Kategoriat
Ehtoollinen Ekumenia Kirjat Martti Luther Sakramentti

Concordia-lehden tilaajille!

Concordia-yhdistyksen lehden saajat ovat lähiviikkoina saamassa yhdistykseltä mieluista postia.

Tällä kertaa tämä – voisiko sanoa jo perinteeksi muodostunut tapa – toteutuu historiallisesti ja aiheeltaan mielenkiintoisen, sekä evankelis-luterilaisen kirkkomme myllerryksen keskelle “sattuvasti” ajankohtaisen kirjan muodossa – Jürgen Diestelmannin Luther vai Melanchthon?

Kirjan takakansi avaa kirjasta seuraavasti.

Uskonpuhdistajat Martti Luther ja Philipp Melanchthon työskentelivät yhdessä yli 20 vuoden ajan Kristuksen kirkon uudistamiseksi Jumalan sanan mukaan. Mutta sitten traaginen riita tuhosi heidän ystävyytensä, koska Melanchthon käytti karkeasti väärin Lutherin luottamusta. Melanchthon oli esittänyt ratkaisevissa neuvotteluissa monitulkintaisia ja Lutherille sietämättömiä muotoiluja Herran ehtoollisesta, jolla oli Lutherille aina perustavanlaatuinen merkitys. Kävi ilmi, että uskonpuhdistajilla oli hyvin erilaiset päämäärät kirkon uudistamisessa. Lutherin aloittama yhden jakamattoman kirkon uskonpuhdistus Jumalan elävän läsnäolon kautta sanassa ja sakramentissa epäonnistui.

Erolla oli tulevaisuutta ajatellen vakavia seurauksia, jotka rasittavat kirkkoa tähän päivään asti. Tämä on erityisen ajankohtaista ekumenian aikakaudella. Tämän päivän protestanttisuus ei voi vedota Lutheriin. Ekumeenisen yhteiselon ja lähestyvän uskonpuhdistuksen juhlavuoden 2017 tähden kirjoittaja kysyy: Kumpaa kirkko seuraa, Lutheria vai Melanchthonia?

 

Tämän saksankielisestä alkuteoksesta Juuso Matias Mäkisen suomentaman kirjan Concordia-lehden tilaajat saavat nyt ilmaiseksi Concordia-lehden viidennen numeron mukana.

Ei-tilaajille myydään tätä 120 sivuista kirjaa Luther-divarin kautta hintaan 15€ (ovh).

Luther vai Melanchton? - Jürgen Diestelmann
Luther vai Melanchton? – Jürgen Diestelmann

 

 

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Tutkiskelu Herran pyhästä ehtoollisesta

Tässä on meillä nyt ehtoollisen autuaallinen merkitys. Ehtoollispöydässä antaa meidän suuri Välimiehemme, joka jo kasteessamme priiskotti meidät verellään ja siten teki meidät osalliseksi uuden armon liitosta, vahvimman vakuutuksen tämän liittonsa järkähtämättömyydestä. Hän tulee luoksemme samalla ruumiillansa, joka kerran kantoi meidän syntimme, joka raadeltiin ruoskalla, lävistettiin nauloilla ja keihäällä ja joka, kärsittyään kuoleman kirouksen puussa, nousi kuolleista kirkastettuna ja kunniallisena. Eikä hän tyydy siihen, että me ainoastaan näkisimme tai koskisimme häneen. Hän ei kehota meitä Tuomaan kanssa ainoastaan pistämään sormemme hänen lävistettyihin käsiinsä ja jalkoihinsa ja kätemme hänen kylkeensä. Hän tahtoo tulla vielä likeisempään yhteyteen meidän kanssamme. Hän sanoo: ”Ottakaa ja syökää – minun ruumiini, teidän edestänne annettu, ottakaa ja juokaa – minun vereni teidän edestänne vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Hän tahtoo siis yhdistyä niin likeisesti meidän kanssamme, että hän ja me tulemme aivan yhdeksi. Hän antaa itsensä meille syödä ja juoda, niin että hänen lihansa tulee meidän lihaksemme, hänen verensä meidän vereksemme, hänen elämänsä meidän elämäksemme. Me tulemme jäseniksi hänen ruumiissaan ja hän rakastaa meitä kuin itseään – niin, juuri kuin olisi meidän sielumme ja ruumiimme hänen oma sielunsa ja ruumiinsa. Eihän kukaan voi olla meitä lähempänä kuin me itse. Niin lähellä kuin nyt itse olemme itseämme, yhtä läheisesti olemme myös yhdistetyt hänen kanssaan ja hän meidän kanssamme. Onhan tämä yhdistys Vapahtajamme kanssa  ihmeellinen vahvistus syntiemme anteeksisaamisesta ja taivaallisesta lapsenoikeudestamme kaikkine autuaallisine etuineen ja oikeuksineen. Sillä kun saamme Vapahtajan itsensä, jonka persoonaan ja töihin koko uusi liitto on perustettu, ja saamme hänet niin likeisellä tavalla, että syömme hänen lihansa ja juomme hänen verensä, niin saamme todella koko taivaanvaltakunnan. Tässä on tuhlaajalapsi taivaallisen Isän syleiltävänä, painettuna hänen sydämellensä ja kokonaan verhottu syntien anteeksisaamisen ja vanhurskauden ihanaan juhlapukuun. Tässä tulee Kristuksen musta ja heikko morsian yhdeksi hengeksi ja ruumiiksi taivaallisen ylkänsä kanssa ja saa hänen lihansa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siihen, että uusi liitto ja koko sen autuus koskee juuri häntä.

A. J. Bäck: Muukalaisten vieraspidot, Sley 1904.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885–1954), kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, se on edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista ”Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Wernert Elert vakuuttavasti käy läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opillisen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. Vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola

Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Ehtoollisyhteyden loukkaamattomuus

Werner Elert (1885–1954)

 

Concordia ry julkaisi viime syksynä Werner Elertin teoksen Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Tämä teos on erittäin merkittävä kirkko-opillinen tutkimus varhaiskirkon linjauksista. Sillä on paljon sanottavaa myös meidän ajallemme. Julkaisemme ohessa katkelman kyseisestä teoksesta. Katkelmasta on jätetty pois kreikkalaiset termit sekä alaviitteet. Nämä löytyvät Elertin kirjasta.

 

Suuret skismat (Sardika v. 343, Efeso v. 431, Rooman ja Konstantinopolin välinen v. 484) koskivat kiistelevien piispojen lisäksi myös heille kuuluvia kirkkoja, patriarkkojen lisäksi kokonaisia patriarkaatteja. Jos vastapuolen johtavia piispoja ei ekskommunikaation avulla tosiasiallisesti onnistuttu erottamaan kirkoistaan, jos he päinvastoin yhä edelleen hoitivat hengellisiä tehtäviään, he olivat myös yhä edelleen oman kirkkonsa kanssa yhteydessä. Legaatteja Vitalista ja Misenusta vastaan sovellettu periaate, jonka mukaan yhteydestä erotetun henkilön kanssa kommuunioon osallistuva tulee itse erotetuksi, koski silloin automaattisesti myös kaikkia kyseisen kirkon jäseniä. Tältä osin tilanne oli yhä samanlainen kuin 100-luvulla, jolloin Rooman Viktor erotti Efeson Polykrateen mukana paitsi tämän kirkon myös kaikki muut siihen liittyneet vähäaasialaiset.

