Kategoriat
2/2014 Anteeksiantamus Kuolema Kärsimys Lehdet Lohdutus

Kristuksen kärsimyksen iankaikkinen voima

29Tero Tulkki, teol. yo, fil. yo, Helsinki

Kristuksen inkarnaatio siirsi Jumalan Pojan elämän tuonpuoleisuudesta tänne aikaan ja paikkaan sidotun ihmisen mitättömiin edellytyksiin. Tämän maailman ymmärrystä käyttäen Jumalan elämä valui hukkaan ja lopulta väistämättömään epäonnistumisen päätepisteeseensä. Saatana ei kuitenkaan pysty näkemään Pyhän kolmiyhteisen Jumalan sisälle, eikä kukaan meistä ilman Raamatun ilmoitusta. Koska Jumalan luona ei ole muutosta (Jaak. 1:17), Jumalan täytyi täyttää koko oma vanhurskautensa (Matt. 3:15; Joh. 19:30) luomakunnan piirissä ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen ristinkärsimyksessään. Sen kääntöpuoli, että Kristus täyttää kaikkeuden läsnäolollaan (Ef. 4:9-10), on myös, että Hänen ristinkärsimyksensä on kaikkialla läsnä. Joka pakenee Jumalaa, joutuu helvetissäkin kohtaamaan tämän ristinkärsimyksen vainoavan ahdistuksen (Ps. 138:7-8), sillä ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Ap.t. 17:28). Jos ristinkärsimys on kaikkialla universumissa, se tarkoittaa myös sitä, että Jumalan anteeksiantamus täyttää koko universumin. Niille, jotka ovat kasteen ja uskon kautta Kristuksessa, tulee tämä Kristuksen kärsimyksen hedelmä seuraamaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, ajoittaisissa lankeemuksissa ja menestyksessä. Se jättää suojaavan varjon meidän päällemme, ja me olemme kätketyt Kristuksen kyljen ja siunaavien käsien haavoihin, joiden kautta Taivaallinen Isä meidät aina näkee. Samoin meidänkin mitätön, aikaan ja paikkaan sidottu pikkumainen elämämme on kätketty iankaikkisuuteen Kristuksen kanssa ja meidän sydämemme voi olla taivaassa kaikkien tämän elämän koettelemustenkin keskellä, ”sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol. 3:3).

“On Isän sydämessä nyt armo ikuinen / se auennut on meille ristillä Jeesuksen” (SK 282)

Kategoriat
4/2013 Kirkko Lehdet

Kansankirkko ja luterilaisuus

Tero Tulkki, teol. yo, Helsinki

 

Näinä aikoina monien mielessä elää kysymys, kuinka kauan on mahdollista vielä jatkaa kansankirkon puitteissa. Tämä on iso kysymys eikä sitä ole helppo kohdata. Omalta kohdaltani olen sitä mieltä, että ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa uuden kirkollisen hierarkian saaminen ei ratkaise sinänsä asioita. Todellinen ongelma, mikä minua huolestuttaa ja painaa on eräänlainen itsesensuuri joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun.Tällöin kaikki hyvät pyrkimykset kantavat jo mukanaan ”rikkaviljaa”.

 

Tätä  vaaraa   voisi  valottaa  esimerkin avulla, joka  saattaa  auttaa ymmärtämään, minkä tyyppisestä ilmiöstä on  kyse. Sukulaisissani ja lähipiirissäni  olen  nähnyt   monilla  suuriin ikäluokkiin  kuuluvilla laajasti ymmärrettynä sen ilmiön, mitä poliittisessa historiassa on kutsuttu ”suomettumiseksi”. Käytännössä tarkoitan, että heille on syöpynyt syvälle pelko silloista Neuvostoliittoa ja edelleen nykyistä Venäjää kohtaan. Varsinaisena ongelmana tätä  voi pitää, jos se ulottuu pään sisälle asti ja kahlitsee pelolla ja siihen liittyvällä ennakkoluulolla ja vihalla oman ajattelun ja ymmärryksen vapaaksi ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Tällainen                          itsesensuuri kirkko-oppia  kohtaan  on  minusta havaittavissa herätysliikkeiden parissa vaihtelevassa määrin. Vii-desläisyydessä, jossa kirkko-oppi on kaikkein ohuin tai joskus jopa olematon, se on kaikkein voimakkainta.

 

Mitä sitten on tämä itsesensuuri, joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun?

 

Nykyluterilaisuudessa on valtavasti historiallista painolastia kuten jo uskonpuhdistusajalta juontuva valtio-kirkkosysteemi, joka romutti suuren osan keskiajalla vielä lähtökohtaisesti säilyneestä kirkon vapaudesta. Tätä on seurannut kirkon tunnustuksen merkityksen romuttanut valistuksen ja pietismin teologinen minimalismi, Kantin tämänpuoleista metafysiikkaa seuraava 1800-luvun protestantismi, barthilaisuus, eksistentialismi, lundilaisuus jne. Ironisesti Helsingin Luther-koulukunta, jonka tarkoitus oli nimen omaan vapautua näistä uusprotestantismin rajoitteista, lankesi niihin täydellisesti juuri esim. teorioissa  “uskon ja rakkauden koreista” jne.

 

Jos uuspietismin ainoa “kirkko-oppi” on usein riippuvainen kansankirkollisuudesta, voidaan ajatella, että uuspietismi itsessään ei ole elinkelpoista kuin tietyissä historiallisissa oloissa. Jos kuitenkin halutaan vapautua edellä luetellusta painolastista, täytyy ymmärtääkseni itse uuspietismikin hylätä osana sitä. Tämä  kysyy valtavasti rohkeutta ja uskon luottamusta Jumalan sanaan, että siihen ollaan valmiita samanaikaisessa pelossa ja henkisessä epävarmuudessa, mikä seuraa siitä paineesta, joka valtiokirkkoinstituution sisällä yhä voimakkaammin on eri tavoin kohdistunut herätysliikkeitä kohtaan. Samalla pelon aiheita on muitakin, kuten tuntematon ja epävarma tulevaisuus.

 

Evankelisessa herätysliikkeessä on tietyllä tapaa samat ongelmat. Niihin on paljon paremmat edellytykset vastata evankelisen liikkeen oman teologisen ja hengellisen perinnön pohjalta, mutta ne on usein lyöty  laimin. Vielä surullisempaa on kuitenkin, jos tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on usein parhaimmil-laankin tullut vain pinnallinen, ideologisoitu malli, josta on puuttunut valmius itsekriittisyyteen. Tällaisen luterilaisuuden parissa liberalismin siemenet ovat aina mukana, ja jo idulla. Ainoa – ja sitä paitsi vain väliaikainen – keino torjua niitä on silloin väistämättä lakihenkisyys. Toisin sanoen tunnustuksellisesta luterilaisuudesta tulee  pelkkä  identiteettikysymys. Nikean uskontunnustuksessa kuitenkin tunnustamme: “Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.”

 

Yhteistä näissä molemmissa kai on ainakin se, että ollaan valmiita hyväksymään vain sellaista, mikä voidaan subjektiivisesti tunnistaa menneisyydestä osana omaa identiteettiä. Tämä on kuitenkin väärää turvallisuutta, jos kirkko jotenkin hahmotetaan syntyneeksi vasta uskonpuhdistuksen myötä tai jopa myöhemmin. Tässä on minusta perusvirhe, mikä usein herätysliikkeitä vaivaa. Se juontaa juurensa näkemykseen, että luterilaisuutta ei olisi olemassa ilman vastakkainasettelua roomalaiskatolisuuteen. Tämä on aivan analogista sen kanssa, mikä edellä oli mielestäni uuspietismin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhde. Toisin sanoen ”luterilaisuus” ei ole tällöin enää ratkaisu, vaan osa itse ongelmaa. Historiasta tunnetaan sanonta ”vallankumous syö omat lapsensa”. Liberaaliteologia on aina pyrkinyt muuttamaan uskonpuhdistuksen merkityksen tällaiseksi vallankumoukseksi ja  sen hedelmä tiedetään. Uskonpuhdistuksen oikea merkitys ja sen hedelmät kyetään säilyttämään ainoastaan jatkumossa sitä edeltäneeseen kirkkoon. Viime kesän NELA:n symposium oli itselleni rohkaiseva vahvistus, että näin voi olla.

 

Jumalan ilmoitus Raamatussa  ei ole sellaista, että totuus olisi riippuvaista  harhasta, ja että ilman toista ei toistakaan olisi olemassa. Johanneksen evankeliumin alussa tämä sanotaan selvästi: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.  Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt” (Joh. 1:4–5). Jumalan totuus loistaa kirkkaana, eikä tarvitse apua ihmisiltä. Pappien ja teologien ei tarvitse puolustella Jumalaa, eikä hänen ilmoitettua tahtoaan, sillä ”yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” (1. Tim. 2:5) Tämä välimies on myös itse Jumalan Sana (Joh. 1:1; Ilm. 19:13) ja tuomari viimeisellä tuomiolla ja jo nyt Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18; 1. Kor. 15:25–26; Ilm. 1:5; 12:5; 17:14).

 

Edellä olevan ei ole tarkoitus valottaa meidän yhteisiä puutteitamme sinänsä, vaan erityisesti sitä

kuinka  paljon näissä asioissa on tapahtunut muutosta 20 vuodessa. Vuodesta  toiseen meillä on valinta edessä: jäämmekö alttiiksi sille  vaikutukselle, joka muuttaa kirkkoa meidän keskellämme, vai  pyrimmekö  oppimaan ja  kasvamaan  Kristuksen ja Jumalan sanan sekä kirkon tunnustuksen tuntemisessa ilman pelkoa. Joissain asioissa on tapahtunut niin merkittävää muutosta, että emme voi jättää sitä huomiotta. Apostoli-sesta virasta luopumisen vuoksi olen sitä mieltä, että olisi väärien toiveiden herättämisen vuoksi yksinkertaisesti epärehellistä ja myös julmaa enää kehottaa ketään alle 50-vuotiasta rakentamaan tulevaisuutta kansankirkossa. Itse kunnioitan kovasti Suomessa olevia useita itsenäisiä tunnustuksellisia luterilaisia kirkkokuntia, joiden tie ei ole ollut helppo, mutta minusta niiden, jotka tosissaan pohtivat asiaa, olisi hyvä syvällisesti miettiä, miksi nämä kirkkokunnat ovat jääneet niin pieniksi ja tässä maassa poikkeuksellisen skismaattisiksi. Tähän ei ole mitään patenttivastausta vaan se edellyttää pitkää dogmihistoriallista, aatehistoriallista ja kirkkohistoriallista analyysiä.

