Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis

Sen tähden on todellakin oikeaa puhetta, että viitataan leipään ja sanotaan: ”Tämä on Kristuksen ruumis.”Se, joka näkee leivän, näkee Kristuksen ruumiin, kuten Johannes sanoo nähdessään Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa, kuten olemme kuulleet. Edelleen on oikein sanoa: Se joka tarttuu leipään, tarttuu Kristuksen ruumiiseen ja se, joka syö tätä leipää, syö, Kristuksen ruumiin. Toisin sanoen se, joka hampaillaan ja kielellään jauhaa leivän, se jauhaa hampaillaan ja kielellään Kristuksen ruumiin. Kuitenkin koko ajan pysyy totena, ettei kukaan näe Kristuksen ruumista. Siihen voidaan tarttua, sitä voidaan syödä ja pureskella, kuten muutakin näkyvää lihaa katsellaan ja pureskellaan. Se, mitä leivälle tehdään, se on oikein ja asianmukaisesti sovellettavissa myös Kristuksen ruumiiseen sakramentillisen ykseyden tähden. Sen tähden hurmahenget menettelevät väärin samoin kuin se kanonisen oikeuden lause, jossa nuhdellaan paavi Nikolausta siitä, että hän pakotti Berengarin siihen tunnustukseen, että hän sanoi rikkovansa ja murentavansa hampaillaan todellisen Kristuksen ruumiin. Kunpa Jumala sallisi, että kaikki paavit menettelisivät kaikissa uskonkohdissa näin kristillisesti, kuten tämä paavi menetteli Berengarin tunnustuksen kohdalla. Sillä todellakin on olemassa merkitys, jonka mukaan se, joka syö ja pureskelee leipää, syö ja pureskelee samalla todellista Kristuksen ruumista, eikä pelkästään tavallista leipää, kuten Wycliff opettaa. Sillä leipä on Kristuksen ruumis, samoin kuin kyyhkynen on Pyhä Henki ja liekki enkeli.
Martti Luther, Kristuksen ehtoollisesta – suuri tunnustus, s 150. Hämeenlinna 2006. Suomen Luther-säätiö.

Kategoriat
4/2012 Lehdet

Raino Aaltosen muistoksi

Taivaan Isä kutsui ystävämme Raino Aaltosen pois tämän ajan vaivoista taivaan riemuun 75 vuoden iässä. Raino oli syntynyt Viipurissa, jonka jälkeen hän asui Virolahdella, Tampereella sekä yli 45 vuotta Helsingissä aina kuolemaansa saakka. Evankelisen uskon lisäksi Rainolle olivat hyvin tärkeällä sijalla rakkaat läheiset, puoliso, tyttäret, lapsenlapset sekä vävyt. Raino harrasti liikuntaa. Lenkkipolut ja pyöräreitit tulivat tutuiksi. Sotilasarvoltaan hän oli yliluutnantti.
Omantunnon kristittynä Raino ominaisella tavallaan pelkäsi kompromisseja oppiin ja elämään liittyvissä kysymyksissä. Hän oli vanhan raamatunkäännöksen mies. Kristuksen evankeliumin tuli olla puhdas, että omatunto saisi siitä varman lohdun ja turvan. Puhuttelevaa ja tarttuvaa oli Rainon arkuus Pyhän Jumalan ja hänen sanansa edessä. Järjestyksen Jumala on meille suuri majesteetti. Yhdistyksemme perustajajäsenenä Raino toimi Concordia-lehden tukijana ja esirukoilijana 1990-luvun alkupuolelta, lehden ensimmäisestä numerosta lähtien. Uskollisuus on sana, joka kuvaa Rainoa ystävänä mutta myös taistelijana omalla paikallaan Jumalan valtakunnassa.
Muistamme Rainon puolisoa ja tyttäriä heitä kohdanneen menetyksen johdosta ja toivotamme Jumalan sanansa kautta antamaa lohdutusta suruun.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta.” (1. Piet. 1:3)
”Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!” (Ilm. 19:9)

Hannu Lehtonen ja Hannu Halonen

Kategoriat
4/2012 Lehdet

Iisakin syntymä ja Ismaelin karkottaminen (1.Moos.21)

Paul Kretzmann, USA

Iisakin syntymä, ympärileikkaus ja vieroittaminen
21:1: ”Ja Herra piti Saarasta huolen, niin kuin oli luvannut; ja Herra teki Saaralle, niin kuin oli puhunut.” Herra piti Saarasta huolen tekemällä hänelle lupauksensa mukaan. Hän antoi Saaralle sen, mitä tämä oli monta vuotta kaivannut, oman lapsen. Lapset ovat hyvän Jumalan lahja.
21:2: ”Ja Saara tuli raskaaksi ja synnytti Aabrahamille pojan hänen vanhoilla päivillään, juuri sinä aikana, jonka Jumala oli hänelle sanonut.” Jumalan lupaus täyttyi kirjaimellisesti, sillä juuri sinä ajankohtana, jonka hän oli maininnut viimeisen vierailunsa aikana, lupauksen lapsi syntyi – muukalaisena itse asiassa, koska Aabraham oleskeli yhä filistealaisten maassa. Iisakin syntymä oli Saaralta uskon teko. Kaikista inhimillistä heikkouksistaan huolimatta hän oli oikea Herran lapsi (Hepr. 11:11).
21:3: ”Ja Aabraham nimitti poikansa, joka hänelle oli syntynyt, sen, jonka Saara oli hänelle synnyttänyt, Iisakiksi.” Painopiste on jälleen siinä seikassa, että tämä oli lupauksen lapsi, Aabrahamin lapsi, ei orjattaren, vaan Saaran, hänen vaimonsa lapsi. Hän suostui Jumalan käskyyn antamalla pojalleen nimeksi Iisak (’hän joka nauraa’), 1.Moos. 17:19. Kuten Aabrahamin iloisen naurun oli aiheuttanut suuri ristiriita ajatuksen ja todellisuuden välillä, niin Iisakin syntymä oli Jumalan laupeuden ihme, josta syystä poika oli aina oleva iloisen ja kiitollisen mietiskelyn kohde.
21:4: ”Ja Aabraham ympärileikkasi poikansa Iisakin, tämän ollessa kahdeksan päivän vanha, niin kuin Jumala oli hänen käskenyt tehdä. (1. Moos. 17: 11, 12) 5. Aabraham oli sadan vuoden vanha, kun hänen poikansa Iisak syntyi hänelle. 6. Ja Saara sanoi: ’Jumala on saattanut minut naurunalaiseksi; kuka ikinä saa tämän kuulla, se nauraa minulle.’ (KR 92: ”Jumala on antanut minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.”) 7. Ja hän sanoi vielä: ’Kuka olisi tiennyt sanoa Aabrahamille: Saara on imettävä lapsia? Ja nyt minä kuitenkin olen synnyttänyt hänelle pojan hänen vanhoilla päivillään.’” Se oli suuren ilon aihe, sillä – viitaten nimeen, jonka Herra oli lapselle valinnut – Saara huudahti: ”Jumala on valmistanut minulle naurun; kaikki, jotka sen kuulevat, iloitsevat minun kanssani” (huom. KR 38 kääntää tässä toisin, KR 92 vastaa tässä kohdassa Kretzmannin käyttämää käännöstä). Hän oli täynnä hämmästystä ihmeenomaisesti annetusta lapsesta. Kuka olisi ikinä ajatellut tai rohjennut ilmaista ajatuksen, että hänellä tulisi vielä olemaan oma lapsi hyväiltäväksi ja hoidettavaksi?
21:8: ”Ja poika kasvoi, ja hänet vieroitettiin. Ja Aabraham laittoi suuret pidot siksi päiväksi, jona Iisak vieroitettiin.” Aabraham jakoi vaimonsa kiitollisuuden täyteisen ilon ja teki poikansa vieroittamisesta suuren juhlapäivän asiaankuuluvin pidoin. Tämä tapahtui Iisakin ollessa suunnilleen kolmen vuoden ikäinen. Tämä kertomus muistuttaa meitä suuremmasta ihmeestä, Jeesuksen syntymästä, joka myös, joskin paljon ihmeellisemmällä tavalla, syntyi vastoin normaalia luonnon järjestystä. Iisak on myös kaikkien aikojen uskovien esikuva. Sillä samoin kuin hän syntyi Jumalan lupauksen voimasta, niin mekin olemme lupauksen hengellisiä lapsia (Room. 9:8; Gal. 4:28; 1. Piet. 1:23).
Haagar ja Ismael karkotetaan
21:9: ”Ja Saara näki egyptiläisen Haagarin pojan, jonka tämä oli Aabrahamille synnyttänyt, ilvehtivän.” Ismael toi ilmi tunteensa ivallisena pilkkanauruna, ehkä jo Iisakin vieroituksen juhlapäivänä. Epäusko, kateus ja ylpeys oli herännyt Ismaelissa sen tähden, että yksin Iisak oli talon perillinen. Se, että Ismael matki Iisakia sekä ivasi ja teki hänet naurunalaiseksi, ei voinut kauan jäädä salatuksi Saaralta.
21:10: ”[Ja] sanoi Aabrahamille: ’Aja pois tuo orjatar poikinensa, sillä ei tuon orjattaren poika saa periä minun poikani, Iisakin, kanssa.’” Tässä ei ollut kysymys mitättömästä kateudesta, vaan se, mitä Saara sanoi, piti yhtä Herran lupauksen kanssa. Tähän asti Haagaria oli suvaittu Aabrahamin talossa, mutta nyt Saara vaati, että orjatar oli ajettava pois, että Aabrahamin oli katkaistava kaikki yhteys häneen ja hänen poikaansa.
21:11: ”Aabraham pahastui suuresti tästä puheesta poikansa tähden.” Hänen henkilökohtainen kiintymyksensä omaan lihaansa ja vereensä ja se seikka, että Jumala oli antanut hänelle erityisiä, Ismaelia koskevia lupauksia (1. Moos. 17:18, 20), sai hänet epäröimään sellaisen askeleen ottamista.
21:12: ”Mutta Jumala sanoi Aabrahamille: ’Älä pahastu siitä poikasi ja orjattaresi tähden. Kuule Saaraa kaikessa, mitä hän sinulle sanoo, sillä ainoastaan Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset.’” Jumala ratkaisi asian Saaran eduksi. Aabrahamin tuli panna syrjään henkilökohtaiset tunteensa ja ajatuksensa, sekä Ismaelin että Haagarin suhteen, ja kuulla vaimonsa ääntä. Sillä Iisakin oli määrä olla Messiasta koskevan lupauksen kantaja; hänen jälkeläistensä välityksellä Herran siunauksen oli määrä tulla kansoille, Messiaan persoonassa. Vrt. Room. 9:7, 8; Hebr. 11:18. Saaran sanoilla on erityinen hengellinen merkitys, kuten pyhä Paavali osoittaa Gal. 4:29:ssä: ”Mutta niin kuin lihan mukaan syntynyt silloin vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin nytkin.” Lihallismieliset maailmanlapset ivaavat ja vainoavat hengellismielisiä Jumalan lapsia. Herran tahto on, että hänen lastensa tulee erottautua kaikissa hengellisissä asioissa maailman lapsista ja välttää kaikkia ansoja, jotka on asetettu niitä varomattomia varten, jotka etsivät hänen vihollistensa ystävyyttä.
21:13: ”Mutta myöskin orjattaren pojasta minä teen suuren kansan, koska hän on sinun jälkeläisesi.” Aabrahamin tähden myös orjattaren poika oli saava suuren osuuden tämän maailman hyvyyksistä.
21:14: ”Varhain seuraavana aamuna Aabraham otti leipää ja vesileilin ja antoi ne Haagarille, pannen ne hänen olalleen, sekä pojan, ja lähetti hänet menemään. Hän lähti ja harhaili Beerseban erämaassa.” Kuten tavallista, Aabraham ei hukannut aikaa suorittaessaan velvollisuutensa, niin epämieluisaa kuin se olikin. Varhain seuraavana aamuna hän varusti Haagarin leivällä ja vesileilillä ja kutsui sitten Ismaelin, joka oli tuolloin lähes seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen. Kun nämä kaksi oli lähetetty pois, he vaelsivat lounaaseen, luultavasti aikomuksena päästä tärkeimmälle karavaanitielle kohti Egyptiä. Näin tapahtui ero, jonka täytyi tulla ennemmin tai myöhemmin.
Ismael pelastuu hengissä
21:15: ”Mutta kun vesi loppui leilistä, heitti hän pojan pensaan alle.” Ilmeisesti Haagar eksyi tieltä tai hänelle sattui jokin virhearvio, sillä vesi loppui leilistä ennen kuin hän pääsi lähteelle. Tästä aiheutuva kärsimys tuli pian niin suureksi, että poika ei kyennyt pysyttelemään pystyssä. Jonkin aikaa hänen äitinsä kannatteli häntä, vetäen häntä ja puolittain kantaen häntä veden löytämisen toivossa. Mutta lopulta hänen oli pakko antaa tämän vajota maahan. Äidin rakkaudessaan hän kuitenkin valitsi varjoisan paikan pensaan alla.
21:16: ”[Meni] ja istui syrjään jousenkantaman päähän, sillä hän ajatteli: ’En voi nähdä pojan kuolevan.’ Ja istuessaan siinä syrjässä hän korotti äänensä ja itki.” Tässä on lisäpiirteitä äidin sammumattomasta rakkaudesta. Hän ei voinut hylätä poikaa kokonaan, vaikka hän olisi ehkä saanut apua. Hän ei voinut kestää sitä, että hän näkisi tämän kärsivän ja luultavasti kuolevan janoon hänen silmiensä edessä. Niinpä hän istuutui sellaisen matkan päähän, jolta jousimies yleensä ampuu maaliin, ja hän itki äänekkäästi antautuen täysin surunsa valtaan.
21:17–18: ”Silloin Jumala kuuli pojan valituksen, ja Jumalan enkeli huusi taivaasta Haagarille sanoen: ’Mikä sinun on, Haagar? Älä pelkää, sillä Jumala on kuullut pojan valituksen, siinä missä hän makaa. 18. Nouse, nosta poika maasta ja tartu hänen käteensä, sillä minä teen hänestä suuren kansan.’” Tässä äärimmäisessä hädässä Ismael unohti kaiken ivailunsa ja kääntyi rukoilemaan niitä rukouksia, jotka hän oli oppinut isänsä talossa. Vastauksena tähän rukoukseen Jumalan Enkeli sanan erityisessä merkityksessä, Jumalan Poika, joka oli ilmestynyt hänelle kerran aiemmin (1. Moos. 16:9,13) käski, ettei hänen tullut pelätä vaan nousta, nostaa poikansa ja tukea häntä. Pojan ei näet ollut määrä kuolla vaan elää ja tulla suuren kansan esi-isäksi.
21:19: ”Ja Jumala avasi hänen silmänsä, niin että hän huomasi vesikaivon. Ja hän meni ja täytti leilin vedellä ja antoi pojan juoda.” Apu oli ollut tarjolla niin lähellä, mutta koska Haagar oli ollut nääntymyksen vallassa, ei hän huomannut lähistöllä pulppuavaa lähdettä. Nyt hän täytti kantamansa leilin ja antoi pojalleen juotavaa pelastaen siten tämän hengen.
21:20–21. ”Ja Jumala oli pojan kanssa, ja hän kasvoi ja asui erämaassa, ja hänestä tuli jousimies. 21. Ja hän asui Paaranin erämaassa; ja hänen äitinsä otti hänelle vaimon Egyptin maasta.” Ismael kasvoi todellisena erämaan poikana eläen suuressa autiomaassa, joka ulottuu Kanaanin eteläisellä rajalla Egyptistä Arabiaan. Jumalan siunaus lepäsi hänen päällään. Hänestä tuli hyvin taitava jousimies, ja hän meni naimisiin egyptiläisen naisen kanssa, jonka hänen äitinsä oli hänelle valinnut. Valitettavasti tämä seikka vahvisti pakanallista ainesta Ismaelin jälkeläisissä, ja se luultavasti sai aikaan, että he hyvin pian hylkäsivät todellisen Jumalan.
Aabrahamin ja Abimelekin välinen liitto
21:22–23: ”Siihen aikaan puhui Abimelek ja hänen sotapäällikkönsä Piikol Aabrahamille sanoen: ’Jumala on sinun kanssasi kaikessa, mitä teet. 23. Vanno nyt tässä minulle Jumalan kautta, ettet ole oleva petollinen minulle etkä minun suvulleni etkä jälkeläisilleni, vaan tee sinäkin laupeus minulle ja sille maalle, jossa muukalaisena asut, niin kuin minä olen sinulle tehnyt.’” Aabraham asui yhä filistealaisten maassa ja nämä eivät voineet kieltää sitä, että Aabrahamin yllä lepäsi erityinen siunaus. Tämä sai Abimelekin lopulta ehdottamaan hänen ja Aabrahamin välistä liittoa, jotta hän varmistaisi tämän miehen ystävyyden itselleen ja lapsilleen. Huomattavin ehto oli, ettei olisi mitään väärää tai petollista toimintaa. Abimelek muistuttaa Aabrahamia siitä, että hän oli osoittanut tälle armeliasta ystävällisyyttä sinä aikana, kun tämä eli Gerarissa (1. Moos. 20:15). Hän vetosi Aabrahamin jalomielisyyteen, kiitollisuuteen ja uskollisuuteen.
21:24: ”Aabraham sanoi: ’Minä vannon.’” Hän oli valmis tekemään sellaisen liiton. Hänellä ei ollut toivetta siitä, että hän henkilökohtaisesti omistaisi Kanaanin. Mutta ennen kuin hän antoi mitään muita lupauksia, hän teki eron yhteiskunnallisten ja yksityisten oikeuksien välillä.
21:25: ”Aabraham nuhteli kuitenkin Abimelekia vesikaivon tähden, jonka Abimelekin palvelijat olivat vallanneet.” Tämä oli epäkohta, joka vaati sovittelua, ennen kuin mitään sopimusta voitiin tehdä.
21:26: ”Mutta Abimelek vastasi: ’En tiedä, kuka sen on tehnyt; et ole itse minulle mitään ilmoittanut, enkä ole siitä kuullut ennen kuin tänään.’” Tämä selitys, jota seurasi määräys palauttaa kaivo sen lailliselle omistajalle, oli riittävä. Se osoitti Abimelekin rehellisyyden kaikessa hänen toiminnassaan.
21:27: ”Silloin Aabraham otti pikkukarjaa ja raavaskarjaa ja antoi Abimelekille; ja he tekivät molemmat keskenänsä liiton.” Aabrahamin lahjat olivat merkki liitosta, jonka molemmat nyt virallisesti solmivat.
21:28–30: ”Ja Aabraham asetti laumasta seitsemän uuhikaritsaa erilleen muista. 29. Silloin Abimelek sanoi Aabrahamille: ’Mitä tarkoittavat nuo seitsemän karitsaa, jotka olet asettanut tuonne erilleen?’ 30. Hän vastasi: ’Nämä seitsemän karitsaa on sinun otettava minun kädestäni, todistukseksi minulle siitä, että tämä kaivo on minun kaivamani.’” Tämä oli erityinen toimitus sen kaivon suhteen, jonka Abimelekin palvelijat olivat anastaneet Aabrahamilta. Kun Abimelek yllättyneenä kysyi tämän toimituksen tarkoitusta, hän sai vastaukseksi, että kuninkaan tuli ottaa ne Aabrahamin kädestä todistukseksi Aabrahamille, että hän oli kaivauttanut tämän kaivon. Aabraham asetti siis seitsemän uuhikaritsaa erilleen muista, ei kaivon lunastamiseksi vaan turvatakseen omaisuutensa kaikkia mahdollisia tulevia vaatimuksia vastaan.
21:31: ”Siitä kutsuttiin paikkaa Beersebaksi, koska he molemmat vannoivat siinä toisilleen valan.” He vahvistivat liittonsa valalla, ja sen vuoksi paikkaa kutsuttiin sen jälkeen aina Beersebaksi, ’valakaivoksi’. Se sijaitsee noin 40 kilometriä Hebronista, Egyptiin menevällä tiellä. Siellä on tänäkin päivänä kaksi kaivoa.
21:32: ”Niin he tekivät liiton Beersebassa. Ja Abimelek nousi ja Piikol, hänen sotapäällikkönsä, ja he palasivat filistealaisten maahan.” Se on: varsinaiseen Filisteaan, joka sijaitsi Välimeren rannikolla.
21:33–34: ”Ja Aabraham istutti tamariskipuun Beersebaan ja huusi siinä avuksi Herran, iankaikkisen Jumalan nimeä. 34. Ja Aabraham asui kauan muukalaisena filistealaisten maassa.” Aabraham menetteli täällä samalla tavalla kuin hän oli menetellyt muissa paikoissa (1. Moos. 12:8; 13:18). Kun hän oli istuttanut tamariskipuun, puun, joka kasvaa huomattavan korkeaksi ja tarjoaa paljon varjoa, hän julisti siellä ikuisen Jumalan nimeä, pääasiallisesti omalle huonekunnalleen, mutta myös muille, jotka mahdollisesti tulivat tätä tietä pitkin. Hän jatkoi tätä niin kauan kuin hän eli paimentolaiselämää filistealaisten alueella, sillä näiden mielestä tämä osa maata kuului heidän hallintavaltansa alaisuuteen. Uskovien tärkein tehtävä maan päällä on ylistää Jumalan nimeä, armoa ja uskollisuutta ja julistaa hänen sanaansa. Siten he tekevät voitavansa saattaakseen kaikki ihmiset tuntemaan totuuden.
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2012 Lehdet Lohdutus Luennot Teologia

Hyvät teot II

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand., Kirkkonummi

Esityksen toinen osa. Ensimmäinen osa julkaistiin numerossa 3/2012

Omantunnon varma lohdutus

Tämän mukaisesti artikla (viittaa Augsburgin tunnustuksen puolustukseen eli Apologiaan) perustelee Kristuksen kunnian lisäksi uskonvanhurskautta ihmisen omantunnon varmuudella. Perustelu on seurausta Kristuksen työstä. Ihmisten tekemät teot eivät kuulu vanhurskauttamiseen eli pelastus ei riipu ihmisen teoista, koska muuten ihminen ei voisi koskaan olla varma autuudestaan. Artikla sanoo: ”Hurskailla ihmisillä ei tule milloinkaan olemaan omalletunnolleen kyllin varmaa lohdutusta synnin ja kuoleman kauhuja vastaan eikä Perkelettä vastaan hänen yrittäessään syöstä heitä epätoivoon, jolleivät tiedä, että heidän tulee olla varmat syntien anteeksiantamisesta lahjaksi, Kristuksen tähden” (Apol. XX, 8). Kumoamuksen teko-oppi tekee ihmiset ylpeiksi tai jättää heidät epävarmoiksi. Sellaiset tulevat ylpeiksi, jotka luulevat täyttäneensä lain omilla teoillaan. Lain kauhistuttamat omattunnot taas jäävät epävarmoiksi, koska kauhistunut omatunto, joka hätäilee oman syntisyytensä ja Jumalan vihan kanssa, ei voi koskaan olla täysin varma siitä, onko hänellä sellaisia tekoja, jotka riittävät Jumalan tuomiota vastaan. Tämä johtaa ihmisen aina vain tarkkailemaan itseään ja tekemään uusia tekoja sekä keksimään uutta jumalanpalvelusta. Teot voivat olla esimerkiksi almujen antamista, paastoamista, jatkuvaa ripittäytymistä, rukousta, pyhiinvaelluksia, munkiksi ryhtymistä tai jotakin muuta omaan itseensä luottamista. Teot eivät kuitenkaan tuo kauhistuneelle omalletunnolle rauhaa, sillä laki syyttää näitä tekoja tehdessäkin omaatuntoa lainrikkojaksi. Ulkonainen lain noudattaminen ei Jumalan edessä riitä.

Tällaisesta Luther kirjoittaa omasta kokemuksestaan seuraavalla tavalla: ”Tähän asti on pidetty suurimpana pyhyytenä luostariin menemistä, paastoamista, rukoilemista, jouhipaitaan ja harmaisiin vaatteisiin pukeutumista sekä ankaraa elämäntapaa. Me emme muusta tietäneet kuin että olimme pyhät kiireestä kantapäähän. Kuitenkin pidimme silmällä vain tekoa ja ruumista emmekä sydäntä, joka oli täynnä vihaa ja pelkoa ja pahan omantunnon vallassa. Maailman ylistämä pyhyys on Jumalan edessä pelkkää saastaa. Jumalalle kelpaava pyhyys taas ei ole harmaa viitta, valkea tai musta huppu, vaan puhdas omatunto. Tiedän näet, että Kristus on autuuteni. Omat tekoni eivät tässä merkitse mitään, Kristus yksin. Silloin kaikki on minulle epäpyhää ja minä yksin olen pyhä. Varmaa on, etten enää sano, että harmaa viitta on pyhä, punainen sen sijaan epäpyhä, sillä tiedän, ettei pyhyys ole harmaassa viitassa vaan Kristuksessa, jossa yksin on pelastus. Eihän harmaa viitta kenenkään sydäntä puhdista. Jumalan se on puhdistettava uskon ja Pyhän Hengen kautta” (Mannaa Jumalan lapsille 6.11.). Kenenkään omatunto ei voi saada rauhaa omista teoista tai ansioista, vaan yksin Kristuksen teosta, jonka hän omistaa evankeliumin sanasta uskon kautta.

Luther kirjoittaa tästä evankeliumin tuomasta varmuudesta: ”Kristityllä ei ole mistään muusta iloa tahi lohdutusta kuin siitä, että Isä Jumala on sen siunatun siemenen, rakkaan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kautta pyyhkinyt pois synnin, sovittanut Jumalan vihan, poistanut iankaikkisen kuoleman, että hän on viimeisenä päivänä jälleen herättävä uskovaisensa ja pelastava heidät kuolemasta, helvetistä ja kaikesta pahasta sekä vievä heidät iankaikkiseen elämään. Tämä on se lohdutus, joka meillä on Jeesuksen Kristuksen armon kautta. Saatana on voitettu, velka on maksettu, kuolema on surmattu ja taivas avattu” (Matkaevästä 19.1.).

Luther kirjoittaa myös: ”Ja tähän perustuu varmuutemme: Evankeliumi ei käske meitä katsomaan hyviä töitämme eikä täydellisyyttämme, vaan Jumalaa, ja hänen lupauksiaan, sekä välimiestä Kristusta. Sitä vastoin paavi ei käske meitä katsomaan Jumalaa, eikä hänen lupauksiaan, eikä ylimmäistä pappiamme Kristusta, vaan töitämme ja ansioitamme. Siitä seuraa ehdottomasti epäilys ja epätoivo, mutta minun kannallani oltaessa Hengen varmuus ja ilo, koska pysyn Jumalassa, joka ei voi valhetella. Sillä hän sanoo: katso, minä annan Poikani kuolemaan, jotta hän verellään lunastaisi sinut synnistä ja kuolemasta. Siinä en saata epäillä, ellen suorastaan tahdo kieltää Jumalaa. Ja tässä on syy, minkä tähden meidän autuudenoppimme on varma. Se johdattaa meidät pois oman itsemme katselemisesta ja asettaa meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme turvaudu omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteisiimme, persoonaamme emmekä töihimme, vaan siihen, mikä on ulkopuolella meitä, s. o. Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää” (Matkaevästä 20.8.).

Kristityllä on varmuus omasta pelastuksestaan, koska usko pitäytyy varmaan objektiiviseen armolupaukseen. Syntien sovitus on jo tapahtunut, se on jo olemassa täysin ihmisestä riippumatta, koska se perustuu Kristuksen sovintokuolemaan. Tähän varmuus perustuu, ei omiin tekoihin kuten Rooma väittää tai omaan uskoon kuten hurmahenget väittävät, vaan Jumalan pettämättömään armosanaan. Kaikki on valmiina Kristuksessa eli täysin ihmisen ulkopuolella. Näin pelastuksen perusta on vankka ja kestävä. Vain näin omatunto saa rauhan, eikä enää yritä omilla teoilla sovittaa itseään. Luther antaa erinomaisen sielunhoidollisen neuvon pelastusvarmuudesta kaikille epätoivoisille: ”On siis väärin se, mitä muutamat sanovat, ettei ihminen voi tietää, onko hän autuuden tilassa vaiko ei. Kavahda olemasta epätietoinen! Ole järkähtämättömän varma siinä uskossa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun syntiesi tähden. Kuinka sinä saattaisit olla tuntematta tällaista uskoa, jos se sinussa on?” (Hengellinen virvoittaja, s. 569, vuoden 1952 painos).

III Hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus

Tunnustuskirjoissa siis kielletään Raamattuun vedoten se, että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen osa tai edellytys. Pelastuksen ollessa kyseessä evankeliumi sulkee pois kaikki ihmisten teot. Tällainen raamatullinen opetus oli saanut Rooman kirkon väittämään, että luterilaiset kieltävät hyvät teot.1 Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen XX artikla alkaa sanoilla: ”Meikäläisiä syytetään aiheetta siitä, että he kieltävät hyvät teot” (CA XX, 1). Tämä Rooman kirkon syytös perustuu väärinkäsitykseen. Luterilaiset eivät missään nimessä ole hyviä tekoja vastaan. Luterilainen tunnustus opettaa, että hyvät teot eivät ole ansio tai syy, jolla olisi osuutta vanhurskauttamisessa, vaan että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus. Hyvät teot kuuluvat siis pyhitykseen. Ne ovat pelastuksen hedelmä, eivät sen juuri. Pieper huomauttaa, että tosiasiassa Rooman kirkko itse hylkää hyvät teot, kun se tuomitsee oikean vanhurskauttamisopin. Tämän tehdessään Rooman kirkko kiroaa samalla hyvät teot, sillä niistä voidaan puhua vasta uskon kautta tapahtuvan vanhurskautuksen seurauksena. Samoin ne, jotka Rooman tavoin sekoittavat pyhityksen ja hyvät teot vanhurskauttamiseen, tekevät pyhityksestä ja hyvistä teoista mahdottomia (Kristillinen dogmatiikka, s. 403 ja 331, vuoden 1995 painos). Se, että hyvät teot ovat vanhurskautuksen seuraus, mainitaan Apol. XX:ssa toteavasti viitaten artiklaan Apol. IV: ”Muutoin olimme kyllin selvästi yllä osoittaneet, että meidän käsityksemme mukaan hyvien tekojen tulee välttämättä seurata uskoa” (Apol. XX, 15).

Ensiksi täytyy katsoa, mitä oikeat hyvät teot ovat, jotka seuraavat uskoa. Oikeat hyvät teot ovat sellaisia tekoja, joita Jumala on sanassaan määrännyt ja käskenyt, eivät sellaisia, joita ihminen on itse keksinyt (esim. Matt. 15:1–10). Jumala itse kertoo meille, mikä on hänen silmissään hyvää (katso Mark. 14:3–9). Jumalan edessä vain ne teot ovat hyviä, jotka tehdään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi (1. Kor. 10:31; 1. Piet. 4:10). Jumalan käsky ja tahto siis määräävät, mikä on hyvä teko ja mikä ei. Luther kirjoittaa: ”Kymmenen käskyn ulkopuolella ei mikään teko eikä asiantila voi olla hyvä eikä Jumalalle otollinen, oli se sitten maailman mielestä miten suuri ja erinomainen tahansa” (IK I, 311). Kaikki muu on itsevalittua jumalanpalvelusta ja tapahtuu lihan tyydyttämiseksi. Maailma ylistää tätä, mutta ei Jumala.

Luonnollinen ihminen ei voi edes tehdä hyviä tekoja, koska hänellä ei ole uskoa eikä Pyhää Henkeä. Kuinka huono puu voisi tehdä hyvää hedelmää (Matt. 7:18)? Tästä syystä oikeiden hyvien tekojen edellytys on usko, koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, joka uudistaa sydämen niin, että ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Ihmisen on siis ensin päästävä uskon kautta sovintoon Jumalan kanssa, jotta voisi tehdä hyviä tekoja. Tästä syystä on mahdotonta, että hyvät teot edeltäisivät uskoa.
Luonnollisesta ihmisestä Augsburgin tunnustuksessa opetetaan, että ilman Pyhää Henkeä ihmisen voimat ovat ensinnäkin ”täynnä jumalattomia mielenliikkeitä” (CA XX, 31). Toiseksi sanotaan, että luonnollisen ihmisen voimat ovat ”liian heikkoja saamaan aikaan Jumalan edessä kelpaavia tekoja” (CA XX, 31). Kolmanneksi sanotaan, että ilman Pyhää Henkeä ihminen on ”Perkeleen vallassa, joka kiihottaa ihmiset kaikenlaisiin synteihin, jumalattomiin mielipiteisiin ja selviin rikoksiin” (CA XX, 32). Luonnollinen ihminen on Lutherin sanoin ”täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, laiskuutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea epäuskoa” (IK IV, 66). Hän ei tee eikä hänessä ole mitään hyvää. Tästä Augsburgin tunnustus sanoo: ”Niin heikko on ihminen, kun hän elää vailla uskoa ja Pyhää Henkeä ja ohjaa itseään pelkästään ihmisvoimin” (CA XX, 33).

Pyhän Hengen uudistama ihminen sen sijaan tekee hyviä tekoja, koska usko tuottaa hyviä hedelmiä. Sellainen usko, joka ei tuota hyviä tekoja on kuollut (Jaak. 2:26).2 Vanhurskauttamisen ja hyvien tekojen oikea järjestys ilmaistaan Raamatussa selvästi. Efesolaiskirjeen toisessa luvussa jakeissa 8–9 on tiivistelmä vanhurskauttamisopista. Heti seuraavassa jakeessa todetaan, että meitä ei ole vanhurskautettu sitä varten, että voisimme jatkaa synnissä. Raamatun mukaan ”me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10). Hyvät teot ovat uutta kuuliaisuutta, joita tehdään uskon harjoittamiseksi, uskon tunnustamiseksi ja kiitollisuuden osoittamiseksi. Teot siis todistavat uskosta ja sen aitoudesta. Tekoja ei tehdä siksi, että niillä yritettäisiin saada jotakin ansiota Jumalan edessä, vaan siksi, koska se on Jumalan tahto ja koska teot luonnollisesti nousevat uskosta. Hyvät teot eivät ole omaa valintaamme, vaan Jumala on ne ”edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10).

Koska Pyhä Henki on uudistanut uskovan eli uskova on luotu uudestaan ”Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10), hän tekee hyviä tekoja vapaaehtoisesti ja alttiisti, ei pakosta tai laskelmoiden. Hän toimii kuten Lyydia, Filippin vanginvartija, Sakkeus, Dorkas tai Paavali, joiden uskoa seurasivat hyvät teot. Uskova tekee hyviä tekoja halukkaasti Jumalan lapsen tavoin rakkaudesta vanhurskauteen, koska uudestisyntyneenä hänellä on uuden ihmisen puolesta koko Jumalan laki kirjoitettuna sydämessään (Jer. 31:33). Siksi uskova uuden ihmisen puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin ja haluaa elää sen mukaan. Hyvät teot eivät silloin ole lain tekoja, vaan ne ovat Hengen tekoja eli Hengen hedelmiä. Ne tehdään rakkaudesta Jumalaan, ei käskyn takia, rangaistuksen pelossa tai palkan toivossa.

Voimaa hyviin tekoihin kristitty saa evankeliumista, ei laista. Vain evankeliumi synnyttää uuteen elämään. Raamattu sanoo: ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19) ja: ”Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme” (1. Joh. 4:11). Evankeliumi synnyttää rakkauden Jumalaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Usko tuo halun tehdä hyviä tekoja. Juuri se rakkaus, jolla Kristus ensin rakasti meitä, on uskovan voimana, eikä se jää toimettomaksi. Laki kyllä ilmoittaa Jumalan tahdon ja vaatii, mutta se ei anna kuuliaisuutta. On erittäin karkeaa lain ja evankeliumin sekoittamista, jos uskovia yritetään lain avulla saada tekemään hyviä tekoja.3 Laki ei saa aikaan hyviä tekoja. Se saa aikaan sellaisia tekoja, jotka eivät ole uskosta. Näitä tekoja Raamattu sanoo synniksi (Room. 7:5; Room. 6:20–21).

Tämä ei silti tarkoita, että uskova ei tarvitsisi lain saarnaa. Uskova tarvitsee hänessä olevan vanhan ihmisen takia lakia, sillä uskovassakin on jäljellä vanha Aadam, ”äksy ja vikuri aasi” (FC-SD 6, 24) eikä uudistus siksi ole täydellinen. Uskovassa on Hengen sota lihaa vastaan. Uuden ihmisen puolesta uskova ilolla yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisen puolesta ei. Laki ilmoittaa uskovalle synnin. Tästä syystä laillakin on käyttöä pyhityksessä sikäli kuin se palvelee evankeliumia. Kuitenkin laki on aina alisteinen evankeliumille. Tästä Pieper kirjoittaa: ”Koska näet kristityssä vielä on liha ja hän lihan mukaan on taipuvainen väheksymään häneen piintyneenä olevaa syntiä, täytyy lain alati ilmaista hänelle hänen syntinsä ja kadotuksenalaisuutensa; missä nimittäin synnintunto lakkaa, lakkaa myös usko syntien anteeksiantamukseen eli usko evankeliumiin (vrt. Luther, St. L. XX, 1646; Erl. IV, 440 s.). Tässä tapauksessa taas tukkeutuisi pyhityksen ja hyvien tekojen lähde” (Kristillinen dogmatiikka, s. 386, vuoden 1995 painos). Silti uskova ei ole lain alla. Uskova vaeltaa laissa, mutta ei tee tekoja lain pakosta. Voiman hyviin tekoihin saa vain evankeliumista.

Vaikka uskova tekee hyviä tekoja alttiisti, niin hän tekee niitä edelleen lihassa, joka ei ole uudistunut. Siksi uskovankin tekemät hyvät teot ovat lihan tahraamia eli ne ovat ruumiissa tehtyinä epäpuhtaita ja epätäydellisiä (Room. 7:14–25; Gal. 5:17). Silti ne kelpaavat Jumalalle Kristuksen vuoksi, koska hyvien tekojen tekijä on uskovana Jumalalle mieluinen. Uskon tähden uskovan tekemät hyvät teot ovat ”pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoitusta siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä” (Apol. IV, 189). Raamattu kertookin, että Aabelin teko oli vanhurskas, koska hän itse oli vanhurskas (Hebr. 11:4; 1. Joh. 3:12). Luther kirjoittaa, että hyvät teot ovat ”Jumalalle mieluisia silloin, kun ne vuotavat oikeasta lähteestä, siis rakkaudesta Jumalaan ja vilpittömästä tahdosta noudattaa Jumalan käskyjä” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Sen sijaan pakanoiden ja epäuskoisten teot eivät ole hengellisiä tekoja eli Hengen hedelmiä, koska pakanoilla ja epäuskoisilla ei ole uskoa. Pakanoiden ja epäuskoisten teot, jotka ulkonaisesti tapahtuvat Jumalan lain mukaan, kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden alaan. Siinä mielessä ne ovat ylistettäviä tekoja, mutta niillä ei ole mitään hengellistä arvoa, vaan ne ovat syntiä. Pakanat ja epäuskoiset ovat yhä ”huono puu”. Heidän tekonsa kuuluvat eri alueelle kuin kristittyjen tekemät teot. Edelliset kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden eli maailman valtakunnan alaan, kun taas jälkimmäiset kirkon piiriin. Ero on siis suuri.

Tätä eroa Rooman kirkko ei kuitenkaan tee. Se opettaa kaikkien pelagiolaisten ja synergistien tavoin, että ihminen kykenee myötävaikuttamaan Jumalan armon ja autuuden saavuttamiseen. Rooman kirkko kieltää sen, että kaikki epäuskossa tehdyt teot olisivat hengellisellä alueella syntiä. Tämän osoittaa selvästi Trenton kirkolliskokouksen kuudennen istunnon vanhurskauttamista koskevan dekreetin seitsemäs kaanon: ”Jos joku sanoo, että kaikki teot, jotka on tehty ennen vanhurskauttamista, olivatpa ne tehdyt missä tarkoituksessa tahansa, ovat todellisia syntejä tai että ne ansaitsevat Jumalan vihan, tai että mitä innokkaammin joku pyrkii valmistautumaan armoon, sitä raskaammin hän tekee syntiä: hän olkoon erotettu.” [anathema = kirottu]

IV Kiista hyvien tekojen merkityksestä

Edellä sanotusta luterilaisilla oli keskinäinen yksimielisyys. Pian kuitenkin luterilaisten keskuudessa tuli kiistaa hyvien tekojen merkityksestä. Riita tunnetaan Georg Majorin mukaan niin sanottuna majoristisena kiistana. Kiista lähti liikkeelle Georg Majorin väittäessä hyvien tekojen olevan pelastuksen kannalta välttämättömiä. Tätä väittämää vastusti Nikolaus von Amsdorf, joka väitti päinvastoin, että hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia. Sanakiistasta tuli sitten kiista itse opista. Tämän ratkaisemiseksi kirjoitettiin Yksimielisyyden ohjeen neljäs uskonkohta.

Kun Major puhui hyvien tekojen välttämättömyydestä, hän tarkoitti sillä varsinaisesti sitä, että hyvät teot olisivat välttämättömiä uskon säilyttämisen kannalta. Tämä Majorin edustama harha on itse asiassa seurausta synergismistä. Se tulee esille majorilaisten päätelmässä hyvien tekojen suhteesta uskoon. He päättelivät, että koska ihminen voi pahaa tekemällä estää Jumalan työtä ja tehdä sen tyhjäksi, voi ihminen vastaavasti pahoista teoista luopumalla ja hyviä tekoja tekemällä ylläpitää eli turvata uskon säilymisen.

Majorilaiset olivat kyllä oikeassa siinä, että pahat teot tekevät uskon tyhjäksi. Raamattu sanoo: ”Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa” (1. Kor. 6:9–10) ja ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Gal. 5:19–21; katso myös Ef. 5:5 ja Kol. 3:5–6). Kun pahat teot saattavat murheelliseksi Jumalan Pyhän Hengen (vrt. Ef. 4:30), hän väistyy sydämestä. Pyhän Hengen voi siis menettää. Raamatussa sanotaan, että Pyhä Henki on uskon Henki (2. Kor. 4:13), joka saa aikaan pyhityksen ja hyvät teot (Gal. 5:22). Jos Pyhää Henkeä estetään toteuttamasta tätä tehtävää, hän ei enää vaikuta uskoakaan. Tämä sama asia, että pahat teot turhentavat uskon, mainitaan myös Yksimielisyyden ohjeessa (FC-SD 4, 31). Samoin se toteaa, että on oikein kehottaa kristittyjä hyviin tekoihin. Tämän on kuitenkin tapahduttava ”siten, ettei hämärretä oppia uskosta eikä vanhurskauttamisen opinkohtaa” (FC-SD 4, 33).

Siksi majorilaisten päätelmä, että vastaavasti hyvät teot säilyttävät uskon, on Raamatun vastainen. Hyvät teot ovat kyllä uskon seuraus ja ne osoittavat, että usko on oikea. Kuitenkaan hyvät teot eivät ylläpidä uskoa, vaan usko ylläpitää hyviä tekoja. Majorilaisten väite kääntää uskon ja hyvien tekojen suhteen päinvastaiseksi. Majorilaisilla hedelmät kantavat puun eikä puu kanna hedelmää. Jos Major olisi synergismissään oikeassa, seuraisi siitä se, että ihminen ensin tarttuisi uskolla vanhurskauteen, mutta sitten luovuttaisi tämän tehtävän teoille, koska teot muka säilyttävät uskon. Toisin sanoen usko tarttuu pelastukseen, mutta tämä pelastukseen tarttuva usko ylläpidetään hyvillä teoilla. Pieperin sanoin tämä on ”uskon viraltapano pelastuksen saavuttamisen välineenä” (Kristillinen dogmatiikka, s. 387, vuoden 1995 painos). Yksimielisyyden ohje torjuu Majorin harhan, kun se sanoo: ”Jumalan sanan perusteella on siis ilmeistä, että usko on varsinainen ja ainoa keino ottaa vastaan vanhurskaus ja pelastus; yksin uskon avulla Jumala ne myös ominamme säilyttää” (FC-SD 4, 35). Pelastuksessa Raamattu ohjaa aina Kristukseen, eivätkä ihmisen omat teot ole avuksi. Kaikki sellainen opetus torjutaan, jossa teot joko ylläpitävät, turvaavat tai tukevat pelastusta. Ihminen pelastuu aina uskon kautta Kristukseen.

Yksimielisyyden ohje samaistaakin Majorin opetuksen Rooman kirkon opetukseen. Trenton kirkolliskokouksessa Rooma nimittäin lausui: ”Jos joku sanoo, että hyvillä teoilla ei ole vaikutusta vastaanotetun vanhurskauden säilymiselle ja vieläpä lisääntymiselle Jumalan edessä, vaan että nämä teot ovat yksinomaan vastaanotetun vanhurskauttamisen hedelmiä ja merkkejä, mutta eivät samalla sen lisääntymisen syitä: hän olkoon erotettu” [anathema = kirottu] (Kuudes istunto, dekreetti vanhurskauttamisesta, kaanon 24). Kuten huomaamme, Rooman ja Majorin opetuksessa ei tässä kohden ole mitään eroja. Molemmat ovat puolipelagiolais-synergistejä. Tämänlaisesta opetuksesta Yksimielisyyden ohje sanoutuu selvin sanoin irti: ”On siis täydellä syyllä hylättävä sekä Trenton kirkolliskokouksen päätökset että kaikki muutkin samanlaiset mielenilmaukset, joiden mukaan me säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä tai ainakin osaksi säilytämme ja pidämme omanamme kerran saamamme uskonvanhurskauden tai uskon itsensä” (FC-SD 4, 35).

Näin torjutaan majorilaisuuden väite, jonka mukaan hyvät teot ovat pelastuksen kannalta välttämättömiä. Syy on vanhurskauttamisopillinen. Majorin väitettä ei saa ”puolustella eikä kaunistella, vaan se torjutaan ja hylätään kirkkojemme piiristä valheellisena ja vääränä” (FC-SD 4, 29). Majorilaisuuden torjuminen ei silti tarkoita von Amsdorfin väitteen hyväksymistä. Vaikka von Amsdorfin väitteen tarkoitus oli hyvä, koska sillä vastustettiin hyviin tekoihin luottamista vanhurskauttamisessa, se hylätään Yksimielisyyden ohjeessa vääränä. Väite nimittäin voidaan tulkita myös siten, että hyvät teot sinänsä olisivat vahingollisia. Näin ei ole, koska uskon tuottamat hyvät teot ovat Jumalan tahto ja käsky ja ne kertovat uskon aitoudesta. Siksi von Amsdorfin väite on ”väärä ja pahennusta herättävä, koska se turmelee tapoja ja kunniallista elämää ja on omiaan synnyttämään ja tukemaan raakaa, surutonta epikurolaista elämäntapaa” (FC-SD 4, 39). Sitä ei tule käyttää, koska se tukisi lihallista elämää ja antinominismia. Majorilainen kiista ratkaistiin siten, että uskon ja hyvien tekojen suhde pysyi oikeana: hyvät teot ovat uskon seurauksena välttämättömät, mutta ne eivät ole välttämättömät autuuteen eivätkä uskon säilymiseen.

Oikea oppi hyvistä teoista on mahdollista vain silloin, kun on oikea oppi vanhurskauttamisesta. Muutoin uskon ja tekojen järjestys vääristyy. Stefan Prätoriuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä: ”Jumalalle kiitos, että tiedämme, ettei uskovaisen tarvitse tehdä hyviä töitä välttääkseen helvettiä tahi voittaakseen itselleen taivasta, koska se jo on meille kalliisti ostettu ja sielumme lunastettu syvästä helvetistä, vaan ainoastaan kiitollisuudesta, iloisesti ja vapaaehtoisesti, niin kauan kuin meissä on pisarakaan verta, koska emme ole itsemme omat, vaan hänen, joka meidät on lunastanut” (Uskovaisten hengellinen aarreaitta, s. 429, vuoden 1957 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012

Kategoriat
4/2012 Lehdet Sana

Kristus kirkastuu ristillä

Matt. 17 – Mark. 9
Juha Muukkonen, pastori, Tornio

1. Pietarin Messias-tunnustus ja kirkastusvuori ovat Jeesuksen
julkisen toiminnan käännekohta

Opetuslapset näkivät kirkastuneen Vapahtajan keskustelemassa Mooseksen ja Elian kanssa
vuorella noin viikko sen jälkeen, kun Pietari oli tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi. Jeesus oli
puhunut tämän Pietarin tunnustuksen jälkeen ensimmäisen kerran myös tulevasta
kärsimyksestään. Nämä kolme asiaa: 1) Pietarin Messias–tunnustus, 2) Jeesuksen kärsimys ja
3) kirkastusvuori, kuuluvat kiinteästi yhteen. Voidaan perustellusti todeta, että tässä on Jeesuksen julkisen toiminnan käännekohta.

Tähän asti Jeesuksen toimintaan oli liittynyt paljon ihmeitä. Julkisen toimintansa alussa Hänen
kerrotaan parantaneen “kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta, mitä kansassa oli. […]
Hänen luoksensa tuotiin kaikki sairastavaiset, monenlaisten tautien ja vaivojen rasittamat,
riivatut, kuunvaihetautiset ja halvatut; ja Hän paransi heidät”, kirjoittaa Matteus (Matt. 4:23–24). Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen toiminnan alussa tapahtuneesta Kaanan häiden viini–ihmeestä (Joh. 2:1–12). Luukas puolestaan esimerkiksi kertoo, että saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. (Luuk. 6:18). Näiden ihmeiden tähden suuri kansanpaljous seurasi Jeesusta (Matt. 4:23–25).

Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, miten Jeesus paransi spitaalisen, Kapernaumin
sadanpäämiehen palvelijan, Pietarin anopin ja kaikki muut Hänen luokseen tuodut sairaat ja
pahojen henkien riivaamat (Matt. 8:1–17). Sen jälkeen kerrotaan, miten Jeesus tyynnyttää
myrskyn järvellä (8:23–27), parantaa kaksi haudoissa raivonnutta riivattua antaen riivaajien
mennä sikalaumaan (8:28–34). Sitten kerrotaan, miten Jeesus parantaa ystäviensä kantaman
halvaantuneen miehen (9:2–8), herättää kuolleista synagogan esimiehen tyttären, parantaa
verenvuotoa sairastaneen naisen (9:18–26) ja kaksi sokeaa (9:27–31) sekä mykän (9:32–34).
Synagogassa Jeesus parantaa sapattina miehen, jolla oli kuivettunut käsi (12:9–14). Samoin
Jeesus parantaa riivatun miehen, joka oli sokea ja mykkä (12:22), ruokkii viidellä leivällä ja
kahdella kalalla viisituhatta miestä perheineen (14:13–21) ja kävelee veden päällä (14:22–33).
Gennesaretissa kaikki sairaat, jotka vain koskivat Jeesuksen viitan tupsuunkin, paranivat
(14:34–36).

Tyyron ja Siidonin seudulla Jeesus parantaa kanaanilaisen naisen tyttären. Sieltä Galileaan
palattuaan Hän parantaa vuorella paljon sairaita ja ruokkii seitsemällä leivällä ja muutamalla
kalasella neljätuhatta miestä perheineen (Matt. 15:21–39). Mutta tähän kertomukset Jeesuksen
tekemistä ihmeistä sitten loppuvatkin lähes seinään pysähtyen. Miksi?

2. Ihmeiden tarkoitus on osoittaa Kristus luvatuksi Messiaaksi

Syynä on se, että tässä kohtaa Pietari tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen Vanhan testamentin
lupaamaksi Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi. Tähän liittyen Jeesus puhuu siis myös
ensimmäistä kertaa tulevasta kärsimyksestään ja kuolemastaan (Matt. 16:13–23). Kirkastusvuori
oli viikko näiden tapahtumien jälkeen (17:1–8). Tästä lähin Jeesus ei enää juurikaan tee ihmeitä.
Erityisesti Matteuksen evankeliumissa mainitaan vain muutamia ihmetekoja Pietarin
tunnustuksen ja kirkastusvuoren jälkeen: Jeesus karkottaa kirkastusvuorelta alas
laskeutuessaan pojasta riivaajahengen (Matt. 17:14–21), käskee Pietaria maksamaan
temppeliveron kalan suusta löydettävällä hopearahalla (Matt. 17:27), parantaa säälistä kaksi
sokeaa Jerikon tiellä (Matt. 20:34), parantaa pyhäkössä sokeita ja rampoja (Matt. 21:14) ja
viimeiseksi kiroaa hedelmättömän viikunapuun, joka äkisti kuivettuu (Matt. 21:19–20).
Huomatkaa, vain nämä muutamat ihmeteot kerrotaan, kun aiemmin niitä oli raportoitu
kymmeniä ja kerrottu jopa moneen kertaan, miten kaikki Jeesuksen luo tuodut sairaat ja riivatut
paranivat.

Jeesuksen tekemien ihmeiden tarkoitus oli osoittaa Hänet Vanhan testamentin lupaamaksi
Messiaaksi, voidelluksi Kuninkaaksi, joka pelastaa Israelin kansan – ja ei vain Israelin kansaa,
vaan Herran armovalinnan mukaan ihmisiä kaikista maailman kansoista, heimoista ja kielistä.
Kun opetuslapset Pietarin suulla tunnistavat Jeesuksen Herraksi, niin Jeesus ei enää sen
jälkeen juurikaan tehnyt ihmeitä. Jeesuksen maailmaan tulon ensisijainen tarkoitus ei ollut se,
että taivas tulisi tänne maan päälle, sairaudet ja vaivat häviäisivät. Jeesus tuli siksi, että
Jumalan valitsemat Herraan kastetut uskovat pääsisivät ristin sovitusveren kautta taivaan
kirkkauteen. Jumalan Poika tuli ihmiseksi maailmaan, jotta Herran omat pelastuisivat tästä
synnin tähden kirotusta ja pian lopullisesti hävitettävästä maailmasta.

Meidän kotimme ei ole täällä maan päällä, vaan taivaassa. Täällä olemme muukalaisia ja
vieraita, jotka eivät koskaan voi saada kestävää rauhaa ja terveyttä tässä ajassa. ”Maailmassa
teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: Minä olen voittanut maailman”,
sanoo Jeesus (Joh. 16:33).

Jeesus kertoo heti Pietarin tunnustuksen jälkeen varsinaisen tehtävänsä, kärsimyksensä ja
syntien sovittamisen Golgatan ristillä. Tähän liittyy myös Jeesuksen kirkastuminen vuorella. Kun
näemme silmiemme edessä Mooseksen ja profeettojen (Elia) lupaaman ja ennustaman syntien
sovittajan, niin silloin näemme edessämme Jumalan kirkastaman Jeesuksen. Vapahtaja
osoittaa kirkkautensa sovitustyöllään ja viattomalla kärsimisellään, ei viime kädessä ihmeillä,
merkeillä ja voimallisilla teoilla.

Ihmeillä ja tunnusteoilla on oma paikkansa Jumalan valtakunnan työssä; erityisesti siinä, että
tunnistamme Jeesuksen Pelastajaksi. Mutta usko, vanhurskaus, pyhyys ja pelastus eivät synny
tai kestä ihmeiden ja merkkien varassa. Me emme pelastu näkemiemme ja kokemiemme
ihmeiden vaan kuulemamme Jumalan sanan varassa, Herran asettamien armonvälineiden
kautta. Usko tulee kuulemisesta (Room. 10:17) ja uudestisyntymisen vaikuttaa Jumalan sana
(1. Piet. 1:23) sekä Pyhä Kaste (Joh. 3:5, Tiit. 3:5). Ihminen ei uudestisynny ja pelastu ihmeiden
ja merkkien kautta, vaan Jumalan sanan voimasta.

3. Jeesus hoitaa seurakuntaansa ensisijaisesti sanalla ja
sakramenteilla, ei ihmeillä

Jeesus tuli ensisijaisesti parantamaan meidät synnin sairaudesta eli sovittamaan meidän pahat
ajatuksemme, sanamme ja tekomme, jotta pääsisimme tämän elämän perästä taivaaseen.
Meidän ei tarvitse ihmetellä sitä, miksi esimerkiksi kaikki sairaat eivät parane ihmeen kautta,
vaikka kuinka heidän puolestaan rukoillaan. Ja on muistettava, että Jumala parantaa myös
lääketieteen keinojen kautta. Yksikään lääke ei tehoaisi, yksikään hoito tai operaatio ei
parantaisi, jos Jumala ei sallisi niiden vaikuttavan.

Yhä edelleen Jeesus säälistä meitä kohtaan parantaa myös seurakunnan keskellä rukouksien
kautta ihmisiä ja tekee ihmetekoja, mutta eihän se niin tavallista ole. Monet kantavat
sairauksiaan ja vaivojaan vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, ennen kuin ruumiin kuolema heidät
vasta vapauttaa.

Yksi tärkeä syy siihen, miksi Jeesus ei paranna kaikkia, on myös se, että monet sairaat ja
ahdistetut seuraavat paljon kokosydämisemmin Jeesusta kuin useimmat terveet ja maailman
keskellä onnellisiksi kutsutut. Kovin moni terve, rikas ja elämässään onnistunut elää kuin rikas
mies, joka sai onnensa ja osansa jo tässä ajassa. Kuoleman rajan tuolla puolen hänelle oli enää
tarjolla vain tuska ja ahdistus. Sen sijaan vaivattu, köyhä ja sairas Lasarus pääsi Aabrahamin
helmaan (Luuk. 16). Paavalikin sai kantaa pistintä lihassaan ja tyytyä yksin armoon (2. Kor.
12.7–10).

Jumalan sana kuitenkin puhuu ihmeistä, merkeistä ja sairasten paranemisesta rukousten ja
kätten päälle panemisen kautta. Lähetystilanteeseen sairasten paraneminen ja muut ihmeet toki
vieläkin kuuluvat (Mark. 16:15–18). Kun Jumalan sana kohtaa pakanakansan, niin Herra voi
antaa sanan saarnaajien työkaluiksi myös erilaisia ihmelahjoja. Lähetyssaarnaajan sana
vahvistuu sitä seuraavien merkkien kautta (Mark. 16:20). Onkin sanottu, että kun Jumala antaa
myös Suomen kansan keskelle saarnaajia ja profeettoja, joiden kautta tapahtuu ihmeitä ja
merkkejä, niin silloin olemme siirtyneet takaisin lähetystyön aikakaudelle. Suomalaisista on
silloin Herran silmissä tullut pakanakansa, jota Hän ei voi enää kohdella ja kohdata Jumalan
kansana.

Omalle kansalleen Jeesus puhuu Pyhän Raamatun sanassa ja hoitaa sitä asettamiensa
armonvälineiden ja saarnaviran kautta. Omaa Seurakuntaansa eli Kirkkoansa Herra hoitaa
sanan saarnan, kasteen, ehtoollisen, ripin ja seurakuntayhteyden kautta. Pelastuksesta erossa
olevaa kansaa Herra voi kohdata myös ihmeillä ja merkeillä, jotta uskosta osattomat
kiinnostuisivat Jeesuksesta. Ihmeet ja merkit voivat herätellä uskosta osattomia, antaa
maailmassa eläville sysäyksen pysähtyä Jeesuksen eli Jumalan Sanan äärelle.
Erikoisten ja yliluonnollisten asioiden tarkoitus on pysäyttää ihminen, saattaa hänet Jumalan
sanan kuuloon, parannukseen ja Jeesuksen uskoon, synnin– ja armontuntoon, seurakunnan
keskelle kuulemaan Jumalan sanaa, elämään kasteen armossa ja nauttimaan syntinsä
tunnustaneena ja anteeksi uskoneena paimenen jakamaa ehtoollista. Ihmeet ja merkit eivät
kuulu seurakunnan arkielämään, eikä niitä missään seurakunnassa esiinny pysyvästi. Jos
jonkun usko elää näkyvien Pyhän Hengen antamien ihmeiden ja yliluonnollisten merkkien
varassa, joutuu hän väistämättä uskossaan haaksirikkoon. Ihmeet ja sairasten paranemiset
loppuvat aina enemmin tai myöhemmin. Sellainen opetus ja käsitys, jonka mukaan Pyhä Henki
on seurakunnan keskellä niin kauan kuin merkkejä ja ihmeitä tapahtuu, on vakava harhaoppi ja
eksytys.

Pyhä Henki toimii seurakunnassa Raamatun sanan ja sakramenttien kautta. Jumala ei hoida ja
ylläpidä Jeesuksen uskoa ihmelahjojen, vaan apostoliensa keskellä asettamiensa kasteen,
kokonaisen Jumalan sanan saarnan ja ripin sekä ehtoollisen kautta. Jumala on asettanut
apostolisen saarnaviran hoitamaan näitä armonvälineitä. Jos ihmeet ja merkit eivät johda
ihmistä Jumalan kokonaisen sanan ja apostolisen seurakuntajärjestyksen keskelle, on
kysymyksessä pikemminkin saatanan masinoima eksytys (Matt. 24:24).

Opetuslapset eivät voineet jäädä kirkastusvuorelle, koska tässä maailmassa meillä ei ole lepoa.
Jeesus ei tullut tuomaan meille maanpäällistä paratiisia ja ajallista ikiterveyttä, vaan syntien
anteeksiantamuksen ja taivastoivon. Meidän sapatinlepomme odottaa meitä Isän luona
kirkkaudessa. Pieniä välähdyksiä taivaasta, kirkastusvuorikokemuksia, saamme joskus kokea,
mutta miksikään pysyväksi olotilaksi rauha ja kirkkaus eivät tässä ajassa voi koskaan
Jeesuksen omille tulla.

Synti asuu lähtemättömästi minun ja sinun lihassa. Siksi uskovan elämä on jatkuvaa
sisällissotaa Herran meihin uudestisynnyttämän hengen ja oman lihan eli epäuskoisen
mielemme välillä. Tässä maailmassa uskovalla on ahdistus. On ahdistus omasta syntisyydestä
ja on ahdistus maailman riettaudesta. Juuri siksi me niin kipeästi tarvitsemme Jeesusta.
Tämän maailman upottavalla suolla eläessämme löydämme pelastuksen turvakallion vain
Jeesuksesta. Saamme avun oman syntiimme ja maailman pahuuteen vain Kristuksen
täydelliseen elämään, ristiin ja ylösnousemukseen katsomalla. Rauhan saamme vain Jumalan
sanoja kuuntelemalla ja niihin uskomalla. Meihin virtaa rakkautta, rauhaa, iloa, toivoa, uskoa,
kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja pitkämielisyyttä Herran sanasta, Golgatan rististä, tyhjästä
haudasta ja valtaistuimelta Isän oikealta puolelta.

Me emme saa ruumiillemme ja syntiselle lihallemme koskaan tässä ajassa lepoa. Rauha on
vain ja ainoastaan Jumalan sanassa ja armonvälineissä. Niiden kautta Jeesus toimii ja antaa
meille yli ihmisymmärryksen ja järjen käyvän rauhan: uskon, toivon ja rakkauden.
Sinä – niin monessa vaivattu ja niin monessa syntiin langennut veli tai sisar Herrassa
Jeesuksessa – juuri sinä saat uskoa omalle kohdallesi Jumalan sanan lupaaman täydellisen
armahduksen ja pelastuksen. Herra on kutsunut sinut jo Pyhän Kasteesi hetkellä omakseen.
Saat jättää kaikki vaivasi ja syntisi Jeesuksen ristin juurelle. Saat uskoa, että tulet saamaan
Jeesukseen kastettuna ja Hänet ehtoollispöydässä syövänä ja juovana ikuisen terveyden,
puhtaan ruumiin ja sielun. Pääset perille Isän kotiin, taivaalliselle kirkastusvuorelle katselemaan
Vapahtajaa. Eikä siihen hetkeen ole enää kauan. ”Pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin,
kun uskoon tulimme.” (Room. 13:11). Aamen.

Saarna 27.6.2012

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentin palvonta

SAKRAMENTTI ANSAITSEE PALVONTAMME JA SE PYSYY SAKRAMENTTINA KOMMUUNION PÄÄTYTTYÄ

Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)

Vaikka latinalainen kristologia jo 1100-luvulla yleisesti kiisti Kristuksen ruumiilta palvonnan, säilyi sakramentin palvonta messussa kuitenkin vakaana läpi keskiajan. Sen teoreettinen perusta oli köyhänlainen: palvonnan sanottiin kohdistuvan Jumalaan, joka oli läsnä sakramentin ”ohessa”. Vasta luterilaisen reformaation palatessa Kyrilloksen kristologiaan ehtoollisen palvonta saa luonnollisen motivaation. Kristuksen inhimillinen luonto on osallinen jumalallisen luonnon ominaisuuksiin ja ottaa täysin varauksetta vastaan messua viettävän seurakunnan riemullisen palvonnan. Skolastiikan pystyttämä muuri Luojan ja hänen ihmisyytensä väliltä kaatui. Tutkimus on lähes yksimielisesti myöntänyt – ja usein myös valittanut –, että Luther itse on koko elämänsä ajan harjoittanut, opettanut ja puolustanut sakramentin adoraatiota (palvontaa). Hämärän peittoon sen sijaan on jäänyt se, että luterilaisuus joutui käymään tästä kysymyksestä suuren, opillisen taistelun, joka jatkui aina luterilaisten tunnustuskirjojen päättämiseen asti, ja että gneesioluterilaisuuden – aitoluterilaisuuden – juhla filippisteistä eräässä Saksan ruhtinaskunnassa saadun voiton jälkeen päättyi rukoukseen, jossa Jumalaa pyydettiin suojelemaan oppi vanhurskauttamisesta uskon kautta ja oppi sakramentin palvonnasta. Eräs Yksimielisyyden ohjeen laatijoista väittelin tohtoriksi sakramentin palvonnasta, ja hänen vastaväittäjänään toimi eräs toinen Yksimielisyyden ohjeen alkuunpanijoista. Sakramentin palvonnalla ei ole tietenkään koskaan haluttu hämärtää sakramenttia armonvälineenä, sitä että se on Jumalan lahja ihmisille. Sakramentin roolia kirkossa ei ole kuitenkaan koskaan sillä selitetty tyhjentävästi, vaan se on pikemminkin lähde, joka antoi aiheen myös ylistykselle ja kiitokselle.
Luther on erityisessä kirjassa ”Sakramentin palvonnasta” käsitellyt tarkoin sakramentin adoraatiota. Hänen mukaansa palvonta voi olla sisäistä ja ulkonaista. Ulkonaista palvontaa osoitetaan lankeamalla maahan, notkistamalla polvea ja kumartamalla. Luther tietää, että samalla tavalla käyttäydytään hovisääntöjen mukaan ruhtinaiden edessä, eikä se siis itsessään kuulu vain Kuninkaitten Kuninkaalle osoitettuun kunnioitukseen alttarin sakramentissa. Sisäinen palvonta, jonka on liityttävä ulkonaiseen, jotta siitä tulisi kristillistä palvontaa, on ”sydämen osoittamaa kunnioitusta ja sydämen kumartamista, jolla osoitat ja tunnustat sydämesi pohjasta, että sinä olet hänen luomansa ja hänelle alamainen olento”. Sisäinen palvonta edellyttää pelastavaa uskoa: ”sydämellistä luottamusta ja elävän uskon oikeaa turvautumista (häneen).” Sitä voidaan pitää jopa ”uskon suurimpana työnä Jumalaa kohtaan”. Luojaa voidaan kyllä palvoa myös ilman sakramentin viettoa ja ilman erityisiä eleitä. Jumalan suuruus voi vallata ihmisen milloin tahansa. Luther pitää sakramentin palvontaa adiafora-asiana, jota voidaan harjoittaa, mutta jättää harjoittamattakin. Se ei tarkoita sitä, että Luther sallisi kenenkään julistaa avoimesti, että sakramentin palvonta on kiellettyä: ”Se joka uskoo, niin kuin uskosta on opetettu, ei totisesti voi syntiä tekemättä kieltää Kristuksen ruumiilta ja vereltä kunnioitustaan.” Koska emme kuitenkaan ole vielä päässeet siihen aikaan, jolloin Jumalan palvominen on kristittyjen ainoa tehtävä, on adoraatiosta sanottava, että se tapahtuu, ”kun on sen aika ja siihen on tilaisuus”. Apostolitkin istuivat ensimmäisen ehtoollisen aikana, ”he unohtavat sekä palvonnan että kunnioituksen”. Se johtuu siitä, että ”sana opettaa sinua panemaan merkille ja tutkimaan, miksi Kristus on siinä, ja tekee sinusta sellaisen, että unohdat (omat) työt ja odotat vain hänen tekojaan”. ”Näin käy evankeliumia kuunnellessammekin. Jumalan sanalle kuuluu kaikkein suurin kunnia, koska Jumala on siinä meitä lähempänä kuin Kristus leivässä ja viinissä, mutta siitä huolimatta me unohdamme kumartaa sille, istumme vain hiljaa paikallamme emmekä ajattele sanaa kuunnellessamme ollenkaan, minkälaista kunnioitusta sille tulisi osoittaa.” Tämä on adoraation vaihtoehto: usko askartelee syntien anteeksisaamisessa, joka on Kristuksen ruumiissa ja veressä ja joka julistetaan asetussanoissa.

Sakramentin palvontaan nähden Luther jakaa ehtoollisen vastaanottajat neljään ryhmään. Ensimmäinen ryhmä tekee niin kuin apostolitkin tekivät ensimmäisellä ehtoollisella: se pitää kiinni uskosta syntien anteeksisaamiseen testamentin sanojen mukaan ja unohtaa adoraation: ”Nämä ovat varmimmat ja parhaat.” Toinen ryhmä koostuu niistä, jotka ”tässä uskossa harjaantuneina tekevät omaakin työtään ja palvovat Kristusta hengellisesti sakramentissa, ts. sydämensä sisimmässä he kumartavat ja tunnustavat hänet Herrakseen, joka vaikuttaa heissä kaiken, ja ulkonaisesti ja kumartuvat, painavat päänsä ja lankeavat ruumiillisesti polvilleen ilmaistakseen sisäisen palvontansa”. Kolmas ryhmä palvoo ilman eleitä. Neljäs palvoo pelkästään eleillään, joka on tekopyhyyttä. Luther on osoittanut, että näin käy paavikunnassa, jossa osoitetaan pelkkää ulkonaista, inhimillistä kunnioitusta Kristukselle häpeäksi, koska se tapahtuu ilman sanan uskoa luovaa valaistusta. Yhteenvetona Luther sanoo: ”Yhtä kaikki näet, ettei sakramentin palvominen ole vaaratonta silloin, kun sana ja usko jäävät sivuun, niin että pidän melkein parempana olla apostolien kanssa palvomatta kuin palvoa meidän kanssamme. En sano, että on väärin palvoa, vaan että edellisestä tapauksesta ei koidu niin suurta vaaraa kuin jälkimmäisestä; sillä luonto alkaa helposti luottaa omiin töihinsä ja jättää Jumalan teot vaille huomiota, ja sitä sakramentti ei siedä. Kuinka minä sen sanoisin? Sakramenttia käyttämässä ja kaikissa Jumalan teoissa täytyy olla kristittyjä mukana. Missä kristityt puuttuvat, siellä tehdään väärin huolimatta siitä, palvotaanko sakramenttia vai ei.” Asia on toisin sanoen niin, että kaikki, mitä toimitetaan, vaatii oikeaa kristillistä uskoa, ja missä se puuttuu, siellä kaikki menee kieroon. Asiallisesti katsoen adoraatio ei siis ole sen riskialttiimpaa kuin muutkaan työt, sillä kaikkia tekojamme uhkaa omanvanhurskauden vaara. Lutherin ”melkein” on nähtävä varoitukseksi varjella sakramenttia muuttumasta liturgiseksi komeudeksi, johon armonväline hukkuu. Tämä vaara selittyy historiallisesti roomalaiskatolisen kirkon sakramenttikäytännöstä, joka oli temmattu irti sanasta ja vanhurskauttamisesta: kirkon sakramentti oli halvennettu turuille ja toreille tietämättömän kansanjoukon huviksi, eikä edes pyhässä huoneessa ymmärretty puhua siitä, mitä Kristus oikein oli tarkoittanut sakramentilla.
On hyvin tärkeää painottaa sitä, että Luther ei tee vanhurskauttamisesta uskon kautta ahdasta, kaikkea säätelevää pakollista periaatetta, joka sanelee kommunikantille [ehtoollisvieraalle], mitä hänen on lupa tehdä. Tosin Kristus ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan, mutta hän ei torjunut milloinkaan uskon spontaania adoraatiota, jota esimerkiksi ”kolme kuningasta osoitti seimellä, sokea ja monet muut”. Vanhurskauttaminen uskon kautta ja sakramentin jakama armo määräävät kyllä, kuinka kristitty toimii sakramentin vietossa, koska ne antavat Hengen lahjan, mutta ne eivät ole koulumestareita, jotka sormi pystyssä sanovat, mitä kristitty saa tehdä ja mikä täytyy jättää tekemättä: ”Jos ensin harjoitat uskoa ensimmäiseen kohtaan, nimittäin (uskoa) sanoihin, silloin sakramentin palvonta syntyy helposti itsestään, ja jos sitä ei synny, et tee syntiä.” Kristitty ihminen on vapaa. Tähän on kuitenkin lisättävä, että Lutherin uskon käsite on sinänsä luonteeltaan palvontaa. Uskohan on luottamusta siihen, että Kristus on omaksumassaan ihmisyydessä voittanut syyllisyyden: ”Usko on oikeaa palvontaa, kun (nimittäin) uskon, että tuossa on hänen lihansa ja verensä, minun edestäni annettu ja vuodatettu.” Uskon valon valtaamana kristitty seisoo teurastetun Jumalan Karitsan edessä, joka on tullut sakramentin ulkoisissa muodoissa hänen luokseen, ja hän panee luottamuksensa yksin Karitsaan kaiken pelastuksen lähteenä. Tämä luottamus, joka pitää Kristuksen ruumista ja verta Jumalan suurimpana lahjana, on itsessään palvontaa, ei siksi, että se synnyttää kiitosta ja palvontaa jälkikäteen, vaan siksi, että se sellaisenaan antaa Jumalalle suurimman kunnianosoituksen: uskon hänen anteeksiantavaan kaikkivaltaansa uuden liiton uhrissa.
Vielä joitakin kuukausia ennen kuolemaansa Luther antaa spontaanin ja varauksettoman tunnustuksensa sakramentin palvonnalle: ”Suuresti kunnioitetussa alttarin sakramentissa, jota meidän on syytä palvoa kaikella kunnioituksella, ojennetaan ja vastaanotetaan totisesti HERRAN Jeesuksen Kristuksen luonnollinen ruumis ja veri, olkoot jakaja ja vastaanottaja arvollisia tai arvottomia.” Sanat ”meidän on” tuskin kumoavat sitä, mitä edellä on sanottu kommunikantin vapaudesta menetellä oman hartautensa mukaan. Lutherin käyttämä sanamuoto on kärjistyksineen oikeastaan itsestään selvä. Sekin usko, joka omistautuu kokonaan Golgatan uhrissa ojennetulle syntien anteeksisaamisen ihmeelle, tietää ottavansa hostiassa (ehtoollisleipä) ja viinissä vastaan Vapahtajan, joka ansaitsee palvontamme, eikä usko halua milloinkaan kieltää, että Jeesukselle kuuluu hänen sakramentissaan kaikki palvonta, ylistys ja kunnia. Erityisesti silloin, kun ihmiset, jotka kieltävät läsnäolon ihmeen, karkaavat palvontaa vastaan, vapaasti noudatettavasta seremoniasta tulee spontaanisti välttämätön, ja tunnustautuminen reaalipreesenssiin saa tarpeen vaatiman profiilinsa puhumalla palvonnan ansainneesta sakramentista, latinaksi Lutherin omin käsin kirjoittamana: ”eucharistia venerabilis & adorabilis” (kunnioitettava ja palvottava eukaristia).
Aina myöhäiskeskiajalta asti adoraatioon liittyi latinalaisessa kristikunnassa ns. elevaatio, jolloin pappi kohotti ensin vihityn ehtoollisleivän ja sen jälkeen konsekroidun kalkin. Näin korotetun eukaristisen Vapahtajan puoleen on vuosisatojen kuluessa virrannut mahtava rukousten ja kiitosten vyöry. Luther asettui henkilökohtaisesti jakamattomin mielin puolustamaan tätä traditiota, ja sakramenttia palvovat Anhaltin ruhtinasveljekset todistavat Lutherin käyttäytymisestä messussa: ”Olemme nähneet Lutherin heittäytyvän maahan vakavana ja kunnioittaen palvomaan Kristusta, kun sakramentti kohotettiin.” Luther säilyttää elevaation molemmissa messukaavoissaan. Yksinkertaisemmassa saksalaisessa messussa elevaatio tapahtuu ”saksalaisen Sanctuksen” aikana, joka on vuoden 1701 suomalaisessa virsikirjassa numero 108: ”Esaiall’ profeetall’ tapahtui, Ett’ Herra kunniassans’ hänell’ näkyi ja korkiall’ istuimell’ istui…” Lutherin hymnin mahtavissa päätössanoissa: ”Kaiken maan hän kunniallans’ täyttänyt on. Wapisit pihtipielet täst’ huudost’, Huone täytettiin sawust’ ja tuoksust’” puhuu vakaumus siitä, että Wittenbergin seurakunnan kirkko on Herran Sebaotin ilmestymisen näyttämö samoin, kuin kerran Jerusalemin temppeli. ”Me säilytämme kohottamisen Jesajan Pyhän tähden, sillä sehän käy hyvin yksiin kohottamisen kanssa, sillä se laulaa Jumalasta, kuinka hän istuu hallitsijana valtaistuimellaan (sanat ovat eräästä Lutherin kirjeestä, toim. huom.).”
Kohottamisen poistaminen jumalanpalveluksesta Wittenbergissä vuonna 1542 ei johtunut Lutherista, joka joutui vain tapahtuneen tosiasian eteen. Luther ei tietenkään ollut koskaan pitänyt elevaatiota välttämättömänä – se oli tuskin 300 vuotta vanha tapa –, ja hän saattoi tietyistä syistä sekä hyväksyä että puolustaa sen poisjättämistä. Tosin hyvin pian näkyy todistuksia siitä, että elevaation poisjättäminen oli Lutherin mielestä heikentänyt sakramentin arvostusta. Hän kirjoittaa itse: ”Jos joskus koittaa aika, jolloin elevaatio on taas aiheellinen, silloin seurakunta saa jälleen vapaasti ja ilman vaaraa kohottaa sakramentin.” ”Jos joudutaan siihen, että elevaatio tulee taas tarpeelliseksi harhaopin tai muun syyn vuoksi, silloin meidän on otettava se jälleen käyttöön.” Kun luterilaiset tunnustuskirjat puhuvat vapaudesta ottaa käyttöön jo poistettuja kirkkotapoja, osoitti – huomatkaapa tämä – eräs adiafora-osan kirjoittajista, Nicolaus Selneccer, että tällä tarkoitetaan lähinnä juuri vapautta ottaa jälleen käyttöön elevaatio tässä siteerattujen Lutherin sanojen mukaan. Vastustus, joka tänään kohdistuu elevaatioon, vahvistaa mitä suurimmassa määrin sen välttämättömyyden ja sen, että se aika on koittanut, josta Luther ja Selneccer ovat puhuneet. Kun sakramentin kohottaminen torjutaan, sen takaa paljastuu säännöllisesti halu paeta todellista läsnäoloa, konsekraation voimaa ja objektiivisen uskon vaatimusta elää itsenäisenä vastoin ihmisen hurskasta subjektiivisuutta.
Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti, s. 69 – 75. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Teokseen sisältyvät viitteet jätetty pois.

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Oliko Luther luterilainen?

G. A. Danell, tuomiorovasti, Ruotsi

Lienee yleisesti tunnettua, että Lutherin läheisimpienkin keskuudessa esiintyi käsitystä, että hän – toisin kuin he itse – oli säilyttänyt joukon paavillisen hapatuksen jäänteitä. Tämä ajatus oli varmaankin syynä siihen, että hänen hyvä ystävänsä ja työtoverinsa, Wittenbergin kirkkoherra Johannes Bugenhagen, poisti elevaation (ehtoollisaineiden kohottamisen) ehtoollismessusta oppi-isän poissa ollessa tämän suureksi suruksi. Lutherhan itse tarkoitti, että elevaatiolla alleviivataan näkyvällä tavalla sitä, mitä leivälle ja viinille oli tapahtunut: Tämä on Kristuksen ruumis, tämä on Kristuksen veri.
Saman suhtautumisen kohtaa myös omana aikanamme sillä tavalla, että kun joku puolustaa luterilaista oppia ehtoollisesta, nimittäin sitä, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei ainoastaan vertauskuvia niistä, niin monet papit ja maallikot pitävät tätä palaamisena roomalaiseen transsubstantiaatio-oppiin. Erityisesti on tästä kysymys, jos – kuten äskettäin tässä lehdessä on tapahtunut [Danell viittaa kirjoitteluun, jota käytiin vuonna 1976] – painotetaan asetussanojen konsekroivaa merkitystä. Kunnioitettu kollegamme Göteborgs Stifts-Tidning –lehdessä on hiljattain torjunut tämän näkemyksen asetussanojen merkityksestä magiana ja legalismina (lainomaisuutena). On luultu, että tämä näkemys on saanut innoituksensa roomalaiselta ja anglikaaniselta taholta. Yksinkertainen totuus on kuitenkin se, että en ole noutanut tätä oppia sen vähäisemmältä kuin itseltään Martti Lutherilta. Mutta ehkäpä hän itse ei ollut oikein aito luterilainen?
Maamme tällä hetkellä [kirjoitettu 1976] huomattavin Martti Lutherin ja klassisen luterilaisuuden ehtoollisnäkemyksen tuntija, tohtori Tom G. Hardt, on minun varsinainen auktoriteettini tässä suhteessa. Hän on yhtä selvillä roomalais-katolisesta opista kuin kunnioitettu hiippakuntalehti konsanaan, mutta hänellä lienee suhteellisen nuoresta iästään huolimatta enemmän tietoa siitä, mitä Luther todella opetti ehtoollisesta.
Ero roomalaisen transsubstantiaatio-opin ja luterilaisen reaalipreesenssiopin, Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon leivän ja viinin alla, välillä on ennen kaikkea siinä, että roomalaisen käsityksen mukaan leipä ja viini menettävät asetussanojen lukemisen välityksellä substanssinsa (varsinaisen olemuksensa) ja muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, kun taas luterilainen oppi pitää sisällään, että leivästä ja viinistä niiden ylitse lausutun Kristuksen sanan voimasta – ilman että ne lakkaavat olemasta leipää ja viiniä – tulee Kristuksen ruumis ja veri.
Roomalainen transsubstantiaatio-oppi torjutaan Yksimielisyyden ohjeessa hyvin päättäväisesti harhaoppina. Mutta on aivan selvää, että tämä oppi on paljon lähempänä luterilaista kuin reformoitua oppia, joka kieltää, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ja pitää näitä aineita ainoastaan vertauskuvina. Roomalainen oppi on virheellinen filosofinen yritys selittää järjellemme käsittämätöntä totuutta, että ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Mutta yksinkertainen maallikko, joka yksinkertaisesti uskoo saavansa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren, saa aivan varmasti sen myös roomalaisessa messussa – edellyttäen, ettei häneltä evätä ehtoollismaljaa, kuten usein yhä tapahtuu. Sitä vastoin Luther on sillä kannalla, että reformoidut, jotka kieltävät Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon leivässä ja viinissä, eivät myöskään saa muuta kuin leipää ja viiniä.
Ei ole epäilystäkään siitä, mitä harhaoppia Luther pitää vaarallisimpana. Terävin rajalinja ehtoolliskysymyksessä ei tosiasiallisesti kulje luterilaisuuden ja roomalaiskatolisen opin välillä, vaan luterilaisuuden ja reformoidun ehtoolliskäsityksen välillä. Puhtaasti vertauskuvallinen ehtoollisoppi vaikuttaa tuhoavasti sakramenttiin. Se on myös eri tavoin, viimeksi liberaalin teologian välityksellä, tunkeutunut kirkkoomme ja levinnyt yli kaikkien rajojen. Sulkematta silmiämme roomalaiselta vaaralta tässä kohdassa pitää meillä kyllä olla kirkkaana edessämme, että suurin vaara uhkaa päinvastaiselta taholta, reformoidulta taholta, joka kieltää reaalipreesenssin, nimittäin sen, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei itsestään, ei jonkun ihmisen vallan tai voiman nojalla, ei vastaanottamisen tähden tai ehtoollisvieraan uskon voimasta, vaan Kristuksen väkevien, luovien asetussanojen voimasta. Että Luther itse omisti asetussanoille tämän ratkaisevan merkityksen, käy ilmi muun muassa siitä, että hän nuhteli ankarasti niitä pappeja, jotka eivät erottaneet konsekroitua – eli siunattua – ja ei-konsekroitua leipää ja viiniä toisistaan, sekä siitä, että hän, samoin kuin kirkkolakimmekin [viittaa Ruotsin kirkon kirkkolakiin kirjoittamisen ajankohtana] määrää, vaati jälkikonsekraatiota, ts. asetussanat tuli lukea sen leivän ja viinin ylitse, joka otettiin alttarille jälkikäteen, koska konsekroidut aineet eivät riittäneet ehtoollisvieraille.
Tärkeintä on tietysti pitää kiinni siitä uskosta, että ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri leivässä ja viinissä. Mutta on merkillistä, että em. taholta tahdotaan saattaa epäilyksen alaiseksi ne, jotka Lutherin kanssa puolustavat asetussanojen konsekroivaa merkitystä aivan kuten Luther itse.
Kun Luther Isossa katekismuksessa tuo esille Augustinuksen sanan, että ”kun sana liittyy aineeseen, syntyy sakramentti” (Ev. lut. kirkon tunnustuskirjat 1990, 401), niin on tietysti kyse juuri tästä Jeesuksen sanasta: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni”, jonka pappi lausuu leivän ja viinin ylitse. Kyseessä ei ole mikä tahansa sana. Tämä ei varmasti ole mitään magiaa tai taikatemppu, kuten hiippakunnan lehti arvelee. Kristus itse toimii oman voimallisen sanansa välityksellä. Pappi on hänen suunsa, välikappale hänen toiminnalleen.
On myös tärkeää panna merkille ero Kristuksen hengellisen, henkilökohtaisen läsnäolon – missä tahansa kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, sanassa ja rukouksessa – välillä ja hänen sakramentaalisen läsnäolonsa välillä leivässä ja viinissä, jossa hänen ruumiinsa ja verensä ovat yliluonnollisella – niin, juuri metafyysisellä – tavalla liittyneinä leipään ja viiniin hänen sanansa voimasta. Tässä voidaan ajatella hänen ruumiillista ylösnousemustaan. Saatettuaan ja täytettyään työnsä loppuun ristillä hän uskoi henkensä Isän käsiin. Hänen ruumiinsa pantiin hautaan, hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui ylös taivaaseen, josta hän tulee takaisin samassa kirkastetussa ihmisruumiissa viimeisenä päivänä. Tänä päivänä on niitä, jotka kieltävät tai selittävät pois hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa sanoen että ”Jeesuksen henki elää”, ikään kuin se olisi jotakin korkeampaa ja hienompaa. Mutta autuutemme perustus on se, että Kristus on noussut kuolleista ruumiillisesti. Vastaavalla tavalla tahdotaan väärällä tavalla hengellistää hänen läsnäolonsa ehtoollisessa. Tietysti hän on läsnä hengellisesti ja henkilökohtaisesti koko ehtoollistoimituksessa samoin kuin sanassaan, mutta ehtoollisen erityispiirre on se, että hän on siinä läsnä myös ruumiillisesti leivän ja viinin muodossa voimallisen sanansa nojalla, ja hän tekee meidät osallisiksi ruumiistaan ja verestään.
Voidaan kysyä, miten ne, jotka kieltävät asetussanojen konsekroivan merkityksen, voivat puhtaasti teologisin perustein torjua ehtoollisenvieton television välityksellä. Minulle tämä on ratkaiseva perustelu tätä ilmiötä vastaan, jota vastaan kristittynä täytyy reagoida puhtaan intuitiivisesti.
Olisi tärkeää, että (erivivahteisten) Raamattu – ja tunnustususkollisten keskuudessa itse kukin ja mielellään yhdessä tutkittaisiin uudelleen niin ennakkoluulottomasti kuin mahdollista, mitä Luther ja tunnustuskirjat todella opettavat ehtoollisesta. Tässä tapauksessa vaaditaan, kuten kaikessa asiallisessa tutkimuksessa, nöyryyttä itse kohteen edessä, ettei arvovaltasyistä tai muista syistä koeteta muuttaa itse tosiasioita, että saataisiin ne sopimaan yhteen omien ja oman ryhmän mieliajatusten kanssa.
Koko kirkollemme on mitä tärkeintä, että yleisesti pohditaan Raamatun ja tunnustuskirjojen – samoin kuin huomattavimman Kirkon opettajamme, Lutherin – oppia tästä pyhästä sakramentista. Se on sitäkin tärkeämpää, koska viimeisten vuosikymmenien aikana maassamme on joka tapauksessa tapahtunut ehtoollisen vieton ulkonainen uudistus. Ei riitä, että ehtoollisella käydään useammin ja piispat saavat ilokseen paremman tilaston viranhoitokertomuksiensa laatimista varten.
Ehtoollisen ahkerammassa vietossa huomaa sen levottomuutta herättävän taipumuksen, että tästä ateriasta tehdään aivan liian ihmisperäinen yhteysakti. Samoin on jäljellä aivan liian paljon liberaalista ”hengellistämisestä”, symbolistisesta (vertauskuvallisesta) ehtoollisnäkemyksestä, jonka papit tavallisesti paljastavat siinä, miten he käsittelevät leipää ja viiniä. Jos todella uskotaan vakavissaan, kuten Luther, että tämä leipä on Kristuksen ruumis ja tämä malja on Kristuksen veri, ei näitä näkyviä aineita käsitellä tavallisena leipänä ja viininä. Konsekroituja ja konsekroitavia aineita ei sekoiteta keskenään. Ei pidä konsekroida satamäärin ehtoollisleipiä ja suurta maljaa täpötäynnä viiniä, että palveltaisiin muutamaa kymmentä ehtoollisvierasta. Ehtoollismaljaa ei tule vaihtaa jokaista pöytäkuntaa kohti, kuten monissa norlantilaisseurakunnissa, erillispikareita ei pidä ottaa käyttöön. Ehtoollisen runsaampaa viettämistä tulee seurata tai sen tulee perustua opin uudistukseen kuuliaisuudessa Herramme Jeesuksen Kristuksen asetusta kohtaan.
Ehtoollinen liittyy yhteen Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluuden kanssa, ei ainoastaan siten, että leivästä ja viinistä tulee hänen ruumiinsa ja verensä hänen jumaluutensa voimasta. Tunnustuskirjamme – mm. Yksimielisyyden ohje – viittaa, samoin kuin useat kirkkoisät, samankaltaisuuteen Kristuksen kanssa erityisellä tavalla. Samoin kuin Kristuksen inhimillinen ja jumalallinen luonto ovat yhdistyneinä toisiinsa yhdessä persoonassa, kuitenkin ilman mitään yhteen sekoittumista tai muuttumista, niin myös leipä ja viini ovat yhteen liittyneinä, substanssiaan menettämättä, Kristuksen ruumiin ja veren kanssa ilman mitään yhteen sekoittumista. Ne ovat yhdistyneet yhdeksi, niin että Kristus sanoo: ”tämä (leipä) on minun ruumiini”, ”tämä malja on minun vereni”.
Lopuksi tahdomme antaa Martti Lutherin itsensä päästä ääneen. Yksimielisyyden ohje lainaa häntä ahkerasti: ”Vaikka minä sanoisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: ’Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin.” (TK 1990, 527).
Yksimielisyyden ohje jatkaa sanoen, että asetussanoja ei missään tapauksessa saa jättää pois, vaan ne tulee kuuluvasti ja selkeästi lausua tai laulaa, toisaalta siksi, että toteltaisiin Kristuksen käskyä ja kuulijoiden usko siihen, mitä tämä sakramentti olemukseltaan on ja mitä se lahjoittaa, heräisi, vahvistuisi ja lujittuisi Kristuksen sanan välityksellä, toisaalta myös siksi, että ”näin tehden on pyhitettävä eli siunattava ehtoollisaineet, leipä ja viini, siihen pyhään käyttöön, että Kristuksen ruumis ja veri niiden myötä ojennetaan meille syötäväksi ja juotavaksi. Siitä sanoo Paavali: (1. Kor. 10:16) ’Siunauksen malja, jonka me siunaamme’; tämä tapahtuu juuri siten että me toistamme ja lausumme asetussanat.” (TK 1990, 527) Selvemmin tuskin voidaan tuoda esille asetussanojen konsekroivaa merkitystä.
Jos yritetään sitä vanhaa temppua, että selitetään Luther itse epäluterilaiseksi, ts. sellaiseksi, joka tietyissä suhteissa jäi paavilaiseen harhaan, niin tämä on tuomittu epäonnistumaan Yksimielisyyden ohjeen sitaatin kautta, koska se pitää yhtä huomattavimman oppi-isämme lausumien kanssa. Yksimielisyyden ohjeesta on perustellusti sanottu, että kaikkien todellisten luterilaisten ei välttämättä tarvitse tunnustaa tätä kirjaa tunnustuskirjaksi, mutta kukaan todellinen luterilainen ei voi olla sitä vastaan.
Näin Martti Lutherin voidaan kyllä sanoa olleen täydellä varmuudella luterilainen myös ehtoollisopissaan, ja sitä aina elämänsä loppuun asti. Ja niiden, jotka tänä päivänä yhtyvät hänen tunnustukseensa ehtoollisesta, voidaan vastaavasti myös sanoa olevan täysin luterilaisia. Samaa ei voi sanoa niistä, jotka julistavat toista oppia.
Nya Väktaren 6–7/1976
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 4/2012 * Hannu Lehtonen

Pastori Antti Kylliäinen julkaisi vuonna 1997 paljon keskustelua herättäneen kirjansa Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäinen väitti em. kirjassaan, että lopulta kaikki ihmiset tulevat pääsemään taivaaseen riippumatta siitä, miten he ovat tämän elämän aikana suhtautuneet Kristukseen ja evankeliumiin. Tällaista käsityskantaa kutsutaan universalismiksi. Se pulpahtelee aina toisinaan esille. Itse törmäsin siihen aivan hiljattain Uuden Suomen blogipalstalla. 

Edellä mainitut esimerkit lienevät ikään kuin jäävuoren huippu. Kun aina toisinaan joku väittää, että kirkossa pelotellaan helvetillä, niin se ei kyllä pidä paikkaansa. Päinvastoin, kirkon julistuksessa taidetaan nykyään hyvin harvoin puhua mitään ikuisesta kadotuksesta puhumattakaan siitä, että ihmisiä varoitettaisiin kadotukseen joutumisen vaarasta.   

Ajatus ikuisesta kadotuksesta on meidän lihallemme sietämätön. Se nousee kapinaan Luojaansa vastaan syyttäen häntä epäoikeudenmukaisuudesta jne. Siksi edellä mainittu Kylliäisen ym. esiintuoma ”evankeliumi” löytää otollisen maaperän meidän turmeltuneessa luonnossamme.

Universalismi on harhaa ja vaarallista sielun myrkkyä. Pyhä Raamattu opettaa, että on olemassa taivas mutta on olemassa myös helvetti. Sekä taivas että helvetti ovat ikuisia. Kohtasin hiljattain sellaista käsityskantaa, jossa koetettiin selittää, ettei ikuinen tarkoittaisikaan ikuista. Kirjoittaja väitti, että helvetin rangaistus ei olisikaan ikuinen vaan vain tietyn aikaa kestävä ja että sen jälkeen helvetissä olevat ihmiset pääsisivät vielä taivaaseen, kun he lopulta murtuvat katumaan. Tällainen opetus on petollista valhetta. Raamatussa tuodaan selvästi esille se, että tämä elämä on armon aikaa, tämän elämän aikana julistetaan evankeliumia ja ihminen voi ottaa sen vastaan, mutta ei sitten enää kuoleman jälkeen.

Puhuttaessa ikuisesta kadotuksesta on paljon syytä sitäkin voimakkaammin korostaa sitä todella lohdullista Raamatun opetusta, että Jumala tahtoo vakavasti kaikkien ihmisten pelastumista (1. Tim. 2:4). Jumala ei siis tahdo yhdenkään ihmisen hukkuvan, joutuvan kadotukseen (Joh. 3:16). Joka siitä huolimatta sinne joutuu, saa syyttää vain itseään, epäuskoaan (Mark. 16:16). Jeesus on kärsinyt ristinpuulla täydellisesti meidän syntiemme ansaitseman rangaistuksen. Jeesus, itsessään täysin viaton Jumalan Poika, kärsi sen helvetin rangaistuksen, joka meille kuuluisi. Siten on nyt kadotustuomiomme täysin kumottu Jeesuksessa, synnit ovat anteeksi. Mutta on myös tarpeen, että me omistamme tämän pelastuksen uskon kautta, koska muutoin siitä ei ole meille mitään hyötyä. Siksi tämä valmis pelastus tuodaan meille sanassa ja sakramenteissa ja niiden välityksellä Pyhä Henki vaikuttaa pelastavaa uskoa. Jokaiselle Jeesukseen Vapahtajanaan turvaavalle kuuluu tämä sana: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)