Kategoriat
4/2014 Avioliitto Lehdet Seksuaalisuus Sukupuoli

Sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaisi kouluopetusta

MUUT LEHDET:

Tapio Puolimatka

Sukupuolineutraalia avioliittolakia puolustetaan väittämällä, että sen tarkoituksena on estää sateenkaarilasten syrjiminen ja kiusaaminen. Harvemmin tuodaan esille, että sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen merkitsi uuden avioliittokäsityksen omaksumista koko yhteiskunnan ja kulttuurin pohjaksi. Uusi laki muuttaisi myös kouluopetuksen.

Näin tapahtui Kanadassa, jossa avioliittolaki hyväksyttiin 10 vuotta sitten. Kun oikeusjärjestelmä asetti homo- ja heteroseksuaalisen parisuhteen samanarvoiseksi, uusi ajattelutapa siirtyi myös kouluopetukseen. Nyt nuorelle esitetään yhtä arvokkaana vaihtoehto, että hän menisi naimisiin samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Kuitenkin samaa sukupuolta olevan parin kodissa kasvava lapsi on aina erotettu biologisesta isästään tai äidistään.

Uusi avioliitto-opetus ei rajoitu seksuaaliopetukseen ja yhteen oppiaineeseen, vaan sitä opetetaan läpäisyperiaatteella niin, että sen vaikutus ulottuu periaatteessa kaikkiin oppiaineisiin.

Vanhemmilla ei ole mitään tapaa estää sitä, että heidän lapsilleen opetetaan eri parisuhdemuotojen samanarvoisuutta, vaikka he pitäisivät tätä opetusta vahingollisena lapsilleen. Oikeusistuimet eivät ole Kanadassa suhtautuneet myönteisesti vanhempien valituksiin.

Professori Bradley W. Miller kritisoi sitä, että Kanadassa on uuden avioliitolain myötä laillistettu koko yhteiskunnan läpäisevä systemaattinen mielipiteenmuokkaus, joka saa vaikuttaa vapaasti, koska sen vastustaminen saattaa johtaa jopa siihen, että henkilö joutuu oikeustoimien kohteeksi. Kenenkään ei ole turvallista puolustaa miehen ja naisen välistä avioliittoa lehtikirjoituksissa, kirkon opetuksessa tai edes piispojen paimenkirjeissä.

Näin koko julkisen sanan voima puolustaa yhtä ainoaa oikeaa oppia, jota kukaan ei voi arvioida tai kritisoida julkisesti. Lapsille opetetaan esikoulusta alkaen, että avioliiton tarkoituksena on vain tyydyttää aikuisten vaihteleva halu löytää itselleen kumppani. Puhe lapsen oikeudesta isään ja äitiin voidaan tulkita syrjiväksi vihapuheeksi.

Länsi-Suomi 27.11.2014

Kategoriat
1/2014 Avioliitto Lehdet Synti

Muut lehdet: Tasa-arvoinen avioliittolaki?

Nykyään on asianlaita niin, että ”lampaiden” on oikaistava ”paimenia”, jotka ovat lähteneet eksytyksen tielle. Muun muassa arkkipiispa Mäkinen on julkisesti puolustanut homoavioliittoja sekä kertonut suorassa TV-lähetyksessä, 14.12.2013, että hän ei usko Raamattuun. Kun Mäkinen on näin julkisesti tunnustanut, että homous ei ole syntiä ja että hän ei usko Raamattuun, on hän mielestäni sopimaton ja epäpätevä johtamaan luterilaista kirkkoa, jonka oppeja hän on sitoutunut pappisvalassaan ja piispanvalassaan noudattamaan. Tämän lupauksen hän on antanut Jumalan ja ihmisten edessä. Mäkinen ei ole häneltä kysyttäessä kyennyt selittämään esimerkiksi sitä, mitä tarkoittaa Roomalaiskirjeen 1. luku. Tuon ei pitäisi olla ylivoimaista piispan asemassa olevalle henkilölle.
Edelliseen nojautuen on todettava luterilaisen kirkon tilan olevan varsin hataralla pohjalla, mikäli tämän suuntaisia opillisia kysymyksiä ei kyetä ratkaisemaan. Ratkaisujen pitäisi löytyä kirkon sisältä. Ellei näin tapahdu, on edessä koko kirkon hajaannus.
Matt. 22:29: ”Te eksytte, koska ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.” Room. 12:2: ”Älkää muuttuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.”
Kirkon johtajien olisi nyt palattava Sodoman tieltä takaisin ristin juurelle ja tunnustettava erehdyksensä ja hylättävä eksytysoppi, jota he nyt ovat levittämässä ja johtamassa lampaita pimeyteen. ”Sillä joka johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, olisi hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvimpään kohtaan.”
Kirkon ”paimenilla” on siis monta kertaa suurempi vastuu kuin ”lampailla” siitä mitä he tekevät, ja he ovat tekemisistään suoraan vastuussa Jumalalle.
Ensimmäisenä kirkon olisi otettava avioliittolakiin tiukka kanta julkisuudessa sen opin mukaan, johon kirkon tunnustus perustuu. Vielä ei ole myöhäistä, mutta nyt olisi toiminnan aika.