 

Tässä voi olla teologeille suureksi avuksi Seppo A. Teinosen kirja “Kriisin kirkko”, jossa tarkastellaan kirkon tulevaisuutta asettamalla vertailuun kaksi törmäyskurssilla olevaa kehityslinjaa: ensinnä vanhaan, erityisesti nationalistiseen ideologiaan  pohjaava, kansankirkkoajatteluun perustuva kristillistäminen ja toisaalla alkuaan kristinuskon  parista lähtöisin oleva länsimainen sekularismi; näiden kahden ajattelumaailma, filosofiset ja teologiset juuret sekä sidonnaisuudet, seuraukset mm. evankelioinnille, lähetystyölle jne. Teinosen  synteesi kirjan lopussa ei sinänsä enää ole riittävästi ajan tasalla, eikä sellaista  voisi  enää edellyttääkään. Kirjan sisältämät ainekset sen sijaan riittävät valtaisien näköalojen hahmottamiseen. Tarjolla on useita langanpäitä, joista käsin hahmottuu, ettei kansankirkkomalli ole tarkoitettu ikuiseksi.  Tässä mielessä kirja on edelleen hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, vieläpä ajankohtaisempi kuin julkaistaessa. Teinosen suurien linjojen hahmottaminen voi edelleen vuosikymmenten jälkeen opettaa meitä tiellä eteenpäin, vaikka vastaukset sitten riippuisivatkin meidän omasta nöyrästä rohkeudestamme vastatessamme Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa”.

 

Julkaistu aiemmin Sisarenpoika-lehdessä

Kategoriat
5/2013 Kirkko Lehdet Saarna Vanhurskauttaminen Virka

Saarnavirka

Otto Granlund, teol. yo, Turku

 

Johdanto

 

Olen saanut tehtäväkseni pitää esitelmän Confessio Augustanan viidennestä uskonkohdasta, joka ainakin siinä suomenkielisessä versiossa tunnustuskirjoista, jota olen käyttänyt, on saanut otsikokseen sanat Kirkon virka. Ruotsinkielisessä versiossa sama artikla on saanut nimen Om predikoämbetet eli Saarnavirasta. Yhtä kaikki, kyse on siis evankeliumin opettamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta, pappisvirasta.

 

Kuten tiedämme, aihe on erittäin ajankohtainen. Keskustelu naispappeudesta alkaa ehkä pikku hiljaa hiljentyä mediassa, kun valtaosa niin kutsutuista konservatiiveista perääntyy keskittyäkseen esimerkiksi kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Mutta uskon, että tämä kysymys pappisvirasta joka tapauksessa ei ole voinut mennä ohitsemme aivan huomaamatta. Ilman tätä kysymystä meillä olisi tuskin tänään esimerkiksi juuri Concordia-yhdistyksen tai Lähetyshiippakunnan kaltaisia järjestöjä. Kysymys on ollut ajankohtainen ja se vaikuttaa meihin. Tästä syystä on myös tärkeää, että käsittelemme pappisvirkaa ja tutkimme siihen liittyviä asioita.

 

Virka on ajettu alas siinä, mitä kutsutaan kirkoksi Suomessa. Tunnemme päällimmäiset näkyvät syyt tähän alasajoon, mutta pappisviran avaaminen naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole ongelman perusta ja ydin, vaan pikemminkin ongelman seuraus. Ongelma on syvempi ja paljon levittäytyneempi kuin se kanta, joka hyväksyy pappisviran avaamisen naisille. Ymmärrys siitä, mitä pappisvirka on, on harvinaista. Tieto siitä, mihin pappisvirkaa tarvitaan, on harvinaista. Sinänsä naispappeuden vastustus on kohtalaisen yleistä, tästähän meitä aina silloin tällöin muistutetaankin medioiden kautta, mutta ne, jotka puolustavat ja pitävät esillä oikeaa pappisvirkaa, ovat harvassa. Näin on tuskin siksi, että niin moni haluaisi vastustaa oikeaa virkaa – sitä emme voi tietää – mutta ehkä ennen kaikkea siksi, että epätietoisuus on niin yleistä. Kirkkokansa ei vain tiedä, mikä pappisvirka on ja mihin sitä tarvitaan, eivätkä papitkaan tiedä, mihin virkaan heidät on asetettu.

 

Naispappeuden vastustus on – kuten sanottu – suhteellisen yleistä, mutta virkakantamme ei saa perustua siihen, että vastustamme jotakin pahaa, vaan sen on perustuttava johonkin hyvään. Tästä syystä keskitymme nyt hetkisen aikaa siihen, minkälaisen lahjan Jumala on antanut meille antaessaan viran ja miksi tästä lahjan hyvyydestä johtuen sitä on myös puolustettava väärinkäytöksiltä.

 

Keskitymme Augustanan viidenteen uskonkohtaan, se antaa nimittäin varsin selkeät vastaukset kun kysymme, mitä pappisvirka on ja miksi se on tärkeä. Luen nyt teille tämän uskonkohdan, mutta luen ennen sitä myös sitä edeltävän uskonkohdan, koska nämä artiklat ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa.

 

IV Vanhurskautus

 

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

 

V Kirkon virka

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

 

Neljäs uskonkohta

 

Mistä neljännessä uskonkohdassa puhutaan? Tekstistä käy selväksi, mikä työnjako ihmisen ja Jumalan välillä on kun on kyse vanhurskauttamisesta. Omat voimamme, ansiomme ja tekomme eivät riitä eivätkä edes auta, vaan synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Hän on kuolemallaan antanut hyvityksen synneistämme. Uskon kautta, kun uskomme, meidät otetaan armoon.

 

Jos otamme tämän uskonkohdan pois asiayhteydestään ja tarkastelemme sitä erillään muista Augustanan osista, voimme olettaa, että monet protestantit voisivat yhtyä sen sanoihin. Jeesus on tehnyt kaiken ja minun on vain uskottava. Ongelmia tosin ilmenee kun alamme asettaa kriittisiä kysymyksiä tälle uskolle: Mistä voin tietää, että uskon ihan oikeasti? Mistä tämä usko on tullut? Mihinkä tämä usko nojaa? Valitettavasti ehkä tavallisin lopputulos näiden kysymysten kysymisestä on se, että ihmisellä syntyy usko omaan uskoon, omaan ymmärrykseen Raamatusta, omaan uskonratkaisuun, ja niin edelleen. Uskosta tulee teko ja Augustanan neljännestä uskonkohdasta täysin merkityksetön, koska se nimenomaan sanoo, että tekomme eivät kelpaa. Mikään tekomme ei kelpaa, oli se kuinka hurskas tahansa, ei vaikka olisi kyse jaloimmasta mahdollisesta teosta, eli uskosta. Jos on kyse ihmisen teosta ja ihmisen uskosta, niin se ei vain kelpaa.

 

Viides uskonkohta

 

Augustanan viidennen uskonkohdan otsikko on Kirkon virka. Joku ehkä haluaisi huomauttaa, että otsikko ei ole kovin osuva. Eihän siinä ensisijaisesti käsitellä pappisvirkaa. Virka mainitaan ensimmäisessä virkkeessä, mutta sen jälkeen huomio keskittyy muihin asioihin: Sanaan, sakramentteihin, mitenkä Pyhä Henki lahjoitetaan, kuinka hän vaikuttaa uskon, ja niin edelleen.

 

Artiklan otsikko on Kirkon virka, mutta artiklassa käsitellään oikeastaan enimmäkseen muita asioita. Tavallaan tämä on aika kuvaavaa. Ei ainoastaan tässä artiklassa, vaan myös itse virassa, on kyse ensisijaisesti muista asioista kuin virasta. Eihän pappi ole olemassa oman itsensä tähden. Näkemykset pappisvirasta ja sen tarpeellisuudesta vaihtelevat suuresti niin kutsutussa kirkossa, ja välillä saattaa saada sen vaikutelman, että pappeja on olemassa vain siksi, että näin nyt vain sattuu olemaan.

 

Pappisvirassa ei myöskään ole kyse esimerkiksi mistään suuremmasta hurskaudesta, jota maallikon olisi mahdoton saavuttaa. Siinä ei saa olla kyse jonkinlaisesta valta-asemasta, että pappi asetettaisiin jonkinlaiselle valtaistuimelle. Papin ei tule olla pappi pelkän pappeuden vuoksi, vaan viidennessä artiklassa mainittujen asioiden vuoksi. Sanan vuoksi, sakramenttien vuoksi, ja jotta saisimme uskon.

 

Mistä usko on tullut? Se on tullut Jumalalta. Pyhä Henki lahjoittaa uskon. Hän vaikuttaa uskon heissä, jotka kuulevat evankeliumin, ja tämän hän tekee missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kukaan ei voi itsessään tuottaa pelastavaa uskoa. Kukaan ei voi niin vankkumattomasti päättää uskovansa, että hän sen ansiosta tulisi vanhurskautetuksi. Kukaan ei voi lukea Raamattua ja rukoilla saadakseen siten niin paljon tietoa, että hän voisi tehdä uskonratkaisun. Kun kysymme mistä usko tulee, vastaus on yksiselitteinen. Se tulee meille meidän ulkopuoleltamme, se tulee meille lahjana Jumalalta.

 

Mihinkä uskomme nojaa? ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Sana ja sakramentit, Jumalan armonvälineet, seisovat uskomme vankkana perustana. Niihin meidän tulee pitäytyä, niiden vaikutusalueella meidän tulee elää.

 

Seurakunta

 

Miten pystymme pitäytymään sanan ja sakramenttien ulottuvilla? Yksityisuskonnollisuus on tänä päivänä erittäin suosittua ja yleistä. Ajatellaan, että voi olla kristitty itsekseen, voi lukea Raamattua, voi lukea hyviä hartauskirjoja itsekseen ja voi rukoilla itsekseen. Silloin tällöin voi ehkä myös osallistua johonkin hyvään kristilliseen tapahtumaan, jos sellainen mahdollisuus ilmaantuu.

 

Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että Jumalan sanalla on mahdollisuus vaikuttaa – ja se myös vaikuttaa – yksityisessä Raamatun lukemisessa ja rukouksessa. Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että kun ihminen kristinuskosta tietämättömässä ympäristössä saa Raamatun käteensä, niin sanan on mahdollista viedä hänet kuolemasta elämään. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että maassamme hyvin tavallinen ajatus siitä, että juuri yksityinen uskonnonharjoitus olisi uskonelämän keskeisin asia, ei ole raamatullinen. Toki löydämme Matteuksen evankeliumista kehotuksen mennä sisään kammariinsa rukoilemaan. Toki löydämme sieltä myös lupaukset siitä, että missä kaksi tai kolme on kokoontuneena, siellä on myös Jeesus heidän mukanansa. Nämä ovat tärkeitä lupauksia ja käskyjä, mutta valitettavaa on, että kristittyjen parissa nämä asiat on usein erotettu asiayhteydestään.

 

Kristityn tulee elää seurakunnan yhteydessä. Jumalan sana ja sakramentit on annettu seurakunnalle. Jos tarkastelemme Vanhan testamentin profeettoja, huomaamme että profetioissa on useimmiten kyse siitä, että Jumala haluaa välittää sanomansa koko kansalle. Samoin on Uuden testamentin tekstien laita. Kenelle ne on suunnattu? Useimmissa tapauksissa juuri seurakunnille tai heidän paimenilleen. On vaikeaa – melkein mahdotonta – olla kristitty ilman seurakuntaa. Sitä meidän tosin ei tule epäillä, etteikö Herra pitäisi huolta omistansa myös kun he joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on mahdoton olla yhteydessä muihin kristittyihin. Mutta: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan-kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr 10:25)

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä elämään seurakunnan yhteydessä. Jumala on kutsunut meidät kristityt seurakuntaan ja kutsuu edelleen. Tulisi olla täysin luonnollista, että paikkakunnalla, jolla on useampia kristittyjä, he myös kokoontuisivat yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakuntana.

