Kategoriat
5/2017 Eskatologia Kirkko Kristus Lopunajat Martti Luther

LUTHERIN ESIPUHE PYHÄN JOHANNEKSEN ILMESTYKSEEN VUODELTA 1545

Kääntäjän alkusanat 

Kun puhutaan Lutherista ja Ilmestyskirjasta, monelle tulevat mieleen Lutherin sanat hänen esipuheestaan Ilmestyskirjaan vuodelta 1522: ”Minun henkeni ei mukaudu tähän kirjaan.” Joku oppineempi osaa lisätä tähän, että Luther epäili Ilmestyskirjan arvovaltaa, koska jo jotkut vanhan kirkon opettajat olivat epäilleet, onko kirja lähtenyt Johannes Sebedeuksen pojan, Jeesuksen apostolin kynästä. Harva nykyään muistaa, että Luther kirjoitti Ilmestyskirjaan toisenkin esipuheen vuonna 1545, siis vuotta ennen kuolemaansa. Tämä esipuhe löytyy vanhalla kirjasuomella vuoden 1776 Bibliasta, josta kääntäjäkin on oppinut sen tuntemaan. Vuoden 1545 esipuheessa kuulemme vanhan ja kypsän Lutherin äänen. Hän oppi vanhalla iällään arvostamaan Johanneksen Ilmestystä, koska hän löysi siitä Jumalan kirkon historian, seurakunnan, jota Herra Jeesus itse pitää halki vuosituhansien puhtaan evankeliumin sanan varassa pystyssä kaikista harhaopeista, lahkoista, vainoista, synneistä, Antikristuksesta ja Perkeleestä huolimatta.  

Lutherin esipuhe kumoaa myös selvästi sen harhakäsityksen, että Raamattunsa kirjaimellisesti ottavan kristityn olisi uskottava tulevaan Kristuksen näkyvän hallintavallan ja onnen aikaan maan päällä, ns. tuhatvuotiseen valtakuntaan. ”Sillä me olemme sitä mieltä, … että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia.” 

”Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin.” 

Kääntänyt Walchin edition (osa XIV, palstat 131—139) pohjalta ja varustanut selityksillä Juuso Mäkinen. 

Kristikunnassa esiintyy monenlaista ennustamista. Jotkut ennustavat selittämällä profeettojen Kirjoituksia, mistä Paavali puhuu ensimmäisen Korinttolaiskirjeen luvuissa 12 ja 14 ja muissakin kohdissa. Tämä on kaikkein tarpeellisinta ennustamista, ja sitä tarvitaankin päivittäin. Sillä se opettaa Jumalan sanaa, perustaa kristikunnan ja puolustaa uskoa. Mutta ennen kaikkea se hallitsee saarnavirkaa, pitää sitä voimassa, asettaa sen ja vaikuttaa siinä. 

Jotkut taas ennustavat tulevista asioista, joista Raamattu ei aiemmin ole kertonut. Tämä tapahtuu kolmella tavalla. Ensiksi selvin sanoin, ilman kuvia ja vertauksia, niin kuin Mooses, Daavid ja muut samanlaiset profeetat ennustavat Kristuksesta, ja niin kuin Kristus ja apostolit ennustavat Antikristuksesta ja vääristä opettajista jne. Toiseksi kuvin, mutta lisäten siihen selväsanaisen selityksen, niin kuin Joosef selittää unet ja Daniel sekä unet että näyt. Kolmanneksi ilman sanoja ja selityksiä pelkästään kuvin ja vertauksin, niin kuin tapahtuu tässä Ilmestyskirjassa ja monien pyhien ihmisten unissa, näyissä ja kuvissa, jotka he ovat saaneet Pyhältä Hengeltä, niin kuin Pietari saarnaa Jooelin pohjalta Ap. t. 2:17: ”Teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat.” Niin kauan kuin tällaista ennustusta ei tulkita eikä se saa varmaa selitystä, se jää salatuksi, mykäksi ennustukseksi, eikä ole vielä tuottanut sitä hyötyä ja hedelmää, jonka sen on määrä kristikunnalle antaa. 

Näin on tähän asti käynyt tällekin kirjalle. Moni on kylläkin koettanut mutta ei ole tähän päivään asti onnistunut esittämään mitään varmaa. Monet ovat omasta päästään sotkeneet tähän kirjaan monia taitamattomia käsityksiä. Tällaisten epävarmojen selitysten ja salatun merkityksen tähden mekin olemme tähän asti jättäneet tämän kirjan sikseen, erityisesti koska monet vanhat isätkin ovat olleet sitä mieltä, ettei tämä kirja ole P. apostoli Johanneksen laatima, niin kuin Eusebiokseni Kirkkohistoriassa kolmannessa kirjassa luvussa 25 sanotaan. Tähän epäilykseen me myös omasta puolestamme jäämme. Emme näin kuitenkaan tahdo estää ketään pitämästä tätä kirjaa P. apostoli Johanneksen laatimana, tai mitä mieltä sitten ikinä onkin. 

Koska kuitenkin mielellämme saisimme varman tulkinnan tai selityksen, tahdomme antaa toisille ja korkeammille hengille ajattelemisen aihetta ja tuoda ilmi omatkin ajatuksemme, jotka ovat seuraavanlaiset. Koska kyseessä on ilmestys tulevasta historiasta ja erityisesti kristikunnan tulevista ahdistuksista ja onnettomuuksista, pidämme parhaana ja varmimpana tapana saada selitys, että kerätään historiankirjoista tähänastinen kristikunnan historia ja onnettomuudet ja yhdistetään ne näihin kuviin sekä verrataan niitä näihin sanoihin. Jos ne sopivat hyvin toisiinsa ja käyvät yksiin, niin voimme rakentaa tämän varman tai ainakin vastaansanomattoman selityksen varaan. 

Niinpä olemme sitä mieltä, että ensimmäiset kolme lukua, jotka kertovat Aasian seitsemästä seurakunnasta ja niiden enkeleistä, eivät pyri muuhun kuin yksinkertaisesti kuvaamaan, millainen näiden seurakuntien ja enkelien tila tuohon aikaan oli, niin kuin itse tekstikin sanoo. Seurakuntia ja enkeleitä kehotetaan myös pysymään ja vahvistumaan tai tekemään parannuksen. Lisäksi opimme samassa yhteydessä, että sana enkeli tarkoittaa tästä eteenpäin muissakin kuvissa ja näyissä kristikunnan piispoja ja opettajia. Jotkut ovat hyviä, niin kuin pyhät isät ja piispat, jotkut ovat pahoja, niin kuin harhaoppiset ja väärät piispat. Tämä kirja puhuu kylläkin enemmän jälkimmäisistä kuin edellisistä. 

Neljännessä ja viidennessä luvussa kuvataan koko kristikuntaa, jonka on määrä kärsiä tulevista ahdistuksista ja vitsauksista. Siellä on Jumalan edessä 24 vanhinta (eli kaikki piispat ja opettajat yksimielisyydessä), jotka on kruunattu uskolla ja jotka ylistävät Kristusta, Jumalan Karitsaa harpuilla eli saarnaavat.  He palvelevat suitsutusastioilla eli rukoilevat hartaasti. Tämä kaikki näytetään kristityille lohdutukseksi, jotta he tietäisivät, että kristikunta kuitenkin kestää kaikissa tulevissa vitsauksissa. 

Kuudennessa luvussa alkavat tulevat ahdistukset ja ensin ruumiilliset ahdistukset, nimittäin vaino maallisen esivallan taholta eli kruunattu ratsastaja jousineen valkoisen hevosen selässä. Sitten sota ja verenvuodatus eli ratsastaja miekkoineen punaisen hevosen selässä. Sitten puute ja nälänhätä eli ratsastaja vaakoineen mustan hevosen selässä. Sitten rutto ja paiseet eli kuolemaksi kuvattu ratsastaja hallavan hevosen selässä. Sillä nämä neljä vitsausta ja monet muutkin, kuten hävitys ja mullistukset esivallassa, seuraavat varmasti aina kiittämättömiä ja Jumalan sanan halveksijoita viimeiseen päivään asti, niin kuin kuudennen luvun lopussa jakeessa 13 näytetään. Tätä myös marttyyrien sielut huutaen vaativat. 

Seitsemännessä ja kahdeksannessa luvussa alkaa ilmestys hengellisistä ahdistuksista eli monenlaisista harhaopeista. Sitä ennen näytetään jälleen lohdutukseksi kuva, jossa enkeli sinetöi kristityt ja estää neljää pahaa enkeliä, jotta voisimme jälleen olla varmoja siitä, että kristikunnalla on oleva harhaopettajienkin alaisuudessa hurskaita enkeleitä ja puhdas sana. Sen osoittaa myös enkeli, jolla on suitsutusastia eli rukous. Tällaisia enkeleitä ovat pyhät isät, kuten Spyridonii, Athanasiusiii, Hilariusiv ja Nikean kirkolliskokousv sekä muut samanlaiset. 

Ensimmäinen paha enkeli on Tatianos enkratiitteineenvi, jotka kielsivät avioliiton ja tahtoivat juutalaisten tavoin tulla vanhurskaiksi teoista. Sillä opin tekojen vanhurskaudesta täytyi olla ensimmäinen, joka nousi evankeliumia vastaan, ja sen täytynee jäädä myös viimeiseksi. Se saa vain aina uusia opettajia ja erilaisia nimiä, kuten pelagiolaisetvii jne. 

Toinen enkeli on Markionviii katafrygialaisineenix, manikealaisineenx, montanolaisineen jne., jotka kerskuvat hengellisyydestään yli koko Raamatun ja lentelevät tämän palavan vuoren tavoin taivaan ja maan välillä, niin kuin meidän keskuudessamme Müntzerxi ja hurmahenget. 

Kolmas on Origenesxii, joka filosofian ja järjen kautta on tehnyt Raamatun karvaaksi ja saastaiseksi, niin kuin meidän keskuudessamme korkeakoulut ovat tähän saakka tehneet. 

Neljäs on Novatus kathareineenxiii, jotka kielsivät parannuksen ja olivat olevinaan puhtaampia kuin muut. Samanlaisia olivat myöhemmin donatolaisetxiv. Mutta meidän hengellisemme ovat suorastaan kaikkia näitä neljää. Oppineet, jotka tuntevat historiat, osaavat nämä kyllä sovittaa yhteen, sillä kävisi liian pitkälliseksi luetella ja todistaa kaikki. 