Kari Savinen, Virrat
Lakeuden portti 8/2014

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet

Muut lehdet:

MITÄ TAPAHTUU KUOLEMAN JÄLKEEN?

IANKAIKKISUUS TEKEE ELÄMÄMME JOKAISESTA MINUUTISTA HYVIN MERKITTÄVÄN.

Se tapahtui taas. Pyhäinpäivänä hautausmaa peittyi kynttilöiden mereen. Edesmenneitä muistettiin käymällä haudalla. Tämä on nykykulttuurissa yksi harvoja tilanteita, joissa kuolemaa muistetaan.

Se, että me kaikki väistämättä kuolemme, voi pysäyttää ainakin hetkeksi. Monen usko kuolemanjälkeiseen elämään on kuitenkin hiipunut tai muuttunut kristinuskon opetusten vastaiseksi. Ateismi, jonka karun oletuksen mukaan kaikki tietoinen elämä päättyy kuolemaan, kasvattaa suosiotaan.

Miksi tämä oletus on karu? Siksi, että sen mukaan lapsi, aikuinen tai vanhus, jonka maanpäällinen elämä on ohi, on lakannut olemasta olemassa. Kaikki on lopullisesti ohi. Elämä raukeaa tyhjiin.

Tällaisesta näkemyksestä käsin on aina ollut todella vaikea motivoida elämän mielekkyyttä, tarkoitusta ja moraalia. Ateismissa ei ole viimeistä tuomiota, eikä siinä siksi voi olla mitään lopullista oikeudenmukaisuutta. Elämä on perimmiltään todella epäoikeudenmukaista ja tarkoituksetonta. Lopulta koko ihmiskunnasta ja sen asuttamasta planeetasta on jäljellä vain autio taivaankappale. Se kiertää universumissa, jolla myöskään ei ole mitään tarkoitusta, se vain sattuu olemaan olemassa. Jotkut ateistit ovat panneet toivonsa siihen, että elämää löytyisi joltain muulta planeetalta, mutta sekin olisi lopulta yhtä tarkoituksetonta elämää.

Miten täysin erilainen on kristinuskon opetus! Se sytyttää valot meidän kosmiseen yksinäisyyteemme ja toivottaa meidät tervetulleiksi kotiin persoonallisen Jumalan luomaan universumiin, jossa kaikella on tarkoituksensa ja erityisesti myös jokaisen ihmisen elämällä.

Tämän elämän jälkeen alkaa kristinuskon mukaan iankaikkinen elämä. Elämän mittaisen matkan päässä on kaksi päätepysäkkiä. Toinen on iankaikkinen taivas ja toinen on yhtä iankaikkinen kadotus. Taivaaseen pääsevät kaikki, jotka ovat turvanneet Jeesukseen omana Vapahtajanaan, ja helvettiin joutuvat kaikki Jeesuksen hylänneet. Hän itse sanoi selvästi: ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä, mutta joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään.”