 

Papin tehtävä

 

Pappisvirka ei seiso tyhjiössä. Yksittäisen papinkaan ei tule seistä itsekseen tyhjiössä ja olla pappi vain jonkinlaisessa yleisessä merkityksessä. Papin tulee olla seurakunnassa ja seurakunnan palvelijana, ja hänen tulee palvella seurakuntaa ainoalla tavalla, jolla hän ylipäänsä voi palvella Jumalan seurakuntaa: saarnaamalla Jumalan sanaa. Hänen tulee saarnata lakia, jotta seurakunta voisi nähdä syntinsä. Hänen tulee saarnata evankeliumia, jotta seurakunta voisi uskoa syntiensä anteeksiantamukseen, missä ja milloin Jumala näkee hyväksi lahjoittaa uskon. Hänen tulee kuunnella rippiä ja antaa synninpäästö, Jeesuksen omalla valtuutuksella. Hänen tulee kastaa ihmisiä Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Herran ruumista ja verta ehtoollisella, jotta seurakunta voisi myös fyysisesti nähdä ja tuntea, kuinka Herra tulee heidän luokseen ja haluaa puhdistaa heidät kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Tähän pappeja tarvitaan. Tätä tehtävää varten Jumala on asettanut paimenviran, ja jotta seurakunta voisi elää elämäänsä hyvässä järjestyksessä.

 

Papin tehtävä on elää Jumalan sanasta, syventyä siihen ja sitä käyttäen myös johtaa Jumalan lampaita, olla paimen, mihin myös latinasta lainattu sana pastor viittaa. Kysyessämme minkälainen pappi tulisi valita seurakunnan paimeneksi, tärkeimmän kysymyksen tuleekin siksi olla, pitäytyykö ehdokas Jumalan sanaan. Monia heikkouksia saamme papeissammekin sietää, mutta jos he eivät pitäydy Jumalan sanaan palvellessaan seurakuntaa, ovat asiat erittäin huonosti. Ei sellainen pappi voi suorittaa tehtäväänsä. Ei sellainen pappi voi suorittaa pappisviran tehtävää. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Jotta saisimme tämän uskon! Mitä tapahtuu, jos evankeliumia ei saarnata puhtaasti ja jos sakramentteja ei toimiteta oikein? Pitäytyykö pappi siihen, mikä on oikein? Pitäytyykö hän Jumalan sanaan?

 

Niin kutsutussa kirkossa rimaa on laskettu reippaasti sen suhteen, mitä papistolta vaaditaan. Hyvin pitkälti kirkkopoliittisesta tilanteesta johtuen meistä on tullut huolimattomia näiden asioiden suhteen. Aikaisemmin raja vedettiin naispappeuden kohdalla. Jos miespuolinen pappi vastusti naispappeutta, ajateltiin, että asiat ovat hyvin. Missä raja menee nykyään? Homoseksuaalisten suhteiden siunaamisen kohdalla, kenties? Hyvä, jos pappi vastustaa sentään sitä, ajatellaan.

 

Voi vastustaa homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamista ilman, että on tajunnut Jumalan sanasta yhtään mitään. Tämä lieneekin yleisin yhdistelmä ympäri maailman. Voi myös vastustaa naispappeutta ilman, että ymmärtää papin tehtävää. Voi olla naispappeuden vastustaja myös aivan vääristä syistä, esimerkiksi siksi, että väheksyy naisia.

 

On hengenvaarallista alentaa rimaa tällä tavalla. Osaltaan on olemassa riski, että me itse ja muut katsovat meidän kuuluvan samaan ryhmään niiden kanssa, jotka halveksuvat naisia tai vihaavat homoseksuaaleja. Mutta vieläkin suurempi on riski, että evankeliumi sumentuu sekä meille, että muille, jos annamme naispappeuskysymyksen tai kysymyksen homosuhteiden siunaamisesta määrätä esimerkiksi sen, missä seurakunnassa vietämme jumalanpalvelusta. Rimaa täytyy korottaa. Meidän on kysyttävä, pitäytyykö pappi Jumalan Sanaan vai ei. Ei rimaa tule korottaa siksi, että me haluaisimme olla ilkeitä tai koska haluaisimme olla epävieraanvaraisia. Ei siitä ole kyse. Mutta kristitty ei elä konservatismista. Seurakunta ei elä konservatismista. Sen sijaan me elämme puhtaasta evankeliumista ja oikeista sakramenteista. Emme enemmästä, emmekä vähemmästä. Emme voi elää ilman näitä. Emme me, eivät pappimme, eivätkä muut seurakuntalaiset.

 

Alustus Concordia-piirissä 22.5.2013

Kategoriat
6/2011 Lehdet

Mitä Jeesuksen sukuluettelo kertoo meille?

Lassi Mattila, teol. yo, Helsinki

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

”Näin on sukupolvia Aabrahamista Daavidiin kaikkiaan neljätoista polvea, ja Daavidista Babyloniin siirtämiseen neljätoista polvea, ja Babyloniin siirtämisestä Kristukseen asti neljätoista polvea.” (Matt 1:17)

Matteus aloittaa evankeliuminsa sukuluettelolla ja jakaa sen kolmeen osaan: Abrahamista Daavidiin, Daavidista pakkosiirtolaisuuteen ja pakkosiirtolaisuudesta Kristukseen. Mitä nämä vaiheet puhuvat meille?

Tämä sukuluettelo alkaa siis Abrahamista, Kaldean Uurissa asuneesta epäjumalanpalvelijasta, jonka Jumala armossaan valitsi ja teki kantaisäksi kansalleen. Abraham sai tulla fyysisesti kantaisäksi Israeliksi kutsutulle kansalle, mutta ennen kaikkea hän sai tulla hengelliseksi esi-isäksi Jumalan kansalle, joka koostuu jumalattomista ihmisistä, joille Jumala lukee heidän uskonsa Kristukseen vanhurskaudeksi. Abraham oli monella tapaa esimerkillinen mies – etenkin hänen kuuliaisuutensa Jumalan tahdolle hakee vertaistaan. Mutta suurinta tässä miehessä oli hänen uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan, joka kuolleet eläväksi tekee ja kutsuu olemattomat olemaan. Kaiken kuuliaisuutensa hän ammensi Jumalan lupauksesta, jossa hänellä oli elämä huolimatta hänen kuolleesta tilastaan.

Siirrytään sitten Abrahamista Daavidiin. Suuri sotasankari ja runoilija, kuningas, joka tulisi aina toimimaan ylittämättömänä esimerkkinä muille kuninkaille: vaella kuin Daavid vaelsi, niin olet hyvä kuningas. Daavid epäilemättä oli ihailtavan hyvä kuningas eikä toista hänen vertaistaan ole nähty. Kuitenkin suurin kunnia, minkä Uusi Testamentti Daavidille omistaa, on hänen palvova kumarruksensa Herransa edessä, joka lukee hänelle vanhurskauden ilman tekoja ja antaa hänen ylen raskaat syntivelkansa anteeksi.

Entäs sitten pakkosiirtolaisuus? Tästä en osaakaan enää sanoa mitään esimerkillistä – en ainakaan sinne joutumisesta. Täydellinen katastrofi, jonka syynä on aikalaisten ja heidän isiensä loppumaton epäjumalanpalvelus. Jumalan mitta täyttyy, ja niin luvattu maa oksentaa kuvottavat asukkaansa pois.

Abraham, Daavid ja pakkosiirtolaisuus: tässä on pala Jumalan kansan historiaa. Tämä historia on ollut uskon ja epäuskon välistä taistelua, jossa uskottomuudella tuntuu usein olevan paljon isompi rooli. Törmäämme uskottomuuteen jopa kaikkein suurimmissa jumalanmiehissä, joita meillä on esittää. Lisäksi se hyvä mihin törmäämme, ei ole lähtöisin ihmisistä vaan on Jumalan lupauksen vaikuttamaa uutta elämää muuten kuolleessa, vihaa ja rakkaudettomuutta kasvavassa maaperässä. Ja sitten on vielä tämä pakkosiirtolaisuuden syvä aallonpohja, jossa Jumalan kansan syvä lankeemus piirtyy karmealla tavalla esiin.

Viimeisenä nimenä meillä on Kristus, joka syntyy neitsyt Mariasta kaikkien näiden nimien ja vaiheiden jälkeen. Jos sinun eteesi olisi laitettu kaikki nämä nimet ja vaiheet ilman tätä viimeistä nimeä, niin olisitko osannut kertoa, mihin tämä sukuluettelo johtaa? Niin, et varmaankaan olisi. Ja miksi et? Koska tässä sukuluettelossa ei olisi mitään tarkoitusta eikä mieltä ilman tätä viimeistä nimeä. Vain tämän viimeisen nimen tuntemalla voit löytää yhtenäisyyden Jumalan kansan historialle. Jumalan antama lupaus pelastuksesta tulevassa vaimon Siemenessä on se elämän lanka, joka yhdistää Jumalan kansan koko historian yhdeksi yhtenäiseksi Jumalan pelastussuunnitelmaksi. Tätä pelastussuunnitelmaa ei lopulta hallitsekaan synti ja epäusko vaan Jumalan pelastava vanhurskaus ja uskollisuus – siitä Matteuksen esittämä kaunis symmetria (sopusointu) muuten niin rumalta ja käsittämättömältä näyttävään sekasotkuun: neljätoista, neljätoista ja neljätoista.

Jos siis katsoessasi omaa elämänhistoriaasi et näe kaunista ja symmetristä (sopusointuista) järjestystä, vaan omiesi ja isiesi syntien aiheuttaman massiivisen sotkun, jota leimaa oma uskottomuutesi ja ehkä syvätkin lankeemukset, niin älä vaivu epätoivoon. On nimittäin vielä yksi nimi, joka voidaan lisätä epäonnistuneeseen elämänhistoriaasi. Tämä nimi on Jeesus Kristus, Abrahamin luvattu Poika, Daavidin täydellinen Poika ja Herra. Ja tämä nimi muuttaa kaiken. Tässä nimessä synnit pestään pois ja unohdetaan. Tässä nimessä luodaan järjestys epäjärjestykseen, tehdään kuolleet eläviksi, kutsutaan olemattomat olemaan ja julistetaan jumalattomat vanhurskaiksi. Saat siis tänäänkin rojahtaa kaiken syntisyytesi ja elämänhistoriasi painolastilla Vapahtajan syliin. Ja niin saat luottaa ja kerran viimeisenä päivänä nähdä, kuinka sinunkin elämääsi kaikesta huolimatta on hallinnut Jumalan pelastava vanhurskaus ja uskollisuus, luoden sinun elämästäsi kauniin ja symmetrisen punoksen, jonka halki kulkee yksi nimi: Jeesus Kristus, syntisten pelastaja.

Aamen.

Concordia-piirin hartaus 11.10.2011

Kategoriat
5/2011 Lehdet

PARANNUS

Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi

 

Ensimmäinen osa esityksestä on julkaistu numerossa 4/2011

 

Augsburgin tunnustus (CA) XII

 

Yleistä

 

Tunnustuskirjoissa esitetään oikea, Jumalan sanan mukainen oppi parannuksesta. CA samalla torjuu Rooman opetuksen. Kuten parannusartiklasta ja sen paikasta CA:n rakenteessa näkyy, oppi parannuksesta liittyy moneen muuhun opinkohtaan. Parannus liittyy seuraaviin oppeihin: 1. kaste, 2. lain ja evankeliumin erottaminen, 3. vanhurskauttaminen, 4. synti, 5. ihminen, 6. avainten valta.

 

Tästä näkyy, että oppi on kokonaisuus ja että eri opinkohdat liittyvät toisiinsa. Luther opettaa Galatalaiskirjeen selityksessä, että oppi on kuin yhtenäinen kultainen rengas, jossa ei ole halkeamaa. Jos renkaassa on halkeama, se ei ole enää yhtenäinen. Siksi mitään Raamatun oppia ei voida pitää siinä mielessä vähemmän tärkeänä, että siitä voitaisiin olla eri mieltä tai että sitä ei tarvitsisi opettaa ollenkaan.

 

Tähän liittyy oppien erottaminen perustaviin ja ei-perustaviin. Perustavilla opeilla tarkoitetaan niitä opinkappaleita, joissa riippuu koko kristinusko ja joiden tunteminen ja uskominen on välttämätöntä pelastukseen. Siksi esimerkiksi vanhurskauttamisoppia sanotaan pääopiksi. Ei-perustavat opinkohdat ovat siinä mielessä vähemmän tärkeitä, että jos niiden suhteen on tietämätön tai erehtynyt, niin voi pelastua, jos on perusopeissa oikea tieto ja usko. Tämä erottelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meillä olisi vapaus hyväksyä joitakin Raamatun oppeja ja hylätä toisia, vaan kaikki pidetään. (”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Matt. 28:20; ”Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa.” Apt. 20:27 – Paavalin jäähyväispuheesta Efeson seurakunnan vanhimmille) Jokainen opinkohta pitää opettaa ja säilyttää sille kuuluvassa asemassa.

 

Silloin kun opiskellaan ja opetetaan opinkohtia, on syytä muistaa, että meillä on Raamatussa kaikkien oppien lopullinen ilmoitus. Oppi ei muutu tai kehity. Kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu ja Jeesus on sen kulmakivi, niin kuin Efesolaiskirje (Ef. 2:20) sanoo. Meitä käsketään seisomaan lujina apostolien ja profeettojen sanoissa ja pitämään niistä kiinni (2. Tess. 2:15). Meille sanotaan myös, että emme saa niistä mitään poistaa tai lisätä. Jos joku poistaa tai lisää jotain, hänelle käy niin kuin Raamattu sanoo: ”Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin” (Ilm. 22:18–19).

 

C. F. W. Walther sanoo, että oikea puhdas oppi ei ole mitään muuta kuin ”oppi taivaan tiestä”. Väärä oppi taas on ”vaarallista sielun myrkkyä”. Walther esittää toivomuksen, johon on helppo yhtyä: ”Oi jospa Jumala jo nyt antaisi teidän sydämiinne vakavan pelon, jopa oikean kammon väärää oppia kohtaan ja armosta antaisi pyhän kaipuun puhtaaseen, Jumalan itsensä ilmoittamaan, autuaaksitekevään totuuteen!” (Laki ja evankeliumi, v. 2008 painos, s. 31–32) Tähän käskee myös toinen käsky ja tätä rukoilemme Isä meidän -rukouksen ensimmäisessä pyynnössä. (Ks. Vähä ja Iso Katekismus)

 

 

Parannuksen luonne

 

CA opettaa, että oikea parannus koostuu kahdesta osasta: katumuksesta ja uskosta. Vaikka artikla on enemmänkin toteava, se ei tarkoita sitä, että sillä ei olisi tukea Raamatussa. Raamatun esimerkit parannuksen tekijöistä näyttävät tämän artiklan todeksi.

 

Kuningas Daavid (2. Sam. 11–12; Ps. 51)

 

Kuningas Daavid teki huorin Batseban kanssa. Daavid yritti peitellä tätä syntiään, mutta epäonnistui siinä. Tämä johti lopulta siihen, että Daavid murhautti Batseban miehen Uurian. Jumalalta tämä ei kuitenkaan pysynyt salassa ja profeetta Naatan tuli Daavidin luo ja nuhteli Daavidia. Daavid katui syntiään. Tämä näkyy Daavidin sanoissa: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan” (2. Sam.12:13). Daavidilla oli siis ”synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa” (CA XII). Daavid ei kuitenkaan jäänyt synnintunnosta johtuvaan epätoivoon, vaan myös uskoi. Usko tuli, kun hän sai kuulla Jumalan sanat profeetan kautta: ”Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole”. Hän sai kuulla synninpäästön sanat. Omatunto sai rauhan; helvetin kauhu vaihtui taivaan iloon.

 

Syntinen nainen fariseus Simonin talossa (Luuk. 7:36-50)

 

Sama katumus-usko -jako näkyy myös tässä kohdassa. Syntisen naisen kyyneleet ilmaisivat katumusta. Heti perään hän sai kuulla Jeesuksen sanat: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannetut” ja omistaa ne uskolla itselleen. Surun kyyneleet vaihtuivat ilon kyyneliksi.

 

Sama pätee esimerkiksi ristin ryövärin, apostoli Pietarin, Sakkeuksen ja Filippin vanginvartijan kohdalla. Kaikissa on sama katumus ja usko.

 

Näistä muutamista Raamatun esimerkeistä käy ilmi, että parannus on luonteeltaan katumusta ja uskoa. Mikä aiheuttaa katumuksen ja mistä usko syntyy? Tästä päästään Raamatun oman sisäisen jaon äärelle, johon oppi parannuksesta liittyy eli lain ja evankeliumin erottamiseen.

 

Kun tutkii Raamattua, niin huomaa, että esimerkkiemme ihmisten katumuksen sai aikaan Jumalan laki. He kaikki olivat lain satuttamia. Usko taas syntyi evankeliumin sanasta. He saivat synninpäästön. Näin kävi kaikille esimerkkien ihmisille. [Lain ja evankeliumin välisestä erosta voi katsoa erityisesti C. F. W. Waltherin kirjasta Laki ja evankeliumi.]

 

Lain ja evankeliumin välinen ero on tarkoin tunnettava. Tämä ei koske pelkkiä teologeja, vaan jokaista kristittyä. Jos tätä eroa ei tunne, ei ole sitä ”valoa”, jossa Jumalan sanaa jaetaan oikein. (FC, SD 5, 1) Silloin Raamattu ei aukene. Se pysyy suljettuna kirjana. Kun Raamattua ei tunneta, silloin koko teologia vääristyy.

 

Raamatussa kaikki se, mikä käskee ihmistä ja sanoo mitä ihmisen pitää tehdä kelvatakseen Jumalalle, on lakia. Laki vaatii meiltä täydellistä kuuliaisuutta ja pyhyyttä eikä vaatimuksia yhtään lievennetä. ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” Ulkonainen lain täyttäminen ei riitä, niin kuin fariseukset luulivat. Ihmisen on oltava kokonaan täydellinen. Laki kertoo, mitä meidän on tehtävä, mutta ei anna voimaa siihen. Laki paljastaa ihmisen synnit, mutta ei kerro mistä saa avun hätään. Laki ei lohduta. Lain satuttama Daavid sanoi: ”Sillä sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua. Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden eikä luissani rauhaa minun syntieni tähden. Sillä minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niinkuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat. Minun haavani haisevat ja märkivät minun hulluuteni tähden. Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää.” (Ps. 38:3–7)

 

Tässä psalmissa tulee hyvin esille lain päätehtävä eli lain hengellinen käyttö. Lain tarkoitus on saattaa meidät synnintuntoon ja epätoivoon omista mahdollisuuksista kelvata Jumalan edessä. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. Schmalkaldenin opinkohdat (SO) sanoo tämän asian näin: ”Tällaista on oikean parannuksen alku. Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: Kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.” (SO III, 3, 3)

 

Raamattu sanoo lain päätehtävän näin: ”Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.” (Room. 3:19–20)

 

Onneksi Raamatussa on myös toisenlainen sana eli evankeliumin sana. Se poikkeaa lain opista. Laki vaatii, mutta evankeliumi näyttää meille lain täyttäjän. Se näyttää mitä Jumala on tehnyt meille Kristuksessa. Evankeliumi ei vaadi, vaan antaa Jumalan armon ja lohdutuksen. Evankeliumi ei nuhtele, vaan lohduttaa ja poistaa kaiken pelon ja antaa rauhan ja ilon. Näin evankeliumi tekee, ”koska Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen, kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että yksin hänen kauttaan saamme armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen”. (FC, SD 5, 20) Kristuksen täydellinen ja iäti riittävä sovitustyö on syntien anteeksiantamuksen perustana.

 

Toisin sanoen kaikki se, mikä Raamatussa lohduttaa synnintunnossa olevia ja tarjoaa heille armoa ja laupeutta Kristuksessa, on evankeliumia. Vain tällä tavalla lain särkemä omatunto saa todellisen ja kestävän rauhan. Se on syntien anteeksiantamuksen rauha ja Karitsan veren rauha. Tästä Jeesus sanoi: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” (Joh.14:27). Samalla tulee myös ilo sydämeen. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. (Syntiselle naiselle Jeesus sanoi: ”Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan.”) Parannus on sama niin kuninkaalle kuin julkisyntiselle. Laki kauhistuttaa, evankeliumi tuo rauhan. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)

 

Tämä laki-evankeliumi -jaottelu selittää parannuksen koko luonteen katumuksena ja uskona. Sekä katumuksen että uskon eli koko parannuksen vaikuttaa yksin Jumalan sana. Kumpikaan (katumus ja usko) ei ole ihmislähtöistä. Ihminen ei siten voi ”päättää” tai ”tehdä ratkaisua” Jumalan puoleen. Jumala vaikuttaa koko parannuksen. Ihminen tosin voi estää oman kääntymyksensä. (Matt. 23:37) [Vrt. Rooman kirkon parannus, joka on kokonaan ihmisteko.]

 

Huomautuksena voi sanoa, että edellä kuvatut Rooman harhat johtuvat juuri siitä ettei tunneta lain ja evankeliumin eroa ja yhteenkuuluvuutta sekä siitä, että Raamatun rinnalle on nostettu inhimillinen auktoriteetti. Väärän opin juuret ovat siis syvällä.

 

Apologia tiivistää parannuksen luonteen hyvin: ”Mutta miksi olisi tarpeen esittää monia todisteita, kun me kohtaamme niitä kaikkialla Raamatussa. Psalmissa 117 sanotaan: (Ps. 118:18) ’Herra minua kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut.’ Ps. 118: (Ps. 119:28) ’Minun sieluni itkee murheesta; vahvista minua sanallasi.’ Näissä kohdissa edelliseen osaan sisältyy katumus, kun taas jälkimmäisessä selvästi kuvataan, kuinka me katumuksessa saamme lohdutuksen, nimittäin Jumalan sanan avulla, joka tarjoaa armon. Se on sydämen voima ja tekee sydämen eläväksi. Samoin (1. Sam. 2:6): ’Herran antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen.’ Näissä lauseissa edellinen osa puhuu katumuksesta, jälkimmäinen uskosta. Edelleen: (Jes. 28:21) ’Herra kiivastuu tehdäkseen työnsä, vieraan työnsä, ja toimittaakseen tekonsa, oudon tekonsa.’ Profeetta sanoo Jumalan vieraaksi työksi sitä, että hän kauhistaa, koska Jumalan omaa työtä on eläväksi tekeminen ja lohduttaminen. Mutta profeetta sanoo Jumalan kauhistavan sen tähden, että löytyisi tilaa lohdutukselle ja eläväksi tekemiselle, koska suruttomat sydämet, jotka eivät Jumalan vihaa tunne, pitävät halpana lohdutuksen. Raamattu liittää tavallisesti juuri tällä tavoin toisiinsa nämä kaksi asiaa, kauhistukset ja lohdutuksen siinä tarkoituksessa, että se opettaisi parannuksen olennaisiksi osiksi nämä kaksi asiaa: katumuksen sekä uskon, joka lohduttaa ja tekee vanhurskaaksi. Emme käsitä, kuinka parannuksen luonnetta voitaisiin selkeämmin ja yksinkertaisemmin esittää.

 

Nämä nyt siis ovat Jumalan kaksi tärkeintä tekoa, jotka hän ihmisiin kohdistaa: hän kauhistaa perin pohjin ja taas vanhurskauttaa ja tekee eläviksi kauhistamansa. Koko Raamattu jakaantuu näiden kahden teon mukaan. Toinen osa on lakia, joka tuo ilmi synnit, syyttää niistä ja tuomitsee ne. Toinen osa on evankeliumia, toisin sanoen Kristuksessa lahjoitetun armon lupausta. Tämä lupaus toistuu tavan takaa koko Raamatussa. Ensin se annettiin Aadamille, sitten kantaisille; sen jälkeen profeetat julistivat sitä, ja lopulta Kristus saarnasi sitä ja todisti siitä juutalaisten keskuudessa. Apostolit levittivät sen sitten koko maailmaan. Uskomalla tähän lupaukseen ovat kaikki pyhät tulleet vanhurskaiksi, eivät oman katumuksensa ansiosta, olipa se sitten pinnallista tai täydellistä.” (Apol. XII, 49–54)

 

Tässä kohden täytyy selventää, kuten Apologian sitaatin lopusta kuulimme, että katumus ei ole anteeksiantamuksen syy. Parannusta ei saa ymmärtää niin, että Jumala antaa anteeksi katumuksemme tähden. Ei niin, vaan saamme anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Tämän anteeksiantamuksen me uskolla otamme vastaan. Muuten sekoitetaan laki ja evankeliumi ja opetetaan Rooman tavoin teko-oppia. Roomahan opetti ihmisiä panemaan luottamuksen omaan katumukseensa. Rooman mukaan Jumala antaa synnit anteeksi ihmisen oman katumuksen ja rakkauden tähden. Tämä on pelkkää teko-oppia, jossa halveksitaan Kristuksen sovintoverta ja asetetaan omat teot Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan. Tässä laki antaa anteeksi, evankeliumia ei tarvita.

 

Katumus on kyllä tarpeen, mutta ei syntien anteeksiantamuksen tähden, vaan uskon tähden, joka tarttuu syntien anteeksiantamukseen. Katumus edeltää uskoa. Niin usko kuin sitä edeltävä katumus ovat molemmat Jumalan tekoa, jotka hän vaikuttaa sanallaan. Katumuksessa ihminen on siis Jumalan toiminnan kohteena. Katumus ei ole ihmisen teko.

 

Luther kirjoittaa tästä: ”Varo siis turvautumasta katumukseesi tai luulevasi, että saat synnit anteeksi tuskasi tähden! Jumala ei katso puoleesi niiden, vaan armon tähden, koska olet uskonut hänen lupaukseensa ja uhkaukseensa, joka on aiheuttanut tuskasi”. (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 452, v. 1983 painos; katso myös Apol. XII 75–76)

 

Toinen huomioitava seikka, joka koskee parannuksen luonnetta katumuksena ja uskona, liittyy omantunnon kauhistusten (katumus) ja omantunnon rauhan ja lohdutuksen (usko evankeliumiin) keskinäisiin suhteisiin. Raamatun opetuksen mukaan sillä samalla hetkellä, kun katuva uskoo Jumalaan joka on Kristuksessa armollinen, on tapahtunut parannus. Katumuksen ja uskon välissä ei ole mitään katumusharjoituksia tai muita armonjärjestyksiä, jotka katuvan pitäisi tehdä tai käydä läpi ennen kuin saisi uskoa syntien anteeksiantamukseen. Katuva saa heti omistaa Jumalan sanan, jonka mukaan hänellä on Kristuksen veressä anteeksiantamus.1 Raamattu sanoo tätä ”varmaksi sanaksi”. ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim.1:15)

 

Nyt kun on selvinnyt parannuksen luonne katumuksena ja uskona, jotka ovat lain ja evankeliumin vaikutusta, huomaamme että Raamatussa sanaa parannus ei aina käytetä samassa merkityksessä. Tästä ei pidä sekaantua. Joissakin kohdissa sanaa parannus käytetään ihmisen koko kääntymyksestä eli kääntymyksen synonyyminä, jolloin sanaan sisältyy katumus ja usko. Näin on esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

 

”…mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luuk. 13:5)

”…samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.” (Luuk. 15:7)

”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Matt. 4:17)

”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Beetsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka teissä ovat tapahtuneet, olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa istuen tehneet parannuksen.” (Luuk. 10:13)

”…sillä he tekivät parannuksen Joonaan saarnan vaikutuksesta, ja katso, tässä on enempi kuin Joonas.” (Luuk. 11:32)

”Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen” (Luuk. 16:30)

”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen” (Luuk. 5:32)

”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (Mark. 6:12)

”… sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9)

 

Tämän lisäksi sanaa käytetään suppeammassa merkityksessä, jolloin parannus ja usko Kristukseen tai parannus ja syntien anteeksiantamus mainitaan erikseen. Näissä tapauksissa sanalla parannus tarkoitetaan synnin tuntemista, sen katumista ja siitä luopumista, mutta ei syntien anteeksiantamista ja uskoa. Tällä tavoin sanaa käytetään esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

 

”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:15)

”Hänet on Jumala oikealla kädellänsä korottanut Päämieheksi ja Vapahtajaksi, antamaan Israelille parannusta ja syntien anteeksiantamusta.” (Ap. t. 5:31)

”…ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.” (Luuk. 24:47)

 

Tämä ero on hyvä huomata, ettei hämmenny Raamattua lukiessaan. Myös sanaa ’evankeliumi’ käytetään kahdessa merkityksessä.

 

 

Parannuksen sisältö

 

Parannuksen sisältö tulee ilmi artiklan alussa, kun sanotaan, että ”ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet…” CA:ssa siis kaste ja parannus kuuluvat yhteen. Parannus on sisällöltään paluuta kasteeseen. Mitä se tarkoittaa, että parannus on paluuta kasteeseen? Tämä selviää, kun tarkastellaan kasteen lahjoja.

 

Kasteessa syntinen ihminen saa Jumalalta suuria lahjoja. Kaste vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen, se vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden. Kasteessa ihminen uudestisyntyy, Kristus verhoaa ansiollaan ja Jumala omistaa lapsekseen. Lyhyesti sanoen kasteessa saadaan kaikki taivaan aarteet. Uskon kautta nämä lahjat omistetaan, epäusko kadottaa kasteen lahjat.

 

Jo kasteessa siis tapahtuu ihmisen ”perusparannus”. Tähän kasteessa saatuun armahdukseen langennut ihminen saa palata. Parannus ei ole ”toinen lankku” kasteen rinnalla, niin kuin Rooman kirkko opetti (ja opettaa). Kasteen liitto pysyy Jumalan puolelta aina voimassa. ”Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, niin minä parannan teidän luopumuksenne.” (Jer. 3:22); ”jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.” (2. Tim. 2:13).

 

Seuraavat kolme lainausta Lutherilta ilmaisevat tämän asian hyvin.

 

”Huomaat siis heti, miten vaarallista, vieläpä pettävää on arvella, että parannus on ’haaksirikkoisen toinen lauta’, ja miten vaarallinen erehdys on ajatus, että kasteen voima vähenee synnin tähden ja laiva alkaa vuotaa. Kaste pysyy ehyenä, lujana ja voittamattomana laivana hajoamatta milloinkaan yksityisiksi laudoiksi. Siinä laivassa purjehtivat kaikki, jotka pyrkivät pelastuksen satamaan. Satama on Jumalan totuus, joka antaa meille lupauksen sakramenteissa. Tosin sattuu sellaista, että moni kevytmielisesti hyppää laivasta mereen ja hukkuu. Nämä ovat niitä, jotka antavat uskon lupauksen mennä menojaan ja syöksyvät syntiin. Mutta itse laiva pysyy ennallaan ja kulkee vahingoittumattomana eteenpäin. Jos syntinen jotenkin voisi armosta palata takaisin laivaan, niin ei häntä kantaisi elämään mikään lauta, vaan laiva kokonaisuudessaan. Nämä ovat niitä, jotka uskon avulla palaavat takaisin Jumalan iäti lujan lupauksen luo.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 432, v. 1983 painos)

 

”Jos lankeat syntiin, niin muista, että sinulla on tilaisuus palata takaisin kasteeseen. Se on ainoa laiva, johon voimme palata. Ole sen tähden varuillasi niiden suhteen, jotka tahtovat tehdä kaksi väylää, joiden kautta purjehtimalla pääsemme synnin meren yli, nimittäin kasteen ja parannuksen. He sanovat, että meidän täytyy tarttua parannukseen, kun olemme tehneet synnin takia haaksirikon ja menettäneet kasteen armon. Älä usko heitä; se on pelkkää petosta, jolla he viettelevät itsensä ja toiset. Kaste on parannuksen alku. Niin usein kuin lankeat syntiin, pakene takaisin kasteen turviin, niin saat Pyhän Hengen, joka auttaa sinua. Katuminen ei ole mitään muuta kuin oman itsesi ja syntisen elämäsi tuomitsemista ja sen elämän uudistamista, jonka olemme kasteessa saaneet.” (Matkaevästä, 17. kesäkuuta)

 

”Kun siis nousemme synnistä tai teemme parannuksen, emme silloin tee muuta kuin käännymme takaisin kasteen voimaan ja uskoon, josta olimme langenneet, ja palaamme silloin saamaamme lupaukseen, jonka olimme hylänneet syntiemme tähden. Sillä kerran annettu lupaus pysyy totena ja on valmis ottamaan meidät avosylin vastaan palatessamme. – – –

 

Parannuksen tekijän on siis sangen hyödyllistä ensi sijassa muistaa turvallisin mielin kastettaan ja siinä annettua jumalallista lupausta, jonka hän oli hylännyt. Hänen tulee iloiten tunnustaa Herralle saaneensa pitää tallessa niin paljon pelastuksestaan kuin kasteen ja inhota jumalatonta kiittämättömyyttään, joka on saanut hänet lankeamaan pois kasteen uskosta ja totuudesta.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 430, v. 1983 painos)

 

Kaste on siis äärettömän suuri aarre, johon parannuksessa palataan. Tästä saa myös parannussaarna sisältönsä. Aina on olemassa tie takaisin kasteen armoliittoon. Kaste pysyy aina Jumalan puolelta voimassa. Kasteen armosta langennut ei tarvitse uutta kastetta, vaan uudelleen uskomista. Rovasti K. V. Tamminen on sanonut: ”Meidänkin täytyy jokaiselle langenneelle osoittaa Jeesuksen sovintoverta ja kasteen vettä ja sanoa: katso Jumala on merkinnyt sinut omakseen, on oman nimensä painanut sinuun.” (Ristin ihme, s. 202) Näin sanotaan jokaiselle katuvalle syntiselle.

 

 

Parannuksen hedelmät

 

Artiklassa puhutaan myös parannuksen hedelmistä. Asiallisesti kyse on samasta kuin CA VI, jossa sanotaan että usko tuottaa hyviä hedelmiä. Hyvät teot eli hedelmät eivät ole osa parannusta, vaan ne ovat parannuksen seurausta. Parannus on kaksiosainen, mutta ”hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä”. Hyvät teot ovat Jumalan tahdon mukaisia tekoja, joita uskova tekee mielellään, mutta ei luottaen niihin tai pitäen niitä ansioina Jumalan edessä.

 

Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan näistä hedelmistä seuraavasti: ”Moneen kertaan olemme jo osoittaneet, että parannuksen tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja Jumalan käskyt opettavat, mitä nämä hyvät hedelmät ovat: Jumalan avuksi huutaminen, kiitos, evankeliumin tunnustaminen, evankeliumin opettaminen, vanhempien ja esivallan totteleminen, uskollisuuden

osoittaminen katumuksessa, se ettemme tapa emmekä ole pitkävihaisia vaan olemme sovinnollisia, annamme tarpeessa oleville varojemme mukaan, pidätymme haureudesta ja aviorikoksesta, hillitsemme lihaamme, pidämme sen aisoissa ja kuritamme sitä. Tätä kaikkea emme tee iankaikkista rangaistusta korvataksemme, vaan jottei lihamme tottelisi Perkelettä ja loukkaisi Pyhää Henkeä. Edelleen kuuluu näihin hyviin hedelmiin totuuden puhuminen.” (Apol. XII, 174)

 

Luther kirjoittaa: ”Mutta kun uskon kautta saamme synnit anteeksi, niin kumpuavat sitten myös sydämestä, aivan kuin puhtaasta lähteestä, puhtaat ja Jumalalle otolliset teot. Ja vaikka pyhissä vielä jäljellä olevan synnin tähden heidän kuuliaisuutensa ei ole täysin puhdas, se on kuitenkin Jumalalle otollinen uskon tähden, joka luottaa Kristukseen. Näitä tekoja sanotaan parannuksen hedelmiksi, ja niistä ensimmäinen on se, jonka profeetta tässä mainitsee, että me tuomme uhrimulleiksi huultemme uhrit, toisin sanoen: että kielemme julistavat Jumalan ylistystä hänen laupeutensa tähden, jonka hän on osoittanut meille Kristuksessa.” (Hengellinen virvoittaja, 495 – Hoos. 14:3 johdosta)

 

Kun kerroimme parannuksen tekijöistä – Pietarista, Daavidista, Sakkeuksesta ja Filippin vanginvartijasta – heidän kaikkien elämässä tapahtui muutos. Heidän tekonsa osoittivat heidät kääntyneiksi. Heidän hyvät tekonsa olivat uskon seurausta, hedelmää. Voimaa hedelmiin he saivat uskosta syntien anteeksiantamiseen. Pietarista tuli väkevä apostoli, jonka koko elämä todisti siitä syntien anteeksiantamuksesta, jonka hän itse oli myös saanut. Daavid vaelsi myöhemmin Jumalan käskyjä noudattaen. Sakkeus lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja nelinkertaisesti takaisin niille, joilta hän oli petoksella rahaa ottanut. Filipin vanginvartija pesi Paavalin ja Silaksen haavat.

 

Kukaan esimerkkiemme henkilöistä ei jäänyt elämään synnissään, vaan kaikki tulivat mielenmuutokseen, jossa ilmenivät parannuksen hedelmät. Se, että hyvät teot eivät ole osa parannusta, näkyy hyvin ristin ryövärin kohdalla. Hän ei voinut tehdä mitään tekoja, sillä hänet oli naulattu käsistä ja jaloista kiinni ristille. Hän vain katui ja uskoi. Hänelle Jeesus sanoi: ”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43)

 

Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Toinen osa

1 Katumuksen ja uskon välisen suhteen ovat pietistit sekoittaneet. Pietistien mukaan katuvalla ei ollut heti ”lupa” uskoa, vaan täytyi odottaa, kunnes saa kokemuksen armosta. Siinä, missä katuvalle tulisi julistaa Kristuksen evankeliumia ja ohjata sanan ja sakramenttien äärelle, pietistit kehottivat katuvaa omiin tekoihin. Tunnettu esimerkki pietismin ja raamatullisen opetuksen eroista on 1843 Espoon kaksoishäissä körttijohtaja Paavo Ruotsalaisen ja ruotsalaisen uusevankelisuuden johtomiehen Carl Olof Roseniuksen välinen keskustelu. Paavo Ruotsalainen kysyi Roseniukselta olisiko tämä autuas, jos nyt kuolisi. Roseniuksen vastatessa myöntävästi Ruotsalaisen kysyi, mihin Rosenius perustaa tämän. Rosenius vastasi perustavansa Kristuksen sovitustyöhön. Tähän Ruotsalainen kysyi: ”Missä on passi” (varmuus, että on osallinen tästä sovituksesta) Rosenius vastasi: ”Jumalan sanassa.” Vastauksen saatuaan Ruotsalaisen kerrotaan nauraneen ja reiteensä lyöden sanoneen: ”Ei kelpaa, samoin kaikki tekopyhät ämmät Savossa ovat valmiit vastaamaan, ei kelpaa yksinään sanan päälle krossata”. (Ks. W.A. Schmidt: Fredrik Gabriel Hedberg s. 365)

Kategoriat
4/2011 Lehdet

PARANNUS

Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi

Sana ’parannus’ alkukielissä

Kreikan kielessä parannusta tarkoittaa sana metanoia. Se voidaan kääntää myös sanalla mielenmuutos. Sana metanoia tulee verbistä metanoeoo. Meta ilmaisee tässä yhteydessä muutosta, noeoo [joka tulee sanasta nuus, mieli, ymmärrys, ajatus] tarkoittaa ajatella. Verbi metanoeoo voidaan kääntää siis ”ajatella toisin, muuttaa mielensä”. KR-38 kääntää tavallisesti verbin metanoeoo ”tehdä parannus” ja substantiivin metanoia ”parannus”. KR-92 käyttää muun muassa sanoja ”kääntymys”, ”kääntyä”, ”katua” sanojen ”parannus” ja ”tehdä parannus” ohella.

Matt. 3:2 (metanoeoo)
”’Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.’” (KR-38)
’”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!’” (KR-92)

Mark. 6:12 (metanoeoo)
”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (KR-38)
”Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä.” (KR- 92)

Luuk. 13:3 (metanoeoo)
”Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (KR-38)
”Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (KR-92)

Luuk. 5:32 (metanoia)
”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen.” (KR-38)
”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät.” (KR-92)

2. Kor. 7:9 (metanoia)
”nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi.” (KR-38)
”olen nyt iloinen – en siksi, että te tulitte surullisiksi, vaan koska murheenne sai teidät muuttamaan mielenne. (KR-92)

Matt. 3:8 (metanoia)
”Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä” KR-38
”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” KR-92

KR-38:n ”tehdä parannus” on siis KR-92:ssa usein korvattu sanalla ”kääntyä”. Tämä on parempi käännös, sillä sanat ”tehdä parannus” saattavat antaa sellaisen kuvan, että ihminen itse parantaa elämäänsä ja sillä tavalla kelpaa Jumalalle. KR-92:n käännös jatkaa VT:n kielenkäyttöä (suuv, palata). ”Tehdä parannus” tulee todennäköisesti suomen kieleen ruotsista.1
Rooman kirkon opetus parannuksesta

Kerromme Rooman kirkon parannusopetuksesta historiallisen taustoittamisen vuoksi. Tunnustuskirjoissa käydään tässä opinkohdassa keskustelua Rooman kirkon kanssa. Augsburgin tunnustuksen (CA) opetus tulee helpommin ymmärrettäväksi tätä taustaa vasten. Esittelemme Rooman opin myös siitä syystä, että huomaisimme, mitä tapahtuu, kun Raamattua ei seurata. Samalla esittelemme CA:ssa mainitun viimeisen harhan. Esityksemme Rooman opista ei ole täydellinen, mutta siitä käyvät ilmi sen pääasiat.

Rooman kirkossa parannus on yksi seitsemästä sakramentista. Tunnustuskirjoissa puhutaan muutamassa kohdassa Rooman kirkon parannuksesta. Sitä sanotaan muun muassa ”sofistien (paavilaisten) vääräksi parannukseksi” (Schmalkaldenin opinkohdat). Parannuksesta sanotaan, että se oli ”ennen Lutherin kirjoja varsin sekava.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apol.)) Vielä Tunnustuskirjoissa sanotaan, että Rooman kirkon opetus parannuksesta oli ”skolastikkojen ja kirkko-oikeuden opettajien mielipiteiden vaikutuksesta” pimennetty. (Apol.) Ja edelleen: ”On olemassa sententioiden kirjoittajien teoksia, mutta ne sisältävät loppumattomasti kysymyksiä, joihin ketkään jumaluusoppineet eivät ole voineet konsanaan antaa kunnon selitystä. Tavallinen kansa ei ole voinut ymmärtää asian ydintä, ei tajuta, mitä parannuksessa oikeastaan vaaditaan ja mistä omantunnon rauhaa olisi etsittävä. Astukoon meidän eteemme joku vastapuolelta sanomaan, milloin syntien anteeksiantaminen tapahtuu! Hyvä Jumala, mikä pimeys!” (Apol.) Rooman kirkon oppia parannuksesta luonnehditaan myös seuraavilla ilmauksilla: ”sofistinen sokkelo”, ”sepustus”, ”sepitelmä”, ”kuvitelma”, ”lain oppi, evankeliumin kumoaminen, epätoivon oppi” (Apol. XII) Tunnustuskirjojen antama kuva ei ole myönteinen. Katsotaan, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva paikkaansa.

Rooman kirkossa parannus jaetaan kolmeen osaan: katumus, rippi eli tunnustaminen ja hyvitys (contritio, confessio, satisfactio). Näitä kolmea osaa tutkimme nyt tarkemmin Rooman kirkon katekismuksen avulla (Katolisen kirkon katekismus, Katolinen tiedotuskeskus 2005).

 Tässä tulee näkyviin alkukielien osaamisen tärkeys. Esimerkkinä tästä on Tapio Nousiainen, joka opettaa kirjassaan ”Miksi en ole luterilainen” (Ristin voitto, 1958) sanoihin ”tehdä parannus” viitaten, että ”raamatullinen ja apostolinen kristillisyys on aina…ollut ratkaisukristillisyyttä”. Lisäksi hänen mukaansa ”ihmisen on otettava tahdonratkaisun askel Jumalaa kohti”. Tämä Nousiaisen kanta perustuu väärinkäsitykseen.

Rooman kirkon opetuksen mukaan parannuksen ensimmäinen osa on siis katumus. Katolisen kirkon katekismuksen mukaan katumus on ”sielun murhe tehdyn synnin tähden ja sitä kohtaan tunnettua inhoa sekä niihin liittyen päätös olla vastedes tekemättä syntiä” (Katolisen kirkon katekismus [jatkossa KKK] , kohta 1451). Katumus on siis murhetta tehdystä synnistä, sen inhoamista ja päätöstä, että syntiä ei enää tehdä.

Edelleen Katolisen kirkon katekismus opettaa, että on kahdenlaista katumusta: täydellistä ja epätäydellistä (contritio ja attritio). Täydellinen katumus syntyy rakkaudesta Jumalaan, epätäydellinen katumus syntyy muista syistä kuin rakkaudesta Jumalaan (esim. ”synnin inhottavuuden näkemisestä tai ikuisen kadotustuomion ja muiden syntistä uhkaavien rangaistusten pelosta” = pelosta nouseva katumus). (KKK, kohta 1492)

Samanlaisia alkukielen osaamattomuudesta johtuvia väärinkäsityksiä esiintyy joidenkin kirkkojen opetuksessa. Esimerkiksi väite siitä, että kreikankielinen verbi ”baptidzoo” tarkoittaisi pelkästään upottamalla kastamista ja siksi upotuskaste olisi ainoa oikea kasteen muoto, ei pidä paikkaansa.

Luther ei turhaan korostanut alkukielten osaamisen tärkeyttä: ”Minä tiedän varmasti, että se, jonka pitää saarnata ja selittää Raamattua ja joka ei tunne latinan, kreikan ja heprean kieltä, vaan on perehtynyt ainoastaan äidinkieleensä, tekee monta ja suurta virhettä. Kokemukseni on, että nämä kielet mitä suurimmassa määrin auttavat oikein ymmärtämään pyhää Raamattua. Sen tiesi Augustinuskin, kun hän sanoi, että niiden, joille on uskottu Jumalan sanan julistaminen, täytyy ymmärtää kreikan ja heprean kieltä, Pyhä Henki kun on kirjoittanut Vanhan ja Uuden testamentin näillä kielillä.” (Lohdutussanoja elämän taisteluissa, v. 1946 painos, s. 85–86)

Täydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus opettaa, että se ”tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista.” (KKK, kohta 1452) Siis sielun murhe tehdyn synnin tähden, synnin inhoaminen ja päätös, että syntiä ei enää tehdä, tuo anteeksiannon synnistä. Epätäydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus sanoo seuraavaa: ”Tällainen omatunnon vavistus voi panna alkuun sisäisen kehityksen, jonka sakramentaalinen synninpäästö vie Jumalan armon vaikutuksesta täyttymykseen. Pelkkä epätäydellinen katumus ei vielä saavuta anteeksiantoa raskaista synneistä, mutta se valmistaa kuitenkin pääsemään anteeksiantoon parannuksen sakramentissa.” (KKK, kohta 1453)

Rooman kirkossa katumus on ihmisen oma suoritus. Katumus on ikään kuin ansiollinen asenne, jolla ansaitaan Jumalalta armo. Tämä asia sanotaan suoraan Katolisen kirkon katekismuksessa. Synnit siis pyyhitään pois, kun niitä inhotaan. Synnit saadaan anteeksi, kun niitä katuu, ts. katumuksen kautta, eikä uskon kautta Kristukseen. ”Onhan sen kieltäminen, että me uskolla saamme syntimme anteeksi, suorastaan Kristuksen veren ja hänen kuolemansa häpäisemistä.” (Apol.) Rooman kirkon oppi katumuksesta ei nouse Raamatusta, vaan omasta järjestä. Ihminen sovittaa itse itseään. Kristusta ja uskoa ei mainita. Tämä on ”omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus – vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta” niin kuin Tunnustuskirjoissa sanotaan (Schmalkaldenin opinkohdat (SO)). Se on teeskentelyä, joka ei ole surmannut synnin himoa. (vrt. SO)

Toisena osana Rooman parannuksessa on rippi. Ripissä oli tunnustettava kaikki synnit. Jos ripittäytyessä ei muistanut mainita kaikkia syntejä, ne sai anteeksi, jos ne mainitsi ripissä, kun ne tulivat mieleen. Katolisen kirkon katekismus sanoo, että ”katuvien tulee mainita kaikki kuolemansynnit, joista he huolellisen omantunnon tutkimisen kautta ovat tietoisia, myös kaikkein salaisimmat ja nekin, jotka on tehty yhdeksättä ja kymmenettä käskyä vastaan…”. (KKK, kohta 1456) Ja eräässä toisessa kohdassa sanotaan: ”Sen, joka haluaa päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa, täytyy tunnustaa papille kaikki raskaat synnit, joista hän ei ole aikaisemmin ripittäytynyt ja jotka huolellisen omantunnon tutkistelun jälkeen nousevat hänen mieleensä. Vaikka lievien syntien tunnustaminen ei olekaan sinänsä välttämätöntä, kirkko kuitenkin suosittelee sitä lämpimästi.” (KKK, kohta 1493)

Tällainen rippi on kidutusta. Kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei edes ole mahdollista. Tekosyntien takana on perisynti. Tällainen rippi on loputonta syntien luettelemista, joka johtaa vain epävarmuuteen. Ihminen ei voi ikinä tietää, oliko hän varmasti ripittäytynyt tarpeeksi. Esimerkiksi Luther ripittäytyi kerran kuusi tuntia yhteen menoon, kun hän oli luostarissa munkkina. Luther itse kertoo, että hän ripittäytyi niin paljon, että luostariopettaja nuhteli häntä siitä. Luther kirjoittaa: ”Me uuvutimme rippi-isät; niin aroiksi he meidät saivat ehdollisilla synninpäästöillään: ’Minä julistan sinut vapaaksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta sydämesi katumuksen, suusi tunnustuksen, töittesi hyvityksen ja pyhien esirukouksen tähden’ jne. Tästä (meihin kohdistetusta) ehdosta juonsi juurensa kaikki paha. Sillä me teimme tämän kaiken siksi, että pelkäsimme Jumalaa ja halusimme vanhurskaiksi – mutta kokonaan ihmissäädösten alle hautautuneina.” (Valitut teokset III, Elämänkerrallisia katkelmia s.12, v. 1983 painos)

Kaiken lisäksi ripittäytyjää ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa. Syntien tunnustamisella ja niitä häpeämällä ripittäytyjä hyvittäisi syntinsä nopeammin ja paremmin. Tällainen nöyryys muka hankki Jumalan armon. Edelleen ei mainittu mitään uskosta eikä Kristuksesta eikä kerrottu synninpäästön voimasta. Kaikki lohdutus perustui ihmisen omiin tekoihin: syntien luettelemiseen ja niiden häpeämiseen.

Kolmantena ja viimeisenä osana Rooman parannukseen kuuluu hyvitys. Hyvitysteoilla tarkoitetaan sellaisia tekoja, joita ripin vastaanottanut pastori antaa ripittäytyjälle tehtäväksi. Hyvitys- eli katumustekoja tehtiin sen tähden, että synnin kautta syntyneet vahingot korvattaisiin ja ripittäytyjä turvautuisi uudelleen Kristuksen opetuslapsen toimintatapoihin. Katolisen kirkon katekismus puhuu ”hengellisestä terveydestä”, joka täytyy saada takaisin. Tähän ei synninpäästö riitä, vaan ripittäytyjän tulee ”soveliaalla tavalla ’hyvittää syntinsä’, ’sovittaa’ ne”. (KKK, kohta 1459) Nämä teot määrää rippi-isä. Tekojen tulee vastata tehtyjen syntien raskautta ja luonnetta. Katumustyö voi olla rukousta, lahjan antamista, laupeudentekoja, lähimmäisen palvelemista, vapaaehtoista luopumista, uhraamista ja ”ristin kärsivällistä hyväksymistä”.

Kun Tunnustuskirjoissa puhutaan tästä hyvityksestä, sanotaan, että hyvitysteoilla saisi lyhennettyä kiirastulen kestoa. Kiirastulessa suoritettaisiin se osa syntien hyvityksestä, mikä oli jäänyt suorittamatta (jos ei ollut tunnustanut ja katunut kaikkia syntejään ripissä). Tämä aiheutti hätää ihmisissä, koska kukaan ei voinut olla varma siitä, kuinka kauan joutuisi olemaan kiirastulessa. Ja jos joku olikin varma, hänen varmuutensa perustui omaan hyvitystekoonsa. Luottamus ei perustunut uskoon tai Kristukseen, vaan omiin tekoihin. Tätä epävarmuutta lieventääkseen Rooman kirkko keksi aneet.

Rooman kirkon parannuksen päämäärä ja vaikutus on sovinto Jumalan ja kirkon kanssa. ”Raskaiden syntien yksityinen, täydellinen tunnustaminen ja sitä seuraava synninpäästö on ainoa varsinainen keino päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa.” (KKK, kohta 1497) Raamatun mukaan sovinto Jumalan kanssa perustuu yksin Kristuksen ansioon: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh.1:7)

Kokonaisuutena tarkastellen Rooman kirkon opetusta parannuksesta, voimme todeta, että siinä ei oteta huomioon syntiä. Heillä on väärä käsitys perisynnistä. Rooman kirkko opettaa, että ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja muuttumattomina. Ihmisen järki muka kykenee opettamaan oikein, ja tahto voi toimia sen mukaisesti oikein, että Jumala antaa armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa. (vrt. KKK, kohdat 405, 1993, 2002, 2008) Tästä johtuu, että parannusta tehtiin vain tekosynneistä (, ts. syntikäsitys vaikuttaa parannuskäsitykseen. Tämä näkyy muun muassa siinä, että Rooman kirkossa usko edeltää parannusta, ”sillä kukaan ei tee parannusta, ellei hän usko”, Augsburgin tunnustuksen kumoamus.) Parannus on pelkkää epävarmaa ”paikkailua” tekosynneistä.

Rooman kirkon parannuksen kaikki kolme kohtaa (katumus, rippi ja tunnustus) ovat tarkoitetut ihmisteoiksi. Usko syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden puuttuu Rooman kirkon parannuksesta. Sen oppi parannuksesta on Raamatusta luopumista, sillä Raamattu sanoo syntien anteeksiantamuksen riippuvan Jumalan armosta ja uskosta siten, että mitkään teot eivät tule kysymykseen (esim. Ef. 2: 8-9; Room. 4:5-7, 16; Gal. 2:16). Rooman kirkon oppi parannuksesta sitoo sieluja tekojen oppiin ja Rooman kirkkoon sekä pitää erossa Kristuksesta. Väärän syntikäsityksen lisäksi Roomalla on väärä oppi vanhurskauttamisesta. Myös tämä väärä vanhurskauttamisoppi näkyy Rooman parannusopetuksessa.

Hyvin kuvaavat ovat Schmalkaldenin opinkohtien sanat Rooman kirkon parannuksesta: ”Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: ’Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni.’
Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.” (SO III, 3, 12–14) Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan sama asia seuraavasti: ”Koko oppi näistä kysymyksistä, joita nyt olemme tarkastelleet, on vastustajiemme esittämänä täynnä harhaa ja teeskentelyä, ja se pimittää Kristuksen hyvän teon, avainten vallan ja uskonvanhurskauden.” (Apol. XII, 10)
Kun alussa kysyimme, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva Rooman kirkon parannuksesta paikkaansa, voimme todeta sen pitävän paikkaansa.2

Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Ensimmäinen osa.

 Lisää Rooman kirkon parannuksesta voi lukea Augsburgin tunnustuksen kumoamuksesta, joka on julkaistu suomeksi teoksessa ”Reformaation tunnustukset” (STKSJ 264).
Kategoriat
2/2011 Lehdet

PYHÄN KASTEEN MERKITYS

Lassi Mattila, teol. yo, Helsinki
Mikä on pyhän kasteen merkitys? Onko se hetken kestävä, ihmisten suorittama tunnustautumisrituaali, jonka merkitys nykyisyydessä on lähes yhdentekevä – vai voisiko sillä olla jotakin sisältöä ja merkitystä myös tähän päivään? Jotta ymmärtäisimme pyhää kastettamme, meidän täytyy katsoa, millaisille ihmisille ja mihin tarpeeseen Jumala kasteen lahjan antaa.

”Mutta oli mies, fariseusten joukosta, nimeltä Nikodeemus, juutalaisten hallitusmiehiä. Hän tuli Jeesuksen tykö yöllä ja sanoi hänelle: ’Rabbi, me tiedämme, että sinun opettajaksi tulemisesi on Jumalasta, sillä ei kukaan voi tehdä niitä tunnustekoja, joita sinä teet, ellei Jumala ole hänen kanssansa.’ Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa’. Nikodeemus sanoi hänelle: ’Kuinka voi ihminen vanhana syntyä? Eihän hän voi jälleen mennä äitinsä kohtuun ja syntyä?’ Jeesus vastasi: ’Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.’” (Joh. 3:1-7)

Nikodeemus oli arvostettu mies juutalaisten keskuudessa. Nyt hän oli tullut antamaan Jeesukselle tunnustusta. Jeesuksen vastaus vain tuntuu olevan hyvin erikoinen – eihän se nyt liity ollenkaan siihen, mitä varten Nikodeemus oli tullut Jeesuksen luo. Eikö Jeesuksen olisi pitänyt ottaa kiitollisuudella vastaan Nikodeemuksen tunnustus: ”Sinä Jeesus olet suuri Jumalan lähettämä opettaja, joka olet tullut kirkastamaan meille Jumalan lain. Kyllä minä olen kuullut, miten saarnaat Mooseksen laista – ja se on kaikki ihan oikein! Jumalan lain noudattamisesta on tullut niin pinnallista näinä päivinä – tuskin kukaan sitä ottaa todesta. Mutta nyt Jumala on lähettänyt sinut opettamaan meille Jumalan lain ja vahvistamaan sen jopa suurilla tunnusteoilla! Suuri on Israelin Jumala!”

Nikodeemuksen innostuneen vuodatuksen jälkeen, on hetken hiljaisuus ja sitten Jeesus aloittaa vakavana oman kovan saarnansa. Mikä lihasta on syntynyt on ja pysyy lihallisena. Liha pysyy aina lihana, vaikka se kävisi mitkä tahansa koulut läpi. Syntisen ihmisen taistelu omaa syntiänsä vastaan on mahdoton tehtävä: mitä enemmän tässä synnin suossa rimpuilee, sitä syvemmälle vajoaa. Jeesus osoitti Nikodeemukselle, että tämän elämässä oli jotakin pahasti vialla. Niin pahasti, että Nikodeemus tarvitsisi ihan kokonaan uuden elämän. Vähän kuin lääkäri sanoisi potilaalleen: ”Nyt on niin paha tilanne, etteivät mitkään pillerit ja leikkaukset auta: sinä tarvitsisit ihan uuden elämän.” Jotta syntinen pääsisi Jumalan kanssa iankaikkiseen elämään, uuteen luomakuntaan, hän tarvitsee kokonaan uuden elämän: hänen täytyy syntyä uudestaan ylhäältä, Jumalasta. Mutta miten voi ihminen synnyttää itsensä uudestaan ja vieläpä Jumalasta? Eikö tämä ole ihan mieletöntä puhetta? Kyllä, sitä tämä on langenneelle ihmiselle: järjetöntä puhetta. Ehkä juuri siksi pyhän kasteen merkitys on useasti myös niin hämärä ja vaikeatajuinen meille kristityillekin – sillä juuri uuden syntymän pyhä kaste meille lupaa ja antaa. ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.”

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja käsittämättömyydessään pyhä kaste lupaa meille paikan Jumalan uuteen luomakuntaan, jossa saamme elää ikuisesti täydellisessä yhteydessä Jumalaan ja muihin ihmisiin. Pyhä kaste lupaa meille kaksi ihmeellistä asiaa, jotka ovat meille itsellemme täysin mahdottomia: 1) kaste lupaa surmata meissä asuvan syntisen luonnon ja 2) kaste lupaa meille elämän osana Jumalan luomaa uutta luomakuntaa. Näiden kahden lupauksen sisältö voitaisiin tiivistää siihen, että kasteessa Jeesukseen Kristukseen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, me olemme yhteenkasvaneet Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6).
Kaste tuhoaa meissä olevan synnin, koska meidät on liitetty Jeesuksen kuolemaan. Meissä kastetuissa ei tee enää työtään sama kuolema kuin maailmassa, vaan Jeesuksen kuolema. Jeesuksen kuolema oli kuolema pois synnistä, ja sitä se on myös meille pyhän kasteen liitossa. Kaikki kärsimys on Jumalan työtä, jolla hän riisuu meitä syntisestä luonnostamme. Vasta ajallinen kuolemamme tuhoaa lopullisesti synnin meistä pois. Mutta jo nyt ovat syntimme Jumalan silmissä tuhotut Jeesuksessa Kristuksessa.
Kaste myös synnyttää meissä uuden elämän, koska kasteessa meidät on liitetty myös Jeesuksen ylösnousemukseen. Uusi syntyminen on jo nyt annettu meille, vaikka se ei olekaan vielä täydelliseksi tullut. Vasta kuolleiden ylösnousemuksessa me saamme pukeutua siihen täydelliseen uuteen syntymiseen, jonka pyhä kaste meille lupaa. Mutta jo nyt Isä Jumala näkee meissä vain Poikansa Jeesuksen pyhyyden ja puhtauden, johon meidät on kasteessa puettu (esim. Gal. 3:26-27).
Jotta siis Jumala voisi pukea meidät taivaallisen majaamme, hänen täytyy riisua yltämme maallinen majamme. Vaikka sinusta tuntuu ja näyttää siltä, että Jumala tahtoo sinulle pahaa, kun Hän vie sinut kärsimyksiin ja lopulta kuolemaan, niin saat luottaa siihen, että tällä kaikella Jumala vain toteuttaa sinun kastettasi. Jotta Jeesuksen elämä tulisi sinussa näkyviin, täytyy Jumalan antaa sinulle kärsimystä, ahdistusta, kipua ja lopulta ajallinen kuolema. Tästä Paavali puhuu mm. 2. Korinttolaiskirjeessä (esim. 2. Kor. 4:7 – 6:10).
Mikä siis on pyhän kasteesi lohdutus? Voisiko sillä olla jotakin merkitystä myös sinulle tänään? Kysytäänpä vähän toisella tapaa: onko Jeesuksen kuolemalla ja ylösnousemuksella mitään merkitystä? Sillä Jeesukseen, hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, on sinut kasteessa liitetty. Kaikki mitä Jeesus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan ansainnut, on sinun pyhän kasteen liitossa. Sinun on syntien anteeksiantamus, sinun on synnin kuolema, sinun on uusi elämä.
Kasteen vaikutus ei rajoitu vain kastehetkeen, vaan kaste tekee sinussa työtään jatkuvasti. Sinun on paras alkaa kunnioittaa kastettasi jo täällä ajassa, sillä sinun kasteesi on se ihana uusi syntymä, jossa sinä vietät koko iankaikkisuutesi. Todistaahan Jeesus, että kasteessa annettu Pyhän Hengen lahja on annettu lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään (Joh. 3:5; 4:14; 7:38).
Sinä saat turvata kasteesi varmoihin lupauksiin kaikessa hädässä, mikä sinua kohtaa. Kaiken synnin, joka ahdistaa sinua, täytyy kasteesi lupausten edessä irrottaa sinusta otteensa. Vaikka vielä täällä ajassa synnin taakka voi painaa maahan saakka, niin taivaassa ei milloinkaan, niin kuin virressä veisataan (virsi 146). Vielä pienen hetken täällä ajassa kärsittyäsi on Jeesus ottava sinut luokseen kotiin. Siellä Jumala pyyhkii kaikki sinun kyyneleesi pois ikuisesti. Ja nyt jo täällä ajassa on taivas läsnä, Jeesus läsnä. Sanassaan ja sakramenteissaan hän on jo nyt luonamme, sulkee meidät syleilyynsä ja pyyhkii kyyneleemme pois: ”Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi jo nyt. Jaksa vielä hetki täällä synnin maassa. Minä teen vielä vähän sinun kauttasi valtakuntani työtä, mutta kun viimeinen sinulle antamani sana on sanottu ja teko tehty, otan minä sinut luokseni ikuiseen rauhaan. Silloin kaikki murhe ja huokaus on pois otettu ja jäljellä ovat vain riemu ja ilo.”
Paavalin sanoin: ”Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. (Room. 14:8)”
Aamen.
Concordia-piirin hartaus CA IX, 28.1.2011