Kaikki osapuolet tunnustivat, että kirkollinen yhteys on yhtä jakamaton kuin kirkko ylipäätään. Sen loukkaamattomuus edellyttää kaikkien osapuolten loukkaamattomuutta. Yksikään osapuoli ei voi ylittää yhteyden rajaa ilman kaikkien muiden suostumusta. Joka osallistuu kommuunioon jonkun ulkopuolisen kanssa, jota hereetikkona tai skismaatikkona tai jostakin muusta syystä ei ole hyväksytty kokonaisyhteyteen, tulee itse kelvottomaksi yhteyteen, koska hän vahingoittaa kokonaisuuden loukkaamattomuutta. Siksi jokaisen osapuolen tulee sakramenttia toimittaessaan pysyä kokonaisyhteyden rajojen sisäpuolella.

Aleksandrian arkkipiispa Theofilos ekskommunikoi arkkipresbyteerinsä Pietarin ja tätä kannattavan presbyteeri Isidorin, koska Pietari oli hyväksynyt kommuunioon erään manikeolaisen naisen, joka ei sitä ennen ollut sanoutunut irti heresiastaan. Tämä oli sinänsä täysin laillista, mutta Pietari väitti, että arkkipiispa itse oli ennalta antanut suostumuksensa. Isidor ja neljä ”pitkää veljeä” – egyptiläisiä munkkeja, jotka tosin muistakin syistä olivat Theofiloksen vastustajia – koettivat saada Konstantinopolin ryhtymään toimiin näiden heidän mielestään aiheettomasti erotettujen puolesta. Sikäläinen patriarkka Johannes Krysostomos otti heidät kunnioittavasti vastaan ja salli heidän myös osallistua jumalanpalvelukseen. Ehtoolliskoinooniaa hän kuitenkaan ei tahtonut suoda heille ennen kuin heidän asiansa oli tutkittu. Theofilos, joka sai asiasta tiedon, väitti kuitenkin valheellisesti, että Krysostomos oli suonut heille myös sakramentin. Hän käytti tätä tapahtumaa hyväkseen syyttääkseen Krysostomosta väärästä menettelystä ja tuli siten auttaneeksi hovissa olevia patriarkan vastustajia, jotka lopulta saivat myös aikaan hänen erottamisensa.

Näemme, miten yksittäinen tapaus, manikeolaisen naisen ehtoolliselle hyväksymiseen liittynyt väitetty tai todellinen virheellisyys, veti ketjureaktiona mukaan yhä laajempia piirejä. Arkkipresbyteeri erotettiin sen vuoksi. Jos tämä erottaminen oli oikeutettu, myös ”pitkät veljet” täytyi erottaa, koska he yhä edelleen olivat yhteydessä häneen. Krysostomos toimi sikäli oikein, että hän eväsi heiltä sakramentin. Hän saattoi itsensä arveluttavaan tilanteeseen vain siltä osin, että hän eväsi heiltä ainoastaan ehtoolliskoinoonian. Siten hän näet tunnusti, että alkuperäisessä tapahtumassa oli jotakin korjattavaa. Aleksandrialainen Theofilos puolestaan näki Krysostomoksen menettelyssä tilaisuuden aloittaa patriarkanistuinten välinen taistelu. Tämän taistelun taustalla oli syvempiä syitä, jotka voimme tässä kuitenkin sivuuttaa samoin kuin tapahtumien myöhemmän kulun. Varhaiskirkon ehtoolliskäytännön kannalta koko tapahtumalla joka tapauksessa on oireellinen merkitys, olkoonkin että Theofilos kenties käytti sitä vain verukkeena.

Periaate, että luvaton ehtoolliskoinoonia vahingoittaa kirkollisen yhteyden loukkaamattomuutta, oli kaikkialla sama. Novatiolaisessa kirkossa skisma alkoi siten, että Sabbatios erosi Konstantinopolin novatiolaisseurakunnasta, koska siinä hänen mukaansa hyväksyttiin kelvottomia ehtoolliselle. Moderni teoria, että joku voidaan hyväksyä ”vieraana” toiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon kommuunioon tai että vastavuoroisesti voidaan ”vieraana” viettää kommuuniota toisessa kirkossa, vaikkei täyttä kirkollista yhteyttä ole olemassa, oli varhaiskirkossa tuntematon, jopa mahdoton ajatella. Antiokian monofysiittisen patriarkan Paavali Mustan uskonveljet eivät antaneet hänelle anteeksi sitä, että hän kerran tai kahdesti suostui viettämään kommuuniota synodiittien, Khalkedonin synodin kannattajien, kanssa. Muun muassa tästä syystä egyptiläiset monofysiitit kieltäytyivät kirkollisesta yhteydestä hänen kanssaan ja hänet lopulta erotettiin.

Ehtoolliskoinoonian loukkaamattomuus vaati jatkuvaa valppautta. On aina pidettävä mielessä, että kirkoilla, joilla oli eri tunnustus tai jotka muista syistä olivat erossa toisistaan, oli usein seurakuntia samassa kaupungissa tai maakunnassa. Niiden jäsenet asuivat lähellä toisiaan. Suurissa kaupungeissa edestakaista seurakunnasta toiseen siirtymistä, jota jo Dionysios Aleksandrialainen 200-luvulla kuvasi, oli usein lähes mahdoton valvoa. Alkuvaikutelma suurista kirkollisista jakautumisista vaatii siksi korjausta tai ainakin täydennystä. Luonnollisesti piispojen välisten eroavuuksien aiheuttama jakautuminen ulottui myös heidän hiippakuntiinsa ja siten myös kaikkiin heidän kirkkojensa jäseniin saakka. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna eri osapuolten alueet voidaan rajata ja esittää eri värein kartalla. Silloin ei tosin kirkollisen yhteyden irtisanomisen yhteydessä tapahtuvalla sakramenttiyhteyden katkaisemisella ollut käytännössä suurta merkitystä. Maantieteellisesti rajattujen alueiden sisäpuolella, joista esimerkiksi vuoden 484 skismassa toinen käsitti jopa kaikki länsimaat, sillä ei ollut silloin mitään käytännön vaikutusta. Vain yksittäiset matkustavat papit ja maallikot, jotka ylittivät maantieteellisen rajan, joutuivat kokemaan sen vaikutuksen, kun heidän kotipaikkakuntansa piispan antamia suositus- ja rauhankirjeitä ei tunnustettu rajan toisella puolella. Ehtoollisyhteyden katkaiseminen määrättiin tavallaan ylhäältä käsin, ja matkaajat näyttivät olevan vain uhreja riidassa, johon eivät itse olleet lainkaan osallisia.

