Kategoriat
1/2015 Lohdutus Martti Luther

AHDISTUS JA LOHDUTUS LUTHERIN TEOLOGIASSA

Simo Kiviranta, teol. lis. (1936–2004) 

Johdannoksi 

Kaikki tiedämme, että Ahdistus ja lohdutus on Lutherin teologiasta lohkaistavak-si todella suuri teema. Luovun tässä yrittämästä teologista kattavuutta ja syste-maattista kokonaisuutta. Käsittelen vain yhtä asiaa, eräänlaista väitettä, joka kuuluu rajatusti uskon alaan ja jota yritän perustella lähinnä Lutherin kuuluisan joulupostillan (Kirkkopostilla I = KP I)

Tämä väite on seuraava: 

Kun puhumme ahdistuksesta ja lohdutuksesta Lutherin teologiassa, tarkastelun  kohteena ei olennaisesti ole ihmisen kokemistapa, vaan Jumalan toimintatapa.  Ahdistus ja lohdutus ei ole teema, joka ohjaisi meidät selvittämään uskonnollisen  subjektin sielunsisäistä tilaa, vaan se puhuu koko maailman ja todellisuuden tilas-ta sellaisena kuin se itsessänsä on ja sellaisena kuin se kohdistuu meihin. 

On luonnollista, että Lutherista on tehty suuri uskonnollinen persoo-nallisuus ja jopa oman aikakautensa tulkki. Hän on suuri uskonnollinen kokija ja toimija,  suuri potilas, suuri nero ja kaikkea siltä väliltä.  Vaikka Lutherin persoonallinen tie, hänen sisäinen taistelunsa ja ahdistuksensa, hänen kulttuuri- ja kirkkotaistelunsa, hänen suuri  löytönsä,  samoin kuin hänen valtaisa hurjuutensa ja jopa hulluutensakin  on historiallisesti ollut intensiivisen selvittelyn kohteena, voidaan kuitenkin sanoa, että Lutheria on ollut teologiassa ja filosofiassa vaikea tai mahdoton ymmärtää lähes 200 vuoden ajan. Vaikka on esitetty monia käsityksiä siitä, milloin Lutherin jälkeen ei enää  oikein  ymmärretty, mitä hän tarkoitti, tosiasiallisen katkon aiheutti koko kristillisen ajattelun historian toistaiseksi perusteellisin mullistus,  valistus, rationalismi ja idealismi, jossa teologian keskipisteeksi  tulee Jumalan sijasta uskonnollinen ihminen. 

Jätän nyt aatehistorian sikseen ja totean, ettei Luther ajattele ihmisen ahdistuksen johtuvan pohjimmiltaan väärästä asenteesta elämään. Vastaavasti lohdutus ei olennaisesti tarkoita uuden asennoitumisen oppimista. Päinvastoin ihminen on kohde, vaikutuskenttä. Ahdistus ja lohdutus ovat vain seurausilmiöitä. Molemmat on ymmärrettävä todellisuuden tiloista, eikä pohjimmiltaan edes näistä vaan itse Jumalasta käsin. Kun avaamme Lutherin saarnan Jesajan jouluprofetiasta, pääsemme seurauksista syihin (KP 2, 213). 

Ahdistus voi muuttua lohdutukseksi vasta, kun ihmisen asema suhteessa Jumalaan muuttuu 

Ymmärrämme, että ahdistuksessa ihminen on Jumalan lain kohteena, lohdutuksessa hän on armon kohteena. Ihmisen sisäiseen tilaan voidaan vaikuttaa vasta, kun koko maailman ja ihmiskunnan asema on muutettu. Suurin virhe, mitä kristillisessä julistuksessa voidaan tehdä on se, että Jumalan pelastushistoriallinen kaksivaiheisuus ”ennen” ja ”sitten”, muuttuu psykologiseksi tapahtumaksi ihmisessä. Ihmisen aseman suhteessa kuolemaan, syntiin ja lakiin tulee ensin muuttua, vasta sitten ihminen voi löytää lohdutuksen ja rauhan. Evankeliumin julistus ilmoittaa tämän muutoksen. Lainaan jälleen saarnaa jouluprofetiasta:  

”Tätä kohtaa ei käsittääkseni kukaan voi selittää paremmin kuin pyhä Paavali sen on selittänyt Korinttolaiskirjeessään, niinkuin juuri äsken osoitimme, sanoessaan: ’Kuolema, missä on otasi? Helvetti, missä on sinun voittosi? Mutta kuolemansynti on kuoleman ota, ja laki on synnin voima.’ Tässä pyhä Paavali samalla luettelee kolme eri voimaa, jotka Kristus on voittanut ja joista hän meidät on lunastanut, nimittäin kuoleman, synnin ja lain. Samoin Jesajakin luettelee kolme, jotka Jumala on voittanut, tehdäksensä meidät edessään iloisiksi ja turvallisiksi.” (Kirkkopostilla (KP) I, s. 219) 

Lutherin teologiassa nämä kolme tekijää, kuolema, synti ja laki eivät ole mikään irrallinen kolmikko, vaan ne ovat sidoksissa toisiinsa. Mikään lohdutus ei ole mahdollista, ellei kuolemaa voiteta. Kuolemaa ei voida voittaa, ellei syntiä ensin voiteta. Ja syntiä taas ei voiteta, ellei lakia ensin täytetä. (KP 1, s. 220) 

Lohdutus ihmiselle perustetaan siis pelastushistorialliseen aseman muutokseen. Evankeliumi ei voi olla evankeliumia, ellei se ole jatkuvaa Jumalan oikeustuomion julistamista ihmistä kahlinneille valloille. Kun niiden oikeutus on loppunut, myös niiden toiminta tulee loppumaan. Niiden aseman muutos merkitsee eskatologista varmuutta niiden poistumisesta. Evankeliumin julistaminen on Kristuksen voitonhedelmien jakamista. Vasta nyt voimme puhua siitä, mitä tapahtuu meissä. Tämän omaksumisen on oltava jatkuvaa.  

”Mutta kun nyt oma Daavidimme on voittanut kuoleman ja synnit, joita meidän alati täytyi pelätä ja paeta, me olemme iloisia ja turvallisia, me laulamme ja olemme hyvillä mielin, me jaamme ystävien kesken saalista, toisin sanoen, me julistamme evankeliumia, ylistämme ja kiitämme Jumalaa, rohkaisemme ja vahvistamme keskenämme toisiamme ja sanomme: Olehan iloinen, kukaan ei enää voi sinua vahingoittaa; synti on pois otettu, kuolema on voitettu, kaikki viha ja armottomuus on lakannut, täällä on pelkkää armoa ja rauhaa, perkele on voimaton, hänen valtakuntansa maan tasalla! Näin?tekee pyhä Paavali 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvussa (1. Kor. 15:55,57): ’Kuolema, missä on sinun otasi? Helvetti missä on sinun voittosi? Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka on antanut meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!’ Ja apostoli sanoo: ’Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla’”. (KP I, s. 218) 

Jumalan tuntemisella täyttyminen 

”Jos Jumala ei estä, Saatana kykenee seulomaan ja työntämään kumoon vahvimmatkin pyhät. 

Vaikka meistä on tullut kristityitä ja meillä on tuo tuntemisen alku, pitää meidän kuitenkin vaeltaa nöyryydessä, röyhkeilemättä noiden suruttomien henkien tavalla, jotka luulevat jo kaiken yhdellä kertaa tyhjiin ammentaneensa. Tällä kohdalla täytyy todellakin vakaasti ja uutterasti käyttää Jumalan sanaa ja rukousta. Tarkoituksena ei ole vain Jumalan tahdon tuntemisen oppiminen, vaan myöskin sillä täyttyminen. Jokainen ojentukoon tämän ohjeen mukaisesti ja sitä tavoitelkoon ja pelon ja kauhistuksen vastapainoksi yhä suuremman lohdutuksen ja väkevyyden saavuttamiseksi sitä kohti kurottautukoon. Älköön salliko perkeleen, maailman, lihan ja veren itseään siitä estää.” 

”Raamattu sanoo: ’Jotka minua juovat, ne janoavat yhä lisää’ (Siir. 24,21; luetaan Vanhan testamentin ns. apokryfikirjoihin. Luther lainaa paikka paikoin Siirakin kirjaa, toim. huom.). Eiväthän rakkaat enkelitkään siihen kylläänny, vaan he, niin kuin Pyhä Pietari (1. Piet. 1:12) sanoo, halajavat katsahtaa siihen, mitä heille on ilmoitettu ja heille julistetaan.” 

”Erittäin hyödyllistä on kristityille kuitenkin se, että Jumala tämän nälän ja janon herättämiseksi ja harjoittamiseksi ja täydellisen tuntemisen saavuttamiseksi lähettää meille ahdistuksia ja murheita ja kärsimyksiä. Tämä varjelee lihalliselta kyllääntymiseltä ja opettaa etsimään lohdutusta.” 

”Huomaapa, miten hän marttyyriaikana teki valaistuja, väkeviä ja urhokkaita ihmisiä ristin harjoituksen ja kärsimyksen kautta. Me sitä vastoin, jotka emme tahdo samaa kokea, olemme niin heikkoja ja jopa velttoja ja laiskoja. Jos vähänkin savu silmää  kirvelee,  ilo  ja rohkeus on poissa ja Jumalan tahto jää tuntemattomaksi. Marttyyrien aikanakin moni kristitty oli niin heikko, että kielsi, kuka kidutuksia  peläten kuka kauan vankina viruttuaan. Sen tähden hän tahtoo, että mekin ahdistusten ja kärsimisen vaivatessa totumme oppimaan samaa, ja että me, vaikka näköala on karvas ja sydän jyskyttää ja ’oi voi’ -huutoansa huutaa, voisimme tyynnyttää sydämemme sanoen: minä tunnen Jumalan mielen, neuvon ja tahdon. Ei hän sitä mene  muuttamaan. Hänhän on luvannut minulle Poikansa kautta ja kasteessa vahvistanut: Se, joka näkee Pojan ja kuulee häntä,  on vapaa synnistä ja kuolemasta ja elää iankaikkisesti.” (KP 3,672–673). 

Miksi Jumala ahdistuksessa salaa meiltä armonsa? Miten tapahtuu siirtymä ahdistuksesta lohdutuksen saamiseen, Lain  tyhjennys-hoidosta Jumalan tuntemisella eli autuudella täyttymiseen? 

Luther selittää kanaanilaisen vaimon avunpyyntöä Matt 15: Hän ei luovu sanasta, vaikka sitä väkisin ryöstetään sydämestä. Hän  vangitsee Kristuksen hänen omiin sanoihinsa. 

Mutta miksi Kristus salasi häneltä lohdutuksen? Lutherin mukaan tämä sisältää tietyn yleispätevän tosiseikan uskon tien salaisuudesta. Tyly Kristus on se, millaiseksi ihmisen sydän ja mieli tuntee Kristuksen. Tarkoitus onkin nyt juuri se, että me irtaudumme tuntemuksien Kristuksesta ja satsaamme täysillä sanan Kristukseen. 

”Tämä on kirjoitettu meille rohkaisuksi ja opetukseksi, tietääksemme, kuinka syvään Jumala meiltä armonsa salaa, ja kuinka emme saa arvostella häntä omien tuntemisiemme emmekä mielipiteittemme mukaan, vaan tarkasti hänen sanansa mukaan… (Jeesus jätti asian häälymään kiellon ja myönnön välille.) 

Tällä on osoitettu, millainen sydämemme tila on ahdistuksen aikana. Tässä Kristus tekeytyy sellaiseksi, millaiseksi sydän hänet tuntee: se on varmasti siinä luulossa, että hän vain kieltää. Mutta  totta se ei ole. Sen täytyy kääntyä pois näistä tuntemisista ja kanaa-nilaisen vaimon tavoin lujassa uskossa  Jumalan  sanaan  (siis  ulkonaiseen, objektiiviseen sanan ilmoitukseen) pitää kiinni kieltoon kätkeytyneestä ja sen yläpuolella olevasta syvästä ja salatusta myöntämisestä, tunnustamalla Jumala oikeaksi meitä tuomitessansa. Silloin olemme saaneet voiton ja sitoneet  hänet hänen   omiin  sanoihinsa (’sinä olet oikea puheessasi ja puhdas  tuomitessasi’).  Vaimosta täytyy tulla penikka ja meistä syntisiä, helvetin kekäleitä, ja niin me olemme jo parannetut ja autuaat.” (KP 2,222–223) 

Juuri tätä samaa problematiikkaa Luther – voisimme sanoa aidon narratiivisen saarnaajan (eläytyvän kertojan) tapaan – selvittelee Loppiaissaarnassaan pohtiessaan kuuluisaa tietäjien erehdystä. Tässä hän keskittyy inhimillisen ajattelun tuomaan ahdistukseen Jumalan sanan edessa. Tietäjät saivat Jumalan erityisen merkin (heillä oli erityinen ilmoitus), mutta inhimillinen järki johti heidät harhaan, kun he menivät pääkaupunkiin. He kuvittelivat, että Messiaan täytyy maata Jerusalemissa kuninkaan linnassa. (Tämä on Lutherin mukaan useimpien yliopistojen erehdys. Ne ovat nostaneet lihan ja veren eli inhimillisen järjen valtaistuimelle. Ne kerskuvat luonnollisesta valkeudesta pitäen sitä välttämättömänä keinona kristillisen totuuden käsittämiseksi. Yliopistoja ei ole keksinyt kukaan muu kuin perkele kristillisen totuuden hävittämiseksi ja pimentämiseksi). Tietäjät joutuvat suureen hämminkiin ja ahdistukseen. Tähti on jättänyt heidät. 

Pääkaupunki elää tavallista elämäänsä. Heidät ohjataan kuninkaan  kaupungista viheliäiseen kyläpahaseen. Kukaan ei edes lähde näyttämään lasta. “Kuinka kumman kolkkoa ja kylmää – kuninkaan  syntyessä. Jos olisi syntynyt vaikka koiranpentu, niin se edes vikisisi hiukan, mutta nyt kun syntynyt on muka kuningas, vallitsee  kuolemanhiljaisuus.” 

Eikö ihmisten pitäisi lauleskella, piiriskellä, sytytellä monenmoisia soihtuja, sirotella kadut lehviä ja kukkia täyteen? Luther jatkaa: 

”Katso näin menettelee aina järki ja luonto: se ei etene edemmä kuin tuntee; ja jos se ei ensinkään tunne, on se heti valmis kieltämään Jumalan ja sanoman, kuten Ps. 14:1: ”Ei ole Jumalaa”. Täällä täytyy siis olla perkele, toisin sanoen yliopistojen valkeus, jonka piti viemän meidät Jumalan luo, mutta veikin meidät helvetin kurimukseen. Luonnonvalkeus ja armonvalkeus eivät voi olla ystävyksiä: Luonto vaatii tuntemista ja varmuutta, ennen kuin uskoo. armo tahtoo uskoa ennen kuin tuntee. Siksipä luonto ei pääse oman valkeutensa piiriä ulommaksi. Armo käy sen sijaan ilolla pimeyteen: se seuraa paljasta sanaa ja Raamattua, näytti miltä näytti, se pitää kiinni sanasta, tuntui sitten luonnon mielestä todelta tai valheelta. 

Katsohan, juuri tämän kovan kamppailun vuoksi, jonka kestäessä  rakkaat tietäjät tarttuivat profeetan sanaan,  seuraten sitä,  Jumala  taas heitä rohkaisi ja vahvisti tähden esiintymisellä. Näin käy kristitynkin: hänen kestämänsä ahdistuksen jälkeen Jumala tulee  hänelle  niin  äärettömän suloiseksi ja läheiseksi ja selvästi tunnetuksi;  (Tämän  minäkin vielä voin allekirjoittaa, mutta se, mitä Luther sanoo jatkossa, näyttää minulle liian vahvalta ruoalta, Entä teille?):  hän ei ainoastaan  kokonaan unhota tuskaansa ja ahdistustaan, vaan jopa saa halua ja rakkautta tuleviinkin ahdistuksiin, vahvistuen  vahvistumistansa”  (KP 1,583–584). (Tähän minä en ole kyllä vielä tullut!) 

On siis kysymys ajattelun tuottamasta ahdistuksesta: ”Niin on luonnon eli järjen (natura, ratio) – tuon suuren ilveilijättären  tapana suhtautua  kaikkiin Jumalan sanoihin ja tekoihin. Tietäjien suuri ilo (tähden löytymisestä) osoittaa, että he olivat olleet kovassa kiusauksessa ja hyvin raskaalla mielellä. Heillä oli vaikea lamaannus siksi, että epäusko oli heitä kovasti vaivannut. 

”Päästyään kiusauksestansa tietäjät ovat nyt ylenmääräisestä ilosta kuin uudestisyntyneitä. He eivät enää loukkaannu Kristukseen: he ovat voittaneet kovan kolauksensa. He käyvät köyhään majaan, he seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, he polvistuvat hänen eteensä ja antavat hänelle lahjoja. Juuri tässä on evankeliumin ydin. Usko riippuu kiinni vain Jumalan pelkässä sanassa ojentautuen niiden asioiden mukaan, jotka se toteaa ilmaisuiksi ainoastaan tässä samaisessa sanassa, vaikkakin se sen ohessa tuntee paljon sellaista, mikä houkuttelee pitämään sitä turhana. Juuri sen, minkä luonto sanoo hullutteluksi, se sanoo oikeaksi tieksi, murtaa esteet, antaa luonnon olla ymmärtäväisenä ja viisaana ja jää sen edessä höperöksi houkaksi.” (KP 1,585). 

Ahdistukset, karismat ja Pyhä Hengen täyteys 

Kristityn uskonelämä tapahtuu kokonaisuudessaan vanhurskauttavan uskon piirissä. Luther ei opeta, että uskolla vastaanotetun Kristuksen vanhurskauden jälkeen tulisi jokin toinen tälle lahjavanhurskaudelle rinnakkainen kristillisyyden vaihe. Sitä vastoin Luther opettaa, että koko uskonelämän ajan tämä yksi ja sama vanhurskaus ravitsee häntä.  Mutta koettelemukset ja ahdistukset vievät hänet sen syvempään tuntemiseen. Näin Luther selittää 3. joulupäivän saarnassa  (Siir 15:1–6) vanhurskauden toimittamaa työtä:  ”Se ravitsee häntä elämän leivällä ja antaa viisauden vettä hänelle juoda” (j. 3). Tätä tietä nimenomaan koettelemusten ja ahdistusten kautta voi Jumala lahjoittaa  ihmiselle Hengen täyteyden. ”Tässä äsken sanottiin vanhurskauden  ravitsevan häntä ymmärryksen leivällä ja antavan viisauden  vettä  hänelle juoda, nimittäin ennen ahdistusta, jolloin Jumalan lahjat ainoastaan otetaan vastaan ja jolloin ne eivät ole joutuneet koetelluiksi. Mutta ahdistusten jälkeen, kun ihmistä on  koeteltu ja  hän on koettelemuksen kestänyt, häntä ei ainoastaan  täytetä  viisauden  ja ymmärryksen lahjoilla, vaan myöskin näiden  lahjojen antajalla,   itse Pyhällä Hengellä ja hänet tehdään aivan täydelliseksi.” (KP 1, 387) 

Meidän on myönnettävä, että tämä on vaikea kohta, jota helposti pidetään yhtenä Lutherille 

tyypillisestä liioittelevasta tyylistä. Mutta joka tapauksessa Lutherin ajatus on ainakin siinä suhteessa selvä ja johdonmukainen, ettei hän tahdo unohtaa Pyhän Hengen työtä pelastavan uskon syntymisessä eikä irrottaa sitä Hengellä täyttymisestä. Hän vain korostaa uskon syntymisen perusjärjestystä: Usko ensin ja koe sitten. Ja nyt juuri ahdistukset ovat tie, jolla Jumala kuljettaa ihmistä myös tähän kokemiseen. Luther jatkaa heti äsken mainitun kohdan jälkeen: 

”…ei niin käsittäen, että Pyhä Henki ei jo ennestään olisi hänessä ollut – onhan hän varmasti siinä, missä hänen lahjansakin ovat –, vaan niin, että koettelemuksille siihen asti vieras ihminen voi koetella ja kokea Hengen läsnäolon vasta sitten kun on itse tullut koetelluksi;  siten hän, joka ennen oli täyttynyt lahjoilla, tulee Henkeä täyteen.” (ks. ed.) 

Tämä Hengen täyteys ei kuitenkaan ole tarkoitus sinänsä, se ei ole kokemus, jota uskovan itsensä tulisi hyödyntää uskonelämänä  jollakin korkeammalla tasolla, ei, vaan täyttymisen tarkoitus on toisten palveleminen. Tästä ahdistusten positiivisesta tarkoituksesta  Luther jatkaa: 

”Siitä (Hengellä täyttymisestä) lähtien hän ei ole  ainoastaan  itselleen, mitä hän oli lahjojen avulla sellaisena kuin hän oli ennen  ahdistuksia, vaan hän on hyödyksi ainoastaan toisille: nämä tulevat  hänen kauttansa armoon. – –Ahdistuksen jälkeen Henki tulee vaikuttaen hänessä niin, ettei häntä, niin kuin tähän asti, ainoastaan ravita viisauden ja ymmärryksen leivällä, vaan Henki aukaisee hänen  suunsa ja  panee hänet  ravitsemaan toisia viisaudella ja ymmärryksellä auttaen täten hengellisellä tavalla. Niinpä apostolitkin ennen Kristuksen  kärsimistä olivat vain Herran vieraina, syöden ja juoden hänen viisaudestaan ja ymmärryksestään; he olivat vanhurskaita, mutta ainoastaan omaa itseään varten. Mutta ylösnousemuksen jälkeen  heistä tuli tarjoiluisäntiä, jotka ravitsivat muita tehden heitä  vanhurskaiksi viisauden ja ymmärryksen hengellä,  jolla  he olivat täyttyneet ahdistustensa jälkeen.” (KP 1,387–388). 

Kategoriat
1/2015 Raamattu Vanha Testamentti

JAAKOB MAHANAIMISSA JA PENUELISSA (1. MOOS. 32)

Paul Kretzmann, USA 

Sanansaattajien lähettäminen Eesaun luokse  

32:1: ”Mutta Jaakob kulki tietänsä; ja Jumalan enkeleitä tuli häntä vastaan.” Kirjaimellisesti ottaen: ne tulivat hänen kanssansa, liittyivät hänen seuraansa. Ne olivat suojelleet häntä Gileadin vuorella. Tämä kohtaaminen antoi hänelle varmuuden niiden avusta myös jatkossa. 

32:2: ”Ja nähdessään heidät Jaakob sanoi: ’Tämä on Jumalan sotajoukkoa’. Ja hän antoi sille paikalle nimen Mahanaim (kaksinkertainen sotajoukko). Näin hän kunnioitti sen paikan nimeämisellä, jossa hänelle oli näytetty tämä näky, Herran sotajoukon liittymistä suojelutarkoituksessa hänen pieneen joukkoonsa. Enkelien leiri on ehkä ollut näkymätön kaikkien muiden silmille paitsi hänen. Hän oli kuitenkin saanut tarvitsemansa rohkaisun ja kulki tietänsä iloisemmin mielin.  

32:3: ”Sitten Jaakob lähetti sanansaattajat edellään veljensä Eesaun luo Seirin maahan, Edomin alueelle.” Perheen kasvaessa Eesau höllensi vähitellen niitä siteitä, jotka sitoivat hänet hänen vanhempiensa kotiin. Hän näet tunsi, ettei hänellä todellakaan ollut mitään osaa patriarkaaliseen siunaukseen. Hän asettui asumaan Siinin autiomaahan, johon kuuluu Hoorin vuori. Sen maan alava osa tunnettiin Seirin maana.   

32:4: ”Ja hän käski heitä sanoen: ’Sanokaa herralleni Eesaulle näin: Sinun palvelijasi Jaakob sanoo: Minä olen oleskellut Laabanin luona ja viipynyt siellä tähän saakka; 5 ja minä olen saanut raavaita, aaseja, pikkukarjaa, palvelijoita ja palvelijattaria ja lähetän nyt sanan herralleni, että saisin armon sinun silmiesi edessä.’”?Tämä sanoma ja sen nöyrä, milteipä nöyristelevä alistuvuus, oli tarkoitettu lepyttämään Eesau. Sen sisältö oli tarkoituksellisesti samanlainen kuin alaisen selvitys ylempiarvoiselle upseerille.  

32:6: ”Sanansaattajat palasivat Jaakobin luo ja sanoivat: ’Me tulimme veljesi Eesaun luo; hän on jo matkalla sinua vastaan, neljäsataa miestä mukanaan’.”?Sillä että Jaakobin sanansaattajat palasivat takaisin ilman ystävällistä tervehdystä, Eesau tähtäsi pahaenteisen vaikutelman aikaansaamiseen. Autiomaan ruhtinaana, sheikkinä, hän tuli poikiensa, palvelijoidensa ja muiden kannattajiensa kanssa, joiden avulla hän oli vähitellen ajanut hoorilaiset Seirin maasta. Eesau tahtoi ainakin saada veljensä kokemaan hänen ylivertaisen valtansa. Hän näet antoi sille paljon suuremman arvon kuin lupaukselle uskonnollisesta hallintavallasta hämärässä ja kaukaisessa tulevaisuudessa.  

32:7–8: ”Silloin valtasi Jaakobin suuri pelko ja ahdistus.” Rebekalle ei oltu kerrottu, että Eesaun mieli olisi muuttunut, eikä tämä ollut kutsunut suosikkipoikaansa takaisin. Ei liioin Eesau ollut antanut mitään merkkiä siitä, että hän nyt leppyisi helposti. Uskovien liha on vielä heikko, ja he joutuvat kamppailemaan sen kanssa menettäen helposti rohkeutensa. ”Ja hän jakoi väen, joka oli hänen kanssansa, ja pikkukarjan ja raavaskarjan ja kamelit kahteen joukkoon.”?8. Sillä hän ajatteli: ’Jos Eesau hyökkää toisen joukon kimppuun ja tuhoaa sen, niin toinen joukko pääsee pakoon’.”?Tämä koko karavaanin jakaminen kahtia oli varotoimenpide, jolla hän pyrki pelastamaan ainakin puolet omaisuudestaan. Se osoittaa, että vaikka Jaakob oli äärimmäisessä paniikissa, ei hän ollut menettänyt luontaista oveluuttaan, vaikkakin hän oli liian kiireinen ja kärsimätön. Uhkaavan vaaran kokeminen saa usein vakaat kristitytkin unohtamaan joksikin aikaa yksinkertaisen luottamuksen Herran kaikkivaltiaaseen voimaan.  

Jaakobin rukous 

32:9–10: ”Ja Jaakob sanoi: ’Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää! 10 Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa.’”?Asian kantaminen nöyrässä rukouksessa Jumalan eteen oli oikea reaktio nöyristelevästä pelon ja paniikin sijaan, joka Jaakobia oli vaivannut. Hänen rukouksellaan oli oikea muoto, sillä hän muistutti Jumalaa hänen lupauksistaan, ja samanaikaisesti hän julisti oman arvottomuutensa sikäli kuin oli kysymys kaikesta Herran armosta ja totuudesta. Hänellä ei näet ollut ollut mitään muuta kuin sauva, kun hän kaksikymmentä vuotta aiemmin oli ylittänyt Jordanin lähellä tätä kohtaa. Nyt hänellä oli nuo kaksi joukkoa eläimiä ja palvelijoita, jotka hän oli viemässä takaisin kotimaahansa.  

32:11:?”Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen.”?Kirjaimellisesti ottaen: ”lasten päälle”, sillä äiti suojelee lapsiaan vihollista vastaan omalla ruumiillaan. Tilanne oli Jaakobin silmissä niin vakava, että hän oli menettänyt täysin toivonsa siitä, että ihmiset voisivat häntä auttaa.  

32:12: Olethan itse sanonut: ’Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden’.”?Koska sellainen hyökkäys, joka nyt uhkasi Jaakobia, uhkaisi kukistaa Jumalan lupauksen patriarkaalisesta siunauksesta, muistutti hän vielä kerran Herraa tästä lupauksesta (1. Moos. 28:14). Usko riippuu kiinni Jumalan lupauksissa. Se, joka rukoilee oikein, muistuttaa Herraa aina hänen omasta sanastaan, sen monista vakuutuksista armosta, siunauksesta, avusta ja tuesta. 

Lahjat Eesaulle 

32:13–15: ”Ja hän jäi siihen siksi yöksi. Sitten hän erotti omaisuudestaan lahjaksi veljelleen Eesaulle 14 kaksisataa vuohta ja kaksikymmentä vuohipukkia, kaksisataa uuhta ja kaksikymmentä oinasta, 15 kolmekymmentä imettävää kamelia varsoinensa, neljäkymmentä lehmää ja kymmenen härkää, kaksikymmentä aasintammaa ja kymmenen aasia.” Rukous oli rauhoittanut Jaakobin jännittyneen mielen siinä määrin, että hän ryhtyi nyt toimenpiteisiin, ei paetakseen vaan kohdatakseen Eesaun ja voittaakseen hänet rakkaudella. Eläinten valitseminen ja jakaminen osoitti Jaakobin kokemuksen karjankasvatuksessa, aivan kuten kunkin pienen karavaanin järjestys osoitti hänen viisautensa, sillä hän pani pienimmät ja arvottomimmat eläimet ensimmäisiksi ja arvokkaammat taaemmas.  

32:16: ”Ja hän jätti ne palvelijainsa haltuun, kunkin lauman erikseen, ja sanoi palvelijoilleen: ’Menkää minun edelläni ja jättäkää välimatka kunkin lauman välille’.”?Pienten laumojen kulkiessa eteenpäin ehti kirjaimellisesti pitää hengähdystauon. Jokainen lauma teki siten uuden vaikutuksen ja siten kasvatti tarjotun lahjan voimaa ja tehoa.  

32:17: ”Ja hän käski ensimmäistä sanoen: ’Kun veljeni Eesau kohtaa sinut ja kysyy: Kenen sinä olet, ja mihin menet, ja kenen ovat nuo elukat tuolla edelläsi? niin vastaa: Ne ovat palvelijasi Jaakobin, lähetetyt lahjaksi herralleni Eesaulle; ja katso, myös hän itse tulee jäljessämme’.”?Jaakob antoi tarkat ohjeet jokaiselle palvelijalle siitä, miten heidän tuli osoittaa kunnioitusta Eesaulle. Hän toisti jokaiselle  sanamuodon, jossa Jaakobia kutsutaan palvelijaksi ja Eesauta herraksi ja jossa puhutaan lahjojen tarjoamisesta – kaikella tällä hän arvioi vähitellen voittavansa Eesan vihastumisen.  

32:19–20: Samoin hän käski toista ja kolmatta ja kaikkia muita, jotka laumoja ajoivat, sanoen: Juuri näin on teidän sanottava Eesaulle, kun tapaatte hänet. 20 Ja sanokaa myös: Katso, sinun palvelijasi Jaakob tulee meidän jäljessämme.?Jaakob laski sen varaan, että lepytyslahjojen kasautuva teho tekisi vaikutuksen Eesauhun. Hyvin tehoisana huipentumana oli määrä olla Jaakobin mainitseminen nöyrästi palvelijana. Sillä hän ajatteli: Minä koetan lepyttää häntä lahjalla, joka kulkee edelläni. Sitten astun itse hänen kasvojensa eteen; ehkä hän ottaa minut ystävällisesti vastaan.  Jaakob kutsui lahjojaan lepytyslahjoiksi. Ne oli näet tarkoitettu peittämään Eesaun kasvot, niin ettei tämä enää näkisi sitä rikkomusta, jonka Jaakob oli tehnyt häntä vastaan. Kun nämä lahjat valtaisivat Eesaun mielen, hän ei enää ajattelisi Jaakobin syyllisyyttä vaan katsoisi häntä ystävällisesti ja ottaisi hänet vastaan suosiollisesti.  

32:21:?Niin lahja kulki hänen edellänsä, mutta itse hän jäi siksi yöksi leiriin. Matkustaminen yöllä ei ollut mitään epätavallista idässä. Niinpä Jaakob lähetti pienet lahjalaumat välittömästi kohti etelää, luultavasti ennen auringonlaskua. Itse hän jäi leiriin vähäksi aikaa.  

32:22: Mutta yöllä hän nousi, otti molemmat vaimonsa ja molemmat orjattarensa ja yksitoista lastansa ja meni kahlauspaikasta Jabbokin yli.?Jaakob ei kyennyt levottomuutensa tähden kauan lepäämään. Ennen kuin yö oli kulunut kovin pitkälle, hän otti perheensä jäsenet ja siirsi heidät Jabbokin etelärannalle kahlauspaikalla, joka sijaitsee noin 29 kilometriä Jordanilta.  

32:23: Ja hän otti heidät ja vei heidät joen yli ja vei sen yli kaiken, mitä hänellä oli.”?Niinpä teltat oli purettu ja koko karavaani oli matkalla etelään. Siten Jaakob oli tehnyt kaikki tarpeelliset järjestelyt. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa lepyttääkseen veljensä, ja hän saattoi odottaa suunnitelmiensa tulosta luottavaisemmin mielin. On yksinkertaisesti viisautta sopia vastustajien kanssa niin pian kuin mahdollista, tarjota heille sovinnon kättä ja lepyttää heidät ystävällisyydellä. 

Taistelu Penuelin luona  

32:24: Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Kun Jaakob oli ensin ylittänyt virran perheineen, palasi hän takaisin toiselle rannalle, uskoi karjan palvelijoilleen virran ylitse toimitettavaksi. Itse hän jäi joen pohjoispuolelle. Yhtäkkiä hänet kohtasi nimetön mies, ja nuo kaksi ryhtyivät kovaan painiotteluun.   

32:25: Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut” – ts. kun tuntematon mies havaitsi, ettei hän voinut voittaa Jaakobin päättäväistä vastarintaa –  iski hän häntä lonkkaluuhun” – lonkkanivelen kantaan – niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Hänen lonkkansa nyrjähti tai halpautui kamppailussa tapahtuneen vääntämisen ja tuntemattoman miehen kosketuksen seurauksena.  

32:26: ”Ja mies sanoi: Päästä minut, sillä päivä koittaa. Mutta hän vastasi: En päästä sinua, ellet siunaa minua.”?Huolimatta halpautuneesta lonkasta Jaakob piti pintansa taistelussaan miehen kanssa, jonka henkilöllisyydestä hän tuli joka hetki varmemmaksi. Se oli Herra itse, ihmismuodossa, joka tässä omaksui Jaakobin vastustajan roolin. Siitä syystä Jaakob vaatimalla vaati saada hänen siunauksensa ennen kuin hän sallii tämän lähteä.  

32:27–28”Ja hän sanoi hänelle: ’Mikä sinun nimesi on?’ Hän vastasi: ’Jaakob’. 28  Silloin hän sanoi: ’Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut’.”?Pelkän Jaakobin, kantapäästä kiinnipitäjän asemasta, jossa ominaisuudessa hän oli voittanut veljensä Eesaun, hän oli tässä edennyt Israeliksi, Jumalan kanssa painijaksi, Jumalan johtajaksi tai ruhtinaaksi, sillä hän oli pysynyt ruhtinaana taistelussaan Herran kanssa (Hoos. 12:4, 5).  

32:29: ”Ja Jaakob kysyi ja sanoi: Ilmoita nimesi. Hän vastasi: Miksi kysyt minun nimeäni?’”?Vrt. Tuom. 13:18. Ei ole syntisen ihmisen asia tuntea kaikki suuren taivaan Herran nimet. Sitä paitsi Herra oli jo ilmaissut nimensä.? Ja hän siunasi hänet siinä.?Herra toisti virallisesti patriarkaalisen siunauksen (1. Moos. 28:13–15), johon sisältyi lupaus Messiaasta.  

32:30: ”Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel (Jumalan kasvot), ’sillä’, sanoi hän, ’minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut’.”?Kyseessä ei siis ollut ainoastaan ruumiillinen kamppailu, vaan samalla myös hengellinen paini, joka Jaakobin piti kestää. Mutta hän selviytyi koetuksesta. Hän kesti kunnes hän oli saanut Herran siunauksen, kunnes hän oli nähnyt Jumalan kasvojen kääntyvän hänen puoleensa armollisina ja kunnes hänen sielunsa oli parantunut kaikesta pelosta ja kauhusta.  

32:31: Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.?Hänen juuri ohittaessaan öisen painipaikan ja lähtiessään sieltä pois, aurinko nousi. Auringon noustessa rohkeus, joka nyt oli vallannut hänen sydämensä, antoi hänelle voiman kohdata iloisin mielin veljensä Eesau. Hän oli luultavasti kiinnittänyt vähän huomiota vammaansa kamppailun aikana, mutta nyt nyrjähdys sai hänet irvistämään kivusta ja ontumaan.  

32:32: Sen tähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle. Israelilaiset kunnioittivat vielä myöhempinäkin aikoina heidän esi-isänsä ihmeellisen taistelun muistoa asettamalla syrjään tämän osan eläimen lonkkaa Herralle pyhitettynä. Jumalan hyvyyden ja armon erityiset ilmoitukset ansaitsevat tulla muistetuiksi kautta aikojen niiden taholta, jotka ovat hyötyneet sellaisten kohtaamisten seurauksista.  

Suomennos: Hannu Lehtonen 

Kategoriat
1/2015 Ehtoollinen Kristus

ELÄMÄN LEIPÄ

Juha Muukkonen, pastori, Tornio 

”Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. 25 Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: ’Rabbi, milloin tulit tänne?’ 26 Jeesus vastasi heille ja sanoi: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. 27 Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.’ 28 Niin he sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?’ 29 Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’. 30 He sanoivat hänelle: ’Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? 31 Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niin kuin kirjoitettu on: ‘Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi’.’ 32 Niin Jeesus sanoi heille: ‘Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. 33 Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.’ 34 Niin he sanoivat hänelle: ’Herra, anna meille aina sitä leipää’. 35 Jeesus sanoi heille: ’Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. 36 Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.” (Joh. 6:24–36) 

Ruokaihme tunnustekona ja ehtoollisen esikuvana 

Jeesus teki maanpäällisen elämänsä aikana valtavan määrän erilaisia ihmeitä: Hän paransi sairaita, ajoi ulos riivaajia, muutti veden viiniksi, hallitsi luonnonvoimia ja herätti jopa kuolleita. Mutta mikä on se yksi ja ainoa Jeesuksen tekemä ihme, joka kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa? Mikä oli niin tärkeä tunnusteko, että kaikki evankelistat, sekä Matteus, Markus, Luukas että Johannes, halusivat sen evankeliumikirjaansa tallettaa? Se on ensimmäinen ruokaihme, jossa Jeesus ruokkii viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä sekä heidän mukanaan olleet naiset ja lapset. Ja ruokaa jäi vielä niin paljon ylikin, että sitä kerättiin talteen 12 vakallista. 

Raamatun totuudellisuuteen epäilevästi suhtautuvat liberaaliteologit ovat yrittäneet järkeisuskoisesti selittää, että ihmiset tässä vain jakoivat keskenään mukanaan tuomansa eväät. Olisihan sekin toki jonkin sortin ihme, että nälkäiset ihmiset omastaan toisilleen vapaaehtoisesti antaisivat ja että niistä jäisi vielä ylikin ruoantähteitä niin paljon. Mutta Raamattu opettaa ja kertoo yksiselitteisesti, että kysymyksessä oli yliluonnollinen tapahtuma: viisi leipää ja kaksi kalaa lisääntyivät Herran Jeesuksen siunaavien käsien alla tuhatkertaisesti. Evankeliumin kertomus viestittää vastaansanomattomasti ihmeen tapahtumisen. Kyseessä oli ihmisjärjelle käsittämätön ihme – ei mikään yhteisvastuukeräys. 

Jeesus otti leivät, kiitti ja jakoi (Joh. 6:11). Ruokaihme on yksi monista alttarin sakramentin eli Herran Pyhän Ehtoollisen esikuvista. Apostoliseen paimenvirkaan kutsutun saarnamiehen käsien alla Herramme asetussanojen voimasta pieni leipäpalanen ja tilkka viiniä saavat sellaiset ominaisuudet ja mittasuhteet, että ne riittävät ja ravitsevat iankaikkiseen elämään asti. Tapahtuu ihmisjärjelle käsittämätön ihme: Siunatussa leivässä saamme nauttia Kristuksen tosi ruumiin ja pyhitetyssä viinissä Hänen puhtaan sovitusverensä. 

Maanpäällisen elämänsä aikana Jeesus ravitsi ihmeellä nälkäisiä ruumiita, jotka kuitenkin taas pian alkoivat isota uutta ruokaa ja lopulta muuttuivat maan tomuksi. Pyhän Ehtoollisen kautta Vapahtajamme antaa paljon parempaa ja kestävämpää: Hän tyydyttää taivasnälkää ja antaa iankaikkisen elämän ravintoa. 

Ajallinen leipä on monelle tärkeämpi kuin iankaikkinen ravinto 

Ruokaihmeen jälkeen Jeesus sanoo Häntä etsimään tulleille ihmisille: “Totisesti, totisesti Minä sanon teille: ette te Minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi” (Joh. 6:26). 

Nämä Jeesuksen sanat johdattavat meidätkin tutkimaan itseämme: Miksi me etsimme Jeesusta? Mitä tarkoitusta varten me haluamme kohdata tänään Jumalan? Nuo Jeesusta etsineet ihmiset etsivät Häntä ruumiin ruoan, ajallisen elatuksen takia. He olivat kuitenkin juuri saaneet vastaansanomattoman todistuksen Nasaretin puusepän messiaanisuudesta. Israelin kansan autiomaavaelluksen aikainen mannaihme oli toistunut. Taivaalta oli satanut 1400 vuoden jälkeen taas enkelien leipää (Ps. 78:25). Messiaan käsissä pienen pojan matkaeväät, viisi leipää ja kaksi kalaa, olivat tuhatkertaistuneet; ne olivat riittäneet tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Mutta moni oli tämänkin jälkeen vain kiinnostunut oman vatsansa täyttämisestä! 

Minulta ajoittain kysytään, mitä mieltä olen kirkoissa järjestettävistä parantumiskokouksista, joita mainostetaan sairauksien puolesta rukoilemisella. Sinänsä rukoilemisessa, sen enempää sairaitten kuin terveittenkään puolesta, ei ole mitään pahaa. Mutta jos kirkossa järjestettävän tilaisuuden johtava teema on parantuminen ajallisista ahdingoista, niin silloin ollaan hengellis-teologisesti katsoen niitä, jotka etsivät Jeesusta vain ajallisen leivän vuoksi. Ei sellaisella toiminnalla ole pitkällä juoksulla siunausta. 

Jos keskuksena ja tähtäyspisteessä ei ole syntien anteeksisaaminen, iankaikkinen parantuminen, laki ja evankeliumi, Jumalan sana ja ehtoollinen, niin köykäiseksi se jää. Sairaiden ihmeenomaiset parantumiset sekä muu ajallinen apu ovat aina sivuteema. Pääasia, lopulta ainoa tärkeä ja merkittävä, on syntien anteeksisaaminen Golgatan ristin veressä. Näkyvät merkit ja ihmeet voivat olla vetämässä jotakuta Jumalan sanan puoleen tai uskon alkutaipaleella vahvistamassa luottamusta Jumalan sanaan. 

Mutta useimmat rukouksen kautta ajallisiin ahdinkoihin apua saaneet eivät enää jumalanpalveluksiin ja Jumalan sanan äärelle näytä palaavan. Jeesuksen parantamasta kymmenestä spitaalisesta miehestä vain yksi palasi kiittämään parantajaansa (Luuk. 17:11–19). Niistä tuhansista, jotka olivat nähneet ja kokeneet Jeesuksen ajallisia ihmeitä, ei Vapahtajaa ollut seuraamassa Golgatalle kuin ani harva. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen joukkoon oli rohjennut tulla lopulta 120 sielua (Ap. t. 1:15), mutta tuhannet ja taas tuhannet ajallista apua saaneet olivat ristiinnaulitun hylänneet. 

Sen sijaan ne, jotka ovat tulleet lain ja evankeliumin julistuksen kautta herätetyksi synnin- ja armontuntoon, palaavat Jeesuksen jalkojen juurelle. Helluntaina Pietarin parannussaarna sai aikaan piston kuulijoittensa sydämeen (Ap. t. 2:37). Keskittykäämme siis Raamatun kokonaisen ja täyden sanan esillä pitämiseen. Ihmeet ja merkit seuraavat julis- tusta jos ovat seuratakseen, mutta noilla liitännäisillä sivuseikoilla ei ole lopulta pysyvää merkitystä. Sairaiden paraneminen, ihmeet ja merkit eivät lisää mitään varsinaiseen asiaan: so. uskonvanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. 

Leipää ja sirkushuveja 

Mutta kansa juoksi silloin Jeesuksen aikana – kuten on juossut sen jälkeenkin – lihan perässä. ”Leipää ja sirkushuveja!” oli muinaisten roomalaisten vapaiden miesten eli äänioikeutettujen vaatimus niille, jotka halusivat tulla valituiksi valtion johtomiehiksi. Sitä miestä luvattiin äänestää vaalissa, joka lupasi ruokaa ja huvituksia. Vatsa täynnä katsomassa stadionilla kilpailuja, mikäs voisi olla ihmiselle parempaa ja mukavampaa! Tuo mielihyvää rakastava ja lihan nautintoja etsivä elämäntapa tuhosi aikanaan koko mahtavan Rooman maailmanvallan. 

Kun Rooman miljoonalukuista kansaa aikanaan uhkasi pohjoisesta päin muutamien tuhansien suuruinen sivistymättömien germaanien sotajoukko, niin Rooman miehet eivät viitsineet nousta maataan puolustamaan. Kun barbaarit riehuivat valtakunnan kaupunkien kaduilla tappaen ja ryöstäen, tuhoten ja raiskaten, niin miehet jatkoivat samaan aikaan istumistaan kilpa-areenoiden penkeillä huutaen viininhuuruisessa innossaan kannustusta kilpailijoille. Opittuaan ja totuttuaan siihen, että valtaapitävät tarjosivat äänestäjille helppohintaista huvitusta, ei noista miehistä tositoimiin enää ollut. 

Jeesus ei halunnut äänestäjiä ja kannattajia sen perusteella, että hän jakoi kansalle leipää. Tuo leipäihme oli tarkoitettu vain vahvistamaan Jeesuksen messiaanisuus ja todistamaan Hänen jumaluutensa, ei takaamaan kansalle helppoa ja laiskaa elämää. “Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi” – sanat (1. Moos. 3:19) ovat voimassa niin kauan kuin tämä langennut ja lankeemuksen tähden kirottu maailma pysyy. Kerran on koittava uusi maa ja uusi taivas – silloin ei leivän eteen enää tarvitse tehdä raskasta työtä. Silloin ei myöskään enää meissä, jotka olemme päässeet Jeesuksen uskossa uudessa taivasruumiissa tuohon uuteen maailmaan, ole enää pahuutta ja itsekkyyttä. Jeesuksen ruokaihme oli välähdys taivaasta. Ihmisen Pojan kautta synnin tähden langetettu kirous väistyy. 

Hankkikaa iankaikkisen elämän ruokaa 

Tärkein asia ihmeessä on se, että siinä Jeesus kirkastuu taivaasta maan päälle saapuneeksi Messiaaksi, Pelastajakuninkaaksi. Mutta me ihmiset käännämme asiat niin usein omaa itsekästä mieltämme palvelevaksi. Meidän mielemme on kiinni maallisissa, katoavan maailman hetkellisissä iloissa. Ihmiset alkoivat seurata Jeesusta sen tähden, että saisivat itselleen lisää, omia vatsan tarpeita tyydyttääkseen. Kaikkien läsnä olleiden vatsa kyllä täyttyi, mutta monen sydän jäi tyhjäksi. Jeesus haluaa ennen kaikkea täyttää meidän sydämemme, hän tahtoo kirkastaa itsensä – ei vain ajallisten tarpeidemme täyttäjänä – vaan ensisijaisesti ikuisen elämän, totuuden sekä todellisen rakkauden tuojana. 

“Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14). Monet ovat saaneet syödä Jeesuksen antamaa leipää, monet kuulla Jeesuksen puhetta, mutta eivät he kaikki ole oppineet tuntemaan Vapahtajaa oman sydämensä Herrana. Monen kohdalla tämän ajallisen elämän murheet ja huolet ohittavat sanoman ikuisesta ja pysyvästä, ohittavat viestin vielä meidän silmiltämme salatusta maailmasta. Jeesus sanoo: “Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava” (Joh. 6:27). 

Myös vuorisaarnassa Jeesus opettaa: “… etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matt. 6:33). Turhaa on ihmisen yrittää itse varmistaa omaa elämäänsä, viimeistään kuoleman hetkellä omat varastot ja vakuutukset osoittautuvat pettäviksi ja hyödyttömiksi. Vain ja ainoastaan Jeesuksen antama hengellinen ruoka ja juoma voi pitää ihmisen elävänä, ei mikään ihmistekoinen turva. 

Ihmisen teot ja Jumalan teot 

“Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” (Joh. 6:28), kysyivät ihmiset Jeesukselta hänen moittiessaan heitä itsekkäästä ja lyhytnäköisestä leivän tavoittelusta. Mitä kysyjät tarkoittavat sanoilla “Jumalan teot”? Juutalainen tarkoittaa kysymyksellään sitä, mitkä ihmisen teoista olisivat Jumalalle mieluisia eli mitkä ihmisen teot kelpaisivat Jumalan edessä. Jeesuksen vastaus on kuitenkin yllättävä lakihurskauteen tottuneille ja opetetuille juutalaisille: “Se on Jumalan teko, että uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (j. 29). 

Jeesus ei ala luetella kymmentä käskyä tai edes niiden tiivistelmää eli rakkauden kaksoiskäskyä: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus porautuu vastauksessaan heti pohjaan asti, Jumalan evankeliumin suureen salaisuuteen asti. Tuo suuri salaisuus eli mysteeri on uskonvanhurskaus, joka on täydellinen vastakohta ihmisen järjelle ymmärrettävälle lakivanhurskaudelle. Uskonvanhurskaudessa saadaan kaikki alusta loppuun asti Jumalalta lahjana. 

Lakivanhurskaudessa on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihmisestä itsestään: Ihmisen omasta kilvoituksesta tai laintäyttämisestä, ihmisen omasta valinnasta. Jeesukseen uskominen on tämän vastakohta: Siinä Jeesus tekee, tahtoo ja valitsee. Jeesuksen täytetty työ ja luottamus sen riittävyyteen on vanhurskauden ja Jumala-suhteen kaikkein tärkein ja luovuttamattomin asia. 

Viime vuosituhannen lopulla roomalaiskatoliset ja luterilaiset sorvasivat yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Tuon julistuksen tavoitteena oli saada vanhurskauttamisoppia koskevat keskinäiset yli 400-vuoden takaiset, vielä voimassa olevat oppituomiot kumotuiksi. 

Taustalla on se, että paavin kirkon käsitys ihmisen kelpaamisesta Jumalalle perustuu ihmisen ja Jumalan väliseen yhteistyöhön. Latinaksi tuo asia ilmaistaan sanalla synenergismi. Rooman kirkon opetuksen mukaan ihmisellä on itse kyky vaikuttaa omaan pelastumiseensa, ottaa askelia kohti Jumalaa. Nuo ihmisen ottamat askeleet, hyvät teot, ovat tuon kirkon opetuksen mukaan edellytys ja peruste, Jeesuksen sovitustyön lisäksi ja sen rinnalla, ihmisen vanhurskauttamiselle eli pelastumiselle. 

Noin 500 vuotta sitten saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther kuitenkin oman henkilökohtaisen uskonkriisin jälkeen totesi, että tuo paavin kirkon opetus ei ole sopusoinnussa Raamatun opetuksen kanssa. Ihminen vanhurskautetaan eli julistetaan ja luetaan Jumalalle kelpaavaksi taivaskansalaiseksi yksin Kristuksen tähden, yksin armosta ja yksin uskon kautta. 

Mitään ihmisen tekemiä ja vaatimia lisäyksiä ei tuohon voi eikä saa liittää. Muutoin Jumalan kertakaikkinen sovitustyö Golgatan ristillä turhennettaisiin ja ihminen jäisi riutumaan lain alle – tai vaihtoehtoisesti ylpistyisi pinnallisesta ja näennäisestä menestyksestään lain noudattamisessa. Jumala lahjoittaa itse meille evankeliumin kautta uskon. Evankeliumi tarkoittaa laajassa merkityksessään sekä omantunnon Jumalan edessä syylliseksi tekevää lakia että sovituksen riemusanomaa: Jeesus täytti lihassaan meidän puolestamme lain ja sijaiskärsijänä otti vastaan meille kuuluvan rangaistuksen ja tuomion. Kaikki pelastukseen kuuluva on Jumalan tekoa ja valintaa, ei meidän ihmisten. 

Jumalaton ja synteihinsä kuollut ihminen julistetaan taivaan torilla taivaskansalaiseksi ilman tuon ihmisen ainuttakaan omaa tekoa. Siinä on evankeliumi kuolleelle. Ei haudassa makaava mätänevä Lasarus voinut itse omasta tahdostaan totella Jeesuksen huutoa: “Lasarus, tule ulos!” (Joh. 11:43) Kuolleen on mahdotonta nousta itse haudastaan. Mutta Jumalan maailmassa onkin niin, että sen mitä Jumala vaatii ja käskee, sen hän itse myös täyttää. 

Jeesus kääntää ihmisten kysymyksen nurinniskoin. Ihminen kysyy, mitä hän itse voi tehdä Jumalaa miellyttääkseen ja pelastuakseen. Jeesus vastaa: Pelastus onkin Jumalan teko, ei ihmisen! Jumala vaikuttaa ihmisessä uskon, joka kohdistuu Jumalan työhön, Hänen aikaansaamaansa, tahtomaansa ja vaikuttamaansa. Uskokin on Jumalan vaikuttamaa ja synnyttämää, ei siis vähimmässäkään määrin ihmisen itse aikaansaamaa. Pelastuksessa tekijänä ja tahtojana, subjektina, on Jumala. Hän antaa sanansa ja armonvälineidensä kautta lahjaksi uskon synnit sovittaneeseen Jeesukseen. 

Sinäkin saat tänään, tässä ja nyt, uskoa tuon lahjavanhurskauden omalle kohdallesi. Siitä huolimatta, että et ole pystynyt ainoatakaan Jumalan lakia ja käskyä täyttämään. Olet rakastanut maailmaa ja itseäsi enemmän kuin Jumalaa, olet pitänyt vanhempasi halpana, olet vihannut veljeäsi ja siskoasi, syyllistynyt sydämessäsi murhaan, olet ollut haureellinen ja tehnyt huorin – vähintään sydämessäsi. Olet käyttänyt omaksi hyödyksesi toisille kuuluvaa omaisuutta, olet valehdellut ja himoinnut sydämessäsi sitä, mikä ei sinulle kuulu. 

Tällaisena, kaikki lait rikkoneena, saat uskoa Jeesukseen, joka sinun ja minun puolesta täytti tuon lain. Tällaisina Herra on jo ottanut meidät syliinsä ja pessyt pyhässä kasteessa verisen rääpäleen puhtaaksi omalla verellään.  

Rukoilemme: Pyhä Jumala, rakas Taivaan Isä. Kiitos, että saan varmasti luottaa rakkauteesi ja hyväksyntääsi Jeesuksen tähden. Vahvista ja lisää uskoani Sinuun ja Sanaasi. Aamen. 

Saarna neljäntenä paastonajan sunnuntaina  

Kategoriat
1/2015 Pääkirjoitus

PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

Eräässä jokin aika sitten tehdyssä tutkimuksessa, joka oli teetetty ev. lut. kirkon papiston keskuudessa, esitettiin arvelu, että osa herätysliikkeistä saattaa erota kirkosta tulevaisuudessa. Tämä kysely oli tehty samoihin aikoihin, kun eduskunta päätti avioliittolain muuttamisesta.

Jos kuitenkin katsoo, millaisia kannanottoja herätysliikkeet ovat tosiasiallisesti viime aikoina ottaneet, eipä kirkon piispoilla ole pahemmin syytä huoleen. Eri asia on tietysti se, että herätysliikkeiden yksittäisiä kannattajia on varmasti eronnut kirkosta esimerkiksi arkkipiispan lausuntojen seurauksena.

Herätysliiketaustainen Perusta-lehti omisti tämän vuoden ensimmäisen numeronsa lähes kokonaan kirkkokysymyksen puimiseen. Perustassa annettiin ymmärtää, että tänne saattaisi kukaties lähitulevaisuudessa syntyä eräänlainen Missouri-synodin alaosasto, uusi kirkko. Amerikkalainen Missouri-synodi on kauan ollut jonkunlaisen peikon maineessa Suomen kirkollisessa elämässä. Yleensä sillä ovat pelotelleet liberaalit. On jotenkin erikoista, että Perusta ottaa tämän saman aseen käyttöönsä.

Perusta-lehti ei halua mitään uutta kirkkoa. Mutta miten pitäisi toimia näissä vaikeissa vaiheissa? Ei ole oikein vain arvostella toisia, jotka ovat jotakin yrittäneet vaikka sitten kuinka puutteellisestikin. Piispa Soramies tuo samassa Perustan numerossa olleessa haastattelussaan esille ajatuksia, joita kannattaisi kuunnella: “Perinteinen herätysliikkeiden toimintamalli on syntynyt ympäristössä, jossa oli olemassa tunnustukseen pitäytyvä kirkko paikallisseurakuntineen ja pappeineen. Herätysliikkeiden roolina on ollut ravistella hereille ja samalla tukea sananjulistustyössä näitä seurakuntia. Tämä toimintaympäristö on kuitenkin katoamassa ja monin paikoin jo kadonnutkin. Muuttunut tilanne vaatii herätysliikkeitä ottamaan kokonaisvaltaisen vastuun kristittyjen hengellisestä elämästä varmistamalla heille pääsyn armonvälineitten äärelle.”

Kategoriat
5/2014 Evankeliumi

MITÄ EVANKELIUMI ON?

Mutta enkeli sanoi heille: “Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.”

Tästä nyt näet, mitä evankeliumi on; se on nimittäin iloinen julistus Kristuksesta, autuaaksitekijästämme. Se joka häntä oikein julistaa, julistaa evankeliumia ja pelkkää iloa. Saattaako sydän enää kuulla suurempaa iloa kuin sen, että Kristus annetaan hänen omaksensa? Enkeli ei sano ainoastaan: ”Kristus on syntynyt”, vaan hän omistaa Kristuksen syntymän meille sanoen: ”Teidän Vapahtajanne!”.

Evankeliumi ei siis ainoastaan tuo esiin kertomuksia Kristuksesta, vaan se omistaa ja antaa ne kaikille, jotka ne uskovat, ja se onkin, niin kuin yllä sanoimme, evankeliumin oikea luonne. Mitä auttaa minua, vaikka hän olisi syntynyt tuhannen kertaa, ja vaikka siitä minulle joka päivä mitä suloisimmin veisaeltaisiin, ellen minä saa kuulla sen koskevan minua ja kuuluvan minulle? Kun se ääni kaikuu, kaikukoon sitten kuinka hiljaisesti ja kehnosti tahansa, kuuntelee sydämeni sitä kuitenkin riemuiten; se saavuttaa tarkoituksensa ja kaikuu niin pohjattoman hyvältä. Jos jotakin muutakin olisi julistettava, olisi tämä evankelinen enkeli ja enkelievankelista siitä kyllä maininnut.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 298. Helsinki 1941. SLEY

Kategoriat
5/2014 Evankeliumi Neitsyt Syntymä

NEITSEESTÄSYNTYMINEN MARKUKSEN EVANKELIUMIN 4:26-29 MUKAAN

Lasse Lappalainen

”Ja hän sanoi: ’Niin on Jumalan valtakunta, kuin jos mies kylvää siemenen maahan; 27 ja hän nukkuu, ja hän nousee, öin ja päivin; ja siemen orastaa ja kasvaa, hän ei itse tiedä, miten. 28 Sillä itsestään maa tuottaa viljan: ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään. 29 Mutta kun hedelmä on kypsynyt, lähettää hän kohta sinne sirpin, sillä elonaika on käsissä’.” (Mark. 4:26–29)

Markus 4:26-29 alkutekstin mukaan sanatarkasti käännettynä ja   selitettynä

”Ja hän sanoi: ’Näin on Jumalan valtakunta, kuten Mies heitti Siemenen maahan,

27. ja nukkui ja herää yöllä ja päivällä, ja Siemen versoaa ja tulee pitkäksi; samoin ei tiedä itse.

28. Omasta halusta maa kantaa hedelmää: ensin korsi, sitten tähkä, sitten täyden jyvän tähkänä.

29. Mutta kun hedelmä sallii, heti hän lähettää sirpin, sillä leikkuun aika on käsillä.”[i]

Tekstin selityksiä

Tämä neljän jakeen jakso Markuksen evankeliumissa on sikäli ainutlaatuinen, että sitä ei ole rinnakkaisissa Matteuksen eikä Luukkaan evankeliumeissa. Sitä käytetään ev. lut. kirkossa evankeliumitekstinä (5. sunnuntai loppiaisesta 3. vuosikerta 2. lukukappale evankeliumitekstinä. Suomen evankelis- luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja II Evankeliumikirja Hyväksytty kirkolliskokouksessa 8. toukokuuta 1999, s. 139 uuden käännöksen mukaan).

Vaikka teksti sinänsä on hyvin lyhyt ja tiivis, se pitää silti sisällään erityisen paljon opetusta Jumalan valtakunnan olemuksesta. Se puhuumiehestä tarkoittaen sillä Kristusta itseään. Samoin se puhuu maahan heitetty Siemenestä, joka öin ja päivin, kylväjä nukkuessakin, kasvaa järjelle käsittämättömällä tavalla (huomaa vastaava sanapari “nukkua” – “herätä” samoin Kristuksesta Mark. 4:38!) Kuitenkin omasta halustaan eli automaattisesti maa kantaa hedelmää.[ii] Jakeessa on kyse siitä Iankaikkisesta Totuudesta, joka versoo eli syntyy yliluonnollisesti, koska Jes. 4:2 mukaan “Jahven Verso” on paralleeli eli rinnakkainen “maan Hedelmälle“, sillä hänestä sanotaan: “Ja hän nousee Hänen eteensä Imeväisenä ja niin kuin Juuri kuivasta maastaJes. 53:2) ja on ilmaantuessaan kolmenlainen: 1) korsi, 2) tähkä, 3) täyden jyvän tähkäpää.

Mistä sitten tekstissämme tarkemmin sanottuna on kysymys? Vastauksen saamme itse tekstistä esimerkiksi palaamalla Markuksen evankeliumin neljännen luvun jakeeseen 11, jossa Jeesus sanoo omille opetuslapsilleen: ”Teille on lahjoitettu Jumalan valtakunnan salaisuus”.  Matteuksen 13:11 vastaava kohta on: ”sillä teille on lahjoitettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet”, kun  taas  Luuk. 8:10 puolestaan kuuluu: Teille on lahjoitettu tuntea Jumalan valtakunnan salaisuudet.”

Yhteistä näille kolmelle evankeliumitekstille on se, että Salaisuus esitetään vertauksina. Tämä vastaa Vanhan testamentin ennussanaa Jes. 6:9-10. Tosin Markuksella ja Luukkaalla Jesaja-lainaus on lyhennelmä, kun taas Matteuksella se on kokonaan.

Hesekiel avaintekstinä

Jeesus itse sanoo ihmetellen Jumalan valtakunnan salaisuuden olevan vielä opetuslapsillekin käsittämätön.[iii]

Evankelista Markus on saanut samasta Hesekielin kirjan luvusta 12 toisen, tätä vielä harvinaisemmankin kreikankielisen sanonnan omaan esitykseensä, johon palaamme tuonnempana. Muutoinkin voimakkaan eskatologisesti painottunut Hesekielin kirja on erityisen suuresti vaikuttanut juuri Uuden testamentin sanomaan, erityisesti sen kristologiaan (oppiin Kristuksesta).

Jeesus käytti erityistä Galilean arameaa puhuessaan ”vertausta”, ”viisasta sananpartta”, ”arvoitusta” ja ”vertailua”merkitsevää sanaa mathlaa´, josta voimme vakuuttua meille säilyneestä Pešittan Uuden testamentin aramealaisesta käännöksestä. Edellä mainittu kreikan sana parabolee, joka merkitsee ’vertaus’,esiintyy Markuksella 13 kertaa (3:23, 4:2, 10, 11, 13, 30, 33, 34, 7:17, 12:1, 12, 13:28), Matteuksella 17 kertaa, Luukkaalla 18 kertaa ja muualla vain Hepr. 9:9, 11:19. Niinpä Markuksen kertomuksen mukaan jaksossa 4:14–34 Jeesus toistaa yhdeksän kertaa korostaen avainsanaa logos (”Sana”), joka toisin sanoen parhaalla mahdollisella tavalla selittää sekä Jumalan valtakunnan salaisuuden että sitä kuvaavan ilmaisun ”tämä vertaus”.

Markus 4:21-25

”Ja hän sanoi heille: ´Ei kaiketi Lamppu tule sitä varten, että se pantaisiin vakan alle tai vuoteen alle. Eikö pikemminkin lampunjalkaan asetettavaksi?[iv] Sillä ei ole Kätketty ellei sitä varten tule julkiseksi, eikä Salattu syntynyt muuta varten kuin näkyväksi.[v] Jos jollakin on korva, kuulemalla kuulkoon.[vi] Ja hän sanoi heille: ´Katsokaa miten kuulette. Millä mitalla mittaatte, tullaan mittaamaan teille, jopa teille tullaan antamaan lisäksikin.[vii] Sillä jolla on, hänelle tullaan lahjoittamaan. Mutta jolla ei ole, niin ikään minkä omistaa, tullaan ottamaan häneltä pois.”[viii][ix]

Ennen varsinaisen tarkastelumme kohteena olevaa jaksoa 4:26–29 Markus on sijoittanut jakeisiin 4:21–25 Jeesuksen tärkeän puheen lampusta. Se tuo mieleen Jeesuksen maailman Valona, koko ihmiskunnan ainoana toivona. Samoin se tuo mieleen maininnan Salatun ja Kätketyn julkitulemisesta, samoin kuin oikean kuulemisen merkityksestä seurauksineen. Niin ollen salatusta ja kätketystä puhuttaessa kyseessä ei ole mikään epäilyttävä gnostilainen ajatuksen suuntaus, vaan Kristusta tarkoittava kielenkäyttö sellaisenaan. Nämä jakeet osaltaan täydentävät oppia Kristuksen neitseestäsyntymisestä.

Lampun ja lampunjalan raamatullinen merkitys

Tämä yksityiskohta tulee erityisen selvästi näkyviin Luukkaan 8:16 painotuksesta: ”Mutta ei kukaan lamppua sytyttävä peitä sitä astialla tai aseta vuoteen alle, vaan asettaa sen lampunjalkaan, jotta (seurakuntaan) sisälletulevaiset näkisivät Valon.”[x] Tässä on Luukkaan mukaan alkuseurakunnan kasteen kautta avattu sisälle tulo Kristuksen kirkon jäsenyyteen. Ks. Matt. 5:15-16. Luukashan oli Paavalin mitä läheisin työtoveri ja kokosydämisesti evankeliumille antautunut sivistynyt mies.

Mitä nyt tarkoittaa käsite lykhnia, ”lampunjalka”, raamatullisessa kielenkäytössä? On kysymys samasta lampusta kuin israelilaisessa jumalapalveluselämässä Mooseksen ja Salomon aikana puhuttaessa pyhäkössä ja temppelissä olevista ”lamputa” (neer,) sekä,”lampusta” (menooraa), ”lampunjalasta”, joka on seitsenhaarainen ja siten symboloi Jumalan olemusta sikäli että luku 7 esiintyy hepreassa 164 kertaa, arameassa 6 kertaa ja kreikassa 88 kertaa (joista Ilmestyskirjassa 55 kertaa).[xi][xii]

Jumalan valtakunnan rikkaus

Jeesuksen opetusta yleensäkin hallitsee myöhäisjuutalaisuuden apokalyptisen kirjallisuuden tavoin puhe Jumalan valtakunnasta. Markuksella se toistuu 14 kertaa: Mark. 1:15, 4:11, 26, 30, 9:1, 47,

10:14 15, 23, 24, 25, 12:34, 14:25, 15:43. Jumalan valtakuntaa kuvaa niin ikään mies sekä aivan erityisesti hänen kylvämänsä siemen, josta Markus käyttää Uudessa testamentissa yleisemmän sperma-sanan sijasta harvinaisempaa samaa tarkoittavaa käsitettä sporos (Mark. 4:26, 27)[xiii]  Markus käyttää siemenestä puhuessaan maskuliinista määräävää artikkelia ho jakeessa 4:27, mikä siis tarkoittaa Kristusta samoin kuin vielä selvemmin ilmaistuna Luuk. 8:11: Siemen on Jumalan Sana” (ho sporos estin ho logos tou theou).  Teksti on lähinnä Jes. 55:10-11:n mukainen.

Tämän ytimekkään siemenen kasvun kehitystä kuvataan kahdella verbillä: blastanoo (”itää”, ”kasvaa”, ”versoa”; Mark. 4:27 ja muualla Matt. 13:26, Hepr. 9:4, Jaak. 5:18). Toinen verbeistä on edellistäkin merkittävämpi meekynoo ( ”pidentyä”, ”venyä”, ”kasvaa”, ”versoa) koska se tunnetaan Uudessa testamentissa vain Markuksella 4:27.

Olemme jo edellä kiinnittäneet huomiota Markuksen Hesekielin kirjasta 12:23 saatuun sanavalintaan ”tämä vertaus”, ja nyt meillä on siis edessämme toinen samasta tekstiyhteydestä peräisin oleva mm. pidentymistä merkitsevä erityinen eskatologinen termi. Tällöin on huomattava, että kyseinen Markuksen peräti harvinaislaatuinen verbi esiintyy Septuagintassa Hesekielillä kahdesti (Hes. 12:25, 28) ja Jesajan kirjassa 44:14b: ”minkä Herra (kyrios) istutti ja sade teki pitkäksi.” Jesajan heprealainen teksti on kirjoitusasultaan erikoinen laakeripuun osalta ja siksi se on saanut Septuagintassa kristologisen merkityksen ”Herra”. Latinankielinen Vulgatan käännös on heprealaisen tekstin mukainen.

Nyt olemme siinä erikoisessa tilanteessa, että kyseinen Jesajan kirjan kohta on kreikankielisessä tekstissä saanut messiaanisen Herraa tarkoittavan merkityksen: Herra on sateen synonyymi! Lainatun kohdan heprealainen alkuteksti on huomion arvoinen: ”hän istutti laakeripuun ja sade teki suureksi.” Vain tässä esiintyvä heprean sana ´oorän merkitsee laakeripuuta (Laurus nobilis), ja se on useissa heprean käsikirjoituksissa kirjoitettu poikkeavalla tavalla siten, että sanan viimeinen kirjain niin sanottu nun-sofit onkin kirjoitettu tavallista pienempänä, jotta lukija silloinkin ymmärtäisi paremmin tekstin sisällön, varsinaisen tarkoituksen, Kristuksen. Qumranin a-käsikirjoituksen palstalla XXXVII rivillä 20 kirjoitus on normaalin kokoinen loppukirjain.[xiv]

”Automaatin” tulkinnasta

Erityisen merkittävä avainsana koko Markuksen evankeliumin teologiaa ajateltaessa on jakeen 4:28 adjektiivi automatos,”omasta halusta”, ”omasta takaa”, ”itsestään”, ja sitä käytetään tämän lisäksi erityisen keskeisesti Uudessa testamentissa ainoastaan Ap. t. 12:10:ssä. Tästä Pietarin kokemasta ihmeellisestä tapauksesta saamme sen tärkeän opetuksen, etteivät mitkään inhimilliset esteet ole suinkaan voittamattomia Jumalan valtakunnan sanoman, evankeliumin, etenemiselle. Vahvarakenteinen suljettu rautaporttikaan ei ole Herran enkelin edessä yhtään mitään! Samainen enkelimaailmahan Jumalan Pojan muodossa pelasti Sadrakin, Meesakin ja Abednegon tulisesta pätsistä (Dan. 3:25, 28).

Vaikka tämä Jumalan valtakunnan salaisuuden olemusta osuvasti kuvaava ”automaatti” ei esiinny kuin noissa kahdessa Uuden testamentin jakeessa, niin siitä huolimatta meidän on syytä tarkastella kyseisen sanan käyttöä eritoten Vanhan testamentin kreikkalaisessa käännöksessä, Septuagintassa, jossa se on seuraavissa kuudessa jakeessa: 3. Moos. 25:5, 11, Joos. 6:5, 2. Kun. 19:29, Job 24:24,

Viisauden kirja 17:6.

3. Mooseksen kirjan jakeista 25:5, 11 näemme sekä sapattivuoden levon että riemuvuoden jälkeisen ”spontaanin kasvun”, ”jälkikasvun” – sitähän kreikan ”automaatin” pohjana oleva heprean homofoninen sana saafiiach II nimenomaan tarkoittaa![xv] Toinen tekstikohta on hyvin kuvaava sekin, nimittäin 2. Kun 19:29. Siinä kun sanotaan: ”Ja tämä on sinulle merkkinä/ihmeenä (määräinen muoto ha´oot, kreikan seemeion, latinan signum): tänä vuonna syödään jälkikasvua (heprean saafiiach II, kreikan automata), ja toisena vuonna leikkuuta seurannutta itsestään kasvanutta viljaa, kun taas kolmantena vuotena kylväkää ja leikatkaa, sekä istuttakaa viinitarhoja syödäksenne niiden hedelmää.”

Kuten näemme, tässä kertautuu määrätietoinen kolmitahoisuus: tänä vuonna, toisena vuonna ja kolmantena vuonna, mikä on luonteenomaista juuri Markuksella (4:28) viljan siemenen kasvun eri vaiheita kuvattaessa. Siinäkin on itse asiassa kyse sanomattomasta Jumalan ihmeestä, Kristuksesta. Kaikkihan edellä lainatun Toisen Kuningasten kirjan mukaan on toteutuneena Kristuksessa – koko Pyhän Kolminaisuuden syvimpänä salaisuutena. Sillä niin kuin sade ja lumi ovat peräisin taivaasta, niin on myös Markuksen 8:11 mukaan seemeion,”merkki”, ”jälki”, ”symboli”, ”osoitus”, ”signaali”, ”tunnusteko”, ”ihme”, ”enne”  taivaasta eli Jumalasta itsestään.

Realistinen näkökulma neitseestä syntymiseen Markuksella

Tähän Markuksen evankeliumin kokonaisvaltaiseen teologiaan voidaan perustellusti soveltaa esimerkiksi tunnettua profeetta Jesajan kirjan ennustusta erityisestä merkistä, ihmeestä, raskaana olevasta neitsyestä (määräisessä muodossa sekin), jossa siis sikiää tuleva Poika (Jes. 7:11 ja 14).

Tällöin olemme Markuksen evankeliuminkin osalta sen tosiasian edessä, että siinäkin on selvääkin selvempi oppi Kristuksen neitseellisestä syntymästä. Tätä näkemystä on Uutta testamenttia koskevassa teologisessa keskustelussa perinteisesti aina pidetty sulana mahdottomuutena, koska ajatusta ennalta olevasta (prae-eksistenssi) Jumalan Pojasta yhdessä neitseellisen syntymän kanssa ei ole pidetty lainkaan mahdollisena. Se on totaalisesti suljettu kaiken vakavasti otettavan teologisen eksegetiikan ulkopuolelle!

Meillä tätä lempiolettamusta toistavat varsin huolettomasti ilman mitään asiallista argumentointia nimekkäätkin eksegeetit, kuten Aimo T. Nikolainen, Heikki Räisänen, Lars Aejmelaeus, Rafael Gyllenberg, Jukka Thurén, Antti Laato jne.

Kuitenkin esimerkiksi arvostettu Uuden testamentin tutkija Ethelbert Stauffer on muun muassa tähdentänyt oikeutetusti Markus 6:3:ssa olevan Marian poika –maininnan merkitystä, koska Jeesuksella ei ollut biologista isää, josta Vanha testamentti todistaa 1. Moos. 3:15, Jes. 7:14, Jer. 4:31 = 1 QH X:7, Miik. 5:2. Baabelin Talmud Sanhedrin 98b lainaa juuri Miikaa. 1QH V:30-31.

Hyvänä esimerkkinä tästä mainittakoon emeritusprofessori Heikki Räisäsen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pitämästä väitösluennostaan 15.2.1969 alkaen markkinoima varsin keinotekoinen, äkkiväärä ja vailla selviä kielihistoriallisia tosiseikkoja oleva väittämä tuon teologian tunnetuksi tulemisesta muka vasta oikeastaan 110-luvulla Antiokian piispa Ignatioksella. Vastaavaa näkemystä edustaa myös Räisäsen professuurin pitkäaikainen edeltäjä piispa Aimo T. Nikolainen tunnetussa oppikirjassaan Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus.[xvi]

Kuitenkin jo niin kutsuttu ”ensimmäinen evankeliumi” on täysin myöhemmän Jes. 7:14 (”Sen tähden Herra itse antaa teille merkin/ihmeen. Katso, neitsyt (heprean haa`almaa) on raskaana oleva, ja synnyttää pojan, ja sinä kutsut hänen nimellään Immanuel.”) lupauksen kaltainen,  sillä siinäkin nainen on määräisessä muodossa ja kuuluu: ”Ja minä asetan vihan sinun välille ja vaimon (heprean haa´iššaa) välille, ja sinun siemenesi välille ja hänen Siemenensä välille: Hän on murskaava sinun pääsi ja sinä olet pureva häntä kantapäähän” (1. Moos. 3:15). Mainittakoon, että alkutekstissä tärkeä sanonta ”hänen siemenensä” esiintyy ainoastaan tässä. Ei ole toista vaimon siementä kuin Kristus, josta Paavali todistaa Gal. 4:4: ”Mutta kun ajan täyteys tuli, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen.”

Jakeen kysymyksen asettelu vaimon siemenen eli Kristuksen ja käärmeen eli Saatanan välillä on aivan sama kuin Matteuksen ja Luukkaan kylväjävertauksissa, mikä ei tule tosin Markuksella esille. Vrt. erityisesti Kristus käärmeen/paholaisen voittajana (Ps. 91:13, Jes. 11:8). Puhumattakaan koko siitä jo Vanhan testamentin teologiaa hallitsevasta erityispiirteestä, mikä on tyypillistä sen pohjalta muodostetussa Uudessa testamentissa.

Näin ollen erityisesti kaikki neljä evankeliumiamme (myös Joh. 1:3b, 16:21, 18:37) opettavat suurella yksimielisyydellä Kristuksen neitseellistä syntymää eikä se Paavaliltakaan puutu. Sama koskee myös niin Heprealaiskirjettä kuin Ilmestyskirjaakin.

Kolmanneksi Job 24:24bloppu on hepreaksi: uukeroo´š šibboolät jimmaaluu eli ”Ja niin kuin tähkän pää heidät leikataan.” Vastaavaa ilmaisua ei ole muualla Vanhassa testamentissa! Heprean sana šibboolät I”viljan tähkä”, ”kimppu” on hyvin merkittävä käsite Raamatussa (1. Moos. 41:5-27, Tuom. 12:6, Ruut 2:2, Job 24:24, Jes. 17:5; ”oliivipuun lehvä” Sak. 4:12, ja sen šibboolät II toinen merkitys on ”tulva”, ”virta”, Tuom. 12:6, Ps. 69:3, 16, Jes. 27:12; Siir. 4:12).

Näin ollen sanan varsinainen merkitys on yhteydessä Kristuksen ristin kärsimykseen ja ehtoollisen teologiaan leikkaamisesta puhuttaessa samoin kuin usein myös Uudessa testamentissa. Jobin kirjan tekstissä on myös se erikoinen piirre – mikä on hyvin tavallista Raamatun hepreassa ja arameassa sekä Targumeissa, Qumranin kirjallisuudessa että Siirakin kirjassa – että nimittäin näiden kolmen Jobin heprean sanan alkukirjaimet luettuna vasemmalta oikealle (hepreaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle, toim. huom.) ovat Jeesuksen nimi alkuperäisessä Galilean länsiaramean murteen muodossa JEŠU. Samalla tavoin se ilmaistaan myös toisessa seemiläisessä kielessä, syyriassa.

Tähän teologiseen kristologiaan on oma syynsä siinäkin, että jopa samassa Jobin Septuagintan kreikkalaisessa tekstissä tavataan peräti kaksi Markuksen 4:28 tuntemaa keskeistä sanaa stakhys, ”tähkä”, ja automatos, ”itsestään”. Näin ollen meillä on kaksinkertainen kielellinen tekstitodistus arameaksi ja kreikaksi Kristuksesta, Raamatun Herrasta ja Kuninkaasta.

Neljänneksi ja samalla viimeiseksi tekstinäytteeksi käsitteestä ”itsestään” otamme apokryfisen Viisauden kirjan kohdan 17:6: ”He näkivät ainoastaan itsestään tulen, täynnä pelkoa.” Tässä on rinnakkain kaksi Markuksen 4:28 käyttämää kreikan sanaa automatos ja pleerees. Siis ”itsestään” ja ”täysi”. Vastaavaa käsiteparia ei ole yhdessäkään edellä mainitussa kolmessa muussa tekstissämme.[xvii]

Lopuksi, Markus päättää tarkastelumme kohteena olevat neljä jaetta Jooelin kirjan muistumaan sirpistä, joka lähetetään, koska sato on kypsynyt leikkuuta varten.

Käytetyt Raamatun sitaatit pääasiassa Lappalaisen käännöksinä.


[i] ??? ??????• ????? ????? ? ???????? ??? ???? ?? ???????? ???? ??? ?????? ??? ??? ???

kai elegen houtoos estin hee basileia tou theou hoos anthroopos balee ton sporon epi tees gees

??? ??????? ??? ????????? ????? ??? ??????, ??? ? ?????? ?????? ??? ????????? ?? ??? ????? ?????.

kai katheudee kai egeireetai nykta kai heemeran, kai ho sporos blasta kai meekyneetai hoos ouk oiden autos.

???????? ? ?? ??????????, ?????? ?????? ???? ?????? ???? ?????[?] ????? ?? ?? ??????. automatee hee gee karpoforei, prooton khorton eita stakhyn eita pleeree[s] siton en too stakhyi.

???? ?? ??????? ? ??????, ????? ?????????? ?? ????????, ??? ?????????? ? ????????.

hotan de paradoi ho karpos, euthys apostellei to drepanon, hoti paresteeken ho therismos.

[ii] Samoin Ps. 85:12: ´ämät mee´äräts titsmaach “TOTUUS VERSOO MAASTA”

[iii] teen paraboleen tauteen, aramean lmathlaa´ haanaa “tämä vertaus”, jakeessa 4:13 (Markuksella sanonta ainoastaan tässä), mikä on kielellisesti aivan samassa muodossa kuin Hesekielin kirjan kohdassa 12:23 sen kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä, mikä on heprealaisen alkutekstin mukaan “tämä viisauden sananparsi”.

[iv] Jes. 60:19-20, Matt. 5:15, 6:22, Luuk. 8:16-18, 11:33-34, 36, 12:35, 15:8, 2. Piet. 1:19, Ilm.   18:23, 21:23!, 22:5.

[v] 5. Mos. 29:28, Tuom. 3:19, Job 11:6, 12:22, 34:22, Ps. 139:11-12, Sananl. 11:13, 15:22-23,   25:11,

Jes.  45:19,  Aam.  3:7,  Dan.  2:22;  Siir.  8:18  (heprean  sanaleikki  zaar  ”vieras”,  ”outo”  –  raaz

”salaisuus”),  19:11-12,  23:19-20,  41:14;  Matt.  10:26-27,  13:35,  Mark.  6:14,  Luuk.  8:17, 12:2,

18:34,   Joh.   1:14:   Ja   Sana   syntyi  (aoristi,  kuten  tekstiyhteyskin  Joh. 1:3,10 edellyttää

käännettäväksi) lihaksi”, 2:11, 7:4, 10, 27, 42, 18:20, 21:1, Room. 16:25-26, 1. Kor. 4:1, 5, 2. Kor.

4:6, Ef. 2:19-22, 3:5, 9, 5:32, Kol. 1:18, 26, 2:2-3, 1. Tim. 3:9 kreikan mysteerion tees pisteoos, aramean raazaa´ dimheeimenuuthaa´, heprean sood ha´ämuunaa, latinan mysterium fidei, ”uskon salaisuus“,

Tim. 3:14-16: ”Kirjoitan tämän sinulle toivoen tulevani luoksesi nopeasti. Mutta jos viivyn, tietäisit kuinka pitää Jumalan huoneessa vaeltaa, joka on elävän Jumalan kirkko: totuuden pylväs ja perustus. Samoin me tunnustamme suuri on jumalisuuden salaisuus. Hän tuli julkiseksi lihassa, oikeaksi osoitettu Hengessä, ilmestyi enkeleille, saarnattu pakan(akans)oissa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen”,

Barn. 5:6, 6:7, 14, 7:7, 12:10, 14:5, 15:9, Ign. Ef. 18:2-19:2-3, Ign. Trall.  9:1-2, 2. Kleem. 14:2-3;

Matt. 11:19, 16:18, 1QH X:10 sood ´ämät ”totuuden perustus”, CA VII:1-4 saksalainen teksti, Apol. VII, VIII:16-20, 22, Ef. 1:22-23, 2. Tim. 1:10, 2:19, Hepr. 9:26, 1. Piet. 1:20, 1. Joh. 1:2,  3:5,

8,  Ilm.  2:17.                      Aramean  millaa  setiimaa  ”kätketty  Sana”  ja  raazaa´  ´illaa´aa  huu´  ”tämä  on yliluonnollinen salaisuus” = 1. Tim. 3:16 eusebeias mysteerion ”jumalisuuden salaisuus”.

[vi] Jes. 6:9, Matt. 11:15, 13:14, 13:43, Mark. 4:9, Luuk. 8:8, 14:35, Ilm. 2:7, 11, 17, 29, 3:6, 13, 22.

[vii] Viis. 11:20, Matt. 6:33, 7:2, Luuk. 6:38, 12:31, Ap. t. 2:41, Room. 12:3, Ef. 4:7, 13, 16.

[viii] Matt. 13:12, 25:29, Luuk. 19:26.

[ix] Matteuksen evankeliumin rinnakkaistekstit: Matt. 5:15: ”Eikä lamppua sytytetä ja aseteta sitä vakan alle, vaan lampunjalkaan ja loistaa kaikille huoneessa oleville.”  (Mark. 4:21) Matt. 10:26: ”Älkää siis pelätkö heitä. Sillä ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tule paljastetuksi ja salattua, mikä ei tule tunnetuksi.”  (Mark. 4:22) Matt. 7:2: ”Sillä millä tuomiolla tuomitsette, teidät tuomitaan. Ja millä mitalla mittaatte, teille tullaan mittaamaan.”  (Mark. 4:24) Matt. 13:12: ”Sillä joka omistaa, hänelle tullaan antamaan ja oleva yltäkyllin, mutta joka ei omista, myös omistama tullaan ottamaan häneltä pois.”  (Mark. 4:25)

Luukkaan evankeliumin rinnakkaisteksti : Luuk. 8:16-18: ”Mutta ei kukaan Lamppua sytyttävä peitä sitä astialla tai aseta vuoteen alle, vaan asettaa lampunjalkaan, jotta sisälletulevaiset näkisivät Valon. Sillä ei ole Salattua, mikä ei tule julkiseksi eikä Kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja tule näkyväksi. Katsokaa siis, kuinka kuulette. Sillä joka omistaa, hänelle tullaan antamaan. Ja joka ei omista, myös minkä luulee omistavan, tullaan ottamaan häneltä pois.”

[x] Luuk. 8:16 vanhimmissa käsikirjoituksissa jakeen loppusanat ”jotta sisälletulevaiset näkisivät Valon” on jätetty pois.

[xi] Vanhassa testamentissa tavataan sanonnat neer Eloohiim, ”Jumalan lamppu” = Kristus 1. Sam. 3:3; Ilm. 21:23, neer Jahve nišmat ´aadaam  ”Ihmisen henki on Jahven lamppu” Sananl. 20:27 = 1. Kor. 2:10! ja ´oor neer, ”lampun valo” Jer. 25:10 = Ilm. 18:22-23. Vrt. erityisesti: ”Sillä Sinun sanasi on jalkani lamppu ja valo teilläni” Ps. 119:105, ”minä sytytän Voidellulleni lampun” Ps. 132:17 = Joh. 5:35, Luuk. 1:69, ”Sillä käsky on lamppu ja Toora/opetus on valo” Sananl. 6:23.

[xii] Tällöin on pantava merkille se tekstiyhteys, jossa ainutkertaista sanontaa ”Jumalan lamppu” käytetään, sillä 1. Samuelin kirjan 3. luvussa on alusta alkaen johdonmukainen kristologinen esitys Jahven Sanan harvinaisuudesta, kalleudesta, ja sen paralleeleista näky, jumalallinen ilmoitus, sekä Jahven temppeli, Jumalan arkki, että Jahven kolminkertainen kutsu Samuelille (samoin kuin jakeessa 21 kolmesti toistuva Jahve) huipentuessa sanontaan baššeliišiit, kreikan en tritoo, latinan tertio,”kolmannen kerran”, mikä ilmaus esiintyy ainoastaan tässä Vanhassa testamentissa. Kristologia ei kuitenkaan rajoitu vielä suinkaan tähän, vaan se hallitsee koko lukua kolme.

[xiii] Muualla vain Luuk. 8:5, 11, 2. Kor. 9:10. Septuagintassakin se tavataan ainoastaan 10 kertaa: 2. Moos. 34:21, 3. Moos. 26:5, 20, 27:16, 5. Moos. 11:10, Job 21:8, 39:12, Jes. 28:24, 32:10, Aam. 9:13.

[xiv] Mainittakoon, että tässä Jesajan jakeessa 44:14b oleva heprean sana gäšäm, ”sade” (ks. myös 1. Moos. 8:2, 3. Moos. 26:4, 1. Kun. 17:7, 14, 18:41, 45, 2. Kun. 3:17, Esra 10:9, 13, Job 37:6, Ps.

68:10, 105:32, Sananl. 25:14, 23, Saarn. 11:3, 12:2, Korkea Veisu 2:11, Jer. 5:24, 14:4, Hes. 1:28,

13:11, 13, 34:26, 38:22, Hoos. 6:3, Jooel 2:23, Aam. 4:7, Sak. 10:1, 14:17), on määräisessä muodossa, kuten Jes. 55:10-11: ”Sillä niin kuin sade ja lumi laskeutuu alas taivaasta, mutta ei palaa takaisin sinne, vaan kostuttaa maan ja hedelmöittää sen ja saa sen versoamaan, sekä lahjoittaa Siemenen kylväjälle ja leivän syötäväksi. Samoin tulee olemaan minun Sanani, joka tulee ulos suustani eikä palaa takaisin luokseni tyhjänä, vaan luo, mikä minua miellyttää sekä saa menestymään niin kuin Hänet lähetin.”  Ei siis ihme, että muuan Qumranin neljännen luolan Salaisuuden kirjan fragmentti toteaa: ”Hän luo Iankaikkisen sateen.” Molemmissa Jesajan teksteissämme on Septuagintan ”sadetta” merkitsevä hyetos, mikä on niin ikään tuiki tärkeä sana myös Uudessa testamentissa Ap. t. 14:7, 28:2, Hepr. 6:7, Jaak. 5:18 (=1. Kun. 18:42-45, Luuk. 12:54), Ilm. 11:6.

[xv] Ks. tämän sanan käytöstä edelleen 2. Kun. 19:29, Jes. 37:30. Sanan saafiiach I merkitys puolestaan on ”vuodatus” Job 14:19.

[xvi] Uusimpana näytteenä tästä siitä on Räisäsen maailmalla liberaaliteologien silmissä erityisen suurta arvostusta tiedemiehenä mainetta niittäneessä englanninkielisessä pääteoksessa 2010, josta hän on vielä leiponut apurahan turvin – kuten niin tavallista teologeille – suomalaisenkin version 2011.

[xvii] Ks. erityisesti sanan pleerees käytöstä Uudessa testamentissa: Matt. 14:20, 15:37, Mark. 6:43, 8:19, Luuk. 4:1, Joh. 1:14, Ap. t. 6:3, 5, 8, 7:55, 9:36, 11:24, 2. Joh. 8.

Kategoriat
5/2014 Joulu Lehdet

IDÄN VIISAAT MIEHET (Matt. 2:1–12)

Paul Kretzmann, USA

2:1: ”Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Beetlehemissä kuningas Herodeksen aikana.” Evankelistan käyttämä siirtyminen kytkee sopivasti yhteen kertomuksen Vapahtajan syntymää ympäröivistä tapahtumista kertomukseen tietäjien matkasta kumartamaan Jeesus-lasta. Se on kertomus siitä ”miten maailma otti äsken syntyneen messiaanisen kuninkaan vastaan. Kaukaa tulleet osoittivat kunnioitusta, oma kansa vihamielisyyttä. Tämä enteilee uuden uskon kohtaloa: pakanat ottavat sen vastaan, mutta juutalaiset hylkäävät sen.” (Schaller, Book of books, § 180)

Matteus ei määritä Jeesuksen syntymän ajankohtaa niin tarkasti kuin Luukas (Luuk. 2:1–2). Hän kuitenkin mainitsee hyvin tärkeän asian, joka vahvistaa Vanhan testamentin profetian mitä ihmeellisimmällä tavalla. Herodes oli näet kuninkaana tähän aikaan. Historia kutsuu häntä Herodes Suureksi, koska hän oli suuri poliittisessa älykkyydessä, diplomaattisessa nokkeluudessa ja hän uhrasi paljon voimavarojaan ulkonaisesti kauniiseen ja suureen. Mutta Herodes oli suuri, milteipä uskomattoman suuri, myös pahuudessa.

Hän oli idumealaisen Antipaterin, Juudean roomalaisen prokuraattorin, poika. Kunnianhimoisena hänen onnistui päästä Galilean käskynhaltijaksi, kun hän oli vain kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Sitten hänestä tuli käskynhaltija osaan Syyriaa (engl. Coele-Syria), Libanonin ja Libanonia vastapäätä olevien vuorijonojen väliselle hedelmälliselle laaksolle, johon kuuluu eteläinen Syyria ja Dekapolis ja jonka Rooman triumviri Antonius teki myöhemmin tetrarkiksi.   

Kun makkabealaiset olivat ajaneet Herodeksen maakunnasta, jossa hänen asemansa ihmisten keskuudessa oli aina ollut epävarma, hän pakeni Roomaan. Antoniuksen ja Augustuksen avustuksella Rooman senaatti julisti hänet Juudean kuninkaaksi 714 vuotta Rooman perustamisen jälkeen (37 eKr). Hänen täytyi hankkia valtakuntansa aseellisin voimin, mutta kun hän oli sen haltuunsa saanut, hän jatkoi valtansa kasvattamista julmalla ja häikäilemättömällä tavalla. Hän imarteli fariseusten vaikutusvaltaista puoluetta mahtavan temppelin pystyttämisellä ja muilla teeskennellyillä uskonnollisen kiivauden merkeillä. Hän tavoitteli Rooman suosiota liehittelevällä matelevaisuudella, erilaisilla myönnytyksillä pakanuudelle ja ottamalla käyttöön kreikkalaiset tavat. Kymmenestä vaimostaan hän teloitutti Hasmonealaisen Mariamnen, Hyrkanuksen tyttären. Pojistaan hän surmautti kolme, Antipaterin, Aleksanderin ja Aristobuluksen. Teloituksia oli paljon muitakin, ja ne olivat yhtä julmia kuin tuomittavia.

Hänen vallankäytölleen oli verenhimoisuus niin luonteenomaista, että historioitsijat ovat sivuuttaneet viattomien lasten surman Beetlehemissä merkityksettömänä tapahtumana. Sellainen oli Herodes Suuri. hänen valtansa lopullisessa ja ehdottomassa vakiinnuttamisessa täyttyi Herran sana: ”Ei siirry valtikka pois Juudalta eikä hallitsijansauva hänen polviensa välistä, kunnes tulee hän (engl. Shiloh, hepr. shilo, Messiaan nimitys), jonka se on ja jota kansat tottelevat” (1. Moos. 49:10; vrt. 27:40). 

”Ensiksi evankelista esittää kuningas Herodeksen, muistuttaaksensa kantaisä Jaakobin ennustuksesta, hän kun oli – 1. Mooseksen Kirjan 49. luvussa (1. Moos. 49:10) – sanonut: ’Ei siirry valtikka pois Juudalta eikä hallitsijansauva hänen polviensa välistä, kunnes tulee hän jonka se on’. Tämän ennustuksen valossa on selvää: Kristuksen täytyi olla saapuvilla silloin, kun valtakunta eli hallitus riistettiin juutalaisilta ja kun ketään Juudan heimosta syntyisin olevaa kuningasta tai päämiestä ei enää ollut hallitsijana. Näin kävi juuri tämän Herodeksen tullessa: hän ei ollut Juudan heimoa, ei edes juutalaissyntyinen, vaan Edomista tullut muukalainen, roomalaisten asettama juutalaisten kuninkaaksi, päälle päätteeksi herättäen niin suurta tyytymättömyyttä juutalaisissa, että hänen täytyi lähimain kolmenkymmenen vuoden ajan painiskella heidän kanssaan, vuodattaa sangen paljon verta ja surmata juutalaisten parhaimmistoa, ennen kuin pääsi heistä voitolle ja kukisti heidät.

Kun tämä ensimmäinen muukalainen oli hallinnut kolmekymmentä vuotta ja alistanut valtaansa kaiken siinä määrin, että rauhassa piti valtaa käsissään, ja kun juutalaiset olivat niin mukautuneet, ettei ollut olemassa enää mitään toivoa vapautua hänestä, ja kun näin Jaakobin ennustus oli toteutunut, silloin koitti ennustettu aika, silloin tuli Kristus, ensimmäisen muukalaisen hallitessa syntyen, ennustuksen mukaisesti saapuen, aivan kuin sanoen. Juudan valtikka on lakannut olemasta, muukalainen vallitsee minun kansaani, nyt on aika minun saapua; tuleepa minustakin kuningas, ja hallitus kuuluu nyt minulle.” (Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 555)

Jeesus syntyi Juudean Beetlehemissä, profeetallisen lausuman mukaisesti. Tämä Beetlehem erotetaan toisesta samannimisestä kylästä Galileassa, joka kuului aiemmin Sebulonin heimolle (Joos. 19:15). Kristuksen syntymäkaupunkia kutsutaan Juudan Beetlehemiksi (1. Sam. 17:12) ja Efrataksi (1. Moos. 48:7; Miik. 5:2). Se sijaitsee pienellä harjanteella tai rinteellä, josta on näkymä hedelmälliselle maanviljelysmaalle, josta voi olla peräisin sen ’leivän taloa’ merkitsevä nimi. Se on sopiva nimi kylälle, joka tuotti suurimpana poikanaan hänet, jota asianmukaisesti kutsutaan Elämän leiväksi (Joh. 6:35, 48). 

Ilmoitettuaan Jeesuksen syntymäpaikan ja -ajan evankelista jatkaa:

2:1b: ”Niin katso, tietäjiä tuli itäisiltä mailta Jerusalemiin.”

Hän esittelee uuden teeman elävästi. Hänen tarkoituksenaan on myös tuoda esille Juudeaa hallitsevan kuninkaan ja näiden pakanamailta peräisin olevien muukalaisten välinen ero. Hän kutsuu heitä viisaiksi miehiksi. Tarkemmin ottaen hän käyttää heistä nimitystä magi – hän ei kutsu heitä keskiaikaisen legendan tavoin kuninkaiksi, vaan sen ajan tiedemiehiksi, jotka monissa hoveissa muodostivat kuninkaan yksityisen neuvoston (Jer. 39:3; Dan. 2:48). He harrastivat pääasiassa lääketiedettä ja luonnontiedettä, varsinkin niiden salatieteellisiä sovellutuksia, unien selitystä, astronomiaa ja astrologiaa.

“Nämä magit eli ennustajat eivät siis olleet kuninkaita, vaan oppineita ja taitavia miehiä luonnonasioiden tuntemisessa… Nämä magit ovat siis olleet samanlaisia kuin Kreikanmaan filosofit ja Egyptin papit ja meikäläiset yliopistomiehet nykyisin; lyhyesti sanoen, magit ovat olleet rikkaan Arabian pappeja ja oppineita. Lähetetään nykyisistäkin yliopistoista hengellisiä, oppineita miehiä viemään lahjoja jollekulle ruhtinaalle.” (Luther, Kirkkopostilla I, 557)

He olivat tietäjiä itäisiltä mailta. Matteus käyttää luultavasti tarkoituksellisesti epämääräistä paikan ilmausta. On vähän merkitystä sillä, olivatko nämä miehet Arabiasta tai Persiasta tai Meediasta tai Babyloniasta tai Parttiasta. Juutalaisten keskuudessa on perinnäistieto, jonka mukaan Saban ja Arabian valtakunnassa olisi ollut profeettoja, jotka olivat Aabrahamin jälkeläisiä Keturan kautta, jotka olisivat välittäneet Jumalan Aabrahamille antaman lupauksen sukupolvesta toiseen. Kaikella tällä ei ole mitään merkitystä. Mutta sitäkin merkittävämpää on se, että nämä muukalaiset kaukaisesta maasta tulivat Jerusalemiin tällaisen epätavallisen asian tähden.

”Häntä, jota eivät tahtoneet etsiä hänen omaisensa, veriheimolaisensa ja kansalaisensa, häntä etsivät monen päivämatkan takaa saapuvat vieraan maan ihmiset; hänen luokseen, jonne eivät syvästioppineet eivätkä papit tahdo tulla kumartaen rukoilemaan, tulevat ennustajat ja tähtientarkkaajat. Olipa tuo varsin suureksi häpeäksi Juudan koko maalle ja kansalle: heillä on Kristus syntyneenä keskuudessaan, heillä olisi pitänyt kaikkein ensimmäiseksi, ennen muukalaisia, pakanallisia vierasmaalaisia, olla tämä tiedossa, ja ennen kaikkea pääkaupungin, Jerusalemin, asukkaiden olisi pitänyt tietää se. Todellakin ovat he täten saaneet voimakkaan kehoituksen Kristuksen tuntemiseen ja etsimiseen!” (Luther, Kirkkopostilla I, s. 558) 

Tietäjien lyhyt sanoma

2:2: ”Ja he sanoivat: ’Missä on se äsken syntynyt juutalaisten kuningas? Sillä me näimme hänen tähtensä itäisillä mailla ja olemme tulleet häntä kumartamaan.’” Heidän kysymykseensä sisältyi väite. Heillä oli varma tieto juutalaisten kuninkaan syntymisestä. Siitä ei ollut kysymys eikä siitä ollut keskustelemista. Oli syntynyt lapsi, joka on juutalaisten kuningas. Hänen kuninkuudestaan ei ole nyt epäilystäkään. Todiste, jonka tietäjät tuovat esille heidän uskonsa puolesta, on sensaatiomainen. He olivat nähneet tähden, joka oli nousemassa – silloin kun tämä ilmiö tuli näkyväksi. Se ei ollut mikä tahansa tähti tai meteoriitti tai erityisen kirkas komeetta tai epätavalllinen planeettojen konjunktio, vaan hänen tähtensä, tähti, joka oli pantu taivaankanteen tai joka säteili juuri tähän aikaan epätavallisen kirkkaasti.

Tämän tähden ilmestyminen ja – jakeen 9 mukaan – sen antama opastus oli heille varma merkki. Se oli varma tunnusmerkki heidän tuntemansa profetian, perimätiedon tai ilmoituksen täyttymisestä. On mahdollista, että heidän opettajansa olivat selittäneet Balaamin ennustuksen (4. Moos. 24:17) viittaavan todelliseen, materiaaliseen tähteen. Asia voi olla myös siten, kuin keskiaikaisessa legendassa, joka on saanut ilmauksensa vanhassa saksilaisessa runossa Heiland ja jonka mukaan Daniel välitti idän oppineille miehille juuri tätä tähteä koskevan perimätiedon. He olivat joka tapauksessa tulleet kumartamaan häntä, jonka syntymän tähti ilmaisi. He olivat tulleet osoittamaan hänelle kunnioitusta ja palvomaan häntä alamaisesti kumartuen hänen edessään ja antaen itsensä ja kaiken omaisuutensa hänen käytettäväkseen.

Hämmästyttävän ilmoituksen vaikutus

2:3: ”Kun kuningas Herodes sen kuuli, hämmästyi hän ja koko Jerusalem hänen kanssaan.” Herodeksen tyrmistys voidaan selittää kahdella tavalla. Herodes oli huolissaan kuninkaana, kuninkaan asemansa tähden. Hän oli saavuttanut itselleen suvereenin hallitsijan aseman menetelmillä, jotka eivät olleet ensinkään moitteettomia. Koska hän oli muukalainen ja vallananastaja, hän pelkäsi kilpailijaa, ja koska hän oli tyranni, hän pelkäsi, että kansa ottaa kilpailijan iloiten vastaan. Herodes tunsi pelkoa myös siksi, että oli ennustettu suuren ja merkittävän henkilön, Messiaan, juutalaisten kuninkaan, tuomitsevan sekä kansan että maailman – ja Herodeksen omatunto ei ollut puhdas. Ihmiset olivat toisaalta kiihdyksissään eri syistä. Paha omatunto ja syyllisyyden tunne huolestutti heitä heidän tekopyhyytensä ja itsekkyytensä tähden, jonka Messias varmasti havaitsisi. Tähän sekoittuneena oli kuitenkin Rooman ikeestä vapauttajan jännittynyt odotus. Tätä toivoa fariseukset olivat huolella vaalineet.

Herodeksen toimet hätätilanteen kohtaamiseksi

2:4: ”Ja hän kokosi kaikki kansan ylipapit ja kirjanoppineet ja kyseli heiltä, missä Kristus oli syntyvä.” Ei koko juutalaisen kansan suurta neuvostoa (Sanhedrin) – siihen kuuluivat myös vanhimmat, ja Herodes oli surmauttanut monia heistä – vaan ylipapit, sekä viran sen hetkinen haltija että aiemmat ylipapit, ja kirjanoppineet, jotka olivat myös poliittisia virkailijoita, jotka auttoivat maallisia viranomaisia yksityissihteereinä ja tilastotieteilijöinä. Kaikki nämä olivat oppineita miehiä. Tässäkin oli jälleen poliittinen siirto, joka oli suunniteltu vahvistamaan Herodeksen horjuvaa arvovaltaa: juutalaisten johtajat voisivat pitää kutsua salaiseen kokoukseen harvinaislaatuisena kunnianosoituksena. Herodes, joka oli tottunut käskemään, ilmaisi tässä tapauksessa hyvin huolella pyyntönsä kohteliain joskin vaativin sanoin. Hänen esittämänsä kysymys oli teologinen: missä Kristuksen syntymäpaikka perimätiedon mukaan on.

Juutalaisten johtajien vastaus kertoo salatusta tyytyväisyydestä

2:5–6a: ”He sanoivat hänelle: ’Juudean Beetlehemissä; sillä näin on kirjoitettu profeetan kautta: Ja sinä Beetlehem, sinä Juudan seutu, et suinkaan ole vähäisin Juudan ruhtinasten joukossa.” He antoivat vastauksen viivyttelemättä. Se heijasti senaikaista käsitystä ja oli sopusoinnussa Talmudin tradition kanssa. Esittämässään Raamatun todistuksessa he eivät lainaa Vanhan testamentin kohtaa kirjaimellisesti vaan yhdistävät profeetan sanat Miik. 5:2 ja 2. Sam. 5:2. 

Heidän vastaukselleen antoi ohimennen sanottuna muodon tietty rabbiiniseen opetukseen perustuva tulkinta. ”Et suinkaan ole vähäisin”– teksti sanoo. Beetlehem voi olla pieni kooltaan ja vaikutukseltaan, erityisesti verrattuna sen naapurina olevaan suurkaupunkiin, mutta se ei suinkaan ole vähäisin arvossa ja kunniassa. Sitä on voitu pitää pienenä ja merkityksettömänä tuhansien keskuudessa Juudassa, kaupunkien, jotka saattoivat kerskata, että niissä asui tuhat tai yli tuhat perhettä. Tästä huolimatta se saattoi silti parhaiten perustella väitteensä erinomaisuudestaan Juudan ruhtinasten joukossa. Tässä on kiistaton todiste: 6b. ”’sillä sinusta on lähtevä hallitsija, joka kaitsee minun kansaani Israelia.’” Halveksitusta kylästä tulisi Hän, joka pitäisi sitä kotikaupunkinaan ja jossa yhdistyisivät hallitsijalle tunnusomaiset ominaispiirteet lempeän, rakastavan ystävän ja valppaan vartijan ominaispiirteiden kanssa. Hän, jonka syntymä tekisi Juudan Beetlehemin tunnetuksi, olisi ruhtinas ja johtaja, jonka elämän tarkoituksena olisi väsymättömänä paimenena omistautua niille, jotka on hänen haltuunsa uskottu.

Herodes oli vakuuttunut saamansa informaation luotettavuudesta. Niinpä hän päätti poistaa mahdollisen kilpailijan nopealla ja perusteellisella, vaikkakin julmalla menettelyllä. Mutta hän tarvitsi lisää tietoa:

2:7. ”Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät tykönsä ja tutkiskeli heiltä tarkoin, mihin aikaan tähti oli ilmestynyt.” Tämä oli salainen neuvottelu, joka vastasi hänen poliittista juonitteluaan. Jos hän olisi tehnyt tiedustelunsa julkisesti, hänen liehittelijänsä olisivat voineet käydä epäluuloisiksi. Mutta hyväuskoiset vierailijat voitiin suostutella puhumaan vapaasti yksityisessä tapaamisessa ilman että he pelästyisivät. Herodes oli kiinnostunut siitä, milloin tähti täsmälleen ottaen oli ilmestynyt näkyviin ensimmäisen kerran. Hän ilmeisesti otaksui, että lapsen syntymä oli tapahtunut samanaikaisesti. Kaikki tämä oli erityisen vastenmielistä tekopyhyyttä. Hän teeskenteli olevansa sydämellisesti kiinnostunut kaikesta siitä, mikä koski tätä lasta, jonka kohtaloihin tähdetkin näyttivät kuuluvan.

Herodes toteuttaa suunnitelmansa

2:8a. ”Ja hän lähetti heidät Beetlehemiin sanoen: ’Menkää ja tiedustelkaa tarkasti lasta; ja kun sen löydätte, niin ilmoittakaa minulle’.” Herodeksella oli kova halu saada toteutettua suunnitelmansa menestyksellisesti. Siitä huolimatta hän uskotteli vilpittömille vierailijoilleen, ettei hänellä ollut sydämellään mitään muuta kuin saada heidän etsintänsä onnistumaan. Teksti viittaa siihen ajatukseen, että oli hyvin kiire. Hän lähetti heidät heti pois luotaan hellittämättä vedoten heihin ja miltei käskien: menkää ja tiedustelkaa. Älkää jättäkö kiveäkään kääntämättä. Etsikää hyvin perusteellisesti, että lapsi löytyisi. Eikä ainoastaan tämä: 2:8b. ”Että minäkin tulisin häntä kumartamaan.” Hän kruunaa tekopyhyytensä lopuksi emävalheella. Ei hän näet tahtonut taipua lapsen edessä häntä kumartaen palvomaan, vaan hän aikoi taivuttaa lapsen sielun kuoleman pölyyn.

Tietäjät toimivat kuninkaan sanojen mukaan yksinkertaisessa luottamuksessa

2:9: ”Kuultuaan kuninkaan sanat he lähtivät matkalle; ja katso, tähti, jonka he olivat itäisillä mailla nähneet, kulki heidän edellään, kunnes se tuli sen paikan päälle, jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.” He lähtivät Jerusalemista, ilmeisesti täysin yksin opastuksenaan vain yleiset ohjeet. Herodes ei tahtonut juoruilijoita niiden keskuudesta, jotka toimivat kuten hän. Mutta tietäjät katsoivat ylös taivaalle ja näkivät jälleen oppaansa siellä. He tunnistivat taivaallisen merkin, joka ensin oli herättänyt heidän huomionsa ihmeen tapahtumisesta. Tämä tähti kulki heidän edellään koko matkan, kunnes heidän tultuaan Beetlehemiin se pysähtyi tiettyyn paikkaan suoraan sen talon päälle, jossa lapsi oli, sillä hän oli heidän etsintänsä kohde, hänen luokseen heidät ohjattiin. Toinen todistus siitä, että tässä tarkoitettu tähti oli tehty juuri tätä tarkoitusta varten, on se, että se kulki pohjoisesta etelään. Sen on täytynyt olla paljon alempana kuin muut tähdet, koska se ilmaisi tarkasti missä talossa lapsi oli. “Tämä tähti, koska se kulkee tietäjien mukana Jerusalemista Beetlehemiin, kulkee pohjoisesta etelään. Helposti on tästä todettavissa, että sillä oli toinen luonne, rata ja asema kuin muilla taivaalla kulkevilla tähdillä. Se ei ole ollut kiintotähti, niin kuin tähtitieteellinen nimitys kuuluu, vaan vapaa tähti, joka on voinut kohota ja laskea, kääntyen mihin suuntaan tahansa.” (Luther, Kirkkopostilla I, s. 582)

Tähden ilmestymisen vaikutus tietäjiin

2:10: ”Nähdessään tähden he ihastuivat ylen suuresti.” He olivat ilosta suunniltaan. Heidän pitkä matkansa oli menestyksellinen. Heidän vaivalloinen etsintänsä oli päättynyt. Mitä voimakkain riemu, milteipä haltioitunut ilo valtasi heidät, kuten evankelista asian ilmaisee.

Matkan tarkoitus toteutuu

2:11a. ”Niin he menivät huoneeseen ja näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä. Ja he lankesivat maahan ja kumarsivat häntä.” Matteuksen kuvaus on niin elävä, että sanat kerta kaikkiaan pulppuavat iloisena virtana. Tietäjät näkivät omilla silmillään hänet, jota he olivat kaivanneet nähdä – lapsen, Messiaan, ennustetun Juudan tähden. Hänen äitinsä, Maria, ja hänen kasvatusisänsä, joka on tarkoituksellisesti sivuutettu, olivat nyt löytäneet suojan yhdestä kylän taloista. Tietäjät kumarsivat lasta itämaiseen tapaan lankeamalla polvilleen ja koskettamalla otsallaan maata. Täydellisesti antautuneina he V. 11b. ”avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa ja suitsuketta ja mirhaa.” He tulivat kädet täynnä, kuten sopii sellaisille, jotka astuvat kuninkaan eteen. He avasivat aarrearkkunsa. He ottivat esille kultaa – mitä kallisarvoisinta metallia – suitsuketta ja mirhaa, joka on kallisarvoista, puista tiputettavaa aromaattista pihkaa, jota käytetään paljon uskonnollisissa seremonioissa (Ps. 72:10; Jes. 60:6).

Se, sisältyykö lahjoihin mitään erityistä, salaista merkitystä, on turhaa spekulointia, joka on kiehtonut monia Raamatun selittäjiä. Yleisesti on sanottu: kulta kuninkaalle, mirha sille, jonka on määrä kuolla. Keskiaikaisessa runossa sanotaan näin: ”Ensimmäinen oli kulta, niin kuin hyvin mahtavalle Kuninkaalle; toinen oli mirha, niin kuin pappien Papille; kolmas oli suitsuke olemaan merkkinä hautaamisesta.” Lutherin selitys on yksinkertainen: ”Vaikkakin he (tietäjät) siis käyvät sisälle köyhään majaan, tapaavat sieltä köyhän nuorikon ja hänen viereltänsä poloisen lapsen, ja vaikka siis toistamiseen näyttää aivan toisenlaiselta kuin jos olisi kysymyksessä kuningas – idän palvelijansakin ovat arvokkaampia ja kunnioitusta herättävämpiä – eivät he taivu kiusaukseen, vaan suuressa, vahvassa ja täydessä uskossa he siirtävät silmistänsä ja aistimistansa kaiken sen, minkä luonto pitää harhana ja josta se pysyy erillään; he yksinkertaisesti seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, pitäen lasta kuninkaana; he polvistuvat hänen eteensä, kumartavat häntä ja antavat hänelle lahjoja.” (Luther, Kirkkopostilla I, s. 585)

Kertomuksen päätös

2:12: ”Ja Jumala kielsi heitä unessa Herodeksen tykö palaamasta, ja he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.” Tässä on toinen esimerkki siitä, miten Jumala puuttui asioihin ja teki tyhjäksi Herodeksen verenhimoiset suunnitelmat Vapahtajaa kohtaan. Tekstistä ei käy ilmi, että tietäjien vilpitön luottamus kuningasta kohtaan olisi antanut sijaa epäilykselle tätä kohtaan, ja että he olisivat pyytäneet Jumalalta merkkiä. Matteus vain kertoo, että he saivat Jumalan käskynä vakavan kehotuksen, voimakkaan varoituksen siitä, etteivät palaisi takaisin Jerusalemiin. On merkityksetöntä, saiko jokainen näistä tietäjistä näyn vai saiko ainoastaan heidän johtajansa Jumalan käskyn. Riittää, että he tottelivat tätä käskyä. He lähtivät, he vetäytyivät ja siten pakenivat omaan maahansa ottaen toisen karavaanireitin, joka oli kaukana Herodeksen vaarallisesta läheisyydestä. He olivat saavuttaneet tavoitteensa. He olivat nähneet pakanoiden valkeuden. Heidän sydämensä olivat täynnä uskovan sielun tyytyväisyyttä, joka on nähnyt Herran pelastuksen.

Kategoriat
5/2014 apologetiikka Lehdet

Apologetiikasta

Isto Vuorio, Vantaa

Mitä on apologetiikka

Apologetiikka-sanan taustalla on kreikan kielen puolustusta merkitsevä apologia-sana. Se tarkoittaa kristillisen teologian ja käytännön haaraa, joka keskittyy kristinuskon maailmankuvan perustelemiseen järjen ja yleisen ilmoituksen (omatunto, luonto, historia) avulla. Luonnollinen teologia eli Jumalan olemassaolon perusteleminen on yksi apologetiikan peruspilareista, toinen on pyrkimys Jeesuksen jumaluuden ja ylösnousemuksen historiallisuuden osoittamiseen. Anglosaksisissa maissa saattaa teologissa yliopistoissa ja seminaareissa olla jopa apologetiikan oppituoleja toisin kuin Suomessa.

Apologetiikka Raamatussa

Apologeettinen lähestymistapa näkyy jo Raamatussa. Kristinusko on aina Vanhan liiton ajoista asti ollut läpeensä historiallinen uskonto, joka seisoo konkreettisten, varsin tämänpuoleisten ja havaittavien historiallisten tapahtumien perustalla. Tärkeimpiä tällaisia polttopisteitä ovat luominen, syntiinlankeemus, Jeesuksen neitseellinen inkarnaatio (tuleminen ihmiseksi), ristinkuolema, ylösnousemus, taivaaseenastuminen ja paluu tuomiolle. Ilman näitä ei kristinuskolla olisi mitään annettavaa (1. Kor. 15:1–19, 30–32). Itse asiassa kristinusko on kaikkein lujimmin historiaan ankkuroituva uskonto, ja Uuden testamentin osalta tämä on vielä Vanhaa testamenttiakin ilmeisempää. Kaikki tyhjyyttään ja tyhmyyttään kumisevat henkistävät ja idealisoivat yritykset erottaa kristinusko historiasta ovatkin säännönmukaisesti päätyneet katastrofiin.

Ateismi sanan nykymerkityksessä oli Raamatun aikana hyvin harvinaista ja rajoittui muutamaan hassuun kreikkalaiseen filosofiin (esimerkiksi Lucretius 94–50 eKr). Raamattu toteaa melko yksikantaan, että ihminen, joka ei usko Jumalaan on ”hullu” (Ps. 14:1, 53:2, 92:7; Room. 1:18–32).

Vanhassa testamentissa enemmän sijaa saakin se, että perustellaan Israelin Jumalan olevan se yksi ja ainoa tosi Jumala, jolla on rajaton valta ja tieto. Israelin Jumala on myös persoonallinen, pitää huolta kansastaan ja on yhteydessä siihen profeettojensa kautta. Vastapoolina ovat pakanakansojen voimattomat, mykät ja moraalittomat epäjumalat. Perustelu on luonteeltaan kokemuksellinen ja historiallinen: Jumala on kerta toisensa jälkeen osoittautunut eläväksi ja kansastaan huolehtivaksi. Toteutuneet profetiat ja muut historiassa koetut ihmeet ovat merkkejä Jumalalta. Pääpaino on Jumalan ja hänen kansansa suhteessa, mutta joskus tunnustekoja tehdään myös muille kansoille (esim. faaraolle 2. Moos 7 alkaen).

Jeesuksen jumaluuden ja ylösnousemuksen todistaminen on itse asiassa aivan evankeliumien ytimessä, vaikka monet filosofisen naturalismin hapattamat raamatuntutkijat eivät tätä näekään. Edellistä argumentoidaan lähinnä Vanhan testamentin kirjoituksilla, Jeesuksen synnittömällä elämällä, tunnusteoilla ja opetuksilla (oma olemus ja merkitys, syntien anteeksijulistaminen jne.). Jälkimmäisen pääperusteluiksi nousevat Vanhan testamentin ohella tyhjä hauta ja Jeesuksen ilmestymiset seuraajilleen. Apostolien teoissa sama tahti jatkuu, painopisteitä ovat varsinaisen evankeliuminjulistuksen ohella Jeesuksen elämä, Vanhan testamentin Kristus-keskeinen tulkinta ja apostolien tunnusteot. Kirjetekstithän puolestaan on osoitettu kristityille ja sisältävät sen tähden vähemmän pakanoille suunnattua apologeettista materiaalia. Kuitenkin Jeesuksen jumaluutta ja ylösnousemusta (Room. 9:5; Fil. 2:6–11; Kol. 1:15–20; Hepr. 1:5–14 ym.) ja apologetiikan merkitystä (esimerkiksi 2. Kor. 10:3–5; 2. Kor. 12:12; Fil. 1:7,16; 2. Tim 2:24, 25; Tit. 1:9–11; Hepr. 2:3,4; 1. Piet 3:15, 16; Juud. 3) painottavia kohtia löytyy runsaasti. Uudessa testamentissa korostetaan jatkuvasti myös sitä, että todistajat ja kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat, ja ovat luotettavia (mm. Luuk. 1:1–4; Joh. 21:24, 25; 1. Joh. 1:1–4).

Apologetiikan historiaa varhaiskirkosta uskonpuhdistukseen

Varhaisista suurista kirkkoisistä Justinos Martyyri, Irenaeus, Klemens Aleksandrialainen, Tertullianus, Origenes, Athanasios Aleksandrialainen ja (Aurelius) Augustinus ovat kirjoittaneet apologeettisia teoksia, samoin vähemmän kuuluisat Aristeides Ateenalainen, Tatianos Assyrialainen, Athenagoras Ateenalainen sekä Theofilos Antiokialainen ja Marcus Minucius Felix. Kaikki nämä kirkkoisät puolustivat kristinuskoa enemmän tai vähemmän pakanallisessa ympäristössä. Myöhemmän keskiajan kuuluisia apologeettoja olivat Anselm Canterburylainen, (John) Duns Scotus ja eritoten Tuomas Akvinolainen, joilta löytyy klassisia jumalatodistuksia. Tilanne oli sikäli muuttunut, että oli siirrytty kristillisen kulttuurin ja ympäristön kauteen ja apologetiikka oli nyt enemmän teoreettista ja vähemmän käytännönläheistä.

Martti Lutherin ja luterilaisten isien suhtautumisen järjen ja näin ollen myös apologetiikan mahdollisuuksiin on usein katsottu olleen kielteisen. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Lutherilta löytyy luonnollisen Jumalan tuntemisen tunnustamista (Apt 17:22–31; Room. 1:18–23; 2:14–16) mutta myös voimakasta arvostelua sitä kohtaan, että järkeä käytetään uskoon ja oppiin liittyvien asioiden tietolähteenä. Kirpeä kritiikki järkeä kohtaan liittyy kaikenlaiseen ylimieliseen Raamatun mestarointiin. Uskoa koskevissa asioissa Raamatun sana ratkaisee, ei turmeltunut ihmisjärki. Myöskään luonnollinen Jumalan tunteminen ei ole sen kummemmin kolmiyhteisen Jumalan tuntemista kuin pelastavaa uskoakaan (Apt 4:12; 1. Joh 2:23; Jaak. 2:19).

Toisaalta on otettava huomioon ympäröivä kulttuuri ja historiallinen tilanne. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Tunnustuskirjat ei sisällä pykälää Raamatusta, koska siitä ei ollut erimielisyyttä, eivät apologeettiset kysymykset olleet ajankohtaisia. Vanhurskauttamisoppi oli se, joka oli kadoksissa. Kaikki uskoivat Jumalaan ja Jeesuksen ylösnousemukseen. Käytännössä ainoa poikkeus tästä olivat juutalaiset, joille Luther argumentoi Jeesuksen messiaanisuutta Vanhan testamentin avulla, jota sitäkin voidaan pitää apologetiikkana. Samoin Luther ja muut hänen jälkeensä käyttivät hyvinkin paljon järkeä puolustaessaan evankeliumia. Lutherin kerrotaan myös luvanneen Wormsin valtiopäivillä peruuttaa kirjoittamansa, jos hänen Raamatulla tai selkeillä järkisyillä osoitetaan olevan väärässä. Vielä on muistettava, että esimerkiksi Lutherin läheisellä työtoverilla Philipp Melanchthonilla ja myöhemmin toisella Martilla eli Martin Chemnitzillä on paljon apologeettista materiaalia.

Toisaalta luterilaisille on ollut aina selvää, ettei pelkkä tieto Jeesuksen jumaluudesta ja ylösnousemuksesta riitä pelastukseen (CA 4; Luuk. 16:31). Lisäksi Pyhä Henki synnyttää pelastavan uskon armonvälineiden (evankeliumi ja sakramentit) kautta (CA 2, CA 5). Toisin sanoen järjen ja apologetiikan mahdollisuudet ovat rajalliset.

Jumalan pelastusteoista uskovan hyveisiin

Uskonpuhdistuksen jälkeen nykyaikaisen luonnontieteen alkaessa kehittyä jotkut luonnontieteilijät, filosofit ja teologit (esimerkiksi René Descartes ja Marin Mersenne) yrittivät todistaa aukottomasti Jumalan olemassaolon. Johtuen osin tehtävän mahdottomuudesta, osin vielä alkeellisista menetelmistä tulos oli päinvastainen, mitä haluttiin. Alettiinkin epäillä siihen asti itsestään selvänä pidettyä Jumalan olemassaoloa ja varsinkin Hänen vaikutustaan (erityisesti ihmeitä). Niinpä sitten kirkkolaitosten sekä aiheellinen että aiheeton arvostelu purkautui aluksi deistisenä (ajatus, että Jumala on luonut maailman mutta jättänyt sen luonnonlakien varaan) ja myöhemmin ateistisena naturalismina ja valistusfilosofiana.

Myös teologian, kirkon ja uskonnollisten liikkeiden (esimerkiksi valistusteologia ja ainakin osittain myös pietismi) piirissä tieto ja pelastushistorialliset tosiasiat irrotettiin uskonkokemuksesta ja moraalista. Henkilökohtaisista kokemuksista, omasta uskonnollisuudesta ja omista hyveistä tuli uskon varsinaisia kohteita Jumalan historiallisten ja havaittavienkin pelastustekojen sijaan. Näin suojauduttiin muotifilosofian, ympäröivän kulttuurin ja näennäistieteen (esimerkiksi liberaaliteologia) kritiikiltä hyväksymällä ainakin passiivisesti myös antikristillisten oletusten ennalta määräämät tulokset, mutta katsottiin niiden olevan uskon (mitä se sitten näin määriteltynä onkaan) kannalta epäolennaisia. Näin yhteiskunnassa ja kirkossakin alkoi Raamatulle ja alkuseurakunnalle täysin vieras tiedon (tosiasioiden) ja uskon ulottuvuuksien erottelu, joka jatkuu yhä. Oikea uskohan perustuu tapahtumille, tiedolle ja konkreettisille tosiasioille, mutta näkee myös niiden taakse (Joh. 20:30, 31).

Apologetiikan menetelmät, osa-alueet ja suuntaukset

Apologetiikka voidaan jakaa positiiviseen (hyökkäävään) ja negatiiviseen (puolustavaan) osaan. Näistä edellinen on kristinuskon osoittamista järkeväksi, jälkimmäinen puolestaan kristinuskoon kohdistuvan kritiikin torjumista. Logiikka on erittäin tärkeä työkalu apologeettisessa työskentelyssä.

Ensinnäkin apologetiikkaan kuuluu eräitä tärkeitä johdantokysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi totuuden ja sen tuntemisen luonne sekä varmuuden mahdollisuus ja sen eri tasot.

Toiseksi Jumalan olemassaolon perustelemiseen käytettävät klassiset jumalatodistukset, kosmologinen maailmankaikkeuden ja elämän synnystä, teleologinen niiden suunnitelmallisuudesta ja moraalinen todistus moraalin yleispätevyydestä, ovat vieläkin ihan käyttökelpoisia. Niiden avulla on kohtuullisen helppo saada ateistit puolustuskannalle. Esimerkiksi kosmologinen todistus Jumalasta maailmankaikkeuden perimmäisenä syynä on fysiikan ilmiöiden syvemmän ymmärtämisen kautta tullut itse asiassa entistä vakuuttavammaksi. Toinen jumalatodistusten peruslinja lähtee siitä, että tärkeimpien arvojen ja ominaisuuksien todellisuutta (moraali, vapaus, ajattelu, järki ja tieto ym.) on lähes mahdotonta selittää ilman persoonallista Jumalaa. Kuitenkin kaikilla on vastustamaton kokemus niiden olemassaolosta. Molempien todistustyyppien ongelma on, että ne eivät osoita Jumalan yhä vaikuttavan asioihin, vaan siihen tarvitaan muita työkaluja.

Kolmas tärkeä osa kristillistä apologetiikkaa on osoittaa Raamatun luotettavuus. Siihen käytetään raamatuntutkimusmetodien lisäksi historiallisia ja arkeologisia argumentteja. Raamattu – erityisesti Uusi testamentti – osoittautuu aivan ylivertaisen luotettavaksi teokseksi antiikin maailmassa. Mielenkiintoista on myös Raamatun profetioiden ja niiden toteutumisen tutkiminen. Erityisen tärkeää ja kiinnostavaa on Jeesuksen persoonan ja ylösnousemuksen perusteleminen. On esimerkkejä, kuinka rikostutkijat, toimittajat ja lakimiehet ovat soveltaneet oikeudenkäyntien metodeja tapaukseen Jeesus ja todenneet, että Jeesus kestää enemmän kuin hyvin tuomioistuinkäsittelyä, kunhan kolmesataa vuotta vanhoja valistusajan naturalistisia ennakko-oletuksia löysätään. Tämä on hyvin linjassa sen kanssa, että kristinusko on alusta alkaen ollut historiallinen uskonto, ja sen kannattajat ovat aina ymmärtäneet sen ja pyrkineet dokumentoimaan historialliset tapahtumat niin hyvin kuin ovat suinkin osanneet.

Neljänneksi on mainittava kokemukselliset perusteet ja sisäinen vakuuttuminen. Nämä saattavat olla henkilökohtaisella tasolla hyvinkin tärkeitä, mutta näiden soveltaminen toisen ihmisen vakuuttamiseen on hankalaa.

Viidenneksi tulee polemiikki muita maailmankatsomuksia kohtaan. On hyödyllistä, että kristityt perehtyvät muiden maailmankatsomusten heikkouksiin, esimerkiksi sisäisiin ristiriitoihin. On myös tilanteita, joissa voidaan kritiikkiä esittää avoimesti, joko tilanteen tai ihmissuhteiden luonteen vuoksi. Toisaalta on syytä olla varovainen, ettei tarpeettomasti loukkaa toista osapuolta, kehottaahan Raamattukin sävyisyyteen (1. Piet 3:15). Kuitenkin on syytä tehdä selväksi, etteivät ristiriitaiset maailmankatsomukset voi olla molemmat tosia.

Ehkä kaikkein useimmin vastaan tuleva – ja aika hankalakin – vastaväite kristinuskolle on kärsimyksen ongelma. Muita odotettavissa olevia hyökkäyksiä ovat tietenkin esimerkiksi naturalistisen filosofian ja tieteen käsitteiden sekoittamisesta seuraavat syytökset alkeellisesta maailmankuvasta, Raamatun oletetut ristiriidat ja vaikeat kohdat sekä aiheellinen ja aiheeton kristittyjen toiminnan arvostelu. Näihin kaikkiin voidaan kuitenkin löytää pitäviä puolustuksia, kunhan analysoidaan asiat pohjaan asti.

Apologetiikan koulukunnat

Nykyapologetiikassa voidaan erottaa ehkä kolme pääkoulukuntaa, joista ensimmäisestä on kolme suuntausta. Klassinen metodi on aloittaa jumalatodistuksilla ja osoittaa ensin Jumalan olemassaolo (1), sitten perustella hänen ominaisuutensa ja kiinnostuksensa ihmisiä kohtaan (2), jatkaa osoittamalla Jeesuksen jumaluus ja ylösnousemus (3), edetä siitä Raamatun yleiseen luotettavuuteen (4) ja edelleen kristinuskon muuhun sisältöön (5). (Tässä yhteydessä asian osoittaminen tarkoittaa tietenkin, että se näytetään hyvin todennäköiseksi.) Muissa tämän päävaihtoehdon muunnelmissa järjestys ei ole yhtä kiinteä. Toisen pääkoulukunnan mukaan kiinnitetään enemmän huomiota kunkin ihmisen sisäisiin kokemuksiin (moraali, omatunto, luonto, mielekkyys, kauneus), jotka vahvistavat kristinuskon väitteet. Kolmas olettaa Raamatun Jumalan sanaksi ja osoittaa, ettei ristiriitoja ole. Muiden maailmankatsomusten edustajien väittäessä kristinuskon totuuksia valheiksi he kuitenkin elävät ikään kuin ne olisivat totta. Tosin sanoen kristinusko on ainoa maailmankatsomus, jonka mukaan voi elää johdonmukaisesti.

Tiedosta ja varmuudesta

Aluksi todettakoon, että kun edellä puhutaan osoittamisesta, sillä ei tarkoiteta jonkin asian todistamista täysin aukottomasti. Tämän tyyppistä todistamista ei yleensäkään ole reaalimaailmassa vaan ainoastaan käsitemaailmassa. Tällaiset matemaattis-loogiset todistuksetkin pohjautuvat ennakko-oletuksiin (aksiomiin), joita ei voi todistaa, vaikka kaikilla on niistä vahva sisäinen vakuuttuminen. Logiikka on silti hyvin tärkeää apologetiikassa. Myöskään kokeellisen (empiirisen) luonnontieteen metodit eivät tietenkään sovellu apologetiikkaan, vaikka joistain luonnontieteen tuloksista onkin apua.

Joskus tästä tehdään sellainen virhepäätelmä, että apologetiikka ei johda mihinkään eikä ole minkään arvoista. Jos nimittäin kaikki tietomme ja varmuutemme rajoittuisivat edellä mainitun kaltaisiin asioihin, ei meistä kukaan tietäisi juuri mitään. Jäljelle jäisi vain Descartesin johtopäätös: ”Ajattelen, siis olen”. Kokeiden tekeminen siitä, rakastaako aviopuolisomme meitä, saattaa vaikuttaa epäsuotuisasti tutkittavaan asiaan. Lähes poikkeuksetta tieteellinen ja paljolti muukin tietomme tulee jonkun toisen ihmisen kautta, joka vielä hyvin harvoin on alkuperäisen tutkimuksen tekijä. Tutkimuksissakin, myös luonnontieteellisissä, on yleensä vedottu muihin tutkimuksiin eli luotettavina pidettyjen ihmisten lausuntoihin. Samalla tavalla kristinuskon totuudella on luotettavia silminnäkijöitä ja muita todistajia mahdollisten omien kokemusten lisäksi. Apologetiikan menetelmät ovatkin enemmän historiallisia kuin luonnontieteellisiä. Apologetiikka on paljolti verrattavissa todisteiden esittämiseen oikeudenkäynnissä ja saavutettava varmuus on ”ilman järkevää syytä epäillä” -tyyppistä.

Mitä hyötyä on apologetiikasta?

Ensinnäkin apologetiikka voi olla valmistamassa ihmistä evankeliumin vastaanottamiseen samalla tavalla kuin laki on tienraivaajana evankeliumille. Post-modernistisen ja uusateistisen propagandan ja löysän kristillisyyden leimaamana aikanamme joillakuilla saattaa olla aitoja älyllisiä esteitä kuunnella sanomaa Kristuksesta. On myös helpompi ryhtyä keskustelemaan kristinuskosta älyllisellä tasolla ja edetä siitä sitten luontevasti evankeliumiin kuin kysellä suoraan: ”Kuinka on sun sielus laita?” Vielä helpompaa se on, kun selusta on hyvin tehtyjen kotiläksyjen seurauksena turvassa eli ei jäädä heti toivottomaan alakynteen vaan pystytään päinvastoin ohjailemaan keskustelua haluttuun suuntaan.

Toinen apologetiikan tehtävä on vahvistaa kristittyjä epäilyksiä vastaan eli auttaa meitä älyllisissä kiusauksissa. Ne on helpompi kestää, kun on myös selkeät ja vankat järkiperusteet olla kristitty.

Kolmantena perusteluna apologetiikalle on se, että olemme 1700-luvulta asti olleet jatkuvan ja yhä kiihtyvän kulttuurillisen (moraalisen ja filosofisen) pommituksen kohteena, vaikka ongelmia onkin ollut aina. Perhearvoja samoin kuin paimenvirkaa vastaan on viime vuosisadan puolivälin jälkeen hyökätty taukoamatta. Ei ole myöskään vaikeaa ennustaa, että ns. eläkeongelma ratkaistaan lopulta pakkoeutanasialailla, ei eutanasia turhanpäiten ole jatkuvasti esillä. Tässä tilanteessa on paitsi kristillisiä arvoja myös kristillistä totuutta puolustettava; niitä ei voi erottaa toisistaan. Kaiken lisäksi meillä on yllättävän hyviä aseita tähän.

Mitkä ovat apologetiikan rajoitukset ja vaarat

Ensimmäinen apologetiikan ongelma liittyy siihen, että korostettaessa luonnollista Jumalan tuntemista voi Jeesus ainoana pelastustienä joutua hukkaan. Saatetaan ajautua Katolisen kirkon konstituution Lumen gentium (Kansojen valo) kohdan 16 tapaan opetukseen, jossa pelastavaksi uskoksi lasketaan suunnilleen mikä tahansa usko johonkin jumalaan. Post-moderniin kulttuuriimme ja kirkkoihimme uppoaa naiivi vertaus sokeista ja norsusta (uskonnot ovat vain näkökulmia yhteen ja samaan uskoon) kuin häkä.

Toiseksi on muistutettava vielä kerran siitä, ettei Kristuksen ylösnousemuksen totena pitäminen, jota voitaisiin pitää jonkinlaisena äärimmäisenä apologetiikan tavoitteena, ole vielä pelastavaa uskoa. Se on vasta paluuta keskiajalle. (Tosin on niinkin, että ellei ihminen usko Jeesuksen ylösnousemukseen, ei hän myöskään ole pelastavassa uskossa.) On uskottava myös syntien anteeksiantoon Kristuksen tähden ja turvauduttava vain siihen myös omien syntiensä osalta. Tämän uskon taas synnyttää Pyhä Henki evankeliumin sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta.

Kolmanneksi täytyy todeta, etteivät uskon esteenä ole useinkaan älylliset vaan pikemminkin moraaliset ongelmat. Naapurin vaimo tulee Kainin vaimoa useammin esteeksi taivastielle johtavalla polulla. Maine, kunnia, mammona, päihteet, katkeruus, oma älykkyys ja moraalinen erinomaisuus, näitä esteitä ei apologetiikka poista. Joskus voi kuitenkin olla eduksi eliminoida joitain tekosyitä, jotta todellinen syy tulisi paremmin edes itselle näkyviin.

Neljänneksi on muistettava, että vaikka osalle järkiperusteet ovat yleensäkin ratkaisevia elämässä ja nämä ihmiset tarvitsevat ehkä apologetiikkaa, toiset ovat taas tunne- ja kokemuskeskeisiä eivätkä saa siitä mitään.

Viides uhka on se, että unohdetaan Raamatun vaatima sävyisyys. Apologetiikalla ei saa hutkia ketään päähän eikä esimerkiksi pyrkiä nolaamaan ateistiparkaa, joka joutuu toteamaan, etteivät hänen argumenttinsa ole läheskään niin vahvoja kuin hän kuvitteli. Viisas apologeetta jättää usein kunniallisen perääntymistien, ellei tilanne vaadi muuta. Apologetiikkahan ei tee kenestäkään pelastettua kristittyä.

Kuudes vaara on siinä, että apologeettinen kirjallisuus on pääosin ainakin alkuperältään englanninkielistä ja sisältää joskus epäluterilaista teologiaa, esimerkiksi puhdasta ratkaisukristillisyyttä, vaikka olisi muuten erinomaista.

Kirjallisuutta

Apologeettista materiaalia ovat tuottaneet, ainakin jollakin osa-alueella, Tapio Puolimatka, Timo Eskola, Pasi Turunen, Pekka Reinikainen, Matti Leisola, Kimmo Pälikkö, Timo ja Eero Junkkaala sekä Uuras Saarnivaara. Käännettyjä yleisesityksiä ovat William Lane Craig: Valveilla ja Stefan Gustavsson: Perusteltu usko. Kirjailijoilta Alister McGrath, John Lennox ja Bentley Hart on käännetty ateismikritiikkiä. Englanninkielisiä luterilaisia apologeettoja ovat mm. John Warwick Montgomery, L. S. Keyser, Gene Edward Veith ja Angus Menuge. Myös Norman Geislerin laajan tuotannon haluan nostaa esille. Geisler & Turek: I don’t have enough faith to be an atheist on erinomainen apologetiikan yleisesitys.