Kategoriat
1/2015 Ehtoollinen Kristus

ELÄMÄN LEIPÄ

Juha Muukkonen, pastori, Tornio 

”Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. 25 Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: ’Rabbi, milloin tulit tänne?’ 26 Jeesus vastasi heille ja sanoi: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. 27 Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.’ 28 Niin he sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?’ 29 Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’. 30 He sanoivat hänelle: ’Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? 31 Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niin kuin kirjoitettu on: ‘Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi’.’ 32 Niin Jeesus sanoi heille: ‘Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. 33 Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.’ 34 Niin he sanoivat hänelle: ’Herra, anna meille aina sitä leipää’. 35 Jeesus sanoi heille: ’Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. 36 Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.” (Joh. 6:24–36) 

Ruokaihme tunnustekona ja ehtoollisen esikuvana 

Jeesus teki maanpäällisen elämänsä aikana valtavan määrän erilaisia ihmeitä: Hän paransi sairaita, ajoi ulos riivaajia, muutti veden viiniksi, hallitsi luonnonvoimia ja herätti jopa kuolleita. Mutta mikä on se yksi ja ainoa Jeesuksen tekemä ihme, joka kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa? Mikä oli niin tärkeä tunnusteko, että kaikki evankelistat, sekä Matteus, Markus, Luukas että Johannes, halusivat sen evankeliumikirjaansa tallettaa? Se on ensimmäinen ruokaihme, jossa Jeesus ruokkii viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä sekä heidän mukanaan olleet naiset ja lapset. Ja ruokaa jäi vielä niin paljon ylikin, että sitä kerättiin talteen 12 vakallista. 

Raamatun totuudellisuuteen epäilevästi suhtautuvat liberaaliteologit ovat yrittäneet järkeisuskoisesti selittää, että ihmiset tässä vain jakoivat keskenään mukanaan tuomansa eväät. Olisihan sekin toki jonkin sortin ihme, että nälkäiset ihmiset omastaan toisilleen vapaaehtoisesti antaisivat ja että niistä jäisi vielä ylikin ruoantähteitä niin paljon. Mutta Raamattu opettaa ja kertoo yksiselitteisesti, että kysymyksessä oli yliluonnollinen tapahtuma: viisi leipää ja kaksi kalaa lisääntyivät Herran Jeesuksen siunaavien käsien alla tuhatkertaisesti. Evankeliumin kertomus viestittää vastaansanomattomasti ihmeen tapahtumisen. Kyseessä oli ihmisjärjelle käsittämätön ihme – ei mikään yhteisvastuukeräys. 

Jeesus otti leivät, kiitti ja jakoi (Joh. 6:11). Ruokaihme on yksi monista alttarin sakramentin eli Herran Pyhän Ehtoollisen esikuvista. Apostoliseen paimenvirkaan kutsutun saarnamiehen käsien alla Herramme asetussanojen voimasta pieni leipäpalanen ja tilkka viiniä saavat sellaiset ominaisuudet ja mittasuhteet, että ne riittävät ja ravitsevat iankaikkiseen elämään asti. Tapahtuu ihmisjärjelle käsittämätön ihme: Siunatussa leivässä saamme nauttia Kristuksen tosi ruumiin ja pyhitetyssä viinissä Hänen puhtaan sovitusverensä. 

Maanpäällisen elämänsä aikana Jeesus ravitsi ihmeellä nälkäisiä ruumiita, jotka kuitenkin taas pian alkoivat isota uutta ruokaa ja lopulta muuttuivat maan tomuksi. Pyhän Ehtoollisen kautta Vapahtajamme antaa paljon parempaa ja kestävämpää: Hän tyydyttää taivasnälkää ja antaa iankaikkisen elämän ravintoa. 

Ajallinen leipä on monelle tärkeämpi kuin iankaikkinen ravinto 

Ruokaihmeen jälkeen Jeesus sanoo Häntä etsimään tulleille ihmisille: “Totisesti, totisesti Minä sanon teille: ette te Minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi” (Joh. 6:26). 

Nämä Jeesuksen sanat johdattavat meidätkin tutkimaan itseämme: Miksi me etsimme Jeesusta? Mitä tarkoitusta varten me haluamme kohdata tänään Jumalan? Nuo Jeesusta etsineet ihmiset etsivät Häntä ruumiin ruoan, ajallisen elatuksen takia. He olivat kuitenkin juuri saaneet vastaansanomattoman todistuksen Nasaretin puusepän messiaanisuudesta. Israelin kansan autiomaavaelluksen aikainen mannaihme oli toistunut. Taivaalta oli satanut 1400 vuoden jälkeen taas enkelien leipää (Ps. 78:25). Messiaan käsissä pienen pojan matkaeväät, viisi leipää ja kaksi kalaa, olivat tuhatkertaistuneet; ne olivat riittäneet tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Mutta moni oli tämänkin jälkeen vain kiinnostunut oman vatsansa täyttämisestä! 

Minulta ajoittain kysytään, mitä mieltä olen kirkoissa järjestettävistä parantumiskokouksista, joita mainostetaan sairauksien puolesta rukoilemisella. Sinänsä rukoilemisessa, sen enempää sairaitten kuin terveittenkään puolesta, ei ole mitään pahaa. Mutta jos kirkossa järjestettävän tilaisuuden johtava teema on parantuminen ajallisista ahdingoista, niin silloin ollaan hengellis-teologisesti katsoen niitä, jotka etsivät Jeesusta vain ajallisen leivän vuoksi. Ei sellaisella toiminnalla ole pitkällä juoksulla siunausta. 

Jos keskuksena ja tähtäyspisteessä ei ole syntien anteeksisaaminen, iankaikkinen parantuminen, laki ja evankeliumi, Jumalan sana ja ehtoollinen, niin köykäiseksi se jää. Sairaiden ihmeenomaiset parantumiset sekä muu ajallinen apu ovat aina sivuteema. Pääasia, lopulta ainoa tärkeä ja merkittävä, on syntien anteeksisaaminen Golgatan ristin veressä. Näkyvät merkit ja ihmeet voivat olla vetämässä jotakuta Jumalan sanan puoleen tai uskon alkutaipaleella vahvistamassa luottamusta Jumalan sanaan. 

Mutta useimmat rukouksen kautta ajallisiin ahdinkoihin apua saaneet eivät enää jumalanpalveluksiin ja Jumalan sanan äärelle näytä palaavan. Jeesuksen parantamasta kymmenestä spitaalisesta miehestä vain yksi palasi kiittämään parantajaansa (Luuk. 17:11–19). Niistä tuhansista, jotka olivat nähneet ja kokeneet Jeesuksen ajallisia ihmeitä, ei Vapahtajaa ollut seuraamassa Golgatalle kuin ani harva. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen joukkoon oli rohjennut tulla lopulta 120 sielua (Ap. t. 1:15), mutta tuhannet ja taas tuhannet ajallista apua saaneet olivat ristiinnaulitun hylänneet. 

Sen sijaan ne, jotka ovat tulleet lain ja evankeliumin julistuksen kautta herätetyksi synnin- ja armontuntoon, palaavat Jeesuksen jalkojen juurelle. Helluntaina Pietarin parannussaarna sai aikaan piston kuulijoittensa sydämeen (Ap. t. 2:37). Keskittykäämme siis Raamatun kokonaisen ja täyden sanan esillä pitämiseen. Ihmeet ja merkit seuraavat julis- tusta jos ovat seuratakseen, mutta noilla liitännäisillä sivuseikoilla ei ole lopulta pysyvää merkitystä. Sairaiden paraneminen, ihmeet ja merkit eivät lisää mitään varsinaiseen asiaan: so. uskonvanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. 

Leipää ja sirkushuveja 

Mutta kansa juoksi silloin Jeesuksen aikana – kuten on juossut sen jälkeenkin – lihan perässä. ”Leipää ja sirkushuveja!” oli muinaisten roomalaisten vapaiden miesten eli äänioikeutettujen vaatimus niille, jotka halusivat tulla valituiksi valtion johtomiehiksi. Sitä miestä luvattiin äänestää vaalissa, joka lupasi ruokaa ja huvituksia. Vatsa täynnä katsomassa stadionilla kilpailuja, mikäs voisi olla ihmiselle parempaa ja mukavampaa! Tuo mielihyvää rakastava ja lihan nautintoja etsivä elämäntapa tuhosi aikanaan koko mahtavan Rooman maailmanvallan. 

Kun Rooman miljoonalukuista kansaa aikanaan uhkasi pohjoisesta päin muutamien tuhansien suuruinen sivistymättömien germaanien sotajoukko, niin Rooman miehet eivät viitsineet nousta maataan puolustamaan. Kun barbaarit riehuivat valtakunnan kaupunkien kaduilla tappaen ja ryöstäen, tuhoten ja raiskaten, niin miehet jatkoivat samaan aikaan istumistaan kilpa-areenoiden penkeillä huutaen viininhuuruisessa innossaan kannustusta kilpailijoille. Opittuaan ja totuttuaan siihen, että valtaapitävät tarjosivat äänestäjille helppohintaista huvitusta, ei noista miehistä tositoimiin enää ollut. 

Jeesus ei halunnut äänestäjiä ja kannattajia sen perusteella, että hän jakoi kansalle leipää. Tuo leipäihme oli tarkoitettu vain vahvistamaan Jeesuksen messiaanisuus ja todistamaan Hänen jumaluutensa, ei takaamaan kansalle helppoa ja laiskaa elämää. “Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi” – sanat (1. Moos. 3:19) ovat voimassa niin kauan kuin tämä langennut ja lankeemuksen tähden kirottu maailma pysyy. Kerran on koittava uusi maa ja uusi taivas – silloin ei leivän eteen enää tarvitse tehdä raskasta työtä. Silloin ei myöskään enää meissä, jotka olemme päässeet Jeesuksen uskossa uudessa taivasruumiissa tuohon uuteen maailmaan, ole enää pahuutta ja itsekkyyttä. Jeesuksen ruokaihme oli välähdys taivaasta. Ihmisen Pojan kautta synnin tähden langetettu kirous väistyy. 

Hankkikaa iankaikkisen elämän ruokaa 

Tärkein asia ihmeessä on se, että siinä Jeesus kirkastuu taivaasta maan päälle saapuneeksi Messiaaksi, Pelastajakuninkaaksi. Mutta me ihmiset käännämme asiat niin usein omaa itsekästä mieltämme palvelevaksi. Meidän mielemme on kiinni maallisissa, katoavan maailman hetkellisissä iloissa. Ihmiset alkoivat seurata Jeesusta sen tähden, että saisivat itselleen lisää, omia vatsan tarpeita tyydyttääkseen. Kaikkien läsnä olleiden vatsa kyllä täyttyi, mutta monen sydän jäi tyhjäksi. Jeesus haluaa ennen kaikkea täyttää meidän sydämemme, hän tahtoo kirkastaa itsensä – ei vain ajallisten tarpeidemme täyttäjänä – vaan ensisijaisesti ikuisen elämän, totuuden sekä todellisen rakkauden tuojana. 

“Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14). Monet ovat saaneet syödä Jeesuksen antamaa leipää, monet kuulla Jeesuksen puhetta, mutta eivät he kaikki ole oppineet tuntemaan Vapahtajaa oman sydämensä Herrana. Monen kohdalla tämän ajallisen elämän murheet ja huolet ohittavat sanoman ikuisesta ja pysyvästä, ohittavat viestin vielä meidän silmiltämme salatusta maailmasta. Jeesus sanoo: “Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava” (Joh. 6:27). 

Myös vuorisaarnassa Jeesus opettaa: “… etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matt. 6:33). Turhaa on ihmisen yrittää itse varmistaa omaa elämäänsä, viimeistään kuoleman hetkellä omat varastot ja vakuutukset osoittautuvat pettäviksi ja hyödyttömiksi. Vain ja ainoastaan Jeesuksen antama hengellinen ruoka ja juoma voi pitää ihmisen elävänä, ei mikään ihmistekoinen turva. 

Ihmisen teot ja Jumalan teot 

“Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” (Joh. 6:28), kysyivät ihmiset Jeesukselta hänen moittiessaan heitä itsekkäästä ja lyhytnäköisestä leivän tavoittelusta. Mitä kysyjät tarkoittavat sanoilla “Jumalan teot”? Juutalainen tarkoittaa kysymyksellään sitä, mitkä ihmisen teoista olisivat Jumalalle mieluisia eli mitkä ihmisen teot kelpaisivat Jumalan edessä. Jeesuksen vastaus on kuitenkin yllättävä lakihurskauteen tottuneille ja opetetuille juutalaisille: “Se on Jumalan teko, että uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (j. 29). 

Jeesus ei ala luetella kymmentä käskyä tai edes niiden tiivistelmää eli rakkauden kaksoiskäskyä: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus porautuu vastauksessaan heti pohjaan asti, Jumalan evankeliumin suureen salaisuuteen asti. Tuo suuri salaisuus eli mysteeri on uskonvanhurskaus, joka on täydellinen vastakohta ihmisen järjelle ymmärrettävälle lakivanhurskaudelle. Uskonvanhurskaudessa saadaan kaikki alusta loppuun asti Jumalalta lahjana. 

Lakivanhurskaudessa on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihmisestä itsestään: Ihmisen omasta kilvoituksesta tai laintäyttämisestä, ihmisen omasta valinnasta. Jeesukseen uskominen on tämän vastakohta: Siinä Jeesus tekee, tahtoo ja valitsee. Jeesuksen täytetty työ ja luottamus sen riittävyyteen on vanhurskauden ja Jumala-suhteen kaikkein tärkein ja luovuttamattomin asia. 

Viime vuosituhannen lopulla roomalaiskatoliset ja luterilaiset sorvasivat yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Tuon julistuksen tavoitteena oli saada vanhurskauttamisoppia koskevat keskinäiset yli 400-vuoden takaiset, vielä voimassa olevat oppituomiot kumotuiksi. 

Taustalla on se, että paavin kirkon käsitys ihmisen kelpaamisesta Jumalalle perustuu ihmisen ja Jumalan väliseen yhteistyöhön. Latinaksi tuo asia ilmaistaan sanalla synenergismi. Rooman kirkon opetuksen mukaan ihmisellä on itse kyky vaikuttaa omaan pelastumiseensa, ottaa askelia kohti Jumalaa. Nuo ihmisen ottamat askeleet, hyvät teot, ovat tuon kirkon opetuksen mukaan edellytys ja peruste, Jeesuksen sovitustyön lisäksi ja sen rinnalla, ihmisen vanhurskauttamiselle eli pelastumiselle. 

Noin 500 vuotta sitten saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther kuitenkin oman henkilökohtaisen uskonkriisin jälkeen totesi, että tuo paavin kirkon opetus ei ole sopusoinnussa Raamatun opetuksen kanssa. Ihminen vanhurskautetaan eli julistetaan ja luetaan Jumalalle kelpaavaksi taivaskansalaiseksi yksin Kristuksen tähden, yksin armosta ja yksin uskon kautta. 

Mitään ihmisen tekemiä ja vaatimia lisäyksiä ei tuohon voi eikä saa liittää. Muutoin Jumalan kertakaikkinen sovitustyö Golgatan ristillä turhennettaisiin ja ihminen jäisi riutumaan lain alle – tai vaihtoehtoisesti ylpistyisi pinnallisesta ja näennäisestä menestyksestään lain noudattamisessa. Jumala lahjoittaa itse meille evankeliumin kautta uskon. Evankeliumi tarkoittaa laajassa merkityksessään sekä omantunnon Jumalan edessä syylliseksi tekevää lakia että sovituksen riemusanomaa: Jeesus täytti lihassaan meidän puolestamme lain ja sijaiskärsijänä otti vastaan meille kuuluvan rangaistuksen ja tuomion. Kaikki pelastukseen kuuluva on Jumalan tekoa ja valintaa, ei meidän ihmisten. 

Jumalaton ja synteihinsä kuollut ihminen julistetaan taivaan torilla taivaskansalaiseksi ilman tuon ihmisen ainuttakaan omaa tekoa. Siinä on evankeliumi kuolleelle. Ei haudassa makaava mätänevä Lasarus voinut itse omasta tahdostaan totella Jeesuksen huutoa: “Lasarus, tule ulos!” (Joh. 11:43) Kuolleen on mahdotonta nousta itse haudastaan. Mutta Jumalan maailmassa onkin niin, että sen mitä Jumala vaatii ja käskee, sen hän itse myös täyttää. 

Jeesus kääntää ihmisten kysymyksen nurinniskoin. Ihminen kysyy, mitä hän itse voi tehdä Jumalaa miellyttääkseen ja pelastuakseen. Jeesus vastaa: Pelastus onkin Jumalan teko, ei ihmisen! Jumala vaikuttaa ihmisessä uskon, joka kohdistuu Jumalan työhön, Hänen aikaansaamaansa, tahtomaansa ja vaikuttamaansa. Uskokin on Jumalan vaikuttamaa ja synnyttämää, ei siis vähimmässäkään määrin ihmisen itse aikaansaamaa. Pelastuksessa tekijänä ja tahtojana, subjektina, on Jumala. Hän antaa sanansa ja armonvälineidensä kautta lahjaksi uskon synnit sovittaneeseen Jeesukseen. 

Sinäkin saat tänään, tässä ja nyt, uskoa tuon lahjavanhurskauden omalle kohdallesi. Siitä huolimatta, että et ole pystynyt ainoatakaan Jumalan lakia ja käskyä täyttämään. Olet rakastanut maailmaa ja itseäsi enemmän kuin Jumalaa, olet pitänyt vanhempasi halpana, olet vihannut veljeäsi ja siskoasi, syyllistynyt sydämessäsi murhaan, olet ollut haureellinen ja tehnyt huorin – vähintään sydämessäsi. Olet käyttänyt omaksi hyödyksesi toisille kuuluvaa omaisuutta, olet valehdellut ja himoinnut sydämessäsi sitä, mikä ei sinulle kuulu. 

Tällaisena, kaikki lait rikkoneena, saat uskoa Jeesukseen, joka sinun ja minun puolesta täytti tuon lain. Tällaisina Herra on jo ottanut meidät syliinsä ja pessyt pyhässä kasteessa verisen rääpäleen puhtaaksi omalla verellään.  

Rukoilemme: Pyhä Jumala, rakas Taivaan Isä. Kiitos, että saan varmasti luottaa rakkauteesi ja hyväksyntääsi Jeesuksen tähden. Vahvista ja lisää uskoani Sinuun ja Sanaasi. Aamen. 

Saarna neljäntenä paastonajan sunnuntaina  

Kategoriat
Ehtoollinen Ekumenia Kirjat Martti Luther Sakramentti

Concordia-lehden tilaajille!

Concordia-yhdistyksen lehden saajat ovat lähiviikkoina saamassa yhdistykseltä mieluista postia.

Tällä kertaa tämä – voisiko sanoa jo perinteeksi muodostunut tapa – toteutuu historiallisesti ja aiheeltaan mielenkiintoisen, sekä evankelis-luterilaisen kirkkomme myllerryksen keskelle “sattuvasti” ajankohtaisen kirjan muodossa – Jürgen Diestelmannin Luther vai Melanchthon?

Kirjan takakansi avaa kirjasta seuraavasti.

Uskonpuhdistajat Martti Luther ja Philipp Melanchthon työskentelivät yhdessä yli 20 vuoden ajan Kristuksen kirkon uudistamiseksi Jumalan sanan mukaan. Mutta sitten traaginen riita tuhosi heidän ystävyytensä, koska Melanchthon käytti karkeasti väärin Lutherin luottamusta. Melanchthon oli esittänyt ratkaisevissa neuvotteluissa monitulkintaisia ja Lutherille sietämättömiä muotoiluja Herran ehtoollisesta, jolla oli Lutherille aina perustavanlaatuinen merkitys. Kävi ilmi, että uskonpuhdistajilla oli hyvin erilaiset päämäärät kirkon uudistamisessa. Lutherin aloittama yhden jakamattoman kirkon uskonpuhdistus Jumalan elävän läsnäolon kautta sanassa ja sakramentissa epäonnistui.

Erolla oli tulevaisuutta ajatellen vakavia seurauksia, jotka rasittavat kirkkoa tähän päivään asti. Tämä on erityisen ajankohtaista ekumenian aikakaudella. Tämän päivän protestanttisuus ei voi vedota Lutheriin. Ekumeenisen yhteiselon ja lähestyvän uskonpuhdistuksen juhlavuoden 2017 tähden kirjoittaja kysyy: Kumpaa kirkko seuraa, Lutheria vai Melanchthonia?

 

Tämän saksankielisestä alkuteoksesta Juuso Matias Mäkisen suomentaman kirjan Concordia-lehden tilaajat saavat nyt ilmaiseksi Concordia-lehden viidennen numeron mukana.

Ei-tilaajille myydään tätä 120 sivuista kirjaa Luther-divarin kautta hintaan 15€ (ovh).

Luther vai Melanchton? - Jürgen Diestelmann
Luther vai Melanchton? – Jürgen Diestelmann

 

 

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Tutkiskelu Herran pyhästä ehtoollisesta

Tässä on meillä nyt ehtoollisen autuaallinen merkitys. Ehtoollispöydässä antaa meidän suuri Välimiehemme, joka jo kasteessamme priiskotti meidät verellään ja siten teki meidät osalliseksi uuden armon liitosta, vahvimman vakuutuksen tämän liittonsa järkähtämättömyydestä. Hän tulee luoksemme samalla ruumiillansa, joka kerran kantoi meidän syntimme, joka raadeltiin ruoskalla, lävistettiin nauloilla ja keihäällä ja joka, kärsittyään kuoleman kirouksen puussa, nousi kuolleista kirkastettuna ja kunniallisena. Eikä hän tyydy siihen, että me ainoastaan näkisimme tai koskisimme häneen. Hän ei kehota meitä Tuomaan kanssa ainoastaan pistämään sormemme hänen lävistettyihin käsiinsä ja jalkoihinsa ja kätemme hänen kylkeensä. Hän tahtoo tulla vielä likeisempään yhteyteen meidän kanssamme. Hän sanoo: ”Ottakaa ja syökää – minun ruumiini, teidän edestänne annettu, ottakaa ja juokaa – minun vereni teidän edestänne vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Hän tahtoo siis yhdistyä niin likeisesti meidän kanssamme, että hän ja me tulemme aivan yhdeksi. Hän antaa itsensä meille syödä ja juoda, niin että hänen lihansa tulee meidän lihaksemme, hänen verensä meidän vereksemme, hänen elämänsä meidän elämäksemme. Me tulemme jäseniksi hänen ruumiissaan ja hän rakastaa meitä kuin itseään – niin, juuri kuin olisi meidän sielumme ja ruumiimme hänen oma sielunsa ja ruumiinsa. Eihän kukaan voi olla meitä lähempänä kuin me itse. Niin lähellä kuin nyt itse olemme itseämme, yhtä läheisesti olemme myös yhdistetyt hänen kanssaan ja hän meidän kanssamme. Onhan tämä yhdistys Vapahtajamme kanssa  ihmeellinen vahvistus syntiemme anteeksisaamisesta ja taivaallisesta lapsenoikeudestamme kaikkine autuaallisine etuineen ja oikeuksineen. Sillä kun saamme Vapahtajan itsensä, jonka persoonaan ja töihin koko uusi liitto on perustettu, ja saamme hänet niin likeisellä tavalla, että syömme hänen lihansa ja juomme hänen verensä, niin saamme todella koko taivaanvaltakunnan. Tässä on tuhlaajalapsi taivaallisen Isän syleiltävänä, painettuna hänen sydämellensä ja kokonaan verhottu syntien anteeksisaamisen ja vanhurskauden ihanaan juhlapukuun. Tässä tulee Kristuksen musta ja heikko morsian yhdeksi hengeksi ja ruumiiksi taivaallisen ylkänsä kanssa ja saa hänen lihansa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siihen, että uusi liitto ja koko sen autuus koskee juuri häntä.

A. J. Bäck: Muukalaisten vieraspidot, Sley 1904.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885–1954), kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, se on edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista ”Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Wernert Elert vakuuttavasti käy läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opillisen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. Vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola

Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Ehtoollisyhteyden loukkaamattomuus

Werner Elert (1885–1954)

 

Concordia ry julkaisi viime syksynä Werner Elertin teoksen Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Tämä teos on erittäin merkittävä kirkko-opillinen tutkimus varhaiskirkon linjauksista. Sillä on paljon sanottavaa myös meidän ajallemme. Julkaisemme ohessa katkelman kyseisestä teoksesta. Katkelmasta on jätetty pois kreikkalaiset termit sekä alaviitteet. Nämä löytyvät Elertin kirjasta.

 

Suuret skismat (Sardika v. 343, Efeso v. 431, Rooman ja Konstantinopolin välinen v. 484) koskivat kiistelevien piispojen lisäksi myös heille kuuluvia kirkkoja, patriarkkojen lisäksi kokonaisia patriarkaatteja. Jos vastapuolen johtavia piispoja ei ekskommunikaation avulla tosiasiallisesti onnistuttu erottamaan kirkoistaan, jos he päinvastoin yhä edelleen hoitivat hengellisiä tehtäviään, he olivat myös yhä edelleen oman kirkkonsa kanssa yhteydessä. Legaatteja Vitalista ja Misenusta vastaan sovellettu periaate, jonka mukaan yhteydestä erotetun henkilön kanssa kommuunioon osallistuva tulee itse erotetuksi, koski silloin automaattisesti myös kaikkia kyseisen kirkon jäseniä. Tältä osin tilanne oli yhä samanlainen kuin 100-luvulla, jolloin Rooman Viktor erotti Efeson Polykrateen mukana paitsi tämän kirkon myös kaikki muut siihen liittyneet vähäaasialaiset.

Kaikki osapuolet tunnustivat, että kirkollinen yhteys on yhtä jakamaton kuin kirkko ylipäätään. Sen loukkaamattomuus edellyttää kaikkien osapuolten loukkaamattomuutta. Yksikään osapuoli ei voi ylittää yhteyden rajaa ilman kaikkien muiden suostumusta. Joka osallistuu kommuunioon jonkun ulkopuolisen kanssa, jota hereetikkona tai skismaatikkona tai jostakin muusta syystä ei ole hyväksytty kokonaisyhteyteen, tulee itse kelvottomaksi yhteyteen, koska hän vahingoittaa kokonaisuuden loukkaamattomuutta. Siksi jokaisen osapuolen tulee sakramenttia toimittaessaan pysyä kokonaisyhteyden rajojen sisäpuolella.

Aleksandrian arkkipiispa Theofilos ekskommunikoi arkkipresbyteerinsä Pietarin ja tätä kannattavan presbyteeri Isidorin, koska Pietari oli hyväksynyt kommuunioon erään manikeolaisen naisen, joka ei sitä ennen ollut sanoutunut irti heresiastaan. Tämä oli sinänsä täysin laillista, mutta Pietari väitti, että arkkipiispa itse oli ennalta antanut suostumuksensa. Isidor ja neljä ”pitkää veljeä” – egyptiläisiä munkkeja, jotka tosin muistakin syistä olivat Theofiloksen vastustajia – koettivat saada Konstantinopolin ryhtymään toimiin näiden heidän mielestään aiheettomasti erotettujen puolesta. Sikäläinen patriarkka Johannes Krysostomos otti heidät kunnioittavasti vastaan ja salli heidän myös osallistua jumalanpalvelukseen. Ehtoolliskoinooniaa hän kuitenkaan ei tahtonut suoda heille ennen kuin heidän asiansa oli tutkittu. Theofilos, joka sai asiasta tiedon, väitti kuitenkin valheellisesti, että Krysostomos oli suonut heille myös sakramentin. Hän käytti tätä tapahtumaa hyväkseen syyttääkseen Krysostomosta väärästä menettelystä ja tuli siten auttaneeksi hovissa olevia patriarkan vastustajia, jotka lopulta saivat myös aikaan hänen erottamisensa.

Näemme, miten yksittäinen tapaus, manikeolaisen naisen ehtoolliselle hyväksymiseen liittynyt väitetty tai todellinen virheellisyys, veti ketjureaktiona mukaan yhä laajempia piirejä. Arkkipresbyteeri erotettiin sen vuoksi. Jos tämä erottaminen oli oikeutettu, myös ”pitkät veljet” täytyi erottaa, koska he yhä edelleen olivat yhteydessä häneen. Krysostomos toimi sikäli oikein, että hän eväsi heiltä sakramentin. Hän saattoi itsensä arveluttavaan tilanteeseen vain siltä osin, että hän eväsi heiltä ainoastaan ehtoolliskoinoonian. Siten hän näet tunnusti, että alkuperäisessä tapahtumassa oli jotakin korjattavaa. Aleksandrialainen Theofilos puolestaan näki Krysostomoksen menettelyssä tilaisuuden aloittaa patriarkanistuinten välinen taistelu. Tämän taistelun taustalla oli syvempiä syitä, jotka voimme tässä kuitenkin sivuuttaa samoin kuin tapahtumien myöhemmän kulun. Varhaiskirkon ehtoolliskäytännön kannalta koko tapahtumalla joka tapauksessa on oireellinen merkitys, olkoonkin että Theofilos kenties käytti sitä vain verukkeena.

Periaate, että luvaton ehtoolliskoinoonia vahingoittaa kirkollisen yhteyden loukkaamattomuutta, oli kaikkialla sama. Novatiolaisessa kirkossa skisma alkoi siten, että Sabbatios erosi Konstantinopolin novatiolaisseurakunnasta, koska siinä hänen mukaansa hyväksyttiin kelvottomia ehtoolliselle. Moderni teoria, että joku voidaan hyväksyä ”vieraana” toiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon kommuunioon tai että vastavuoroisesti voidaan ”vieraana” viettää kommuuniota toisessa kirkossa, vaikkei täyttä kirkollista yhteyttä ole olemassa, oli varhaiskirkossa tuntematon, jopa mahdoton ajatella. Antiokian monofysiittisen patriarkan Paavali Mustan uskonveljet eivät antaneet hänelle anteeksi sitä, että hän kerran tai kahdesti suostui viettämään kommuuniota synodiittien, Khalkedonin synodin kannattajien, kanssa. Muun muassa tästä syystä egyptiläiset monofysiitit kieltäytyivät kirkollisesta yhteydestä hänen kanssaan ja hänet lopulta erotettiin.

Ehtoolliskoinoonian loukkaamattomuus vaati jatkuvaa valppautta. On aina pidettävä mielessä, että kirkoilla, joilla oli eri tunnustus tai jotka muista syistä olivat erossa toisistaan, oli usein seurakuntia samassa kaupungissa tai maakunnassa. Niiden jäsenet asuivat lähellä toisiaan. Suurissa kaupungeissa edestakaista seurakunnasta toiseen siirtymistä, jota jo Dionysios Aleksandrialainen 200-luvulla kuvasi, oli usein lähes mahdoton valvoa. Alkuvaikutelma suurista kirkollisista jakautumisista vaatii siksi korjausta tai ainakin täydennystä. Luonnollisesti piispojen välisten eroavuuksien aiheuttama jakautuminen ulottui myös heidän hiippakuntiinsa ja siten myös kaikkiin heidän kirkkojensa jäseniin saakka. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna eri osapuolten alueet voidaan rajata ja esittää eri värein kartalla. Silloin ei tosin kirkollisen yhteyden irtisanomisen yhteydessä tapahtuvalla sakramenttiyhteyden katkaisemisella ollut käytännössä suurta merkitystä. Maantieteellisesti rajattujen alueiden sisäpuolella, joista esimerkiksi vuoden 484 skismassa toinen käsitti jopa kaikki länsimaat, sillä ei ollut silloin mitään käytännön vaikutusta. Vain yksittäiset matkustavat papit ja maallikot, jotka ylittivät maantieteellisen rajan, joutuivat kokemaan sen vaikutuksen, kun heidän kotipaikkakuntansa piispan antamia suositus- ja rauhankirjeitä ei tunnustettu rajan toisella puolella. Ehtoollisyhteyden katkaiseminen määrättiin tavallaan ylhäältä käsin, ja matkaajat näyttivät olevan vain uhreja riidassa, johon eivät itse olleet lainkaan osallisia.

Kuva muuttuu kuitenkin, kun otetaan huomioon vaikutus, jonka teologiset kiistat ja kirkolliset jakautumiset saivat aikaan seurakuntien laajoissa joukoissa. Paikalliset rajat eivät voineet hillitä teologisten lausumien ja kirkollisten motiivien voimaa joko vakuuttaa tai houkutella. Niin kauan kuin kirkolliset enemmistöt eivät vielä langenneet houkutukseen käyttää poliisin apua valta-asemansa turvaamisessa, ne eivät voineet estää sitä, että myös vähemmistöt organisoivat toimintansa niiden rinnalle samassa paikassa, samassa kaupungissa ja samassa maakunnassa. Tällä tavalla rakensivat ennen Nikeaa organisaationsa valentinolaiset, montanolaiset ja novatiolaiset, jotka keskellä valtakirkon aluetta kokosivat ja ylläpitivät seurakuntia läpi vuosisatojen. Niiden muodostamisista ei annettu määräystä ylhäältä, vaan ne syntyivät spontaanisti alhaalta käsin. Mukaan liityttiin täysin vapaaehtoisesti. Myös Nikean jälkeen muodostui vielä lukuisia pieniä ryhmiä samalla tavalla. Näistä poiketen suuria jakautumisia ohjattiin tosin sikäli ylhäältä, että niitä johtivat vakiintuneet kirkolliset auktoriteetit, piispat, synodit ja patriarkat. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin merkitse sitä, että kulloisiinkin osapuoliin kuuluvat seurakunnat ja seurakuntien jäsenet olisivat alistuneet sokeasti kirkollista yhteyttä ja ehtoollisyhteyttä koskeviin ratkaisuihin. Todellisesta asiaintilasta kertoo esimerkiksi edellä mainittu areiolainen moratorio.

Filostorgios kertoo, että huolimatta opillisesta ristiriidastaan ”yhden olemuksen (homoousios) tunnustajien”, eli ortodoksisten nikealaisten, kanssa, areiolaiset ”osallistuivat heidän rukouksiinsa, lauluihinsa, neuvotteluihinsa ja melkein kaikkeen muuhunkin paitsi mystiseen uhriin”, siis ainoastaan ehtoollisenviettoon he eivät osallistuneet. Tästä suhteellisen rauhanomaisesta tilanteesta teki lopun vasta radikaali Aëtius, kun hän kehotti niitä, jotka olivat hänen kanssaan homodokseja, muodostamaan erillisiä seurakuntia (III, 14). Myös Sozomenos kertoo, etteivät areiolaiset vielä Konstantinuksen aikana muodostaneet erillisiä seurakuntia, vaan että lukuun ottamatta novatiolaisia, fryygialaisia (montanolaisia), valentinolaisia, markionilaisia ja pauliniaaneja (kaikki Nikeaa edeltävän ajan skismaatikkoja ja hereetikkoja) kaikki kokoontuivat yhdessä ja olivat yhteydessä (II, 32). Sozomenos katsoo tämän johtuneen keisarin antamasta yleisestä kokoontumiskiellosta, joka velvoitti kaikki kristityt käyttämään samoja pyhäkköjä. Molemmista kertomuksista nähdään ensinnäkin se, miten Nikean jälkeen puhkeava dogmaattinen kiista ulottui paikallisseurakuntiin asti. Kuvaus rauhanomaisesta tilanteesta saattoi kuitenkin koskea vain rajoitettua aluetta, Sozomenoksen mainitsema kokoontumiskielto puolestaan vain Konstantinuksen aikaa. Sen jälkeen kun Athanasios palasi ensimmäisen kerran maanpaosta (v. 339), Aleksandriassa ja muualla syntyi sekasortoisia taisteluita näiden kahden osapuolen kannattajien välillä.

Filostorgios tosin ilmoittaa seurakuntien täydellisen erottautumisen alkaneen vasta Aëtiuksen vaikutuksesta (350-luvun puolivälissä). Hän painottaa kuitenkin selvästi, etteivät hänen areiolaiset uskonveljensä sitä ennenkään olleet nikealaisten kanssa täydessä kirkollisessa yhteydessä. He kävivät näiden jumalanpalveluksissa mutta eivät osallistuneet niissä ehtoolliselle. Tämä voi tarkoittaa vain paikkakuntia, joissa areiolaiset olivat vähemmistönä. Siellä, missä heidän omat piispansa hallitsivat tilannetta, esimerkiksi Konstantinopolissa, he saattoivat tietenkin näiden luona myös epäröimättä viettää kommuuniota. Voidaankin kysyä, jättäytyivätkö areiolaiset vapaaehtoisesti ehtoolliselta niillä paikkakunnilla, joita kertomus koskee, vai pitikö ortodoksinen enemmistö tai sen papit heidät erossa ehtoolliselta. Ortodoksinen osapuoli olisi tällöin kohdellut heitä siten kuin Nikean määräysten mukaan kohdeltiin luopioita (lapsi), joiden tuli viimeisessä vaiheessa ennen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen palauttamista ”uhria lukuun ottamatta osallistua seurakunnan kanssa rukouksiin (ts. muuhun jumalanpalvelukseen)”. Tämä luopioiden kohtelu ei kuitenkaan ole voinut olla esikuvana, sillä siinä oli kysymys katumusmenettelystä, johon areiolaiset tuohon aikaan eivät missään tapauksessa voineet haluta suostua. Yhteistä jumalanpalvelusta ehtoolliskoinooniaa lukuun ottamatta voidaan kaikkien tuon ajan kirkkojärjestysten mukaan arvioituna pitää vain epänormaalina tilanteena. Filostorgioksen mukaan tässä tapauksessa hänen uskonveljiensä tulee katsoa vapaaehtoisesti suostuneen tähän menettelyyn ja puhutaan myös yhteisistä neuvotteluista, joten näyttää todennäköisimmältä, että epänormaali järjestely oli yhteisesti sovittu.

Tämä järjestely saattoi olla vain väliaikainen. Niin kauan kuin jokainen seurakunta oli täysin itsenäinen kuten Paavalin aikana, se ei olisi ollut lainkaan mahdollinen. Jokainen seurakunta kykeni tällöin itse tunnistamaan harhaopettajat harhaopettajiksi, ja niillä oli oikeus ja velvollisuus katkaista yhteys heihin välittömästi ja täydellisesti. Sen jälkeen kun piispat olivat ottaneet itselleen kaiken vallan opillisissa asioissa ja varsinkin kun synodit alkoivat tehdä ratkaisuja oppikysymyksissä, seurakuntien täytyi kuitenkin jäädä ensin odottavalle kannalle. Aiemmin kuvailtu kanonisten määräysten mukainen hereetikkojen kohtelu paikallisseurakunnassa edellytti, että heresiasta ja siten myös kirkollisen yhteyden luvattomuudesta oli jo ylhäältä käsin annettu ratkaisu. Tämä ehto ei kuitenkaan ollut vielä täyttynyt Filostorgioksen (III, 14) tarkastelemassa oppikiistojen vaiheessa. Kuten jo sanottu, kaikista ekskommunikaatioista huolimatta kaikki osapuolet pitivät kiinni kuvitelmasta valtakunnankirkon yksimielisyydestä Sardikan synodiin (v. 343) asti. Vasta Sardikassa tapahtui antinikealaisten eusebiolaisten muodollinen irtautuminen, ja viitisentoista vuotta myöhemmin Aëtius ja Eunomios Konstantinopolista käsin organisoivat erillisen kirkon vihkimällä piispoja Vähään-Aasiaan.

Edellä mainittu epänormaali järjestely tapahtui siis aikana, jolloin selvää päätöstä jommankumman osapuolen erottamisesta kokonaiskirkosta ei ylhäältä käsin ollut vielä annettu. Juuri siksi sillä oli oireellinen merkitys, joka ulottui senhetkistä tilannetta pidemmälle. Ei ole kerrottu, johdettiinko areiolaisten yhtenäistä menettelyä eri alueilla jostakin keskuksesta käsin vai oliko kyse heidän paikallisten ryhmiensä spontaanista toiminnasta. Keskitetty ohjaus saattaisi olla mahdollinen. Koska areiolaisilla piispoilla ei tähän aikaan ollut mitään virallista toimivaltaa heidän omien parokhioidensa ulkopuolella, se olisi kuitenkin ollut tehotonta, elleivät hajallaan olevat ryhmät olisi olleet sen kanssa vakaumuksellisesti yhtä mieltä. Toteutettu järjestely edellytti joka tapauksessa seurakunnan jäsenten omaa harkintaa. Oppiriita ymmärrettiin seurakunnissa nimenomaan tunnustusriitana, joka vaati jokaiselta kirkon jäseneltä henkilökohtaista kannanottoa. Toiset hyväksyivät dogmin, jonka mukaan Poika oli samaa olemusta (homoousios) Isän kanssa, toiset hylkäsivät sen. Jälkimmäiset, areiolaiset, päättelivät tästä, että kommuuniota ei voida viettää yhdessä, koska tunnustuksesta oltiin eri mieltä. Athanasioksen ja hänen omiensa kertoman perusteella on täysin selvää, etteivät homousiaanit ajatelleet toisin.

Tämän tilapäisen järjestelyn merkitys koko varhaiskirkon kannalta tulee täysin selväksi vasta kun sitä verrataan myöhempiin unionihankkeisiin, joissa eri mieltä olevat oli tarkoitus pakkokeinoin saada hyväksymään yhteinen kommuunio (ks. luku 15). Kummassakin tapauksessa sekä ymmärretään erimielisyys tunnustuksesta että tahdotaan palauttaa valtakunnankirkon yksimielisyys. Pakkounionihankkeissa ehtoollista pidettiin tähän tarkoitukseen sopivana välineenä. Jos näet kommuuniota vietetään ensin jälleen yhdessä, on yksimielisyys julkisesti havaittavissa – toisin sanoen sitä julistetaan, vaikkei sitä todellisuudessa ole lainkaan olemassa. Näin voidaan päätyä ajattelemaan vain jos ehtoollisen ”yhteysluonne” nähdään osallistujien kokoontumisena yhteiselle aterialle ja jos arvellaan, että he voivat vapaasti käyttää tätä välinettä yhdistymispäämäärän saavuttamiseksi. Vaatii tosin jonkin verran mielikuvitusta olettaa pakkounionihankkeiden ajajilta näin paljon teologista ajattelua. Areiolaisriidassa osapuolet tiesivät niin ikään olevansa eri mieltä, tässä tapauksessa tunnustuksesta. Hekin tahtoivat palauttaa täyden yksimielisyyden, muuten areiolaiset eivät osallistuisi nikealaisseurakuntien paikallisiin neuvotteluihin. He eivät kuitenkaan voineet viettää näiden kanssa kommuuniota, koska heille kirkollinen yksimielisyys ei ollut ehtoollisenvieton päämäärä vaan sen välttämätön ehto. Heidän ehtoolliskäsityksensä on tässä kohden sama kuin koko varhaiskirkolla, sikäli kuin se ylipäätään on teologisen näkemyksen ohjaama. Ehtoolliskoinoonia on osallisuus (metalepsis) Kristuksen ruumiiseen. Se ei ole ihmisten vapaasti käytettävissä, vaan asiaintila, jota ihmisten on kunnioitettava ja johon heidän on mukauduttava. Siksi osallistujilla on velvollisuus sopia kaikki olemassa olevat riidat etukäteen. Niin kauan kuin heidän välillään on vielä jotakin erottavaa, he eivät myöskään voi viettää kommuuniota yhdessä, sillä jokainen erimielisyys, joka otetaan kommuunioon mukaan, vahingoittaa Kristuksen ruumista.

Tämä koskee kaikkia henkilökohtaisia riitoja, sillä yhteinen ehtoollisenvietto on jokaisen ihmissuhteen luja sinetti. Juuri siksi vilpittömät kristityt myös kieltäytyvät siitä niin kauan kuin he vielä tuntevat epäsopua sydämessään. Näimme, miten egyptiläiset munkit ekskommunikoivat Simeon Styliitan. Antiokian patriarkka Domnus (II) menetteli päinvastoin. Hän vieraili henkilökohtaisesti Simeonin luona, ja sai tästä vaikutelman, joka sai hänet niin valtoihinsa, että hän ”kaipasi vielä suurempaa mysteeriä”. Sitten he toimittivat yhdessä konsekraation ja ojensivat toisilleen sakramentin. Tapahtuma oli yhtä epätavallinen niin papillisen hierarkian huipulla olevalle miehelle kuin erakolle. Molemmat huomasivat, ettei heitä erottanut enää mikään. He sinetöivät yksimielisyytensä nauttimalla kommuunion taivasalla. Myös Hieronymus muistutti entistä ystäväänsä Rufinusta siitä, miten he kerran Jerusalemin Ylösnousemuskirkossa eukaristista uhria nauttiessaan (immolato agno) antoivat toisilleen kättä. Mutta tämä muisto oli vain äärimmäinen vastakohta sille katkeralle riidalle, joka heidät oli sen jälkeen erottanut ja joka sittemmin teki yhteisen kommuunion viettämisen täysin mahdottomaksi.

Jos kommuuniota ei voida viettää yhdessä silloin, kun kyseessä on henkilökohtainen riita, yhtä vähän tai – jos tässä ylipäätään voisi erottaa vertailuasteita, pitäisi sanoa – vielä vähemmän näin voidaan tehdä silloin, kun ollaan eri mieltä tunnustuksesta. Tähän käsitykseen perustui areiolainen moratorio (ehtoollisesta pidättäytyminen). Kuten näimme, Konstantinopoliin saapuneet armenialaiset pakolaiset, jotka aluksi toimivat tämän käsityksen vastaisesti, taipuivat kotimaansa kirkon antamiin nuhteisiin. Dogmaattisiin kiistoihin liittyi yleensä myös henkilökohtaisia loukkauksia, kun henkilöä ja asiaa ei polemiikissa pidetty erillään. Näin ei ollut välttämättä aina. Tästä paras esimerkki on Filostorgioksen kuvaama areiolaisten ja nikealaisten välinen suhde. On olemassa monia muitakin. Sakarias Reetori kertoo opiskelevansa oikeustiedettä yhdessä Severuksen, tulevan monofysiittisen patriarkan, kanssa ensin Aleksandriassa, sitten Berytoksessa, ja yrittävänsä vähitellen voittaa hänet kirkon opin puolelle. He liittyivät Berytoksessa yhteen muiden samanmielisten opiskelijoiden kanssa, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa eri kirkoissa ja myös rukoilivat yhdessä – opiskelijaseurakunnan perikuva. Mutta kun Severus ilmoitti tahtovansa ottaa kasteen ja pyysi ystäväänsä toimimaan kumminaan, Sakarias torjui hänen pyyntönsä perustellen: ”En vietä kommuuniota Foinikian piispojen kanssa vaan Egyptin ja Palestiinan pyhien isien kanssa.” Tuohon aikaan kiisteltiin Henotikonista, ja koska Sakarias mainitsi ”pyhistä isistä” tärkeimpänä Pietari Iberialaisen, hän selvästi tunnustautui tässä lauseessa monofysiitiksi, kun taas ”Foinikian piispat”, siis myös Berytoksen piispa, olivat tähän aikaan ilmeisestikin Khalkedonin kannattajia. Hän siis menetteli samoin kuin areiolaiset moratorion aikana. Vaikka opiskelijapiiri ei koostunutkaan vain monofysiiteistä, silti käytiin yhteisiä teologisia keskusteluja, rukoiltiin yhdessä ja kaikki, myös monofysiitit, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa kaupungin kirkoissa. Severuksen kasteeseen liittyisi kuitenkin ehdottomasti ehtoollinen, ja tästä viimeisestä yhteyden harjoittamisen muodosta nuoren juristin täytyisi kieltäytyä, koska hän ja kaupungin piispa olivat eri mieltä tunnustuksesta.

Varhaiskirkon käsityksen mukaan tunnustus määritti koko ihmisen ortodoksiksi tai heterodoksiksi, mutta kumpaakin voitiin olla vain ”yhteydessä”. Se, missä yhteydessä joku oli, eli mihin kirkkoon joku kuului, nähtiin siitä, missä hän vietti kommuuniota. Kun prinsessa Sofia ennen puolisonsa (Justinus II:n) valtaistuimelle nousua otti vastaan ehtoollisen monofysiittiselta papilta, jokainen ymmärsi siitä, ettei hän tahtonut olla yhteydessä (khalkedonilaisten) synodiittien kanssa. Vastaavasti ”hän tuli synodiittien yhteyteen”, kuten Johannes Efesolainen sanoo (KG II, 10), sillä hetkellä kun hän alkoi ”viettää kommuuniota synodin kanssa”. Osallistumalla jonkin kirkon ehtoolliselle kristitty todistaa, että tämän kirkon tunnustus on myös hänen tunnustuksensa. Koska kukaan ei voi samanaikaisesti yhtyä kahteen toisistaan poikkeavaan tunnustukseen, kommuuniota ei voida viettää kahteen eri tunnustukseen pitäytyvässä kirkossa. Joka kuitenkin niin tekee, joko kieltää oman tunnustuksensa tai on täysin vailla tunnustusta.

 

Werner Elert, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, s. 167–174.  Concordia. Vaasa 2013.

Kategoriat
Ehtoollinen Julkaisu Kirjat Kirkko Yhteys

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885-1954) kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, on se edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastaamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista “Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Werner Elert käy vakuuttavasti läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opilliseen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola
Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa - Werner Elert
Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Werner Elert
Werner Elert

Kategoriat
Ehtoollinen Sakramentti Yhteys

Concordia ry:n julkaisutyö huomioitu Norjassa.

Norjassa pidetään erittäin hyvänä asiana kun olemme julkaisseet Werner Elertin kirjan Ehtoollisesta ja kirkollisesta yhteydestä varhaiskirkossa. Alla linkki tunnustukseen.

http://www.fbb.nu/artikkel/werner-elerts-klassiker-om-nattverd-og-kirkefellesskap-i-den-gamle-kirke-naa-oversatt-til-finsk/

Kirjaa voi tilata http://lutherdivari.fi/kotisivu/2014/03/ehtoollinen-ja-kirkollinen-yhteys-varhaiskirkossa/

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa - Werner Elert
Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Kategoriat
Ehtoollinen Jumalanpalvelus Kaste Kokous Messu Seurakunta

Missä käydä messussa?

Viime aikoina on ev. lut. kirkosta eronnut paljon ihmisiä. Eräs tällainen henkilö kirjoitti meille hiljattain seuraavan sisältöisen viestin: “Erosin kirkosta koska en voi hyväksyä kirkon johdon Raamatun sanan vastaisia kannanottoja. Voinko käydä messussanne ja saanko ehtoollisen kun en ole enää kirkon jäsen?”

Kysyjä tarttuu tärkeään asiaan. Kirkosta eroaminen ei saa olla mikään itsetarkoitus ja pelkkä protesti. Kristityllä tulisi olla paikka, seurakunta, jossa hän saa kuulla Jumalan sanaa julistettavan puhtaasti ja jossa hän saa vastaanottaa ehtoollisen, Kristuksen asetuksen mukaisesti toimitettuna. On siis erinomainen asia, että kysyjälle messu on selvästikin tärkeä asia.

Concordia ry ei järjestä (ainakaan tällä hetkellä) säännöllistä jumalanpalvelustoimintaa. Kysyjän kaltaista henkilöä kehotan kääntymään esimerkiksi jonkun asuinpaikkakuntaa lähellä olevan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan pastorin puoleen. Hänen kanssaan voi sitten jutella lisää näistä asioista.

Hannu Lehtonen