Kuva muuttuu kuitenkin, kun otetaan huomioon vaikutus, jonka teologiset kiistat ja kirkolliset jakautumiset saivat aikaan seurakuntien laajoissa joukoissa. Paikalliset rajat eivät voineet hillitä teologisten lausumien ja kirkollisten motiivien voimaa joko vakuuttaa tai houkutella. Niin kauan kuin kirkolliset enemmistöt eivät vielä langenneet houkutukseen käyttää poliisin apua valta-asemansa turvaamisessa, ne eivät voineet estää sitä, että myös vähemmistöt organisoivat toimintansa niiden rinnalle samassa paikassa, samassa kaupungissa ja samassa maakunnassa. Tällä tavalla rakensivat ennen Nikeaa organisaationsa valentinolaiset, montanolaiset ja novatiolaiset, jotka keskellä valtakirkon aluetta kokosivat ja ylläpitivät seurakuntia läpi vuosisatojen. Niiden muodostamisista ei annettu määräystä ylhäältä, vaan ne syntyivät spontaanisti alhaalta käsin. Mukaan liityttiin täysin vapaaehtoisesti. Myös Nikean jälkeen muodostui vielä lukuisia pieniä ryhmiä samalla tavalla. Näistä poiketen suuria jakautumisia ohjattiin tosin sikäli ylhäältä, että niitä johtivat vakiintuneet kirkolliset auktoriteetit, piispat, synodit ja patriarkat. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin merkitse sitä, että kulloisiinkin osapuoliin kuuluvat seurakunnat ja seurakuntien jäsenet olisivat alistuneet sokeasti kirkollista yhteyttä ja ehtoollisyhteyttä koskeviin ratkaisuihin. Todellisesta asiaintilasta kertoo esimerkiksi edellä mainittu areiolainen moratorio.

Filostorgios kertoo, että huolimatta opillisesta ristiriidastaan ”yhden olemuksen (homoousios) tunnustajien”, eli ortodoksisten nikealaisten, kanssa, areiolaiset ”osallistuivat heidän rukouksiinsa, lauluihinsa, neuvotteluihinsa ja melkein kaikkeen muuhunkin paitsi mystiseen uhriin”, siis ainoastaan ehtoollisenviettoon he eivät osallistuneet. Tästä suhteellisen rauhanomaisesta tilanteesta teki lopun vasta radikaali Aëtius, kun hän kehotti niitä, jotka olivat hänen kanssaan homodokseja, muodostamaan erillisiä seurakuntia (III, 14). Myös Sozomenos kertoo, etteivät areiolaiset vielä Konstantinuksen aikana muodostaneet erillisiä seurakuntia, vaan että lukuun ottamatta novatiolaisia, fryygialaisia (montanolaisia), valentinolaisia, markionilaisia ja pauliniaaneja (kaikki Nikeaa edeltävän ajan skismaatikkoja ja hereetikkoja) kaikki kokoontuivat yhdessä ja olivat yhteydessä (II, 32). Sozomenos katsoo tämän johtuneen keisarin antamasta yleisestä kokoontumiskiellosta, joka velvoitti kaikki kristityt käyttämään samoja pyhäkköjä. Molemmista kertomuksista nähdään ensinnäkin se, miten Nikean jälkeen puhkeava dogmaattinen kiista ulottui paikallisseurakuntiin asti. Kuvaus rauhanomaisesta tilanteesta saattoi kuitenkin koskea vain rajoitettua aluetta, Sozomenoksen mainitsema kokoontumiskielto puolestaan vain Konstantinuksen aikaa. Sen jälkeen kun Athanasios palasi ensimmäisen kerran maanpaosta (v. 339), Aleksandriassa ja muualla syntyi sekasortoisia taisteluita näiden kahden osapuolen kannattajien välillä.

Filostorgios tosin ilmoittaa seurakuntien täydellisen erottautumisen alkaneen vasta Aëtiuksen vaikutuksesta (350-luvun puolivälissä). Hän painottaa kuitenkin selvästi, etteivät hänen areiolaiset uskonveljensä sitä ennenkään olleet nikealaisten kanssa täydessä kirkollisessa yhteydessä. He kävivät näiden jumalanpalveluksissa mutta eivät osallistuneet niissä ehtoolliselle. Tämä voi tarkoittaa vain paikkakuntia, joissa areiolaiset olivat vähemmistönä. Siellä, missä heidän omat piispansa hallitsivat tilannetta, esimerkiksi Konstantinopolissa, he saattoivat tietenkin näiden luona myös epäröimättä viettää kommuuniota. Voidaankin kysyä, jättäytyivätkö areiolaiset vapaaehtoisesti ehtoolliselta niillä paikkakunnilla, joita kertomus koskee, vai pitikö ortodoksinen enemmistö tai sen papit heidät erossa ehtoolliselta. Ortodoksinen osapuoli olisi tällöin kohdellut heitä siten kuin Nikean määräysten mukaan kohdeltiin luopioita (lapsi), joiden tuli viimeisessä vaiheessa ennen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen palauttamista ”uhria lukuun ottamatta osallistua seurakunnan kanssa rukouksiin (ts. muuhun jumalanpalvelukseen)”. Tämä luopioiden kohtelu ei kuitenkaan ole voinut olla esikuvana, sillä siinä oli kysymys katumusmenettelystä, johon areiolaiset tuohon aikaan eivät missään tapauksessa voineet haluta suostua. Yhteistä jumalanpalvelusta ehtoolliskoinooniaa lukuun ottamatta voidaan kaikkien tuon ajan kirkkojärjestysten mukaan arvioituna pitää vain epänormaalina tilanteena. Filostorgioksen mukaan tässä tapauksessa hänen uskonveljiensä tulee katsoa vapaaehtoisesti suostuneen tähän menettelyyn ja puhutaan myös yhteisistä neuvotteluista, joten näyttää todennäköisimmältä, että epänormaali järjestely oli yhteisesti sovittu.

Tämä järjestely saattoi olla vain väliaikainen. Niin kauan kuin jokainen seurakunta oli täysin itsenäinen kuten Paavalin aikana, se ei olisi ollut lainkaan mahdollinen. Jokainen seurakunta kykeni tällöin itse tunnistamaan harhaopettajat harhaopettajiksi, ja niillä oli oikeus ja velvollisuus katkaista yhteys heihin välittömästi ja täydellisesti. Sen jälkeen kun piispat olivat ottaneet itselleen kaiken vallan opillisissa asioissa ja varsinkin kun synodit alkoivat tehdä ratkaisuja oppikysymyksissä, seurakuntien täytyi kuitenkin jäädä ensin odottavalle kannalle. Aiemmin kuvailtu kanonisten määräysten mukainen hereetikkojen kohtelu paikallisseurakunnassa edellytti, että heresiasta ja siten myös kirkollisen yhteyden luvattomuudesta oli jo ylhäältä käsin annettu ratkaisu. Tämä ehto ei kuitenkaan ollut vielä täyttynyt Filostorgioksen (III, 14) tarkastelemassa oppikiistojen vaiheessa. Kuten jo sanottu, kaikista ekskommunikaatioista huolimatta kaikki osapuolet pitivät kiinni kuvitelmasta valtakunnankirkon yksimielisyydestä Sardikan synodiin (v. 343) asti. Vasta Sardikassa tapahtui antinikealaisten eusebiolaisten muodollinen irtautuminen, ja viitisentoista vuotta myöhemmin Aëtius ja Eunomios Konstantinopolista käsin organisoivat erillisen kirkon vihkimällä piispoja Vähään-Aasiaan.

