottunut evankeliumiin?  Kyllähän jo tunnen evankeliumin! Mutta elänkö todella siitä tänäkin päivänä? Iloinen varmuus autuudesta Jeesuksen Kristuksen ansion tähden ei saa viedä itsetyytyväisyyteen tai farisealaisuuteen, vaan yhtenään omistamaan armoa armon päälle. Varmaan Efeson seurakunnan kirkkokahveilla oli puheensorinaa ja iloakin. Mutta Hän, joka näki ja näkee sydämeen, tiesi, ettei siellä iloittu sillä ilolla, joka on syntinsä anteeksisaaneella syntisellä, vaan siellä oli vajottu itsetyytyväisyyden tilaan (Keep smiling!).

Monissa kirjoissa sanotaan, että Efeson seurakunnan usko oli muuttunut ’totena pitämiseksi’. Tämä termi johtaa harhaan. Jos meille jokin asia on ’tosi’, se sävyttää koko elämäämme. Mistä siis oli Efeson seurakunnan ongelmassa kysymys?

Seurakuntakin voi kovista taisteluista selviydyttyään tottua niin, ettei se enää ole nöyrällä mielellä Jumalan sanan edessä. Kuullaan, mutta ei oteta sydämelle. Ei olekaan enää tunnolla tuo Jumalan lasten olotila: olen vaivainen syntinen ja tarvitsen joka hetki täyttä Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa. Tänään on minun turvattava siihen, että minulla on syntien anteeksiantamus omista synneistäni Kristuksen ansion tähden. Tämä on katumuksessa ja uskossa elämistä, se on parannuksessa elämistä. Se on Kristuksen omana, kasteen armossa taivaan tiellä kulkemista.

Minua sävähdytti Norjan TV:n näyttämä filmi Parkinsonin tautia sairastavasta piispa Börre Knudsenista. Hän kuolikin aika pian tuon filmin näyttämisen jälkeen. Filmissä näytetään piispan ja piispattaren aamuhartaus. Piispa veisaa tuttua virttä ulkoa ja aloittaa rukouksen: ’Minä vaivainen syntinen ihminen…’

Ensi rakkauden väljähtyminen on yksi vaarallisimmista Perkeleen keksinnöistä.  Se on salakavalaa. Näemme, että hengellinen sairaus alkoi kuin syöpä jäytää Efeson seurakuntaa, kunnes se kuoli. Turisteille näytetään tänään kivikasoja.

  1. Sielujemme piispa tietää elvytystoimenpiteet

Seurakunnan tuli palauttaa ensiksikin alkuajat mieliin. Siellä oli n. 40 vuotta sitten kastettuja seurakunnan jäseniä.  Kun myöhemmin sanotaan Ilm. 3:3: ”Muista siis, mitä olet saanut”, se pätee aina ja kaikkialla. Mitä Sinä olet siis saanut? Mene nyt läpi uskonkappaleita selityksineen: Kristus on lunastanut Sinut kadotetun ja tuomitun ihmisen omalla verellään. Sinut on pyhässä kasteessa, uudestisyntymisen pesossa otettu Kristuksen omaksi ja Sinulle on julistettu ja julistetaan nytkin täysi syntien anteeksiantamus! Moni on saanut elää suuren luopumuksen ja kansankirkkomme hengellisen rappion keskellä kuitenkin oikeiden saarnastuolien ja oikeiden alttareiden yhteydessä, josta on saanut hengellistä ruokaa. Sinulla on ehkä jo moniakin uskonystäviä. Ehkä olet saanut kokea myös rukousvastauksia? Tämä tosin on alue, josta puhumme mieluummin arasti. Ei ainakaan rehennellen.

  1. Tarvitsemme myös uhkauksen herättämää pelkoa

Efeson seurakunnan saama kirje päättyy: ”Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen joka voittaa minä annan syödä elämän puusta, joka on paratiisissa” (Ilm. 2:7).

Professori Jukka Thurenin Ilmestyskirjan selitysteoksessa sanotaan jotakin tärkeää Efeson seurakunnan lähetyskirjeen lopusta: Jumalan ”Pyhä Henki auttaa heikkoja myös uhkauksen herättämällä pelolla ja palkinnon toivolla, ei yksin muistuttamalla siitä, kehen he uskovat ja kuinka he ovat häntä rakastaneet”. Tarvitaan siis myös pysäyttävää uhkausta!

Kuka siis voittaa? Me voitamme Herrassa! Ja siksi veisaamme Lutherin opettamina:

”Nyt siihen, mitä anomme, uskossa aamen sanomme luottaen, että kuulet sen, nimessä Herran Jeesuksen. Ylistys, kiitos, kunnia sinulle, Isä taivaassa!”

Kesän päätösseurat Lindilässä 30.8.2014

 

 

 

 

Kategoriat
3/2014 Kotiinkutsu Lehdet

Piispa Börre Knudsen on saanut kotiinkutsun.

Halvar Sandell ja Sakari Korpinen

Piispa Börre Knudsen nukkui kuolon uneen sunnuntaina 17.8.2014 rauhallisesti uskossa Kristukseen omassa kodissaan Balsfjordissa, Pohjois-Norjassa. Hän oli syntynyt 24.8.1937.

Kirkkoherrana ollessaan Börre Knudsen tuli Norjassa puhjenneen kirkkotaistelun yhdeksi johtohenkilöksi. Valtiokirkon opin muututtua Knudsen valittiin ja vihittiin piispaksi 1997. Näin hänestä tuli Ruotsissa myöhemmin perustetun Missionsprovinsenin ja Suomen ev.lut. lähetyshiippakunnan esikuva ja esitaistelija.

Börre Knudsenin isä Rolf Knudsen oli myös pappi. Hänet pidätettiin Saksan Kolmannen Valtakunnan Norjan miehityksen aikana vastustaessaan natsien oppeja. Niinpä hän joutui luopumaan silloisten viranomaisten toimesta pappisvirasta.

Börre Knudsen sai pappisvihkimyksen Bergenissä 1967 ja tuli 1968 Pohjois-Norjaan Balsfjordiin, missä hän palveli koko elämänsä ajan, alkaen vuodesta 1971. Kun uusi, täysin liberaali aborttilaki astui voimaan vuonna 1978, Knudsen luopui Norjan kirkon valtiollisesta osasta virassaan, mutta hoiti hengellisen puolen seurakunnan pyynnöstä. Hän jäi täten ilman valtion palkkaa. Nimittäin Norjassa papit olivat täysin valtion virkamiehiä eivätkä, kuten Ruotsissa ja Suomessa, kirkon omilla verorahoilla palkattuja. Vuonna 1980 kirkkoministeri teki kantelun Knudsenista, mutta alimmassa oikeusasteessa Knudsen vapautettiin syytteistä. Tuomioistuin totesi, että aborttilaki ei ollut sopusoinnussa evankelis-luterilaisen uskonnon kanssa ja siksi kantelu oli ristiriidassa Norjan perustuslain §2:n kanssa. Mutta ylimmissä oikeusasteissa Knudsen hävisi ja häneltä evättiin kokonaan oikeus toimia kirkkoherrana. Lopullinen päätös tuli voimaan 1985.

Vuonna 1995 alkoi suuri homokeskustelu Norjan kirkossa. Siihen aikaan enemmistö Norjan kirkon piispoista vastusti vielä epäraamatullisia homosuhteita. Tromsön silloinen piispa Steinholt edusti liberaalivähemmistöä. Tällöin neljä tämän hiippakunnan pappia sanoutui irti Steinholtin kaitsennasta ja pyysi vaihtoehtoista kaitsentaa. Tätä ei hyväksytty.

Kirkkotaistelun tässä tilanteessa kaksi näistä papeista yhdessä toisten pappien kanssa muista hiippakunnista kutsui Börre Knudsenin piispakseen. Knudsen vihittiin 6. huhtikuuta 1997 Kautokeinon kirkossa piispaksi. Kanttoriksi saapui vihkimykseen silloisen Norjan ehkä etevin kirkkomuusikko ja säveltäjä, Knudsenin ystävä Egil Hovland, jonka sävellyksiä on meidänkin virsikirjassamme. Suomesta Paavalin synodin tervehdyksen vei pastori Halvar Sandell. Koska Kautokeinon kirkkoherra Lyngmo oli avannut kirkon tälle tapahtumalle, hän joutui lähtemään virastaan.