Yhdeksännessä ja kymmenennessä luvussa vasta todellinen surkeus alkaakin, sillä näihin tuleviin vitsauksiin verrattuna tähänastiset ruumiilliset ja hengelliset ahdistukset ovat olleet miltei leikinlaskua, kuten enkelikinxv kahdeksannen luvun lopussa jakeessa 13 osoittaa, että on tulossa kolme voi-huutoa. Viimeiset kolme enkeliä eli viides, kuudes ja seitsemäs tuovat voi-huudot ja lopulta maailmanlopun. Näissä yhdistyy hengellinen ja ruumiillinen vaino. Voi-huutoja on kolme; ensimmäinen on suuri, toinen on suurempi ja kolmas on kaikkein suurin. 

Ensimmäinen voi-huuto eli viides enkeli on suuri harhaopettaja Areiosxvi seuraajineen, jotka ovat karmealla tavalla rääkänneet koko kristikuntaa koko maailmassa, niin että teksti sanoo tässä kohden, että hurskaat olisivat mieluummin kuolleet kuin joutuneet sellaista näkemään, vaikka ovatkin joutuneet sitä näkemään eivätkä kuolleet. Niin, teksti sanoo, että enkeli helvetistä, nimeltään tuhoaja, on heidän kuninkaansa, aivan kuin haluttaisiin sanoa itse Perkeleen ajavan heitä. Areiolaiset eivät nimittäin vainonneet oikeita kristittyjä ainoastaan hengellisesti vaan myös ruumiillisesti miekalla. Lue areiolaisten historiasta, niin ymmärrät kyllä tämän näyn ja nämä sanat. 

Toinen voi-huuto on kuudes enkeli, häpeällinen Muhammed seuraajinaan saraseenitxvii, jotka ovat suuresti vaivanneet kristikuntaa sekä opeilla että miekalla. Tämän enkelin vierellä ja kanssa tulee lisäksi väkevä enkeli, jolla on sateenkaari ja katkera kirja, tehdäkseen tämän voi-huudon sitä pahemmaksi. Tämä on pyhä paavikunta suurine hengellisine loistoineen eli messuineen. Se valtaa säädöksillään temppelin, erottaa pois esipihan ja pystyttää sen sijaan valekirkon eli ulkonaisen pyhyyden. 

Yhdennessätoista ja kahdennessatoista luvussa tuodaan pahojen voi-huutojen ja vitsausten välissä esiin kaksi lohdullista kuvaa: yksi kahdesta saarnaajasta ja toinen raskaana olevasta naisesta, joka synnyttää pienen Pojan, vaikkei lohikäärme sitä arvostakaan. Nämä osoittavat, että joitain hurskaita opettajia ja kristittyjä jää kuin jääkin jäljelle sekä edellisen kahden voi-huudon että myös kolmannen tulevan voi-huudon aikana. Nyt kaksi viimeistä voi-huutoa yhdistyy ja käy samanaikaisesti kristikunnan kimppuun, niin että Perkele lyö viimeisetkin ilmat pihalle. 

Viimeistä seitsemästä enkelistä, joka puhaltaa luvun 11 lopussaxviii, seuraavat sitten luvussa 13 tämän seitsemännen enkelin toimet eli kolmas voi-huuto, nimittäin paavillinen keisarikunta ja keisarillinen paavikunta. Nyt saa paavikunta valtaansa myös maallisen miekan eikä enää hallitse ainoastaan kirjan avulla toisessa voi-huudossa vaan myös miekan avulla kolmannessa voi-huudossa. Näinhän he kerskaavatkin, nimittäin että paavilla on vallassaan sekä hengellinen että maallinen miekka. 

Tässä ovat nyt ne kaksi petoa. Ensimmäinen on keisarikunta, jälkimmäinen kaksisarvinen on paavikunta, josta on nyt tullut myös maallinen valtakunta, tosin Kristuksen nimen varjolla. Sillä paavi on pystyttänyt jälleen tuhoutuneen Rooman valtakunnan ja siirtänyt sen kreikkalaisilta saksalaisille. Tästä huolimatta se on pikemminkin Rooman valtakunnan kuva kuin valtakunta itse sellaisena kuin se on ollut. Paavi kuitenkin antaa kuvalle hengen ja elämän, niin että sillä on omat säätynsä, oikeutensa, jäsenensä ja virkansa ja pysyy jollain tavalla yllä. Tämä on kuva, joka oli haavoitettu ja jälleen parani. 

Mutta mitä iljetyksiä, valitusta ja vahinkoa keisarillinen paavikunta on saanut aikaan, sitä ei voi edes luetella. Sillä ensiksi maailma on hänen kirjasensa kautta tullut täyteen epäjumalanpalvelusta luostareineen, hiippakuntineen, pyhimyksineen, pyhiinvaelluksineen, kiirastulineen, aneineen, naimattomuuksineen ja lukemattomine ihmisoppeineen ja -tekoineen jne. Kuka voi toiseksi luetella, kuinka paljon verenvuodatusta, murhaa, sotaa ja kurjuutta paavit ovat saaneet aikaan sekä sotimalla että usuttamalla keisarin, kuninkaat ja ruhtinaat toistensa kimppuun? 

Tässä Perkeleen viimeinen viha yhdistyy ja saa vallan: tuolla auringonnousun puolella toinen voi-huuto, Muhammed ja saraseenit; täällä auringonlaskun puolella paavikunta ja keisarikunta ja kolmas voi-huuto. Näihin yhtyy ikään kuin lisukkeeksi vielä Turkki, Goog ja Maagog, niin kuin luvussa 20 kerrotaan. Näin kristikuntaa rääkätään mitä kauheimmalla ja surkeimmalla tavalla kaikkialla maailmassa ja kaikilta puolilta väärillä opeilla ja sodilla, kirjalla ja miekalla. Tämä on kitkerää pohjasakkaa ja viimeinen vitsaus. Sitä seuraa lähes yksinomaan lohdullisia kuvia kaikkien voi-huutojen ja kauheuksien päättymisestä. 

Luvussa 14 Kristus alkaa ensin suunsa Hengellä surmata Antikristustaan, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo, ja enkeli, jolla on evankeliumi, astuu väkevän enkelin katkeraa kirjaa vastaan. Myös pyhiä ja neitsyitä seisoo Karitsan ympärillä, ja he saarnaavat oikein. Evankeliumia puolestaan seuraa toisen enkelin huuto, että Babylon on kukistuva ja hengellinen paavikunta sortuva. 

Sitten seuraa elonleikkuu, ja ne, jotka evankeliumin vastaisesti pitäytyvät paavikuntaan, heitetään Kristuksen kaupungin ulkopuolelle jumalallisen vihan viinikuurnaan eli evankeliumin kautta heidät ikään kuin erotetaan kristikunnasta ja tuomitaan Jumalan vihaan. Tämä viha on suuri, ja kuurnasta vuotaa paljon verta. Taitaapa olla niinkin, että myös meidän mittaamattoman runsaita ja ylikypsiä syntejämme odottaa vielä kunnollinen rangaistus ja tuomio. 

Sen jälkeen tulee 15. ja 16. luvussa seitsemän enkeliä seitsemän maljan kanssa. Silloin evankeliumi leviää ja karkaa monien oppineiden ja hurskaiden saarnaajien kautta kaikilta suunnilta paavikunnan kimppuun, ja niin pedon valtaistuimesta eli paavin vallasta tulee pimeää, kurjaaxix ja halveksittua. Mutta he kaikki suuttuvat ja puolustautuvat rohkeasti. Sillä pedon kidasta lähtee kolme sammakkoa eli kolme saastaista henkeä, jotka kiihottavat kuninkaita ja ruhtinaita evankeliumia vastaan. Mutta siitä ei ole apua; sillä heidän taistelunsa käydään Harmageddonissa.xx Sammakot ovat sofistit, sellaiset kuin Faber, Eck, Emserxxi ym., jotka kurnuttavat kovaan ääneen evankeliumia vastaan eivätkä kuitenkaan saa mitään aikaan, vaan pysyvät sammakkoina. 

Luvussa 17 koko keisarillinen paavikunta ja paavillinen keisarikunta kootaan aivan alusta aina loppuun asti yhdeksi kuvaksi. Kooten kerrotaan, ettei sitä enää ole (sillä muinainen Rooman valtakunta on ajat sitten hävinnyt) ja on kuitenkin (sillä moni valtakunta ja myös itse Rooman kaupunki ovat vielä olemassa). Tässä tuodaan esiin sellainen kuva, jossa rikollinen ikään kuin saatetaan julkisesti tuomioistuimen eteen tuomittavaksi, jotta saisimme tietää, että petokin kohta tuomitaan ja tuhotaan Herramme tulemuksen ilmestyksellä, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo. Tätä tuomiota alkavat paavikunnan suojelijatkin panna täytäntöön, niin kuin teksti sanoo, siis ne, jotka sitä nyt suojelevat, niin että hengelliset joutuvat lopulta istumaan ilkosen alastomina. 

Luvussa 18 tämä hävitys alkaa, loistava ja suuri komeus kukistuu ja hiippakuntien riistäjistä, prebendavarkaistaxxii ja hoviväestä tulee loppu. Siksi Roomakin on rosvottu ja joutunut oman suojelijansa valloittamaksi lopullisen hävityksen alkuna.xxiii 

Mutta vielä he eivät luovuta, vaan yrittävät, lohduttavat, varustautuvat ja puolustautuvat. Ja, niin kuin luvussa 19 sanotaan, kun he eivät enää pärjää Raamatulla ja kirjoituksillaan ja sammakotkin ovat kurnutuksensa kurnuttaneet, he tarttuvat tosissaan toimeen ja koettavat tehdä sen väkivallalla: he kokoavat kuninkaita ja ruhtinaita sotaan. Mutta he kompastuvat. Sillä Hän, jonka nimi on Jumalan Sana, voittaa, kunnes sekä peto että väärä profeetta otetaan kiinni ja heitetään helvettiin. 

Kaiken tämän tapahtuessa koittaa nyt luvussa 20 vielä lähtömalja, Goog ja Maagog, Turkki, punaiset juutalaiset, jotka Saatana, joka on tuhat vuotta ollut sidottuna ja tuhannen vuoden kuluttua jälleen päästetään irti, tuo mukanaan. Mutta hekin joutuvat pian hänen kanssaan tuliseen järveen. Sillä me olemme sitä mieltä, että tämä edellisistä erillinen kuva on annettu Turkin tähden, ja että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia. Turkkilaisia seuraa sitten saman tien viimeinen tuomio tämän luvun lopulla, niin kuin Dan. 7xxiv myös osoittaa. 

Lopuksi 21. luvussa kuvataan lopullista lohdutusta, nimittäin että pyhä kaupunki on täydellisesti valmistettu ja saatetaan morsiamen tavoin ikuisiin häihin, että Kristus yksin on Herra, että kaikki jumalattomat tuomitaan ja joutuvat Perkeleen kanssa helvettiin. 

