Kategoriat
1/2015 Lohdutus Martti Luther

AHDISTUS JA LOHDUTUS LUTHERIN TEOLOGIASSA

Simo Kiviranta, teol. lis. (1936–2004) 

Johdannoksi 

Kaikki tiedämme, että Ahdistus ja lohdutus on Lutherin teologiasta lohkaistavak-si todella suuri teema. Luovun tässä yrittämästä teologista kattavuutta ja syste-maattista kokonaisuutta. Käsittelen vain yhtä asiaa, eräänlaista väitettä, joka kuuluu rajatusti uskon alaan ja jota yritän perustella lähinnä Lutherin kuuluisan joulupostillan (Kirkkopostilla I = KP I)

Tämä väite on seuraava: 

Kun puhumme ahdistuksesta ja lohdutuksesta Lutherin teologiassa, tarkastelun  kohteena ei olennaisesti ole ihmisen kokemistapa, vaan Jumalan toimintatapa.  Ahdistus ja lohdutus ei ole teema, joka ohjaisi meidät selvittämään uskonnollisen  subjektin sielunsisäistä tilaa, vaan se puhuu koko maailman ja todellisuuden tilas-ta sellaisena kuin se itsessänsä on ja sellaisena kuin se kohdistuu meihin. 

On luonnollista, että Lutherista on tehty suuri uskonnollinen persoo-nallisuus ja jopa oman aikakautensa tulkki. Hän on suuri uskonnollinen kokija ja toimija,  suuri potilas, suuri nero ja kaikkea siltä väliltä.  Vaikka Lutherin persoonallinen tie, hänen sisäinen taistelunsa ja ahdistuksensa, hänen kulttuuri- ja kirkkotaistelunsa, hänen suuri  löytönsä,  samoin kuin hänen valtaisa hurjuutensa ja jopa hulluutensakin  on historiallisesti ollut intensiivisen selvittelyn kohteena, voidaan kuitenkin sanoa, että Lutheria on ollut teologiassa ja filosofiassa vaikea tai mahdoton ymmärtää lähes 200 vuoden ajan. Vaikka on esitetty monia käsityksiä siitä, milloin Lutherin jälkeen ei enää  oikein  ymmärretty, mitä hän tarkoitti, tosiasiallisen katkon aiheutti koko kristillisen ajattelun historian toistaiseksi perusteellisin mullistus,  valistus, rationalismi ja idealismi, jossa teologian keskipisteeksi  tulee Jumalan sijasta uskonnollinen ihminen. 

Jätän nyt aatehistorian sikseen ja totean, ettei Luther ajattele ihmisen ahdistuksen johtuvan pohjimmiltaan väärästä asenteesta elämään. Vastaavasti lohdutus ei olennaisesti tarkoita uuden asennoitumisen oppimista. Päinvastoin ihminen on kohde, vaikutuskenttä. Ahdistus ja lohdutus ovat vain seurausilmiöitä. Molemmat on ymmärrettävä todellisuuden tiloista, eikä pohjimmiltaan edes näistä vaan itse Jumalasta käsin. Kun avaamme Lutherin saarnan Jesajan jouluprofetiasta, pääsemme seurauksista syihin (KP 2, 213). 

Ahdistus voi muuttua lohdutukseksi vasta, kun ihmisen asema suhteessa Jumalaan muuttuu 

Ymmärrämme, että ahdistuksessa ihminen on Jumalan lain kohteena, lohdutuksessa hän on armon kohteena. Ihmisen sisäiseen tilaan voidaan vaikuttaa vasta, kun koko maailman ja ihmiskunnan asema on muutettu. Suurin virhe, mitä kristillisessä julistuksessa voidaan tehdä on se, että Jumalan pelastushistoriallinen kaksivaiheisuus ”ennen” ja ”sitten”, muuttuu psykologiseksi tapahtumaksi ihmisessä. Ihmisen aseman suhteessa kuolemaan, syntiin ja lakiin tulee ensin muuttua, vasta sitten ihminen voi löytää lohdutuksen ja rauhan. Evankeliumin julistus ilmoittaa tämän muutoksen. Lainaan jälleen saarnaa jouluprofetiasta:  

”Tätä kohtaa ei käsittääkseni kukaan voi selittää paremmin kuin pyhä Paavali sen on selittänyt Korinttolaiskirjeessään, niinkuin juuri äsken osoitimme, sanoessaan: ’Kuolema, missä on otasi? Helvetti, missä on sinun voittosi? Mutta kuolemansynti on kuoleman ota, ja laki on synnin voima.’ Tässä pyhä Paavali samalla luettelee kolme eri voimaa, jotka Kristus on voittanut ja joista hän meidät on lunastanut, nimittäin kuoleman, synnin ja lain. Samoin Jesajakin luettelee kolme, jotka Jumala on voittanut, tehdäksensä meidät edessään iloisiksi ja turvallisiksi.” (Kirkkopostilla (KP) I, s. 219) 

Lutherin teologiassa nämä kolme tekijää, kuolema, synti ja laki eivät ole mikään irrallinen kolmikko, vaan ne ovat sidoksissa toisiinsa. Mikään lohdutus ei ole mahdollista, ellei kuolemaa voiteta. Kuolemaa ei voida voittaa, ellei syntiä ensin voiteta. Ja syntiä taas ei voiteta, ellei lakia ensin täytetä. (KP 1, s. 220) 

Lohdutus ihmiselle perustetaan siis pelastushistorialliseen aseman muutokseen. Evankeliumi ei voi olla evankeliumia, ellei se ole jatkuvaa Jumalan oikeustuomion julistamista ihmistä kahlinneille valloille. Kun niiden oikeutus on loppunut, myös niiden toiminta tulee loppumaan. Niiden aseman muutos merkitsee eskatologista varmuutta niiden poistumisesta. Evankeliumin julistaminen on Kristuksen voitonhedelmien jakamista. Vasta nyt voimme puhua siitä, mitä tapahtuu meissä. Tämän omaksumisen on oltava jatkuvaa.  

”Mutta kun nyt oma Daavidimme on voittanut kuoleman ja synnit, joita meidän alati täytyi pelätä ja paeta, me olemme iloisia ja turvallisia, me laulamme ja olemme hyvillä mielin, me jaamme ystävien kesken saalista, toisin sanoen, me julistamme evankeliumia, ylistämme ja kiitämme Jumalaa, rohkaisemme ja vahvistamme keskenämme toisiamme ja sanomme: Olehan iloinen, kukaan ei enää voi sinua vahingoittaa; synti on pois otettu, kuolema on voitettu, kaikki viha ja armottomuus on lakannut, täällä on pelkkää armoa ja rauhaa, perkele on voimaton, hänen valtakuntansa maan tasalla! Näin?tekee pyhä Paavali 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvussa (1. Kor. 15:55,57): ’Kuolema, missä on sinun otasi? Helvetti missä on sinun voittosi? Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka on antanut meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!’ Ja apostoli sanoo: ’Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla’”. (KP I, s. 218) 

Jumalan tuntemisella täyttyminen 

”Jos Jumala ei estä, Saatana kykenee seulomaan ja työntämään kumoon vahvimmatkin pyhät. 

Vaikka meistä on tullut kristityitä ja meillä on tuo tuntemisen alku, pitää meidän kuitenkin vaeltaa nöyryydessä, röyhkeilemättä noiden suruttomien henkien tavalla, jotka luulevat jo kaiken yhdellä kertaa tyhjiin ammentaneensa. Tällä kohdalla täytyy todellakin vakaasti ja uutterasti käyttää Jumalan sanaa ja rukousta. Tarkoituksena ei ole vain Jumalan tahdon tuntemisen oppiminen, vaan myöskin sillä täyttyminen. Jokainen ojentukoon tämän ohjeen mukaisesti ja sitä tavoitelkoon ja pelon ja kauhistuksen vastapainoksi yhä suuremman lohdutuksen ja väkevyyden saavuttamiseksi sitä kohti kurottautukoon. Älköön salliko perkeleen, maailman, lihan ja veren itseään siitä estää.” 

”Raamattu sanoo: ’Jotka minua juovat, ne janoavat yhä lisää’ (Siir. 24,21; luetaan Vanhan testamentin ns. apokryfikirjoihin. Luther lainaa paikka paikoin Siirakin kirjaa, toim. huom.). Eiväthän rakkaat enkelitkään siihen kylläänny, vaan he, niin kuin Pyhä Pietari (1. Piet. 1:12) sanoo, halajavat katsahtaa siihen, mitä heille on ilmoitettu ja heille julistetaan.” 

”Erittäin hyödyllistä on kristityille kuitenkin se, että Jumala tämän nälän ja janon herättämiseksi ja harjoittamiseksi ja täydellisen tuntemisen saavuttamiseksi lähettää meille ahdistuksia ja murheita ja kärsimyksiä. Tämä varjelee lihalliselta kyllääntymiseltä ja opettaa etsimään lohdutusta.” 

”Huomaapa, miten hän marttyyriaikana teki valaistuja, väkeviä ja urhokkaita ihmisiä ristin harjoituksen ja kärsimyksen kautta. Me sitä vastoin, jotka emme tahdo samaa kokea, olemme niin heikkoja ja jopa velttoja ja laiskoja. Jos vähänkin savu silmää  kirvelee,  ilo  ja rohkeus on poissa ja Jumalan tahto jää tuntemattomaksi. Marttyyrien aikanakin moni kristitty oli niin heikko, että kielsi, kuka kidutuksia  peläten kuka kauan vankina viruttuaan. Sen tähden hän tahtoo, että mekin ahdistusten ja kärsimisen vaivatessa totumme oppimaan samaa, ja että me, vaikka näköala on karvas ja sydän jyskyttää ja ’oi voi’ -huutoansa huutaa, voisimme tyynnyttää sydämemme sanoen: minä tunnen Jumalan mielen, neuvon ja tahdon. Ei hän sitä mene  muuttamaan. Hänhän on luvannut minulle Poikansa kautta ja kasteessa vahvistanut: Se, joka näkee Pojan ja kuulee häntä,  on vapaa synnistä ja kuolemasta ja elää iankaikkisesti.” (KP 3,672–673). 

Miksi Jumala ahdistuksessa salaa meiltä armonsa? Miten tapahtuu siirtymä ahdistuksesta lohdutuksen saamiseen, Lain  tyhjennys-hoidosta Jumalan tuntemisella eli autuudella täyttymiseen? 

Luther selittää kanaanilaisen vaimon avunpyyntöä Matt 15: Hän ei luovu sanasta, vaikka sitä väkisin ryöstetään sydämestä. Hän  vangitsee Kristuksen hänen omiin sanoihinsa. 

Mutta miksi Kristus salasi häneltä lohdutuksen? Lutherin mukaan tämä sisältää tietyn yleispätevän tosiseikan uskon tien salaisuudesta. Tyly Kristus on se, millaiseksi ihmisen sydän ja mieli tuntee Kristuksen. Tarkoitus onkin nyt juuri se, että me irtaudumme tuntemuksien Kristuksesta ja satsaamme täysillä sanan Kristukseen. 

”Tämä on kirjoitettu meille rohkaisuksi ja opetukseksi, tietääksemme, kuinka syvään Jumala meiltä armonsa salaa, ja kuinka emme saa arvostella häntä omien tuntemisiemme emmekä mielipiteittemme mukaan, vaan tarkasti hänen sanansa mukaan… (Jeesus jätti asian häälymään kiellon ja myönnön välille.) 

Tällä on osoitettu, millainen sydämemme tila on ahdistuksen aikana. Tässä Kristus tekeytyy sellaiseksi, millaiseksi sydän hänet tuntee: se on varmasti siinä luulossa, että hän vain kieltää. Mutta  totta se ei ole. Sen täytyy kääntyä pois näistä tuntemisista ja kanaa-nilaisen vaimon tavoin lujassa uskossa  Jumalan  sanaan  (siis  ulkonaiseen, objektiiviseen sanan ilmoitukseen) pitää kiinni kieltoon kätkeytyneestä ja sen yläpuolella olevasta syvästä ja salatusta myöntämisestä, tunnustamalla Jumala oikeaksi meitä tuomitessansa. Silloin olemme saaneet voiton ja sitoneet  hänet hänen   omiin  sanoihinsa (’sinä olet oikea puheessasi ja puhdas  tuomitessasi’).  Vaimosta täytyy tulla penikka ja meistä syntisiä, helvetin kekäleitä, ja niin me olemme jo parannetut ja autuaat.” (KP 2,222–223) 

Juuri tätä samaa problematiikkaa Luther – voisimme sanoa aidon narratiivisen saarnaajan (eläytyvän kertojan) tapaan – selvittelee Loppiaissaarnassaan pohtiessaan kuuluisaa tietäjien erehdystä. Tässä hän keskittyy inhimillisen ajattelun tuomaan ahdistukseen Jumalan sanan edessa. Tietäjät saivat Jumalan erityisen merkin (heillä oli erityinen ilmoitus), mutta inhimillinen järki johti heidät harhaan, kun he menivät pääkaupunkiin. He kuvittelivat, että Messiaan täytyy maata Jerusalemissa kuninkaan linnassa. (Tämä on Lutherin mukaan useimpien yliopistojen erehdys. Ne ovat nostaneet lihan ja veren eli inhimillisen järjen valtaistuimelle. Ne kerskuvat luonnollisesta valkeudesta pitäen sitä välttämättömänä keinona kristillisen totuuden käsittämiseksi. Yliopistoja ei ole keksinyt kukaan muu kuin perkele kristillisen totuuden hävittämiseksi ja pimentämiseksi). Tietäjät joutuvat suureen hämminkiin ja ahdistukseen. Tähti on jättänyt heidät. 

Pääkaupunki elää tavallista elämäänsä. Heidät ohjataan kuninkaan  kaupungista viheliäiseen kyläpahaseen. Kukaan ei edes lähde näyttämään lasta. “Kuinka kumman kolkkoa ja kylmää – kuninkaan  syntyessä. Jos olisi syntynyt vaikka koiranpentu, niin se edes vikisisi hiukan, mutta nyt kun syntynyt on muka kuningas, vallitsee  kuolemanhiljaisuus.” 