Kristityn taivastoivo ei ole pelkkä hengellinen olotila. Me uskomme ”ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään”. Jo kirkkoisä Augustinus pohti ruumiin ylösnousemusta hyvin konkreettisesti: ”Jumala, taiteilija, jolla on ihmeellinen ja sanoinkuvaamaton voima, rakentaa meidän ruumiimme ihmeellisen ja sanoinkuvaamattoman nopeasti uudelleen – – suuri artisti pitää huolen siitä, että mikään ei ole sopimatonta tai poissa paikaltaan.”

Useat muut varhaiskirkon opettajat lohduttivat vainojen keskellä itseään ja muita uskovia ruumiin konkreettisen ylösnousemuksen toivolla. He olivat saaneet tämän uskon Herramme Jeesuksen ylösnousemuksen perusteella.

Tähän me kristittyinä uskomme edelleenkin. Kun ihminen kuolee, kaikki ei ole siinä. Ihminen herää viimeiselle tuomiolle. Siitä hänet lähetetään iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä tai karkotetaan lopullisesti pois iankaikkiseen vaivaan. Tämä tosiasia mielessämme me elämme ja teemme työtä. Kuolema voi olla yhden sydämenlyönnin päässä. Iankaikkisuus tekee elämämme jokaisesta minuutista hyvin merkittävän.

Leif Nummela, Uusi tie 45/2012

Kategoriat
5/2012 Lehdet Muualta

Muut lehdet: Teko-opin uusi tuleminen

Lasse Marjokorpi, khra, Kemijärvi

Uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlan lähestyessä teoista saatu vanhurskaus on nousemassa jälleen kunniaan. Luterilainen vanhurskauttamisoppi, joka on uskomme varsinainen aarre, on jäämässä pimentoon. Nyt pelastutaan taas teoilla.

Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan monien ihmisten syynä kuulua kirkkoon on sen tarjoama mahdollisuus tehdä hyvää. Ihme, ettei kukaan ole päättävästi torjunut tätä farisealaista perustetta. Uudessa testamentissa ei tunneta sellaisia henkilöitä, jotka olisivat tulleet kristityiksi voidakseen antaa oman erinomaisuutensa Jumalan käyttöön. Tällaista syytä kristityksi tulemiseen ei siellä esiinny. Paavalinkin kääntyminen merkitsi, että hänen piti hylätä roskana siihenastinen nuhteeton vaelluksensa fariseuksena.

Kenties kirkon nykyisen kriisin varsinainen syy onkin siinä, mitä se opettaa vanhurskauttamisesta. Tai paremminkin siinä, ettei siitä enää opeteta lainkaan.

Roomalaiskatolisen kirkon kanssa tehdyn Yhteisen julistuksen jälkeen kirkon opetus vanhurskauttamisesta on muuttunut siihen suuntaan, että vanhurskauttamisesta voidaan puhua vain jos samalla mainitaan ihmisen muuttuminen ja rakkaus. Myös kirkkokäsikirjoihin on tunkeutunut useissa kohdin muotoilu, jonka mukaan kirkon jäseneltä odotetaan “uskoa Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen”.

Nämä ilmaukset yksinkertaistavat kysymyksen ihmisen Jumala-suhteesta ja siirtävät sen inhimilliselle ja yleisuskonnolliselle tasolle tehden siitä helposti toteutettavaa kuin partiolupauksesta. Siitä puuttuu tietoisuus mahdottomuudesta, jonka eteen syntinen ihminen joutuu Jumalan sanan edessä. Paradoksin puuttuessa katoaa myös yllättävä ja käsittämätön ilo, minkä evankeliumi tuo syntiselle.

Vanhurskauttamiselle on käynyt samoin kuin eräille muille kristillisen opin ja tradition kohdille, jotka nykyaika on ottanut haltuun. Puhutaanhan kirkon nykyisestä virkakäsityksestä niin kuin apostolien opetus olisi kirkon historiallisin äänestyspäätöksin muutettavissa. Uuden testamentin eettisiä opetuksia pidetään myös sellaisina, että nykyään elävät kristityt voisivat Apostolien kokouksen tapaan itse päättää, mitä niistä on noudatettava. Raamatulliseen etiikkaan suhtaudutaan muutenkin kummallisesti. Nykyteologien opetuksen mukaan Raamatusta ei löydy mitään etiikkaa, kun on puhe oikeista synneistä. Hyveistä ja lähimmäisenrakkaudesta puhuttaessa se astuu yllättäen voimaan.

Irtauduttaessa kirkon vuosituhantisesta traditiosta käy kuitenkin niin, että kadotamme itse evankeliumin. Siitä tulee latteaa olemassa olevan todellisuuden vanhurskauttamista, jonka perimmäisenä sanomana lopulta on: hyväksymme kaiken mitä teette, kunhan pysytte kirkon jäseninä. Vanhurskauttamisen uudet tulkinnat nousevat tästä kansankirkon sosiologisesta todellisuudesta ja ovat sen vuoksi tarpeetonta olemassaolon selitystä.

Hyvä esimerkki tästä tekovanhurskauden paluusta on Jeesuksen viimeisen tuomion kuvauksen ymmärtäminen. Vallitsevan selityksen mukaan pelastuksen perusteeksi tulee se, mitä ihminen on tehnyt vähimmille veljilleen. Viimeksihän näin teki arkkipiispa kirkolliskokouksen avajaispuheessa.

Outoa muuten, että sisäministerin muistutus siitä, mitä me olemme tehneet niille Jeesuksen vähimmille veljille, jotka eivät vielä olleet syntyneetkään, sai syksyn kirkolliskokouksen jälkeen niinkin yrmeän vastaanoton lehdistössä.

Epäilemättä näiden Kristuksen sanojen edessä joudumme ylivoimaisen ristiriidan eteen. Viimeisen tuomion kuvauksessa kerrotaan, että vanhurskaat vastaavat hänelle: “Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoisena ja annoimme sinulle juotavaa?” Siihen he saavat vastaukseksi: “Kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Selitys lienee siinä, että tämä kohta muun Jumalan sanan tavoin ylittää inhimillisen käsityskyvyn. Se sisältää sekä hänen armonsa että vaatimuksensa ihmisiä kohtaan. Kumpikin on suuruudessaan ylivoimainen. Kukaan ei voi väittää toimineensa näin elämässään. Kukaan ei voi käsittää, että häntä toimintansa perusteella voitaisiin kutsua vanhurskaaksi.

Tämä Kristuksen sana on sellainen, että sen tulisi joka päivä valaista elämäämme. Sen valossa sitten jokainen ihminen tulee syylliseksi. Sitä tuskin on tarkoitettu tietoiseksi tieksi pelastukseen. Päinvastoin se sulkee tien taivaaseen kaikilta, jotka tekojen avulla kuvittelevat pelastuvansa. Nekään, jotka pelastuvat, eivät tienneet tehneensä mitään hyvää. Vain kadotukseen joutuvat ajattelivat niin toimineensa.

Roomalaiskirjeen mukaan Jumalan puhe tukkii jokaisen vastaväittäjän suun ja tekee koko maailman syylliseksi hänen edessään. Kuitenkin sama kohta tuo niille, jotka uskovat, suurenmoisen uutisen: “He saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.”

Salaisuus on Kristuksen vanhurskaudessa, joka lahjoitetaan jokaiselle syntiselle, joka uskoo häneen. Jumalan sana sulkee tien hänen yhteyteensä sekä niiltä, jotka ovat mielestään hyviä ja kuin myös niiltä, jotka ovat mielestään pahoja. Evankeliumi opettaa lahjaksi saatavaa vanhurskautta. Taivaallisiin juhliin kutsutaan sekä hyvät että pahat – heille annetaan juhlapuku talon puolesta.

Vanhastaan luterilaiset teologit ovat opettaneet, että Kristuksen pelastustyö sisältää sekä aktiivisen että passiivisen kuuliaisuuden. Edellinen tarkoittaa hänen pyhää elämäänsä ja jälkimmäinen hänen viatonta kärsimystään ristillä. Molemmat hän on antanut meidän puolestamme uhriksi.

Kristuksen lunastustyö ei tarkoita vain syntien anteeksisaamista, vaan samalla vanhurskaaksi julistamista. Jumalalle kelpaaminen ei siis jää ihmisen hyvien tekojen tai kuuliaisuuden varaan, vaan lahjoitetaan meille Kristuksessa.

Kristukseen kastettuina ja häneen uskovina olemme kuolleet ja hän on antanut elämänsä meille. On tapahtunut autuas vaihtokauppa, josta Luther sanoi: “Sinä Jeesus, olet minun vanhurskauteni, mutta minä olen sinun syntisi.”

Syntinen, joka turvautuu Kristukseen, tulee osalliseksi lahjavanhurskaudesta, kun hänelle luetaan Kristuksen ansiot. Paavali osoittaa tämän Roomalaiskirjeessä (4:25): “Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikostemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.”

Tämä on kristityn vapauden perusta. Hänen ei enää tarvitse yrittää tehdä jotakin hyvää pelastuakseen, kun hänet on jo julistettu Jumalalle kelpaavaksi Kristuksen tähden. Kristus on jo ilmestynyt taivaaseen meidän hyväksemme. Niinpä kristitty on nyt vapaa toimimaan tässä maailmassa. Hän voi vapautua itsekeskeisyydestään ja nähdä toisessa Kristuksen lunastaman ihmisen.

www.seurakuntalainen.fi

Kategoriat
5/2011 Lehdet

Concordia 5/2011

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Kuninkaan kolme valtaistuinta Lasse Räty

Viimeinen tuomio Juha Muukkonen

Kristuksen toinen tuleminen Hannu Lehtonen

Parannus Jukka ja Juha Huotari

Haagarin pako ja Ismaelin syntymä(1. Moos. 16) Paul Kretzmann

Muut lehdet:

Jouluiset terveiset Kanadasta Juhana Pohjola

Valvokaa   Teuvo Veikkola

Pekka Jaatisen muistoksi

Aabraham – hebrealainen Martti Luther

Kategoriat
5/2011 Lehdet

Muut lehdet: Valvokaa

VALVOKAA

Mark. 13:33–37

Jeesus puhuu ylle merkityssä tekstissä nykyisen maailmanajan päättymisestä. Samalla hän muistuttaa meitä siitä, että hänen tulemisensa lähestyy. Sitä päivää ja hetkeä, milloin Jeesus tulee toisen kerran tänne maan päälle, me emme kukaan tiedä. Sen tietää vain Isä Jumala. Mutta meille on tärkeätä se, että Jeesuksen tullessa olemme valmiita ottamaan hänet vastaan. Sen tähden Jeesus sanoo meille painokkaasti: ”Valvokaa!”

Samanlaista valvomista me tarvitsemme silloin, kun meille tulee kuoleman kutsu eli kutsu ajasta iäisyyteen. Meidän tulee olla hengellisesti valveilla silloin, kun kuoleman hetki tulee, jos mielimme päästä iankaikkiseen elämään, taivaaseen. On kohtalokasta, jos me iäisyyskutsun tullessa nukumme synnin unta. Sillä silloin meidän osamme on iankaikkinen kadotus.

Mitä sitten on valvominen, johon Jeesus meitä kutsuu ja kehottaa? Valvominen on uskossa Jeesukseen elämistä. Kun elämme uskossa Jeesukseen, silloin me olemme turvattuja eläessämme ja kuollessamme. Kuolema tai Jeesuksen toinen tuleminen saa tapahtua milloin tahansa, me olemme turvassa. Johanneksen Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Autuaita ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat, he saavat levätä vaivoistansa.” (Ilm. 14:13)

”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:4) Juuri tämän tähden Jeesus kehottaa meitä joka hetki olemaan valmiina ja valvovina. Kun elämme uskossa, ei ole väliä milloin ja miten Jeesuksen toinen tuleminen tapahtuu. Samoin on ajallisen kuolemamme laita. Jeesukseen uskovaa ei kuolema pääse ikävästi yllättämään.

Meille kaikille Jeesus sanoo: ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” (Mark. 13:37).

Teuvo Veikkola, Alajärvi

Järviseutu-lehti 2.11.2011