Tämän selityksen jälkeen voimme saada tästä kirjasta hyötyä ja käyttää sitä oikein. Ensiksi lohdutukseksi tietääksemme, ettei väkivalta, eivät valheet, ei viisaus eikä pyhyys, ei ahdistus eikä kärsimys voi kristikuntaa musertaa, vaan se saa lopulta voiton ja pysyy vahvana. 

Toiseksi varoitukseksi siitä suuresta, vaarallisesta, moninaisesta pahennuksesta, jota kristikunnassa tapahtuu. Sillä koska niin valtava voima ja loisto taistelevat kristikuntaa vastaan ja koska se on aivan hahmottomana kätketty niin monien ahdistusten, harhaoppien ja muiden heikkouksien alle, on järjelle ja luonnolle mahdotonta tuntea kristikuntaa. Sen sijaan ne lankeavat ja loukkaantuvat siihen ja kutsuvat kristilliseksi kirkoksi niitä, jotka ovat kristillisen kirkon pahimpia vihollisia, ja kutsuvat puolestaan niitä kirotuiksi harhaoppisiksi, jotka oikeasti ovat oikea kristillinen kirkko. Näin on tähän asti käynyt paavikunnan, Muhammedin ja kaikkien harhaoppisten keskuudessa, ja näin he hukkaavat tämän uskonkohdan: ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon.” 

Näin tekevät monet viisastelijat nytkin: koska he näkevät harhaoppeja, eripuraa ja monenlaisia puutteita sekä monia vääriä ja suruttomia kristittyjä, he päättelevät muitta mutkitta, ettei kristittyjä ole olemassakaan. He ovat näet kuulleet, että kristittyjen on määrä olla pyhä, rauhallinen, yksimielinen, ystävällinen ja hyveellinen kansa. Siksi he kuvittelevat, ettei mitään pahennusta, mitään harhaoppia, mitään puutetta pitäisi olla olemassakaan, vaan pelkkää rauhaa ja hyvettä. 

Tuollaisten pitäisi lukea tämä kirja ja oppia katselemaan kristikuntaa toisin silmin eikä järjellä. Sillä tämä kirjahan näyttää, niin ajattelen, aivan riittävästi hirvittäviä ja pelottavia petoja, iljettäviä ja vihamielisiä enkeleitä sekä tuhoisia ja kauheita vitsauksia. Jätän mainitsematta ne muut suuret heikkoudet ja puutteet, joita kuitenkin aina on ollut kristikunnassa ja kristittyjen keskuudessa, niin että järjen on tietenkin täytynyt tällaisen menon keskellä lopulta hukata koko kristikunta. Tässähän me näemme selvästi, millaisia hirvittäviä pahennuksia ja puutteita ennen meidän aikaamme on ollut, vaikka noista ajoista ajatellaan, että kristikunnan tila on ollut silloin parhaimmillaan, niin että meidän aikaamme voitaisiin melkein pitää kultavuotenaxxv niihin verrattuna. Etkö uskokin myös pakanoiden loukkaantuneen näihin asioihin ja pitäneen kristittyjä itsepäisenä, suruttomana ja riitaisana joukkona? 

Lause ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon” on uskonkohta siinä missä muutkin. Siksi järki ei voi mitenkään sitä käsittää, vaikka se laittaisi päähän kaikki maailman silmälasit. Perkele osaa kyllä peittää kirkon pahennuksilla ja lahkoilla, niin että sinä siihen loukkaannut. Jumalakin osaa kätkeä kirkon heikkouksilla ja kaikenlaisilla puutteilla, niin että sinä joudut houkaksi ja muodostat siitä väärän tuomion. Kirkko ei halua tulla nähdyksi vaan uskotuksi; mutta usko koskee sitä, mitä ei nähdä, Hepr. 11:1. 

Kirkko laulaakin Herransa kanssa tätä laulua: ”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” Kristitty on kätketty itseltäänkin, niin ettei hän näe pyhyyttään eikä hyveellisyyttään, vaan näkee itsessään pelkkää pahetta ja epäpyhyyttä. Ja sinä kömpelö viisastelija tahdot nähdä kristikunnan sokealla järjelläsi ja saastaisilla silmilläsi? 

Kooten: pyhyytemme on taivaassa, missä Kristus on, eikä maailmassa silmien nähtävissä niin kuin tavara toreilla. Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin. Niin me näemme tästäkin kirjasta, että Kristus on kaikesta huolimatta kaikkien vitsausten, petojen ja pahojen enkelien aikana ja yläpuolella pyhiensä luona ja kanssa ja viimein voittaa. 

[1] Eusebios (k. 339/340), Kesarean piispa, laati ensimmäisen meidän päiviimme säilyneen kirkkohistorian, joka on vanhan kirkon historian tuntemisen kannalta erittäin merkittävä.

[2] Spyridon (k. 348), Kyproksella sijainneen Trimythouksen piispa, joka osallistui Nikean kirkolliskokoukseen.

[3] Athanasios (k. 373), Aleksandrian patriarkka, joka oli Kristuksen jumaluuden kieltävän areiolaisen harhaopin innokkaimpia vastustajia ja opetti kirkkaasti Jumalan tulemisesta ihmiseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Hänet ajettiin elämänsä aikana viidesti maanpakoon piispanistuimeltaan, kun areiolaisuutta kannattavat keisarit panit hänet toistuvasti viralta.

[4] Hilarius Poitierslainen (k. n. 367), kutsuttu ”Lännen Athanasiukseksi”, koska hän oli tunnettu kolminaisuusopin ja Kristuksen ihmiseksitulon opettaja.

[5] Ensimmäinen seitsemästä ns. ekumeenisesta eli yleisestä kirkolliskokouksesta. Nikean kirkolliskokous pidettiin nykyisessä Luoteis-Turkissa Nikean kaupungissa vuonna 325. Kirkolliskokouksessa tuomittiin areiolaisuus, joka kielsi Kristuksen todellisen jumaluuden. Kirkolliskokouksessa laadittua areiolaisuuden vastaista tunnustusta laajennettiin seuraavassa, vuonna 381 Konstantinopolissa (nyk. Istanbul) pidetyssä kirkolliskokouksessa. Tämä tunnustus tunnetaan nimellä Nikean tai Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus, ja se on edelleen käytössä niin idän kuin lännenkin kirkoissa. Se on myös osa luterilaista Tunnustusta.

[6] Tatianos (k. n. 180), syyrialainen kristitty ja Justinos Marttyyrin (k. 165) oppilas, joka poikkesi opettajansa oikeasta opetuksesta. Tatianos suhtautui eräissä kirjoituksissaan halveksivasti avioelämään pitäen sitä lankeemuksen seurauksena ja Perkeleen keksintönä. Enkratiitit (kr. enkratein = pidättyä, elää itsehillinnässä) olivat lahko, jonka Tatianos oli kirkkohistorioitsija Eusebioksen mukaan perustanut. Enkratiitit kielsivät seuraajiaan syömästä lihaa ja menemästä naimisiin.

[7] Irlantilaisen munkki Pelagiuksen (k. 418) mukaan nimitetty lahko. Pelagius opetti Roomassa, että Jumalan armo on vapauttanut ihmisen tahdon, niin että hän voi pitää täydellisesti Jumalan lain ja näin ansaita iankaikkisen elämän. Lännen merkittävin kirkkoisä Augustinus (k. 430) oli Pelagiuksen lannistumaton vastustaja. Hän korosti Pelagiusta vastaan ihmisen täydellistä langenneisuutta ja sitä, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahja Jeesuksessa Kristuksessa.

[8] Markion (k. n. 160) opetti, että Uuden testamentin rakkauden Jumala, Jeesuksen Isä, on joku aivan toinen kuin Vanhan testamentin verenhimoinen Herra. Hän kielsi koko Vanhan testamentin arvon ja hyväksyi Pyhiksi Kirjoituksiksi vain Luukkaan evankeliumin ja osan Paavalin kirjeistä ja nekin vain itse muuttamassaan muodossa.

[9] Katafryygialaset eli montanolaiset olivat Montanuksen (eli toisella vuosisadalla) perustama karismaattinen lahko, jota sen kannattajat kutsuivat ”uudeksi profetiaksi”. He olivat sitä mieltä, ettei Pyhä Henki toimi enää opetusvirkaa ja apostolista oppia korostavassa katolisessa kirkossa, vaan vaikuttaa vain heidän oman, hurmoksellisen lahkonsa parissa. Montanuksen ennustukseen liittyi myös vahva vaatimus kristittyjen moraalisesta parannuksesta ja odotus, että uusi Jerusalem laskeutuisi minä hetkenä hyvänsä Montanuksen kotimaakuntaan Fryygiaan (mistä nimi ”katafryygialaiset”). Montanolaisuuden levitessä katoliset piispat ajoivat monin paikoin pahoja henkiä montanolaisista.

[10] Manikealaisuus oli 200-luvulla Persiassa eläneen profeetta Manin perustama uskonto, joka sekoitti elementtejä kristinuskosta, zarathustralaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Manikealaiset eivät hyväksyneet Raamatun arvovaltaa ja olettivat, että maailmaa hallitsee kaksi yhtä vahvaa keskenään taistelevaa voimaa, hyvä ja paha. Kirkkoisä Augustinus oli ennen kääntymystään manikealainen.

[11] Thomas Müntzer (k. 1525) oli saksalainen pappi, joka väitti elävänsä Jumalan erityisessä johdatuksessa, niin että hänen saarnojaan piti arvostaa Jumalan erehtymättömänä puheena. Hän julisti, että uskovien oli kukistettava sodassa vallanpitäjät, jotta Kristuksen ”tuhatvuotinen valtakunta” voisi toteutua maan päällä. Müntzer asettui Saksaa 1520-luvulla repineen talonpoikaissodan johtajaksi ja sai sen aikana surmansa.

[12] Origenes Aleksandrialainen (k. 254) oli oppinut teologi, joka loi kirjoituksissaan synteesiä kristillisen uskon ja kreikkalaisen filosofian välille. Hän eteni teoksissaan paikoin niin spekulatiivisiin johtopäätöksiin, että useat niistä tuomittiin kirkossa myöhemmin syystä harhaoppisiksi.

[13] Novatus (k. 258) oli roomalainen pappi, joka alkoi opettaa, ettei vainossa uskonsa kieltäneitä kristittyjä voida ottaa parannuksenkaan kautta enää kirkon ja pelastuksen yhteyteen. Hänen seuraajansa kutsuivat itseään nimellä cathari (kr. katharoi = puhtaat).

[14] Donatolaiset olivat piispa Donatuksen (k. 355) mukaan nimensä saanut pohjoisafrikkalainen kirkko, joka opetti, etteivät vainoissa kompromisseja (esim. uskon kieltäminen, epäjumalille uhraaminen, pyhien kirjojen tai kirkon omaisuuden luovuttaminen viranomaisille) tehneen papin toimittamat sakramentit ole päteviä.