Knudsen oli lahjakas saarnaaja, joka kosketti ihmisten sydämiä syvällisellä evankeliumin saarnallaan. Hän oli hyvässä mielessä kansansaarnaaja ja Norjan tunnetuimpia pappeja. Knudsenilla oli erityinen kyky puhua pelastussanoman yhteydessä fyysisestä maailmasta ja ruumiillisuudesta. Knudsen oli myös taiteellinen. Hän kirjoitti kunnioitettavan määrän virsiä. Yksittäisiä virsiä hänen tuotannostaan on tullut muiden maiden virsikirjoihin, mutta Knudsen kielsi Norjan kirkon virsikirjakomiteaa ottamasta hänen virsiään teologisesti epäselvään uuteen virsikirjaan. Ainoastaan yksi kastevirsi on häneltä kirkon Käsikirjassa.

Börre Knudsenia jäävät kaipaamaan hänen uskollinen vaimonsa vuodesta 1964 Ragnhild Knudsen ja heidän viisi lastaan perheineen.

Piispa Börre Knudsen viisaana, monia kieliä osaavana ja rohkeana taistelijana on ollut Jumalan lahja Pohjoismaiden rappiotilassa oleville kirkoille. Hän on ollut ensimmäinen tienraivaaja uuden ajan piispoista. Kun Suomessa alkoi myös kirkkotaistelu, piispa Börre riensi auttamaan esitelmöiden Paavalin Synodin kirkkopäivillä Vetelissä, luennoiden Suomen Teologisessa Instituutissa ja saarnaten eri puolilla Suomessa. Saadessamme kutsua hänet saarnaamaan Pyhän Sydämen kappeliin, hän sai heti uusia suomalaisia ystäviä, ja mm. maailmanlaaja Pro life -liike sai meilläkin alkusysäyksen. Knudsen vieraili useammin Ruotsissa ja vielä sairaudestaankin huolimatta hän tuli avustamaan Göteborgiin tammikuussa 2005 piispa Arne Olssonin vihkimyksessä.

”Kuoltuaankin he puhuvat!” Siunattu hänen muistonsa! Herramme Jeesus Kristus sanoo: ”Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa” (Joh 8:51).

http://www.lhpk.fi/uutiset/piispa-borre-knudsen-saanut-kotiinkutsun/

Kategoriat
4/2013 Lehdet

Rakkaalle ystävällemme, pastori Halvar Sandellille

hänen juhliessaan 60-vuotista taivaltaan 8.12.2013

Herran apostoli Johannes sai katsella Patmoksessa tulevaisuutta ajat sitten 60 vuotta täyttäneenä. Kun Jeesus Kristus oli luvannut johtaa apostolit kaikkeen totuuteen, tarvittiin vielä Ilmestyskirjakin ja sen ihmeelliset näyt.

Hän näki kyllä luonnollisilla silmillään silloisen Rooman imperiumin vainot kristittyjä kohtaan, mutta hän näki myös, miten kristikunta joutuu pitkäksi aikaa “toisen pedon” hirmuvaltaan. Kuitenkin tuonakin aikana oli paljon niitä, “jotka eivät olleet notkistaneet polviaan Baalille, eivätkä olleet hänelle suuta antaneet”. He olivat vaikeuksienkin keskellä niitä, jotka elivät Karitsan yhteydessä. Tuo siellä täällä oikeiden alttareiden ja saarnatuolien yhteydessä sovintoveren armosta elävä Herran seurakunta (koinonia, 1 Kor 10:16) on antanut meillekin väkevän todistuksen ja tradeerannut esimerkiksi taivaallisia virsiä, joissa puhalletaan pasuunaan Siionissa, syvennytään lunastuksen salaisuuteen ja annetaan kunnia Hänelle, joka oli, joka on ja tuleva on.

Ilmestyskirjan 14 luku alkaa puhua kolmesta enkelistä. Olemme ymmärtäneet, että Ilmestyskirja puhuu pastoreista, kun se puhuu enkeleistä. Malakian kirjan 2. luku puhuu samasta asiasta. Saarnamiehet ovat Herran enkeleitä, siis Jumalan apulaisia, hänen salaisuutensa huoneenhaltijoita, Kristuksen puolesta käskyläisiä. Nyt Patmoksen näkijä saa nähdä erityisesti Kirkon kolme oikeauskoista enkeliä eli paimenta, jotka Jumala tulee lähettämään suurissa ahdistuksissa kamppailevien uskoviensa avuksi.

Mutta tällaisia vakaita, oikeita paimenia on meidänkin aikanamme ja yhä enemmän jopa antikristilliseksi muuttuvassa Suomessamme.

Olet ollut, pastori Halvar, monelle meistä erityinen Herramme lähettämä enkeli. Saatanan synagoga on kyllä aina tuottanut hirveitä oppeja ja opettajia. Mutta lopunaikoina, jolloin kirkkomme opillinen luopumus ja rappio on mitä järkyttävintä todellisuutta, ei ole enää kenenkään helppo löytää oikeita alttareita ja saarnatuoleja raamatullisine paimenineen.

Vuosien ajan on tarvittu juuri sellaisia pastoreita kuin Sinä Halvar olet eli JUMALAN PYHÄÄN SANAAN JUURTUNEITA JA TUNNUSTUKSEEMME SITOUTUNEITA! Eipä voi myöskään parempaa kirjaa saada Sinun juhlakirjaksesi kuin mitä on Werner Elertin “Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa”.

Kiitämme vuosia jatkuneesta yhteisestä tiestä samassa opissa,

samassa ilossa ja ristissä!

Kolmiyhteinen Jumala Sinua Halvar siunatkoon!

Sakari Korpinen

Kategoriat
2/2013 Kirkkopäivä Kuolema Lehdet

Kristuksen kirkko on kuolemaakin vahvempi

Sakari Korpinen, pastori, teol. lis., Perniö

Olemme siirtyneet ”neljännen Suomen aikaan”

”Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.” (Matt 16:18).

O, Auta Kolminaisuus pyhä, Ett armon aamen kuuluu yhä. Aamen

Kristuksen kirkko, hänen armonvaltakuntansa, on rakennettu sille apostoliselle tunnustukselle, jonka lyhyesti lausui julki apostoli Pietari (ks. myös Ef 2:20). Kirkon perustuksena ovat Kristuksen valitsemat ja Pyhän Hengen kaikkeen totuuteen johtamat apostolit ja tämä perustus on niin luja, etteivät mitkään vihollisvoimat voi sitä voittaa. Ei milloinkaan eikä missään olosuhteissa! (CA VII) Tuonelan portit on vertauskuvallinen sanonta kuoleman ja vihollisen mahdista. Elämä voittaa! Oikea Kristuksen kirkko on siis kaikkea syntiä ja kuolemaa vahvempi! Tämä on Vapahtajamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen järkähtämätön sana ja lupaus.

Samanaikaisesti muistamme Jumalan sanasta, että Kainin kirkko ja sen kautta itse Saatana ei koskaan lakkaa taistelemasta Aabelin eli Kristuksen kirkkoa vastaan. Voiko siis paikalliskirkko kuolla? Onko Suomen ev.lut. kirkko jo kuolemassa? Kirkossammehan on uudistettu nyt lähes kaikki. Hikihatussa on rasvattu myös hallintoa mahdollisimman hyvin toimivaksi. Konsultit ovat kirjoittaneet ennätysmäisiä laskuja toimistaan suurseurakuntien muodostamiseksi ja kirkon modernisoimiseksi. Mutta näkyykö hengellisen kevään merkkejä? Iloitseeko taivas? Onko tällä toiminnalla ollut Jumalan Pyhän Hengen siunaus?

Tiedämme, mitä tapahtui Kristuksen varoituksista välinpitämättömille Vähän Aasian seurakunnille, jota selvitetään Johanneksen Ilmestyskirjassa. Turisteille näytetään tänään kivikasoja, jotka kertovat entisistä kukoistavista seurakunnista ja niiden Herran huoneista. Kun olemme käyneet vaikkapa vain Ruotsissa, saatamme jo kysyä: myydäänkö jossain vaiheessa Lohjan historiallinen kirkko ravintolaksi tai yhtä kaunis Perniön Herran huone moskeijaksi? Vauhti on kova, sillä esim. Helsingissä kastetaan enää alle 50 % lapsista. Museovirasto ei Suomessa voi ottaa kaikkia kirkkotiloja harteilleen. Tosiasia on kirkon oman tutkimuslaitoksenkin tilastoja katsottaessa se, että vain pieni joukko on enää veisaamassa Malmivaaran tavoin: ”Oi ethän sä kuoleman valtojen nyt sallinne Suomea voittaa…” Tähän palaan myöhemmin.

Kymmenen vuotta sitten

Huittisten kirkossa Rukoilevaisten kesäseuroissa puhuin kymmenen vuotta sitten siitä, miten olemme tulleet pyhän kristillisen uskomme kannalta ’kolmannen Suomen aikaan’. Mitä tällä tarkoitin? Menen lyhyesti läpi esitykseni:

’Ensimmäinen Suomi’ alkoi hahmottua Henrik-piispan lähetysmatkan, lähetyshiippakunnan ja sittemmin Ruotsin vallan alaisuudessa. Keskenään taistelevat heimot yhdistyivät Karitsan lipun alle. Tämä ensimmäinen Suomi oli kylläkin roomalaiskatolinen, mutta harhoistaan huolimatta se piti esillä koko ajan iankaikkisuusnäkökulmaa. Se muistutti: On taivas, mutta on myös helvetti. Se pani ihmiset kysymään tosissaan: mihin olen matkalla?

’Toisen Suomen’ aika alkoi Upsalan kokouksesta 1593. Siunattu uskonpuhdistus ja sitten ns. oikeaoppisuuden aika vaikutti kaikkeen elämään. Se loi kansanopetuksen, hallintojärjestelmän, suuren hartauskirjallisuuden, oppilaitokset, kaunisti kirkot jne. Olen kuin aitajuoksija ja hyppään yli monien tärkeiden historiallisten tapahtumien, joista sanon, että vain pyhän kristillisen uskon vuoksi kansamme pääsi eteenpäin. Me emme olisi saaneet valtiollista itsenäisyyttä ja sinivalkoista ristilippuamme, jos meillä ei olisi ollut Jumalan sanaan ankkuroitua uskoa ja oppia. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia viime sodissakaan säilyä itsenäisenä, jos meillä ei olisi ollut Jumalan armosta eläviä rukoilevia ihmisiä. Ja kuinka siunattuja olivatkaan kaiken kauheuden jälkeen siellä täällä tapahtuneet kansanherätykset.

’Kolmannen Suomen’ aika alkoi arkkipiispa John Vikströmin nuijan kopautuksella 1986. Tätä aikaa voisi nimittää yleisuskonnollisuuden ajaksi. Pitkään vallalla ollut raamattukriisi vei ensiksi pohjan pois papiston koulutukselta ja sitten yleisesti luottamuksen pyhään Raamattuun. Rivien kokoamista siitä huolimatta kyllä tapahtui. Innostuin itsekin nähdessäni, miten kirkossamme alkoi tunnustusrintaman työ ja sen lippulaivana Paavalin synodi. Mutta se oli vain hetken kevättuuli. Nimittäin uudella kirkkomme kasvatusohjelmalla, joka maksoi miljoonia, tahdottiin kääntää ihmisten mielenkiinto erilaisiin mukaviin aktiviteetteihin. Messut ja kotiseurat saivat jäädä sivuosiin. Tämä oli opittu Ruotsista. Eräs havainnoitsija kertoi, että ennen laulettiin Jumalalle kiitosvirttä: ”Helig, helig, helig” (ruots. helig = pyhä), mutta nyt monitoimikirkossa: ”Trevlig, trevlig, trevlig!” (ruots. trevlig = hauska) Tätä leppoistamisen vaihetta ei kestänyt kauan. Pian alkoi okkupaatio (miehitys, valtaus), joka vähitellen on vienyt virkakieltoihin, pappisvihkimyssulkuihin, kirkkotilojen sulkemisiin, epäoikeudenmukaisiin kurinpitorangaistuksiin sekä opillisten kysymysten käsittelyyn maallisissa oikeusistuimissa. Hengellinen opettajani, Simo Kiviranta, kirjoitti vähän ennen kuolemaansa: ”Ne jotka muistavat kirkkomme muutaman vuosikymmenen takaa, eivät voi uskoa, millaisia linjauksia tehdään niin kirkossa kuin osin herätysliikkeissä.”

Nyt siirrymme jo ’Neljännen Suomen aikaan’

Kymmenen vuotta sitten, kun näin selvitin tapahtumien kulkua Huittisissa, emme vielä eläneet sitä vaihetta, joka tänään on totta. Olemme siirtymässä ’Neljännen Suomen’ aikaan, joka on kääntänyt yhä avoimemmin selkänsä Jumalan sanalle ja kovettanut sydämensä. Hallintofundamentalismi jyrää. Jumalan sanan hylkääminen ajankohtaisissa kysymyksissä, väkevä suruttomuuden unitauti, välinpitämättömyys omasta ja lähimmäisen iankaikkisuudesta on askele askeleelta johtanut jo suoranaiseen hyökkäävään ateismiin. Muutama kuukausi sitten julisti Helsingin Sanomien toimittaja isossa artikkelissaan, että hän oli kirkkovaltuutettuna valitsemassa Helsinkiin uutta piispaakin, mutta ei hän mihinkään Jumalaan usko. Suun tunnustus ja vielä valtalehteen kirjoitettuna oli selvä, mutta se oli Saatanasta.

Pankkimaailmasta aikoinaan tutuksi tullut Jukka Keitele kirjoitti jokin aika sitten: ”Demokratissa saa valita mihin uskoo, mutta ei käskeä toisten vakaumuksia omansa kaltaisiksi.” Saatana ei kuitenkaan tyydy pikkunaposteluun. Se haluaa vallata kaikki kirkkokunnat ja seurakunnat. Se on valmis kansalaisaloitteiden ja uusien lakien avulla eli totalitaristisen demokratian keinoin pakottamaan kaikki uskomaan ja toimimaan niin kuin se itse haluaa.  Sillä on pyhän Raamatun ilmoittama lopunaikojen kiihkeä missio hyvässä vauhdissa, ja se on valmis vainon tielle. Kirkkomme piispojen hoitaessa virkaansa kanslioistaan median avulla yritettiin aluksi kohteliailla lepyttelyillä, viroilla, titteleillä eli sopeuttamisella (prof. Heikki Koskenniemen ennustus) hoitaa asia, mutta kun se ei enää purrut, alkoi piispa Heikan junailema käräjäsalien tie. Nämä kuoleman merkit Suomen ev. lut. kirkossa näkyvät kuin loppuvaiheessa oleva vakava syöpä ihmisessä. Neljännen Suomen aluillaan olevissa vainoissa kuulemme Herramme rohkaisun omilleen: ”Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt 10:28). Siksi myös Psalmiin 46 pohjaavassa virressä veisataan:

Jos veis he henkemme, osamme, onnemme,

ne heidän olkohon, vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.”

Mutta elämä voittaa

Iankaikkisesti kestävässä ja aina erehtymättömässä Kristuksen kirkossa meidän on turvaaminen vain siihen, mikä meille on lahjoitettu pyhässä Raamatussa ja Kirkon tunnustuksessa. Jokaisella kristityllä on oikeus ja jopa velvollisuus tutkia piispojemme käskykirjeitä, ovatko ne Kristuksen opin mukaisia. Jos ne eivät ole, niille kuuluu hylkäystuomio tai jopa anathema (kiroustuomion). Rovasti Eero Parvio, Paavalin synodin perustajaisiä, lainasi erääseen kirjaansa runoa, joka oli syntynyt sotien jälkeisessä yhteiskunnallisessa kriisissä, mutta se sopii myös meille:

Älä hämmenny: Maailmaa radaltaan ei peukalopihdit suista.

Pidä kompassi kunnossa, veljeni, ja tuulessa, tuiskussa muista:

Jos kieltäisi kunnian Galilei, se kunniaks silti jäisi.

Jos kiittäisi vääryyttä Galilei, se vääryydeks silti jäisi.

 

Jumalan armoa on se, että vielä on maassamme joitakin seurakuntia, jotka ”eivät ole tahranneet vaatteitaan” (Ilm 3:4). Näillä on Kristuksen kirkon iäti kestävät tuntomerkit. Oikeita alttareita ja saarnastuoleja löytyy. Syöpä ei ole vielä ehtinyt tuhota kaikkea solukkoa. Tälle Kristuksen kirkon jäännökselle Suomessamme Herra sanoo aivan samaa tänään kuin vainojen ajan Vähässä Aasiassa: ”Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä oli jo kuolemaisillaan” (Ilm. 3:2). Siksi on myös syntynyt Lähetyshiippakunta. Siksi on perustettu maamme suurimpiin keskuksiin henkilöseurakuntia, siksi on vaivaa nähden rakennettu Jumalan sanan mukaisia alttareita ja saarnastuoleja. Tämä on ollut herätyksen aikaa! Mutta mikään paikalliskirkko tai seurakunta ei elä, ellei Kristus itse anna elävää vettä ja taivaan mannaa.

Onko kirkossamme vaikuttava Paavalin synodi jo siis hävinnyt taistelun? Kuulutko sinäkin häviäjiin? Arkkipiispan kansliassakin on todettu, että olemme enää marginaaliryhmä. Totta. Ja kuitenkaan tässä ei ole lainkaan koko totuus! Olemme seuranneet Suomessamme pienenä joukkona, mutta edesmenneiden miljoonien ja vielä matkaa tekevien miljoonien kristittyjen tavoin Jumalan sanan opettamina Ristiinnaulittua ja eläneet Jumalan armon kaikkeinpyhimmästä evankeliumista.  Näin kuljemme kyllä ristin kantamisen tiellä, mutta synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan Voittajan joukoissa. ”Joka kätkee minun sanani, ei hänen pidä maistaman kuolemaa iankaikkisesti.” (Joh 8:52)

 

Puhe Paastonajan kirkkopäivillä Karjalohjalla 24.3.2013

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Concordia 1/2012

Pääkirjoitus   Hannu Lehtonen

Kristuksen rakkaus syntiseen   F. G. Hedberg

Fredrig Gabriel Hedberg, kristikunnan opettaja   Sakari Korpinen

Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä   Halvar Sandell

Rikkauden viettelys (Matin lehti 2/2011)   Matti Roininen

Herra vierailee Aabrahamin luona(1. Moos. 18)   Paul Kretzmann

Sisällysluettelo 2011

Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden   Martti Luther

 

 

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Fredrik Gabriel Hedberg, kristikunnan opettaja

“…ja he pysyivät apostolien opetuksessa”, Ap. t 2:42

Sakari Korpinen, teol. lis., Perniö

Arkkitehti Erkki Pitkäranta on perehtynyt arkkitehtuurin lisäksi filosofiaan ja teologiaan. Kaikkiin näihin alueisiin hän on tahtonut liittää keskeisenä kysymyksenä, mikä on tulokulmamme? Tämän tulokulman luonnetta pohdimme tarkasti yhteisellä Berliinin matkallamme kesällä 2010. Niinpä mielestäni olennaista on selvittää, mistä tulokulmasta lähestymme rovasti Fredrik Gabriel Hedbergin toimintaa ja kirjoituksia? Mahdollisuuksia on monia:

Tutkimmeko häntä yhden suomalaisen hengellisen liikkeen eli evankelisen herätysliikkeen ”sydänäänistä” käsin? Käymmekö läpi hänen kirjoituksiaan kysyen ensisijaisesti, miksi hän irtautui pietistisestä herätysrintamasta? Ajaako Hedberg ”iloisen evankelisuuden” asiaa? Entä hänen laulunsa? Voisimmeko saada Hedbergin teologiasta kokonaiskuvaa niiden perusteella? Onko hän sakramenttimystikko? Tai Kristus-mystikko? Vai mikään mystikko?

Voimme keskittyä tarkastelemaan hänen sielunhoidollista toimintaansa jäljelle jääneestä laajasta kirjeenvaihdostaan käsin ja tehdä sen perusteella teologisia johtopäätöksiä?

Nämä vaihtoehdot ovat tietenkin mahdollisia, mutta ne ovat usein johtaneet joko yksipuolisiin käsityksiin tai jopa aivan harhaan.

Tiedämme, että Suomen kirkon elämään vaikuttivat 1800-luvulla monet eurooppalaiset teologiset koulukunnat ja yksittäiset teologit yllättävän voimakkaasti. Ne joilla oli varallisuutta, viimeistelivät opintojaan matkustelemalla Euroopassa. Tällaiset grand tourit saattoivat vaikuttaa Suomen kirkolliseen elämään jopa ratkaisevasti. Tällaisen matkan teki Saksaan mm. Alfred Kihlman, joka tutustui 1850-luvulla Johan Tobias Beckiin. Niinpä Kihlmanin ja myöhemmin erityisesti arkkipiispaksi nousseen Gustaf Johanssonin vaikutuksesta Suomen kirkossa vaikutti herännäispapiston keskuudessa kirkkohistoriastamme tunnettu laaja suuntaus, beckiläisyys. Eräät teologit ovat pitäneet beckiläis-pietistisen vaikutuksen ulottuvan meidän päiviimme asti ja vaikuttavan edelleenkin vahvana kirkkomme elämässä (esim. piispa Matti Väisänen väitöskirjassaan). Voimme vain ihmetellä, miten innostuneesti suomalaiset teologit toivat Euroopan matkoiltaan liberaaliteologi Albrecht Ritschlin (1822–1889) hengentuotteita ja saivat Suomessakin kannattajia.

Monet eivät päässeet matkustelemaan Ruotsia pitemmälle, mutta yllättävän paljon hankittiin teologista kirjallisuutta ja tilattiin teologisia aikakauslehtiä ympäri Eurooppaa. Monet jatkoivat sellaisen kirjallisuuden lukemista, jota oli tentitty teologisessa tiedekunnassa. Tiedekunnan opetus ja sen kirjat eivät kuitenkaan tyydyttäneet esimerkiksi Hedbergiä.

Siksi minun tulokulmani Hedbergin pastoraaliseen toimintaan, julistukseen ja opetukseen on ollut vuosien ajan hänen Euroopasta hankkimansa teologinen kirjallisuus. Tietenkin olen hankkinut Hedbergin oman tuotannon ja lähes kokonaan. Mutta aloin siis ostaa hänen kirjoituksissaan esiintyviä teoksia, lukea niitä ja porautua mahdollisimman itsenäisesti siihen, mitä hän näiden auktorien avulla on ymmärtänyt kristillisestä uskosta ja opista. Tämä viimeksi mainittu tulokulma avasi minulle tien tunnustamaan rovasti Fredrik Gabriel Hedberg kristikunnan opettajaksi. Hänelle oli pastorina tärkein asia oikean kristillisen kirkon jatkuminen Suomessa. Keskityn tähän.

1. KIRKKOISÄT PYHÄN RAAMATUN OPETTAJINA

W.A. Schmidtin kirjoittama Hedbergin elämäkerta on klassikko (1951). Hän toteaa teoksensa olevan kirkkohistoriallinen biografia. Hän ei ole edennyt kuitenkaan puhtaasti historiallisesti, vaan on ”myös kosketellut Hedbergin teologista kehitystä ja peruskatsomustaan” kirjeenvaihdon, kansanomaisten herätyslehtisten sekä Hedbergin toimittamien lehtien ja hartauskirjojen avulla. Tuntuu oudolta, että hän on jättänyt Hedbergin suuret teologiset teokset sivummalle. Pienikin silmäily kolmiosaiseen tutkimukseen Werklärans wederläggning (Hfors och Åbo 1847 -1851) ja Baptismens wederläggning och Det heliga Dopets förswar (Örebro1855) osoittaa ensiksikin, miten Hedbergille oli tärkeää seurata varhaisen kirkon opettajia. Schmidt mainitsee kylläkin itse biografiansa lopussa, että ”voimme panna merkille nimet Tertullianus, Cyprianus, Augustinus, Khrysostomus, Theodoretus, Theofylaktus ja Gregorius Naziansilainen”. Kyllä muitakin. Esimerkiksi Hedberg käyttää apunaan kirkkoisä Irenaeusta (Lyonin piispa, k. 202) selvittäessään inkarnaation salaisuutta:”Osalliseksi hän on tullut meidän luonnostamme, että mekin Jumalan luonnosta osallisiksi pääsisimme”, Kristillisiä Sanomia 5/1863. Mitä Hedberg näiltä erityisesti sai, jää Schmidtin teoksessa käsittelemättä. Olen jossain määrin mennyt näitä viittauksia läpi.

Kun selaamme saksalaisia 1800-luvun teoksia, joita Hedberg luki ja siteerasi, niissä esitetään usein patristinen tulkintaperuste. Hedbergille pyhän Raamatun tutkistelu oli alkukielillä jatkuvaa. Siksi myös patristisen kirjallisuuden käyttö oli mahdollista. Hänen painettu pastoraaliväitöksensä Theses vuodelta 1848 käsittelee eräiden Psalmien jakeiden kääntämistä. Se on latinaksi, mutta osoittaa Hedbergin hallinneen heprean lisäksi arabian. Onpa hänen teeseissään käytetty myös espanjaa. Edellä mainituissa suurissa teologisissa teoksissaan Hedberg viittaa tarvittaessa UT:n kohtiin kreikaksi. Dogmaattisissa kysymyksissä hän viljelee oppihistorian klassisia termejä latinaksi.

2. LUTHER , REFORMAATIO JA LUTERILAINEN TUNNUSTUS –“KOKONAAN TOISENLAINEN TIE”

Reformaatio löysi uudestaan kirkkoisien tavoin pyhän Raamatun ja ilmoitusteologian. Sola scriptura (yksin Raamattu) ja solus Christus (yksin Kristus) kuuluvat yhteen. Tästä seuraa sola gratia (yksin armosta) ja sola fide (yksin uskosta).

”Luther on oppi-isä ja pysyy oppi-isänä kaikkia muita suurempana.” Näin kirjoitti 1879 Hedberg eräälle ystävälleen. Suomessa tapahtui heräävää mielenkiintoa Lutherin teoksiin 1830-luvulla. Lutherin ruotsinnokset, joita mm. P.A. Sonden oli toimittanut, levisivät myös Suomeen. Hedberg tutustui Lutherin Epistolapostillaan 1835, johon hän viittasi myöhemmin usein. Joonas Lagus ilmeisesti kiinnitti Hedbergin huomion Lutherin Kirkkopostillaan ja eritoten Kolminaisuudenpäivän saarnaan. Tämä tapahtui 1836 (Hedbergin kertoma Frans Wilhelm Sipilälle). Sitten hän löysi Kirkkopostillan Lohjan kirkonarkistosta. Kirkkopostillan ensimmäisen osan ruotsinnosta lukiessaan hän sai ”vähäisen aavistuksen kokonaan toisenlaisesta tiestä”. Aion valottaa tässä esityksessä myöhemmin vähän, mitä tällä ”toisella tiellä” laajasti ottaen tarkoitetaan.

Jo vuonna 1837 Hedberg luki Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. Tätä hän yritti Ouluun karkotettuna suomentaakin. Mutta painettuna tuli vain suomeksi 1841 Lutherin 51 psalmin selitys.

Jos Hedbergin pääteoksena halutaan pitää Raippaluodossa valmistunut Uskon oppi autuuteen (Turku 1843, toinen uusittu painos Pöytyän pappina 1844), se sitä varmaan onkin Suomen hengellisten liikkeiden kannalta. Ja Uskon oppi on ihana sielunhoitokirja, joka sisältää myös herätysnäyn, mutta se ei ole nimestään huolimatta ehyt dogmatiikan esitys. Tässä teoksessa näkyy, miten Lutherin kirjoitukset ovat keskeisesti vaikuttaneet Hedbergin muutokseen. Yhdyn esim. Lauri Koskenniemen määritykseen tästä teoksesta tältä osin: ”Painotetusti saa sijan avoin ja vapaa luottamus Kristuksessa kaikille lahjoitettuun armoon. Tämä kytkeytyy nyt korostetusti Jumalan sanan ja sakramenttien armonvälineluonteeseen. Tällöin kysymys Pyhän Hengen todistuksesta nousee hyvin keskeiseksi. Avoin ja vapaa luottamus Jumalan sanaan ja evankeliumiin, jossa Pyhä Henki nimenomaan vaikuttaa, nähdään nyt pietistisen subjektivismin vastakohtana” (Johdannosta 16. painokseen). Tämä on alleviivaten todettava. Mutta jos Hedbergin kirjoituksista luetaan vain Uskonoppia sekä hänen laajaa sielunhoidollista kirjeenvaihtoaan ja laulujaan, on mahdollista, että Hedbergiä luonnehditaan ensisijaisesti tai jopa pelkästään uusevankelisuuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tähän joukkoon liittyy Carl Olof Rosenius, sitten myös mm. room. kat. kirkosta irrottautuneet Martin Boos ja Johannes Gossner sekä monet herrnhutilaiset lauluntekijät. Oppihistorian teoksista tekee näin mm. Aleksander Radler (Lund 1988) ja vanhemmista mm. 1931 julkaistu Ernst Newmanin Hedbergianismen i Sverige. Jos silmäilemme myös esim. Hedbergin kirjoituksia Ruotsissa ja ruotsalaisten toimesta (Toivo Niemimaan tekemä hyvä bibliografia), saadaan Hedberg asetettua roseniolaiseen uusevankelisuuden rintamaan. Mutta tämä määrite “uusevankelinen” ei tee lainkaan täyttä oikeutta Hedbergille. Kirkkopoliittisistakin syistä johtuen Hedbergistä tehdään tosin mielellään uusevankelinen ja painotuksiltaan yhden, eräissä kysymyksissä pietistisistä linjauksista poikkeavan, mutta kuitenkin suurissa perusratkaisuissaan pietismiä edustavan herätysliikkeen isä.

Pidän Hedbergin suuriin teologisiin kirjoituksiin kuuluvana edellä mainittujen lisäksi hänen tekemäänsä Tunnustuskirjojen toisen, kielen puolesta korjatun laitoksen esipuhetta jopa sellaisena, josta tulee hahmottaa kaikkea hänen kirjallista tuotantoaan. ”Johdanto Seurakuntamme Tunnustuskirjoihin” oli Evankeliumiyhdistyksen pyytämä. Kirja ilmestyi johdantoineen 1878. Lyhyydestään huolimatta Hedberg osoittaa tässä jumaluusopillisessa testamentissaan, miten luterilainen tunnustuksellisuus on Kristuksen kirkon tie. Tämä vakaumus ei jäänyt vain teoreettiseksi, vaan hän joutui taistelemaan Kirkkolain ns. tunnustuspykälän johdosta. F.L.Schaumanin laatima ja beckiläisen papiston ajama muutos, jossa kirkon ylin arvovalta ei enää olisi pyhällä Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla, kaatui “hedbergiläisen puolueen” toimesta, mitä nimeä käytti mm. K.E. Stenbäck. On huomattava, että tuolloin aito pietistinen papisto oli samassa rintamassa hedbergiläisten kanssa. Näin myös kirkkomme oikeusperusta pysyi rikkomattomana.

Viime vuonna vietettiin Hedbergin juhlavuotta. Kaikkein kirkkaimmin Hedbergin paikkaa kansainvälisessä uusluterilaisuudessa eli tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on korostanut Anssi Simojoki. Hänen esitelmänsä Paavalin synodin kirkkopäivillä on vuosia kuljetun yhteisen tiemme hedelmää.

3. “KOKONAAN TOISENLAISELLA TIELLÄ” OPASTAVAT ORTODOKSIAN PAIMENET

Takavuosina keskustelin Hedbergin teologiaan syventyneen Veikko Takalan kanssa, miten luterilaisen dogmatiikan kukoistuskauden suurmiehet kuten esim. Chemnitz, J. Gerhard, Calovius, Quenstedt, Hollazius jne. ovat vaikuttaneet Hedbergin opetukseen. Takala korosti erityisesti Wittenbergin Abraham Caloviuksen (1612-1686) osuutta. Hänen isänsä Lauri Takala on keskittynyt enemmän evankelisen liikkeen historiaan (Suomen evankelisen liikkeen historia I-III) kuin itse Hedbergiin ja niinpä myös sen tutkiminen, mikä on ollut Hedbergin suhde ortodoksian isiin, on fragmentaarista. Werklärans wederläggning-teoksen esittelyssä L. Takala kyllä nostaa esiin enempää selvittämättä J. Gerhardin (Loci Theologici). Baptismens wederläggning-teoksen kuvauksessa L.Takala osoittaa ilmeisesti Osmo Tiililäänkin tukeutuen, miten Hedberg käyttää apunaan ortodoksian isistä eritoten Johann Gerhardia (1582-1637) ja Leonhard Hutteria (1563-1616).

Uusinta Hedberg-tutkimusta silmäillessä nousee ilman muuta kysymykseksi, miksi Hedbergin jatkuvaa ortodoksian paimenten osuutta ei juurikaan ole noteerattu. Olihan Saksassa uusluterilaisten pappien keskuudessa reformaation kirjojen lisäksi nämä niin suosittuja, että jopa esim. Gerhardin laaja Loci theologici julkaistiin uutena laitoksena 1863-1875. Onko tässäkin kirkkopoliittiset syynsä? Halutaanko näin viestittää koulukirjojen tapaan, että kaikki ”puhdasoppisuus” on kovaa ja kylmää ”yläpuolelle asettumista” ja siis negatiivinen suure?

Schmidt sanoo myös teoksensa lopussa mitään teologista analyysia tekemättä, että kirjoituksissaan Hedberg viittaa J. Gerhardiin. ja A. Caloviukseen. Tosiasiassa esim. suuri luterilaisuuden taistelija Calovius on Veikko Takalankin mukaan vaikuttanut ratkaisevasti esim. Hedbergin kirkkaaseen vanhakirkolliseen inkarnaatioteologiaan. Schmidt toteaa edelleen Hedbergin tukeutuvan Johann Arndtiin (1555-1621), mutta ei kerro sen tarkemmin. On kyllä erikoista, ettei Hedberg hyödyntänyt juurikaan pohjoismaalaista ortodoksian kirjallisuutta. Vaikka pyhä Raamattu oli hänelle kaikki kaikessa, hän ei erityisesti viittaa edes täysortodoksian suureen Gezeliuksen kommentaariin. Sitä tosin luettiin hedbergiläisissä pappiloissa. Hän kuitenkin taisteli mm. Olaus Svebiliuksen katekismuksen puolesta ns. Lindblomin katekismusta (1810) vastaan. Neologian sävyttämät uudet kirkolliset kirjat rikkoivat kirkkokansan rivejä eritoten Ruotsissa.

__________________

Mutta miten Hedberg päätyi tunnustukselliseen luterilaisuuteen? Tässä on mentävä ensiksi tutkimaan luterikunnan emämaan tilannetta ja sitten, mitä kirjoja ja lehtiä Hedberg tilasi mm. Saksasta.

4. LUTERIKUNTA 1800-LUVUN TUULISSA

Eri puolilla Eurooppaa hallinnut valistusajan optimistinen edistyshurmos oli romahtanut Ranskan vallankumouksen jälkeisiin hirmutekoihin. Monien järkyttävien tapahtumien vyöry pani kristityt ja kirkkokunnat kyselemään tosissaan uskonsa ja toivonsa perusteita.

Kuitenkaan luterikunnassa ja eritoten sen emämaassa Saksassa ei päästy kirkollisessa elämässä heti jaloilleen, koska opetus, julistus ja spiritualiteetti oli pahasti rappeutunut. Kun teologinen työskentely ja hengellinen elämä alkoi sitten nousta, syntyi paljon herätystä. Tästä on mahdotonta löytää kuitenkaan mitään yhtenäistä teologista linjaa. Uusimpiakaan tutkimuksia lukiessamme emme voi saada selkeää teologista kokonaiskuvaa. Kuitenkin juuri Saksassa vaikuttaneiden hyvinkin erilaisten teologis-kirkollisten linjausten ja trendien vaikutus suomalaiseen kirkolliseen elämään ja teologiaan on ollut kiistaton. Simo Kivirannan koulukunnan kasvattina olen taipuvainen seuraaviin kokonaisuuksiin, vaikka rajat eivät olleetkaan aina selviä:

A. Ilmeisesti 1800-luvun eniten vaikuttanut teologi on preussilainen Friedrich Daniel Ernst Schleiermacher (1768-1834).Hän on ns. idealismin suurmiehiä, joka halusi puolustaa kristillistä kirkkoa valistuksen rationalismia vastaan, mutta teki itse asiassa karhunpalveluksen. Tultuaan Berliiniin hän vaikutti vahvasti reformoitujen ja luterilaisten unionihankkeeseen. Friedrich Wilhelm III (1770-1840) halusi suoranaisin pakkokeinoin yhdistää luterilaiset ja kalvinistiset seurakunnat yhteen protestanttiseen Preussin kirkkoon. Jo tätä ennen olivat luterilaiset kokeneet suoranaista vainoa. Tästähän oli seurauksena mm. aitoluterilaisten joukkopako Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja eteläiseen Afrikkaan. Mm. Hedberg avusti vainottuja saksalaisia luterilaisia.

Schleiermacher oli akateeminen aristokraatti, joka halusi vaikuttaa ensisijassa intellektuaaleihin ja pappiskoulutukseen. Hänen pääteoksensa Der christliche Glaube olikin eri puolilla teologisissa tiedekunnissa luetuimpia kirjoja. Mutta kirkkokansan keskuudessa Schleiermacheria ei luettu, eikä hän perustanut kirkollista ryhmittymää. Aleksander Radler esittää mielenkiintoisen väitteen, että teologisissa tiedekunnissamme edelleen harjoitettu ns. lundilainen metodi nousee oikeastaan schleirmacherilaisesta perinnöstä (Kristendomens idehistoria, 1988)

Aseekseen valistuksen rationalismia vastaan Schleiermacher ei ottanut pyhää Raamattua saati Tunnustusta, vaan hän painotti tunteen ja itsetiedostuksen merkitystä kristillisessä teologiassa. Hänen mukaansa kristillinen usko ja teologia liittyvät “absoluuttiseen riippuvuuden tarpeeseen” ja näin tunne on pääasia. On selvää, että tällainen ajattelu johti ilmoitusteologian sivuuttamiseen ja suoranaiseen nihiloimiseen.

B. Saksan maakirkoissa vaikutti edelleen yleiskonservatiivinen, valistushenkinen papisto, joka nautti palkkansa enempiä teologisia perusteita kyselemättä ja ’rokkiaan ryvettämättä’. Tällä joukolla oli lähinnä valistuksen moraalis-rationalistinen lähestymistapa. Osa kulttuuriväestä seurasi tätä joukkoa. Pappien kouluttajina oli edelleen paljon valistushenkisiä yleiskonservatiiveja.

C. Ns. biblisistinen ryhmä, joka sai huomattavan suurta jalansijaa Suomessa. Tämän joukon suurimpia nimiä on Johan Tobias Beck. Hänen vaikutukseensa Suomen kirkossa 1850-luvulta alkaen olemme jo viitanneet. Saksassa ilmeni eri puolilla Württenbergin pietismin eri ryhmittymien aktiviteettia. Samaan rintamaan kuului jossain määrin myös Johann Albrecht Bengel (jonka raamatunselitysteosta Hedbergkin käytti usein) ja Fredrik Christof Oetinger. He kaikki saivat vaikutteita Jacob Böhmen teoksista. Tähän joukkoon liittyy, vaikkakaan ei juuri Suomessa apokalyptiikkaa korostava Samuel Collenbusch. Tässä herätyskristillisessä ryhmittymässä oli oppia ja tunnustusta vähättelevä kärki.

D. Oman aikansa ”elämyksellinen herätyskristillisyys” sai paljon kannatusta erityisesti Berliinin ja Hallen prof. August Tholuckin (1799-1877) ollessa johdossa.

E. Uusluterilaisuus eli tunnustuksellinen luterilainen kristillisyys. Tälle joukolle oli koko ajan tärkeitä Lutherin katkismukset ja muukin Lutherin tuotanto pyhän Raamatun opettajana. Samoin se viittaa yhtenään luterilaisen puhdasoppisuuden suuriin paimeniin. Se löysi uudestaan luterilaiset Tunnustuskirjat. Tämä joukko sai uutta tulta reformaation juhlavuosina 1817 ja 1830. Voi olla, että suoranaiset vainot auttoivat syventymään luterilaiseen tunnustukseen ja reformaation perintöön. Joka tapauksessa tälle joukolle oli mahdotonta hyväksyä kirkollinen unionismi. Arkkidiakonin ja sittemmin Kielin professorin Claus Harmsin (1778-1855) vaikutus on ollut kiistaton laajalla alueella: Schleesia, Breslau, Baijeri, Hannover, Pommeri ja Berliinin seutu. Claus Harmsin ruotsinkielisiä postilloja luettiin Suomessakin.

Tätä joukkoa on kutsuttu ensisijaisesti oppikirjoissa uusluterilaiseksi. Claus Harmsin lisäksi on mainittava Ernst Wilhelm Hengstenberg (’Berliinin lukko’, Kirchliche Zeitung, johon myös Hedberg kirjoitti), J.G. Scheibel, F.J. Delitzsch (kaltoin kohdeltu suuri eksegeetti, Hedbergillä hänen Jesaja-kommentaarinsa), Friedrich Julius Stahl, jumalanpalveluksen suuri tuntija Wilhelm Löhe, joka oli (herätysliikkeen keulahahmo, jota Hedberg siteeraa paljon, G. Thomasius, jota Hedberg käytti mm. Ingmannia vastaan, August Friedrich Christian Vilmar ja Theodor Kliefoth (konkreettinen virka Kristuksen asettama ja siinä noudatettava apostolisia ohjeita Herran käskynä.). Tietysti tähän joukkoon voi vielä lukea moniakin, esim. J. W. Höfling, Christian Ernst Luthardt (Hedbergillä Ilmestyskirjan kommentaari), August Kahnis, Friedrich Adolf Filippi, Alexander von Oettingen (Tartossa professori), Theodosius Harnack (myös Tarton professori) jne. Monilla on ollut alkulähtökohta toinen, mutta tie on vienyt uusluterilaisuuden rintamaan eli tunnustukselliseksi luterilaiseksi.

Ketkä näistä opettajista vaikuttivat erityisesti Hedbergin toimintaan ja opetukseen? Sitä lienee vaikea sanoa, mutta näistä useimpia hän käytti pääteoksissaan ja niihin viittasi. Otan joitakin muita vielä esiin.

5. ERÄITÄ HEDBERGIN OPETTAJIA SAKSASTA

Edellä mainittu W.A. Schmidt julkaisi 1949 pienen vihkosen Hedbergin ja Lutherin suhteesta. Hän sanoo siinä: ”Kun Hedberg sitten kehittyi jumaluusopissaan, hän yhä enemmän omaksui puhdasopin käsityksen Lutherista oppi-isänä.” Tämä oli juuri 1800-luvun uusluterilaisen ryhmittymän omaksuma käsitys. Uusluterilaisuus oli puhdasoppisuuden jatkumossa.

Hedbergin kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten viittauksista on mielestäni nostettava edellä lueteltujen lisäksi erityisesti Rudelbach, Besser ja myös H. E.F. Guericke:

Tanskalais-saksalaisen papin Andreas Gottlob Rudelbachin kirjaa Reformation, Lutherthum und Union (Leipzig 1839) Hedberg siteeraa usein, mutta käytti ilmeisen paljon juuri selvittäessään, mitä Kirkolle merkitsee tunnustus. Rudelbach, Guericke ja Luthard toimittivat lehteä Lutherische Theologie und Kirche, jota Hedberg seurasi aktiivisesti. Rudelbach joutui kärsimään tunnustuksellisen uskonvakaumuksensa vuoksi. Hän toimi aluksi Tanskassa, mutta meni Saksaan seurakuntapapiksi. Hän sai elää herätysten keskellä ja ehti samalla kirjoittaa paljon teologisia, kirkko-oppiin liittyviä ja unionia vastustavia teoksia. Valistushenkinen papisto hyökkäsi kiivaasti Rudelbachia vastaan ja hänen oli pakko lähteä takaisin Tanskaan (Slagelse 1851). Hän käänsi mm. reformaation kirjallisuutta tanskaksi ja edisti monin tavoin tunnustuksellisen luterilaisuuden kasvua. Ehkä tästä syytä hän joutui myös liberaalimpaan suuntaan kehittyneen, suuren vaikutusvallan omanneen N. Gruntvigin silmätikuksi.

Itse olen lukenut Hedbergin käyttämistä kommentaareista erityisesti W.F. Besserin (1816–1884 ) teoksia, joita Hedberg lainaa yhtenään. Hän sanookin Besseriä ”yhdeksi uskollisimmista Kristuksen käskyläisistä.” Besser oli myös voimakas unionin vastustaja.

Kun Hedbergin voimakasta sakramenttirealismia on arvosteltu, näemme mm. Besserin teoksista, että tämä on vanhakirkollinen oppi, joka nousee loogisesti inkarnaatiosta ja kaksiluonto-opista. Siitä on seurauksena myös ”das grosse Geheimnis der geistlich-leiblichen Vereinigung”. Kyse ei ole mistään epämääräisestä mystiikasta, vaan Jumalan sanaan perustuvasta aidosta apostolisesta opista, johon uskotaan ja jota tunnustetaan. Mutta niin valistushenkisen rationalismin edustajat kuin pietistis-beckiläisen suunnat teologit haluavat sijoittaa Hedbergin kirkon sivulaivaan juuri raamatullisen sakramenttirealisminsa ja armonvälineitä korostavan seurakunnallisuuden ja kirkollisuuden vuoksi. Poltinmerkit ovat tänään toiset, mutta tarkoitus on sama.

6. OIKEAN KRISTILLISEN KIRKON SÄILYMINEN SUOMESSA

Olin 1970-luvulla Simo Kivirannan kanssa Åbo Akademissa teologitapahtumassa, jossa eräs esitelmöitsijä luennoi, miten Jeesuksen edustama aito Jumala-usko muuntui ja kehittyi kreikkalaisen filosofian vuoksi meidän tuntemaksi kolminaisuusopiksi ja kaksiluonto-opiksi. Hänen mukaansa koko kristillinen uskomme onkin jatkuvan kehityksen tulosta. Oppi muuttuu aikakausien myötä.

Tämä raamattukritiikin mukanaan tuoma käsitys on jo vanha, mutta vasta nyt valloittanut lähes kokonaan kirkkomme. Yksilö ikään kuin saa poimia vapaasti kaikkea, mikä häntä tällä hetkellä miellyttää. Sitä ei saa rajoittaa traditio, oppi eikä ”moralismi”. Myöskään valtion lainsäädäntö ei saa olla pedagoginen. Tästä on ollut seurauksena, että jotkut ajattelijat ovat kuvitelleet evoluution tuottaneen myös uuden ihmistyypin: jatkuvaan vaihteluun heittäytyneen yksilön. On vain käsityksiä ja mielipiteitä, jotka kehittyvät. Ei ole varsinaisesti sellaista pyhää Jumalaa, joka olisi ilmoittanut jotain normatiivista. Kirkon vanha opetus siitä, mitä Raamattu itse selvittää ehdonvallan asioina eli mitkä saavat olla mielipiteitä tai käsityksiä – ja sitten mitkä kuuluvat ehdottomiin totuuksiin, on lähes kokonaan syrjäytetty. Kaikkein vaikein pala on monille teologeillekin juuri se, että sanomme tosissamme Kirkon dogman olevan eksklusiivisen. Monioppisuudelle raivataan tilaa eri tavoin, määrätietoisesti, jopa häikäilemättömästi. Liberaaliteologit yrittävät aikaansaada kylläkin yhteyden manifestaatioita (yhteisiä julkilausumia ja jopa yhteistä ehtoollista), mutta varsinaisesti ei pyritäkään totuuteen tai yhteen oppiin.

Aivan toista käsitystä ovat edustaneet kirkkoisät, reformaatio, luterilaisen puhdasoppisuuden paimenet sekä uusluterilaiset isät. Tämä joukko on korostanut pyhän Raamatun perusteella, että Kirkolla on ainutlaatuinen opetustehtävä, johon kuuluu annetun apostolisen opin varjeleminen, tallentaminen ja esittäminen kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Tässä opetusvirassaan (magisterium) sillä on apunaan ja johtajanaan itse Kristus ja Pyhä Henki.

Olin sisäistänyt Åbo akademin professorin esittämän ”kirkollisen evoluution” jossain määrin. Seppo A. Teinonen opetti taidollisesti toista linjaa, joka muutti käsitykseni. Kristillinen oppi on kertakaikkisesti annettu, ja se on sisällöllisesti muuttumaton. Tietysti sen muotoilussa on erilaisuutta ja ymmärtämisen asteita. Ajatukselliseen selvyyteen pääseminenkin on viime kädessä Pyhän Hengen työ. Kirkkoisä Augustinus perusteli oikean teologian harjoittamista apostolin sanoilla: ”Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta” (1. Kor.12:8). Vulgatassa on viisaus sapientia ja tieto scientia. Tulee tehdä työtä ja anoa sapientiaa ja scientiaa, sillä Kristuksen kirkko ei tarvitse mitään erityistä ”suomalaista teologiaa”, ”herätysliikkeen oppia”, ei edes mitään ”luterilaisia dogmeja”. Voimme yhtyä vain pyhään Raamattuun perustuvaan Kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon ja oppiin, joka on ilmaistuna Tunnustuskirjoissamme ja kasvaa sen ymmärtämisessä ja sisäistämisessä Pyhän Hengen työnä. Näin ollaan ja pysytään Kristuksessa. Toinen mahdollisuus on etääntyminen kotikutoiseen uskontoon ja uskonnollisuuteen (civil religion) arkkipiispa Kari Mäkisen johdolla, jossa äänestetään. mikä oppi sopii nyt meidän ajallemme ja minulle. Silloin ei tarvita mitään ”raamattuargumentteja” .

Kun pyhät apostolit oli johdatettu kaikkeen totuuteen (Joh 16:13), kristillinen oppi oli täysin valmis. Siksi myös Martti Luther selvitti, miksi ensimmäiset kirkolliskokoukset laatiessaan kaksiluonto-opin formulaatiot (kr. asygkhytos, atreptos, adiairetos, akhoristos) eivät luoneet mitään uutuuksia, vaan yksinkertaisesti tunnustivat uudelleen kristikunnan uskon ja opin pyhän Raamatun perusteella. Samoin Tunnustuskirjoissa painotetaan, ettemme opeta mitään uutuuksia. Toisin sanoen reformaatio ei halunnut tuoda kirkkoon mitään uusia oppeja, vaan pitää kiinni siitä, mikä oli alkuperäistä ja aitoa ja painotti sitten sen uskomista ja rohkeata tunnustamista. Tämä merkitsi erityisesti oppikontinuiteetin vaalimista ja valvomista (CA, 1. osan päätös).

Tästä on ollut kysymys Fredrik Gabriel Hedbergin toiminnassa. Siksi hän on kristikunnan opettaja.

”Eurooppalainen Hedberg”. Helsinki Koinonia 19.1. 2012

Omistan tutkimukseni ystävälleni, TT Reijo Arkkilalle, hänen juhliessaan 70-vuotista taivaltaan Pyhän Sydämen kappelissa 15.1. 2012

Kategoriat
3/2011 Lehdet

Concordia 3/2011

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Mitä Marian teko kertoo meille? Lasse Marjokorpi

Jumalan nimeen kätketyt Joel Kerosuo

Saarnaajan tehtävä C. F. W. Walther

Mihin pappisvalani velvoittaa minua ajankohtaisissa kysymyksissä? Sakari Korpinen

Kuninkaiden sota ja Lootin pelastaminen (1. Moos. 14) Paul Kretzmann

Mihin äärikristillisyys johtaa? Soili Haverinen

Muut lehdet

Minä tahdon olla sinun opettajasi Martti Luther


Kategoriat
3/2011 Lehdet

MIHIN PAPPISVALANI VELVOITTAA MINUA AJANKOHTAISISSA KYSYMYKSISSÄ

Liite Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin kirjeeseen (69/2011-00067)

Olen tahtonut tutkia saamani opetuksen avulla joka vuosi 2.6. pappisvalani ja kutsumukseni pyhiä velvoitteita ja olen anonut Jeesuksen nimeen Jumalalta armoa ja voimaa toimittaakseni paimenvirkaani oikein. Tutkistelun peilinä on ollut  40 vuotta sitten Helsingin tuomiokirkossa antamani vastaukset piispan kysymyksiin ja pappisvala.

Pappisvala ja sen kanssa samassa linjassa oleva Kirkkolain  ja Kirkkojärjestyksen 1:1 määrittelee korkeimman oikeusohjeen,  jonka mukaan kaikkea oppia on tutkittava pyhän Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan. Ensisijaisesti jumalallinen säätämys (ius divinum) määrittää aina suhtautumisen ajankohtaisiin kysymyksiin ja niin myös piispojen ohjeisiin. Tunnustuksemme selvittää tätä monissa kohdin, ei yksin esiin ottamassamme Augsburgin tunnustuksen 28. opinkohdassa.

Pysyäkseni pappisvalani tiellä olen tutkinut tarkkaan Piispainkokouksen antamia ohjeita rukoilemisesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Saamamme ohje koskettaa erityisesti Jumalan 2. ja osin 6. käskyä (esim. Lutherin Vähä ja Iso katekismuksen selitys).

Kristikunnassa on ollut selviö se, minkä Piispainkokouksen työryhmän raportti sanoo: ”Paavalin kielteinen kanta homoseksuaaliseen käyttäytymiseen on kiistaton” (Sarja B 2009:1,57). Tämän työryhmän mukaan ”homoseksuaalista käyttäytymistä pidettiin (Uudessa testamentissa) täysin mahdottomana kristityille. Jos joku on harjoittanut sitä ennen, kristityksi tultuaan hän on sen lopettanut, sillä samaa sukupuolta olevien kanssa makaavien katsottiin jäävän Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. 3. Mooseksen kirjassa mainittu kuolemantuomio on siis muuttunut iankaikkiseksi kadotukseksi” (Sarja B 2009:1,62).

Nyt saamamme Piispainkokouksen ohje on kaikin tavoin epäselvä. Selvää asiakirjassa on vain se, ettei siinä kehoteta rukoilemaan homoseksuaalisen kiusauksen voittamisen puolesta. Tämän puuttuessa ohje johtaa Kolmiyhteisen Jumalan nimen väärin käyttämiseen eli toisen käskyn rikkomiseen, kun rukoillaan sellaista, jonka Jumala pyhässä sanassaan selvästi mitä ankarimmin kieltää. Paimenen tulee rukoilla kaikissa tilanteissa Jumalan armoa ja anteeksiantamusta, mutta ei onnea ja siunausta synnin harjoittamiseen. Kristikunnan rukouselämä eri muotoineen ei voi olla koskaan tietoisesti Jumalan tahdon vastaista. Jumala kuulee vain pyhän sanansa mukaisen rukouksen ja vastaa siihen.

En voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin, että arvoisa Piispainkokous ei välitä niistä kirkkomme jäsenistä, jotka haluisivat taistella Kristuksen armon avulla homoseksuaalisen taipumuksensa voittamiseksi käyttäen apunaan erityisesti rukousta ja yksityistä rippiä. Lupaukset ovat kuitenkin varmat: ”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room 5:20).

On kysymys elämän ja kuoleman asioista. Siksi uskaltaudun kysyä, onko niin, ettei Piispainkokous enää itse usko Kristuksen verievankeliumin muuttavaan voimaan (Tiit. 2:11-14)? Onko niin, ettei tässä olekaan muusta kysymys, kuin Kirkon suurimman aarteen, Jumalan armon kaikkeinpyhimmän evankeliumin, hukkaamisesta tai jopa suoranaisesta halveksimisesta?

Lindilässä, 24. maaliskuuta 2011

Kunnioittavasti

Sakari Korpinen