Kategoriat
5/2017 Eskatologia Kirkko Kristus Lopunajat Martti Luther

LUTHERIN ESIPUHE PYHÄN JOHANNEKSEN ILMESTYKSEEN VUODELTA 1545

Kääntäjän alkusanat 

Kun puhutaan Lutherista ja Ilmestyskirjasta, monelle tulevat mieleen Lutherin sanat hänen esipuheestaan Ilmestyskirjaan vuodelta 1522: ”Minun henkeni ei mukaudu tähän kirjaan.” Joku oppineempi osaa lisätä tähän, että Luther epäili Ilmestyskirjan arvovaltaa, koska jo jotkut vanhan kirkon opettajat olivat epäilleet, onko kirja lähtenyt Johannes Sebedeuksen pojan, Jeesuksen apostolin kynästä. Harva nykyään muistaa, että Luther kirjoitti Ilmestyskirjaan toisenkin esipuheen vuonna 1545, siis vuotta ennen kuolemaansa. Tämä esipuhe löytyy vanhalla kirjasuomella vuoden 1776 Bibliasta, josta kääntäjäkin on oppinut sen tuntemaan. Vuoden 1545 esipuheessa kuulemme vanhan ja kypsän Lutherin äänen. Hän oppi vanhalla iällään arvostamaan Johanneksen Ilmestystä, koska hän löysi siitä Jumalan kirkon historian, seurakunnan, jota Herra Jeesus itse pitää halki vuosituhansien puhtaan evankeliumin sanan varassa pystyssä kaikista harhaopeista, lahkoista, vainoista, synneistä, Antikristuksesta ja Perkeleestä huolimatta.  

Lutherin esipuhe kumoaa myös selvästi sen harhakäsityksen, että Raamattunsa kirjaimellisesti ottavan kristityn olisi uskottava tulevaan Kristuksen näkyvän hallintavallan ja onnen aikaan maan päällä, ns. tuhatvuotiseen valtakuntaan. ”Sillä me olemme sitä mieltä, … että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia.” 

”Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin.” 

Kääntänyt Walchin edition (osa XIV, palstat 131—139) pohjalta ja varustanut selityksillä Juuso Mäkinen. 

Kristikunnassa esiintyy monenlaista ennustamista. Jotkut ennustavat selittämällä profeettojen Kirjoituksia, mistä Paavali puhuu ensimmäisen Korinttolaiskirjeen luvuissa 12 ja 14 ja muissakin kohdissa. Tämä on kaikkein tarpeellisinta ennustamista, ja sitä tarvitaankin päivittäin. Sillä se opettaa Jumalan sanaa, perustaa kristikunnan ja puolustaa uskoa. Mutta ennen kaikkea se hallitsee saarnavirkaa, pitää sitä voimassa, asettaa sen ja vaikuttaa siinä. 

Jotkut taas ennustavat tulevista asioista, joista Raamattu ei aiemmin ole kertonut. Tämä tapahtuu kolmella tavalla. Ensiksi selvin sanoin, ilman kuvia ja vertauksia, niin kuin Mooses, Daavid ja muut samanlaiset profeetat ennustavat Kristuksesta, ja niin kuin Kristus ja apostolit ennustavat Antikristuksesta ja vääristä opettajista jne. Toiseksi kuvin, mutta lisäten siihen selväsanaisen selityksen, niin kuin Joosef selittää unet ja Daniel sekä unet että näyt. Kolmanneksi ilman sanoja ja selityksiä pelkästään kuvin ja vertauksin, niin kuin tapahtuu tässä Ilmestyskirjassa ja monien pyhien ihmisten unissa, näyissä ja kuvissa, jotka he ovat saaneet Pyhältä Hengeltä, niin kuin Pietari saarnaa Jooelin pohjalta Ap. t. 2:17: ”Teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat.” Niin kauan kuin tällaista ennustusta ei tulkita eikä se saa varmaa selitystä, se jää salatuksi, mykäksi ennustukseksi, eikä ole vielä tuottanut sitä hyötyä ja hedelmää, jonka sen on määrä kristikunnalle antaa. 

Näin on tähän asti käynyt tällekin kirjalle. Moni on kylläkin koettanut mutta ei ole tähän päivään asti onnistunut esittämään mitään varmaa. Monet ovat omasta päästään sotkeneet tähän kirjaan monia taitamattomia käsityksiä. Tällaisten epävarmojen selitysten ja salatun merkityksen tähden mekin olemme tähän asti jättäneet tämän kirjan sikseen, erityisesti koska monet vanhat isätkin ovat olleet sitä mieltä, ettei tämä kirja ole P. apostoli Johanneksen laatima, niin kuin Eusebiokseni Kirkkohistoriassa kolmannessa kirjassa luvussa 25 sanotaan. Tähän epäilykseen me myös omasta puolestamme jäämme. Emme näin kuitenkaan tahdo estää ketään pitämästä tätä kirjaa P. apostoli Johanneksen laatimana, tai mitä mieltä sitten ikinä onkin. 

Koska kuitenkin mielellämme saisimme varman tulkinnan tai selityksen, tahdomme antaa toisille ja korkeammille hengille ajattelemisen aihetta ja tuoda ilmi omatkin ajatuksemme, jotka ovat seuraavanlaiset. Koska kyseessä on ilmestys tulevasta historiasta ja erityisesti kristikunnan tulevista ahdistuksista ja onnettomuuksista, pidämme parhaana ja varmimpana tapana saada selitys, että kerätään historiankirjoista tähänastinen kristikunnan historia ja onnettomuudet ja yhdistetään ne näihin kuviin sekä verrataan niitä näihin sanoihin. Jos ne sopivat hyvin toisiinsa ja käyvät yksiin, niin voimme rakentaa tämän varman tai ainakin vastaansanomattoman selityksen varaan. 

Niinpä olemme sitä mieltä, että ensimmäiset kolme lukua, jotka kertovat Aasian seitsemästä seurakunnasta ja niiden enkeleistä, eivät pyri muuhun kuin yksinkertaisesti kuvaamaan, millainen näiden seurakuntien ja enkelien tila tuohon aikaan oli, niin kuin itse tekstikin sanoo. Seurakuntia ja enkeleitä kehotetaan myös pysymään ja vahvistumaan tai tekemään parannuksen. Lisäksi opimme samassa yhteydessä, että sana enkeli tarkoittaa tästä eteenpäin muissakin kuvissa ja näyissä kristikunnan piispoja ja opettajia. Jotkut ovat hyviä, niin kuin pyhät isät ja piispat, jotkut ovat pahoja, niin kuin harhaoppiset ja väärät piispat. Tämä kirja puhuu kylläkin enemmän jälkimmäisistä kuin edellisistä. 

Neljännessä ja viidennessä luvussa kuvataan koko kristikuntaa, jonka on määrä kärsiä tulevista ahdistuksista ja vitsauksista. Siellä on Jumalan edessä 24 vanhinta (eli kaikki piispat ja opettajat yksimielisyydessä), jotka on kruunattu uskolla ja jotka ylistävät Kristusta, Jumalan Karitsaa harpuilla eli saarnaavat.  He palvelevat suitsutusastioilla eli rukoilevat hartaasti. Tämä kaikki näytetään kristityille lohdutukseksi, jotta he tietäisivät, että kristikunta kuitenkin kestää kaikissa tulevissa vitsauksissa. 

Kuudennessa luvussa alkavat tulevat ahdistukset ja ensin ruumiilliset ahdistukset, nimittäin vaino maallisen esivallan taholta eli kruunattu ratsastaja jousineen valkoisen hevosen selässä. Sitten sota ja verenvuodatus eli ratsastaja miekkoineen punaisen hevosen selässä. Sitten puute ja nälänhätä eli ratsastaja vaakoineen mustan hevosen selässä. Sitten rutto ja paiseet eli kuolemaksi kuvattu ratsastaja hallavan hevosen selässä. Sillä nämä neljä vitsausta ja monet muutkin, kuten hävitys ja mullistukset esivallassa, seuraavat varmasti aina kiittämättömiä ja Jumalan sanan halveksijoita viimeiseen päivään asti, niin kuin kuudennen luvun lopussa jakeessa 13 näytetään. Tätä myös marttyyrien sielut huutaen vaativat. 

Seitsemännessä ja kahdeksannessa luvussa alkaa ilmestys hengellisistä ahdistuksista eli monenlaisista harhaopeista. Sitä ennen näytetään jälleen lohdutukseksi kuva, jossa enkeli sinetöi kristityt ja estää neljää pahaa enkeliä, jotta voisimme jälleen olla varmoja siitä, että kristikunnalla on oleva harhaopettajienkin alaisuudessa hurskaita enkeleitä ja puhdas sana. Sen osoittaa myös enkeli, jolla on suitsutusastia eli rukous. Tällaisia enkeleitä ovat pyhät isät, kuten Spyridonii, Athanasiusiii, Hilariusiv ja Nikean kirkolliskokousv sekä muut samanlaiset. 

Ensimmäinen paha enkeli on Tatianos enkratiitteineenvi, jotka kielsivät avioliiton ja tahtoivat juutalaisten tavoin tulla vanhurskaiksi teoista. Sillä opin tekojen vanhurskaudesta täytyi olla ensimmäinen, joka nousi evankeliumia vastaan, ja sen täytynee jäädä myös viimeiseksi. Se saa vain aina uusia opettajia ja erilaisia nimiä, kuten pelagiolaisetvii jne. 

Toinen enkeli on Markionviii katafrygialaisineenix, manikealaisineenx, montanolaisineen jne., jotka kerskuvat hengellisyydestään yli koko Raamatun ja lentelevät tämän palavan vuoren tavoin taivaan ja maan välillä, niin kuin meidän keskuudessamme Müntzerxi ja hurmahenget. 

Kolmas on Origenesxii, joka filosofian ja järjen kautta on tehnyt Raamatun karvaaksi ja saastaiseksi, niin kuin meidän keskuudessamme korkeakoulut ovat tähän saakka tehneet. 

Neljäs on Novatus kathareineenxiii, jotka kielsivät parannuksen ja olivat olevinaan puhtaampia kuin muut. Samanlaisia olivat myöhemmin donatolaisetxiv. Mutta meidän hengellisemme ovat suorastaan kaikkia näitä neljää. Oppineet, jotka tuntevat historiat, osaavat nämä kyllä sovittaa yhteen, sillä kävisi liian pitkälliseksi luetella ja todistaa kaikki. 

Yhdeksännessä ja kymmenennessä luvussa vasta todellinen surkeus alkaakin, sillä näihin tuleviin vitsauksiin verrattuna tähänastiset ruumiilliset ja hengelliset ahdistukset ovat olleet miltei leikinlaskua, kuten enkelikinxv kahdeksannen luvun lopussa jakeessa 13 osoittaa, että on tulossa kolme voi-huutoa. Viimeiset kolme enkeliä eli viides, kuudes ja seitsemäs tuovat voi-huudot ja lopulta maailmanlopun. Näissä yhdistyy hengellinen ja ruumiillinen vaino. Voi-huutoja on kolme; ensimmäinen on suuri, toinen on suurempi ja kolmas on kaikkein suurin. 

Ensimmäinen voi-huuto eli viides enkeli on suuri harhaopettaja Areiosxvi seuraajineen, jotka ovat karmealla tavalla rääkänneet koko kristikuntaa koko maailmassa, niin että teksti sanoo tässä kohden, että hurskaat olisivat mieluummin kuolleet kuin joutuneet sellaista näkemään, vaikka ovatkin joutuneet sitä näkemään eivätkä kuolleet. Niin, teksti sanoo, että enkeli helvetistä, nimeltään tuhoaja, on heidän kuninkaansa, aivan kuin haluttaisiin sanoa itse Perkeleen ajavan heitä. Areiolaiset eivät nimittäin vainonneet oikeita kristittyjä ainoastaan hengellisesti vaan myös ruumiillisesti miekalla. Lue areiolaisten historiasta, niin ymmärrät kyllä tämän näyn ja nämä sanat. 

Toinen voi-huuto on kuudes enkeli, häpeällinen Muhammed seuraajinaan saraseenitxvii, jotka ovat suuresti vaivanneet kristikuntaa sekä opeilla että miekalla. Tämän enkelin vierellä ja kanssa tulee lisäksi väkevä enkeli, jolla on sateenkaari ja katkera kirja, tehdäkseen tämän voi-huudon sitä pahemmaksi. Tämä on pyhä paavikunta suurine hengellisine loistoineen eli messuineen. Se valtaa säädöksillään temppelin, erottaa pois esipihan ja pystyttää sen sijaan valekirkon eli ulkonaisen pyhyyden. 

Yhdennessätoista ja kahdennessatoista luvussa tuodaan pahojen voi-huutojen ja vitsausten välissä esiin kaksi lohdullista kuvaa: yksi kahdesta saarnaajasta ja toinen raskaana olevasta naisesta, joka synnyttää pienen Pojan, vaikkei lohikäärme sitä arvostakaan. Nämä osoittavat, että joitain hurskaita opettajia ja kristittyjä jää kuin jääkin jäljelle sekä edellisen kahden voi-huudon että myös kolmannen tulevan voi-huudon aikana. Nyt kaksi viimeistä voi-huutoa yhdistyy ja käy samanaikaisesti kristikunnan kimppuun, niin että Perkele lyö viimeisetkin ilmat pihalle. 

Viimeistä seitsemästä enkelistä, joka puhaltaa luvun 11 lopussaxviii, seuraavat sitten luvussa 13 tämän seitsemännen enkelin toimet eli kolmas voi-huuto, nimittäin paavillinen keisarikunta ja keisarillinen paavikunta. Nyt saa paavikunta valtaansa myös maallisen miekan eikä enää hallitse ainoastaan kirjan avulla toisessa voi-huudossa vaan myös miekan avulla kolmannessa voi-huudossa. Näinhän he kerskaavatkin, nimittäin että paavilla on vallassaan sekä hengellinen että maallinen miekka. 

Tässä ovat nyt ne kaksi petoa. Ensimmäinen on keisarikunta, jälkimmäinen kaksisarvinen on paavikunta, josta on nyt tullut myös maallinen valtakunta, tosin Kristuksen nimen varjolla. Sillä paavi on pystyttänyt jälleen tuhoutuneen Rooman valtakunnan ja siirtänyt sen kreikkalaisilta saksalaisille. Tästä huolimatta se on pikemminkin Rooman valtakunnan kuva kuin valtakunta itse sellaisena kuin se on ollut. Paavi kuitenkin antaa kuvalle hengen ja elämän, niin että sillä on omat säätynsä, oikeutensa, jäsenensä ja virkansa ja pysyy jollain tavalla yllä. Tämä on kuva, joka oli haavoitettu ja jälleen parani. 

Mutta mitä iljetyksiä, valitusta ja vahinkoa keisarillinen paavikunta on saanut aikaan, sitä ei voi edes luetella. Sillä ensiksi maailma on hänen kirjasensa kautta tullut täyteen epäjumalanpalvelusta luostareineen, hiippakuntineen, pyhimyksineen, pyhiinvaelluksineen, kiirastulineen, aneineen, naimattomuuksineen ja lukemattomine ihmisoppeineen ja -tekoineen jne. Kuka voi toiseksi luetella, kuinka paljon verenvuodatusta, murhaa, sotaa ja kurjuutta paavit ovat saaneet aikaan sekä sotimalla että usuttamalla keisarin, kuninkaat ja ruhtinaat toistensa kimppuun? 

Tässä Perkeleen viimeinen viha yhdistyy ja saa vallan: tuolla auringonnousun puolella toinen voi-huuto, Muhammed ja saraseenit; täällä auringonlaskun puolella paavikunta ja keisarikunta ja kolmas voi-huuto. Näihin yhtyy ikään kuin lisukkeeksi vielä Turkki, Goog ja Maagog, niin kuin luvussa 20 kerrotaan. Näin kristikuntaa rääkätään mitä kauheimmalla ja surkeimmalla tavalla kaikkialla maailmassa ja kaikilta puolilta väärillä opeilla ja sodilla, kirjalla ja miekalla. Tämä on kitkerää pohjasakkaa ja viimeinen vitsaus. Sitä seuraa lähes yksinomaan lohdullisia kuvia kaikkien voi-huutojen ja kauheuksien päättymisestä. 

Luvussa 14 Kristus alkaa ensin suunsa Hengellä surmata Antikristustaan, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo, ja enkeli, jolla on evankeliumi, astuu väkevän enkelin katkeraa kirjaa vastaan. Myös pyhiä ja neitsyitä seisoo Karitsan ympärillä, ja he saarnaavat oikein. Evankeliumia puolestaan seuraa toisen enkelin huuto, että Babylon on kukistuva ja hengellinen paavikunta sortuva. 

Sitten seuraa elonleikkuu, ja ne, jotka evankeliumin vastaisesti pitäytyvät paavikuntaan, heitetään Kristuksen kaupungin ulkopuolelle jumalallisen vihan viinikuurnaan eli evankeliumin kautta heidät ikään kuin erotetaan kristikunnasta ja tuomitaan Jumalan vihaan. Tämä viha on suuri, ja kuurnasta vuotaa paljon verta. Taitaapa olla niinkin, että myös meidän mittaamattoman runsaita ja ylikypsiä syntejämme odottaa vielä kunnollinen rangaistus ja tuomio. 