[15] Lutherin aikaan käytetyssä kreikankielisessä Uuden testamentin editiossa Textus Receptuksessa puhuttiin tässä kohtaa ”enkelistä”, kun taas 1900- ja 2000-luvulla tehdyt käännökset puhuvat luotettavimpien käsikirjoitusten tavoin ”kotkasta”, mikä varmasti on oikea lukutapa.

[16] Areios (k. 336) oli aleksandrialainen pappi, joka alkoi opettaa, että Kristus ei ole iankaikkinen tosi Jumala vaan Jumalan luoma jumalolento, jonka kautta maailma on luotu. Areioksen harhaoppi tuomittiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325, mutta se sai vahvan jalansijan erityisesti Välimeren itäosissa ja levisi myöhemmin kansainvaellusten germaaniheimojen pariin, jotka olivat areiolaisia keskiajalle saakka.

[17] Muhammed (k. 632), islamin tärkein profeetta ja perustaja. Saraseeni on vanha nimitys arabeille.

[18] Luther kirjoittaa oikeastaan ”luvun 12 alussa”, mutta seitsemännen enkelin merkkisoitto on jo Ilm. 11:15.

[19] Lutherin käyttämä sana unselig on negaatio sanalle selig eli onnellinen, autuas, pelastettu. Unselig on siis kurja, onneton, epäautuas, pelastusta vailla oleva.

[20] Eräs Lutherin selitystä seuraava Ilmestyskirjan kommentaattori selittää sanan Harmageddon tulevan heprean sanoista ?erem geduud eli sotajoukon tuho. Carl Mathey-Zorn, Die Offenbarung St. Johannis, Verlag und Druck von Johannes Herrmann, Zwickau 1910, s. 241. Tämä käsitys sopii hyvin yhteen sen kanssa, miten Luther nimeä Harmageddon tässä käyttää. Uudemmat selittäjät selittävät yleensä nimen Harmageddon tulevan heprean sanoista har megiddoo eli Megiddon vuori.

[21] Johann Faber (k. 1541), Johannes Eck (k. 1543) ja Hieronymus Emser (k. 1527) olivat Lutherin paavilaisia teologisia vastustajia. Sofisti tarkoittaa viisastelijaa, spekulatiivisen filosofian tai teologian kannattajaa.

[22] Prebenda tarkoitti kirkolle lahjoitetusta maatilasta saatua palkkatuloa, joka käytettiin esimerkiksi pappien ja messujen ylläpitämiseen tai kirkollisia virkoja varten opiskelevien nuorten miesten opintojen kustantamiseen.

[23] Luther tarkoittaa Rooman valloitusta ja ryöstöä vuonna 1527. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V (k. 1558) oli roomalaiskatolisen uskon puolustaja. Hänen joukkonsa kävivät Italiassa sotaa Ranskaa vastaan. Kun keisarin komentajilla ei ollut maksaa palkkasoturiarmeijalleen palkkoja, nämä kääntyivät kohti Roomaa, valloittivat kaupungin ja ryöstivät, polttivat ja hävittivät sitä monen päivän ajan. Monet aikalaiset pitivät Lutherin tavoin Rooman hävitystä lopunajallisena merkkinä paavikunnan tuhosta.

[24] Lutherin aikaan Raamatuissa ei käytetty vielä jaenumeroita, joten raamatunkohtiin voitiin viitata vain luvun tarkkuudella. Lutherin teosten editoijat ovat usein lisänneet oman käsityksensä mukaisen jaenumeron raamattuviitteen yhteyteen. Niinpä Biblia ajattelee Lutherin viittaavan erityisesti jakeeseen Dan. 7:26, kun taas Walch ajattelee jakeita Dan. 7:7, 8.

[25] Kultavuosi oli Lutherin ensimmäisille lukijoille tuttu käsite paavilaisesta teologiasta, missä se tarkoittaa sellaista vuotta, jona paavi lupaa täydellisen eli kaikki synnit kattavan aneen niille, jotka katuvat syntejään, ripittäytyvät ja tekevät pyhiinvaelluksen Roomaan. Ensimmäinen kultavuosi pidettiin vuonna 1300. Kultavuosi on edelleen käytössä Rooman kirkossa. Ne toistuvat säännöllisesti joka 25. vuosi, mutta paavit julistavat myös ylimääräisiä kultavuosia, viimeksi vuosiksi 2015—2016. Lutherin aikalaisille kultavuosi edusti rauhan ja erityisen hengellisen siunauksen aikaa.

Kategoriat
Hallitus herätysliikkeet Kirkko Tunnustuksellisuus Tunnustuskirjat

KANSANKIRKOLLINEN HYÖKKÄYS LUTERILAISTA TUNNUSTUKSELLISUUTTA VASTAAN

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Perusta-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/2015) keskittyy pääkirjoituksesta alkaen melkein kokonaan otsikon ilmaisemaan asiaan.
Päätoimittaja, TT Timo Junkkaala toteaa aluksi sen ilmeisen kummallisuuden, että papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan, kun samaan aikaan kirkko ajaa kirkon yhteydestä pois niitä, jotka ovat virkakysymyksessä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta. Tämän jälkeen Perusta-lehti ei itse kuitenkaan halua antaa vaihtoehtoa tässä vaikeassa tilanteessa.

Pikemminkin se haluaa poissulkea vaihtoehdot ja patistaa kristittyjä ja heidän pappejaan pitäytymään kaikissa olosuhteissa hengelliseen yhteyteen kansankirkossa. Asia on omituinen varsinkin siinä mielessä, että nämä, jotka haluavat määräillä, mitä toisten kristittyjen tämän päivän rappiotilanteessa pitää tehdä, nostavat itse palkkaa (tai eläkettä) palvelusta herätysliikkeissä. Jos kerran on niin ongelmatonta toimia kansankirkon paikallisseurakunnissa, miksi nämä eivät itse ole hakeutuneet niihin? Miten nämä, jotka eivät arjessa elä palvellen paikallisseurakunnissa, henkilökohtaisesti voivat tuntea sitä tuskaa, mikä siinä on heresioiden keskellä, kun erilaisia kompromisseja vaaditaan koko ajan. Heille kelpaa kuitenkin olla omissa turvallisissa oloissa ja sieltä käsin maistereina kertoa toisille, miten pitää elää tiiviisti kansankirkossa. Tässä ilmenee estoton röyhkeys, kun etäältä esitetään tällaista kritiikkiä pistämättä itseänsä todellisesti likoon siinä, missä seurakuntapalvelijan paikka on. Miten omatunto antaa tällaiseen luvan? Miten he kehtaavat?

On nyt tätä katsottaessa analysoitava, mistä tällainen järjellisesti erilliskummallinen ote lähtee.  Herätysliikkeiden eksistenssi on juuria myöten rakennettu sen varaan, että kansankirkollinen systeemi ympäröi niitä. Ne ovat kuin köynnöskasveja, jotka kasvavat seinää pitkin. Jos talon seinä otetaan pois, köynnösten käy huonosti. Herätysliikkeet ovat siis ihan olemuksensa perusteella kansankirkollisen ideologian parhaita puolestapuhujia. Tietynlainen raivokas kritiikki tervettä kirkko-oppia ja luterilaista tunnustuksellisuutta vastaan, jota nyt ilmenee, on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta käsin. Kansankirkon kriisin edetessä heidän oman eksistenssinsä perusta on uhattuna. Se skenaario, että kansankirkko häviää tai heikentyy liiaksi ja samanaikaisesti useimmissa kaupungeissa kasvaa kansankirkon systeemistä erillään pieniä määrätietoisia kirkollisia seurakuntia, joista voi kohta tulla oma kirkkonsa, saa epätoivoiset tunteet ja ajatukset liikkeelle.

Tässä ei ensisijaisesti saa olla kyse siitä, kuka voittaa ulkonaisesti ja määrällisesti, vaan siitä, saammeko uskollisia seurakuntia, joiden palvelijat pitäytyvät Jumalan sanaan toimittaen Sakramentit puhtaasti?

On aivan selvää että tässä käydään vakavaa rajaa siihen, mitä nyt esitetään herätysliikkeiden puolesta. T. Junkkaala yrittääkin välillisesti puolustaa arkkipiispa Mäkisen surkeaa ulostuloa homoasiassa, kun tämä iloitsi päätöksestä, joka toteutettuna merkitsee, että samaa sukupuolta olevat parit voivat kutsua liittoansa avioliitoksi. Perusta-lehden päätoimittaja antaa ymmärtää, ettei tämä merkitse paljon mitään, kun kerran kirkon näkemys avioliitosta on toinen. Kansankirkon näkemys ei ole sellainen, minkä tämä päätoimittaja antaa ymmärtää sen olevan. Jos se olisi sellainen, ei Kari Mäkisen olisi mahdollista jatkaa arkkipiispana.

Hyvin merkillisesti käsitellään tässä pääkirjoituksessa ilmeisiä harhaoppeja ja selvästi väärää kirkollista elämää.  Tämä tapahtuu viitaten Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen artiklaan, jossa todetaan, että on sallittua käyttää jopa jumalattomienkin toimittamia palveluksia pyhien sakramenttien kohdalla, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut pyhien joukkoon (TK 1990, s. 54–55).  Tässä kohdassa Junkkaala ei halua nähdä tätä tosiasiaa: tunnustus puhuu näiden sydämissään jumalattomien olevan sekoittuneina oikeaan seurakuntaan. Avoimista harhaopettajista ja ilmeisistä kirkollisen elämän rikkojista ei ole kysymys, kun puhutaan siitä mitä hyväksytään. Junkkaalan väärää tulkintaa alleviivaa myös se, että hän siteeraa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaavaa kohtaa erikseen pääkirjoituksen jälkeen.  Silmiinpistävää on siinä se, että loppu, joka käsittelee sitä, miten oikeat seurakunnat suhtautuvat harhaopettajiin, on jätetty pois. Siis tähän Perusta-lehden numeroon ei sovi seuraava: ”Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristus sanoo: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja.’ Ja Paavali sanoo: ’Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.’” (TK 1990, s. 155)

On huomattava, että pietistisen kirkkonäkemyksen tähden ei tahdota tehdä eroa sisäisen luopumuksen (jota emme tunne) ja avoimen harhan välillä. Sen sijaan avointa harhaa puolustellaan niin kuin siinäkin olisi kysymys salatusta luopumuksesta.

Junkkaala kuvailee tunnustuskirjojen kantaa: ”… torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia”, niin kuin se olisi tunnustuskirjojen kanta myös siinä mielessä kuin hän itse käyttää termejä. Perusta-lehti kehottaa näin ollen jäämään harhaopettajien kanssa yhteyteen, ja heidän palveluksiensa torjumista pidetään vääränä.  