Edellä mainittu epänormaali järjestely tapahtui siis aikana, jolloin selvää päätöstä jommankumman osapuolen erottamisesta kokonaiskirkosta ei ylhäältä käsin ollut vielä annettu. Juuri siksi sillä oli oireellinen merkitys, joka ulottui senhetkistä tilannetta pidemmälle. Ei ole kerrottu, johdettiinko areiolaisten yhtenäistä menettelyä eri alueilla jostakin keskuksesta käsin vai oliko kyse heidän paikallisten ryhmiensä spontaanista toiminnasta. Keskitetty ohjaus saattaisi olla mahdollinen. Koska areiolaisilla piispoilla ei tähän aikaan ollut mitään virallista toimivaltaa heidän omien parokhioidensa ulkopuolella, se olisi kuitenkin ollut tehotonta, elleivät hajallaan olevat ryhmät olisi olleet sen kanssa vakaumuksellisesti yhtä mieltä. Toteutettu järjestely edellytti joka tapauksessa seurakunnan jäsenten omaa harkintaa. Oppiriita ymmärrettiin seurakunnissa nimenomaan tunnustusriitana, joka vaati jokaiselta kirkon jäseneltä henkilökohtaista kannanottoa. Toiset hyväksyivät dogmin, jonka mukaan Poika oli samaa olemusta (homoousios) Isän kanssa, toiset hylkäsivät sen. Jälkimmäiset, areiolaiset, päättelivät tästä, että kommuuniota ei voida viettää yhdessä, koska tunnustuksesta oltiin eri mieltä. Athanasioksen ja hänen omiensa kertoman perusteella on täysin selvää, etteivät homousiaanit ajatelleet toisin.

Tämän tilapäisen järjestelyn merkitys koko varhaiskirkon kannalta tulee täysin selväksi vasta kun sitä verrataan myöhempiin unionihankkeisiin, joissa eri mieltä olevat oli tarkoitus pakkokeinoin saada hyväksymään yhteinen kommuunio (ks. luku 15). Kummassakin tapauksessa sekä ymmärretään erimielisyys tunnustuksesta että tahdotaan palauttaa valtakunnankirkon yksimielisyys. Pakkounionihankkeissa ehtoollista pidettiin tähän tarkoitukseen sopivana välineenä. Jos näet kommuuniota vietetään ensin jälleen yhdessä, on yksimielisyys julkisesti havaittavissa – toisin sanoen sitä julistetaan, vaikkei sitä todellisuudessa ole lainkaan olemassa. Näin voidaan päätyä ajattelemaan vain jos ehtoollisen ”yhteysluonne” nähdään osallistujien kokoontumisena yhteiselle aterialle ja jos arvellaan, että he voivat vapaasti käyttää tätä välinettä yhdistymispäämäärän saavuttamiseksi. Vaatii tosin jonkin verran mielikuvitusta olettaa pakkounionihankkeiden ajajilta näin paljon teologista ajattelua. Areiolaisriidassa osapuolet tiesivät niin ikään olevansa eri mieltä, tässä tapauksessa tunnustuksesta. Hekin tahtoivat palauttaa täyden yksimielisyyden, muuten areiolaiset eivät osallistuisi nikealaisseurakuntien paikallisiin neuvotteluihin. He eivät kuitenkaan voineet viettää näiden kanssa kommuuniota, koska heille kirkollinen yksimielisyys ei ollut ehtoollisenvieton päämäärä vaan sen välttämätön ehto. Heidän ehtoolliskäsityksensä on tässä kohden sama kuin koko varhaiskirkolla, sikäli kuin se ylipäätään on teologisen näkemyksen ohjaama. Ehtoolliskoinoonia on osallisuus (metalepsis) Kristuksen ruumiiseen. Se ei ole ihmisten vapaasti käytettävissä, vaan asiaintila, jota ihmisten on kunnioitettava ja johon heidän on mukauduttava. Siksi osallistujilla on velvollisuus sopia kaikki olemassa olevat riidat etukäteen. Niin kauan kuin heidän välillään on vielä jotakin erottavaa, he eivät myöskään voi viettää kommuuniota yhdessä, sillä jokainen erimielisyys, joka otetaan kommuunioon mukaan, vahingoittaa Kristuksen ruumista.

Tämä koskee kaikkia henkilökohtaisia riitoja, sillä yhteinen ehtoollisenvietto on jokaisen ihmissuhteen luja sinetti. Juuri siksi vilpittömät kristityt myös kieltäytyvät siitä niin kauan kuin he vielä tuntevat epäsopua sydämessään. Näimme, miten egyptiläiset munkit ekskommunikoivat Simeon Styliitan. Antiokian patriarkka Domnus (II) menetteli päinvastoin. Hän vieraili henkilökohtaisesti Simeonin luona, ja sai tästä vaikutelman, joka sai hänet niin valtoihinsa, että hän ”kaipasi vielä suurempaa mysteeriä”. Sitten he toimittivat yhdessä konsekraation ja ojensivat toisilleen sakramentin. Tapahtuma oli yhtä epätavallinen niin papillisen hierarkian huipulla olevalle miehelle kuin erakolle. Molemmat huomasivat, ettei heitä erottanut enää mikään. He sinetöivät yksimielisyytensä nauttimalla kommuunion taivasalla. Myös Hieronymus muistutti entistä ystäväänsä Rufinusta siitä, miten he kerran Jerusalemin Ylösnousemuskirkossa eukaristista uhria nauttiessaan (immolato agno) antoivat toisilleen kättä. Mutta tämä muisto oli vain äärimmäinen vastakohta sille katkeralle riidalle, joka heidät oli sen jälkeen erottanut ja joka sittemmin teki yhteisen kommuunion viettämisen täysin mahdottomaksi.

