Kategoriat
4/2014 Lehdet Rippi

Rippi

Esko Murto, pastori, Helsinki

Ripillä tarkoitetaan kristillisen seurakunnan ja sielunhoidon osana olevaa toimitusta, joka keskittyy syntien tunnustamiseen ja synninpäästöön. Rippi voidaan toimittaa isommalle joukolle kerrallaan, jolloin sitä kutsutaan yleiseksi ripiksi tai yksittäiselle uskovalle, jolloin kyse on yksityisripistä eli salaripistä. Silloin kun yksittäinen seurakuntalainen tunnustaa omat syntinsä (koko) seurakunnan edessä, kyse on julkiripistä.

 

Raamatullinen tausta Kristuksen lähetyskäskyssä

Ripin raamatullinen tausta liittyy Kristuksen apostoleilleen antamaan käskyyn julistaa evankeliumia ”kaikille luoduille”. Siinä missä saarnaaminen yleensä tapahtuu yleisesti ja julkisesti, rippiin sisältyy mahdollisuus henkilökohtaiseen ja yksityiseen julistamiseen. Ripin perustana on selkeä Kristuksen asetus. Käsky julistaa evankeliumia ei tarkoita pelkästään yleistä saarnaamista, vaan siihen sisältyy velvoitus ja valtuutus käyttää ns. avaintenvaltaa eli sitoa katumattomat synteihinsä ja päästää katuvat synneistään.

”Avaintenvalta” eli valta päästää ja sitoa Jumalan sanan nojalla kuuluu perimmältään koko Kristuksen seurakunnalle (Matt. 18: 17), joskin tämän vallan julkinen käyttäminen on kirkossa normaalioloissa uskottu seurakunnan kutsumalle pastorille. Käskyn ja valtuutuksen avaintenvallan käyttämiseen Jeesus antaa ensin Pietarille (Matt. 16:19) ja sitten koko opetuslasten joukolle (Matt. 18:18). Avainten käyttämisessä apostolit eivät toimi omissa nimissään, vaan ovat Jeesuksen lähettämiä: ”Niin kuin isä on lähettänyt minut. niin lähetän minäkin teidät” (Joh. 20:21). Siksi he voivat todellisesti antaa anteeksi syntejä (Joh. 20:23) koska niin toimiessaan he eivät edusta itseään, vaan toimivat Kristuksen lähettiläinä ja ”Jumala kehottaa heidän kauttaan” (2. Kor. 5:20).

Katumukseen liittyvä syntien tunnustaminen kuvataan mm. Ap. t. 19:18: ”Monet niistä, jotka olivat tulleet uskoon, menivät ja tunnustivat ja ilmoittivat tekonsa.” Jaakobin kehotuksessa sairaiden puolesta rukoilemiseen on läsnä myös ymmärrys syntien tunnustamisesta toisten kristittyjen kuullen (erit. seurakunnan vanhimpien, jotka siinä tilanteessa on kutsuttu paikalle). Tällainen katumus ja siihen julistettu armahdus ”pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden” (Jaak 5:16–20).

 

Rippi kirkon historiassa – julkisesta päästämisestä yksityiseen armahdukseen

Varhaisimman kristillisyyden piirissä ei ainakaan laajalti ja vakiintuneena tapana tunnettu nykyisenkaltaista yksityisrippiä, vaan syntien tunnustaminen tehtiin koko seurakunnan kesken. Uuden testamentin kirjeiden kehotukset syntien tunnustamiseen (esim. 1. Joh. 1:9) viittaavat siihen, että seurakunnan elämässä oli sijansa julkiselle katumukselle.

Vakavien lankeemusten kohdalla kirkkokuri johti seurakunnan yhteydestä erottamiseen (ekskommunikaatio). Julkinen katumus ja sitä seurannut synninpäästö (absoluutio) antoivat mahdollisuuden palata takaisin seurakunnan yhteyteen (rekonsiliaatio). Tällaisesta käytännöstä on osoitus jo Paavalin kirjeissä Korintin seurakunnalle (ekskommunikaatio 1. Kor. 5:1–5 ja rekonsiliaatio 2. Kor. 2:5–11). Tällaisen synninpäästön julistaminen oli piispan tehtävä, ja siihen monessa tapauksessa liittyi jopa usean vuoden mittainen katumusaika.

Kelttiläisen kristillisyyden piirissä, varsinkin luostareissa, oli kehittynyt erityinen ripittäytymisen muoto – salarippi – jossa syntiä tehnyt tunnusti rikkomuksensa yksityisesti toiselle kristitylle ja sai tältä synninpäästön. Tällaisessa ripissä käsiteltiin lieviäkin rikkomuksia – eli siis sellaisia, joista ei olisi ollut syytä langettaa seurakunnasta erottamista. 500-luvuIle tultaessa tapa alkoi levitä Brittein saarilta mantereelle, ja sydänkeskiajalle tultaessa siitä oli tullut yleisin ripin muoto koko läntisessä kristikunnassa. Samoihin aikoihin, joskin tästä erillään, Idän kirkossa oli syntynyt myös omanlaisensa yksityinen syntientunnustamisen toimitus, katumuksen mysteerio, joka oleellisilta osiltaan vastasi läntistä yksityisrippiä.

Yksityisripin yleistymisen myötä ripittäytymisen luonne muuttui yhteisöllisestä vapauttamisesta yksityisen synninpäästön suuntaan. Missä varhaiskirkollinen rippi oli ollut ennen kaikkea seurakunnan yhteyteen takaisin ottamisen toimitus, keskiajalla yleistynyt rippi oli ripittäytyjän omien syntien anteeksisaamisen sakramentti. Samalla rippi siirtyi piispojen yksinoikeudesta paikallisten munkkien ja pappien, erityisesti kirkkoherrojen vastuulle. Kaikkein vakavimmista synneistä täytyi yhäkin saada synninpäästö piispalta tai jopa paavilta.

Keskiaikainen katolinen rippi edelsi ehtoolliselle osallistumista, ilman rippiä ei ollut yleensä mahdollista osallistua ehtoollispöytään. Kirkkovuodessa erityisesti pääsiäistä edeltävä paastonaika nähtiin rippiajaksi, jonka kautta valmistauduttiin pääsiäisenä tai kiirastorstaina nauttimaan alttarin sakramentti.

Ripin keskeiset osat olivat 1) katumus, 2) synnintunnustus, 3) synninpäästö ja 4) hyvitystyöt. Kirkko laati ripittäytyjien avuksi valmiiksi sanoitettuja synnintunnustuksia, sekä pieniä oppaita omien syntiensä tutkimista ja tunnustamista helpottamaan. Laajalti vallitsi käsitys siitä, että vain ripissä nimeltä mainitut synnit saatiin anteeksi – tästä johtuen ripittäytyjän täytyi valmistautua rippiinsä hyvin, että osasi tunnustaa kaiken tunnollaan olevan. Synnintunnustuksen pohjalla tuli olla aito katumus, joka ei toivonut syntejä anteeksi pelkästään rangaistuksen pelosta vaan todellisen rakkauden liikuttamana.

 

Ripin arvostusta ja kritiikkiä luterilaisessa uskonpuhdistuksessa

Martti Lutherin ja luterilaisen uskonpuhdistuksen suhtautuminen rippiin oli samalla sekä arvostava että kriittinen. Rippi listataan vielä esim. Augsburgin tunnustuksessa yhtenä sakramenttina kasteen ja ehtoollisen rinnalla, mutta myöhemmin sitä ei enää mielletty sakramentiksi; vaikka rippiin liittyikin vahva Jumalan lupaus, siinä ei kuitenkaan ollut sellaista aineellista elementtiä jota sakramenteissa tuli olla.

Vaikka rippi menettikin luonteensa sakramenttina, luterilaiset uskonpuhdistajat halusivat säilyttää sen kirkon elämässä. (Esim. Augsburgin tunnustus XI: ”Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä”. Samaten tunnustuksen puolustus XII: ”Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat”. Toisin kuin uskonpuhdistusta edeltänyt katolisuus, luterilaiset kuitenkin sitoivat ripin vahvasti kasteen sakramenttiin. Kasteessa saatu armo ei hävinnyt tai rauennut, vaikka ihminen myöhemmin tekikin syntiä. Hän ei tarvinnut kasteen tilalle ripin sakramenttia, vaan hänen tarvitsi vain palata takaisin siihen mistä oli langennut, ja rippi miellettiin juuri tällaiseksi kasteen armoon palaamisen toimitukseksi. Rippi sai voimansa kasteesta ja se toi katuvan takaisin kasteen liittoon.

Keskiaikaiseen rippikäytäntöön kuulunut syntien luettelemisen vaatimus hylättiin uskonpuhdistuksessa. Luterilaiset käsittivät, että ihminen ei kykene itse edes käsittämään koko syntinsä syvyyttä, ja siksi oli mahdotonta edes olettaa että perisynnin läpäisemä ihminen pystyisi riittävästi tekemään selkoa rikkomuksistaan. Rippi sai näin aikaisempaa sielunhoidollisemman luonteen; sen tarkoituksena ei ollut niinkään ”nollata tilejä” Jumalan kirjanpidossa, vaan lohduttaa katuvaa, vahvistaa häntä uskossa ja saattaa hänet takaisin sen armon piiriin, josta hän oli langennut pois.

Vaikka vaatimus aidosta katumuksesta tietenkin jollain tasolla säilyi, se ei kuitenkaan enää tullut rippitoimituksen kannalta keskeiseen osaan. Tässäkin vaikutti luterilaisten ymmärrys perisynnistä: perisynti on niin syvää luonnon turmelusta, että se jo itsessään tekee mahdottomaksi täydellisen ja aidon katumuksen.