Sen jälkeen tulee 15. ja 16. luvussa seitsemän enkeliä seitsemän maljan kanssa. Silloin evankeliumi leviää ja karkaa monien oppineiden ja hurskaiden saarnaajien kautta kaikilta suunnilta paavikunnan kimppuun, ja niin pedon valtaistuimesta eli paavin vallasta tulee pimeää, kurjaaxix ja halveksittua. Mutta he kaikki suuttuvat ja puolustautuvat rohkeasti. Sillä pedon kidasta lähtee kolme sammakkoa eli kolme saastaista henkeä, jotka kiihottavat kuninkaita ja ruhtinaita evankeliumia vastaan. Mutta siitä ei ole apua; sillä heidän taistelunsa käydään Harmageddonissa.xx Sammakot ovat sofistit, sellaiset kuin Faber, Eck, Emserxxi ym., jotka kurnuttavat kovaan ääneen evankeliumia vastaan eivätkä kuitenkaan saa mitään aikaan, vaan pysyvät sammakkoina. 

Luvussa 17 koko keisarillinen paavikunta ja paavillinen keisarikunta kootaan aivan alusta aina loppuun asti yhdeksi kuvaksi. Kooten kerrotaan, ettei sitä enää ole (sillä muinainen Rooman valtakunta on ajat sitten hävinnyt) ja on kuitenkin (sillä moni valtakunta ja myös itse Rooman kaupunki ovat vielä olemassa). Tässä tuodaan esiin sellainen kuva, jossa rikollinen ikään kuin saatetaan julkisesti tuomioistuimen eteen tuomittavaksi, jotta saisimme tietää, että petokin kohta tuomitaan ja tuhotaan Herramme tulemuksen ilmestyksellä, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo. Tätä tuomiota alkavat paavikunnan suojelijatkin panna täytäntöön, niin kuin teksti sanoo, siis ne, jotka sitä nyt suojelevat, niin että hengelliset joutuvat lopulta istumaan ilkosen alastomina. 

Luvussa 18 tämä hävitys alkaa, loistava ja suuri komeus kukistuu ja hiippakuntien riistäjistä, prebendavarkaistaxxii ja hoviväestä tulee loppu. Siksi Roomakin on rosvottu ja joutunut oman suojelijansa valloittamaksi lopullisen hävityksen alkuna.xxiii 

Mutta vielä he eivät luovuta, vaan yrittävät, lohduttavat, varustautuvat ja puolustautuvat. Ja, niin kuin luvussa 19 sanotaan, kun he eivät enää pärjää Raamatulla ja kirjoituksillaan ja sammakotkin ovat kurnutuksensa kurnuttaneet, he tarttuvat tosissaan toimeen ja koettavat tehdä sen väkivallalla: he kokoavat kuninkaita ja ruhtinaita sotaan. Mutta he kompastuvat. Sillä Hän, jonka nimi on Jumalan Sana, voittaa, kunnes sekä peto että väärä profeetta otetaan kiinni ja heitetään helvettiin. 

Kaiken tämän tapahtuessa koittaa nyt luvussa 20 vielä lähtömalja, Goog ja Maagog, Turkki, punaiset juutalaiset, jotka Saatana, joka on tuhat vuotta ollut sidottuna ja tuhannen vuoden kuluttua jälleen päästetään irti, tuo mukanaan. Mutta hekin joutuvat pian hänen kanssaan tuliseen järveen. Sillä me olemme sitä mieltä, että tämä edellisistä erillinen kuva on annettu Turkin tähden, ja että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia. Turkkilaisia seuraa sitten saman tien viimeinen tuomio tämän luvun lopulla, niin kuin Dan. 7xxiv myös osoittaa. 

Lopuksi 21. luvussa kuvataan lopullista lohdutusta, nimittäin että pyhä kaupunki on täydellisesti valmistettu ja saatetaan morsiamen tavoin ikuisiin häihin, että Kristus yksin on Herra, että kaikki jumalattomat tuomitaan ja joutuvat Perkeleen kanssa helvettiin. 

Tämän selityksen jälkeen voimme saada tästä kirjasta hyötyä ja käyttää sitä oikein. Ensiksi lohdutukseksi tietääksemme, ettei väkivalta, eivät valheet, ei viisaus eikä pyhyys, ei ahdistus eikä kärsimys voi kristikuntaa musertaa, vaan se saa lopulta voiton ja pysyy vahvana. 

Toiseksi varoitukseksi siitä suuresta, vaarallisesta, moninaisesta pahennuksesta, jota kristikunnassa tapahtuu. Sillä koska niin valtava voima ja loisto taistelevat kristikuntaa vastaan ja koska se on aivan hahmottomana kätketty niin monien ahdistusten, harhaoppien ja muiden heikkouksien alle, on järjelle ja luonnolle mahdotonta tuntea kristikuntaa. Sen sijaan ne lankeavat ja loukkaantuvat siihen ja kutsuvat kristilliseksi kirkoksi niitä, jotka ovat kristillisen kirkon pahimpia vihollisia, ja kutsuvat puolestaan niitä kirotuiksi harhaoppisiksi, jotka oikeasti ovat oikea kristillinen kirkko. Näin on tähän asti käynyt paavikunnan, Muhammedin ja kaikkien harhaoppisten keskuudessa, ja näin he hukkaavat tämän uskonkohdan: ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon.” 

Näin tekevät monet viisastelijat nytkin: koska he näkevät harhaoppeja, eripuraa ja monenlaisia puutteita sekä monia vääriä ja suruttomia kristittyjä, he päättelevät muitta mutkitta, ettei kristittyjä ole olemassakaan. He ovat näet kuulleet, että kristittyjen on määrä olla pyhä, rauhallinen, yksimielinen, ystävällinen ja hyveellinen kansa. Siksi he kuvittelevat, ettei mitään pahennusta, mitään harhaoppia, mitään puutetta pitäisi olla olemassakaan, vaan pelkkää rauhaa ja hyvettä. 

Tuollaisten pitäisi lukea tämä kirja ja oppia katselemaan kristikuntaa toisin silmin eikä järjellä. Sillä tämä kirjahan näyttää, niin ajattelen, aivan riittävästi hirvittäviä ja pelottavia petoja, iljettäviä ja vihamielisiä enkeleitä sekä tuhoisia ja kauheita vitsauksia. Jätän mainitsematta ne muut suuret heikkoudet ja puutteet, joita kuitenkin aina on ollut kristikunnassa ja kristittyjen keskuudessa, niin että järjen on tietenkin täytynyt tällaisen menon keskellä lopulta hukata koko kristikunta. Tässähän me näemme selvästi, millaisia hirvittäviä pahennuksia ja puutteita ennen meidän aikaamme on ollut, vaikka noista ajoista ajatellaan, että kristikunnan tila on ollut silloin parhaimmillaan, niin että meidän aikaamme voitaisiin melkein pitää kultavuotenaxxv niihin verrattuna. Etkö uskokin myös pakanoiden loukkaantuneen näihin asioihin ja pitäneen kristittyjä itsepäisenä, suruttomana ja riitaisana joukkona? 

Lause ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon” on uskonkohta siinä missä muutkin. Siksi järki ei voi mitenkään sitä käsittää, vaikka se laittaisi päähän kaikki maailman silmälasit. Perkele osaa kyllä peittää kirkon pahennuksilla ja lahkoilla, niin että sinä siihen loukkaannut. Jumalakin osaa kätkeä kirkon heikkouksilla ja kaikenlaisilla puutteilla, niin että sinä joudut houkaksi ja muodostat siitä väärän tuomion. Kirkko ei halua tulla nähdyksi vaan uskotuksi; mutta usko koskee sitä, mitä ei nähdä, Hepr. 11:1. 

Kirkko laulaakin Herransa kanssa tätä laulua: ”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” Kristitty on kätketty itseltäänkin, niin ettei hän näe pyhyyttään eikä hyveellisyyttään, vaan näkee itsessään pelkkää pahetta ja epäpyhyyttä. Ja sinä kömpelö viisastelija tahdot nähdä kristikunnan sokealla järjelläsi ja saastaisilla silmilläsi? 

Kooten: pyhyytemme on taivaassa, missä Kristus on, eikä maailmassa silmien nähtävissä niin kuin tavara toreilla. Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin. Niin me näemme tästäkin kirjasta, että Kristus on kaikesta huolimatta kaikkien vitsausten, petojen ja pahojen enkelien aikana ja yläpuolella pyhiensä luona ja kanssa ja viimein voittaa. 

[1] Eusebios (k. 339/340), Kesarean piispa, laati ensimmäisen meidän päiviimme säilyneen kirkkohistorian, joka on vanhan kirkon historian tuntemisen kannalta erittäin merkittävä.

[2] Spyridon (k. 348), Kyproksella sijainneen Trimythouksen piispa, joka osallistui Nikean kirkolliskokoukseen.

[3] Athanasios (k. 373), Aleksandrian patriarkka, joka oli Kristuksen jumaluuden kieltävän areiolaisen harhaopin innokkaimpia vastustajia ja opetti kirkkaasti Jumalan tulemisesta ihmiseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Hänet ajettiin elämänsä aikana viidesti maanpakoon piispanistuimeltaan, kun areiolaisuutta kannattavat keisarit panit hänet toistuvasti viralta.

[4] Hilarius Poitierslainen (k. n. 367), kutsuttu ”Lännen Athanasiukseksi”, koska hän oli tunnettu kolminaisuusopin ja Kristuksen ihmiseksitulon opettaja.

[5] Ensimmäinen seitsemästä ns. ekumeenisesta eli yleisestä kirkolliskokouksesta. Nikean kirkolliskokous pidettiin nykyisessä Luoteis-Turkissa Nikean kaupungissa vuonna 325. Kirkolliskokouksessa tuomittiin areiolaisuus, joka kielsi Kristuksen todellisen jumaluuden. Kirkolliskokouksessa laadittua areiolaisuuden vastaista tunnustusta laajennettiin seuraavassa, vuonna 381 Konstantinopolissa (nyk. Istanbul) pidetyssä kirkolliskokouksessa. Tämä tunnustus tunnetaan nimellä Nikean tai Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus, ja se on edelleen käytössä niin idän kuin lännenkin kirkoissa. Se on myös osa luterilaista Tunnustusta.

[6] Tatianos (k. n. 180), syyrialainen kristitty ja Justinos Marttyyrin (k. 165) oppilas, joka poikkesi opettajansa oikeasta opetuksesta. Tatianos suhtautui eräissä kirjoituksissaan halveksivasti avioelämään pitäen sitä lankeemuksen seurauksena ja Perkeleen keksintönä. Enkratiitit (kr. enkratein = pidättyä, elää itsehillinnässä) olivat lahko, jonka Tatianos oli kirkkohistorioitsija Eusebioksen mukaan perustanut. Enkratiitit kielsivät seuraajiaan syömästä lihaa ja menemästä naimisiin.

[7] Irlantilaisen munkki Pelagiuksen (k. 418) mukaan nimitetty lahko. Pelagius opetti Roomassa, että Jumalan armo on vapauttanut ihmisen tahdon, niin että hän voi pitää täydellisesti Jumalan lain ja näin ansaita iankaikkisen elämän. Lännen merkittävin kirkkoisä Augustinus (k. 430) oli Pelagiuksen lannistumaton vastustaja. Hän korosti Pelagiusta vastaan ihmisen täydellistä langenneisuutta ja sitä, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahja Jeesuksessa Kristuksessa.

[8] Markion (k. n. 160) opetti, että Uuden testamentin rakkauden Jumala, Jeesuksen Isä, on joku aivan toinen kuin Vanhan testamentin verenhimoinen Herra. Hän kielsi koko Vanhan testamentin arvon ja hyväksyi Pyhiksi Kirjoituksiksi vain Luukkaan evankeliumin ja osan Paavalin kirjeistä ja nekin vain itse muuttamassaan muodossa.

[9] Katafryygialaset eli montanolaiset olivat Montanuksen (eli toisella vuosisadalla) perustama karismaattinen lahko, jota sen kannattajat kutsuivat ”uudeksi profetiaksi”. He olivat sitä mieltä, ettei Pyhä Henki toimi enää opetusvirkaa ja apostolista oppia korostavassa katolisessa kirkossa, vaan vaikuttaa vain heidän oman, hurmoksellisen lahkonsa parissa. Montanuksen ennustukseen liittyi myös vahva vaatimus kristittyjen moraalisesta parannuksesta ja odotus, että uusi Jerusalem laskeutuisi minä hetkenä hyvänsä Montanuksen kotimaakuntaan Fryygiaan (mistä nimi ”katafryygialaiset”). Montanolaisuuden levitessä katoliset piispat ajoivat monin paikoin pahoja henkiä montanolaisista.

[10] Manikealaisuus oli 200-luvulla Persiassa eläneen profeetta Manin perustama uskonto, joka sekoitti elementtejä kristinuskosta, zarathustralaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Manikealaiset eivät hyväksyneet Raamatun arvovaltaa ja olettivat, että maailmaa hallitsee kaksi yhtä vahvaa keskenään taistelevaa voimaa, hyvä ja paha. Kirkkoisä Augustinus oli ennen kääntymystään manikealainen.

[11] Thomas Müntzer (k. 1525) oli saksalainen pappi, joka väitti elävänsä Jumalan erityisessä johdatuksessa, niin että hänen saarnojaan piti arvostaa Jumalan erehtymättömänä puheena. Hän julisti, että uskovien oli kukistettava sodassa vallanpitäjät, jotta Kristuksen ”tuhatvuotinen valtakunta” voisi toteutua maan päällä. Müntzer asettui Saksaa 1520-luvulla repineen talonpoikaissodan johtajaksi ja sai sen aikana surmansa.

[12] Origenes Aleksandrialainen (k. 254) oli oppinut teologi, joka loi kirjoituksissaan synteesiä kristillisen uskon ja kreikkalaisen filosofian välille. Hän eteni teoksissaan paikoin niin spekulatiivisiin johtopäätöksiin, että useat niistä tuomittiin kirkossa myöhemmin syystä harhaoppisiksi.

[13] Novatus (k. 258) oli roomalainen pappi, joka alkoi opettaa, ettei vainossa uskonsa kieltäneitä kristittyjä voida ottaa parannuksenkaan kautta enää kirkon ja pelastuksen yhteyteen. Hänen seuraajansa kutsuivat itseään nimellä cathari (kr. katharoi = puhtaat).

[14] Donatolaiset olivat piispa Donatuksen (k. 355) mukaan nimensä saanut pohjoisafrikkalainen kirkko, joka opetti, etteivät vainoissa kompromisseja (esim. uskon kieltäminen, epäjumalille uhraaminen, pyhien kirjojen tai kirkon omaisuuden luovuttaminen viranomaisille) tehneen papin toimittamat sakramentit ole päteviä.

[15] Lutherin aikaan käytetyssä kreikankielisessä Uuden testamentin editiossa Textus Receptuksessa puhuttiin tässä kohtaa ”enkelistä”, kun taas 1900- ja 2000-luvulla tehdyt käännökset puhuvat luotettavimpien käsikirjoitusten tavoin ”kotkasta”, mikä varmasti on oikea lukutapa.

[16] Areios (k. 336) oli aleksandrialainen pappi, joka alkoi opettaa, että Kristus ei ole iankaikkinen tosi Jumala vaan Jumalan luoma jumalolento, jonka kautta maailma on luotu. Areioksen harhaoppi tuomittiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325, mutta se sai vahvan jalansijan erityisesti Välimeren itäosissa ja levisi myöhemmin kansainvaellusten germaaniheimojen pariin, jotka olivat areiolaisia keskiajalle saakka.

[17] Muhammed (k. 632), islamin tärkein profeetta ja perustaja. Saraseeni on vanha nimitys arabeille.

[18] Luther kirjoittaa oikeastaan ”luvun 12 alussa”, mutta seitsemännen enkelin merkkisoitto on jo Ilm. 11:15.

[19] Lutherin käyttämä sana unselig on negaatio sanalle selig eli onnellinen, autuas, pelastettu. Unselig on siis kurja, onneton, epäautuas, pelastusta vailla oleva.

[20] Eräs Lutherin selitystä seuraava Ilmestyskirjan kommentaattori selittää sanan Harmageddon tulevan heprean sanoista ?erem geduud eli sotajoukon tuho. Carl Mathey-Zorn, Die Offenbarung St. Johannis, Verlag und Druck von Johannes Herrmann, Zwickau 1910, s. 241. Tämä käsitys sopii hyvin yhteen sen kanssa, miten Luther nimeä Harmageddon tässä käyttää. Uudemmat selittäjät selittävät yleensä nimen Harmageddon tulevan heprean sanoista har megiddoo eli Megiddon vuori.

[21] Johann Faber (k. 1541), Johannes Eck (k. 1543) ja Hieronymus Emser (k. 1527) olivat Lutherin paavilaisia teologisia vastustajia. Sofisti tarkoittaa viisastelijaa, spekulatiivisen filosofian tai teologian kannattajaa.

[22] Prebenda tarkoitti kirkolle lahjoitetusta maatilasta saatua palkkatuloa, joka käytettiin esimerkiksi pappien ja messujen ylläpitämiseen tai kirkollisia virkoja varten opiskelevien nuorten miesten opintojen kustantamiseen.

[23] Luther tarkoittaa Rooman valloitusta ja ryöstöä vuonna 1527. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V (k. 1558) oli roomalaiskatolisen uskon puolustaja. Hänen joukkonsa kävivät Italiassa sotaa Ranskaa vastaan. Kun keisarin komentajilla ei ollut maksaa palkkasoturiarmeijalleen palkkoja, nämä kääntyivät kohti Roomaa, valloittivat kaupungin ja ryöstivät, polttivat ja hävittivät sitä monen päivän ajan. Monet aikalaiset pitivät Lutherin tavoin Rooman hävitystä lopunajallisena merkkinä paavikunnan tuhosta.

[24] Lutherin aikaan Raamatuissa ei käytetty vielä jaenumeroita, joten raamatunkohtiin voitiin viitata vain luvun tarkkuudella. Lutherin teosten editoijat ovat usein lisänneet oman käsityksensä mukaisen jaenumeron raamattuviitteen yhteyteen. Niinpä Biblia ajattelee Lutherin viittaavan erityisesti jakeeseen Dan. 7:26, kun taas Walch ajattelee jakeita Dan. 7:7, 8.

[25] Kultavuosi oli Lutherin ensimmäisille lukijoille tuttu käsite paavilaisesta teologiasta, missä se tarkoittaa sellaista vuotta, jona paavi lupaa täydellisen eli kaikki synnit kattavan aneen niille, jotka katuvat syntejään, ripittäytyvät ja tekevät pyhiinvaelluksen Roomaan. Ensimmäinen kultavuosi pidettiin vuonna 1300. Kultavuosi on edelleen käytössä Rooman kirkossa. Ne toistuvat säännöllisesti joka 25. vuosi, mutta paavit julistavat myös ylimääräisiä kultavuosia, viimeksi vuosiksi 2015—2016. Lutherin aikalaisille kultavuosi edusti rauhan ja erityisen hengellisen siunauksen aikaa.

Kategoriat
1/2015 Ehtoollinen Kristus

ELÄMÄN LEIPÄ

Juha Muukkonen, pastori, Tornio 

”Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. 25 Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: ’Rabbi, milloin tulit tänne?’ 26 Jeesus vastasi heille ja sanoi: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. 27 Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.’ 28 Niin he sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?’ 29 Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’. 30 He sanoivat hänelle: ’Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? 31 Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niin kuin kirjoitettu on: ’Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi’.’ 32 Niin Jeesus sanoi heille: ‘Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. 33 Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.’ 34 Niin he sanoivat hänelle: ’Herra, anna meille aina sitä leipää’. 35 Jeesus sanoi heille: ’Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. 36 Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.” (Joh. 6:24–36) 

Ruokaihme tunnustekona ja ehtoollisen esikuvana 

Jeesus teki maanpäällisen elämänsä aikana valtavan määrän erilaisia ihmeitä: Hän paransi sairaita, ajoi ulos riivaajia, muutti veden viiniksi, hallitsi luonnonvoimia ja herätti jopa kuolleita. Mutta mikä on se yksi ja ainoa Jeesuksen tekemä ihme, joka kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa? Mikä oli niin tärkeä tunnusteko, että kaikki evankelistat, sekä Matteus, Markus, Luukas että Johannes, halusivat sen evankeliumikirjaansa tallettaa? Se on ensimmäinen ruokaihme, jossa Jeesus ruokkii viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä sekä heidän mukanaan olleet naiset ja lapset. Ja ruokaa jäi vielä niin paljon ylikin, että sitä kerättiin talteen 12 vakallista. 

Raamatun totuudellisuuteen epäilevästi suhtautuvat liberaaliteologit ovat yrittäneet järkeisuskoisesti selittää, että ihmiset tässä vain jakoivat keskenään mukanaan tuomansa eväät. Olisihan sekin toki jonkin sortin ihme, että nälkäiset ihmiset omastaan toisilleen vapaaehtoisesti antaisivat ja että niistä jäisi vielä ylikin ruoantähteitä niin paljon. Mutta Raamattu opettaa ja kertoo yksiselitteisesti, että kysymyksessä oli yliluonnollinen tapahtuma: viisi leipää ja kaksi kalaa lisääntyivät Herran Jeesuksen siunaavien käsien alla tuhatkertaisesti. Evankeliumin kertomus viestittää vastaansanomattomasti ihmeen tapahtumisen. Kyseessä oli ihmisjärjelle käsittämätön ihme – ei mikään yhteisvastuukeräys. 

Jeesus otti leivät, kiitti ja jakoi (Joh. 6:11). Ruokaihme on yksi monista alttarin sakramentin eli Herran Pyhän Ehtoollisen esikuvista. Apostoliseen paimenvirkaan kutsutun saarnamiehen käsien alla Herramme asetussanojen voimasta pieni leipäpalanen ja tilkka viiniä saavat sellaiset ominaisuudet ja mittasuhteet, että ne riittävät ja ravitsevat iankaikkiseen elämään asti. Tapahtuu ihmisjärjelle käsittämätön ihme: Siunatussa leivässä saamme nauttia Kristuksen tosi ruumiin ja pyhitetyssä viinissä Hänen puhtaan sovitusverensä. 

Maanpäällisen elämänsä aikana Jeesus ravitsi ihmeellä nälkäisiä ruumiita, jotka kuitenkin taas pian alkoivat isota uutta ruokaa ja lopulta muuttuivat maan tomuksi. Pyhän Ehtoollisen kautta Vapahtajamme antaa paljon parempaa ja kestävämpää: Hän tyydyttää taivasnälkää ja antaa iankaikkisen elämän ravintoa. 

Ajallinen leipä on monelle tärkeämpi kuin iankaikkinen ravinto 

Ruokaihmeen jälkeen Jeesus sanoo Häntä etsimään tulleille ihmisille: ”Totisesti, totisesti Minä sanon teille: ette te Minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi” (Joh. 6:26). 

Nämä Jeesuksen sanat johdattavat meidätkin tutkimaan itseämme: Miksi me etsimme Jeesusta? Mitä tarkoitusta varten me haluamme kohdata tänään Jumalan? Nuo Jeesusta etsineet ihmiset etsivät Häntä ruumiin ruoan, ajallisen elatuksen takia. He olivat kuitenkin juuri saaneet vastaansanomattoman todistuksen Nasaretin puusepän messiaanisuudesta. Israelin kansan autiomaavaelluksen aikainen mannaihme oli toistunut. Taivaalta oli satanut 1400 vuoden jälkeen taas enkelien leipää (Ps. 78:25). Messiaan käsissä pienen pojan matkaeväät, viisi leipää ja kaksi kalaa, olivat tuhatkertaistuneet; ne olivat riittäneet tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Mutta moni oli tämänkin jälkeen vain kiinnostunut oman vatsansa täyttämisestä! 

Minulta ajoittain kysytään, mitä mieltä olen kirkoissa järjestettävistä parantumiskokouksista, joita mainostetaan sairauksien puolesta rukoilemisella. Sinänsä rukoilemisessa, sen enempää sairaitten kuin terveittenkään puolesta, ei ole mitään pahaa. Mutta jos kirkossa järjestettävän tilaisuuden johtava teema on parantuminen ajallisista ahdingoista, niin silloin ollaan hengellis-teologisesti katsoen niitä, jotka etsivät Jeesusta vain ajallisen leivän vuoksi. Ei sellaisella toiminnalla ole pitkällä juoksulla siunausta. 

Jos keskuksena ja tähtäyspisteessä ei ole syntien anteeksisaaminen, iankaikkinen parantuminen, laki ja evankeliumi, Jumalan sana ja ehtoollinen, niin köykäiseksi se jää. Sairaiden ihmeenomaiset parantumiset sekä muu ajallinen apu ovat aina sivuteema. Pääasia, lopulta ainoa tärkeä ja merkittävä, on syntien anteeksisaaminen Golgatan ristin veressä. Näkyvät merkit ja ihmeet voivat olla vetämässä jotakuta Jumalan sanan puoleen tai uskon alkutaipaleella vahvistamassa luottamusta Jumalan sanaan. 

Mutta useimmat rukouksen kautta ajallisiin ahdinkoihin apua saaneet eivät enää jumalanpalveluksiin ja Jumalan sanan äärelle näytä palaavan. Jeesuksen parantamasta kymmenestä spitaalisesta miehestä vain yksi palasi kiittämään parantajaansa (Luuk. 17:11–19). Niistä tuhansista, jotka olivat nähneet ja kokeneet Jeesuksen ajallisia ihmeitä, ei Vapahtajaa ollut seuraamassa Golgatalle kuin ani harva. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen joukkoon oli rohjennut tulla lopulta 120 sielua (Ap. t. 1:15), mutta tuhannet ja taas tuhannet ajallista apua saaneet olivat ristiinnaulitun hylänneet. 

Sen sijaan ne, jotka ovat tulleet lain ja evankeliumin julistuksen kautta herätetyksi synnin- ja armontuntoon, palaavat Jeesuksen jalkojen juurelle. Helluntaina Pietarin parannussaarna sai aikaan piston kuulijoittensa sydämeen (Ap. t. 2:37). Keskittykäämme siis Raamatun kokonaisen ja täyden sanan esillä pitämiseen. Ihmeet ja merkit seuraavat julis- tusta jos ovat seuratakseen, mutta noilla liitännäisillä sivuseikoilla ei ole lopulta pysyvää merkitystä. Sairaiden paraneminen, ihmeet ja merkit eivät lisää mitään varsinaiseen asiaan: so. uskonvanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. 

Leipää ja sirkushuveja 

Mutta kansa juoksi silloin Jeesuksen aikana – kuten on juossut sen jälkeenkin – lihan perässä. ”Leipää ja sirkushuveja!” oli muinaisten roomalaisten vapaiden miesten eli äänioikeutettujen vaatimus niille, jotka halusivat tulla valituiksi valtion johtomiehiksi. Sitä miestä luvattiin äänestää vaalissa, joka lupasi ruokaa ja huvituksia. Vatsa täynnä katsomassa stadionilla kilpailuja, mikäs voisi olla ihmiselle parempaa ja mukavampaa! Tuo mielihyvää rakastava ja lihan nautintoja etsivä elämäntapa tuhosi aikanaan koko mahtavan Rooman maailmanvallan. 

Kun Rooman miljoonalukuista kansaa aikanaan uhkasi pohjoisesta päin muutamien tuhansien suuruinen sivistymättömien germaanien sotajoukko, niin Rooman miehet eivät viitsineet nousta maataan puolustamaan. Kun barbaarit riehuivat valtakunnan kaupunkien kaduilla tappaen ja ryöstäen, tuhoten ja raiskaten, niin miehet jatkoivat samaan aikaan istumistaan kilpa-areenoiden penkeillä huutaen viininhuuruisessa innossaan kannustusta kilpailijoille. Opittuaan ja totuttuaan siihen, että valtaapitävät tarjosivat äänestäjille helppohintaista huvitusta, ei noista miehistä tositoimiin enää ollut. 

Jeesus ei halunnut äänestäjiä ja kannattajia sen perusteella, että hän jakoi kansalle leipää. Tuo leipäihme oli tarkoitettu vain vahvistamaan Jeesuksen messiaanisuus ja todistamaan Hänen jumaluutensa, ei takaamaan kansalle helppoa ja laiskaa elämää. ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi” – sanat (1. Moos. 3:19) ovat voimassa niin kauan kuin tämä langennut ja lankeemuksen tähden kirottu maailma pysyy. Kerran on koittava uusi maa ja uusi taivas – silloin ei leivän eteen enää tarvitse tehdä raskasta työtä. Silloin ei myöskään enää meissä, jotka olemme päässeet Jeesuksen uskossa uudessa taivasruumiissa tuohon uuteen maailmaan, ole enää pahuutta ja itsekkyyttä. Jeesuksen ruokaihme oli välähdys taivaasta. Ihmisen Pojan kautta synnin tähden langetettu kirous väistyy. 

Hankkikaa iankaikkisen elämän ruokaa 

Tärkein asia ihmeessä on se, että siinä Jeesus kirkastuu taivaasta maan päälle saapuneeksi Messiaaksi, Pelastajakuninkaaksi. Mutta me ihmiset käännämme asiat niin usein omaa itsekästä mieltämme palvelevaksi. Meidän mielemme on kiinni maallisissa, katoavan maailman hetkellisissä iloissa. Ihmiset alkoivat seurata Jeesusta sen tähden, että saisivat itselleen lisää, omia vatsan tarpeita tyydyttääkseen. Kaikkien läsnä olleiden vatsa kyllä täyttyi, mutta monen sydän jäi tyhjäksi. Jeesus haluaa ennen kaikkea täyttää meidän sydämemme, hän tahtoo kirkastaa itsensä – ei vain ajallisten tarpeidemme täyttäjänä – vaan ensisijaisesti ikuisen elämän, totuuden sekä todellisen rakkauden tuojana. 

”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14). Monet ovat saaneet syödä Jeesuksen antamaa leipää, monet kuulla Jeesuksen puhetta, mutta eivät he kaikki ole oppineet tuntemaan Vapahtajaa oman sydämensä Herrana. Monen kohdalla tämän ajallisen elämän murheet ja huolet ohittavat sanoman ikuisesta ja pysyvästä, ohittavat viestin vielä meidän silmiltämme salatusta maailmasta. Jeesus sanoo: ”Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava” (Joh. 6:27). 

Myös vuorisaarnassa Jeesus opettaa: ”… etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matt. 6:33). Turhaa on ihmisen yrittää itse varmistaa omaa elämäänsä, viimeistään kuoleman hetkellä omat varastot ja vakuutukset osoittautuvat pettäviksi ja hyödyttömiksi. Vain ja ainoastaan Jeesuksen antama hengellinen ruoka ja juoma voi pitää ihmisen elävänä, ei mikään ihmistekoinen turva. 

Ihmisen teot ja Jumalan teot 

”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” (Joh. 6:28), kysyivät ihmiset Jeesukselta hänen moittiessaan heitä itsekkäästä ja lyhytnäköisestä leivän tavoittelusta. Mitä kysyjät tarkoittavat sanoilla ”Jumalan teot”? Juutalainen tarkoittaa kysymyksellään sitä, mitkä ihmisen teoista olisivat Jumalalle mieluisia eli mitkä ihmisen teot kelpaisivat Jumalan edessä. Jeesuksen vastaus on kuitenkin yllättävä lakihurskauteen tottuneille ja opetetuille juutalaisille: ”Se on Jumalan teko, että uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (j. 29). 

Jeesus ei ala luetella kymmentä käskyä tai edes niiden tiivistelmää eli rakkauden kaksoiskäskyä: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus porautuu vastauksessaan heti pohjaan asti, Jumalan evankeliumin suureen salaisuuteen asti. Tuo suuri salaisuus eli mysteeri on uskonvanhurskaus, joka on täydellinen vastakohta ihmisen järjelle ymmärrettävälle lakivanhurskaudelle. Uskonvanhurskaudessa saadaan kaikki alusta loppuun asti Jumalalta lahjana. 

Lakivanhurskaudessa on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihmisestä itsestään: Ihmisen omasta kilvoituksesta tai laintäyttämisestä, ihmisen omasta valinnasta. Jeesukseen uskominen on tämän vastakohta: Siinä Jeesus tekee, tahtoo ja valitsee. Jeesuksen täytetty työ ja luottamus sen riittävyyteen on vanhurskauden ja Jumala-suhteen kaikkein tärkein ja luovuttamattomin asia. 

Viime vuosituhannen lopulla roomalaiskatoliset ja luterilaiset sorvasivat yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Tuon julistuksen tavoitteena oli saada vanhurskauttamisoppia koskevat keskinäiset yli 400-vuoden takaiset, vielä voimassa olevat oppituomiot kumotuiksi. 

Taustalla on se, että paavin kirkon käsitys ihmisen kelpaamisesta Jumalalle perustuu ihmisen ja Jumalan väliseen yhteistyöhön. Latinaksi tuo asia ilmaistaan sanalla synenergismi. Rooman kirkon opetuksen mukaan ihmisellä on itse kyky vaikuttaa omaan pelastumiseensa, ottaa askelia kohti Jumalaa. Nuo ihmisen ottamat askeleet, hyvät teot, ovat tuon kirkon opetuksen mukaan edellytys ja peruste, Jeesuksen sovitustyön lisäksi ja sen rinnalla, ihmisen vanhurskauttamiselle eli pelastumiselle. 

Noin 500 vuotta sitten saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther kuitenkin oman henkilökohtaisen uskonkriisin jälkeen totesi, että tuo paavin kirkon opetus ei ole sopusoinnussa Raamatun opetuksen kanssa. Ihminen vanhurskautetaan eli julistetaan ja luetaan Jumalalle kelpaavaksi taivaskansalaiseksi yksin Kristuksen tähden, yksin armosta ja yksin uskon kautta. 

Mitään ihmisen tekemiä ja vaatimia lisäyksiä ei tuohon voi eikä saa liittää. Muutoin Jumalan kertakaikkinen sovitustyö Golgatan ristillä turhennettaisiin ja ihminen jäisi riutumaan lain alle – tai vaihtoehtoisesti ylpistyisi pinnallisesta ja näennäisestä menestyksestään lain noudattamisessa. Jumala lahjoittaa itse meille evankeliumin kautta uskon. Evankeliumi tarkoittaa laajassa merkityksessään sekä omantunnon Jumalan edessä syylliseksi tekevää lakia että sovituksen riemusanomaa: Jeesus täytti lihassaan meidän puolestamme lain ja sijaiskärsijänä otti vastaan meille kuuluvan rangaistuksen ja tuomion. Kaikki pelastukseen kuuluva on Jumalan tekoa ja valintaa, ei meidän ihmisten. 

Jumalaton ja synteihinsä kuollut ihminen julistetaan taivaan torilla taivaskansalaiseksi ilman tuon ihmisen ainuttakaan omaa tekoa. Siinä on evankeliumi kuolleelle. Ei haudassa makaava mätänevä Lasarus voinut itse omasta tahdostaan totella Jeesuksen huutoa: ”Lasarus, tule ulos!” (Joh. 11:43) Kuolleen on mahdotonta nousta itse haudastaan. Mutta Jumalan maailmassa onkin niin, että sen mitä Jumala vaatii ja käskee, sen hän itse myös täyttää. 

Jeesus kääntää ihmisten kysymyksen nurinniskoin. Ihminen kysyy, mitä hän itse voi tehdä Jumalaa miellyttääkseen ja pelastuakseen. Jeesus vastaa: Pelastus onkin Jumalan teko, ei ihmisen! Jumala vaikuttaa ihmisessä uskon, joka kohdistuu Jumalan työhön, Hänen aikaansaamaansa, tahtomaansa ja vaikuttamaansa. Uskokin on Jumalan vaikuttamaa ja synnyttämää, ei siis vähimmässäkään määrin ihmisen itse aikaansaamaa. Pelastuksessa tekijänä ja tahtojana, subjektina, on Jumala. Hän antaa sanansa ja armonvälineidensä kautta lahjaksi uskon synnit sovittaneeseen Jeesukseen. 

Sinäkin saat tänään, tässä ja nyt, uskoa tuon lahjavanhurskauden omalle kohdallesi. Siitä huolimatta, että et ole pystynyt ainoatakaan Jumalan lakia ja käskyä täyttämään. Olet rakastanut maailmaa ja itseäsi enemmän kuin Jumalaa, olet pitänyt vanhempasi halpana, olet vihannut veljeäsi ja siskoasi, syyllistynyt sydämessäsi murhaan, olet ollut haureellinen ja tehnyt huorin – vähintään sydämessäsi. Olet käyttänyt omaksi hyödyksesi toisille kuuluvaa omaisuutta, olet valehdellut ja himoinnut sydämessäsi sitä, mikä ei sinulle kuulu. 

Tällaisena, kaikki lait rikkoneena, saat uskoa Jeesukseen, joka sinun ja minun puolesta täytti tuon lain. Tällaisina Herra on jo ottanut meidät syliinsä ja pessyt pyhässä kasteessa verisen rääpäleen puhtaaksi omalla verellään.  

Rukoilemme: Pyhä Jumala, rakas Taivaan Isä. Kiitos, että saan varmasti luottaa rakkauteesi ja hyväksyntääsi Jeesuksen tähden. Vahvista ja lisää uskoani Sinuun ja Sanaasi. Aamen. 

Saarna neljäntenä paastonajan sunnuntaina  

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Kristus Vanha Testamentti

Kristus Vanhassa testamentissa – Hugo Odeberg

”Ilman Vanhaa testamenttia ei ymmärretä Uutta testamenttia.” ’Ja Hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä Hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.’ (Luuk. 24:25–27) Tämä osoittaa Hänen opettavan heitä näkemään, että Raamattu puhuu ensimmäisestä luvusta lähtien Hänestä.”

Ruotsalainen Hugo Odeberg (1898-1973) toimi Lundin yliopiston eksegetiikan professorina vuosina 1933-64. Hänen kirjoituksensa ”Kristus i Gamla Testamentet” (Göteborg 1969), suom. Kristus Vanhassa testamentissa, on rautaisannos hänelle, joka haluaa ymmärtää Raamattua oikein, sen itse ilmoittamasta keskuksesta eli Kristuksesta käsin. Odeberg on syvällisesti perehtynyt juutalaiseen raamatunselitysperinteeseen. Tämä antaa oikean lähtökohdan alun perin juutalaisuuden keskellä eli Vanhan testamentin maailmassa saarnatun evankeliumin ymmärtämiseen. Odebergin teos ansaitsee tulla luetuksi.

”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen.” (Ilm. 5:12)

Juha Muukkonen, pastori, Tornio

Nyt pääset lukemaan tätä pientä kirjasta kuvaa klikkaamalla. Kirjan sivuja selailet joko nuolinäppäimillä tai klikkailemalla hiirenosoitin lähellä sivun kulmaa.  Lukeminen ja selaileminen myös helpottuvat kun avaat sivun koko ruudulle F11-näppäimellä (toimii useimmissa selaimissa). Tilaa kirjanen Luther-divarista.

Kristus Vanhassa testamentissa - Hugo Odeberg
Kristus Vanhassa testamentissa – Hugo Odeberg
Kategoriat
Hallitus Joulu Kristus

Riemullista joulua!

”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas.” (Jes. 9:5)

”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Riemullista Vapahtajamme syntymäjuhlaa ja siunattua uutta vuotta!

Concordia ry

Kategoriat
Hallitus Kristus Martti Luther

Lutherin Invocavit-saarnat alati ajankohtaisia

Aikamme kannanottoja ja mielipiteitä seuratessa huomaa, miten paljon on sekaannusta hyvin perustavien kristillisten oppien kohdalla. Näyttää siltä, että moni ihminen ei käsitä esimerkiksi vanhan ja uuden liiton välistä eroa Raamatussa.

Uskonpuhdistuksen alkuvaiheissa nousi henkilöitä, jotka näyttivät kannattavan Lutheria, mutta sitten kävi ilmi, että heillä oli olennaisesti erilainen käsitys kristillisestä opista. Nämä henkilöt, mm. Karlstadt, joka oli teologian tohtori, olivat sitä mieltä, että Luther ei ollut mennyt tarpeeksi pitkälle uskonpuhdistuksessa. Luther oli tässä vaiheessa Wartburgin linnassa henkipattona. Kuullessaan huolestuttavia uutisia Wittenbergistä hän lopulta päätti lähteä salaa sinne.

Wittenbergissä Luther piti ns. Invocavit-saarnat, joiden avulla hän sai hillittyä em. hurmahenkien turmiollisen vaikutuksen. Näissä saarnoissa Luther osoittaa Raamatun perusteella, mikä on puhdas evankeliumin oppi. Luther varoittaa siitä, että Karlstadtin kaltaiset henget kieltävät tosiasiallisesti Kristuksen ja evankeliumin.

Luther käsittelee näitä kysymyksiä myös eräissä muissa teoksissaan, kuten teoksessaan Taivaallisia profeettoja vastaan (ei toistaiseksi suomennettu).

Ohessa näyte Invocavit-viikon saarnoista. Siinä Luther puhuu kuvista. Innostakoon tämä lukemaan lisää.

”Nyt siirrymme puhumaan kuvista. Niistä sanomme, ettei asian tarvitse olla tietyllä tavalla, vaan vapauden on vallittava. Me voimme pitää kuvia tai olla pitämättä, vaikka olisi tosin parempi olla ilman niitä. En suosi kuvia. Aikanaan syntyi ankara riita kuvista keisarin ja paavin kesken. Keisari katsoi, että hänellä oli valta kieltää kuvat kokonaan, mutta paavi tahtoi, että niitä piti olla. Molemmat erehtyivät. Sen vuoksi on myös vuotanut paljon verta. Paavi pääsi voitolle ja keisarin täytyi kärsiä tappio. Miksi tämä riita syntyi? Koska he tekivät vapaudesta asian, jonka piti olla juuri tietyllä tavalla. Sitä Jumala ei voi sietää. Tahtoisitko sinä tehdä toisin kuin korkea Majesteetti on päättänyt? Et mitenkään, vaan sinä annat periksi. Te luette (2. Moos. 20:4): ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla.” Tällä pohjalla te seisotte ja tämä on teidän perustanne. Nyt katsomme, miten vastustajamme sanovat: Ensimmäinen käsky vaatii palvomaan vain yhtä Jumalaa eikä kuvaa, kuten sen jälkeen sanotaan: ”Älä näitä palvo.” Tässä on kielletty palvominen mutta ei tekemistä. Näin tulee perusta horjuvaksi ja epävarmaksi. Niinpä niin, sinä tuumit, tekstissä sanotaan: ”Älä tee itsellesi kuvaa.” Sanotaan kuitenkin myös: ”Älä niitä palvo.” Kuka uskaltaa noin epävarman käskyn perusteella hävittää kuvat? En ainakaan minä. Eivätkö edelleen Nooa, Aabraham ja Jaakob rakentaneet alttareita? Kuka sen voi kieltää? Meidän on se myönnettävä. Korottihan vielä Mooses vaskikäärmeen, kuten 4. Mooseksen kirjassa (4. Moos. 21:9) luemme. Mitä voit tähän sanoa? Mooses itse oli kieltänyt tekemästä kuvia ja kuitenkin hän itse teki kuvan. Onhan näet käärmekin kuva. Mitä tähän sanomme? Edelleen: olihan temppeliin tehty kaksi siivellistä kerubia armoistuimen yläpuolelle (2. Moos. 37:7). Ajatella! Juuri siihen, missä Jumala tahtoi häntä palvottavan! Meidän on siis tunnustettava, että saamme tehdä ja pitää kuvia, mutta emme palvoa niitä. Jos niitä kuitenkin palvotaan, ne täytyy lyödä rikki ja poistaa. Niin teki kuningas Hiskia, kun hän löi rikki Mooseksen pystyttämän vaskikäärmeen (2. Kun. 18:4).

Kuka nyt olisi niin rohkea että sanoisi, kun häneltä vaaditaan vastausta: ”Onhan kuvia palvottukin.” Hänelle sanottaisiin: ”Mikä sinä olet syyttämään meitä siitä, että olemme palvoneet kuvia?” Luuletteko heidän myöntävän sen, vaikka se kuitenkin on totta? Emme voisi silti heitä pakottaa tunnustamaan. Katsokaa, kuinka he ovat menetelleet, kun minä hylkään teot, jotka eivät perustu uskoon. He sanovat: Luuletko, että meiltä puuttuu usko tai että teemme tekoja ilman uskoa? Silloin en voi heitä enempää pakottaa, vaan minun on pantava taas pillit pussiin, sillä jos he saavat hiuksen leveyden verran, he tekevät siitä satoja kilometrejä. Sen vuoksi olisi pitänyt saarnata, etteivät kuvat ole mitään ja ettei Jumalalle tehdä sillä mitään palvelusta, kun pystytetään kuvia. Kun niin olisi menetelty tässä asiassa, kuvat olisivat itsestään hävinneet.

Niin kuin minä olen tehnyt, teki Paavali Ateenassa. Hän meni heidän kirkkoihinsa ja näki kaiken heidän epäjumalanpalveluksensa, mutta hän ei lyönyt ketään päin naamaa vaan astui keskelle toria ja sanoi: ”Te Ateenan miehet olette kaikki epäjumalanpalvelijoita”(Ap. t. 17:22). Hän saarnasi epäjumalia vastaan, mutta ei väkivalloin repinyt ketään niistä irti. Sinä sen sijaan tahdot tehdä sillä tavalla ja saada aikaan mellakoita, särkeä alttarit ja repiä kuvat. Luuletko siten hävittäväsi kuvat? Ei siitä mitään tule. Sinä saat ne vain varmemmin pysymään paikallaan. Jos sinä täällä kaadat kuvat, arveletko tehneesi saman Nürnbergissä ja kaikkialla maailmassa. Et suinkaan. Pyhä Paavali istuutui laivaan, kuten me luemme Apostolien teoista (Ap. t. 28:11). Laivaan oli maalattu tai veistetty kaksoisjumalien kuvat. Hän antoi viedä itsensä laivaan eikä kysellyt mitään. Hän ei repinyt niitä irti. Onko sitten Luukkaalla jokin tähdellinen syy kuvailla noita kaksoisjumalia? Epäilemättä. Hän on siten tahtonut osoittaa, etteivät ulkonaiset asiat tee uskolle mitään vahinkoa. Sydän ei saa riippua niissä kiinni eikä rohkeus olla niistä riippuvainen. Näin meidän tulee saarnata ja puhua ja antaa yksin sanan vaikuttaa, kuten sanoin. Sen täytyy ensin ottaa ihmisten sydämet vangeikseen ja valaista ne. Me emme ole niitä, jotka sen tekevät. Sen takia apostolit kerskuvat olevansa sanan palveluksessa (Room. 11:13). He on sanan palvelijan virka (ministerium verbi), mutta heillä ei ole toimeenpanovaltaa (ministerium executionis). Tästä asiasta on nyt puhuttu kylliksi.”

Miten Jumala uudistaa kirkkoa. Invocavit-saarnat v. 1522, s. 36–38. Pieksämäki 1996 (SLEY). Nämä saarnat on julkaistu aiemmin Lutherin Valituissa teoksissa, osa III

Kategoriat
Eksytys Kirkko Kristus Luther-divari Marttyyri

Ilmestyskirjan selityksestä ilmestynyt uusi painos

Ilmestyskirja kiehtoo ihmisiä. Useita vuosia sitten julkaisemamme professori Siegbert Beckerin Ilmestyskirjan selitys sai erittäin positiivisen vastaanoton. Eräs henkilö muun muassa kommentoi: ”Nyt minä uskallan lukea Ilmestyskirjaa!”

Beckerin teoksesta on nyt ilmestynyt uusi tarkistettu painos. Tilaukset: Luther-divari, Mechelinkatu 49, 00250 HELSINKI

Kaukainen voittolaulu Ilmestyskirjan selitys - Siegbert W Becker
Kaukainen voittolaulu Ilmestyskirjan selitys – Siegbert W Becker

Kategoriat
Kristus Teologia

Martti Vaahtorannan outo teoria

Pastori Martti Vaahtoranta, Pyhän Marian seurakunnan paimen, tuo joulun jälkeisen sunnuntain saarnassaan (30.12.2012) oudon teorian:

”Voimme ehkä kuvitella Herran ihmiseksi tulemisen ikään kuin unena, johon Hänet matkansa aluksi nukutettiin ja johon Hän myös vapaaehtoisesti suostui silti jumaluudestaan luopumatta. Ehkä oli ennalta sovittu, milloin, missä vaiheessa, millä tavoin ja millä voimalla Jeesuksen jumaluus, Hänen persoonansa todellinen salaisuus, alkaisi nousta kirkkaudestaan luopuneen Jumalan ja Marian Pojan tajuntaan ja lopulta muidenkin nähtäväksi.” (koko saarna luettavissa: http://marttivaahtoranta.omasivu.fi/joulun-jalkeinen-sunnuntai-30-12-2012/ sekä kuunneltavissa: http://www.marianseurakunta.fi/saarnat)

Pääasiallisesti kyseinen saarna on hyvä, mutta tämä teoria särähtää siinä pahasti. Vaahtoranta tietää varsin hyvin, ettei hänen ajatuksilleen löydy yhtään mitään Raamatun suoraa tukea. Ensimmäinen kohta, jossa Jeesus lausuu jotakin itsestään, on Luuk. 2:48–49: ”Ja hänet nähdessään hänen vanhempansa hämmästyivät, ja hänen äitinsä sanoi hänelle: ’Poikani, miksi meille näin teit? Katso, sinun isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua.’ Niin hän sanoi heille: ’Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?’” Ks. myös Joh. 3:13: ”Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.”

Vaahtoranta viittaa jatkossa juuri em. keskusteluun, jonka tapahtumahetkellä Vapahtajamme oli 12-vuotias. Huomatkaamme, että jo ensimmäisessä lausumassaan Jeesus oli täysin tietoinen erikoislaatuisesta kutsumuksestaan, siitä, kuka hän on ja mitä varten hän on tänne tullut!

On mielestäni perusteltua päätellä seuraavasti: koska Jeesus oli tosi Jumala, joka tietää kaiken, on hänen täytynyt syntyä sellaisena, joka tietää kaiken, mukaan lukien sen, että hän on Jumala. Jos hän syntyi tietämättä sitä, silloin hän ei voinut olla Jumala.

Ikävä kyllä, vaikka Vaahtoranta tahtoo pitää kiinni oikeaoppisesta kristologiasta, todellisuudessa tämä teoria sotii sitä vastaan.

HL