Artikkelin loppupuoliskon argumentit, joilla puolustellaan kansankirkollista hengellistä kanssakäymistä sen nykyisten palvelijoiden kanssa, eivät kestä. Ensimmäinen, joka viittaa alkukirkon edustajien kontakteihin synagoogaan, ei ole relevantti siinä mielessä kuin Perusta sitä käyttää. Nimittäin totta on, että apostolien aikakaudella oltiin yhteydessä synagoogaan, joka käytti pyhiä kirjoituksia. Tuohon aikaan ei synagoogan jumalanpalvelukseen oltu vielä liitetty ns. 18. rukousta, jossa kirotaan kristityt (se tuli toisen vuosisadan koittaessa). On huomattava, mihin tämä yhteys rajoittui. Siinä ei ollut kristillistä kastetta yhteyden siteenä, siinä ei ollut pyhää ehtoollista eikä piispoja tai presbyteerejä palvelemassa. Sakraalinen yhteys, joka perustui kristilliseen kasteeseen ja ehtoollisyhteyteen, oli alusta alkaen irrallaan synagoogasta myös ennen sitä aikaa, jolloin 18. rukous liitettiin liturgiaan, aikana jolloin jonkinlainen kanssakäyminen oli mahdollinen synagoogan kanssa. Nyt jotkut käyttävät tätä synagooga-argumenttia puolustaakseen hengellistä välitöntä yhteyttä nykyisessä kansankirkon elämässä. Ei haluta nähdä tosiasioita.

Toinen argumentti on, että SELK:n (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) perustus olisi yhä kunnossa. Tosiasiallista käytännön harhaa ei saa puolustella sillä, että kirkon perustus on kuitenkin oikea ja hyvä. Ratkaisevaa on se oppi, jota todellisuudessa harjoitetaan. Junkkaalan kannasta seuraisi, että uskonpuhdistusta ei ehkä olisi tapahtunut lainkaan, koska huomattava osa niistä harhoista, joita vastaan uskonpuhdistuksessa käännyttiin, ei silloin kuulunut Kirkon viralliseen oppiin (vaan oli pastoraalista opetusta) vielä siihen aikaan. Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeen tilanne oli toinen.

Augsburgin tunnustus on selvillä siitä, ettei se virallista oppia silmällä pitäen ole ristiriidassa Katolisen ja Rooman kirkon kanssa.  ”…voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa” (TK 1990, s.  61).

Näiden kahden ensimmäisen argumentin jälkeen seuraa puhetta siitä, miten herätyskristillisten on syytä estotta jäädä hengelliseen yhteyteen moniarvoisessa yhteisössä. Sen jälkeen seuraa komentelua yksilöille: ”Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin.” Tähän on sanottava, että sellainen komentelu on törkeää. Ajatelkaamme esimerkiksi harrasta kristittyä, joka tunnetasolla on ollut kiintynyt kotiseudun kirkkoon ja sitten Raamatun sanan opetuksesta on saanut rohkeuden siirtyä sellaisesta vaarallisesta kanssakäymisestä sivuun huomattuaan harhan myrkkyä olevan esillä ja sen johdosta todellisen vaaran joutua luopumukseen ja epäuskoon.

Hyvin kummallinen on lopussa oleva johtopäätös, että ei haluta nähdä muuta vaihtoehtoa kuin se, että vedotaan nykyisiin SELK:n piispoihin ja pyydetään vihkimystä perinteisellä linjalla oleville pappiskandidaateille. Tällä tavoin jumitetaan vain vaarallista tilannetta ja toimitaan tunnustuksen vastaisesti. Hyviä pappiskandidaatteja ei vihitä utopistisesta toiveajattelusta huolimatta. Seurakuntien elämää myrkytetään siten, että niihin alati tulee uusia harhaopettajia. Seurakunnan oppi ja elämä on kuitenkin ratkaiseva asia. 

Tämä asennoituminen on suora vastakohta tunnustuksen ohjeelle. Jos piispat eivät halua vihkiä tai ovat harhaopettajia niin: ”.. heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita” (TK s. 277).
”Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia.  Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan) pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (TK 1990, s. 294)

Junkkaalan kirjoituksen lopussa huomaa sen, että kirkko ja seurakunnat eivät loppujen lopuksi ole ensisijaisesti hänen tähtäimessään. Niihin tunnetaan kiinnostusta vain sen vuoksi, että niistä saa puitteet herätysliikkeille. Kysymyksessä on suoraan sanoen syvästi ei-kirkollinen näkemys. Kriisin tilassa toivotaan, että herätysliikkeiden palvelukseen voisi silti vihkiä pappeja. Vielä sanotaan sellaisen toiminnan olevan tärkeää, missä saa hengellistä ravintoa, kun kansankirkon seurakunnissa ei saa. Siis: Kirkko ja paikallisseurakunnat itsessään – tämän näkemyksen mukaan – eivät ole edes välttämätön ehto.

Kategoriat
4/2014 Kirkko Lehdet Lähetyshiippakunta Sana

Jumalan sana pysyy ikuisesti, eikä muutu aikojen muuttuessa

Risto Soramies, Lähetyshiippakunnan piispa

”He väittävät olevansa viisaita, mutta ovat tulleet tyhmiksi… ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen.” (Room. 1:22, 26)

Suomen eduskunta on päättänyt uudesta avioliittolaista, ja osa kansasta juhlii, vaikka ei tiedä, mihin tämä ihmiskunnan historiassa ainutlaatuinen ratkaisu lopulta johtaa. Kansamme on tehnyt ajattelemattoman, sivistymättömän virheen unohtaen historian opetuksen, Jumalan sanasta puhumattakaan. Eduskunta oli 28.11.2014 valinnan edessä ja se valitsi väärin.

 

Kristillinen kirkko ei ole valinnan edessä

Jumalan kansalla on vain yksi tapa suhtautua Jumalan sanaan ja asetuksiin: se kiittää Jumalaa ikuisesta sanasta ja ojentautuu edelleenkin sen mukaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko kosiskellessaan maailmaa vetää ylleen Jumalan vihan ja rangaistuksen. Jumala ei salli itseään pilkattavan. Arkkipiispa Mäkinen on osoittaessaan julkisesti suosiota synnille viitoittanut tien ikuiseen kadotukseen, sillä eivät pilkkaajat eivätkä avionrikkojat peri Jumalan valtakuntaa. Jos Suomen kirkko ei kieltäydy seuraamasta arkkipiispaansa, se lakkaa olemasta kristillinen kirkko. Mikkelin piispa Häkkinen on julkisesti tunnustautunut raamatulliseen avioliittokäsitykseen. Suokoon Jumala, että kirkko tunnustaa totuudeksi Mikkelin piispan äänen tässä asiassa.

 

Mitä Lähetyshiippakunta tässä tilanteessa uskoo, opettaa ja tunnustaa?

Me tunnustamme nyt ja tahdomme vastakin tunnustaa kaikkien kristittyjen kanssa, että:

…Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Siksi Jumalan silmissä on vain syntiin langenneita miehiä ja naisia, joille Jumala on valmistanut pelastuksen Poikansa kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kaikki kärsivät erilaisista synnin seurauksista, joihin kirkko suhtautuu armeliaasti, koska se on itsekin armon tarpeessa.

Homoseksuaalisuuteen taipuva ja sen harjoittamiseen syyllistynyt ihminen on edelleen mies tai nainen. Kun hän ”huutaa avuksi Herran nimeä”, kuten Raamattu sanoo, hän pelastuu Jeesuksen Kristuksen tähden. Sama armo on varattuna hänelle, kuin heteroseksuaalisiinkin synteihin syyllistyneille. ”Kääntykää ja uskokaa evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta!” on edelleen kristillisen kirkon sanoma.

…Jumala on asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi liitoksi, heidän onneksensa ja lasten kasvuympäristöksi. Me opetamme edelleen avioliiton koskemattomuutta ja uskollisuuden tarpeellisuutta. Avioliitto on elinikäinen: ”Kunnes kuolema meidät erottaa…”

…Jumalan hyvän, elämää ylläpitävän ja pyhän lain käskyihin kuuluu kuudes käsky: ”Älä tee huorin!” Se käskee ja ohjaa uskollisuuteen ja kieltää kaikki esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet ja kaiken, mikä sotii avioliiton pyhyyttä vastaan. Tämänkin käskyn rikkominen tuottaa Jumalan vihan, sillä Jumala on pyhä.

 

Mitä on edessämme?

Jumalan kansan edessä on iankaikkinen taivas Jumalan luona. Sinne mennään ”monen ahdistuksen kautta”. Ei tule pettää itseänsä: tämä maailma ei ole paratiisi, vaikka Jumala on suonut meille paljon kiitoksen aiheita ja nautittavaa. Uusi avioliittolaki tekee kyllä elämämme vaikeammaksi. Kun synti tehdään oikeaksi, muuttuu hyväkin pahaksi ja paha hyväksi. Ihmiset sokaistuvat ja menettävät jopa yksinkertaisen terveen järjen.

Jumalan armosta ovat kristityt saaneet elää maassamme rauhassa pitkään. Maan lait ja kirkon opetus ovat olleet sopusoinnussa. Kristittyjä ei ole syrjitty systemaattisesti. Nyt olemme siirtyneet uuteen aikaan – ehkäpä sitä voi pitää normaalina tilanteena. Niin ovat kristityt maailmassa eläneet ja elävät monin paikoin tälläkin hetkellä.

Me rukoilemme edelleen isänmaamme puolesta ja rakastamme sitä ja sen kansaa. Mutta emme saa olla naiiveja sen suhteen. Suomi ei ole Jumalan kansa, vaan Jumalaa vastaan kapinoiva, kiittämätön kansa, joka tarvitsee julistusta Jumalan tuomiosta ja anteeksiantamuksesta Kristuksessa.

 

Siksi

…Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovat sitoutuneet Jumalan sanaan ja pitäytyvät siihen iloiten. Seurakuntiemme ovet ovat auki kaikille taustasta ja menneisyydestä riippumatta. Seurakunta on armahdettujen syntisten paikka, muunlaisia jäseniä sillä ei voi ollakaan. Me iloitsemme kaikista seurakunnista, omistamme ja toisten, joissa pysytään Jumalan sanassa ja evankelisessa tunnustuksessa!

…käyttäkää armonvälineitä runsaasti ja usein. Ruokkikaa itseänne Jumalan sanalla. Se sana kestää ja vie perille. Se ei petä eikä valehtele. Siinä on myös pelastus pahimmallekin syntiselle. Kuunnelkaa saarnaa, veisatkaa hyväksi koettuja virsiä, kehottakaa toisianne.

…muistakaa kastettanne, jossa teidät puettiin Kristukseen. Kristuksen vanhurskauden vaatteessa on meidän itsessämme saastaisten puhtaus.