Jos kommuuniota ei voida viettää yhdessä silloin, kun kyseessä on henkilökohtainen riita, yhtä vähän tai – jos tässä ylipäätään voisi erottaa vertailuasteita, pitäisi sanoa – vielä vähemmän näin voidaan tehdä silloin, kun ollaan eri mieltä tunnustuksesta. Tähän käsitykseen perustui areiolainen moratorio (ehtoollisesta pidättäytyminen). Kuten näimme, Konstantinopoliin saapuneet armenialaiset pakolaiset, jotka aluksi toimivat tämän käsityksen vastaisesti, taipuivat kotimaansa kirkon antamiin nuhteisiin. Dogmaattisiin kiistoihin liittyi yleensä myös henkilökohtaisia loukkauksia, kun henkilöä ja asiaa ei polemiikissa pidetty erillään. Näin ei ollut välttämättä aina. Tästä paras esimerkki on Filostorgioksen kuvaama areiolaisten ja nikealaisten välinen suhde. On olemassa monia muitakin. Sakarias Reetori kertoo opiskelevansa oikeustiedettä yhdessä Severuksen, tulevan monofysiittisen patriarkan, kanssa ensin Aleksandriassa, sitten Berytoksessa, ja yrittävänsä vähitellen voittaa hänet kirkon opin puolelle. He liittyivät Berytoksessa yhteen muiden samanmielisten opiskelijoiden kanssa, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa eri kirkoissa ja myös rukoilivat yhdessä – opiskelijaseurakunnan perikuva. Mutta kun Severus ilmoitti tahtovansa ottaa kasteen ja pyysi ystäväänsä toimimaan kumminaan, Sakarias torjui hänen pyyntönsä perustellen: ”En vietä kommuuniota Foinikian piispojen kanssa vaan Egyptin ja Palestiinan pyhien isien kanssa.” Tuohon aikaan kiisteltiin Henotikonista, ja koska Sakarias mainitsi ”pyhistä isistä” tärkeimpänä Pietari Iberialaisen, hän selvästi tunnustautui tässä lauseessa monofysiitiksi, kun taas ”Foinikian piispat”, siis myös Berytoksen piispa, olivat tähän aikaan ilmeisestikin Khalkedonin kannattajia. Hän siis menetteli samoin kuin areiolaiset moratorion aikana. Vaikka opiskelijapiiri ei koostunutkaan vain monofysiiteistä, silti käytiin yhteisiä teologisia keskusteluja, rukoiltiin yhdessä ja kaikki, myös monofysiitit, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa kaupungin kirkoissa. Severuksen kasteeseen liittyisi kuitenkin ehdottomasti ehtoollinen, ja tästä viimeisestä yhteyden harjoittamisen muodosta nuoren juristin täytyisi kieltäytyä, koska hän ja kaupungin piispa olivat eri mieltä tunnustuksesta.

Varhaiskirkon käsityksen mukaan tunnustus määritti koko ihmisen ortodoksiksi tai heterodoksiksi, mutta kumpaakin voitiin olla vain ”yhteydessä”. Se, missä yhteydessä joku oli, eli mihin kirkkoon joku kuului, nähtiin siitä, missä hän vietti kommuuniota. Kun prinsessa Sofia ennen puolisonsa (Justinus II:n) valtaistuimelle nousua otti vastaan ehtoollisen monofysiittiselta papilta, jokainen ymmärsi siitä, ettei hän tahtonut olla yhteydessä (khalkedonilaisten) synodiittien kanssa. Vastaavasti ”hän tuli synodiittien yhteyteen”, kuten Johannes Efesolainen sanoo (KG II, 10), sillä hetkellä kun hän alkoi ”viettää kommuuniota synodin kanssa”. Osallistumalla jonkin kirkon ehtoolliselle kristitty todistaa, että tämän kirkon tunnustus on myös hänen tunnustuksensa. Koska kukaan ei voi samanaikaisesti yhtyä kahteen toisistaan poikkeavaan tunnustukseen, kommuuniota ei voida viettää kahteen eri tunnustukseen pitäytyvässä kirkossa. Joka kuitenkin niin tekee, joko kieltää oman tunnustuksensa tai on täysin vailla tunnustusta.

 

Werner Elert, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, s. 167–174.  Concordia. Vaasa 2013.

Kategoriat
Ehtoollinen Julkaisu Kirjat Kirkko Yhteys

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885-1954) kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, on se edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastaamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista “Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Werner Elert käy vakuuttavasti läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opilliseen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola
Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa - Werner Elert
Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Werner Elert
Werner Elert

Kategoriat
1/2013 Ehtoollinen Lehdet

Ehtoollisen merkitys kristityn ruumiille

Ehtoollisessa käyttää Herra leipää ja viiniä näkymättömäin lahjainsa kantajana. Hän valitsee välikappaleensa luonnon valtakunnasta ja lupaa näissä antaa meille ruumiinsa ja verensä. Siis tämä, että hän käyttää näitä ulkonaisia välikappaleita, kuin myös, että hän antaa meille totisen ruumiinsa ja verensä ja siten jotain ruumiillisuudestaan, vaikka kirkastetusta eli Henkensä läpitunkemasta ruumiillisuudestaan, tarkoittaa sitä, että Herra ehtoollisessa tahtoo vaikuttaa hengellisessä suhteessa myös ruumiisemme, puhdistaa ja vahvistaa sitä, valmistaakseen sitä kirkastumiseen ylösnousemisessa. Vanhoille uskoville ei ollut tämä ajatus vieras. Useampi kirkon vanhemmista opettajista huomauttaa, että ihminen ehtoollisessa saa sielulleen ja ruumiilleen kuolemattomuuden. ”Kristuksen ruumis”, sanovat he, ”muuttuu meidän lihaksemme ja vereksemme ja antaa meidän ruumiillemme katoomattomuuden siemenen.” Myös suuri oppi-isämme Luterus lausui ajatuksensa samaan suuntaan. Kirjoituksessa ”Sanat ’Tämä on minun ruumiini’ pysyvät vielä vahvana”: ”Jumala siis menettelee meidän kanssamme niin, että hän antaa meille molemmat: työnsä (ehtoollisen) ja sanansa. Työ on ruumista varten, sana sielun käsitettäväksi. Niin jakaa siis Jumala molemmille heidän laatunsa mukaan ja antaa sanan sielulle ja työn ruumiille, jotta molemmat tulisivat autuaiksi ja nauttisivat samaa armoa.” Johan Gerhard, yksi Luteruksen oppilaista, todistaa: ”Niin kuin kaste uudestaan synnyttää ei ainoastaan sielua, vaan koko ihmisen ruumiineen ja sieluineen, niin tulee Kristuksen ruumiilla ja verellä ravituksi ei ainoastaan sielu vaan ruumiskin, eli koko ihminen ruumiineen ja sieluineen, saadakseen hengellisen, taivaallisen ja iankaikkisen elämän.” Viimeksi vielä mainittakoon Prätoriuksen sanat: ”Vihdoinkin on Kristus tällä tärkeällä opillaan epäilemättä tahtonut, että kurja, raadollinen ruumiimme tällaisen pyhyyden kautta pyhitettäisiin iankaikkisen elämän kuolemattomuudelle ja kunnialle. Sillä ketkä Kristus kerran tahtoo herättää iankaikkiseen elämään, niiden ruumiit voitelee ja pyhittää hän oman ruumiinsa ja verensä pyhällä palsamilla ja Pyhällä Hengellänsä, niin kuin Paavali sanoo Room. 8:11: ’Jos sen Henki, joka Jeesuksen kuolleista herätti, asuu teissä, niin myös se, joka Kristuksen kuolleista herätti, on teidän kuolevaiset ruumiinne eläväksi tekevä sen teissä asuvan hengen kautta.’ Tämän syyn käsitti myös marttyyri Irenaeus, kun hän kirjoittaa: ’Meidän ruumiimme, jotka nauttivat pyhää ehtoollista, eivät enää ole katoovaisia, vaan niillä on toivo ylösnousemisesta…’ Niin kuin maahan istutettu viinipuun kanto kasvattaa aikanansa hedelmällisen puun, niin myös meidän maahan haudatut ruumiimme, jotka ovat nauttineet Jeesuksen ruumista ja verta, pitää aikanansa ylösnouseman.”

Niin kuka voi täysin käsittää Herran ehtoollisen autuaallista merkitystä ja siunausta. Saada tulla yhdistetyksi Jeesuksen kanssa, itse elämän kanssa, niin sydämellisesti, että aivan syömme ja juomme hänet, että hän on meissä ja me hänessä, tämä on sellainen Jumalan armon ja rakkauden pohjaton syvyys, että se käy yli kaiken ymmärryksen.

Muukalaisten vieraspidot, s. 59–61. Tutkistelu pyhästä ehtoollisesta. Kirjoitti A.J. Bäck. Suomennos. Helsingissä 1904. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustantama.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta Espoosta.

Kategoriat
5/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentti ansaitsee palvontamme ja se pysyy sakramenttina kommuunion päätyttyä II

Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)

Jumalan sanojen lausuminen vaikuttaa läsnäolon, kuten viidennessä luvussa konsekraatiosta on jo käynyt ilmi. Sillä on myös sanottu, ettei sanojen lausumisen ja niiden toteutumisen väliin jää tyhjää aikaa: ”Sillä hetkellä, jona Kristus sanoo: ’Tämä on minun ruumiini’, hänen ruumiinsa myös on siinä sanan kautta ja Pyhän Hengen voimasta. Jos siinä ei ole sanaa, leipä on tavallista leipää, mutta jos sanat tulevat siihen, ne myös tuovat mukanaan sen, mistä ne puhuvat.” (Luther) Ajatellessamme Lutherin useita kertoja tekemää rinnastusta konsekraation ja Raamatun ensimmäiseen lukuun sisältyvien luomissanojen välillä voitaisiin sanoa, että hän myöntyy sakramentin sanojen totuudessa yhtä vähän viivytyksiin, kuin hän taipuu myöntämään, että luomissanojen mahtiin voitaisiin liittää miljoonien vuosien mittainen täyttymyksen odotus. Kummassakin tapauksessa seisomme vastaansanomattoman tosiasian edessä: ”Hän sanoi, ja tapahtui niin” (Ps. 33:9).

Jumalan luovasta sanasta pulppuavaa todellisuutta ei voi noin vain lopettaa siihen, että ehtoollisvieraat ovat päättäneet kommuunionsa [ehtoollisen vieton]. Luther lähettää kaksi perusteellista kirjettä Simon Wolferinukselle ja puuttuu niissä hänen oppiinsa ja käytännön toimiinsa. Wolferinus opetti, että läsnäolo päättyy kommuunioon ja että pappi voi siitä syystä huoletta sekoittaa keskenään vihityt ja vihkimättömät elementit messun päätyttyä. Tämä harhaoppi on synkentänyt Lutherin vanhuutta, ja Wolferinus on verrattavissa zwingliläisiin. Luther ei tietenkään halua väittää, että katolisessa sakramenttikulkueessa kannettu leipä tai tabernaakkelissa säilytetty hostia olisivat pätevä sakramentti, Kristuksen tosi ruumis. Tällainen menettely jää kokonaan Kristuksen asetuksen ulkopuolelle, joka puhuu ateriasta. Tällä aterialla, joka on messu, sakramentti sen sijaan on sakramentti kaikkine seuraamuksineen. Kristuksen ateria kestää, ”kunnes kaikki ovat ottaneet sakramentin vastaan eli juoneet kalkista ja syöneet leivänpalat”. Sen, mitä jää jäljelle kommuunion päätyttyä, Kristus on konsekroinut ruumiikseen ja verekseen; papin tai jonkun muun henkilön on huolellisesti ja kunnioittaen nautittava se sakramenttina. Luther näkee siis dogmaattisena vaatimuksena sen, että messussa on syötävä konsekroidut elementit loppuun. Silloin katoaa niin katolilaisten virheellinen tapa viedä hostia alttarilta sakramenttina tabernaakkeliin kuin myös protestanttien väärä tapa käsitellä ylijääneitä elementtejä pelkkänä leipänä ja viininä. Seuraavan sukupolven gnesioluterilaiset [aitoluterilaiset] vetosivat ahkerasti näihin Lutherin kahteen kirjeeseen. Ilmeisesti luterilaiset tunnustuskirjatkin viittaavat niihin käsitellessään kysymystä sakramentin ajallisesta ulottuvuudesta, vaikka poisjäänyt sivuhuomautus on tehnyt viittauksen jossain määrin epäselväksi.

Meillä on myös muistiinpanoja, jotka selvästi ja yksiselitteisesti näyttävät, miten liiat hostiat ja viini nautittiin loppuun sen ajan luterilaisissa kirkoissa, niin että mitään ei jäänyt yli. Samoin tiedämme, että Saksin vaaliruhtinaskunnassa käytettiin Lutherin aikana kalkin huuhteluun viiniä, ts. tyhjentyneeseen kalkkiin kaadettiin vihkimätöntä viiniä, jotta kaikki se pyhä, joka oli ollut kalkissa, saataisiin kokonaan pois. Voidaan olettaa, että huoli ylijääneestä sakramentista on synnyttänyt luterilaisille ominaisen tavan, jonka mukaan pappi nauttii kommuunion viimeisenä. Pappi voi huomiota kiinnittämättä nauttia ehtoollisen loppuun eikä hän ole silloin riippuvainen viimeisistä kommuunion vastaanottajista, joiden on vaikea arvioida, milloin heidän apuaan tarvitaan vihityn aterian päättämiseksi.

Niin kuin jo on korostettu, oppi sakramentin ulottumisesta ajassa kommuuniota pidemmälle ja siihen liittyvä käytäntö ei mitenkään laillista katolisia kirkkotapoja, sakramenttikulkuetta ja tabernaakkelia. Mahdollisuus niiden noudattamiseen on päinvastoin hävinnyt jäljettömiin. Kaikki yritykset siirtää läsnäolo aterian yhteydestä muualle ovat joka tapauksessa vailla varmaa perustetta ja synnyttävät epäilyksiä, ja sitä, mikä ei ole ehdottoman varmaa, ei ole syytä uskoa ollenkaan. Jos siis elementit pannaan luterilaisessa messussa talteen käytön ulkopuolella (”extra usum”) joko vahingossa – tai vielä pahemmassa tapauksessa (Wolferinus) tahallisesti –, ne menettävät raamatullisen sisältönsä. Itse kunkin arvostelukyvystä riippuu, mitä vihityille elementeille tehdään. Luther itse on ehdottanut niiden polttamista. Lutherin näkökulmasta katsottuna lienee mahdollista painottaa sitä, että edellä mainitut tapaukset ovat sellaisia ilmiöitä, jotka häiritsevät niin syvästi vilpitöntä uskoa sakramentin salaisuuteen, että niiden ei tarvitsisi tulla lainkaan yleiseen tietoon. Papin ei tarvitsekaan joutua normaalissa viranhoidossaan näiden ongelmien eteen. Niin suuren viinimäärän konsekroiminen, ettei sitä kaiken järjen mukaan voi kuluttaa loppuun, todistaa suuresta taitamattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa selvää ehtoollisvieraiden lukumäärästä; sehän oli Lutherille lähes ehdoton edellytys messunviettoon, jota motivoi jo yleinen ehtoolliskurikin. Wolferinuksen tietoinen tapa jättää osa elementeistä jakamatta ylittää jo taitamattomuuden rajan ja saa pahemman nimen: ”Luulen, että sinä askartelet Zwinglin järjettömyyksissä.”

Kun Luther siis vetäytyy erilleen ”käytön ulkopuolella” harjoitetusta palvonnasta, hän ei kuitenkaan aseta minkäänlaisia rajoja Kristuksen käskemälle toimitukselle, konsekraatiosta viimeisen osan tai pisaran jakamiseen asti. Jos kalkki onnettomuudeksi kaatuisi Kristuksen säätämän messun aikana, koskisi tämä onnettomuus todella Kristuksen verta. Luther puhuu siitä, kuinka tällainen vahinko, jonka ei suinkaan tarvitse johtua synnistä, herättää kunnon kristityssä ”suurta kauhua ja vavistusta”. Tiedämme senkin, kuinka Luther menetteli vahingon todella sattuessa. Wittenbergin seurakunnan kirkossa tapahtui vuonna 1542 ehtoollisenvieton yhteydessä tällainen onnettomuus, jolloin Luther palveluvuorossa olevan kirkkoherran ja diakonin kanssa yritti mitä suurimmalla kunnioituksella ja syvästi järkyttyneenä ottaa suuhunsa kuorin lattialle valuneen Kristuksen veren. Paikalla ollut todistaja kirjoittaa: ”Tämä onneton tapaus kävi niin mainitun Tohtori Martin sydämeen, että hän huokasi ja sanoi: ’Oi, Jumala auta’. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.” Messun päätyttyä Luther keskiajan esikuvaa noudattaen höyläytti tuolin, jolle sakramentti oli kaatunut, ja käski polttaa lastut niiden kankaanpalojen kanssa, jotka sakramentti oli kastellut. Yksimielisyyden ohjeen johtavat teologit puhuvat sittemmin tästä kertomuksesta hyväksyvin mielin. He saattoivat sekä panna merkille että arvostaa positiivisesti sitä tosiasiaa, jonka Hermann Sasse on meidän aikanamme lausunut näin: ”Yhdelläkään roomalais-katolilaisella ei liene koskaan ollut sellaista kunnioitusta reaalipreesenssin ihmettä kohtaan kuin Lutherilla oli. Ei kukaan pystynyt ajattelemaan konsekraatiosta häntä enemmän; ei kukaan osannut käsitellä konsekroituja elementtejä häntä kunnioittavammin.”

Jos nämä ajatukset ja teot ovat nykyajalle vieraat, se ei johdu ainakaan suuremmasta rakkaudesta Jumalaan ja hänen sakramenttiinsa, ei myöskään Jumalan sanan paremmasta ymmärtämisestä. Se johtuu pikemminkin kotitekoisista mielikuvista, mikä Jumalan arvolle sopii, ja tuhruisesta toiveesta, että uskonnollisessakin kehityksessä päästään niin pitkälle, että ihminen kohoaa fyysisten seikkojen yläpuolelle. Halu on jättää jo taakse uskonnon pimeä vuosisata ja kohottautua kohti parempaa ilman ihmisruumiin fyysisistä toiminnoista luettavien luomisjärjestysten painoa, ilman raamatunhistorian historiallisten ja maantieteellisten seikkojen painolastia ja ilman dogmeja Jumalasta, jota kannetaan hopealautasella. Se avaruusmatka on kuitenkin päättynyt aina siihen, että ilmaan nousseet ovat syöksyneet kärventynein siivin syvyyteen. Jumala yksin päättää omasta käyttäytymisestään ja meidän pöytätavoistamme hänen alttarinsa ääressä. Tämänkaltaisissa asioissa käy ilmi, osaako ihminen jättää huomiotta kaikenlaisen subjektiivisen hyödyn tavoittelun, pelastumisen tarve mukaan luettuna, ja lakata pitämästä niitä raamatullisina seuloina ja kohdata Jumalan hänen omilla ehdoillaan. Teologimme ovat todellisia teologeja vasta silloin, kun heidän selkänsä taipuu yhtä syvälle kumaraan, kuin ”mainitun Tohtori Martin” selkä, joka ei hävennyt etsiä Jumalaa kaikkein mitättömimmistäkin seikoista.

Tämänkin ehtoollisopin kohdan vastustuksella on takanaan pitkä historia. Ei ole liioittelua sanoa, että Melanchthon ja hänen seuraajansa, filippistit, hyökkäsivät pelottavan katkerasti tässä kuvattua oppia ja elämää vastaan. Omituista onkin, että myöhempi tutkimus on ilman muuta omaksunut heidän arvionsa vastustajista. Näin värittynyt historiankirjoitus on synnyttänyt myytin rauhaa rakastavasta filippismistä ja riidanhaluisesta gneesioluterilaisuudesta. Asian oikea laita on se, että filippismi edustaa kokonaisuutena sitä katkeraa ylimielisyyttä, jota valistuneempi ja sivistyneempi persoona aina saa mielestään osoittaa sivistymätöntä, vaivaista epäjumalanpalvelijaa kohtaan. Tällaisen maineen Melanchthon sananmukaisesti suuntasi luterilaisiin vastustajiinsa. Filippismillä sen sijaa oli aina oikeus intoilla kirkollisen ykseyden syntymiseksi gnesioluterilaisten kanssa, jotka puolestaan eivät olleet valmiit sellaiseen kirkolliseen yhteiseloon.

Suuri taistelu konsekraatiosta, adoraatiosta ja ylijääneistä elementeistä käytiin tosin toden teolla vasta Melanchthonin kuoleman jälkeen. 1560-luvulla sitä käytiin monella taholla: Ruotsissa, Itä-Preussissa ja Pohjois-Saksan hansakaupungeissa. Danzigissa, jossa filippistit olivat vallan päällä, luterilaiset pidättäytyivät vielä kuolinvuoteellaankin ottamasta vastaan kommuuniota papeilta, jotka opettivat, ettei ylijäänyt osa ehtoollisesta ole sakramentti, tai ainakin sietivät tätä opetusta kollegoidensa parissa. Sovintoa ei saatu aikaan sellaisella sopimuksella, että filippistit olisivat tarjoutuneet de facto (tosiasiallisesti) noudattamaan luterilaista käytäntöä omaksumatta kuitenkaan luterilaista oppia. Kunnioituksesta, arvelivat filippistit, saattoi hyvinkin ajatella, että ylijääneet hostiat ja viini nautittiin loppuun, ja asenteensa tueksi he vetosivat Vanhan testamentin pääsiäislampaaseen, josta oli annettu tällainen käsky. Tämä nykykielellä sanottuna lähinnä korkeakirkollinen kunnioitus ei riittänyt taistelevalle luterilaisuudelle. Se ei kaivannut ulkonaista seremoniaa, vaan oppia, ei kirkkopoliittisia ratkaisuja, vaan Hengen yhteyttä Jeesuksen sanan ympärillä.

Oppia, josta tässä puhutaan, on tutkittava hiukan lähemmin. Filippistit eivät ilman muuta sanoneet, että läsnäolo rajoittui kommuunioon. Tämä lausuma lienee hyvin myöhäistä perua ja kuuluu lähinnä 1600-luvun ortodoksiaan. Sen sijaan he korostivat, että vasta elementtien vastaanottaminen antaa oikeuden puhua koko toimituksesta sakramenttina. Filippismi otti lukuun eräänlaisen reaalipreesenssin ja uskoi, että Jeesus oli luvannut antaa ruumiinsa ehtoollisessa, vieläpä leivässä, leivän kanssa ja leivän alla, samoin verensä viinissä. Mutta sitä he eivät halunneet myöntää, että Jeesus olisi sanonut leipää ruumiikseen (panem esse corpus). Sen tähden filippismille riitti se, että Jeesus ”piti lupauksensa”, että kommunikantit todella ottivat vastaan luvatun lahjan jne. Tämä on ratkaiseva kohta, ”status controversiae”. Luterilaisille Kristus oli tehnyt leivän ruumiikseen konsekraatiossa ja käskenyt syödä sen: filippisteille Kristus oli luvannut antaa ruumiinsa, jos he söivät leivän. Tästä jälkimmäiset vetivät syystäkin sen johtopäätöksen, että sakramentti on ennen kaikkea toimitus, ei esine, ja että jos kukaan ei syönyt leipää, Jeesuksellekaan ei ollut mitään syytä täyttää kommunikanteille [ehtoollisvieraille] antamaansa lupausta, koska heitä ei ollut. Jeesuksen sanoilla ei siis ole tässä tapauksessa mitään välitöntä kiinnekohtaa leipään, jonka ainoa tehtävä on täyttää Jeesuksen antama lupaus kommunikanteille. Tämä on ajatuksellisesti helposti ymmärrettävä konstruktio. Tosin se arkailee sanoja ”Tämä (leipä) on minun ruumiini”, koska ne ovat ”liian kirjaimellisia” [Hardt lainaa filippistisen kirkkoherra Paul Eberin sanoja, toim. huom.], mutta se haluaa kuitenkin säilyttää ennallaan kirkollisen tradition, koska sillä on ratkaiseva merkitys ja arvo hurskaudelle.

Melanchthonin koulukunnan ratkaisulla on ollut melkoinen vetovoima kautta aikojen. Meidänkin päivinämme laaditaan kekseliäästi kyhättyjä asiakirjoja Jeesuksen läsnäolosta ja Jeesuksen lahjasta, joista emme saa lukea, mitä konsekroidut elementit ovat ja mitä Jeesus on sanonut. Varsinkaan emme saa tietää sitä, että alttarilla lepää konsekraation voimasta Kristuksen ruumis ja veri, että ne ansaitsevat palvontamme ja että ne on syötävä niin, ettei niistä jää mitään jäljelle. Tosi usko Jeesuksen asetussanoihin ei voi epäröidä vastatessaan näihin kysymyksiin, jos sille annetaan miettimisaikaa. Tänä aikana olisi yhtä välttämätöntä kuin Yksimielisyyden ohjeen laatimisenkin aikoihin saada kootuksi pirstoutuneen luterilaisuuden monet ryhmät todelliseen, opilliseen yhteyteen, joka sitten oikeuttaisi myös ehtoollisyhteyden. Ne, jotka halutaan liittää yhteen, eivät saa olla erimielisiä näin tärkeästä opinkohdasta. Alttarin sakramentin yhteisen viettämisen, jota on kauan kaivattu, täytyy tapahtua yhteisessä palvonnassa ja yhteisessä kunnioituksessa sitä pyhää kohtaan, joka on uskottu meidän käsiimme.

Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti s. 75–81. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Suomennos: Matti Aaltonen. Teokseen sisältyy viitteitä, jotka on ohessa olevasta tekstistä jätetty pois.

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis

Sen tähden on todellakin oikeaa puhetta, että viitataan leipään ja sanotaan: ”Tämä on Kristuksen ruumis.”Se, joka näkee leivän, näkee Kristuksen ruumiin, kuten Johannes sanoo nähdessään Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa, kuten olemme kuulleet. Edelleen on oikein sanoa: Se joka tarttuu leipään, tarttuu Kristuksen ruumiiseen ja se, joka syö tätä leipää, syö, Kristuksen ruumiin. Toisin sanoen se, joka hampaillaan ja kielellään jauhaa leivän, se jauhaa hampaillaan ja kielellään Kristuksen ruumiin. Kuitenkin koko ajan pysyy totena, ettei kukaan näe Kristuksen ruumista. Siihen voidaan tarttua, sitä voidaan syödä ja pureskella, kuten muutakin näkyvää lihaa katsellaan ja pureskellaan. Se, mitä leivälle tehdään, se on oikein ja asianmukaisesti sovellettavissa myös Kristuksen ruumiiseen sakramentillisen ykseyden tähden. Sen tähden hurmahenget menettelevät väärin samoin kuin se kanonisen oikeuden lause, jossa nuhdellaan paavi Nikolausta siitä, että hän pakotti Berengarin siihen tunnustukseen, että hän sanoi rikkovansa ja murentavansa hampaillaan todellisen Kristuksen ruumiin. Kunpa Jumala sallisi, että kaikki paavit menettelisivät kaikissa uskonkohdissa näin kristillisesti, kuten tämä paavi menetteli Berengarin tunnustuksen kohdalla. Sillä todellakin on olemassa merkitys, jonka mukaan se, joka syö ja pureskelee leipää, syö ja pureskelee samalla todellista Kristuksen ruumista, eikä pelkästään tavallista leipää, kuten Wycliff opettaa. Sillä leipä on Kristuksen ruumis, samoin kuin kyyhkynen on Pyhä Henki ja liekki enkeli.
Martti Luther, Kristuksen ehtoollisesta – suuri tunnustus, s 150. Hämeenlinna 2006. Suomen Luther-säätiö.