Eikö ihmisten pitäisi lauleskella, piiriskellä, sytytellä monenmoisia soihtuja, sirotella kadut lehviä ja kukkia täyteen? Luther jatkaa: 

”Katso näin menettelee aina järki ja luonto: se ei etene edemmä kuin tuntee; ja jos se ei ensinkään tunne, on se heti valmis kieltämään Jumalan ja sanoman, kuten Ps. 14:1: ”Ei ole Jumalaa”. Täällä täytyy siis olla perkele, toisin sanoen yliopistojen valkeus, jonka piti viemän meidät Jumalan luo, mutta veikin meidät helvetin kurimukseen. Luonnonvalkeus ja armonvalkeus eivät voi olla ystävyksiä: Luonto vaatii tuntemista ja varmuutta, ennen kuin uskoo. armo tahtoo uskoa ennen kuin tuntee. Siksipä luonto ei pääse oman valkeutensa piiriä ulommaksi. Armo käy sen sijaan ilolla pimeyteen: se seuraa paljasta sanaa ja Raamattua, näytti miltä näytti, se pitää kiinni sanasta, tuntui sitten luonnon mielestä todelta tai valheelta. 

Katsohan, juuri tämän kovan kamppailun vuoksi, jonka kestäessä  rakkaat tietäjät tarttuivat profeetan sanaan,  seuraten sitä,  Jumala  taas heitä rohkaisi ja vahvisti tähden esiintymisellä. Näin käy kristitynkin: hänen kestämänsä ahdistuksen jälkeen Jumala tulee  hänelle  niin  äärettömän suloiseksi ja läheiseksi ja selvästi tunnetuksi;  (Tämän  minäkin vielä voin allekirjoittaa, mutta se, mitä Luther sanoo jatkossa, näyttää minulle liian vahvalta ruoalta, Entä teille?):  hän ei ainoastaan  kokonaan unhota tuskaansa ja ahdistustaan, vaan jopa saa halua ja rakkautta tuleviinkin ahdistuksiin, vahvistuen  vahvistumistansa”  (KP 1,583–584). (Tähän minä en ole kyllä vielä tullut!) 

On siis kysymys ajattelun tuottamasta ahdistuksesta: ”Niin on luonnon eli järjen (natura, ratio) – tuon suuren ilveilijättären  tapana suhtautua  kaikkiin Jumalan sanoihin ja tekoihin. Tietäjien suuri ilo (tähden löytymisestä) osoittaa, että he olivat olleet kovassa kiusauksessa ja hyvin raskaalla mielellä. Heillä oli vaikea lamaannus siksi, että epäusko oli heitä kovasti vaivannut. 

”Päästyään kiusauksestansa tietäjät ovat nyt ylenmääräisestä ilosta kuin uudestisyntyneitä. He eivät enää loukkaannu Kristukseen: he ovat voittaneet kovan kolauksensa. He käyvät köyhään majaan, he seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, he polvistuvat hänen eteensä ja antavat hänelle lahjoja. Juuri tässä on evankeliumin ydin. Usko riippuu kiinni vain Jumalan pelkässä sanassa ojentautuen niiden asioiden mukaan, jotka se toteaa ilmaisuiksi ainoastaan tässä samaisessa sanassa, vaikkakin se sen ohessa tuntee paljon sellaista, mikä houkuttelee pitämään sitä turhana. Juuri sen, minkä luonto sanoo hullutteluksi, se sanoo oikeaksi tieksi, murtaa esteet, antaa luonnon olla ymmärtäväisenä ja viisaana ja jää sen edessä höperöksi houkaksi.” (KP 1,585). 

Ahdistukset, karismat ja Pyhä Hengen täyteys 

Kristityn uskonelämä tapahtuu kokonaisuudessaan vanhurskauttavan uskon piirissä. Luther ei opeta, että uskolla vastaanotetun Kristuksen vanhurskauden jälkeen tulisi jokin toinen tälle lahjavanhurskaudelle rinnakkainen kristillisyyden vaihe. Sitä vastoin Luther opettaa, että koko uskonelämän ajan tämä yksi ja sama vanhurskaus ravitsee häntä.  Mutta koettelemukset ja ahdistukset vievät hänet sen syvempään tuntemiseen. Näin Luther selittää 3. joulupäivän saarnassa  (Siir 15:1–6) vanhurskauden toimittamaa työtä:  ”Se ravitsee häntä elämän leivällä ja antaa viisauden vettä hänelle juoda” (j. 3). Tätä tietä nimenomaan koettelemusten ja ahdistusten kautta voi Jumala lahjoittaa  ihmiselle Hengen täyteyden. ”Tässä äsken sanottiin vanhurskauden  ravitsevan häntä ymmärryksen leivällä ja antavan viisauden  vettä  hänelle juoda, nimittäin ennen ahdistusta, jolloin Jumalan lahjat ainoastaan otetaan vastaan ja jolloin ne eivät ole joutuneet koetelluiksi. Mutta ahdistusten jälkeen, kun ihmistä on  koeteltu ja  hän on koettelemuksen kestänyt, häntä ei ainoastaan  täytetä  viisauden  ja ymmärryksen lahjoilla, vaan myöskin näiden  lahjojen antajalla,   itse Pyhällä Hengellä ja hänet tehdään aivan täydelliseksi.” (KP 1, 387) 

Meidän on myönnettävä, että tämä on vaikea kohta, jota helposti pidetään yhtenä Lutherille 

tyypillisestä liioittelevasta tyylistä. Mutta joka tapauksessa Lutherin ajatus on ainakin siinä suhteessa selvä ja johdonmukainen, ettei hän tahdo unohtaa Pyhän Hengen työtä pelastavan uskon syntymisessä eikä irrottaa sitä Hengellä täyttymisestä. Hän vain korostaa uskon syntymisen perusjärjestystä: Usko ensin ja koe sitten. Ja nyt juuri ahdistukset ovat tie, jolla Jumala kuljettaa ihmistä myös tähän kokemiseen. Luther jatkaa heti äsken mainitun kohdan jälkeen: 

”…ei niin käsittäen, että Pyhä Henki ei jo ennestään olisi hänessä ollut – onhan hän varmasti siinä, missä hänen lahjansakin ovat –, vaan niin, että koettelemuksille siihen asti vieras ihminen voi koetella ja kokea Hengen läsnäolon vasta sitten kun on itse tullut koetelluksi;  siten hän, joka ennen oli täyttynyt lahjoilla, tulee Henkeä täyteen.” (ks. ed.) 

Tämä Hengen täyteys ei kuitenkaan ole tarkoitus sinänsä, se ei ole kokemus, jota uskovan itsensä tulisi hyödyntää uskonelämänä  jollakin korkeammalla tasolla, ei, vaan täyttymisen tarkoitus on toisten palveleminen. Tästä ahdistusten positiivisesta tarkoituksesta  Luther jatkaa: 

”Siitä (Hengellä täyttymisestä) lähtien hän ei ole  ainoastaan  itselleen, mitä hän oli lahjojen avulla sellaisena kuin hän oli ennen  ahdistuksia, vaan hän on hyödyksi ainoastaan toisille: nämä tulevat  hänen kauttansa armoon. – –Ahdistuksen jälkeen Henki tulee vaikuttaen hänessä niin, ettei häntä, niin kuin tähän asti, ainoastaan ravita viisauden ja ymmärryksen leivällä, vaan Henki aukaisee hänen  suunsa ja  panee hänet  ravitsemaan toisia viisaudella ja ymmärryksellä auttaen täten hengellisellä tavalla. Niinpä apostolitkin ennen Kristuksen  kärsimistä olivat vain Herran vieraina, syöden ja juoden hänen viisaudestaan ja ymmärryksestään; he olivat vanhurskaita, mutta ainoastaan omaa itseään varten. Mutta ylösnousemuksen jälkeen  heistä tuli tarjoiluisäntiä, jotka ravitsivat muita tehden heitä  vanhurskaiksi viisauden ja ymmärryksen hengellä,  jolla  he olivat täyttyneet ahdistustensa jälkeen.” (KP 1,387–388). 

Kategoriat
1/2015 Raamattu Vanha Testamentti

JAAKOB MAHANAIMISSA JA PENUELISSA (1. MOOS. 32)

Paul Kretzmann, USA 

Sanansaattajien lähettäminen Eesaun luokse  

32:1: ”Mutta Jaakob kulki tietänsä; ja Jumalan enkeleitä tuli häntä vastaan.” Kirjaimellisesti ottaen: ne tulivat hänen kanssansa, liittyivät hänen seuraansa. Ne olivat suojelleet häntä Gileadin vuorella. Tämä kohtaaminen antoi hänelle varmuuden niiden avusta myös jatkossa. 

32:2: ”Ja nähdessään heidät Jaakob sanoi: ’Tämä on Jumalan sotajoukkoa’. Ja hän antoi sille paikalle nimen Mahanaim (kaksinkertainen sotajoukko). Näin hän kunnioitti sen paikan nimeämisellä, jossa hänelle oli näytetty tämä näky, Herran sotajoukon liittymistä suojelutarkoituksessa hänen pieneen joukkoonsa. Enkelien leiri on ehkä ollut näkymätön kaikkien muiden silmille paitsi hänen. Hän oli kuitenkin saanut tarvitsemansa rohkaisun ja kulki tietänsä iloisemmin mielin.  

32:3: ”Sitten Jaakob lähetti sanansaattajat edellään veljensä Eesaun luo Seirin maahan, Edomin alueelle.” Perheen kasvaessa Eesau höllensi vähitellen niitä siteitä, jotka sitoivat hänet hänen vanhempiensa kotiin. Hän näet tunsi, ettei hänellä todellakaan ollut mitään osaa patriarkaaliseen siunaukseen. Hän asettui asumaan Siinin autiomaahan, johon kuuluu Hoorin vuori. Sen maan alava osa tunnettiin Seirin maana.   

32:4: ”Ja hän käski heitä sanoen: ’Sanokaa herralleni Eesaulle näin: Sinun palvelijasi Jaakob sanoo: Minä olen oleskellut Laabanin luona ja viipynyt siellä tähän saakka; 5 ja minä olen saanut raavaita, aaseja, pikkukarjaa, palvelijoita ja palvelijattaria ja lähetän nyt sanan herralleni, että saisin armon sinun silmiesi edessä.’”?Tämä sanoma ja sen nöyrä, milteipä nöyristelevä alistuvuus, oli tarkoitettu lepyttämään Eesau. Sen sisältö oli tarkoituksellisesti samanlainen kuin alaisen selvitys ylempiarvoiselle upseerille.  

32:6: ”Sanansaattajat palasivat Jaakobin luo ja sanoivat: ’Me tulimme veljesi Eesaun luo; hän on jo matkalla sinua vastaan, neljäsataa miestä mukanaan’.”?Sillä että Jaakobin sanansaattajat palasivat takaisin ilman ystävällistä tervehdystä, Eesau tähtäsi pahaenteisen vaikutelman aikaansaamiseen. Autiomaan ruhtinaana, sheikkinä, hän tuli poikiensa, palvelijoidensa ja muiden kannattajiensa kanssa, joiden avulla hän oli vähitellen ajanut hoorilaiset Seirin maasta. Eesau tahtoi ainakin saada veljensä kokemaan hänen ylivertaisen valtansa. Hän näet antoi sille paljon suuremman arvon kuin lupaukselle uskonnollisesta hallintavallasta hämärässä ja kaukaisessa tulevaisuudessa.  

32:7–8: ”Silloin valtasi Jaakobin suuri pelko ja ahdistus.” Rebekalle ei oltu kerrottu, että Eesaun mieli olisi muuttunut, eikä tämä ollut kutsunut suosikkipoikaansa takaisin. Ei liioin Eesau ollut antanut mitään merkkiä siitä, että hän nyt leppyisi helposti. Uskovien liha on vielä heikko, ja he joutuvat kamppailemaan sen kanssa menettäen helposti rohkeutensa. ”Ja hän jakoi väen, joka oli hänen kanssansa, ja pikkukarjan ja raavaskarjan ja kamelit kahteen joukkoon.”?8. Sillä hän ajatteli: ’Jos Eesau hyökkää toisen joukon kimppuun ja tuhoaa sen, niin toinen joukko pääsee pakoon’.”?Tämä koko karavaanin jakaminen kahtia oli varotoimenpide, jolla hän pyrki pelastamaan ainakin puolet omaisuudestaan. Se osoittaa, että vaikka Jaakob oli äärimmäisessä paniikissa, ei hän ollut menettänyt luontaista oveluuttaan, vaikkakin hän oli liian kiireinen ja kärsimätön. Uhkaavan vaaran kokeminen saa usein vakaat kristitytkin unohtamaan joksikin aikaa yksinkertaisen luottamuksen Herran kaikkivaltiaaseen voimaan.  

Jaakobin rukous 

32:9–10: ”Ja Jaakob sanoi: ’Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää! 10 Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa.’”?Asian kantaminen nöyrässä rukouksessa Jumalan eteen oli oikea reaktio nöyristelevästä pelon ja paniikin sijaan, joka Jaakobia oli vaivannut. Hänen rukouksellaan oli oikea muoto, sillä hän muistutti Jumalaa hänen lupauksistaan, ja samanaikaisesti hän julisti oman arvottomuutensa sikäli kuin oli kysymys kaikesta Herran armosta ja totuudesta. Hänellä ei näet ollut ollut mitään muuta kuin sauva, kun hän kaksikymmentä vuotta aiemmin oli ylittänyt Jordanin lähellä tätä kohtaa. Nyt hänellä oli nuo kaksi joukkoa eläimiä ja palvelijoita, jotka hän oli viemässä takaisin kotimaahansa.  

32:11:?”Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen.”?Kirjaimellisesti ottaen: ”lasten päälle”, sillä äiti suojelee lapsiaan vihollista vastaan omalla ruumiillaan. Tilanne oli Jaakobin silmissä niin vakava, että hän oli menettänyt täysin toivonsa siitä, että ihmiset voisivat häntä auttaa.  

32:12: Olethan itse sanonut: ’Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden’.”?Koska sellainen hyökkäys, joka nyt uhkasi Jaakobia, uhkaisi kukistaa Jumalan lupauksen patriarkaalisesta siunauksesta, muistutti hän vielä kerran Herraa tästä lupauksesta (1. Moos. 28:14). Usko riippuu kiinni Jumalan lupauksissa. Se, joka rukoilee oikein, muistuttaa Herraa aina hänen omasta sanastaan, sen monista vakuutuksista armosta, siunauksesta, avusta ja tuesta. 

Lahjat Eesaulle 

32:13–15: ”Ja hän jäi siihen siksi yöksi. Sitten hän erotti omaisuudestaan lahjaksi veljelleen Eesaulle 14 kaksisataa vuohta ja kaksikymmentä vuohipukkia, kaksisataa uuhta ja kaksikymmentä oinasta, 15 kolmekymmentä imettävää kamelia varsoinensa, neljäkymmentä lehmää ja kymmenen härkää, kaksikymmentä aasintammaa ja kymmenen aasia.” Rukous oli rauhoittanut Jaakobin jännittyneen mielen siinä määrin, että hän ryhtyi nyt toimenpiteisiin, ei paetakseen vaan kohdatakseen Eesaun ja voittaakseen hänet rakkaudella. Eläinten valitseminen ja jakaminen osoitti Jaakobin kokemuksen karjankasvatuksessa, aivan kuten kunkin pienen karavaanin järjestys osoitti hänen viisautensa, sillä hän pani pienimmät ja arvottomimmat eläimet ensimmäisiksi ja arvokkaammat taaemmas.  