…nauttikaa pyhää ehtoollista, jossa Jeesus Kristus antaa itsensä meille konkreettisesti.

…älkää siis unohtako seurakunnan kokousta, messua, ettette kärsisi uskossanne haaksirikkoa. Oikea seurakunta elää Jumalan sanasta, jota väärentämättömästi opetetaan, ja sakramenteista, jotka toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaan.

…opettakaa lapsillenne ja lastenlapsillenne Jumalan sanaa ja ottakaa heidät mukaan kirkkoon. Ei nuoria voi, ei tarvitse eikä saakaan eristää tästä maailmasta, mutta on pidettävä huolta, että heidän juurensa ovat Jumalan maailmassa. Älkää luulko, että joku toinen hoitaa lastenne hengellisen kasvun. Siitä on teidän pidettävä huoli. Eikä se ole vaikeata, kun käytätte niitä välineitä, jotka Jumala on meille antanut.

Kristus on perustanut kirkkonsa, eivätkä sitä voita helvetin portitkaan. Sen, joka pysyy totuudessa, ei tarvitse pelätä.

Kategoriat
Kirkko Virka Ääni

Halvar Sandell luento

Kirkon virka on aiheena. Lähtökohta on Augsburgin tunnustuksen neljästoista artikla ja sen raamatulliset perusteet. Kuka saa saarnata ja mikä on oikea saarna? Miksi saarnaaminen on elinehto ja välttämättömyys?
Luento on pidetty Helsingissä Evankelisluterilaisen yhteyden tuen avoimessa luentotilaisuudessa 21.5.

Kategoriat
2/2014 herätysliikkeet Kirkko Lehdet LHPK Lähetyshiippakunta Teologia

Muut lehdet: Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet

Juhana Pohjola

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, pastori, Helsinki

Voisiko Lähetyshiippakunta tehdä enemmän yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa? Hyvän kysymyksen kuulemme usein. Läheiset yhteydet olisivat luonnollisia. Piispamme ovat palvelleet Kansanlähetyksessä, useat pappimme Opiskelija- ja koululaislähetyksessä ja monen vastuunkantajan taustalta löytyy evankelisuus, rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus. Samaa hengellistä maapohjaa on siis olemassa. Sama huoli Suomen ev.lut. kirkon tilasta on monen kanssa yhteinen. Sama näky uskon yhteyden syntymisestä Kristukseen motivoi työtä. Miksi sitten yhteistyötä on niin vähän järjestöjen kanssa? Vastaus koskee ainakin kolmea eri kysymystä.

 

Erilainen työnäky

Monet herätysliikkeet ovat tarjonneet ihmisille paikallisseurakunnan rinnalla uskon yhteyden ja hyvää opetusta sekä sisä- ja ulkolähetyksen kanavan. Vaikka liikkeet ovat syntyneetkin jännitteessä valtiokirkkoon, niiden toimintamalli on edellyttänyt sitä. Valtio ja kirkko tarjoavat hengelliset raiteet, matkustuspalvelut ja junaletkan, josta voi valita oman liikkeen vaunun. Sakramentit, virka ja jumalanpalvelus kuuluvat kirkolle, mutta julistus, veisuu ja sielunhoito omiin seuroihin ja piireihin. Tämä historiallinen perusasetelma kuitenkin nykyään horjuu. Yhteiskunta on moniarvoinen, kirkko teologisesti rapautunut ja liikkuva yksilö valintatietoinen.

Lähetyshiippakunnan synty ilmentää muuttunutta toimintaympäristöä. Näkymme on rakentaa seurakuntia. Tarjoamme vaihtoehdon paikallisseurakunnille. Järjestöissäkin pohditaan miten päivittää oma työnäky, kun perinteinen yhdistysmalli ei enää vastaa tämän hetken tarpeita. Kaikista ev.lut. kirkon seurakunnista ei tee mieli hakea palveluja ja ihmiset usein haluavat yhdestä osoitteesta opetuksen, sakramentit ja yhteisön. Järjestöissä kysellään, ohjatako ihmisiä paikallisseurakuntiin vai rakentaako omia messuyhteisöjä?

 

Teologiset erot

Jokaisessa maamme herätysliikkeessä on sellaista syvää ja koeteltua hengellistä perintöä, jonka soisin rikastuttavan myös Lähetyshiippakuntaa. Kaikki teologisetkaan näkemyserot eivät ole erottavia. Lähetyshiippakunnan kannalta keskeistä yhteyttä haettaessa on, että armon evankeliumin saarna on kirkas ja ristin lahjoja ei eroteta sakramenteista ja jumalanpalveluksesta. Monessa liikkeessä hyvästäkin teologiasta huolimatta on toiminnan kautta opetettu, että jumalanpalvelus ei ole hengellisen elämän keskus. Tämä on johtanut siihen kummallisuuteen, että kysyttäessä ihmisen hengellistä kotia, harva sanoo sen olevan oma seurakuntansa. Se on ymmärrettävää, koska kaikki eivät ole tulleet ruokituksi omassa seurakunnassaan. Jeesus on kuitenkin tarkoittanut, että ensisijaisesti elämme sanan ja sakramentin äärellä kokoontuvan seurakunnan yhteydessä.

 

Suhde Suomen ev.lut. kirkkoon

Herätysliikkeiden toiminta on ollut sidottu valtiokirkon rakenteisiin. Syntyneet siteet seurakuntiin ja kristittyihin eri puolilla ovat lujat. Vastuu ystävistä, nuorisotyöstä, lähetyksestä ja ykseydestä painavat. Näin kirkkokriittisyydestä huolimatta toimitaan piispojen ja kirkkojärjestyksen ehdoin. Kirkon tarjoama asema, toimintamahdollisuudet, tilat ja tuki ovat olleet pitkään läsnä järjestöjen toimintasuunnitelmaa ja budjettia laadittaessa. Mitä näkyvä ja toiminnallinen yhteistyö Lähetyshiippakunnan kanssa merkitsisi? Vaikka teologiasta yhteispohjaa ja ystävyyttä löytyisikin, niin yhdessä kulkeminen on vaikeaa. Hyväksyvätkö liikkeet Lähetyshiippakunnan papit tilaisuuksiinsa? Voivatko järjestöt järjestää messuja kanssamme ilman kirkkoherran lupaa ei-sakraalissa tilassa? Rakentavatko ne järjestäytyneitä seurakuntia? Kyllä-vastaus taitaisi suistaa ne nykyisiltä raiteiltaan. Lähetyshiippakunta ei ole yksi Turun arkkipiispan ohjaaman junan vaunu toisten joukossa vaan se kulkee samalla ratapihalla, mutta rinnakkaisraiteella.

Tilanteet voivat muuttua. Vaunuja voi irrota ja raiteet yhdistyä. Tärkeätä tässä hetkessä on, että ynseyden sijaan voisimme toteuttaa YYY-ohjelmaa. Ymmärrystä toisen lähtökohdista ja tavoitteista voi lisätä monitasoisella kanssakäymisellä. Yhteistyötä voi tehdä siellä, missä se on mahdollista. Yksituumaisuutta voi etsiä teologisella keskustelulla ja rukouksella. Ohjelmaa voivat toteuttaa niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin. Tällöin voisi toteutua myös Herran armosta se, että yhdessä kulkeminen tulee kerran vielä näkyvämmäksi.

Pääkirjoitus, Pyhäkön lamppu 2/2014

Kategoriat
4/2013 Kirkko Lehdet

Kansankirkko ja luterilaisuus

Tero Tulkki, teol. yo, Helsinki

 

Näinä aikoina monien mielessä elää kysymys, kuinka kauan on mahdollista vielä jatkaa kansankirkon puitteissa. Tämä on iso kysymys eikä sitä ole helppo kohdata. Omalta kohdaltani olen sitä mieltä, että ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa uuden kirkollisen hierarkian saaminen ei ratkaise sinänsä asioita. Todellinen ongelma, mikä minua huolestuttaa ja painaa on eräänlainen itsesensuuri joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun.Tällöin kaikki hyvät pyrkimykset kantavat jo mukanaan ”rikkaviljaa”.

 

Tätä  vaaraa   voisi  valottaa  esimerkin avulla, joka  saattaa  auttaa ymmärtämään, minkä tyyppisestä ilmiöstä on  kyse. Sukulaisissani ja lähipiirissäni  olen  nähnyt   monilla  suuriin ikäluokkiin  kuuluvilla laajasti ymmärrettynä sen ilmiön, mitä poliittisessa historiassa on kutsuttu ”suomettumiseksi”. Käytännössä tarkoitan, että heille on syöpynyt syvälle pelko silloista Neuvostoliittoa ja edelleen nykyistä Venäjää kohtaan. Varsinaisena ongelmana tätä  voi pitää, jos se ulottuu pään sisälle asti ja kahlitsee pelolla ja siihen liittyvällä ennakkoluulolla ja vihalla oman ajattelun ja ymmärryksen vapaaksi ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Tällainen                          itsesensuuri kirkko-oppia  kohtaan  on  minusta havaittavissa herätysliikkeiden parissa vaihtelevassa määrin. Vii-desläisyydessä, jossa kirkko-oppi on kaikkein ohuin tai joskus jopa olematon, se on kaikkein voimakkainta.

 

Mitä sitten on tämä itsesensuuri, joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun?

 

Nykyluterilaisuudessa on valtavasti historiallista painolastia kuten jo uskonpuhdistusajalta juontuva valtio-kirkkosysteemi, joka romutti suuren osan keskiajalla vielä lähtökohtaisesti säilyneestä kirkon vapaudesta. Tätä on seurannut kirkon tunnustuksen merkityksen romuttanut valistuksen ja pietismin teologinen minimalismi, Kantin tämänpuoleista metafysiikkaa seuraava 1800-luvun protestantismi, barthilaisuus, eksistentialismi, lundilaisuus jne. Ironisesti Helsingin Luther-koulukunta, jonka tarkoitus oli nimen omaan vapautua näistä uusprotestantismin rajoitteista, lankesi niihin täydellisesti juuri esim. teorioissa  “uskon ja rakkauden koreista” jne.

 

Jos uuspietismin ainoa “kirkko-oppi” on usein riippuvainen kansankirkollisuudesta, voidaan ajatella, että uuspietismi itsessään ei ole elinkelpoista kuin tietyissä historiallisissa oloissa. Jos kuitenkin halutaan vapautua edellä luetellusta painolastista, täytyy ymmärtääkseni itse uuspietismikin hylätä osana sitä. Tämä  kysyy valtavasti rohkeutta ja uskon luottamusta Jumalan sanaan, että siihen ollaan valmiita samanaikaisessa pelossa ja henkisessä epävarmuudessa, mikä seuraa siitä paineesta, joka valtiokirkkoinstituution sisällä yhä voimakkaammin on eri tavoin kohdistunut herätysliikkeitä kohtaan. Samalla pelon aiheita on muitakin, kuten tuntematon ja epävarma tulevaisuus.