Suhtautuminen hyvitystöihin oli torjuva. Vanhan kirkon rippikäytännössä synninpäästöön liitettiin usein velvoitus tiettyihin hyvitystöihin. Syynä tälle nähtiin 1) tarve tähdentää seurakunnalle, miten vakavasta asiasta synnissä on kyse, 2) keino koetella ripittäytyjän katumuksen aitoutta ja 3) langenneen hengellisen hyvinvoinnin lisääminen hurskaita tekoja tekemällä. Keskiajankaan kirkko ei virallisesti opettanut. että hyvitystyöt sinällään toisivat syntien anteeksiantamuksen, joskin tavallisen kansan parissa tällainen usko usein eli. Siksi luterilaiset hylkäsivät tarpeettomina ja suorastaan haitallisina hyvitystyöt, sillä sellaiset käytännössä olivat omiaan hämärtämään keskeisimmän opinkohdan uskonvanhurskautta koskien. On tosin
myönnettävä, että myöhäisempi kehitys (usein yhteiskunnallinen enemmän kuin kirkollinen) sisällytti rikoksesta tuomittujen rangaistukseen vaatimuksen julkiripistä, mikä jo rikkoi rippiin kuuluvaa vapaaehtoisuuden periaatetta vastaan, sekä määräsi julkiripin osaksi julkisia häpeärangaistuksia (esim. jalkapuu). Näin esivallan miekka tuotiin osaksi armahduksen sakramenttia tavalla, jota kirkon itsensä parissa arvosteltiin ja vastustettiinkin.

Vaikka uskonpuhdistajat pitivät rippiä suuressa arvossa, muuttaminen pakosta vapaaehtoiseksi johti ripin selkeään vähentymiseen luterilaisessa kirkossa. Rippi kuitenkin eli osana ehtoolliselle valmistautumista, ja usein edellytettiin että ehtoolliselle ilmoittaudutaan ennen jumalanpalvelusta – ja tämän ilmoittautumisen yhteydessä oli paikkansa myös ripillä. Ehtoollista edeltävä rippi sai kuitenkin aiempaa enemmän katekeettisia eli uskonoppia opettavia piirteitä. Rippiä ei nähty välttämättä niinkään syntien tunnustamisen ja synninpäästön kautta, vaan se miellettiin tilanteeksi, jossa pappi saattoi kuulustella ja opettaa ehtoollisen sakramenttia koskien, ja niin varmistua siitä että sakramentin nauttivat ymmärsivät, mihin olivat osallistumassa.
Usein ehtoolliselle valmistava kuulustelu ja rippi erotettiin siten, että kuulustelu tapahtui henkilökohtaisesti, mutta itse synnintunnustus ja synninpäästö toimitettiin koko joukolle.  Vähitellen kehittyi tapa viettää ehtoolliselle osallistuvien kanssa kirkossa rippipalvelus sunnuntaiaamuna ennen varsinaista jumalanpalvelusta. Sitä mukaa kun ehtoolliselle ilmoittautumisesta luovuttiin ja rippi ja kuulustelu sakramentin nauttimisen ennakkoehtona jäi pois, jumalanpalvelusta edeltävä rippipalvelus lyheni ja siirtyi osaksi jumalanpalveluksen johdanto-osiota.

Kansanherätysten parissa 1700– ja 1800–luvuilla rippiin suhtauduttiin usein epäluuloisesti. Vaikka herätysliikkeet painottivat katumusta ja syntien tunnustamista, muodollista ripittäytymistä papille vieroksuttiin. Pääpaino oli ihmisen aidossa katumuksessa ja mielenmuutoksessa, ei niinkään ”mekaanisessa” syntien tunnustamisessa ja synninpäästössä. Poikkeuksena tästä on lestadiolaisuus, jossa rippi on ollut suorastaan hyvin korostuneessa asemassa.
Ripin uusi tuleminen 1900-luvulla

Suomen kirkon katekismus 1893 sisälsi ripistä vain hyvin lyhyen osion. Kirkkokäsikirja ei lainkaan tuntenut yksityisen ripin toimitusta. Sielunhoitoa toki harjoitettiin, mutta se tapahtui enemmänkin vapaamuotoisen
keskustelun kautta.

Varsinaisesti ripin uusi tuleminen alkoi sotien jälkeen syntyneen sielunhoidosta kiinnostuneen liikehdinnän
myötä. Sielunhoito alettiin nähdä aiempaa keskeisempänä osana seurakunnan työtä, ja ripille nähtiin
merkitys yhtenä työvälineenä sielunhoidon palveluksessa. Ripin luonne muuttui yhä enemmän ihmisen
syyllisyydentunteiden käsittelemiseen entisen ”juridisen” ajattelun sijaan. Ripissä ei niinkään keskitytty
ihmisen ja Jumalan välien korjaamiseen, vaan ihmisen itsensä kokemaan huonouteen ja hänen epäilyksiinsä.

Sielunhoidollisen ripin rinnalla rippikiinnostusta on lisännyt myös 1900-luvun loppupuolella luterilaisessa kirkossa vahvistunut kiinnostus kirkon historiaa, liturgiaa ja vanhoja hartauden muotoja kohtaan.
Ripin merkitys luterilaisessa hartauselämässä

Yleisen ripin asemaa yhteisen jumalanpalveluksen osana tuskin kukaan kyseenalaistaa – paitsi korkeintaan
siitä syystä, että/jos se olemassaolollaan on johtanut yksityisen ripin häviämiseen (käytännössä) luterilaisista seurakunnista. Mitä yksityisellä ripillä sitten olisi annettavaa?
Henkilökohtaisuuden siunaus

Koska rippi on pohjimmiltaan evankeliumin julistamista se tuottaa samaa hyvää hedelmää kuin Jumalan sana muutenkin: se vahvistaa uskoa ja tuo rauhan omalletunnolle. Siinä missä evankeliumin saarna on tarkoitettu yleisesti kaikille, on ripin yhteydessä käytetty sana tarkoitettu tietylle ihmiselle tiettyyn tilanteeseen. Siinä on ripin erityinen hyöty. Ripin avulla voidaan voittaa omantunnon kuvitelmat siitä, että juuri tätä syntiä ei kuitenkaan anneta anteeksi, tai että yleisesti kuulutettu armo ei siltikään koske juuri minua. Rippi henkilökohtaisuudellaan armahtaa epäilevää sydäntä.
Sielunhoidollinen apu

Kaikki sielunhoito ei ole rippiä, ja rippi ei aina vaadi osakseen sielunhoidollista keskustelua. Joskus on jopa eduksi pitää nämä kaksi erillään. Usein kuitenkin rippi antaa mahdollisuuden ripittäytyvälle purkaa sydäntä rasittavia asioita, ja sanoittamalla ne, saada järjestystä omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kristityn ajattelussa hengelliset totuudet ja luomiseen sisältyvät tuntemukset ja pelot kulkevat limittäin. On tärkeä käsittää, että rippi ei ole terapiaa. Mutta se silti voi antaa helpotusta myös näissä asioissa.
Taistelu syntiä vastaan

Rippiä usein ajatellaan pelkästään ”nollaustilanteena” jossa pyyhitään pois syntien taakka ja sen jälkeen jatketaan niin kuin ennenkin. Tämän lisäksi rippiin kuitenkin myös sisältyy pyhityselämää palveleva ulottuvuus. Varsinkin säännöllinen ripittäytyminen on mitä enimmässä määrin sitä ”lihan kuolettamista”, johon Raamattu ohjaa. Tunnemme että rippiin liittyy usein tietty kynnys – emme oikein tahtoisi ripittäytyä, koska meistä on inhottava puhua julki syntejämme. Kuitenkin juuri näin tekemällä me kuoletamme omaa syntistä lihaamme. Kun salatut asiat tuodaan julki, jo siinä jotain synnin salamyhkäisyyteen perustuvasta orjuuttavasta voimasta saadaan murrettua. Samalla rippi pakottaa meitä ottamaan oma syntimme vakavasti. Kun ripittäydymme, me samalla saarnaamme itsellemme, muistuttaen
siitä että synti ei ole olankohautuksella sivuutettava juttu.
Onko tarvetta rippikäytännön vahvistamiseen?

Tarvitseeko luterilainen seurakuntaelämä yksityisripin vahvistamista? Jos sellaiseen ei ole tarvetta, sitä tarvetta ei tarvitse keinotekoisesti synnyttää. Kuitenkin vanhojen kirkkotapojen suhteen ON hyvä miettiä,
miksi ne aikoinaan ovat syntyneet, levinneet ja säilyneet. Kristikunta käytti yksityisrippiä tuhat vuotta ja myös uskonpuhdistajat pitivät sitä hyvin arvokkaana asiana – tuskin syyttä kuitenkaan?

Yksi yksityisripin kynnystä kohottava tekijä on se, että se usein mielletään ikään kuin ”äärimmäiseksi keinoksi”. Jos mikään muu ei auta omaatuntoa rauhoittumaan, sitten viime keinona voidaan kokeilla myös
rippiä.  Näin rippi tulee erityistoimitukseksi, vain todella raskaisiin synteihin tai todella ankariin
omantunnon syytöksiin liittyväksi. Rippiin voisi kuitenkin suhtautua myös toisin. Sen voisi nähdä osaksi
normaalia, säännöllistä kristityn hartauselämää. Käymme me kirkossa niinäkin sunnuntaina, kun emme tunne erityistä polttavaa tarvetta päästä sanankuuloon. Samaten rippimahdollisuus on avoinna myös silloin, kun emme tunne mitään poikkeuksellista omatunnonvaivaa.

Joskus ripittäytyvä voi pelätä, että ripistä on turhaa vaivaa muutenkin kiireiselle papille. Näin ei tarvitse
pelätä — rippi jos mikä on hänen viranhoitonsa ydinaluetta. Toisaalta ei papin eikä ripittäytyjänkään sovi
ajatella, että rippi on jokin erityinen läheisyyden, hengellisen luottamuksen tai vastaavan osoitus. Ripin
vastaanottavan papin oma persoona saa ja sen tuleekin ripissä painua taustalle. Hän ei edusta itseään vaan Herraa.

Kynnys voi olla korkea myös sen tähden, että ripittäytyjä pelkää että ripin vastaanottajan ajatukset häntä
kohtaan muuttuvat ripin myötä. Jos kyse on hyvästä papista, tätä pelkoa tuskin on. Ensinnä siksi, että papit
kuitenkin ovat kuulleet aika paljon ja kaikenlaista, ”mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Toisaalta siksi, että rippi on tilanteena niin intiimi ja arvokas, että pappi – jos hänessä mitään kristillistä uskoa ja rakkautta on –
ei lue sitä ripittäytyjälle tappioksi vaan päinvastoin. Ripin vastaanottaminen ja synninpäästön julistaminen
ei ylpistä hyvää pappia, vaan voi tehdä hänet itsensäkin vain entistä katuvammaksi omien syntiensä suhteen.

Käytännössä ongelmaksi voi muotoutua ripin ajankohta ja paikka. Periaatteessa rippi olisi hyvä asia, mutta missä ja milloin ripittäytyisi? Olisiko tarvetta viikolla erityisille rippipalveluksille? Entä ennen messua
pidettävälle rippimahdollisuudelle kirkolla?

Kategoriat
3/2014 Apostolien teot Lehdet Vanha Testamentti

Apostolien teot ja Vanha testamentti

Tuure Toivio, rovasti (1888–1946)

Mielenkiintoista on Apostolien tekojen johdolla tutkia Herran lähettämien sanansaattajien suhdetta kirjoituksiin (= Raamattuun). Katselemme sitä ensiksi heidän saarnojensa valossa. Ensi silmäyksellä huomaa, kuinka moderni saarna nykyään poikkeaa suuresti näistä saarnoista. Harvassa on niitä saarnaajia nykyään, jotka vievät kuulijan sanaan. Voipa kuulla toisinaan saarnoja, jotka ovat kemiallisesti puhtaat Raamatun sanasta. Tähän on osaltaan suuresti vaikuttanut raamattukritiikki. Onhan luonnollista, etten voi vedota kirjoituksiin, joista olen tieteen tuloksien perusteella saanut sen käsityksen, että ne ovat epäluotettavia, virheellisiä. Jollen pidä kirjoitusta Mestarini kanssa rikkomattomana, on minun siihen mahdotonta vedota ja siihen toisia neuvoa. Tästä johtuu varmaankin suuressa määrin nykyaikaisen julistuksen epämääräisyys ja voimattomuus.

Toisin oli apostolien saarnojen laita. Ne olivat laadultaan todistavia ja vakuuttavia. Todistuskappaleina he käyttivät Vanhassa Testamentissa ilmoitettua Jumalan sanaa. Sen todistukset kelpasivat apostoleille, sillä he uskoivat sen kokonaisuudessaan Jumalan pettämättömäksi sanaksi. ”Uskon kaikki, mitä kirjoitettu on laissa ja profeetoissa”, vakuuttaa apostoli Paavali maaherralle (Ap. t. 24:14).

Apostolien teoissa on meille säilynyt kymmenen saarnaa. Niistä saarnasi apostoli Pietari viisi, Stefanus yhden ja muut neljä apostoli Paavali. Tarkatessa niitä saarnoja oppii tuntemaan, kuinka Pyhän Hengen kouluttamat miehet saarnasivat. ”Me olemme sen todistajat”. Siinä viittaus heidän julistustapaansa. Oikeat sanan saarnaajat ovat siis ”todistajia”. ”Te olette näiden todistajat”, sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Tehtäväämme ei kuulu käsitellä näiden todistuksien sisältöä. Rajoitumme siis lyhyesti viittaamaan niiden suhteeseen Vanhaan Testamenttiin.
Pietari otti helluntaina saarnansa lähtökohdaksi profeetta Joelissa lausutun ennustuksen Pyhän Hengen vuodattamisesta (Joel 2:28). Muistutettuaan sitten juutalaisia elämän pääruhtinaan taposta, hän todistaa psalmin 16 johdolla Jeesuksen ylösnousemisen kuolleista sekä vetoamalla psalmiin 110 hänen taivaaseen astumisensa. Näillä syillä hän vakuuttaa Jeesuksen olevan Jumalan voiteleman Messiaan (Ap. t. 2: 14–36).

Toisen kerran Pietari saarnasi Salomon pilarikäytävässä. Lyhyt oli se saarna, mutta valtava vaikutuksiltaan. Siinä Pietari todisti asioista, joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettojensa kautta: “Sillä Mooses on sanonut: ’Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on teille herättävä veljistänne; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei kuule sitä profeettaa, hävitetään kansasta’.” Vielä hän sanoi, että kaikki profeetat Samuelista alkaen ovat hänestä puhuneet, josta Aabrahamille oli sanottu: ”Sinun siemenessäsi kaikki maan sukukunnat siunataan.” (1. Moos. 12: 3; 22: 18; Ap. t. 3: 21–25)
Puolustuspuheensa ylimmäisten pappien edessä perusti Pietari psalmilauseeseen: ”Hän on se kivi, jonka te rakentajat hylkäsitte, mutta josta on tullut kulmakivi” (Ps. 118:22). Kun Pietari sen jälkeen vapaalle jalalle päästettynä palasi seurakunnan luo, näki se tässä vainossa toteutuneena psalmin sanat: ”Miksi pakanat riehuvat ja kansat turhia hankitsevat? Maan kuninkaat nousevat ja hallitusmiehet kokoontuvat yhteen Herraa vastaan ja hänen voideltuaan vastaan.” (Ps. 2:1, 2; Ap. t. 4:23–30)

Stefanuksen saarna on pisin Apostolin teoissa kerrotuista. Seikkaperäisesti hän siinä Mooseksen ja profeettojen mukaan esittää Israelin vaiheet Aabrahamista alkaen pysyen uskollisena Vanhasta Testamentista poimimilleen todistuksille. Kun juutalaiset syyttivät häntä Mooseksen häpäisemisestä, kirkasti Herra hänen kasvonsa samalla kirkkauden hohteella, millä Mooseksenkin kasvot kerran loistivat (Ap. t. 6:15).

Sivu mennen viitattakoon tässä Filippuksen todistukseen etiopialaiselle hoviherralle, joka luki vaunussa ajaessaan Jesajan 53 lukua. Kun tämä kysyi Filippukselta heidän keskustellessaan autuuden suuresta kysymyksestä, kenestä profeetta puhuu näin, itsestäänkö vai jostakin toisesta, ”avasi hän suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia Jeesuksesta”. Paljon on teologien kesken pohdittu kysymystä ”Herran kärsivästä palvelijasta”. Yleisenä käsityksenä on, että on kysymys ihanne-Israelista, joka kärsii pakanoiden keskellä. Pyhän Hengen selitys Uudessa Testamentissa on toinen. Jesajan kärsivä Herran palvelija on Kristus. Näin käsitti asian Pyhän Hengen opettama Filippus (Ap. t. 8:35; vrt. 1. Piet. 2:24).

Siirrymme sitten Paavalin saarnoihin. Niissä hän osoittaa, että ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan ja että hän haudattiin ja herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan” (1. Kor. 15:3–4).

Saarnassaan Pisidian Antiokiassa hän laajasti esittää Israelin kansan historian Raamatun mukaan patriarkoista Daavidiin asti, jonka siemenestä Jumala on lupauksensa mukaan herättänyt Jeesuksen Kristuksen Israelin Vapahtajaksi. Sitten Paavali osoittaa monilla Vanhan Testamentin todistuksilla, kuinka juutalaisten menettelyssä Jeesuksen suhteen kaikki täytettiin, mitä kirjoituksissa oli hänestä sanottu. Puheensa hän päättää profeetta Habakukin varoituksella: ”Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hävitkää; sillä teon minä teen teidän päivinänne, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille” (Hab. 1: 5; Ap. t. 13:16–41).

Saarnassaan Ateenassa samoin kuin puolustuspuheessaan kuningas Agrippan edessä pysyi hän samaten kiinteästi Vanhan Testamentin todistuksissa. Kysyipä hän itse kuninkaalta: ”Uskotko, kuningas Agrippa, profeetat?” (Ap. t. 17:22–31; 26:27). Tällaista rohkeata esiintymistä seuratessa tulee ajatelleeksi, mihin on hävinnyt sellainen rohkeus meistä tämän maailman suuruuksien edessä esiinnyttäessä. Voimmeko me sydämemme syvimpänä vakaumuksena sanoa Paavalin kanssa: ”Niin palvelen isieni Jumalaa, että uskon kaikki, mitä on kirjoitettu laissa ja profeetoissa?” (Ap. t. 24:14).

Riittäkööt yllä mainitut näytteet osoittamaan, minkä sijan ja arvon Vanha Testamentti sai apostolisessa julistuksessa. Näemme, että Mooseksen, profeettojen ja psalmien todistukset olivat aina heidän silmiensä edessä, kun oli todistettava Kristuksesta. Että apostolit julistuksessaan paljon vetosivat Raamattuun, osoittaa Bereassa asuneiden jalojen juutalaisten menettely heidän kontrolloidessaan apostolien saarnojen oikeaoppisuutta. ”He ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko niin, kun heille sanottiin.” (Ap. t. 17:11). Kuinkahan monet nykyaikaiset saarnat kestäisivät sellaista koetusta!

Tuure Toivio, Luja sana. Vanhan testamentin arvo Uuden testamentin valossa, s. 20–24. Esitelmä. Suomen Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustannuksella. Helsinki 1924.

Kategoriat
3/2014 Lehdet Saarna

Meidän Veljemme istuu Jumalan oikealla puolella

Börre Knudsen, piispa, Norja

 

Julkaisemme hiljattain edesmenneen piispa Börre Knudsenin muistoa kunnioittaen hänen saarnansa, jonka hän piti vierailleensa Suomessa vuonna 1998. Teksti on julkaistu aiemmin Concordiassa.  

 

”Kun nyt Herra Jeesus oli puhunut heille, otettiin hänet ylös taivaaseen, ja hän istui Jumalan oikealle puolelle” (Mark. 16:19)

 

Rukous: Pyhä Isä, pyhitä meidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.

 

Rakas Kristuksen seurakunta, te, jotka olette Kristuksen ruumis, jokainen teistä, joka on Kristuksen jäsen. Tänään juhlimme suurta iloa. Juhlimme lihamme ja veremme kirkastamista Kristuksessa. Tämä ruumis, jonka Kristus otti äidiltään Marialta, joka riippui ristillä puuhun naulittuna ja joka laskettiin hautaan – tämä ruumis on nyt kohotettu ylös Jumalan tykö. Meidän lihamme ja veremme on kohotettu Jumalan tykö. Meidän lihamme ja veremme on ikuisiksi ajoiksi yhdistynyt Jumalan kanssa. Kyse ei ole ainoastaan Kristuksen kirkastamisesta. Kyse on myös meidän kirkastamisemme hänen kanssaan, kuten Paavali sanoo: ”teidän elämämme on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa” (Kol. 3:3–4)

 

On suuri salaisuus, että meidän inhimillinen luontomme istuu Jumalan oikealla kädellä ja on osallinen Jumalan kunniasta ja kirkkaudesta. Meidän oma veljemme, Jeesus Kristus, Hän, joka kuoli meidän edestämme, istuu nyt kaiken kosmisen vallan ja voiman keskuksessa, sen vallan, joka johtaa kaikkea, ja tällä kaikkivaltiaalla voimalla on inhimilliset kasvot. Sillä on Jeesuksen Kristuksen kasvot. Kyseessä on kaikkivoipaisuus, jolla on ihmisen kasvot.

Meidän koko tulevaisuutemme on noissa käsissä, joissa on haavat ja jotka olivat ristiinnaulitut. Näissä käsissä, joissa on ristiinnaulitsemisen merkit, on kaiken ohjakset, ja hän (Kristus) myöskin tietää tulevaisuuden. Sillä tulevaisuudella on Hänen kasvonsa. Hän on myös se, joka on tuleva.

 

Mielestäni on hyvin tärkeää, että muistutamme itseämme tästä salaisuudesta ja voimme mennä siihen syvemmällekin. Jeesuksella, joka on Isän oikealla puolella, on viisi haavaa. Ne ovat hänen käsissään, kyljessään ja jaloissaan. Olen varma, että Hän kantaa näitä haavoja halki kaiken iankaikkisuuden. Kuten Luther sanoo, Hän näyttää haavojaan Isälleen ja joka hetki muistuttaa häntä uhristaan. Tämä on osa Hänen virkaansa Jumalan oikealla puolella. Mutta Hän kantaa vielä toistakin haavaa keskellä ruumistaan.

 

Nuo viisi edellistä haavaa olivat sellaisia, jotka meidän vihamme antoi Hänelle, kun me tapoimme Hänet, sillä me olemme kaikki Kristuksen murhaajia. Mutta tämän viimeisen haavan antoi Hänen äitinsä. Se on toisenlainen symboli. Puhun navasta keskellä Hänen ruumistaan. Se sitoo Hänet meihin eräänlaisessa iankaikkisessa solidaarisuudessa. Ajattelen, että Kristuksen napa on ikään kuin iankaikkisesti loistava timantti, joka kertoo Jumalalle, että Hän on yksi meistä. Hänkin on ollut pienokainen, joka oli vasten äitinsä rintaa.

 

Hän ei pudonnut taivaasta, niin että Hän yhtäkkiä vain oli keskellämme, vaan Hän tuli meidän luoksemme samalla tavalla kuin jokainen lapsi tulee tänne maailmaan. Hän ei ollut yksi meistä ainoastaan ristillä, vaan Hän oli yksi meistä aivan alusta saakka, sikiämisestä saakka, ja samalla hän oli yhtä Jumalan kanssa. Tämä on inkarnaation, lihaantulon, suuri salaisuus. Tavallaan se on salaisuus Kristuksesta Jumalan oikealla puolella, sillä jo Kristuksen sikiämisessä meidän inhimillinen luontomme kohotettiin ylös Jumalan tykö. Tässä vastasiinneessä ihmisessä oli jo kaikki. Jumala ja ihminen olivat Hänessä yhdistyneinä tässä persoonallisessa yhtymyksessä. Hän oli persoona alusta alkaen.

 

Muistattehan kertomuksen Johanneksesta ja Jeesuksesta, jotka molemmat olivat äitinsä kohdussa. Jeesus oli vastasiinnyt pieni ihmisenalku, ja tuo profeetta oli kuuden kuukauden ikäinen äitinsä kohdussa eikä kukaan voinut tuntea Jeesusta silloin – Hänen oma äitinsä ei Häntä tuntenut. Hän oli aivan liian kätkettynä. Mutta tuo profeetta (Johannes Kastaja) tunsi Hänet, ja sinä hetkenä, kun Hänen äitinsä meni Elisabetin kotiin ja tervehti Elisabetia rauhan sanoilla, Johannes alkoi karkeloida äitinsä kohdussa. Hän karkeloi kuin Daavid liiton arkin edessä. Hän profetoi äidilleen, ei sanoilla, mutta koko ruumiillaan ja Hänen äitinsä ymmärsi tuon profetian: ”Siunattu sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”

 

Näin syvällisesti on Kristus yhdistynyt meidän kanssamme. Tällainen solidaarisuus Hänellä on jokaista vastasiinnyttä äidin kohdussa olevaa lasta kohtaan, kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme ihmiseksi ja myös sellaista pientä ihmisenalkua kohtaa, jota me emme edes sano ihmiseksi, koska se on niin pieni – sellaiset pienet ihmisolennot me luulemme voivamme poistaa, koska ne eivät muka ole persoonia. Myös tällaiset pienet ihmisenalut ovat Hänen veljiään ja sisariaan, koska Kristuskin oli olemassa aivan sikiämisestä alkaen, alusta alkaen, Jumalana ja ihmisenä, ja profeetta tunsi Hänet.

 

Niinpä tämä ei ole ainoastaan kertomus Jumalasta, vaan se on kertomus, joka valaisee koko inhimillistä olemassaoloa, meidän iankaikkista arvoamme. Siitä lähtien kun tunnemme Kristuksen jo Hänen äitinsä kohdussa, me saamme kuin uudet silmät ja voimme nähdä Hänen äitinsä kohdun syvään pimeyteen. Voimme nähdä, hyvät veljet ja sisaret, näissä pienissä ihmisenaluissa – jotka tälle maailmalle ovat roskaa – veljemme ja sisaremme, ja tuo Kristuksen napa loistaa ikään kuin timanttina halki iankaikkisuuden.

 

Hän julistaa tällä siteellä keskellä ruumistaan, että me kaikki olemme Hänen veljiään ja sisariaan. Ja sitten Hän sanoo: ”Minkä te olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle näistä pienistä” – Hän puhuu meistä kaikista, myös noista pienistä äitiensä kohdussa. ”Minäkin olen ollut yksi heistä”, Hän sanoo, “ja mitä te olette heille tehneet, sen te olette tehneet minulle. Se on myös osa minun ristiäni. Tätä haavaa minä kannan todistuksena heistä.” Ja myös tällä tavalla meidän inhimillinen luontomme on kirkastettu. Näemme itsemme sellaisena kuin Jumala meidät näkee, kaikkien syntiemme kautta, kaikkien pahojen tekojemme kautta, jotka olemme tehneet. Hän näkee omaan kuvaansa, siihen iankaikkiseen kuvaan, jota me kannamme ja jota Hän rakastaa ja jonka Hän haluaa lunastaa. Me olemme Hänelle niin tärkeitä. Jokainen on Hänelle niin tärkeä, että Hän haluaa antaa oman elämänsä meidän edestämme Poikansa kautta. Me olemme lunastetut Jumalan verellä.

 

Syntinsä tunteminen ei ole itsensä halveksimista vaan sen tuntemista, mitä minä olen tehnyt omaa jumalallista arvoani vastaan. Kun näet Kristuksen ristillä, tämän Jumalan kunniakkaan Pojan, meidän vihamme ristiinnaulitsemana, niin näe siinä eräällä tavalla myös kuva siitä, mitä olet tehnyt itsellesi, mitä olet tehnyt Jumalalle syntiesi kautta. Sillä sinä olet luotu Jumalan kuvaksi, mutta sitten sinusta on tullutkin langenneen enkelin, perkeleen, kuva. Olet antanut tämän Jumalan kunnian temppelin epäpyhien henkien omaksi ja tällä tavalla olet tehnyt syntiä itse pyhää Jumalaa vastaan, koska Hän samaistaa itsensä kuvansa kanssa. Se on näin ollen kauhea pyhäinhäväistys. Jokainen synti on synti itse Jumalaa vastaan.

 

Me olemme veitsenterällä. Kristuksessa ristillä sinä näet, mitä syntisi on tehnyt Jumalan kuvalle, sillä Hän on Jumalan kuva, joka on ilmestynyt keskuuteemme ja ristillä Hän ensinnäkin paljastaa syntimme. Mutta toisaalta se on myös kuva siitä, miten Jumala ikään kuin menee meidän syntiimme ja Hän itse ottaa vastuun siitä. Hän ikään kuin nielee tai tuhoaa sen. Hän maksaa synnistä hinnan. Jotain kauheaa tapahtuu ja vain yksi mies tietää, millaista se oli Jumalalle. Tarkoitan Aabrahamia, uskon isää. Häntä kutsuttiin Jumalan ystäväksi. Hän tiesi Jumalan tuntemukset sillä kun hän yritti kulkea Jumalan tietä, niin silloin Jumala tavallaan johdatti hänet salaisuuteensa, kun Hän käski Aabrahamin uhrata oma poikansa Moorian vuorella. Tämä oli ilmestys. Aabrahamin piti tulla tuntemaan Jumalan mieli ja Jumalan suru, Jumalan, Isän, kärsimys, kun Hän antoi Poikansa tässä kauheassa ristin uhrissa.

 

Ainoa tosi ylimmäinen pappi on Jumala itse. Tekninen termi papille Vanhassa testamentissa on tämä: papit, jotka uhraavat Isänsä sijasta. Kristus sanoo: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän”(Joh. 14:9). Tuossa kauheassa ristin uhrissa me voimme tuntea Isän sydämen. Me tiedämme, kuinka suuresti Hän rakasti meitä. Me tiedämme, kuinka suuresti Hän rakastaa meitä nyt. Ja nyt meidän lihamme ja veremme istuu Jumalan oikealla puolella. Hän ei sano vain iankaikkiselle Pojalleen, vaan meidän veljellemme, jolla on ristin haavat: ”Sinä olet minun rakas Poikani.” Ja näin Hänen kauttaan Hän sanoo nuo sanat myös meille, jotka olemme kastetut tähän salaisuuteen, Hänen ruumiinaan, Hänen jäseninään.

 

Olemme saaneet uudet silmät. Toivon, että meillä on uudet silmät, Kristuksen silmät, niin että voimme nähdä Jumalan rakkaudella jokaisen miehen ja jokaisen naisen, nähdä heidät sillä rakkaudella, joka ilmoitettiin ristillä, sillä rakkaudella, joka huusi: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tuo rakkaus näkee Jumalan kuvan jokaisessa miehessä ja naisessa, jopa syntymättömissä lapsissa. Tämä on suuri salaisuus, että meidän oma luontomme on kohotettu ylös Jumalan tykö. Se ei ole ainoastaan hengellinen asia, kuten me ajattelemme hengellisistä asioista. Jokainen solu ruumiissamme on yhdistetty Kristukseen Jumalan oikealla puolella. Tämä salaisuus on ikään kuin laulu minun lihassani ja veressäni. Se on ikään kuin näkymätön side tai köysi minun ruumiistani Jumalan oikealle puolelle. Jokainen soluni iloitsee, koska myös tämä minun ruumiini on kätkettynä tähän salaisuuteen Kristuksen kanssa Jumalassa. Ja tämä ruumis tietää tässä hengessä, että se kohotetaan kerran konkreettisesti, fyysisesti, taivaaseen. Lihani on nouseva ylös haudasta. Aamen!

 

Missä on Isän oikea puoli? Me tiedämme että Jumala on meitä lähempänä kuin me itse olemme? Hän, joka istuu Jumalan oikealla puolella, on kaikkialla läsnä oleva Jumala. Hän ei ole lainkaan poissa. Hän asuu jumalallisessa läheisyydessä eikä Hän ole meitä läsnä vain sillä tavalla, vaan Hän tulee meitä lähelle sanassaan. Hän tulee meitä lähelle alttarin sakramentissa. Hänen lihansa ja verensä, joka on Isän Jumalan oikealla puolella, tulee meidän osaksemme pyhässä ehtoollisessa. Uskossa olemme täällä jo uskon taivaassa. Olemme Jumalan läheisyydessä sillä meillä on kaikilla pääsy Isän tykö yhdessä Hengessä. Evankeliumin läheisyydessä olemme Jumalan läheisyydessä. Tämä on tarpeeksi. Tätä läheisyyttä me saamme aina kokea ja kohdata leivässä ja viinissä, Hänen ruumiissaan ja veressään. Aamen.

 

Saarna Pyhän Sydämen kappelissa, Helsingissä 21.5.1998

Kategoriat
6/1997 juutalaisuus Martti Luther

Luther ja juutalainen uskonto

Julkaistu Concordia-lehdessä numero 6 vuonna 1997.

Tähän artikkeliin viitataan kirjassa Luther vai Melanchthon?

 

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

 

Lutherin suhtautumisesta juutalaisuuteen on ollut runsaasti keskustelua lehtien palstoilla (viittaus erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä käytyyn keskusteluun, toim. huom.). Lehtien rajoitetusta palstatilasta ja tässä aiheessa vaikeasti murrettavista ennakkoluuloista johtuen lehtidebateista tulee helposti hedelmätöntä tyhjäkäyntiä. Tämän takia on tärkeää ajan ja tilan salliessa pyrkiä porautumaan syvemmälle tähän aiheeseen, joka ei ole meille helppotajuinen. Suuri yleisö tuntee joukon kliseitä ja mielipiteitä. Siksi tahdon niitä lähtökohtana pitäen käsitellä asiaa muutamin kohdin.

 

  1. Lutherin lähtökohta on yksiselitteisesti uskonnollinen. Hänen vuodelta 1543 peräisin olevan kirjoituksensa nimi “Juutalaisista ja heidän valheistaan” tarkoittaa uskontoa. Vastaavalla tavalla Luther olisi voinut puhua ‘paavista ja hänen valheistaan’, ‘hurmahengistä ja heidän valheistaan’ tai, jos hän olisi puhunut islamista, ‘turkkilaisista ja heidän valheistaan’.

 

  1. 1500-luku ei tuntenut 1800-luvun aikana kehittyneitä rotuoppeja. Etnisellä (rotuun tai kansallisuuteen liittyvällä) tekijällä oli toissijainen merkitys. Julkisesti harjoitettu uskonto oli täysin ratkaiseva asia. Antisemitismi (juutalaisvastaisuus) ei ole asiasisältönsä puolesta eikä terminä ajankohtainen Lutherille. Hänelle syntyperä ei ollut mikään kielteinen asianhaara. Sitä vastoin, jos harjoitettu uskonto oli väärä, se saattoi olla suunnaton iankaikkisuusvaara niille, jotka kuulivat sitä ja joutuivat alttiiksi vieraan uskonnon vaikutukselle.

 

  1. Se, mitä kahdessa edellisessä kohdassa mainittiin, on otettava tarkasti huomioon, koska on olemassa laitoksia Lutherin em. kirjoituksesta vuodelta 1543, joita on peukaloitu siten, että niitä voidaan väärin käyttää rasistisesti vastoin Lutherin tarkoitusperää (niinpä ruotsinkielisessä laitoksessa käännös on rasistinen, suomenkielisessälaitoksessa [vuodelta 1939] ainakin esipuhe). Sen, joka on kiinnostunut kirjojen lukemisesta, tulee tästä syystä pitää huolta siitä, että hänen käsissään on hyvämaineinen, tieteellisesti tarkastettu, kansainvälinen tekstilaitos. Luther ei tässä kiistellyssä teoksessa levitä subjektiivista käsitystään siitä, mihin uskontoon on pitäydyttävä. Sitä vastoin tämä kirja olennaiselta osaltaan esittää juutalaisten pyhien Kirjoitusten pohjalta perustelut sille, että juutalainen uskonto on hyvin karkeasti ja vakavasti ymmärtänyt väärin omia pyhiä kirjoituksiaan. Lutherin kanta merkitsee, että sen, joka tuntee heprean kieltä, Moosesta ja profeettoja, tulee (näistä pyhistä Kirjoituksista käsin) osoittaa asian todellinen laita, jos uskonpuhdistaja on väärässä.

 

  1. On hyvin epäoikeudenmukaista kuvata Luther sellaisena, joka halveksi ja julisti kelvottomaksi kaiken juutalaisen. Harvat kristikunnan ja Euroopan historiassa ovat nostaneet esiin juutalaista elementtiä kristinuskossa kuten hän. Ratkaisevalla tavalla Luther nosti esiin Vanhan testamentin selitysopin ja heprean kielen opiskelun. Tällä tekijällä oli ratkaiseva merkitys uskonpuhdistukselle. Luther otti tarkoin huomioon rabbiiniset selitykset pyhistä kirjoituksista. Hän viittaa keskiaikaisen Nikolaus Lyran kokoelman sellaisiin selityksiin niin ahkerasti, että vaikutelmaksi tuli: Nisi Lyra lyrasset, Lutherus non cantasset ts. ellei Lyra olisi soittanut lyyraansa, ei Luther olisi laulanut. Meidän synkretistinen (synkretismi = uskontojen sekoitus) aikamme, joka ei näe pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa ehdottomasti ainoana pelastusmahdollisuutena, on vaikea seurata Lutheria, kun tämä näkee suunnattoman pimeyden siinä, että ne, joilla on pyhät Kirjoitukset, kieltävät Kristuksen.

 

  1. Lutherin kirjoitukset juutalaisista eivät ole mitään tunnustuskirjoja. Ne ovat oman aikansa kirjoituksia, jotka on kirjoitettu siinä todellisuudessa, joka silloin vallitsi. Meidän on vaikea muodostaa itsellemme kuvaa 1500-luvun yhteiskunnasta. Ei ole oikein kulkea ympäriinsä pyytämässä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hyvin asiaa, joko hyväksymään tai hylkäämään Lutherin myöhemmät kirjoitukset juutalaisista. Kyseessä on sangen monimutkainen alue. Se ei ole esteenä sille, että voi olla hyvin mielenkiintoista yrittää ymmärtää Lutheria ja hänen taustaansa. Sillä menettelytavalla, joka muutamilla keskustelijoilla on, kun he haluavat saada Lutherin näyttäytymään moraalittomana tässä kysymyksessä, voisimme saada juutalaisuuden ja Talmudin runsain määrin kirotuksi (ei uskonnollisista syistä) ottamalla esiin sitaatteja. Epäilemättä Vanhan testamentin pyhät kirjoituksetkin voidaan julistaa kelvottomiksi, jos käytetään nyky-yhteiskunnasta omaksuttua humanistista mittapuuta.

 

  1. Pari keskusteluun osallistujaa on kannattanut Luterilaisen maailmanliiton (LML) kokouksessaan Budapestissa 1984 esittämää paheksumista ja julkista anteeksipyyntöä Lutherin juutalaiskirjoitusten johdosta. Pyytää tällä tavalla anteeksi viittaamalla siihen, kuinka karkeasti ja hirveällä tavalla näitä kirjoituksia on väärinkäytetty saa aikaan mielettömän sotkun. Siinä tapauksessahan uuspakanalliset ja ei-kristilliset voimat, jotka ovat peukaloineet Lutherin kirjoitusta, ovat lukeneet ja ymmärtäneet asiayhteyden oikein! Suurille kirkoille, jotka itse olivat passiivisia juutalaisten joukkosurman aikana, sopi estoitta vierittää syy Lutherin niskoille! Vuoden 1984 kokousta ei voida pitää moraalisesti kelvollisena. Vainotut unkarilaiset kristityt varoittivat kokousvaltuutettuja valitsemasta Kaldya, kommunistien apuria, LML:n presidentiksi. Näin kokous kaikesta huolimatta teki.

 

  1. Henkilöt, jotka suhtautuvat tuomitsevasti Lutherin kirjoituksiin ja hänen kantaansa toisuskoisiin, toimivat sellaisilla ennakkoedellytyksillä, jotka on omaksuttu meidän aikamme maallistuneesta länsimaisesta maailmasta. 1500-luvulla ei tunnettu sellaista uskonnon vapauden käsitettä, joka ohjaa meitä yhteiskunnassamme näissä kysymyksissä. Miksi siis vaatia meidän mallimme mukaan sovellettua uskonnonvapautta 1500-luvun ihmisiltä? Kaikkein järjettömintä tästä tulee, kun sitä vaaditaan vain Lutherilta, mutta ei muilta hänen aikalaisiltaan. Luther oli sitä paitsi liberaali omana aikanaan. Hän kääntyi inkvisitiota (roomalaiskatolisen kirkon laitos harhaoppisten etsimiseksi ja rankaisemiseksi) vastaan (näin hän menettelee esim. teoksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan). Missä luterilaisuus pääsi voitolle, sieltä katosivat harhaoppisten polttamiset roviolla. Puhtaasti luterilaisissa maissa ei ole esiintynyt mitään fyysistä juutalaisvainoa. Kolmas valtakunta (natsi-Saksa) oli kaikkein vähiten mikään kristillinen valtio. Uskollisia protestanttisia ja katolilaisia pappeja ja teologeja vangittiin satamäärin. Teologian professoreilta, jotka kieltäytyivät vannomasta valaa Hitlerille, pidätettiin palkka. Natsismi, joka ei ollut vain epäinhimillinen, vaan myös syvästi antikristillinen liike, yritti murtaa sen, mitä oli jäljellä protestanttisesta kirkosta, pystyttämällä valtakunnankirkon, jossa valtakunnanpiispana oli yksi sen lakeijoista. Luterilaisuus Preussissa oli murrettu jo sata vuotta aiemmin, kun reformoitu ruhtinashuone yhdisti väkisin luterilaiset reformoituihin mm. lähettämällä jouluaattona rakuunoita Honigerin luterilaiseen kirkkoon asettamaan voimaan uusi järjestys alttarilla. Luterilaisia pappeja vangittiin ja luterilaiset viettivät salassa jumalanpalveluksia metsässä. On vailla mitään historiallista tajua nähdä natsismissa jotain aidosti luterilaista.

 

  1. Meidän aikamme ihannetta kansakunnasta ja uskonnosta, mitä heijastaa Ranskan vallankumous, Amerikan itsenäisyysjulistus ja yhtenäiskulttuurin romahdus, ei voida kerta kaikkiaan absolutisoida tai pitää ainoana “kristillisessä mielessä” pätevänä ja moraalisena, millä myös aiempia aikoja ja henkilöitä tulee mitata. Ihmisten taipumus yliarvostaa omaa aikaansa on historiassa toistuva erehdys.

 

  1. Meille tunnusomainen kansallisvaltio on suhteellisen myöhäinen ihanne ja ilmiö. Aiempina aikoina julkisesti harjoitettua uskontoa pidettiin tosiasiallisesti valtiota koossapitävänä siteenä. Jos asiaa tarkastellaan siten, on itse asiassa järkevää kuvitella, että yhdellä alueella tunnustetaan julkisesti vain yhtä uskontoa. Tämä ajattelu oli vallinnut kauan Euroopan historiassa ennen Lutherin syntymää. Lutherin kuoleman jälkeen tämä periaate lyötiin lukkoon Augsburgin uskonrauhassa 1555. Cuius regio eius religio (jonka maa, sen uskonto ts. uskonto määräytyy hallitsijan mukaan). Se on periaate, joka on vallinnut myös juutalaisuudessa, ilmaistaksemme asian laimeasti. Varsinaisesti tämän ajattelun perustavat periaatteet palautuvat Moosekseen. Moosekselta Luther myös ensi sijassa löytää tämän: muukalaisesta on pidettävä hyvää huolta, mutta hän ei saa harjoittaa vierasta uskontoaan. Siksi toistan aiemmin esittämäni kysymyksen: oliko Mooses väärässä? Voidaan syystä sanoa antijuutalaiseksi piirteeksi sitä, että kyseenalaistetaan oikeus uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen jossain yhdyskunnassa. Vrt. lakiehdotusta, joka oli Knessetissä (Israelin parlamentti) viime vuonna ja jonka tarkoituksena oli tehdä laittomaksi uskonnollisen materiaalin hallussapito juutalaisten käännyttämistarkoituksessa. Luther soveltaa juutalaisuuden suhteen samaa periaatetta, jota hän edellyttää sovellettavaksi paavilaisiin, häneen itseensä ja hänen kannattajiinsa, burmahenkiin ja uudestikastajiin, zwingliläisiin ja muhamettilaisiin. Uskonpuhdistuksen jälkeen roomalaiskatoliset joutuivat joillain paikkakunnilla vetäytymään pois jumalanpalvelushuoneistaan ja muista tiloistaan omalle alueelleen. Luterilaisille oli mahdollista ottaa paavilaisten jumalanpalvelushuoneet käyttöön, koska ne olivat juuri se kirkko, joka puhdistettiin. Synagogien osalta ei tätä mahdollisuutta ollut. Luther sanoo selvästi eri yhteyksissä, että hän ja ne, jotka uskovat kuten hän, ovat valmiita vetäytymään pois, jos ruhtinas valitsee toisen uskonnon. Muuatta pappia, joka opettaa kuten zwingliläiset, hän saattaa pyytää vetäytymään zwingliläisten alueelle. Luther seuraa siis myöhemmissä juutalaiskirjoituksissaan periaatteita, jotka johtivat häntä myös muutoin. Lutherin linjalla voidaan toteuttaa yhtä hyvin juutalaista kuin evankelis-luterilaista uskoa (ulkonaisen uskonnonharjoituksen merkityksessä). Tämä on itsessään yhdenlaista uskonnonvapautta, varsinkin jos vieraan uskonnon tunnustajalle annetaan mahdollisuus lähteä toiseen paikkaan. Hyvä maallisen historian tutkija voi vahvistaa edellä esitetyn. Myöhemmän, maallistuneen maailman sokaistu lapsi on se, joka ei kykene tajuamaan, että uskonto on ollut kansakuntaa ylläpitävä tekijä.

 

  1. Monissa esityksissä on vaarallista se, että rotukysymys sekoitetaan – ilman mitään yritystä selvittää asia – yhteen uskonnollisen totuuskysymyksen kanssa. Vieraan uskonnon tunnustuksen torjuminen ei ole antisemitismiä. (Lutherilla ilmaukset “juutalaiset” ja “juutalainen kansa” tarkoittavat uskonnollista yhdyskuntaa, minkä osa keskustelijoista haluaa täysin tietoisesti tai puutteellisesta ymmärryksestä johtuen sivuuttaa). Jos olisi antisemitismiä torjua vieraan uskonnon tunnustaja, olisi tämä merkinnyt sitä, että vanhassa Israelissa tai milloin tahansa myöhemmin, jolloin juutalaiselta taholta on sovellettu samaa periaatetta (vain yhtä uskoa saa harjoittaa yhdessä maassa), olisi oltu antisemitistisiä. Mihin järjettömyyteen tämä viekään!

 

  1. On pelottavaa, kuinka kevyesti monet suhtautuvat kristinuskon ja juutalaisuuden välisiin opillisiin vastakohtaisuuksiin sekä vastavuoroisiin ja itsestään selviin tuomioihin. Ei ole todellakaan kyse kateudesta ja eri ihmisten intressien välisestä valtataistelusta, vaan erosta kaikkein ratkaisevimmassa kysymyksessä: Mitä meille näkyy Kristuksesta? Kuka hän on? Onko hän Messias, Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, vai eikö hän ole sitä lainkaan? Juutalaisuus opettaa tosiasiallisesti viimeksi mainittua siitä huolimatta, että se pitää hallussaan kaikkia Kirjoituksia, jotka todistavat hänestä. Onko oikein punnittu sitä, että se, joka hylkää Kristuksen, tulee myös itse hylätyksi? Juutalainen uskonnonharjoitus lähellä heikkoja ja horjuvia kristittyjä voisi olla kohtalokasta, Luther ajatteli. luutalaisuus oli leviämässä Lutherin aikana ja Luther puhuu ihmisistä, jotka kansallisuudeltaan eivät ole juutalaisia, mutta jotka on juutalaistettu (Määri ja Itävalta). Lutherille sellainen merkitsi samaa järkyttävän kielteistä todellisuutta, kuin miksi Paavali Galatalaiskirjeessä näkee juutalaistavan suuntauksen.

 

  1. Kaksi kirjoittajaa, jotka kumpikin väittävät edustavansa kristillistä uskoa, ovat Huvudstadsbladetissa puhuneet määrätietoisesti torjuen ns. korvausteologiasta ts., kristillinen toteamus, että vanha liitto on korvattu uudella liitolla. Uuden liiton kansa on uusi Israel. Että Jumala maailmanhallinnassaan jatkuvasti ohjaa juutalaisen kansan kohtaloa määrätyllä tavalla, on eri asia. On siis olemassa vain yksi voimassa oleva liitto, ei kahta. On olemassa vain yksi pelastustie, ei kahta. Ei ole kristillistä opettaa jotain muuta. Korvausteologia on kristillinen käsitys Jumalan pelastustoiminnasta ihmiskunnan historiassa. Uuden testamentin selvä oppi on, että lupaukset koskevat myös kaikkia niitä pakanoita, jotka Jumala kutsuu (vrt. alkuperäistä lupausta Aabrahamille [1 Moos. 12; 17]). Lupausten ratkaiseva kohta on Jeesus Kristus ja siksi juutalaiset, jotka kulkevat sivuun tästä, ovat “oksia, jotka on taitettu pois”. Meidän tulee esittää oikein Raamatun kuvakieli. Uskoton Israel ei ole oikea Israel. Roomalaiskirjeen 11.luvussa näemme, että luopiojuutalaiset eivät ole se jalo öljypuu, johon meidät on oksastettu, vaan sikäli kuin olemme kristittyjä, on meidät metsäöljypuun oksina oksastettu aitojen oksien seuraan, Aabrahamin, Mooseksen ja Jesajan, Johannes Kastajan ja itse Paavalin seuraan, joka on kirjoittanut tämän tekstin. Meidän Mestarimme torjuu mitä päättäväisimmin muodollisen viittauksen kansalliseen syntyperään uskonnollisen oikeutuksen saamiseksi. Katso Joh. 8, johon me olemme palanneet useasti keskusteluissa. Luopiojuutalaiset viittaavat siihen, että heidän tulisi olla isä Aabrahamin lapsia. Juuri heille Jeesus sanoo, että heidän isänsä on perkele.

 

  1. Mitä meihin tulee, me haluamme torjua myös ne ilmaukset, joissa Kristus kielletään. Me elämme toisten edellytysten alaisina ja sovellutuksista meidän tilanteessamme uskonnollisesti välinpitämättömässä yhteiskunnassa tulee aivan toisia. Kysymyksessä katsomuksesta on meidän yhteiskunnassamme aivan hirveän vähän sellaista, mikä yhdistää. Meillä on tosiasiallisesti enemmän yhteistä uskonnollisten juutalaisten kanssa (mitä luonnolliseen lakiin tulee), kuin niiden kanssa, jotka hallitsevat maatamme.

 

  1. Raamatun henkilöistä Luther arvosti erityisen korkealle Johannes Kastajan. Johannes Kastaja samoin kuin Luther hyökkäsi kansallisuuskeskeistä juutalaisuutta vastaan, joka antoi lihallisen periytymisen Aabrahamista merkitä enemmän kuin Jumalan Sanan totuuden (Matt. 3; Luuk. 3). Jotain samasta pelkäämättömästä rohkeudesta, joka Johannes Kastajalla oli, kun tämä ehdottoman tarpeen vaatimana haastaa niin maallisen kuin hengellisen vallan ja on valmis kuolemaan uskonsa puolesta, oli kiistämättä luonteenomaista myös Lutherille. On välittömästi vaikea psykologisesti oikein asettautua siihen, mitä merkitsi ulkonaisesti katsottuna muodollisesti yhtenäisessä myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa yksittäisenä yksilönä vastustaa niin paavia kuin keisaria. Ajattele Wormsin valtiopäiviä 1521, jolloin Luther yksinään vastusti koko Euroopan koottua valtaa. Hänet julistettiin valtakunnassa lainsuojattomaksi ja hänen täytyi mennä maan alle kymmeneksi kuukaudeksi.

 

  1. Ei ole totta, että Luther olisi ollut vainottu nuoruudessaan, mutta myöhemmin suojeltu ja valtaan korotettu. Uskonpuhdistus ei heti järkyttänyt sanottavasti saksalais-roomalaista keisarikuntaa. Augsburgin valtiopäivät 1530, uskonpuhdistuksen ollessa jo yli kymmenen vuoden ikäinen, nimenomaan ei hyväksynyt Augsburgin tunnustusta, jonka luterilaiset esittivät, vaan tuomitsi sen. Luterilaiset eivät saaneet keisarikunnan suojelusta. Ajatellen Lutheria, joka pysyi lainsuojattomana ja pannaan julistettuna koko elämänsä ajan, kaikki oli hiuskarvan varassa. Muutamat ruhtinaat antoivat hänelle suojan, samalla kun keisaria työllistivät muut asiat. Keisarikunnan lakeja yhdistettyinä kanoniseen lakiin ei voitu kumota siellä, missä Luther asui ja vaikutti. Hänen avioliittonsa, joka täytti kaikki vaatimukset kunnollisesta ja julkisesti solmitusta avioliitosta, joita me voisimme esittää, oli lain kannalta katsottuna pätemätön ja näin ollen huoruutta. Martti ja hänen Käthensä (Katharina von Bora, Lutherin puoliso) voitiin tuomita rikollisilla, koska he olivat kaksinkertaisesti rikkoneet sen, mitä kanoninen laki edellytti sääntökuntiin (munkeilta ja nunnilta) kuuluvilta. Heidän lapsillaan ei ollut perimisoikeutta, koska nämä eivät olleet syntyneet “laillisessa” avioliitossa. Kuinka ohut se hiuskarva oli, josta kaikki riippui, käy havainnollisesti ilmi siitä tilanteesta, että kun keisari vähän aikaa Lutherin kuoleman jälkeen marssi joukkoineen Wittenbergiin, oli aikomuksena kaivaa ylös Lutherin jäännökset niiden polttamista varten, jotta kerettiläinen olisi saatettu huonoon valoon vielä kuolemansa jälkeenkin. Näin olisi myös tapahtunut, ellei keisari olisi armollisesti estänyt tätä viime hetkellä.

 

  1. Luther kieltää henkilökohtaisen ja subjektiivisen hyökkäilyn juutalaisia vastaan kirjoituksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan. Tästä syystä kristalliyöllä ja kaikenlaisilla pogromeilla (joukkoväkivalta) ei ole mitään periaatteellista yhteyttä Lutherin tekstien kanssa. Lutherin tekstien väärinkäytöstä vastaavat väärinkäyttäjät itse. Mutta minkä tähden tunnustavat kristityt haluavat myöntää, että väärinkäyttäjät ovat oikeassa väärässä tulkinnassaan?

 

  1. Lutherin vaatimuksena yhteiskunnan toteuttamisesta siten, että uskonnossa on yhtenäisyys, mitä itsessään voidaan kunnioittaa, ei ole mitään tekemistä nimellisesti katolilaisen, sosiaalidarvinistisen ja pahan hengen riivaaman Hitlerin suorittaman tuhotyön kanssa.

 

  1. On merkillistä, että henkilöt, jotka väittävät edustavansa kristillistä uskoa, haluavat tässä kysymyksessä liittoutua nykyajan maallistuneiden ihmisten kanssa, joille on yhdentekevää, onko uskonnon alueella olemassa totuutta. Mitä oikeutta kristityillä voi olla yhdessä näiden mieleltään synkretististen tai agnostisten ihmisten kanssa luokitella kaikki julkisesti harjoitetun uskonnon torjuminen 1500-luvulla sorroksi, rasismiksi tai antisemitismiksi?

 

  1. Tämän päivän kapea vanhan ajan oppierojen pilkkana pitäminen todistaa meidän aikamme ihmisiä vastaan. Aikamme karkeat nimikristityt ovat kadottaneet sisäisen herkkyyden, joka tunsi, että ero uskonnossa on suurin ja ratkaiseva ero.
Kategoriat
2/2014 Anteeksiantamus Kuolema Kärsimys Lehdet Lohdutus

Kristuksen kärsimyksen iankaikkinen voima

29Tero Tulkki, teol. yo, fil. yo, Helsinki

Kristuksen inkarnaatio siirsi Jumalan Pojan elämän tuonpuoleisuudesta tänne aikaan ja paikkaan sidotun ihmisen mitättömiin edellytyksiin. Tämän maailman ymmärrystä käyttäen Jumalan elämä valui hukkaan ja lopulta väistämättömään epäonnistumisen päätepisteeseensä. Saatana ei kuitenkaan pysty näkemään Pyhän kolmiyhteisen Jumalan sisälle, eikä kukaan meistä ilman Raamatun ilmoitusta. Koska Jumalan luona ei ole muutosta (Jaak. 1:17), Jumalan täytyi täyttää koko oma vanhurskautensa (Matt. 3:15; Joh. 19:30) luomakunnan piirissä ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen ristinkärsimyksessään. Sen kääntöpuoli, että Kristus täyttää kaikkeuden läsnäolollaan (Ef. 4:9-10), on myös, että Hänen ristinkärsimyksensä on kaikkialla läsnä. Joka pakenee Jumalaa, joutuu helvetissäkin kohtaamaan tämän ristinkärsimyksen vainoavan ahdistuksen (Ps. 138:7-8), sillä ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Ap.t. 17:28). Jos ristinkärsimys on kaikkialla universumissa, se tarkoittaa myös sitä, että Jumalan anteeksiantamus täyttää koko universumin. Niille, jotka ovat kasteen ja uskon kautta Kristuksessa, tulee tämä Kristuksen kärsimyksen hedelmä seuraamaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, ajoittaisissa lankeemuksissa ja menestyksessä. Se jättää suojaavan varjon meidän päällemme, ja me olemme kätketyt Kristuksen kyljen ja siunaavien käsien haavoihin, joiden kautta Taivaallinen Isä meidät aina näkee. Samoin meidänkin mitätön, aikaan ja paikkaan sidottu pikkumainen elämämme on kätketty iankaikkisuuteen Kristuksen kanssa ja meidän sydämemme voi olla taivaassa kaikkien tämän elämän koettelemustenkin keskellä, ”sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol. 3:3).

“On Isän sydämessä nyt armo ikuinen / se auennut on meille ristillä Jeesuksen” (SK 282)

Kategoriat
Iso katekismus Kokous Perisynti Rippi

Concordia-piirit

Concordia-piirit jatkuvat Helsingissä, Seinäjoella ja Turussa! Tervetuloa! Kevätkauden aloitukset:
Ma 18.1. klo 18 Seinäjoki, Hyvän Paimenen kappeli (Kalevank. 3). Aihe: Perisynti (Augsburgin tunnustus). Alustaa past. Hannu Lehtonen.
Ti 19.1. klo 18 Helsinki, STI (Kaisaniemenk. 13 A, 4. krs.). Aihe: Rippi (Iso katekismus). Alustaa past. Samuli Siikavirta.
Ke 27.1. klo 18 Turku, Katulähetys (Länt. pitkäk. 8, kulku sisäpihalta). Aihe: Toisen uskonkappaleen selitys (Iso katekismus). Alustaa past. Sebastian Grünbaum.

Kategoriat
2/2014 herätysliikkeet Kirkko Lehdet LHPK Lähetyshiippakunta Teologia

Muut lehdet: Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet

Juhana Pohjola

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, pastori, Helsinki

Voisiko Lähetyshiippakunta tehdä enemmän yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa? Hyvän kysymyksen kuulemme usein. Läheiset yhteydet olisivat luonnollisia. Piispamme ovat palvelleet Kansanlähetyksessä, useat pappimme Opiskelija- ja koululaislähetyksessä ja monen vastuunkantajan taustalta löytyy evankelisuus, rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus. Samaa hengellistä maapohjaa on siis olemassa. Sama huoli Suomen ev.lut. kirkon tilasta on monen kanssa yhteinen. Sama näky uskon yhteyden syntymisestä Kristukseen motivoi työtä. Miksi sitten yhteistyötä on niin vähän järjestöjen kanssa? Vastaus koskee ainakin kolmea eri kysymystä.

 

Erilainen työnäky

Monet herätysliikkeet ovat tarjonneet ihmisille paikallisseurakunnan rinnalla uskon yhteyden ja hyvää opetusta sekä sisä- ja ulkolähetyksen kanavan. Vaikka liikkeet ovat syntyneetkin jännitteessä valtiokirkkoon, niiden toimintamalli on edellyttänyt sitä. Valtio ja kirkko tarjoavat hengelliset raiteet, matkustuspalvelut ja junaletkan, josta voi valita oman liikkeen vaunun. Sakramentit, virka ja jumalanpalvelus kuuluvat kirkolle, mutta julistus, veisuu ja sielunhoito omiin seuroihin ja piireihin. Tämä historiallinen perusasetelma kuitenkin nykyään horjuu. Yhteiskunta on moniarvoinen, kirkko teologisesti rapautunut ja liikkuva yksilö valintatietoinen.

Lähetyshiippakunnan synty ilmentää muuttunutta toimintaympäristöä. Näkymme on rakentaa seurakuntia. Tarjoamme vaihtoehdon paikallisseurakunnille. Järjestöissäkin pohditaan miten päivittää oma työnäky, kun perinteinen yhdistysmalli ei enää vastaa tämän hetken tarpeita. Kaikista ev.lut. kirkon seurakunnista ei tee mieli hakea palveluja ja ihmiset usein haluavat yhdestä osoitteesta opetuksen, sakramentit ja yhteisön. Järjestöissä kysellään, ohjatako ihmisiä paikallisseurakuntiin vai rakentaako omia messuyhteisöjä?

 

Teologiset erot

Jokaisessa maamme herätysliikkeessä on sellaista syvää ja koeteltua hengellistä perintöä, jonka soisin rikastuttavan myös Lähetyshiippakuntaa. Kaikki teologisetkaan näkemyserot eivät ole erottavia. Lähetyshiippakunnan kannalta keskeistä yhteyttä haettaessa on, että armon evankeliumin saarna on kirkas ja ristin lahjoja ei eroteta sakramenteista ja jumalanpalveluksesta. Monessa liikkeessä hyvästäkin teologiasta huolimatta on toiminnan kautta opetettu, että jumalanpalvelus ei ole hengellisen elämän keskus. Tämä on johtanut siihen kummallisuuteen, että kysyttäessä ihmisen hengellistä kotia, harva sanoo sen olevan oma seurakuntansa. Se on ymmärrettävää, koska kaikki eivät ole tulleet ruokituksi omassa seurakunnassaan. Jeesus on kuitenkin tarkoittanut, että ensisijaisesti elämme sanan ja sakramentin äärellä kokoontuvan seurakunnan yhteydessä.

 

Suhde Suomen ev.lut. kirkkoon

Herätysliikkeiden toiminta on ollut sidottu valtiokirkon rakenteisiin. Syntyneet siteet seurakuntiin ja kristittyihin eri puolilla ovat lujat. Vastuu ystävistä, nuorisotyöstä, lähetyksestä ja ykseydestä painavat. Näin kirkkokriittisyydestä huolimatta toimitaan piispojen ja kirkkojärjestyksen ehdoin. Kirkon tarjoama asema, toimintamahdollisuudet, tilat ja tuki ovat olleet pitkään läsnä järjestöjen toimintasuunnitelmaa ja budjettia laadittaessa. Mitä näkyvä ja toiminnallinen yhteistyö Lähetyshiippakunnan kanssa merkitsisi? Vaikka teologiasta yhteispohjaa ja ystävyyttä löytyisikin, niin yhdessä kulkeminen on vaikeaa. Hyväksyvätkö liikkeet Lähetyshiippakunnan papit tilaisuuksiinsa? Voivatko järjestöt järjestää messuja kanssamme ilman kirkkoherran lupaa ei-sakraalissa tilassa? Rakentavatko ne järjestäytyneitä seurakuntia? Kyllä-vastaus taitaisi suistaa ne nykyisiltä raiteiltaan. Lähetyshiippakunta ei ole yksi Turun arkkipiispan ohjaaman junan vaunu toisten joukossa vaan se kulkee samalla ratapihalla, mutta rinnakkaisraiteella.

Tilanteet voivat muuttua. Vaunuja voi irrota ja raiteet yhdistyä. Tärkeätä tässä hetkessä on, että ynseyden sijaan voisimme toteuttaa YYY-ohjelmaa. Ymmärrystä toisen lähtökohdista ja tavoitteista voi lisätä monitasoisella kanssakäymisellä. Yhteistyötä voi tehdä siellä, missä se on mahdollista. Yksituumaisuutta voi etsiä teologisella keskustelulla ja rukouksella. Ohjelmaa voivat toteuttaa niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin. Tällöin voisi toteutua myös Herran armosta se, että yhdessä kulkeminen tulee kerran vielä näkyvämmäksi.

Pääkirjoitus, Pyhäkön lamppu 2/2014

Kategoriat
5/2013 Lehdet Martti Luther Pyhitys

Nouse ja ole kirkas

”Nouse ja ole kirkas; sillä valkeutesi tulee ja Herran kunnia ylitsesi loistaa.” (Jes. 60:1)

Valkeutesi tulee! Minkä tähden hän sanoo ”sinun valkeutesi”? Onhan se kuitenkin Jumalan valo? Vastaus: se on Jumalan, sillä hän antaa sen. Se on meidän sen tähden, että se valaisee meidät ja me käytämme sitä. Niin sanotaan myös ”Herran kunnia” ja ”meidän valkeutemme” sen tähden, että me sen kautta näemme ja tunnemme Jumalan, itsemme ja kaikki kappaleet, mutta Jumalan kunnia sen tähden, että sen kautta Jumala, hänen tekonsa ja koko hänen korkea olentonsa tulee saarnatuksi, julistetuksi, kehutuksi, tunnetuksi ja korkeasti kunnioitetuksi koko maailmassa.

Niin käy siis tässäkin selville, mikä evankeliumi on ja mistä se puhuu. Se on valon tuleminen ja Jumalan kunnian koitto. Se ei puhu muusta kuin Jumalan kirkkaudesta, kunniasta ja kiitoksesta, ts. se ei ylistä muuta kuin Jumalan tekoja, hänen armoansa ja hyvyyttänsä meitä kohtaan, ja että meillä tulee olla hänen tekonsa, hänen armonsa ja hyvyytensä, sanalla sanoen hän itse, jos tahdomme autuuden periä. Täten kukistaa se luonnollisen järjen ja meidän valkeutemme tuomiten ne aivan sulaksi pimeydeksi. Sillä jos meissä olisi valoa eikä sulaa pimeyttä, antaisi Jumala turhaan tämän valon tulla meihin. Valkeus ei valista valkeutta, vaan valo pimeyttä. Sen tähden tulee meidän varoa kaikkia järkemme valhekuvitteluja ja ainoastaan herätä ja nousta huomaamaan oikea valo sitä vain seurataksemme.

 

Martti Luther, Matkaevästä, s. 5. Helsinki 1923. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys. Kieliasua varovasti korjailtu.