32:16: ”Ja hän jätti ne palvelijainsa haltuun, kunkin lauman erikseen, ja sanoi palvelijoilleen: ’Menkää minun edelläni ja jättäkää välimatka kunkin lauman välille’.”?Pienten laumojen kulkiessa eteenpäin ehti kirjaimellisesti pitää hengähdystauon. Jokainen lauma teki siten uuden vaikutuksen ja siten kasvatti tarjotun lahjan voimaa ja tehoa.  

32:17: ”Ja hän käski ensimmäistä sanoen: ’Kun veljeni Eesau kohtaa sinut ja kysyy: Kenen sinä olet, ja mihin menet, ja kenen ovat nuo elukat tuolla edelläsi? niin vastaa: Ne ovat palvelijasi Jaakobin, lähetetyt lahjaksi herralleni Eesaulle; ja katso, myös hän itse tulee jäljessämme’.”?Jaakob antoi tarkat ohjeet jokaiselle palvelijalle siitä, miten heidän tuli osoittaa kunnioitusta Eesaulle. Hän toisti jokaiselle  sanamuodon, jossa Jaakobia kutsutaan palvelijaksi ja Eesauta herraksi ja jossa puhutaan lahjojen tarjoamisesta – kaikella tällä hän arvioi vähitellen voittavansa Eesan vihastumisen.  

32:19–20: Samoin hän käski toista ja kolmatta ja kaikkia muita, jotka laumoja ajoivat, sanoen: Juuri näin on teidän sanottava Eesaulle, kun tapaatte hänet. 20 Ja sanokaa myös: Katso, sinun palvelijasi Jaakob tulee meidän jäljessämme.?Jaakob laski sen varaan, että lepytyslahjojen kasautuva teho tekisi vaikutuksen Eesauhun. Hyvin tehoisana huipentumana oli määrä olla Jaakobin mainitseminen nöyrästi palvelijana. Sillä hän ajatteli: Minä koetan lepyttää häntä lahjalla, joka kulkee edelläni. Sitten astun itse hänen kasvojensa eteen; ehkä hän ottaa minut ystävällisesti vastaan.  Jaakob kutsui lahjojaan lepytyslahjoiksi. Ne oli näet tarkoitettu peittämään Eesaun kasvot, niin ettei tämä enää näkisi sitä rikkomusta, jonka Jaakob oli tehnyt häntä vastaan. Kun nämä lahjat valtaisivat Eesaun mielen, hän ei enää ajattelisi Jaakobin syyllisyyttä vaan katsoisi häntä ystävällisesti ja ottaisi hänet vastaan suosiollisesti.  

32:21:?Niin lahja kulki hänen edellänsä, mutta itse hän jäi siksi yöksi leiriin. Matkustaminen yöllä ei ollut mitään epätavallista idässä. Niinpä Jaakob lähetti pienet lahjalaumat välittömästi kohti etelää, luultavasti ennen auringonlaskua. Itse hän jäi leiriin vähäksi aikaa.  

32:22: Mutta yöllä hän nousi, otti molemmat vaimonsa ja molemmat orjattarensa ja yksitoista lastansa ja meni kahlauspaikasta Jabbokin yli.?Jaakob ei kyennyt levottomuutensa tähden kauan lepäämään. Ennen kuin yö oli kulunut kovin pitkälle, hän otti perheensä jäsenet ja siirsi heidät Jabbokin etelärannalle kahlauspaikalla, joka sijaitsee noin 29 kilometriä Jordanilta.  

32:23: Ja hän otti heidät ja vei heidät joen yli ja vei sen yli kaiken, mitä hänellä oli.”?Niinpä teltat oli purettu ja koko karavaani oli matkalla etelään. Siten Jaakob oli tehnyt kaikki tarpeelliset järjestelyt. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa lepyttääkseen veljensä, ja hän saattoi odottaa suunnitelmiensa tulosta luottavaisemmin mielin. On yksinkertaisesti viisautta sopia vastustajien kanssa niin pian kuin mahdollista, tarjota heille sovinnon kättä ja lepyttää heidät ystävällisyydellä. 

Taistelu Penuelin luona  

32:24: Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Kun Jaakob oli ensin ylittänyt virran perheineen, palasi hän takaisin toiselle rannalle, uskoi karjan palvelijoilleen virran ylitse toimitettavaksi. Itse hän jäi joen pohjoispuolelle. Yhtäkkiä hänet kohtasi nimetön mies, ja nuo kaksi ryhtyivät kovaan painiotteluun.   

32:25: Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut” – ts. kun tuntematon mies havaitsi, ettei hän voinut voittaa Jaakobin päättäväistä vastarintaa –  iski hän häntä lonkkaluuhun” – lonkkanivelen kantaan – niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Hänen lonkkansa nyrjähti tai halpautui kamppailussa tapahtuneen vääntämisen ja tuntemattoman miehen kosketuksen seurauksena.  

32:26: ”Ja mies sanoi: Päästä minut, sillä päivä koittaa. Mutta hän vastasi: En päästä sinua, ellet siunaa minua.”?Huolimatta halpautuneesta lonkasta Jaakob piti pintansa taistelussaan miehen kanssa, jonka henkilöllisyydestä hän tuli joka hetki varmemmaksi. Se oli Herra itse, ihmismuodossa, joka tässä omaksui Jaakobin vastustajan roolin. Siitä syystä Jaakob vaatimalla vaati saada hänen siunauksensa ennen kuin hän sallii tämän lähteä.  

32:27–28”Ja hän sanoi hänelle: ’Mikä sinun nimesi on?’ Hän vastasi: ’Jaakob’. 28  Silloin hän sanoi: ’Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut’.”?Pelkän Jaakobin, kantapäästä kiinnipitäjän asemasta, jossa ominaisuudessa hän oli voittanut veljensä Eesaun, hän oli tässä edennyt Israeliksi, Jumalan kanssa painijaksi, Jumalan johtajaksi tai ruhtinaaksi, sillä hän oli pysynyt ruhtinaana taistelussaan Herran kanssa (Hoos. 12:4, 5).  

32:29: ”Ja Jaakob kysyi ja sanoi: Ilmoita nimesi. Hän vastasi: Miksi kysyt minun nimeäni?’”?Vrt. Tuom. 13:18. Ei ole syntisen ihmisen asia tuntea kaikki suuren taivaan Herran nimet. Sitä paitsi Herra oli jo ilmaissut nimensä.? Ja hän siunasi hänet siinä.?Herra toisti virallisesti patriarkaalisen siunauksen (1. Moos. 28:13–15), johon sisältyi lupaus Messiaasta.  

32:30: ”Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel (Jumalan kasvot), ’sillä’, sanoi hän, ’minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut’.”?Kyseessä ei siis ollut ainoastaan ruumiillinen kamppailu, vaan samalla myös hengellinen paini, joka Jaakobin piti kestää. Mutta hän selviytyi koetuksesta. Hän kesti kunnes hän oli saanut Herran siunauksen, kunnes hän oli nähnyt Jumalan kasvojen kääntyvän hänen puoleensa armollisina ja kunnes hänen sielunsa oli parantunut kaikesta pelosta ja kauhusta.  

32:31: Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.?Hänen juuri ohittaessaan öisen painipaikan ja lähtiessään sieltä pois, aurinko nousi. Auringon noustessa rohkeus, joka nyt oli vallannut hänen sydämensä, antoi hänelle voiman kohdata iloisin mielin veljensä Eesau. Hän oli luultavasti kiinnittänyt vähän huomiota vammaansa kamppailun aikana, mutta nyt nyrjähdys sai hänet irvistämään kivusta ja ontumaan.  

32:32: Sen tähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle. Israelilaiset kunnioittivat vielä myöhempinäkin aikoina heidän esi-isänsä ihmeellisen taistelun muistoa asettamalla syrjään tämän osan eläimen lonkkaa Herralle pyhitettynä. Jumalan hyvyyden ja armon erityiset ilmoitukset ansaitsevat tulla muistetuiksi kautta aikojen niiden taholta, jotka ovat hyötyneet sellaisten kohtaamisten seurauksista.  

Suomennos: Hannu Lehtonen 

Kategoriat
1/2015 Ehtoollinen Kristus

ELÄMÄN LEIPÄ

Juha Muukkonen, pastori, Tornio 

”Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. 25 Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: ’Rabbi, milloin tulit tänne?’ 26 Jeesus vastasi heille ja sanoi: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. 27 Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.’ 28 Niin he sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?’ 29 Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’. 30 He sanoivat hänelle: ’Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? 31 Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niin kuin kirjoitettu on: ‘Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi’.’ 32 Niin Jeesus sanoi heille: ‘Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. 33 Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.’ 34 Niin he sanoivat hänelle: ’Herra, anna meille aina sitä leipää’. 35 Jeesus sanoi heille: ’Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. 36 Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.” (Joh. 6:24–36) 

Ruokaihme tunnustekona ja ehtoollisen esikuvana 

Jeesus teki maanpäällisen elämänsä aikana valtavan määrän erilaisia ihmeitä: Hän paransi sairaita, ajoi ulos riivaajia, muutti veden viiniksi, hallitsi luonnonvoimia ja herätti jopa kuolleita. Mutta mikä on se yksi ja ainoa Jeesuksen tekemä ihme, joka kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa? Mikä oli niin tärkeä tunnusteko, että kaikki evankelistat, sekä Matteus, Markus, Luukas että Johannes, halusivat sen evankeliumikirjaansa tallettaa? Se on ensimmäinen ruokaihme, jossa Jeesus ruokkii viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä sekä heidän mukanaan olleet naiset ja lapset. Ja ruokaa jäi vielä niin paljon ylikin, että sitä kerättiin talteen 12 vakallista. 

Raamatun totuudellisuuteen epäilevästi suhtautuvat liberaaliteologit ovat yrittäneet järkeisuskoisesti selittää, että ihmiset tässä vain jakoivat keskenään mukanaan tuomansa eväät. Olisihan sekin toki jonkin sortin ihme, että nälkäiset ihmiset omastaan toisilleen vapaaehtoisesti antaisivat ja että niistä jäisi vielä ylikin ruoantähteitä niin paljon. Mutta Raamattu opettaa ja kertoo yksiselitteisesti, että kysymyksessä oli yliluonnollinen tapahtuma: viisi leipää ja kaksi kalaa lisääntyivät Herran Jeesuksen siunaavien käsien alla tuhatkertaisesti. Evankeliumin kertomus viestittää vastaansanomattomasti ihmeen tapahtumisen. Kyseessä oli ihmisjärjelle käsittämätön ihme – ei mikään yhteisvastuukeräys. 

Jeesus otti leivät, kiitti ja jakoi (Joh. 6:11). Ruokaihme on yksi monista alttarin sakramentin eli Herran Pyhän Ehtoollisen esikuvista. Apostoliseen paimenvirkaan kutsutun saarnamiehen käsien alla Herramme asetussanojen voimasta pieni leipäpalanen ja tilkka viiniä saavat sellaiset ominaisuudet ja mittasuhteet, että ne riittävät ja ravitsevat iankaikkiseen elämään asti. Tapahtuu ihmisjärjelle käsittämätön ihme: Siunatussa leivässä saamme nauttia Kristuksen tosi ruumiin ja pyhitetyssä viinissä Hänen puhtaan sovitusverensä. 

Maanpäällisen elämänsä aikana Jeesus ravitsi ihmeellä nälkäisiä ruumiita, jotka kuitenkin taas pian alkoivat isota uutta ruokaa ja lopulta muuttuivat maan tomuksi. Pyhän Ehtoollisen kautta Vapahtajamme antaa paljon parempaa ja kestävämpää: Hän tyydyttää taivasnälkää ja antaa iankaikkisen elämän ravintoa. 

Ajallinen leipä on monelle tärkeämpi kuin iankaikkinen ravinto 

Ruokaihmeen jälkeen Jeesus sanoo Häntä etsimään tulleille ihmisille: “Totisesti, totisesti Minä sanon teille: ette te Minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi” (Joh. 6:26). 

Nämä Jeesuksen sanat johdattavat meidätkin tutkimaan itseämme: Miksi me etsimme Jeesusta? Mitä tarkoitusta varten me haluamme kohdata tänään Jumalan? Nuo Jeesusta etsineet ihmiset etsivät Häntä ruumiin ruoan, ajallisen elatuksen takia. He olivat kuitenkin juuri saaneet vastaansanomattoman todistuksen Nasaretin puusepän messiaanisuudesta. Israelin kansan autiomaavaelluksen aikainen mannaihme oli toistunut. Taivaalta oli satanut 1400 vuoden jälkeen taas enkelien leipää (Ps. 78:25). Messiaan käsissä pienen pojan matkaeväät, viisi leipää ja kaksi kalaa, olivat tuhatkertaistuneet; ne olivat riittäneet tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Mutta moni oli tämänkin jälkeen vain kiinnostunut oman vatsansa täyttämisestä! 

Minulta ajoittain kysytään, mitä mieltä olen kirkoissa järjestettävistä parantumiskokouksista, joita mainostetaan sairauksien puolesta rukoilemisella. Sinänsä rukoilemisessa, sen enempää sairaitten kuin terveittenkään puolesta, ei ole mitään pahaa. Mutta jos kirkossa järjestettävän tilaisuuden johtava teema on parantuminen ajallisista ahdingoista, niin silloin ollaan hengellis-teologisesti katsoen niitä, jotka etsivät Jeesusta vain ajallisen leivän vuoksi. Ei sellaisella toiminnalla ole pitkällä juoksulla siunausta. 

Jos keskuksena ja tähtäyspisteessä ei ole syntien anteeksisaaminen, iankaikkinen parantuminen, laki ja evankeliumi, Jumalan sana ja ehtoollinen, niin köykäiseksi se jää. Sairaiden ihmeenomaiset parantumiset sekä muu ajallinen apu ovat aina sivuteema. Pääasia, lopulta ainoa tärkeä ja merkittävä, on syntien anteeksisaaminen Golgatan ristin veressä. Näkyvät merkit ja ihmeet voivat olla vetämässä jotakuta Jumalan sanan puoleen tai uskon alkutaipaleella vahvistamassa luottamusta Jumalan sanaan. 

Mutta useimmat rukouksen kautta ajallisiin ahdinkoihin apua saaneet eivät enää jumalanpalveluksiin ja Jumalan sanan äärelle näytä palaavan. Jeesuksen parantamasta kymmenestä spitaalisesta miehestä vain yksi palasi kiittämään parantajaansa (Luuk. 17:11–19). Niistä tuhansista, jotka olivat nähneet ja kokeneet Jeesuksen ajallisia ihmeitä, ei Vapahtajaa ollut seuraamassa Golgatalle kuin ani harva. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen joukkoon oli rohjennut tulla lopulta 120 sielua (Ap. t. 1:15), mutta tuhannet ja taas tuhannet ajallista apua saaneet olivat ristiinnaulitun hylänneet. 

Sen sijaan ne, jotka ovat tulleet lain ja evankeliumin julistuksen kautta herätetyksi synnin- ja armontuntoon, palaavat Jeesuksen jalkojen juurelle. Helluntaina Pietarin parannussaarna sai aikaan piston kuulijoittensa sydämeen (Ap. t. 2:37). Keskittykäämme siis Raamatun kokonaisen ja täyden sanan esillä pitämiseen. Ihmeet ja merkit seuraavat julis- tusta jos ovat seuratakseen, mutta noilla liitännäisillä sivuseikoilla ei ole lopulta pysyvää merkitystä. Sairaiden paraneminen, ihmeet ja merkit eivät lisää mitään varsinaiseen asiaan: so. uskonvanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. 

Leipää ja sirkushuveja 

Mutta kansa juoksi silloin Jeesuksen aikana – kuten on juossut sen jälkeenkin – lihan perässä. ”Leipää ja sirkushuveja!” oli muinaisten roomalaisten vapaiden miesten eli äänioikeutettujen vaatimus niille, jotka halusivat tulla valituiksi valtion johtomiehiksi. Sitä miestä luvattiin äänestää vaalissa, joka lupasi ruokaa ja huvituksia. Vatsa täynnä katsomassa stadionilla kilpailuja, mikäs voisi olla ihmiselle parempaa ja mukavampaa! Tuo mielihyvää rakastava ja lihan nautintoja etsivä elämäntapa tuhosi aikanaan koko mahtavan Rooman maailmanvallan. 

Kun Rooman miljoonalukuista kansaa aikanaan uhkasi pohjoisesta päin muutamien tuhansien suuruinen sivistymättömien germaanien sotajoukko, niin Rooman miehet eivät viitsineet nousta maataan puolustamaan. Kun barbaarit riehuivat valtakunnan kaupunkien kaduilla tappaen ja ryöstäen, tuhoten ja raiskaten, niin miehet jatkoivat samaan aikaan istumistaan kilpa-areenoiden penkeillä huutaen viininhuuruisessa innossaan kannustusta kilpailijoille. Opittuaan ja totuttuaan siihen, että valtaapitävät tarjosivat äänestäjille helppohintaista huvitusta, ei noista miehistä tositoimiin enää ollut. 

Jeesus ei halunnut äänestäjiä ja kannattajia sen perusteella, että hän jakoi kansalle leipää. Tuo leipäihme oli tarkoitettu vain vahvistamaan Jeesuksen messiaanisuus ja todistamaan Hänen jumaluutensa, ei takaamaan kansalle helppoa ja laiskaa elämää. “Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi” – sanat (1. Moos. 3:19) ovat voimassa niin kauan kuin tämä langennut ja lankeemuksen tähden kirottu maailma pysyy. Kerran on koittava uusi maa ja uusi taivas – silloin ei leivän eteen enää tarvitse tehdä raskasta työtä. Silloin ei myöskään enää meissä, jotka olemme päässeet Jeesuksen uskossa uudessa taivasruumiissa tuohon uuteen maailmaan, ole enää pahuutta ja itsekkyyttä. Jeesuksen ruokaihme oli välähdys taivaasta. Ihmisen Pojan kautta synnin tähden langetettu kirous väistyy. 

Hankkikaa iankaikkisen elämän ruokaa 

Tärkein asia ihmeessä on se, että siinä Jeesus kirkastuu taivaasta maan päälle saapuneeksi Messiaaksi, Pelastajakuninkaaksi. Mutta me ihmiset käännämme asiat niin usein omaa itsekästä mieltämme palvelevaksi. Meidän mielemme on kiinni maallisissa, katoavan maailman hetkellisissä iloissa. Ihmiset alkoivat seurata Jeesusta sen tähden, että saisivat itselleen lisää, omia vatsan tarpeita tyydyttääkseen. Kaikkien läsnä olleiden vatsa kyllä täyttyi, mutta monen sydän jäi tyhjäksi. Jeesus haluaa ennen kaikkea täyttää meidän sydämemme, hän tahtoo kirkastaa itsensä – ei vain ajallisten tarpeidemme täyttäjänä – vaan ensisijaisesti ikuisen elämän, totuuden sekä todellisen rakkauden tuojana. 

“Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14). Monet ovat saaneet syödä Jeesuksen antamaa leipää, monet kuulla Jeesuksen puhetta, mutta eivät he kaikki ole oppineet tuntemaan Vapahtajaa oman sydämensä Herrana. Monen kohdalla tämän ajallisen elämän murheet ja huolet ohittavat sanoman ikuisesta ja pysyvästä, ohittavat viestin vielä meidän silmiltämme salatusta maailmasta. Jeesus sanoo: “Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava” (Joh. 6:27). 

Myös vuorisaarnassa Jeesus opettaa: “… etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matt. 6:33). Turhaa on ihmisen yrittää itse varmistaa omaa elämäänsä, viimeistään kuoleman hetkellä omat varastot ja vakuutukset osoittautuvat pettäviksi ja hyödyttömiksi. Vain ja ainoastaan Jeesuksen antama hengellinen ruoka ja juoma voi pitää ihmisen elävänä, ei mikään ihmistekoinen turva. 

Ihmisen teot ja Jumalan teot 

“Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” (Joh. 6:28), kysyivät ihmiset Jeesukselta hänen moittiessaan heitä itsekkäästä ja lyhytnäköisestä leivän tavoittelusta. Mitä kysyjät tarkoittavat sanoilla “Jumalan teot”? Juutalainen tarkoittaa kysymyksellään sitä, mitkä ihmisen teoista olisivat Jumalalle mieluisia eli mitkä ihmisen teot kelpaisivat Jumalan edessä. Jeesuksen vastaus on kuitenkin yllättävä lakihurskauteen tottuneille ja opetetuille juutalaisille: “Se on Jumalan teko, että uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (j. 29). 

Jeesus ei ala luetella kymmentä käskyä tai edes niiden tiivistelmää eli rakkauden kaksoiskäskyä: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus porautuu vastauksessaan heti pohjaan asti, Jumalan evankeliumin suureen salaisuuteen asti. Tuo suuri salaisuus eli mysteeri on uskonvanhurskaus, joka on täydellinen vastakohta ihmisen järjelle ymmärrettävälle lakivanhurskaudelle. Uskonvanhurskaudessa saadaan kaikki alusta loppuun asti Jumalalta lahjana. 

Lakivanhurskaudessa on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihmisestä itsestään: Ihmisen omasta kilvoituksesta tai laintäyttämisestä, ihmisen omasta valinnasta. Jeesukseen uskominen on tämän vastakohta: Siinä Jeesus tekee, tahtoo ja valitsee. Jeesuksen täytetty työ ja luottamus sen riittävyyteen on vanhurskauden ja Jumala-suhteen kaikkein tärkein ja luovuttamattomin asia. 

Viime vuosituhannen lopulla roomalaiskatoliset ja luterilaiset sorvasivat yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Tuon julistuksen tavoitteena oli saada vanhurskauttamisoppia koskevat keskinäiset yli 400-vuoden takaiset, vielä voimassa olevat oppituomiot kumotuiksi. 

Taustalla on se, että paavin kirkon käsitys ihmisen kelpaamisesta Jumalalle perustuu ihmisen ja Jumalan väliseen yhteistyöhön. Latinaksi tuo asia ilmaistaan sanalla synenergismi. Rooman kirkon opetuksen mukaan ihmisellä on itse kyky vaikuttaa omaan pelastumiseensa, ottaa askelia kohti Jumalaa. Nuo ihmisen ottamat askeleet, hyvät teot, ovat tuon kirkon opetuksen mukaan edellytys ja peruste, Jeesuksen sovitustyön lisäksi ja sen rinnalla, ihmisen vanhurskauttamiselle eli pelastumiselle. 

Noin 500 vuotta sitten saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther kuitenkin oman henkilökohtaisen uskonkriisin jälkeen totesi, että tuo paavin kirkon opetus ei ole sopusoinnussa Raamatun opetuksen kanssa. Ihminen vanhurskautetaan eli julistetaan ja luetaan Jumalalle kelpaavaksi taivaskansalaiseksi yksin Kristuksen tähden, yksin armosta ja yksin uskon kautta. 

Mitään ihmisen tekemiä ja vaatimia lisäyksiä ei tuohon voi eikä saa liittää. Muutoin Jumalan kertakaikkinen sovitustyö Golgatan ristillä turhennettaisiin ja ihminen jäisi riutumaan lain alle – tai vaihtoehtoisesti ylpistyisi pinnallisesta ja näennäisestä menestyksestään lain noudattamisessa. Jumala lahjoittaa itse meille evankeliumin kautta uskon. Evankeliumi tarkoittaa laajassa merkityksessään sekä omantunnon Jumalan edessä syylliseksi tekevää lakia että sovituksen riemusanomaa: Jeesus täytti lihassaan meidän puolestamme lain ja sijaiskärsijänä otti vastaan meille kuuluvan rangaistuksen ja tuomion. Kaikki pelastukseen kuuluva on Jumalan tekoa ja valintaa, ei meidän ihmisten. 

Jumalaton ja synteihinsä kuollut ihminen julistetaan taivaan torilla taivaskansalaiseksi ilman tuon ihmisen ainuttakaan omaa tekoa. Siinä on evankeliumi kuolleelle. Ei haudassa makaava mätänevä Lasarus voinut itse omasta tahdostaan totella Jeesuksen huutoa: “Lasarus, tule ulos!” (Joh. 11:43) Kuolleen on mahdotonta nousta itse haudastaan. Mutta Jumalan maailmassa onkin niin, että sen mitä Jumala vaatii ja käskee, sen hän itse myös täyttää. 

Jeesus kääntää ihmisten kysymyksen nurinniskoin. Ihminen kysyy, mitä hän itse voi tehdä Jumalaa miellyttääkseen ja pelastuakseen. Jeesus vastaa: Pelastus onkin Jumalan teko, ei ihmisen! Jumala vaikuttaa ihmisessä uskon, joka kohdistuu Jumalan työhön, Hänen aikaansaamaansa, tahtomaansa ja vaikuttamaansa. Uskokin on Jumalan vaikuttamaa ja synnyttämää, ei siis vähimmässäkään määrin ihmisen itse aikaansaamaa. Pelastuksessa tekijänä ja tahtojana, subjektina, on Jumala. Hän antaa sanansa ja armonvälineidensä kautta lahjaksi uskon synnit sovittaneeseen Jeesukseen. 

Sinäkin saat tänään, tässä ja nyt, uskoa tuon lahjavanhurskauden omalle kohdallesi. Siitä huolimatta, että et ole pystynyt ainoatakaan Jumalan lakia ja käskyä täyttämään. Olet rakastanut maailmaa ja itseäsi enemmän kuin Jumalaa, olet pitänyt vanhempasi halpana, olet vihannut veljeäsi ja siskoasi, syyllistynyt sydämessäsi murhaan, olet ollut haureellinen ja tehnyt huorin – vähintään sydämessäsi. Olet käyttänyt omaksi hyödyksesi toisille kuuluvaa omaisuutta, olet valehdellut ja himoinnut sydämessäsi sitä, mikä ei sinulle kuulu. 

Tällaisena, kaikki lait rikkoneena, saat uskoa Jeesukseen, joka sinun ja minun puolesta täytti tuon lain. Tällaisina Herra on jo ottanut meidät syliinsä ja pessyt pyhässä kasteessa verisen rääpäleen puhtaaksi omalla verellään.  

Rukoilemme: Pyhä Jumala, rakas Taivaan Isä. Kiitos, että saan varmasti luottaa rakkauteesi ja hyväksyntääsi Jeesuksen tähden. Vahvista ja lisää uskoani Sinuun ja Sanaasi. Aamen. 

Saarna neljäntenä paastonajan sunnuntaina  

Kategoriat
Hallitus herätysliikkeet Kirkko Tunnustuksellisuus Tunnustuskirjat

KANSANKIRKOLLINEN HYÖKKÄYS LUTERILAISTA TUNNUSTUKSELLISUUTTA VASTAAN

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Perusta-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/2015) keskittyy pääkirjoituksesta alkaen melkein kokonaan otsikon ilmaisemaan asiaan.
Päätoimittaja, TT Timo Junkkaala toteaa aluksi sen ilmeisen kummallisuuden, että papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan, kun samaan aikaan kirkko ajaa kirkon yhteydestä pois niitä, jotka ovat virkakysymyksessä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta. Tämän jälkeen Perusta-lehti ei itse kuitenkaan halua antaa vaihtoehtoa tässä vaikeassa tilanteessa.

Pikemminkin se haluaa poissulkea vaihtoehdot ja patistaa kristittyjä ja heidän pappejaan pitäytymään kaikissa olosuhteissa hengelliseen yhteyteen kansankirkossa. Asia on omituinen varsinkin siinä mielessä, että nämä, jotka haluavat määräillä, mitä toisten kristittyjen tämän päivän rappiotilanteessa pitää tehdä, nostavat itse palkkaa (tai eläkettä) palvelusta herätysliikkeissä. Jos kerran on niin ongelmatonta toimia kansankirkon paikallisseurakunnissa, miksi nämä eivät itse ole hakeutuneet niihin? Miten nämä, jotka eivät arjessa elä palvellen paikallisseurakunnissa, henkilökohtaisesti voivat tuntea sitä tuskaa, mikä siinä on heresioiden keskellä, kun erilaisia kompromisseja vaaditaan koko ajan. Heille kelpaa kuitenkin olla omissa turvallisissa oloissa ja sieltä käsin maistereina kertoa toisille, miten pitää elää tiiviisti kansankirkossa. Tässä ilmenee estoton röyhkeys, kun etäältä esitetään tällaista kritiikkiä pistämättä itseänsä todellisesti likoon siinä, missä seurakuntapalvelijan paikka on. Miten omatunto antaa tällaiseen luvan? Miten he kehtaavat?

On nyt tätä katsottaessa analysoitava, mistä tällainen järjellisesti erilliskummallinen ote lähtee.  Herätysliikkeiden eksistenssi on juuria myöten rakennettu sen varaan, että kansankirkollinen systeemi ympäröi niitä. Ne ovat kuin köynnöskasveja, jotka kasvavat seinää pitkin. Jos talon seinä otetaan pois, köynnösten käy huonosti. Herätysliikkeet ovat siis ihan olemuksensa perusteella kansankirkollisen ideologian parhaita puolestapuhujia. Tietynlainen raivokas kritiikki tervettä kirkko-oppia ja luterilaista tunnustuksellisuutta vastaan, jota nyt ilmenee, on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta käsin. Kansankirkon kriisin edetessä heidän oman eksistenssinsä perusta on uhattuna. Se skenaario, että kansankirkko häviää tai heikentyy liiaksi ja samanaikaisesti useimmissa kaupungeissa kasvaa kansankirkon systeemistä erillään pieniä määrätietoisia kirkollisia seurakuntia, joista voi kohta tulla oma kirkkonsa, saa epätoivoiset tunteet ja ajatukset liikkeelle.

Tässä ei ensisijaisesti saa olla kyse siitä, kuka voittaa ulkonaisesti ja määrällisesti, vaan siitä, saammeko uskollisia seurakuntia, joiden palvelijat pitäytyvät Jumalan sanaan toimittaen Sakramentit puhtaasti?

On aivan selvää että tässä käydään vakavaa rajaa siihen, mitä nyt esitetään herätysliikkeiden puolesta. T. Junkkaala yrittääkin välillisesti puolustaa arkkipiispa Mäkisen surkeaa ulostuloa homoasiassa, kun tämä iloitsi päätöksestä, joka toteutettuna merkitsee, että samaa sukupuolta olevat parit voivat kutsua liittoansa avioliitoksi. Perusta-lehden päätoimittaja antaa ymmärtää, ettei tämä merkitse paljon mitään, kun kerran kirkon näkemys avioliitosta on toinen. Kansankirkon näkemys ei ole sellainen, minkä tämä päätoimittaja antaa ymmärtää sen olevan. Jos se olisi sellainen, ei Kari Mäkisen olisi mahdollista jatkaa arkkipiispana.

Hyvin merkillisesti käsitellään tässä pääkirjoituksessa ilmeisiä harhaoppeja ja selvästi väärää kirkollista elämää.  Tämä tapahtuu viitaten Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen artiklaan, jossa todetaan, että on sallittua käyttää jopa jumalattomienkin toimittamia palveluksia pyhien sakramenttien kohdalla, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut pyhien joukkoon (TK 1990, s. 54–55).  Tässä kohdassa Junkkaala ei halua nähdä tätä tosiasiaa: tunnustus puhuu näiden sydämissään jumalattomien olevan sekoittuneina oikeaan seurakuntaan. Avoimista harhaopettajista ja ilmeisistä kirkollisen elämän rikkojista ei ole kysymys, kun puhutaan siitä mitä hyväksytään. Junkkaalan väärää tulkintaa alleviivaa myös se, että hän siteeraa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaavaa kohtaa erikseen pääkirjoituksen jälkeen.  Silmiinpistävää on siinä se, että loppu, joka käsittelee sitä, miten oikeat seurakunnat suhtautuvat harhaopettajiin, on jätetty pois. Siis tähän Perusta-lehden numeroon ei sovi seuraava: ”Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristus sanoo: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja.’ Ja Paavali sanoo: ’Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.’” (TK 1990, s. 155)

On huomattava, että pietistisen kirkkonäkemyksen tähden ei tahdota tehdä eroa sisäisen luopumuksen (jota emme tunne) ja avoimen harhan välillä. Sen sijaan avointa harhaa puolustellaan niin kuin siinäkin olisi kysymys salatusta luopumuksesta.

Junkkaala kuvailee tunnustuskirjojen kantaa: ”… torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia”, niin kuin se olisi tunnustuskirjojen kanta myös siinä mielessä kuin hän itse käyttää termejä. Perusta-lehti kehottaa näin ollen jäämään harhaopettajien kanssa yhteyteen, ja heidän palveluksiensa torjumista pidetään vääränä.  

Artikkelin loppupuoliskon argumentit, joilla puolustellaan kansankirkollista hengellistä kanssakäymistä sen nykyisten palvelijoiden kanssa, eivät kestä. Ensimmäinen, joka viittaa alkukirkon edustajien kontakteihin synagoogaan, ei ole relevantti siinä mielessä kuin Perusta sitä käyttää. Nimittäin totta on, että apostolien aikakaudella oltiin yhteydessä synagoogaan, joka käytti pyhiä kirjoituksia. Tuohon aikaan ei synagoogan jumalanpalvelukseen oltu vielä liitetty ns. 18. rukousta, jossa kirotaan kristityt (se tuli toisen vuosisadan koittaessa). On huomattava, mihin tämä yhteys rajoittui. Siinä ei ollut kristillistä kastetta yhteyden siteenä, siinä ei ollut pyhää ehtoollista eikä piispoja tai presbyteerejä palvelemassa. Sakraalinen yhteys, joka perustui kristilliseen kasteeseen ja ehtoollisyhteyteen, oli alusta alkaen irrallaan synagoogasta myös ennen sitä aikaa, jolloin 18. rukous liitettiin liturgiaan, aikana jolloin jonkinlainen kanssakäyminen oli mahdollinen synagoogan kanssa. Nyt jotkut käyttävät tätä synagooga-argumenttia puolustaakseen hengellistä välitöntä yhteyttä nykyisessä kansankirkon elämässä. Ei haluta nähdä tosiasioita.

Toinen argumentti on, että SELK:n (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) perustus olisi yhä kunnossa. Tosiasiallista käytännön harhaa ei saa puolustella sillä, että kirkon perustus on kuitenkin oikea ja hyvä. Ratkaisevaa on se oppi, jota todellisuudessa harjoitetaan. Junkkaalan kannasta seuraisi, että uskonpuhdistusta ei ehkä olisi tapahtunut lainkaan, koska huomattava osa niistä harhoista, joita vastaan uskonpuhdistuksessa käännyttiin, ei silloin kuulunut Kirkon viralliseen oppiin (vaan oli pastoraalista opetusta) vielä siihen aikaan. Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeen tilanne oli toinen.

Augsburgin tunnustus on selvillä siitä, ettei se virallista oppia silmällä pitäen ole ristiriidassa Katolisen ja Rooman kirkon kanssa.  ”…voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa” (TK 1990, s.  61).

Näiden kahden ensimmäisen argumentin jälkeen seuraa puhetta siitä, miten herätyskristillisten on syytä estotta jäädä hengelliseen yhteyteen moniarvoisessa yhteisössä. Sen jälkeen seuraa komentelua yksilöille: ”Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin.” Tähän on sanottava, että sellainen komentelu on törkeää. Ajatelkaamme esimerkiksi harrasta kristittyä, joka tunnetasolla on ollut kiintynyt kotiseudun kirkkoon ja sitten Raamatun sanan opetuksesta on saanut rohkeuden siirtyä sellaisesta vaarallisesta kanssakäymisestä sivuun huomattuaan harhan myrkkyä olevan esillä ja sen johdosta todellisen vaaran joutua luopumukseen ja epäuskoon.

Hyvin kummallinen on lopussa oleva johtopäätös, että ei haluta nähdä muuta vaihtoehtoa kuin se, että vedotaan nykyisiin SELK:n piispoihin ja pyydetään vihkimystä perinteisellä linjalla oleville pappiskandidaateille. Tällä tavoin jumitetaan vain vaarallista tilannetta ja toimitaan tunnustuksen vastaisesti. Hyviä pappiskandidaatteja ei vihitä utopistisesta toiveajattelusta huolimatta. Seurakuntien elämää myrkytetään siten, että niihin alati tulee uusia harhaopettajia. Seurakunnan oppi ja elämä on kuitenkin ratkaiseva asia. 

Tämä asennoituminen on suora vastakohta tunnustuksen ohjeelle. Jos piispat eivät halua vihkiä tai ovat harhaopettajia niin: ”.. heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita” (TK s. 277).
”Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia.  Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan) pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (TK 1990, s. 294)

Junkkaalan kirjoituksen lopussa huomaa sen, että kirkko ja seurakunnat eivät loppujen lopuksi ole ensisijaisesti hänen tähtäimessään. Niihin tunnetaan kiinnostusta vain sen vuoksi, että niistä saa puitteet herätysliikkeille. Kysymyksessä on suoraan sanoen syvästi ei-kirkollinen näkemys. Kriisin tilassa toivotaan, että herätysliikkeiden palvelukseen voisi silti vihkiä pappeja. Vielä sanotaan sellaisen toiminnan olevan tärkeää, missä saa hengellistä ravintoa, kun kansankirkon seurakunnissa ei saa. Siis: Kirkko ja paikallisseurakunnat itsessään – tämän näkemyksen mukaan – eivät ole edes välttämätön ehto.

Kategoriat
Julkaisu Kaste Kirjat Sakramentti

Pyhä kaste – David P. Scaer

Martti Luther ei asettanut armonvälineitä arvojärjestykseen anteeksi­annon tarjoamisen suhteen, mutta hän teki kyllä eroja niiden välillä. Hän katsoi, että kullakin sakramentilla on ainut­laatuinen tehtävä ja etteivät ne olleet korvattavissa keskenään. Kaste ei ollut pelkkä kristilliseen yhteisöön liittymisseremonia, vaan se samastettiin kristilliseen elämään ja se määritti kirkon rajat. Kaste on ensimmäinen ja tärkein sakramentti. Ilman sitä muut eivät ole mitään. Kasteessa oleminen on samaa kuin Kristuksessa oleminen.
Kaste vaatii uskoa vanhurskauttamiseen, mutta pelastus­varmuuden antaa kaste, ei usko. Kaste pysyi Lutherin ajattelussa kristityn turva­paikkana läpi elämän. Lutherille usko Jumalaan ja hänen sanaansa merkitsi uskoa kasteeseen.
Reformoitu, erityisesti baptistinen vaikutus saa monet uskomaan, etteivät he pelastuakseen voi luottaa kasteeseensa, varsinkaan jos se on toimitettu lapsena. Kasteeseen liittyvät ongelmat eivät nykyään ole oleellisesti erilaisia kuin ne, joita anabaptistit eli uudestikastajat ja Ulrich Zwingli nostivat esille uskonpuhdistuksen alkuvaiheessa.
Tässä kirjassa esitetään luterilainen näkemys, jonka mukaan kaste on sekä kristillisen elämän ensi perusta että sen jatkuva sisältö.
Pastori ja tohtori David P. Scaer (1936–) on systemaattisen teologian ja Uuden testamentin eksegetiikan professori yhdysvaltalaisen Lutheran Church Missouri Synod -kirkkokunnan pappisseminaarissa Fort Waynessa. Hän on kuulunut seminaarin henkilökuntaan jo vuodesta 1966. Tohtori Scaer on kirjoittanut useita kirjoja ja lukuisia artikkeleita.

Pyhä Kaste - David P. Scaer
Pyhä Kaste –
David P. Scaer
Kategoriat
4/2017 Julkaisu Kirjat Tunnustuskirjat

Robert D. Preus – Sisälle tunnustukseen

Lyhyt johdanto luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja niiden teologiaan.

Luterilaisen kirkon Raamattuun perustuva teologia on kiteytetty tunnustuksiin, jotka on vuonna 1580 koottu Yksimielisyyden kirjaksi.

Mistä luterilaisessa teologiassa on kyse? Siitä Robert Preus antaa selvityksen vakuuttavasti ja ymmärrettävästi kirjassaan, jonka 18 lyhyttä ja selkeää lukua valaisee tunnustusten keskeisimpiä opillisia korostuksia. Hän osoittaa, että niillä on pysyvä merkitys myös nykyajan kirkolle. Luterilaiset tunnustuskirjat lähtevät siitä, että oikea, Raamattuun perustuva oppi on sekä mahdollista että välttämätöntä ilmaista aihepiireittäin. Preusin kirja käsittelee luterilaisten tunnustusten suhdetta Raamattuun, Jumalaa, Jumalan luomistyötä, Jeesusta ja hänen työtään, vanhurskauttamista uskosta, Pyhää Henkeä ja hänen työtään, predestinaatiota, lopun aikoja jne. Kirjassa on myös sanasto keskeisimmistä termeistä. Kirjan tarkoituksena on toimia yleistajuisena johdatuksena luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja luterilaiseen oppiin.

Professori Robert D. Preus (1924?1995) oli 1900-luvun huomattavimpia luterilaisia teologeja. Hän oli erikoistunut luterilaiseen puhdasoppisuuteen eli ortodoksiaan, jonka aikakauden teologian hän tunsi ainakin englanninkielisistä tutkijoista parhaiten.

Concordia ry:n suomeksi jo aiemmin julkaisemat Preusin teokset:
Kristuksen kirkon usko ja nykyajan raamatuntutkimus (1995)
Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta (1999)
Vanhurskauttaminen ja Rooma
Syttyneitä sydämiä -juhlakirjassa 1996, uudistettuna erillisteoksena 2014

Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus
Sisälle tunnustukseen – Robert D. Preus
Kategoriat
1/2018 Lehdet Paastoaminen Rukous

Paastoamisesta

Lassi Mattila, Espoo

Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa Jumalan pyhät rukoilivat ja paastosivat kohtalokkaissa tai tärkeissä vaiheissa. Mooses ja Herramme Jeesus paastosivat 40 päivää, kun he rukoilivat Jumalaa armahtamaan kansaansa (5. Moos. 9:18–19; Matt. 4). Kuningas Daavid paastosi aviorikoksestaan syntyneen lapsen puolesta, jota Herra oli Daavidin synnin tähden lyönyt sairaudella (2. Sam. 12). Juudan kuningas Joosafat kuulutti paaston koko Juudeaan, kun suuri ja ylivoimainen vihollisjoukko uhkasi hyökyaallon tavoin hukuttaa heidät alleen (2. Aik. 20). Esra kuulutti paaston Ahava-joella, kun hän oli johtamassa juutalaisten joukon Baabelista Jerusalemiin, jotta Herran varjeleva käsi olisi heidän päällään vaarallisella matkalla (Esra 8). Kuninkaan juomanlaskijana toiminut Nehemia paastosi ja rukoili monta päivää taivaan Jumalan edessä Suusanin linnassa, kun kuuli Jerusalemiin palanneiden pakkosiirtolaisten ahdingon, ennen kuin astui Persian kuninkaan eteen veljiensä hyväksi (Neh. 1–2). Kuningatar Ester pyysi kaikkia Suusanin juutalaisia paastoamaan hänen kanssaan kolme päivää ja kolme yötä, ennen kuin astui henkensä uhalla Persian kuninkaan eteen anoakseen juutalaisen kansan pelastumista (Est. 4). Daniel kääntyi hartaassa rukouksessa ja paastossa Herran puoleen, kun löysi profeetta Jeremian ennustuksen siitä, että Jerusalem oli oleva raunioina 70 vuotta, jotta Jumala täyttäisi profetian sanat ja rakentaisi jälleen Jerusalemin määräajan umpeuduttua (Dan. 9). Iäkäs naisprofeetta Hanna palveli Jumalaa temppelissä paastoilla ja rukouksilla yötä päivää odottaen hartaasti Jerusalemin lunastusta (Luuk. 2). Antiokian seurakunnan profeetat ja opettajat toimittivat palvelustaan Herralle paastoten, ja paastoten he myös lähettivät Barnabaan ja Paavalin lähetysmatkalle (Ap. t. 13). Rukoillen ja paastoten Paavali ja Barnabas asettivat pastorit istuttamiinsa seurakuntiin ja jättivät heidät Herran haltuun (Ap. t. 14). Paavali yhdessä Herran muiden lähettiläiden kanssa osoittautui Jumalan palvelijaksi valvomisissa ja paastoissa (2. Kor. 6); paljon hän oli valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut (2. Kor. 11:27).

Meidän Herramme Jeesus Kristus on luvannut paastoavalle opetuslapselleen: ”sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle” Matt. 6:18.

Taivaallinen Isä kuuli Mooseksen ja sen suuremman Profeetan rukouspaaston ja teurasti Jumalan Karitsan maailman syntien sovitukseksi.

Herra kuuli parannukseen nöyrtyneen Daavidin rukouksen ja paaston ja antoi Salomon, ’Herran suosikin’ syntyä Daavidista ja Batsebasta.

Herra katsoi Joosafatin ja Juudan kansan puoleen ja lähetti Henkensä kautta profeetallisen ilmoituksen pelastuksesta:

”Näin sanoo teille Herra: Älkää peljätkö älkääkä arkailko tätä suurta joukkoa, sillä sota ei ole teidän, vaan Jumalan. Menkää huomenna heitä vastaan. Katso, he nousevat silloin Siisin solaa pitkin, ja te kohtaatte heidät laakson päässä, itäänpäin Jeruelin erämaasta. Mutta silloin ei ole teidän asianne taistella. Astukaa esiin, seisokaa ja katsokaa, kuinka Herra pelastaa teidät, Juuda ja Jerusalem. Älkää peljätkö älkääkä arkailko; menkää huomenna heitä vastaan, ja Herra on oleva teidän kanssanne.” 2. Aik. 20:15–17.

Herra Sebaot vastasi suosiollisesti Esran ja hänen kanssapalvelijoittensa rukouspaastoon niin, että ”meidän Jumalamme käsi oli meidän päällämme, ja hän pelasti meidät vihollisten käsistä ja väijytyksistä tiellä” (Esra 8:31).

Kuninkaan sydän taipui niin kuin vesioja Nehemian pyynnön mukaan, ”koska minun Jumalani hyvä käsi oli minun päälläni” Neh. 2:8.

Ester ja Suusanin juutalaiset saivat sen, minkä puolesta paastosivat, ja Herra ihmeellisellä tavalla pelasti kansansa varmalta tuholta ja toi tuomion heidän vihollisilleen.

Danielin rukoillessa ja paastotessa Herran sana lähti liikkeelle ja enkeli Gabriel tuli kiiruusti kiitäen hänen tykönsä ehtoouhrin aikana, tuoden mukanaan ilosanomaa Herran lupauksen täyttymyksestä.

Herra muisti palvelijansa Hannan rukoukset ja paastot ja salli hänen nähdä temppelissä Herran valmistaman lunastuksen Jeesus-lapsessa, luvatussa vaimon siemenessä.

Jumala johdatti paastoavaa ja rukoilevaa Antiokian seurakuntaa ja puhui heille Pyhässä Hengessään: ”Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut.” Ap. t. 13:2. Herra runsaasti siunasi rukoillen ja paastoten matkaan lähetettyjen Paavalin ja Barnabaan lähetysmatkan. Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Antiokiaan, josta he aikoinaan olivat lähteneet Jumalan armon haltuun annettuina, ja kutsuivat koolle seurakunnan kertoakseen, kuinka ”Jumala oli ollut heidän kanssansa ja tehnyt suuria ja kuinka hän oli avannut pakanoille uskon oven” Ap. t. 14:27.

Herra kuuli apostoleista halvimman avuttomat rukoukset ja paastot sen apostolinviran ja -tehtävän puolesta, johon Herra Jeesus oli hänet asettanut, ja teki hänestä suuressa armossaan apostoleista suurimman (1. Kor. 15:8–10), sillä eihän Herran lupaukset voi tyhjiin raueta: ”sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle” Matt. 6:18.

Ei ollut kyse näiden ihmisten pyhyydestä tai erinomaisuudesta vaan Herran pettämättömistä armolupauksista. ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ps. 50:15. ”Ei kelpaa hänelle hevosen voima, ei hän mielisty miehen jalkojen nopeuteen: Herra mielistyy niihin, jotka häntä pelkäävät, jotka panevat toivonsa hänen armoonsa.” Ps. 147:10–11.

Miksi emme mekin köyhinä ja avuttomina kääntyisi paastoten ja rukoillen taivaallisen Isämme puoleen, joka on luvannut antaa lapselleen sen, mitä hän näin anoen Isältään pyytää? Onko mitään, mikä olisi Herralle mahdotonta?

Sen tähden kääntykäämme näin taivaallisen Isämme puoleen saadaksemme Häneltä Hänen sanansa lupauksen mukaan. Herra on rikas antaja kaikille, jotka Häntä avuksi huutavat (Room. 10:12). Herra antaa monin verroin enemmän, kuin mitä me anomme tai ymmärrämme (Efe. 3:20).

Paastotkaamme ja rukoilkaamme, että Herra armahtaisi langennutta kansaansa ja lähettäisi sydämensä ja mielensä mukaiset palvelijat palauttaakseen kansansa evankeliumin totuuteen. Anokaamme, että mekin saisimme kuulua näiden uskollisten palvelijoiden joukkoon. Rukoilkaamme, että Herra murtaisi paatuneet sydämemme ja pelastaisi meidät niiltä, jotka itsepintaisesti sotivat Hänen tahtoansa vastaan. Pyytäkäämme Pyhän Hengen täydellistä lahjaa, niin että Hän saisi valaista pimentyneet mielemme ja opettaa meidät tarkasti tuntemaan Herran tien.

Paastotkaamme ja rukoilkaamme sen tehtävän puolesta, jonka Herra on meille uskonut, että me saisimme olla siinä uskollisia ja hyviä välikappaleita: että Herra täyttäisi meidät Pyhällä Hengellään ja kaikilla armolahjoillaan, että Herran hyvä ja siunaava käsi olisi kaikessa meidän päällämme ja antaisi meille menestyksen, että Jumalan tuomion sijasta uudet Pyhän Hengen antamat virvoituksen ajat saisivat langeta seurakunnillemme Herran kasvoista, jotka Poika on meille ilmoittanut.

”Niinpä minäkin sanon teille: anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan.” Luuk. 11:9.

Kategoriat
5/2017 Ilmestyskirja Lehdet Martti Luther

Lutherin esipuhe pyhän Johanneksen Ilmestykseen vuodelta 1545

 

 

Kääntäjän alkusanat

Kun puhutaan Lutherista ja Ilmestyskirjasta, monelle tulevat mieleen Lutherin sanat hänen esipuheestaan Ilmestyskirjaan vuodelta 1522: ”Minun henkeni ei mukaudu tähän kirjaan.” Joku oppineempi osaa lisätä tähän, että Luther epäili Ilmestyskirjan arvovaltaa, koska jo jotkut vanhan kirkon opettajat olivat epäilleet, onko kirja lähtenyt Johannes Sebedeuksen pojan, Jeesuksen apostolin kynästä. Harva nykyään muistaa, että Luther kirjoitti Ilmestyskirjaan toisenkin esipuheen vuonna 1545, siis vuotta ennen kuolemaansa. Tämä esipuhe löytyy vanhalla kirjasuomella vuoden 1776 Bibliasta, josta kääntäjäkin on oppinut sen tuntemaan. Vuoden 1545 esipuheessa kuulemme vanhan ja kypsän Lutherin äänen. Hän oppi vanhalla iällään arvostamaan Johanneksen Ilmestystä, koska hän löysi siitä Jumalan kirkon historian, seurakunnan, jota Herra Jeesus itse pitää halki vuosituhansien puhtaan evankeliumin sanan varassa pystyssä kaikista harhaopeista, lahkoista, vainoista, synneistä, Antikristuksesta ja Perkeleestä huolimatta.

”Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin.”

Lutherin esipuhe kumoaa myös selvästi sen harhakäsityksen, että Raamattunsa kirjaimellisesti ottavan kristityn olisi uskottava tulevaan Kristuksen näkyvän hallintavallan ja onnen aikaan maan päällä, ns. tuhatvuotiseen valtakuntaan. ”Sillä me olemme sitä mieltä, … että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia.”

Kääntänyt Walchin edition (osa XIV,palstat 131—139) pohjalta ja varustanut selityksillä Juuso Mäkinen.

Kristikunnassa esiintyy monenlaista ennustamista. Jotkut ennustavat selittämällä profeettojen Kirjoituksia, mistä Paavali puhuu ensimmäisen Korinttolaiskirjeen luvuissa 12 ja 14 ja muissakin kohdissa. Tämä on kaikkein tarpeellisinta ennustamista, ja sitä tarvitaankin päivittäin. Sillä se opettaa Jumalan sanaa, perustaa kristikunnan ja puolustaa uskoa. Mutta ennen kaikkea se hallitsee saarnavirkaa, pitää sitä voimassa, asettaa sen ja vaikuttaa siinä.

Jotkut taas ennustavat tulevista asioista, joista Raamattu ei aiemmin ole kertonut. Tämä tapahtuu kolmella tavalla. Ensiksi selvin sanoin, ilman kuvia ja vertauksia, niin kuin Mooses, Daavid ja muut samanlaiset profeetat ennustavat Kristuksesta, ja niin kuin Kristus ja apostolit ennustavat Antikristuksesta ja vääristä opettajista jne. Toiseksi kuvin, mutta lisäten siihen selväsanaisen selityksen, niin kuin Joosef selittää unet ja Daniel sekä unet että näyt. Kolmanneksi ilman sanoja ja selityksiä pelkästään kuvin ja vertauksin, niin kuin tapahtuu tässä Ilmestyskirjassa ja monien pyhien ihmisten unissa, näyissä ja kuvissa, jotka he ovat saaneet Pyhältä Hengeltä, niin kuin Pietari saarnaa Jooelin pohjalta Ap. t. 2:17: ”Teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat.” Niin kauan kuin tällaista ennustusta ei tulkita eikä se saa varmaa selitystä, se jää salatuksi, mykäksi ennustukseksi, eikä ole vielä tuottanut sitä hyötyä ja hedelmää, jonka sen on määrä kristikunnalle antaa.

Näin on tähän asti käynyt tällekin kirjalle. Moni on kylläkin koettanut mutta ei ole tähän päivään asti onnistunut esittämään mitään varmaa. Monet ovat omasta päästään sotkeneet tähän kirjaan monia taitamattomia käsityksiä. Tällaisten epävarmojen selitysten ja salatun merkityksen tähden mekin olemme tähän asti jättäneet tämän kirjan sikseen, erityisesti koska monet vanhat isätkin ovat olleet sitä mieltä, ettei tämä kirja ole P. apostoli Johanneksen laatima, niin kuin Eusebioksen[1] Kirkkohistoriassa kolmannessa kirjassa luvussa 25 sanotaan. Tähän epäilykseen me myös omasta puolestamme jäämme. Emme näin kuitenkaan tahdo estää ketään pitämästä tätä kirjaa P. apostoli Johanneksen laatimana, tai mitä mieltä sitten ikinä onkin.

Koska kuitenkin mielellämme saisimme varman tulkinnan tai selityksen, tahdomme antaa toisille ja korkeammille hengille ajattelemisen aihetta ja tuoda ilmi omatkin ajatuksemme, jotka ovat seuraavanlaiset. Koska kyseessä on ilmestys tulevasta historiasta ja erityisesti kristikunnan tulevista ahdistuksista ja onnettomuuksista, pidämme parhaana ja varmimpana tapana saada selitys, että kerätään historiankirjoista tähänastinen kristikunnan historia ja onnettomuudet ja yhdistetään ne näihin kuviin sekä verrataan niitä näihin sanoihin. Jos ne sopivat hyvin toisiinsa ja käyvät yksiin, niin voimme rakentaa tämän varman tai ainakin vastaansanomattoman selityksen varaan.

Niinpä olemme sitä mieltä, että ensimmäiset kolme lukua, jotka kertovat Aasian seitsemästä seurakunnasta ja niiden enkeleistä, eivät pyri muuhun kuin yksinkertaisesti kuvaamaan, millainen näiden seurakuntien ja enkelien tila tuohon aikaan oli, niin kuin itse tekstikin sanoo. Seurakuntia ja enkeleitä kehotetaan myös pysymään ja vahvistumaan tai tekemään parannuksen. Lisäksi opimme samassa yhteydessä, että sana enkeli tarkoittaa tästä eteenpäin muissakin kuvissa ja näyissä kristikunnan piispoja ja opettajia. Jotkut ovat hyviä, niin kuin pyhät isät ja piispat, jotkut ovat pahoja, niin kuin harhaoppiset ja väärät piispat. Tämä kirja puhuu kylläkin enemmän jälkimmäisistä kuin edellisistä.

Neljännessä ja viidennessä luvussa kuvataan koko kristikuntaa, jonka on määrä kärsiä tulevista ahdistuksista ja vitsauksista. Siellä on Jumalan edessä 24 vanhinta (eli kaikki piispat ja opettajat yksimielisyydessä), jotka on kruunattu uskolla ja jotka ylistävät Kristusta, Jumalan Karitsaa harpuilla eli saarnaavat. He palvelevat suitsutusastioilla eli rukoilevat hartaasti. Tämä kaikki näytetään kristityille lohdutukseksi, jotta he tietäisivät, että kristikunta kuitenkin kestää kaikissa tulevissa vitsauksissa.

Kuudennessa luvussa alkavat tulevat ahdistukset ja ensin ruumiilliset ahdistukset, nimittäin vaino maallisen esivallan taholta eli kruunattu ratsastaja jousineen valkoisen hevosen selässä. Sitten sota ja verenvuodatus eli ratsastaja miekkoineen punaisen hevosen selässä. Sitten puute ja nälänhätä eli ratsastaja vaakoineen mustan hevosen selässä. Sitten rutto ja paiseet eli kuolemaksi kuvattu ratsastaja hallavan hevosen selässä. Sillä nämä neljä vitsausta ja monet muutkin, kuten hävitys ja mullistukset esivallassa, seuraavat varmasti aina kiittämättömiä ja Jumalan sanan halveksijoita viimeiseen päivään asti, niin kuin kuudennen luvun lopussa jakeessa 13 näytetään. Tätä myös marttyyrien sielut huutaen vaativat.

Seitsemännessä ja kahdeksannessa luvussa alkaa ilmestys hengellisistä ahdistuksista eli monenlaisista harhaopeista. Sitä ennen näytetään jälleen lohdutukseksi kuva,jossa enkeli sinetöi kristityt ja estää neljää pahaa enkeliä, jotta voisimme jälleen olla varmoja siitä, että kristikunnalla on oleva harhaopettajienkin alaisuudessa hurskaita enkeleitä ja puhdas sana. Sen osoittaa myös enkeli,jolla on suitsutusastia eli rukous. Tällaisia enkeleitä ovat pyhät isät, kuten Spyridon[2],Athanasius[3], Hilarius[4] ja Nikean kirkolliskokous[5] sekä muut samanlaiset.

Ensimmäinen paha enkeli on Tatianos enkratiitteineen[6], jotka kielsivät avioliiton ja tahtoivat juutalaisten tavoin tulla vanhurskaiksi teoista. Sillä opin tekojen vanhurskaudesta täytyi olla ensimmäinen, joka nousi evankeliumia vastaan, ja sen täytynee jäädä myös viimeiseksi. Se saa vain aina uusia opettajia ja erilaisia nimiä, kuten pelagiolaiset[7] jne.

Toinen enkeli on Markion[8] katafrygialaisineen[9], manikealaisineen[10], montanolaisineen jne., jotka kerskuvat hengellisyydestään yli koko Raamatun ja lentelevät tämän palavan vuoren tavoin taivaan ja maan välillä, niin kuin meidän keskuudessamme Müntzer[11] ja hurmahenget.

Kolmas on Origenes[12], joka filosofian ja järjen kautta on tehnyt Raamatun karvaaksi ja saastaiseksi, niin kuin meidän keskuudessamme korkeakoulut ovat tähän saakka tehneet.

Neljäs on Novatus kathareineen[13], jotka kielsivät parannuksen ja olivat olevinaan puhtaampia kuin muut. Samanlaisia olivat myöhemmin donatolaiset[14]. Mutta meidän hengellisemme ovat suorastaan kaikkia näitä neljää. Oppineet, jotka tuntevat historiat, osaavat nämä kyllä sovittaa yhteen, sillä kävisi liian pitkälliseksi luetella ja todistaa kaikki.

Yhdeksännessä ja kymmenennessä luvussa vasta todellinen surkeus alkaakin, sillä näihin tuleviin vitsauksiin verrattuna tähänastiset ruumiilliset ja hengelliset ahdistukset ovat olleet miltei leikinlaskua, kuten enkelikin[15] kahdeksannen luvun lopussa jakeessa 13 osoittaa, että on tulossa kolme voi-huutoa. Viimeiset kolme enkeliä eli viides, kuudes ja seitsemäs tuovat voi-huudot ja lopulta maailmanlopun. Näissä yhdistyy hengellinen ja ruumiillinen vaino. Voi-huutoja on kolme; ensimmäinen on suuri, toinen on suurempi ja kolmas on kaikkein suurin.

Ensimmäinen voi-huuto eli viides enkeli on suuri harhaopettaja Areios[16] seuraajineen, jotka ovat karmealla tavalla rääkänneet koko kristikuntaa koko maailmassa, niin että teksti sanoo tässä kohden, että hurskaat olisivat mieluummin kuolleet kuin joutuneet sellaista näkemään, vaikka ovatkin joutuneet sitä näkemään eivätkä kuolleet. Niin, teksti sanoo, että enkeli helvetistä, nimeltään tuhoaja, on heidän kuninkaansa, aivan kuin haluttaisiin sanoa itse Perkeleen ajavan heitä. Areiolaiset eivät nimittäin vainonneet oikeita kristittyjä ainoastaan hengellisesti vaan myös ruumiillisesti miekalla. Lue areiolaisten historiasta, niin ymmärrät kyllä tämän näyn ja nämä sanat.

Toinen voi-huuto on kuudes enkeli, häpeällinen Muhammed seuraajinaan saraseenit[17], jotka ovat suuresti vaivanneet kristikuntaa sekä opeilla että miekalla. Tämän enkelin vierellä ja kanssa tulee lisäksi väkevä enkeli, jolla on sateenkaari ja katkera kirja, tehdäkseen tämän voi-huudon sitä pahemmaksi. Tämä on pyhä paavikunta suurine hengellisine loistoineen eli messuineen. Se valtaa säädöksillään temppelin, erottaa pois esipihan ja pystyttää sen sijaan valekirkon eli ulkonaisen pyhyyden.

Yhdennessätoista ja kahdennessatoista luvussa tuodaan pahojen voi-huutojen ja vitsausten välissä esiin kaksi lohdullista kuvaa: yksi kahdesta saarnaajasta ja toinen raskaana olevasta naisesta, joka synnyttää pienen Pojan, vaikkei lohikäärme sitä arvostakaan. Nämä osoittavat, että joitain hurskaita opettajia ja kristittyjä jää kuin jääkin jäljelle sekä edellisen kahden voi-huudon että myös kolmannen tulevan voi-huudon aikana. Nyt kaksi viimeistä voi-huutoa yhdistyy ja käy samanaikaisesti kristikunnan kimppuun, niin että Perkele lyö viimeisetkin ilmat pihalle.

Viimeistä seitsemästä enkelistä, joka puhaltaa luvun 11 lopussa[18], seuraavat sitten luvussa 13 tämän seitsemännen enkelin toimet eli kolmas voi-huuto, nimittäin paavillinen keisarikunta ja keisarillinen paavikunta. Nyt saa paavikunta valtaansa myös maallisen miekan eikä enää hallitse ainoastaan kirjan avulla toisessa voi-huudossa vaan myös miekan avulla kolmannessa voi-huudossa. Näinhän he kerskaavatkin, nimittäin että paavilla on vallassaan sekä hengellinen että maallinen miekka.

Tässä ovat nyt ne kaksi petoa. Ensimmäinen on keisarikunta, jälkimmäinen kaksisarvinen on paavikunta, josta on nyt tullut myös maallinen valtakunta, tosin Kristuksen nimen varjolla. Sillä paavi on pystyttänyt jälleen tuhoutuneen Rooman valtakunnan ja siirtänyt sen kreikkalaisilta saksa-laisille. Tästä huolimatta se on pikemminkin Rooman valtakunnan kuva kuin valtakunta itse sellaisena kuin se on ollut. Paavi kuitenkin antaa kuvalle hengen ja elämän, niin että sillä on omat säätynsä, oikeutensa, jäsenensä ja virkansa ja pysyy jollain tavalla yllä. Tämä on kuva, joka oli haavoi-tettu ja jälleen parani.

Mutta mitä iljetyksiä, valitusta ja vahinkoa keisarillinen paavikunta on saanut aikaan, sitä ei voi edes luetella. Sillä ensiksi maailma on hänen kirjasensa kautta tullut täyteen epäjumalanpalvelusta luostareineen, hiippakuntineen, pyhimyksineen, pyhiinvaelluksineen, kiirastulineen, aneineen, naimattomuuksineen ja lukemattomine ihmisoppeineen ja -tekoineen jne. Kuka voi toiseksi luetella, kuinka paljon verenvuodatusta, murhaa, sotaa ja kurjuutta paavit ovat saaneet aikaan sekä sotimalla että usuttamalla keisarin, kuninkaat ja ruhtinaat toistensa kimppuun?

Tässä Perkeleen viimeinen viha yhdistyy ja saa vallan: tuolla auringonnousun puolella toinen voi-huuto, Muhammed ja saraseenit; täällä auringonlaskun puolella paavikunta ja keisarikunta ja kolmas voi-huuto. Näihin yhtyy ikään kuin lisukkeeksi vielä Turkki, Goog ja Maagog, niin kuin luvussa 20 kerrotaan. Näin kristikuntaa rääkätään mitä kauheimmalla ja surkeimmalla tavalla kaikkialla maailmassa ja kaikilta puolilta väärillä opeilla ja sodilla, kirjalla ja miekalla. Tämä on kitkerää pohjasakkaa ja viimeinen vitsaus. Sitä seuraa lähes yksinomaan lohdullisia kuvia kaikkien voi-huutojen ja kauheuksien päättymisestä.

Luvussa 14 Kristus alkaa ensin suunsa Hengellä surmata Antikristustaan, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo, ja enkeli, jolla on evankeliumi, astuu väkevän enkelin katkeraa kirjaa vastaan. Myös pyhiä ja neitsyitä seisoo Karitsan ympärillä, ja he saarnaavat oikein. Evankeliumia puolestaan seuraa toisen enkelin huuto, että Babylon on kukistuva ja hengellinen paavikunta sortuva.

Sitten seuraa elonleikkuu, ja ne, jotka evankeliumin vastaisesti pitäytyvät paavikuntaan, heitetään Kristuksen kaupungin ulkopuolelle jumalallisen vihan viinikuurnaan eli evankeliumin kautta heidät ikään kuin erotetaan kristikunnasta ja tuomitaan Jumalan vihaan. Tämä viha on suuri, ja kuurnasta vuotaa paljon verta. Taitaapa olla niinkin, että myös meidän mittaamattoman runsaita ja ylikypsiä syntejämme odottaa vielä kunnollinen rangaistus ja tuomio.

Sen jälkeen tulee 15. ja 16. luvussa seitsemän enkeliä seitsemän maljan kanssa. Silloin evankeliumi leviää ja karkaa monien oppineiden ja hurskaiden saarnaajien kautta kaikilta suunnilta paavikunnan kimppuun, ja niin pedon valtaistuimesta eli paavin vallasta tulee pimeää, kurjaa[19] ja halveksittua. Mutta he kaikki suuttuvat ja puolustautuvat rohkeasti. Sillä pedon kidasta lähtee kolme sammakkoa eli kolme saastaista henkeä, jotka kiihottavat kuninkaita ja ruhtinaita evankeliumia vastaan. Mutta siitä ei ole apua; sillä heidän taistelunsa käydään Harmageddonissa.[20] Sammakot ovat sofistit, sellaiset kuin Faber, Eck, Emser[21] ym., jotka kurnuttavat kovaan ääneen evankeliumia vastaan eivätkä kuitenkaan saa mitään aikaan, vaan pysyvät sammakkoina.

Luvussa 17 koko keisarillinen paavikunta ja paavillinen keisarikunta kootaan aivan alusta aina loppuun asti yhdeksi kuvaksi. Kooten kerrotaan, ettei sitä enää ole (sillä muinainen Rooman valtakunta on ajat sitten hävinnyt) ja on kuitenkin (sillä moni valtakunta ja myös itse Rooman kau-punki ovat vielä olemassa). Tässä tuodaan esiin sellainen kuva, jossa ri-kollinen ikään kuin saatetaan julkisesti tuomioistuimen eteen tuomittavaksi, jotta saisimme tietää, että petokin kohta tuomitaan ja tuhotaan Her-ramme tulemuksen ilmestyksellä, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo. Tätä tuomiota alkavat paavikunnan suojelijatkin panna täytäntöön, niin kuin teksti sanoo, siis ne, jotka sitä nyt suojelevat, niin että hengelliset joutuvat lopulta istumaan ilkosen alastomina.

Luvussa 18 tämä hävitys alkaa, loistava ja suuri komeus kukistuu ja hiippakuntien riistäjistä, prebendavarkaista[22] ja hoviväestä tulee loppu. Siksi Roomakin on rosvottu ja joutu-nut oman suojelijansa valloittamaksi lopullisen hävityksen alkuna.[23]

Mutta vielä he eivät luovuta, vaan yrittävät, lohduttavat, varustautuvat ja puolustautuvat. Ja, niin kuin luvussa 19 sanotaan, kun he eivät enää pärjää Raamatulla ja kirjoituksillaan ja sammakotkin ovat kurnutuksensa kurnuttaneet, he tarttuvat tosissaan toimeen ja koettavat tehdä sen väkivallalla: he kokoavat kuninkaita ja ruhtinaita sotaan. Mutta he kompastuvat. Sillä Hän, jonka nimi on Jumalan Sana, voittaa, kunnes sekä peto että väärä profeetta otetaan kiinni ja heitetään helvettiin.

Kaiken tämän tapahtuessa koittaa nyt luvussa 20 vielä lähtömalja, Goog ja Maagog, Turkki, punaiset juutalaiset, jotka Saatana, joka on tuhat vuotta ollut sidottuna ja tuhannen vuoden kuluttua jälleen päästetään irti, tuo mukanaan. Mutta hekin joutuvat pian hänen kanssaan tuliseen järveen. Sillä me olemme sitä mieltä, että tämä edellisistä erillinen kuva on annettu Turkin tähden, ja että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia. Turkkilaisia seuraa sitten saman tien viimeinen tuomio tämän luvun lopulla, niin kuin Dan. 7[24] myös osoittaa.

Lopuksi 21. luvussa kuvataan lopullista lohdutusta, nimittäin että pyhä kaupunki on täydellisesti valmistettu ja saatetaan morsiamen tavoin ikuisiin häihin, että Kristus yksin on Herra, että kaikki jumalattomat tuomitaan ja joutuvat Perkeleen kanssa helvettiin.

Tämän selityksen jälkeen voimme saada tästä kirjasta hyötyä ja käyttää sitä oikein. Ensiksi lohdutukseksi tietääksemme, ettei väkivalta, eivät valheet, ei viisaus eikä pyhyys, ei ahdistus eikä kärsimys voi kristikuntaa musertaa, vaan se saa lopulta voiton ja pysyy vahvana.

Toiseksi varoitukseksi siitä suuresta, vaarallisesta, moninaisesta pahennuksesta, jota kristikunnassa tapahtuu. Sillä koska niin valtava voima ja loisto taistelevat kristikuntaa vastaan ja koska se on aivan hahmottomana kätketty niin monien ahdistusten, harhaoppien ja muiden heikkouksien alle, on järjelle ja luonnolle mahdotonta tuntea kristikuntaa. Sen sijaan ne lankeavat ja loukkaantuvat siihen ja kutsuvat kristilliseksi kirkoksi niitä, jotka ovat kristillisen kirkon pahimpia vihollisia, ja kutsuvat puolestaan niitä kirotuiksi harhaoppisiksi, jotka oikeasti ovat oikea kristillinen kirkko. Näin on tähän asti käynyt paavikunnan, Muhammedin ja kaikkien harhaoppisten keskuudessa, ja näin he hukkaavat tämän uskonkohdan: ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon.”

Näin tekevät monet viisastelijat nytkin: koska he näkevät harhaoppeja, eripuraa ja monenlaisia puutteita sekä monia vääriä ja suruttomia kristittyjä, he päättelevät muitta mutkitta, ettei kristittyjä ole olemassakaan. He ovat näet kuulleet, että kristittyjen on määrä olla pyhä, rauhallinen, yksimielinen, ystävällinen ja hyveellinen kansa. Siksi he kuvittelevat, ettei mitään pahennusta, mitään harhaoppia, mitään puutetta pitäisi olla olemassakaan, vaan pelkkää rauhaa ja hyvettä.

Tuollaisten pitäisi lukea tämä kirja ja oppia katselemaan kristikuntaa toisin silmin eikä järjellä. Sillä tämä kirjahan näyttää, niin ajattelen, aivan riittävästi hirvittäviä ja pelottavia petoja, iljettäviä ja vihamielisiä enkeleitä sekä tuhoisia ja kauheita vitsauksia. Jätän mainitsematta ne muut suuret heikkoudet ja puutteet, joita kuitenkin aina on ollut kristikunnassa ja kristittyjen keskuudessa, niin että järjen on tietenkin täytynyt tällaisen menon keskellä lopulta hukata koko kristikunta. Tässähän me näemme selvästi, millaisia hirvittäviä pahennuksia ja puutteita ennen meidän aikaamme on ollut, vaikka noista ajoista ajatellaan, että kristikunnan tila on ollut silloin parhaimmillaan, niin että meidän aikaamme voitaisiin melkein pitää kultavuotena[25] niihin verrattuna. Etkö uskokin myös pakanoiden loukkaantuneen näihin asioihin ja pitäneen kristittyjä itsepäisenä, suruttomana ja riitaisana joukkona?

Lause ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon” on uskonkohta siinä missä muutkin. Siksi järki ei voi mitenkään sitä käsittää, vaikka se laittaisi päähän kaikki maailman silmälasit. Perkele osaa kyllä peittää kirkon pahennuksilla ja lahkoilla, niin että sinä siihen loukkaannut. Jumalakin osaa kätkeä kirkon heikkouksilla ja kaikenlaisilla puutteilla, niin että sinä joudut houkaksi ja muodostat siitä väärän tuomion. Kirkko ei halua tulla nähdyksi vaan uskotuksi; mutta usko koskee sitä, mitä ei nähdä, Hepr. 11:1.

Kirkko laulaakin Herransa kanssa tätä laulua: ”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” Kristitty on kätketty itseltäänkin, niin ettei hän näe pyhyyttään eikä hyveellisyyttään, vaan näkee itsessään pelkkää pahetta ja epäpyhyyttä. Ja sinä kömpelö viisastelija tahdot nähdä kristikunnan sokealla järjelläsi ja saastaisilla silmilläsi?

Kooten: pyhyytemme on taivaassa, missä Kristus on, eikä maailmassa silmien nähtävissä niin kuin tavara toreilla. Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin. Niin me näemme tästäkin kirjasta, että Kristus on kaikesta huolimatta kaikkien vitsausten, petojen ja pahojen enkelien aikana ja yläpuolella pyhiensä luona ja kanssa ja viimein voittaa.


[1] Eusebios (k. 339/340), Kesarean piispa, laati ensimmäisen meidän päiviimme säilyneen kirkkohistorian, joka on vanhan kirkon historian tuntemisen kannalta erittäin merkittävä.

[2] Spyridon (k. 348), Kyproksella sijainneen Trimythouksen piispa, joka osallistui Nikean kirkollis-kokoukseen.

[3] Athanasios (k. 373), Aleksandrian patriarkka, joka oli Kristuksen jumaluuden kieltävän areiolaisen harhaopin innokkaimpia vastustajia ja opetti kirkkaasti Jumalan tulemisesta ihmiseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Hänet ajettiin elämänsä aikana viidesti maanpakoon piispanistuimeltaan, kun areiolaisuutta kannattavat keisarit panit hänet toistuvasti viralta.

[4] Hilarius Poitierslainen (k. n. 367), kutsuttu ”Lännen Athanasiukseksi”, koska hän oli tunnettu kolminaisuusopin ja Kristuksen ihmiseksitulon opettaja.

[5] Ensimmäinen seitsemästä ns. ekumeenisesta eli yleisestä kirkolliskokouksesta. Nikean kirkolliskokous pidettiin nykyisessä Luoteis-Turkissa Nikean kaupungissa vuonna 325. Kirkolliskokouksessa tuomittiin areiolaisuus, joka kielsi Kristuksen todellisen jumaluuden. Kirkolliskokouksessa laadittua areiolaisuuden vastaista tunnustusta laajennettiin seuraavassa, vuonna 381 Konstantinopolissa (nyk. Istanbul) pidetyssä kirkolliskokouksessa. Tämä tunnustus tunnetaan nimellä Nikean tai Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus, ja se on edelleen käytössä niin idän kuin lännenkin kirkoissa. Se on myös osa luterilaista Tunnustusta.

[6] Tatianos (k. n. 180), syyrialainen kristitty ja Justinos Marttyyrin (k. 165) oppilas, joka poikkesi opettajansa oikeasta opetuksesta. Tatianos suhtautui eräissä kirjoituksissaan halveksivasti avioelämään pitäen sitä lankeemuksen seurauksena ja Perkeleen keksintönä. Enkratiitit (kr. enkratein = pidättyä, elää itsehillinnässä) olivat lahko, jonka Tatianos oli kirkkohistorioitsija Eusebioksen mukaan perustanut. Enkratiitit kielsivät seuraajiaan syömästä lihaa ja menemästä naimisiin.

[7] Irlantilaisen munkki Pelagiuksen (k. 418) mukaan nimitetty lahko. Pelagius opetti Roomassa, että Jumalan armo on vapauttanut ihmisen tahdon, niin että hän voi pitää täydellisesti Jumalan lain ja näin ansaita iankaikkisen elämän. Lännen merkittävin kirkkoisä Augustinus (k. 430) oli Pelagiuksen lannistumaton vastustaja. Hän korosti Pelagiusta vastaan ihmisen täydellistä langenneisuutta ja sitä, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahja Jeesuksessa Kristuksessa.

[8] Markion (k. n. 160) opetti, että Uuden testamentin rakkauden Jumala, Jeesuksen Isä, on joku aivan toinen kuin Vanhan testamentin verenhimoinen Herra. Hän kielsi koko Vanhan testamentin arvon ja hyväksyi Pyhiksi Kirjoituksiksi vain Luukkaan evankeliumin ja osan Paavalin kirjeistä ja nekin vain itse muuttamassaan muodossa.

[9] Katafryygialaset eli montanolaiset olivat Montanuksen (eli toisella vuosisadalla) perustama karismaattinen lahko, jota sen kannattajat kutsuivat ”uudeksi profetiaksi”. He olivat sitä mieltä, ettei Pyhä Henki toimi enää opetusvirkaa ja apostolista oppia korostavassa katolisessa kirkossa, vaan vaikuttaa vain heidän oman, hurmoksellisen lahkonsa parissa. Montanuksen ennustukseen liittyi myös vahva vaatimus kristittyjen moraalisesta parannuksesta ja odotus, että uusi Jerusalem laskeutuisi minä hetkenä hyvänsä Montanuksen kotimaakuntaan Fryygiaan (mistä nimi ”katafryygialaiset”). Montanolaisuuden levitessä katoliset piispat ajoivat monin paikoin pahoja henkiä montanolaisista.

[10] Manikealaisuus oli 200-luvulla Persiassa eläneen profeetta Manin perustama uskonto, joka sekoitti elementtejä kristinuskosta, zarathustralaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Manikealaiset eivät hyväksyneet Raamatun arvovaltaa ja olettivat, että maailmaa hallitsee kaksi yhtä vahvaa keskenään taistelevaa voimaa, hyvä ja paha. Kirkkoisä Augustinus oli ennen kääntymystään manikealainen.

[11] Thomas Müntzer (k. 1525) oli saksalainen pappi, joka väitti elävänsä Jumalan erityisessä johdatuksessa, niin että hänen saarnojaan piti arvostaa Jumalan erehtymättömänä puheena. Hän julisti, että uskovien oli kukistettava sodassa vallanpitäjät, jotta Kristuksen ”tuhatvuotinen valtakunta” voisi toteutua maan päällä. Müntzer asettui Saksaa 1520-luvulla repineen talonpoikaissodan johtajaksi ja sai sen aikana surmansa.

[12] Origenes Aleksandrialainen (k. 254) oli oppinut teologi, joka loi kirjoituksissaan synteesiä kristillisen uskon ja kreikkalaisen filosofian välille. Hän eteni teoksissaan paikoin niin spekulatiivisiin johtopäätöksiin, että useat niistä tuomittiin kirkossa myöhemmin syystä harhaoppisiksi.

[13] Novatus (k. 258) oli roomalainen pappi, joka alkoi opettaa, ettei vainossa uskonsa kieltäneitä kristittyjä voida ottaa parannuksenkaan kautta enää kirkon ja pelastuksen yhteyteen. Hänen seuraajansa kutsuivat itseään nimellä cathari (kr.katharoi = puhtaat).

[14] Donatolaiset olivat piispa Donatuksen (k.355) mukaan nimensä saanut pohjoisafrikkalainen kirkko, joka opetti, etteivät vainoissa kompromisseja (esim. uskon kieltäminen, epäjumalille uhraaminen, pyhien kirjojen tai kirkon omaisuuden luovuttaminen viranomaisille) tehneen papin toimittamat sakramentit ole päteviä.

[15] Lutherin aikaan käytetyssä kreikankielisessä Uuden testamentin editiossa Textus Receptuksessa puhuttiin tässä kohtaa ”enkelistä”, kun taas 1900- ja 2000-luvulla tehdyt käännökset puhuvat luotettavimpien käsikirjoitusten tavoin ”kotkasta”, mikä varmasti on oikea lukutapa.

[16] Areios (k. 336) oli aleksandrialainen pappi, joka alkoi opettaa, että Kristus ei ole iankaikkinen tosi Jumala vaan Jumalan luoma jumalolento, jonka kautta maailma on luotu. Areioksen harhaoppi tuomittiin Nikean kirkollis-kokouksessa vuonna 325, mutta se sai vahvan jalansijan erityisesti Välimeren itäosissa ja levisi myöhemmin kansainvaellusten germaaniheimojen pariin, jotka olivat areiolaisia keskiajalle saakka.

[17] Muhammed (k. 632), islamin tärkein profeetta ja perustaja. Saraseeni on vanha nimitys arabeille.

[18] Luther kirjoittaa oikeastaan ”luvun 12 alussa”, mutta seitsemännen enkelin merkkisoitto on jo Ilm. 11:15.

[19] Lutherin käyttämä sana unselig on negaatio sanalle selig eli onnellinen, autuas, pelastettu. Unselig on siis kurja, onneton, epäautuas, pelastusta vailla oleva.

[20] Eräs Lutherin selitystä seuraava Ilmestyskirjan kommentaattori selittää sanan Harmageddon tulevan heprean sanoista ?erem geduud eli sotajoukon tuho. Carl Mathey-Zorn, Die Offenbarung St. Johannis, Verlag und Druck von Johannes Herrmann, Zwickau 1910, s. 241. Tämä käsitys sopii hyvin yhteen sen kanssa, miten Luther nimeä Harmageddon tässä käyttää. Uudemmat selittäjät selittävät yleensä nimen Harmageddon tulevan heprean sanoista har megiddoo eli Megiddon vuori.

[21] Johann Faber (k. 1541), Johannes Eck (k. 1543) ja Hieronymus Emser (k. 1527) olivat Lutherin paavilaisia teologisia vastustajia. Sofisti tarkoittaa viisastelijaa, spekulatiivisen filosofian tai teologian kannattajaa.

[22] Prebenda tarkoitti kirkolle lahjoitetusta maatilasta saatua palkkatuloa, joka käytettiin esimerkiksi pappien ja messujen ylläpitämiseen tai kirkollisia virkoja varten opiskelevien nuorten miesten opintojen kustantamiseen.

[23] Luther tarkoittaa Rooman valloitusta ja ryöstöä vuonna 1527. Pyhän saksalais-roomalaisen

keisarikunnan keisari Kaarle V (k. 1558) oli roomalaiskatolisen uskon puolustaja. Hänen joukkonsa kävivät Italiassa sotaa Ranskaa vastaan. Kun keisarin komentajilla ei ollut maksaa palkkasoturiarmeijalleen palkkoja, nämä kääntyivät kohti Roomaa, valloittivat kaupungin ja ryöstivät, polt-tivat ja hävittivät sitä monen päivän ajan. Monet aikalaiset pitivät Lut-herin tavoin Rooman hävitystä lopunajallisena merkkinä paavikunnan tuhosta.

[24] Lutherin aikaan Raamatuissa ei käytetty vielä jaenumeroita, joten raamatunkohtiin voitiin viitata vain luvun tarkkuudella. Lutherin teosten editoijat ovat usein lisänneet oman käsityksensä mukaisen jaenumeron raamattuviitteen yhteyteen. Niinpä Biblia ajattelee Lutherin viittaavan erityisesti jakeeseen Dan. 7:26, kun taas Walch ajattelee jakeita Dan. 7:7, 8.

[25] Kultavuosi oli Lutherin ensimmäisille lukijoille tuttu käsite paavilaisesta teologiasta, missä se tarkoittaa sellaista vuotta, jona paavi lupaa täydellisen eli kaikki synnit kattavan aneen niille, jotka katuvat syntejään, ripittäytyvät ja tekevät pyhiinvaelluksen Roomaan. Ensimmäinen kultavuosi pidettiin vuonna 1300. Kultavuosi on edelleen käytössä Rooman kirkossa. Ne toistuvat säännöllisesti joka 25. vuosi, mutta paavit julistavat myös ylimääräisiä kultavuosia, viimeksi vuosiksi 2015—2016. Lutherin aikalaisille kultavuosi edusti rauhan ja erityisen hengellisen siunauksen aikaa.