 

Evankelisessa herätysliikkeessä on tietyllä tapaa samat ongelmat. Niihin on paljon paremmat edellytykset vastata evankelisen liikkeen oman teologisen ja hengellisen perinnön pohjalta, mutta ne on usein lyöty  laimin. Vielä surullisempaa on kuitenkin, jos tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on usein parhaimmil-laankin tullut vain pinnallinen, ideologisoitu malli, josta on puuttunut valmius itsekriittisyyteen. Tällaisen luterilaisuuden parissa liberalismin siemenet ovat aina mukana, ja jo idulla. Ainoa – ja sitä paitsi vain väliaikainen – keino torjua niitä on silloin väistämättä lakihenkisyys. Toisin sanoen tunnustuksellisesta luterilaisuudesta tulee  pelkkä  identiteettikysymys. Nikean uskontunnustuksessa kuitenkin tunnustamme: “Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.”

 

Yhteistä näissä molemmissa kai on ainakin se, että ollaan valmiita hyväksymään vain sellaista, mikä voidaan subjektiivisesti tunnistaa menneisyydestä osana omaa identiteettiä. Tämä on kuitenkin väärää turvallisuutta, jos kirkko jotenkin hahmotetaan syntyneeksi vasta uskonpuhdistuksen myötä tai jopa myöhemmin. Tässä on minusta perusvirhe, mikä usein herätysliikkeitä vaivaa. Se juontaa juurensa näkemykseen, että luterilaisuutta ei olisi olemassa ilman vastakkainasettelua roomalaiskatolisuuteen. Tämä on aivan analogista sen kanssa, mikä edellä oli mielestäni uuspietismin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhde. Toisin sanoen ”luterilaisuus” ei ole tällöin enää ratkaisu, vaan osa itse ongelmaa. Historiasta tunnetaan sanonta ”vallankumous syö omat lapsensa”. Liberaaliteologia on aina pyrkinyt muuttamaan uskonpuhdistuksen merkityksen tällaiseksi vallankumoukseksi ja  sen hedelmä tiedetään. Uskonpuhdistuksen oikea merkitys ja sen hedelmät kyetään säilyttämään ainoastaan jatkumossa sitä edeltäneeseen kirkkoon. Viime kesän NELA:n symposium oli itselleni rohkaiseva vahvistus, että näin voi olla.

 

Jumalan ilmoitus Raamatussa  ei ole sellaista, että totuus olisi riippuvaista  harhasta, ja että ilman toista ei toistakaan olisi olemassa. Johanneksen evankeliumin alussa tämä sanotaan selvästi: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.  Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt” (Joh. 1:4–5). Jumalan totuus loistaa kirkkaana, eikä tarvitse apua ihmisiltä. Pappien ja teologien ei tarvitse puolustella Jumalaa, eikä hänen ilmoitettua tahtoaan, sillä ”yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” (1. Tim. 2:5) Tämä välimies on myös itse Jumalan Sana (Joh. 1:1; Ilm. 19:13) ja tuomari viimeisellä tuomiolla ja jo nyt Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18; 1. Kor. 15:25–26; Ilm. 1:5; 12:5; 17:14).

 

Edellä olevan ei ole tarkoitus valottaa meidän yhteisiä puutteitamme sinänsä, vaan erityisesti sitä

kuinka  paljon näissä asioissa on tapahtunut muutosta 20 vuodessa. Vuodesta  toiseen meillä on valinta edessä: jäämmekö alttiiksi sille  vaikutukselle, joka muuttaa kirkkoa meidän keskellämme, vai  pyrimmekö  oppimaan ja  kasvamaan  Kristuksen ja Jumalan sanan sekä kirkon tunnustuksen tuntemisessa ilman pelkoa. Joissain asioissa on tapahtunut niin merkittävää muutosta, että emme voi jättää sitä huomiotta. Apostoli-sesta virasta luopumisen vuoksi olen sitä mieltä, että olisi väärien toiveiden herättämisen vuoksi yksinkertaisesti epärehellistä ja myös julmaa enää kehottaa ketään alle 50-vuotiasta rakentamaan tulevaisuutta kansankirkossa. Itse kunnioitan kovasti Suomessa olevia useita itsenäisiä tunnustuksellisia luterilaisia kirkkokuntia, joiden tie ei ole ollut helppo, mutta minusta niiden, jotka tosissaan pohtivat asiaa, olisi hyvä syvällisesti miettiä, miksi nämä kirkkokunnat ovat jääneet niin pieniksi ja tässä maassa poikkeuksellisen skismaattisiksi. Tähän ei ole mitään patenttivastausta vaan se edellyttää pitkää dogmihistoriallista, aatehistoriallista ja kirkkohistoriallista analyysiä.

 

Tässä voi olla teologeille suureksi avuksi Seppo A. Teinosen kirja “Kriisin kirkko”, jossa tarkastellaan kirkon tulevaisuutta asettamalla vertailuun kaksi törmäyskurssilla olevaa kehityslinjaa: ensinnä vanhaan, erityisesti nationalistiseen ideologiaan  pohjaava, kansankirkkoajatteluun perustuva kristillistäminen ja toisaalla alkuaan kristinuskon  parista lähtöisin oleva länsimainen sekularismi; näiden kahden ajattelumaailma, filosofiset ja teologiset juuret sekä sidonnaisuudet, seuraukset mm. evankelioinnille, lähetystyölle jne. Teinosen  synteesi kirjan lopussa ei sinänsä enää ole riittävästi ajan tasalla, eikä sellaista  voisi  enää edellyttääkään. Kirjan sisältämät ainekset sen sijaan riittävät valtaisien näköalojen hahmottamiseen. Tarjolla on useita langanpäitä, joista käsin hahmottuu, ettei kansankirkkomalli ole tarkoitettu ikuiseksi.  Tässä mielessä kirja on edelleen hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, vieläpä ajankohtaisempi kuin julkaistaessa. Teinosen suurien linjojen hahmottaminen voi edelleen vuosikymmenten jälkeen opettaa meitä tiellä eteenpäin, vaikka vastaukset sitten riippuisivatkin meidän omasta nöyrästä rohkeudestamme vastatessamme Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa”.

 

Julkaistu aiemmin Sisarenpoika-lehdessä

Kategoriat
5/2013 Kirkko Lehdet Saarna Vanhurskauttaminen Virka

Saarnavirka

Otto Granlund, teol. yo, Turku

 

Johdanto

 

Olen saanut tehtäväkseni pitää esitelmän Confessio Augustanan viidennestä uskonkohdasta, joka ainakin siinä suomenkielisessä versiossa tunnustuskirjoista, jota olen käyttänyt, on saanut otsikokseen sanat Kirkon virka. Ruotsinkielisessä versiossa sama artikla on saanut nimen Om predikoämbetet eli Saarnavirasta. Yhtä kaikki, kyse on siis evankeliumin opettamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta, pappisvirasta.

 

Kuten tiedämme, aihe on erittäin ajankohtainen. Keskustelu naispappeudesta alkaa ehkä pikku hiljaa hiljentyä mediassa, kun valtaosa niin kutsutuista konservatiiveista perääntyy keskittyäkseen esimerkiksi kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Mutta uskon, että tämä kysymys pappisvirasta joka tapauksessa ei ole voinut mennä ohitsemme aivan huomaamatta. Ilman tätä kysymystä meillä olisi tuskin tänään esimerkiksi juuri Concordia-yhdistyksen tai Lähetyshiippakunnan kaltaisia järjestöjä. Kysymys on ollut ajankohtainen ja se vaikuttaa meihin. Tästä syystä on myös tärkeää, että käsittelemme pappisvirkaa ja tutkimme siihen liittyviä asioita.

 

Virka on ajettu alas siinä, mitä kutsutaan kirkoksi Suomessa. Tunnemme päällimmäiset näkyvät syyt tähän alasajoon, mutta pappisviran avaaminen naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole ongelman perusta ja ydin, vaan pikemminkin ongelman seuraus. Ongelma on syvempi ja paljon levittäytyneempi kuin se kanta, joka hyväksyy pappisviran avaamisen naisille. Ymmärrys siitä, mitä pappisvirka on, on harvinaista. Tieto siitä, mihin pappisvirkaa tarvitaan, on harvinaista. Sinänsä naispappeuden vastustus on kohtalaisen yleistä, tästähän meitä aina silloin tällöin muistutetaankin medioiden kautta, mutta ne, jotka puolustavat ja pitävät esillä oikeaa pappisvirkaa, ovat harvassa. Näin on tuskin siksi, että niin moni haluaisi vastustaa oikeaa virkaa – sitä emme voi tietää – mutta ehkä ennen kaikkea siksi, että epätietoisuus on niin yleistä. Kirkkokansa ei vain tiedä, mikä pappisvirka on ja mihin sitä tarvitaan, eivätkä papitkaan tiedä, mihin virkaan heidät on asetettu.

 

Naispappeuden vastustus on – kuten sanottu – suhteellisen yleistä, mutta virkakantamme ei saa perustua siihen, että vastustamme jotakin pahaa, vaan sen on perustuttava johonkin hyvään. Tästä syystä keskitymme nyt hetkisen aikaa siihen, minkälaisen lahjan Jumala on antanut meille antaessaan viran ja miksi tästä lahjan hyvyydestä johtuen sitä on myös puolustettava väärinkäytöksiltä.

 

Keskitymme Augustanan viidenteen uskonkohtaan, se antaa nimittäin varsin selkeät vastaukset kun kysymme, mitä pappisvirka on ja miksi se on tärkeä. Luen nyt teille tämän uskonkohdan, mutta luen ennen sitä myös sitä edeltävän uskonkohdan, koska nämä artiklat ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa.

 

IV Vanhurskautus

 

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

 

V Kirkon virka

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

 

Neljäs uskonkohta

 

Mistä neljännessä uskonkohdassa puhutaan? Tekstistä käy selväksi, mikä työnjako ihmisen ja Jumalan välillä on kun on kyse vanhurskauttamisesta. Omat voimamme, ansiomme ja tekomme eivät riitä eivätkä edes auta, vaan synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Hän on kuolemallaan antanut hyvityksen synneistämme. Uskon kautta, kun uskomme, meidät otetaan armoon.

 

Jos otamme tämän uskonkohdan pois asiayhteydestään ja tarkastelemme sitä erillään muista Augustanan osista, voimme olettaa, että monet protestantit voisivat yhtyä sen sanoihin. Jeesus on tehnyt kaiken ja minun on vain uskottava. Ongelmia tosin ilmenee kun alamme asettaa kriittisiä kysymyksiä tälle uskolle: Mistä voin tietää, että uskon ihan oikeasti? Mistä tämä usko on tullut? Mihinkä tämä usko nojaa? Valitettavasti ehkä tavallisin lopputulos näiden kysymysten kysymisestä on se, että ihmisellä syntyy usko omaan uskoon, omaan ymmärrykseen Raamatusta, omaan uskonratkaisuun, ja niin edelleen. Uskosta tulee teko ja Augustanan neljännestä uskonkohdasta täysin merkityksetön, koska se nimenomaan sanoo, että tekomme eivät kelpaa. Mikään tekomme ei kelpaa, oli se kuinka hurskas tahansa, ei vaikka olisi kyse jaloimmasta mahdollisesta teosta, eli uskosta. Jos on kyse ihmisen teosta ja ihmisen uskosta, niin se ei vain kelpaa.

 

Viides uskonkohta

 

Augustanan viidennen uskonkohdan otsikko on Kirkon virka. Joku ehkä haluaisi huomauttaa, että otsikko ei ole kovin osuva. Eihän siinä ensisijaisesti käsitellä pappisvirkaa. Virka mainitaan ensimmäisessä virkkeessä, mutta sen jälkeen huomio keskittyy muihin asioihin: Sanaan, sakramentteihin, mitenkä Pyhä Henki lahjoitetaan, kuinka hän vaikuttaa uskon, ja niin edelleen.

 

Artiklan otsikko on Kirkon virka, mutta artiklassa käsitellään oikeastaan enimmäkseen muita asioita. Tavallaan tämä on aika kuvaavaa. Ei ainoastaan tässä artiklassa, vaan myös itse virassa, on kyse ensisijaisesti muista asioista kuin virasta. Eihän pappi ole olemassa oman itsensä tähden. Näkemykset pappisvirasta ja sen tarpeellisuudesta vaihtelevat suuresti niin kutsutussa kirkossa, ja välillä saattaa saada sen vaikutelman, että pappeja on olemassa vain siksi, että näin nyt vain sattuu olemaan.

 

Pappisvirassa ei myöskään ole kyse esimerkiksi mistään suuremmasta hurskaudesta, jota maallikon olisi mahdoton saavuttaa. Siinä ei saa olla kyse jonkinlaisesta valta-asemasta, että pappi asetettaisiin jonkinlaiselle valtaistuimelle. Papin ei tule olla pappi pelkän pappeuden vuoksi, vaan viidennessä artiklassa mainittujen asioiden vuoksi. Sanan vuoksi, sakramenttien vuoksi, ja jotta saisimme uskon.

 

Mistä usko on tullut? Se on tullut Jumalalta. Pyhä Henki lahjoittaa uskon. Hän vaikuttaa uskon heissä, jotka kuulevat evankeliumin, ja tämän hän tekee missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kukaan ei voi itsessään tuottaa pelastavaa uskoa. Kukaan ei voi niin vankkumattomasti päättää uskovansa, että hän sen ansiosta tulisi vanhurskautetuksi. Kukaan ei voi lukea Raamattua ja rukoilla saadakseen siten niin paljon tietoa, että hän voisi tehdä uskonratkaisun. Kun kysymme mistä usko tulee, vastaus on yksiselitteinen. Se tulee meille meidän ulkopuoleltamme, se tulee meille lahjana Jumalalta.

 

Mihinkä uskomme nojaa? ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Sana ja sakramentit, Jumalan armonvälineet, seisovat uskomme vankkana perustana. Niihin meidän tulee pitäytyä, niiden vaikutusalueella meidän tulee elää.

 

Seurakunta

 

Miten pystymme pitäytymään sanan ja sakramenttien ulottuvilla? Yksityisuskonnollisuus on tänä päivänä erittäin suosittua ja yleistä. Ajatellaan, että voi olla kristitty itsekseen, voi lukea Raamattua, voi lukea hyviä hartauskirjoja itsekseen ja voi rukoilla itsekseen. Silloin tällöin voi ehkä myös osallistua johonkin hyvään kristilliseen tapahtumaan, jos sellainen mahdollisuus ilmaantuu.

 

Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että Jumalan sanalla on mahdollisuus vaikuttaa – ja se myös vaikuttaa – yksityisessä Raamatun lukemisessa ja rukouksessa. Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että kun ihminen kristinuskosta tietämättömässä ympäristössä saa Raamatun käteensä, niin sanan on mahdollista viedä hänet kuolemasta elämään. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että maassamme hyvin tavallinen ajatus siitä, että juuri yksityinen uskonnonharjoitus olisi uskonelämän keskeisin asia, ei ole raamatullinen. Toki löydämme Matteuksen evankeliumista kehotuksen mennä sisään kammariinsa rukoilemaan. Toki löydämme sieltä myös lupaukset siitä, että missä kaksi tai kolme on kokoontuneena, siellä on myös Jeesus heidän mukanansa. Nämä ovat tärkeitä lupauksia ja käskyjä, mutta valitettavaa on, että kristittyjen parissa nämä asiat on usein erotettu asiayhteydestään.

 

Kristityn tulee elää seurakunnan yhteydessä. Jumalan sana ja sakramentit on annettu seurakunnalle. Jos tarkastelemme Vanhan testamentin profeettoja, huomaamme että profetioissa on useimmiten kyse siitä, että Jumala haluaa välittää sanomansa koko kansalle. Samoin on Uuden testamentin tekstien laita. Kenelle ne on suunnattu? Useimmissa tapauksissa juuri seurakunnille tai heidän paimenilleen. On vaikeaa – melkein mahdotonta – olla kristitty ilman seurakuntaa. Sitä meidän tosin ei tule epäillä, etteikö Herra pitäisi huolta omistansa myös kun he joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on mahdoton olla yhteydessä muihin kristittyihin. Mutta: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan-kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr 10:25)

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä elämään seurakunnan yhteydessä. Jumala on kutsunut meidät kristityt seurakuntaan ja kutsuu edelleen. Tulisi olla täysin luonnollista, että paikkakunnalla, jolla on useampia kristittyjä, he myös kokoontuisivat yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakuntana.

 

Papin tehtävä

 

Pappisvirka ei seiso tyhjiössä. Yksittäisen papinkaan ei tule seistä itsekseen tyhjiössä ja olla pappi vain jonkinlaisessa yleisessä merkityksessä. Papin tulee olla seurakunnassa ja seurakunnan palvelijana, ja hänen tulee palvella seurakuntaa ainoalla tavalla, jolla hän ylipäänsä voi palvella Jumalan seurakuntaa: saarnaamalla Jumalan sanaa. Hänen tulee saarnata lakia, jotta seurakunta voisi nähdä syntinsä. Hänen tulee saarnata evankeliumia, jotta seurakunta voisi uskoa syntiensä anteeksiantamukseen, missä ja milloin Jumala näkee hyväksi lahjoittaa uskon. Hänen tulee kuunnella rippiä ja antaa synninpäästö, Jeesuksen omalla valtuutuksella. Hänen tulee kastaa ihmisiä Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Herran ruumista ja verta ehtoollisella, jotta seurakunta voisi myös fyysisesti nähdä ja tuntea, kuinka Herra tulee heidän luokseen ja haluaa puhdistaa heidät kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Tähän pappeja tarvitaan. Tätä tehtävää varten Jumala on asettanut paimenviran, ja jotta seurakunta voisi elää elämäänsä hyvässä järjestyksessä.

 

Papin tehtävä on elää Jumalan sanasta, syventyä siihen ja sitä käyttäen myös johtaa Jumalan lampaita, olla paimen, mihin myös latinasta lainattu sana pastor viittaa. Kysyessämme minkälainen pappi tulisi valita seurakunnan paimeneksi, tärkeimmän kysymyksen tuleekin siksi olla, pitäytyykö ehdokas Jumalan sanaan. Monia heikkouksia saamme papeissammekin sietää, mutta jos he eivät pitäydy Jumalan sanaan palvellessaan seurakuntaa, ovat asiat erittäin huonosti. Ei sellainen pappi voi suorittaa tehtäväänsä. Ei sellainen pappi voi suorittaa pappisviran tehtävää. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Jotta saisimme tämän uskon! Mitä tapahtuu, jos evankeliumia ei saarnata puhtaasti ja jos sakramentteja ei toimiteta oikein? Pitäytyykö pappi siihen, mikä on oikein? Pitäytyykö hän Jumalan sanaan?

 

Niin kutsutussa kirkossa rimaa on laskettu reippaasti sen suhteen, mitä papistolta vaaditaan. Hyvin pitkälti kirkkopoliittisesta tilanteesta johtuen meistä on tullut huolimattomia näiden asioiden suhteen. Aikaisemmin raja vedettiin naispappeuden kohdalla. Jos miespuolinen pappi vastusti naispappeutta, ajateltiin, että asiat ovat hyvin. Missä raja menee nykyään? Homoseksuaalisten suhteiden siunaamisen kohdalla, kenties? Hyvä, jos pappi vastustaa sentään sitä, ajatellaan.

 

Voi vastustaa homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamista ilman, että on tajunnut Jumalan sanasta yhtään mitään. Tämä lieneekin yleisin yhdistelmä ympäri maailman. Voi myös vastustaa naispappeutta ilman, että ymmärtää papin tehtävää. Voi olla naispappeuden vastustaja myös aivan vääristä syistä, esimerkiksi siksi, että väheksyy naisia.

 

On hengenvaarallista alentaa rimaa tällä tavalla. Osaltaan on olemassa riski, että me itse ja muut katsovat meidän kuuluvan samaan ryhmään niiden kanssa, jotka halveksuvat naisia tai vihaavat homoseksuaaleja. Mutta vieläkin suurempi on riski, että evankeliumi sumentuu sekä meille, että muille, jos annamme naispappeuskysymyksen tai kysymyksen homosuhteiden siunaamisesta määrätä esimerkiksi sen, missä seurakunnassa vietämme jumalanpalvelusta. Rimaa täytyy korottaa. Meidän on kysyttävä, pitäytyykö pappi Jumalan Sanaan vai ei. Ei rimaa tule korottaa siksi, että me haluaisimme olla ilkeitä tai koska haluaisimme olla epävieraanvaraisia. Ei siitä ole kyse. Mutta kristitty ei elä konservatismista. Seurakunta ei elä konservatismista. Sen sijaan me elämme puhtaasta evankeliumista ja oikeista sakramenteista. Emme enemmästä, emmekä vähemmästä. Emme voi elää ilman näitä. Emme me, eivät pappimme, eivätkä muut seurakuntalaiset.

 

Alustus Concordia-piirissä 22.5.2013

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885–1954), kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, se on edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista ”Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Wernert Elert vakuuttavasti käy läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opillisen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. Vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola

Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta