Kategoriat
4/2014 Lehdet Tunnustuskirjat

Jumalan parannuskeinot

Luomakunta käy vanhaksi jatulee vähitellen yhä heikommaksi, paheet yltyvät. Sitä enemmän tulisi käyttää niitä parannuskeinoja, joita Jumala on meille suonut. Me näemme, mistä paheesta Jumala syytti maailmaa ennen vedenpaisumusta ja mistä hän syyttää noita viittä kaupunkia ennen niiden myöhempää tuhoamista. Samalaisia paheita on esiintynyt monen muunkin kaupungin tuhon edellä, esimerkiksi Sybariksen ja Rooman. (1.Moos. 6:5–13; 1.Moos. 19:24–30) (5.Moos. 29:22) Näissä tapahtumissa meille on ennalta kuvattu lopun aikoja. Siksi tulisi juuri nyt ennen kaikkea vahvistaa avioliiton asemaa ankarilla laeilla ja esikuvilla ja kannustaa ihmisiä solmimaan avioliittoja. Tämä on esivallan asia, sen kuuluu suojella yleistä järjestystä. Tehkööt samalla evankeliumin opettajat näitä kumpaakin: kehottakoot avioliiton solmimiseen niitä, jotka eivät voi itseänsä hillitä, ja kehottakoot muita olemaan halveksimatta saamaansa pidättyvyyden lahjaa. (Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat, s. 217. Jyväskylä 1990.SLEY-Kirjat)

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Tunnustuskirjat

Sisälle tunnustuskirjojen historiaan – David P. Scaer

Yksimielisyyden kirja (luterilaiset tunnustuskirjat) on palvellut vuosi­satojen ajan luterilaisen teologian perustana. Tästä huolimatta monet luterilaiset tietävät vähän niistä yhdestätoista erillisestä dokumentista, jotka muodostavat tämän tärkeän teoksen. Kullakin niistä on oma historiansa ja tärkeä tehtävänsä kirkon elämässä.
Professori David P. Scaer avaa tässä kirjassa lyhyesti ja ytimekkäästi uskon tunnustamisen tärkeyttä aina Aadamista ja Eevasta omaan aikaamme asti. Jumalan kansan historia on tunnustamisen historiaa. Professori Scaer kertoo tämän luterilaisten tunnustuskirjojen sisälleen kätkemän ­Jumalan kansan historian aina toiselta vuosisadalta periytyvästä Apostolisesta uskon­tunnustuksesta vuonna 1580 ilmestyneen Yksimielisyyden kirjan esipuheeseen saakka. Hän tarkastelee jokaisen tunnustuksen alkuperää, kirjoittamisen syytä, kirjoittajia, sisältöä ja merkitystä kirkolle silloin ja tänään. Kirjan loppusanoissa tuodaan esiin niitä haasteita, joita luterilainen usko on kohdannut vuodesta 1580 tähän päivään asti. Uskon tunnustamisen ja puolustamisen aika ei ole ohi, sillä kunkin ajan ongelmat vaativat kirkolta uskollisen vastauksen.
Sisälle tunnustuskirjojen historiaan on kiehtova silmäys näihin tunnustuksiin, jotka ovat säilyneet ja pysyneet merkityksellisinä yli vuosi­satojen. Kirkon tunnustuksiin on talletettu kirkon elävä ja raamatullinen usko kolmiyhteiseen pelastuksen Jumalaan. Meistä jokainen on kutsuttu liittymään omalla äänellämme tähän tunnustajien elävään, halki kaikkien aikojen ulottuvaan seurakuntaan.
Pastori ja tohtori David P. Scaer (1936–) on systemaattisen teologian ja Uuden testamentin eksegetiikan professori yhdysvaltalaisen Lutheran Church Missouri Synod -kirkkokunnan pappisseminaarissa Fort Waynessa. Hän on kuulunut seminaarin henkilökuntaan jo vuodesta 1966. Tohtori Scaer on kirjoittanut useita kirjoja ja lukuisia artikkeleita.

Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan - David P. Scaer
Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan – David P. Scaer
Kategoriat
4/2017 Julkaisu Kirjat Tunnustuskirjat

Robert D. Preus – Sisälle tunnustukseen

Lyhyt johdanto luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja niiden teologiaan.

Luterilaisen kirkon Raamattuun perustuva teologia on kiteytetty tunnustuksiin, jotka on vuonna 1580 koottu Yksimielisyyden kirjaksi.

Mistä luterilaisessa teologiassa on kyse? Siitä Robert Preus antaa selvityksen vakuuttavasti ja ymmärrettävästi kirjassaan, jonka 18 lyhyttä ja selkeää lukua valaisee tunnustusten keskeisimpiä opillisia korostuksia. Hän osoittaa, että niillä on pysyvä merkitys myös nykyajan kirkolle. Luterilaiset tunnustuskirjat lähtevät siitä, että oikea, Raamattuun perustuva oppi on sekä mahdollista että välttämätöntä ilmaista aihepiireittäin. Preusin kirja käsittelee luterilaisten tunnustusten suhdetta Raamattuun, Jumalaa, Jumalan luomistyötä, Jeesusta ja hänen työtään, vanhurskauttamista uskosta, Pyhää Henkeä ja hänen työtään, predestinaatiota, lopun aikoja jne. Kirjassa on myös sanasto keskeisimmistä termeistä. Kirjan tarkoituksena on toimia yleistajuisena johdatuksena luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja luterilaiseen oppiin.

Professori Robert D. Preus (1924?1995) oli 1900-luvun huomattavimpia luterilaisia teologeja. Hän oli erikoistunut luterilaiseen puhdasoppisuuteen eli ortodoksiaan, jonka aikakauden teologian hän tunsi ainakin englanninkielisistä tutkijoista parhaiten.

Concordia ry:n suomeksi jo aiemmin julkaisemat Preusin teokset:
Kristuksen kirkon usko ja nykyajan raamatuntutkimus (1995)
Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta (1999)
Vanhurskauttaminen ja Rooma
Syttyneitä sydämiä -juhlakirjassa 1996, uudistettuna erillisteoksena 2014

Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus
Sisälle tunnustukseen – Robert D. Preus
Kategoriat
Julkaisu Kirjat Tunnustuksellisuus Tunnustuskirjat

Sisälle tunnustukseen – Robert D. Preus

Luterilaisen kirkon Raamattuun perustuva teologia on kiteytetty tunnustuksiin, jotka on vuonna 1580 koottu Yksimielisyyden kirjaksi.

Mistä luterilaisessa teologiassa on kyse? Siitä Robert Preus antaa selvityksen vakuuttavasti ja ymmärrettävästi kirjassaan, jonka 18 lyhyttä ja selkeää lukua valaisee tunnustusten keskeisimpiä opillisia korostuksia. Hän osoittaa, että niillä on pysyvä merkitys myös nykyajan kirkolle. Luterilaiset tunnustuskirjat lähtevät siitä, että oikea, Raamattuun perustuva oppi on sekä mahdollista että välttämätöntä ilmaista aihepiireittäin. Preusin kirja käsittelee luterilaisten tunnustusten suhdetta Raamattuun, Jumalaa, Jumalan luomistyötä, Jeesusta ja hänen työtään, vanhurskauttamista uskosta, Pyhää Henkeä ja hänen työtään, predestinaatiota, lopun aikoja jne. Kirjassa on myös sanasto keskeisimmistä termeistä. Kirjan tarkoituksena on toimia yleistajuisena johdatuksena luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja luterilaiseen oppiin.

Professori Robert D. Preus (1924–1995) oli 1900-luvun huomattavimpia luterilaisia teologeja. Hän oli erikoistunut luterilaiseen puhdasoppisuuteen eli ortodoksiaan, jonka aikakauden teologian hän tunsi ainakin englanninkielisistä tutkijoista parhaiten.

Concordia ry:n suomeksi jo aiemmin julkaisemat Preusin teokset: Kristuksen kirkon usko ja nykyajan raamatuntutkimus (1995), Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta (1999) sekä Vanhurskauttaminen ja Rooma (1996 osana Syttyneitä sydämiä –juhlakirjaa ja 2014 erillisenä, uudistettuna laitoksena).

Concordia-lehden tilaajille tilaajalahjana lähetetty 2017.
Ei-tilaajille myydään tätä 128 sivuista kirjaa Luther-divarin kautta.
Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus
Sisälle tunnustukseen –
Robert D. Preus
Kategoriat
3/2013 Käsky Laki Lehdet Sana Synti

Älä tee huorin!

Martti Luther

Seuraavat käskyt ovat edellisen perusteella helppotajuisia jo sellaisinaan, sillä niiden yhteinen tavoite on varjella lähimmäistä kaikelta mahdolliselta vahingolta. Ne on asetettu erittäin onnistuneeseen järjestykseen. Ensiksi puhuttiin lähimmäisestä itsestään. Nyt siirrytään henkilöön, joka on aivan hänen vierellään, siihen hyvään, joka on häntä itseään kaikkein lähinnä, yhtä lihaa ja verta hänen kanssaan, nimittäin hänen aviopuolisoonsa. Mihinkään muuhun hänen omaansa koskeminen ei vahingoita häntä niin paljon kuin tähän. Siksi tässä käskyssä lausutaan selvästi, ettei ketään saa häväistä kajoamalla hänen aviopuolisoonsa. Kuten sanat kuuluvat, kysymys on ensisijaisesti aviorikoksesta. Tähän on syynä se, että kaikkia juutalaisia velvoitti määräys solmia avioliitto. Nuoret naitettiin sen vuoksi mahdollisimman aikaisin eikä naimattomuutta pidetty arvossa. Silloin ei myöskään sallittu julkisia porttoloita, niin kuin nyt. Aviorikos oli sen vuoksi heidän keskuudessaan yleisin siveettömyyden laji.

Mutta koska meidän keskuudessamme on kaikenlaista pahaa tapaa ja rietastelua yhtenä häpeällisenä ja kuohuvana pohjasakkana, tämä käsky suuntautuu kaikkea muutakin siveettömyyttä vastaan, mitä se sitten nimeltään onkin. Kielto ei ole vain ulkonainen. Se ei kohdistu vain tekoon, vaan myös kaikenlaisiin syihin, kiihokkeisiin ja välineisiin. Sydämen, suun ja koko ruumiin on siis pysyttävä puhtaana, eivätkä ne saa antaa siveettömyydelle minkäänlaista sijaa, tukea eikä apua. Tämäkään ei vielä riitä, vaan milloin lähimmäinen on vaarassa ja hädässä, häntä on käytävä puolustamaan, suojelemaan ja pelastamaan. Toisaalta häntä on autettava ja ohjattava säilyttämään kunniansa. Sillä jos olet piittaamaton etkä varjele häntä, vaikka siihen pystyisit, tai katsot asiaa sormien lävitse aivan kuin se ei sinua koskisikaan, olet yhtä syyllinen kuin teon tekijä. Lyhyesti sanoen käsky vaatii jokaiselta kahta asiaa. Kunkin on itse elettävä siveästi ja autettava myös lähimmäistään samaan. Jumala siis tahtoo varjella jokaisen aviopuolisoa asettamalla tämän käskyn hänelle suojaksi ja rajaksi, joka estää häneen kajoamasta.

Koska tämä käsky kuitenkin on osoitettu erityisesti juuri avioväelle ja antaa aihetta puhua avioliitosta, niin huomaa ja pidä tarkasti mielessäsi ensinnäkin se, miten ihanasti Jumala kunnioittaa ja ylistää aviosäätyä. Käskyillään hän sekä vahvistaa sen että suojelee sitä. Hän on vahvistanut sen edellä neljännessä käskyssä: “Kunnioita isääsi ja äitiäsi.” Tämän kuudennen käskyn hän taas, kuten sanottu, on antanut sitä varjelemaan ja suojelemaan. Siksi hän tahtoo, että myös me kunnioittamme avioliittoa, pidämme sen arvossa ja elämme siinä kuin autuaassa, Jumalan säätämässä elämänosassa. Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi. Siksi Jumala onkin siunannut avioliittoa mitä runsaimmin, enemmän kuin mitään muuta säätyä. Lisäksi hän on lahjoittanut aviosäädyn menestykseksi kaiken, mitä maailmassa on, jotta se saisi todella hyvän ja runsaan huolenpidon. Avioelämä ei siis ole mitään intohimon leikkiä, vaan se on suuri ja jumalallisen vakava asia. Siinä on nimittäin ennen kaikkea kysymys sellaisten ihmisten kasvattamisesta, jotka palvelevat maailmaa ja auttavat sitä Jumalan tuntemiseen, autuuttavaan elämään ja kaikkiin hyveisiin, taistelemaan pahuutta ja Perkelettä vastaan.

Olen sen vuoksi aina opettanut, ettei aviosäätyä saa halveksia eikä väheksyä, niin kuin sokea maailmaa ja väärät hengenmiehemme tekevät, vaan että meidän on pidettävä sitä Jumalan sanan mukaisessa arvossa. Silloin se osoittautuu ihanaksi ja pyhäksi, niin ettei sitä pidetä vain muiden säätyjen veroisena, vaan kaikki ne ylittävänä, olipa sitten kysymys keisarista, ruhtinaasta, piispasta tai mistä muusta säädystä tahansa. Sillä säätyjen, sekä hengellisten että maallisten, on nöyrryttävä ja suostuttava aviosäätyyn, niin kuin kohta kuulemme. Sen vuoksi avioliitto ei ole mikään erityinen elämänmuoto, vaan mitä yleisin ja jaloin, ja se sulkee piiriinsä kaikki kristityt, jopa koko maailman.

Toiseksi sinun on tiedettävä, ettei avioliitto ole pelkästään kunniallinen, vaan myös välttämätön elämänmuoto. Jumala on vakavasti käskenyt, että miesten ja naisten on yleensä säädystä riippumatta suostuttava menemään naimisiin. Siihen he ovat luodut lukuun ottamatta joitakin aivan harvoja Jumalan valitsemia poikkeuksia. Joko nämä eivät ole avioliittoon kelpaavia tai sitten Jumala on yliluonnollisen suurella lahjallaan vapauttanut heidät, niin että he pystyvät elämään siveellisesti puhtaina olematta avioliitossa. Sillä jos luonto toimii sillä tavalla kuin Jumala on sen ihmiseen istuttanut, on mahdotonta pysyä puhtaana avioliiton ulkopuolella. Liha ja veri väet pysyy lihana ja verenä; luonnollinen taipumus ja vietti vievät mukanaan. Jokainen näkee ja tuntee, miten mahdotonta sitä on vastustaa ja pidellä. Koska asia on näin, Jumala on asettanut avioliiton myös siksi, että olisi helpompi edes jonkin verran välttää siveettömyyttä. Tarkoitus on, että kukin saa oman osansa ja tyytyy siihen. Jumalan armoa tosin tarvitaan vielä siihen, että sydänkin pysyisi puhtaana.

Evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjat, s. 357–8. Jyväskylä 1990. SLEY.

Kategoriat
Kirjat Kirkko Teologia

Robert D. Preus

Robert D. Preus: KRISTUKSEN KIRKON USKO JA NYKYAJAN RAAMATUNTUTKIMUS LUTERILAISTEN TUNNUSTUSKIRJOJEN VALOSSA. Suom. Jarmo Heikkilä. Helsinki 1995.

Robert D. Preus: MITEN LUTERILAINEN KIRKKO SELITTAA VANHAA JA UUTTA TESTAMENTTIA? Suom. Kimmo Närhi. Lahti 1995.

TT JOUKO TALONEN, PERUSTA 2/1998

Professori Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi vuosisatamme merkittävimmistä luterilaisista teologeista, joka oli syvällisesti perehtynyt Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologiaan. Hän ei ollut tunnettu – ja samalla kiistelty hahmo vain – Missouri-synodin piirissä, vaan kautta maailman. Tapasin hänet Latviassa kevättalvella 1994 ja myöhemmin Suomessa syksyllä 1995.

Esittelen kaksi professori Preusin kirjasta, jotka liittyvät raamattuteologiseen keskusteluun. Edellinen on Concordian julkaisu 1/ 1995, ja jälkimmäinen edustaa Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) tuotantoa. Sisältöönsä nähden kirjojen ulkoasu on vaatimaton.

Mainituissa kirjoissaan Preus esittää luterilaisten tunnustuskirjojen ja klassisen luterilaisuuden raamattuteologiset lähtökohdat ja tavoitteet sekä raamatuntutkimuksen menetelmät ankaran systemaattisesti, mutta samalla kansantajuisesti ja käytännöllisesti. Toisin kuin järjen uskonnon teologit Preus tukeutuu Raamatussa olevaan yliluonnolliseen Jumalan ilmoitukseen.

Preus käy keskustelua ja rajankäyntiä ns. historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen edustajien kanssa ja esittää samalla näkökohtiaan historiallis-dogmaattisesta menetelmästä (historical-dogmatical method). Jälkimmäisen menetelmän kannalla oh lähes koko kristikunta 1700-huvuile saakka, myös Wittenbergin eksegeetti Luther

Preusin ajatuksia herättävistä kirjoista voisi nostaa esille useita yksityiskohtia, mutta tyydyn vain eräisiin mietteisiin. Hänen linjauksensa Bultmannin koulukuntaan nousee klassisen luterilaisuuden sola Scriptura – prinsiipistä.

“Kun Bultamannin lähtökohtana on, että Raamattu on täynnä myyttejä, epätarkkuuksia, keskenään taistelevia teologioita, selviä ristiriitoja ja ilmiselviä virheitä, hän ei pysty pitäytymään mihinkään luterilaisuuden tai historiallisen kristinuskon raamatuntuikintaperiaatteista, esim. Raamatun jumalalliseen alkuperään, Raamatun arvovaltaan, Raamatun yhtenäisyyteen, Raamatun analogiaan, Raamatun selvyyteen. Mutta merkittävintä on se, että Bultmannia ei eksegeettinä enää kiinnosta löytää Raamatun kirjaimellista merkitystä, kirjoittajien tarkoittamaa selvää merkitystä. Mitä Johannes, Matteus tai Paavali tarkoittivat ymmärrettäväksi tosiasioina, on virheellistä, myyttiä. Eikä sellaiseen voi suhtautua vakavasti. Modernin eksegeetin täytyy suorittaa myyteistäriisumista. Mitä muuta tällainen on kuin jonkinlainen uusi allegorinen, vertauskuvallisesti tulkitseva menetelmä, uutta salattua, henkistettyä eksegeesiä? Näin Bultmann on tehnyt tyhjäksi koko eksegeettisen tutkimustyön siinä merkityksessä kuin se on ymmärretty uskonpuhdistuksen ajasta lähtien.”

Preus ei käy rajankäyntiä vain radikaalimpien historiallis-kriittisen menetelmän edustajien kanssa. Hän lataa perusteltuja kysymyksiä niille eksegeeteille, jotka ovat tämän menetelmän käyttäjiä, mutta pyrkivät pitäytymään johtopaatoksissaan ja tutkimustuloksissaan klassisessa kristinuskossa.

Kun radikaali kritiikki asettaa tieteellisen skepsiksen lihamyllyyn kaiken kristinuskon aineiston neitseestäsyntymistä ja ylösnousemusta myöden, eikö se siiloin ole periaatteessa vain uskollinen lähtökohdalleen ja esiymmärrykselleen? Raamattua on tutkittava kuin mitä tahansa antiikin hengentuotetta immanenttisena ilmiönä. Tutkimusmenetelmään sisään rakentunut ideologia taas takaa sen, etteivät uskontunnustuksen sisältämät uskontotuudet ole immanenttisesti “tosia”.

Tässä yhteydessä en vertaa eurooppalaista eksegetiikkaa hallitsevaa menetelmää ollenkaan yleiseen historiatieteiden menetelmään ja sivuutan metodin filosofiset ja aatehistorialliset sidonnaisuudet. Mutta eikö linjaus sinänsä ole varsin looginen? Hylättäessä klassinen oppi Pyhän Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta, lopulliseksi kritiikin premissiksi jaa lopulta kunkin tutkijan ratio. Jokainen tutkija omasta lähtökohdastaan kasin määrittelee jumalallisen ja inhimillisen eron. Tämä “raja” määräytyy erilaisista paradigmoista kasin.

Mutta mikä tieteellinen, metodin käyttöön liittyvä tekijä sanelee sen “kriittisen asenteen pysähtymisen”, joka on tyypillistä konservatiivisilla metodin käyttäjillä ja kirkon opin vartijoilla? Nouseeko tämä “pysähdys” tieteen sanelemista ehdoista, metodin käytön aikana tutkimusprosessissa esiin tulleista puhtaasti immanenttisista tieteellisistä tekijöistä vai muista nimenomaan tieteellisen maailman ilmiöistä?

“Pysähdys” on tietysti uskonnollisella tasolla ymmärrettävä ratkaisu, koska tieteen ja uskon raja on toki olemassa. Mutta onko tämä ratkaisu metodisesti aito? Sehän nousee herätyskristillisen (ja viimeiseen tuomioon uskovan) tutkijan henkilökohtaisesta uskonnollisesta maailmasta. Uskova tutkija ei voi viedä linjaa loppuun asti. Joku saattaa tietoisesti apologisoida ja varjella kirkon oppia, klassista kristinuskoa. Mutta “raja” on usein liukuvaja subjektiivinen, siis ei-tieteellinen.

Monille eksegeeteille tällaisen “välitysteologian” sanelee uskollisuus evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukselle sekä pappisvalan sitovuus. Kirkon virkakysymystä koskevassa keskustelussa jakautuivat kriittistenkin eksegeettien mielipiteet. Tässä näkyi hyvin kristikunnan perinteistä käsitystä edustaneiden kriittisten eksegeettien “valinta” ja “raja”. Paavalin välittämä Herran käsky on Jumalan Sanaa, mutta ei enää välttämättä esimerkiksi Uudessa testamentissa esiintyvä käsitys Mooseksesta Pentateukin kirjoittajana (auktorina). Onko tällaisen valinnan taustalla selkeä “puhtaan” tieteellinen historiallis-kriittinen prinsiippi?

Raamattuteologian ja hermeneutiikan näkökulmasta katsoen ongelma on pitkälle esiymmärryksessä j a paradigman valinnassa. Eksegeettinen jännite onkin ensi sijassa tieteenfilosofinen. Miten haluat asioita nähtävän ja tulkittavan silloin kuin varmaa geneettistä evidenssiä ei yksinkertaisesti ole. Valitse skepsis tai pistis, ei sen ihmeellisempää! Kun joku tutkija toteaa Nooan olleen elävän historiallisen persoonan ja toinen mytologisoija mystifioi koko kysymyksenasettelun, molemmat ovat tehneet oman valintansa. Toiselle painaa Raamatun yhtenäisyysprinsiipistä käsin Uudessa testamentissa esiintyvät kannanotot Vanhaan testamenttiin. Jollekulle muulle koko puhe Raamatun orgaanisesta yhtenäisyydestä on pöyristyttävää.

Itse asiassa kaikki tieteelliset menetelmät ja muut tiedeinstituutioiden toiminnot – teologisten tiedekuntien nimityspolitiikkaa myöden – ovat subjektiivisia, suhteellisia ja inhimillisen valinnan tulosta. Lopullista objektiivisuutta ei ole inhimillisessä maailmassa, jossa “pelit”, tunteet ja passiot (intohimot) hallitsevat voimakkaammin kuin oikeudenmukaisuus, totuus tai joku metodi.

Raamattu on jumalallisena ilmoituksena Jumalan Sana ja kristikunnan perinteisen käsityksen mukaan sellaisenaan tätä aioonia koskeva totuus ihmiskunnalle. Mutta mitään tieteellistä metodia ei ole “annettu taivaasta”. Metodit ja tieteelliset arviointikriteerit ovat taas puhtaasti inhimillisen historian tuotetta ja osa raadollista sosiaalista elämää. Käsitteellistä tyhjiötä ei voida luoda. Mittarissa on aina joku lukema. Tieteellistä työskentelyä ei voida kapseloida.

Sinänsä on todettava, että raamattuteologinen keskustelu on rannaton, eikä se tietenkään teologisesti, filosofisesti tai aatehistoriallisesti ole mikään helppo juttu. Jos pidetään kiinni positivistisesta tieteellisestä paradigmasta ja logiikan alkeista, klassista kristinuskoa ja historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta (johdonmukaisesti toteutettuna) ei voida yhdistää.

Raamattu on jumalallis-inhimillinen ja inhimillis-jumalallinen kokonaisuus, historiallinen kirja ja samalla kirkon opin lähde. Tämä herkkä kudelma hajoaa riekaleiksi ilman illuminatio Spiritus Sancti -menetelmää. Jälleen tulee eteen “kaita tie”, sillä kaikki hurmahengetkin periaatteessa hyväksyvät klassisen luterilaisuuden opin Raamatun olemuksesta. Tarvitsemme lisäksi oikean kristillisen varmuuden (fides divina), subjektiivisen ja objektiivisen elementin tasapainon sekä kyvyn erottaa Raamatun olemusta koskeva keskustelu raamatuntulkintaan liittyvästä problematiikasta.

Professori Preusin kirjat antaisivat hyvän lähtökohdan raamattuteologisen keskustelun jatkolle Suomessa. Perinteisen liberaalien ja konservatiivisten historiallis-kriittisten tutkijoiden hedelmättömän pallottelun sijasta ne avaisivat tuoreita näkökulmia luterilaisen ortodoksian aarreaitasta. Pelkään kuitenkin, ettei mitään todellista keskustelua synny. On selviö, että yliopistoeksegeettisen piirissä Preusin kirjat nähdään yksiselitteisenä “paluuna 1600-luvulle” ja sillä asiasta on päästy.

Myös Suomen teologisen instituutin (STI) piirissä on Preusin raamattuteologiasta oltu merkillisen hiljaa.

Luterilaiset konservatiivit ja herätyskristityt saattavat tervehtiä ilolla Preusin raikkaita linjanvetoja luterilaisen uskonvanhurskausopin puolesta ja “sovitellun erilaisuuden ykseyden” ekumenian sumussa, mutta eivät ota vakavasti sitä raamattuteologista lähtökohtaa, josta tämän kunnia-arvoisan Missourin teologin linjaukset nousevat. Sola Scriptura ja sola fide ovat molemmat reformaation luovuttamattomia prinsiippejä, joiden suhde on veteen piirretty viiva. Kirkko

historian valossa on kuitenkin kiistatonta, että Preusin eksegeettinen lähtökohta on ilmaistu merkittävimpien tunnustuskuntien tunnustuskirjoissa 1500-luvulla. Jopa Vatikaanin II konsiili (1962-1965)joutui myöntämään että Raamattu on “Spiritu Sancto afflante”. Historiallis-dogmaattisella raamatuntutkimuksen menetelmällä onkin kiistatta huomattavasti pidempi aatehistoria kuin ns. historiallis-kriittisellä menetelmällä, jota eivät kaikki sen edustajat toteuta johdonmukaisesti, loppuun asti ja metodin omalle tutkimusfilosofiselle intentiolle uskollisesti.

Kategoriat
Luennot Sana Vanhurskauttaminen

KUINKA JUMALATON VANHURSKAUTETAAN?

Reima Jokinen, pastori, Lahti

Pelastavan uskon kohde on evankeliumi siitä, että Jumala on Kristuksen tähden leppynyt vihastaan maailman syntiä kohtaan. Me emme usko minkälaiseen Jumalaan tahansa: Tuomari-Jumala, lainsaarnaaja-Kristus tai jumalallistaja-Kristus ei anna syntejä anteeksi. Kun turvaudumme ristiinnaulittuun Jeesukseen, maailman syntien sovittajaan, joka kärsi, kuoli, heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen, Jumala lukee uskomme vanhurskaudeksi. Eräs vanhurskautuksen seurauksista on se, että Kristus asettuu asumaan uskovaan. F. Hedberg siteeraa Martin Chemnitziä: “Seurakunnan sanomattoman suloisena lohdutuksena tässä elämässä lihan heikkouden alaisena, maailman vihatessa ja perkeleen kavalien hyökkäysten ahdistaessa on se, että Kristus, Jumalan Poika, on sitä lähellä, ei ainoastaan jumalallisessa luonnossaan, vaan ottamassaan ihmisluonnossa. Tämän kautta hän on samaa olemusta kuin mekin, sukulaisemme ja veljemme. Samoin me olemme hänen ruumiinsa jäsenet, hänen lihastaan ja luistaan. Tässä ihmisluonnossa hän on Vapahtajan virassaan meidän kanssamme tekemisissä ja vaikuttaa meissä jakaen meille armon ja hyvät tekonsa. Kristus näet jakaa uskoville ansionsa, armonsa, vaikutuksensa ja hyvät tekonsa vain omassa persoonassaan, ei muutoin eikä itse poissa olevana. Vastustajatkin myöntävät, että välttämättömästi meille lahjoitetaan itse Kristus, joka tulee omaksemme, on lähellämme ja yhdistyy meihin, että me hänestä, hänessä ja hänen kauttaan tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä” (Hedberg: Pyhän kasteen puolustus, 1989,s.181-182, suom. Lauri Koskenniemi).

Yksimielisyyden ohjeen innokkaalta toimittajalta, Chemnitziltä, edellä lainattu sitaatti osoittaa, kuinka Lutherin teologian tunteva teologi voi iloisessa uskossa tunnustaa sekä sen, että Kristus olemuksellisesti asuu uskovassa, että sen, että vanhurskauttamisemme kuitenkin on pelkästään forenssinen tapahtuma (Jumala sydämessään julistaa jumalattoman vanhurskaaksi sen perusteella, että Jeesus kantoi maailman synnit).

Itsetuntemus – synnin tuntemista

Käytännön seurakuntaelämässä saarnaajan on osattava jakaa sanaa oikein. Luther opettaa, että ensin on saarnattava lakia, jotta ihminen tulisi oikeaan itsetuntemukseen. Niin kauan kuin ihminen ei ole kauhistunut syntiensä tähden, hän ei osaa tarttua lahjavanhurskauteen. Synnintunnossa ihminen löytää vain syntiä nun vaikuttimistaan, ajatuksistaan kuin kaikesta muustakin. Hän kokee, ettei hänen koko olemuksessaan ole mitään sellaista, jonka perusteella Jumala voisi hyväksyä hänet yhteyteensä. Ei löydy lohtua, ei jumalallista siementä. Tähän aina johtaa rehellinen itsetutkistelu. Jotta ihminen pääsisi tästä eteenpäin, hänet on saatava ohjatuksi itsensä ulkopuolelle ja kiinnittämään katseensa Jumalan armotekoihin.

Seuraavan käsityksen tunnustuksemme hylkää harhaoppina: “Usko ei katso yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä” (Yksimielisyyden ohje 3:63). Tunnustuskirjojemme opettamalla forenssisella vanhurskauttamisella on aina ollut vastustajansa. Sitä on pidetty liian ulkokohtaisena ja oikeudellisena. Yhä uudestaan yritetään löytää jotakin uutta, joka osoittaisi vanhurskauden olevan myös jotakin sellaista, jonka voisimme löytää kääntämällä katseen itseemme.

Toisenlainen evankeliumi

Tämän päivän Suomessa yksinomaan forenssisesti perusteltua vanhurskautusta vieroksuvat esimerkiksi ne uudemman Luther-tutkimuksen edustajat, jotka sanovat reformaattorin käsityksen uskonvanhurskaudesta poikenneen olennaisesti Sovinnonkaavan (Yksimielisyyden ohjeen) esittämästä. En ole aiheen ekspertti, mutta luulen seuraavan luonnehdinnan tavoittavan olennaisen: Heidän mukaansa Luther opetti, että vanhurskautus on kokonaistapahtuma, jossa Kristuksen jumalallis-inhimillisen persoonan ollessa tapahtuman keskuksena toteutuu hänen reaalisen läsnäolonsa voimasta samana tapahtumana sekä pyhitys, rakkaus, vanhurskaaksi julistaminen, vanhurskaaksi tekeminen, Jumalan armo, lahja ja suosio, jumalallistuminen, vieläpä itse usko. Edellä luetelluilla ei katsota olevan keskinäistä aikaisemmuutta, peräkkäisyyttä, syytä tai seurausta.

Koska akateemiset uustulkinnat lopulta vaikuttavat myös seurakuntasaarnojen sisältöön, on paikallaan kysymys: Jos vanhurskauttamisopin keskukseksi tulee ihmisessä asuvan Kristuksen evankeliumi, miten saarnaaja toimii silloin, kun helvettiä pelkäävä kääntymätön syntinen kysyy: “Miten minä pelastun?”. Jos saarnaaja pitää edellä luonnehdittua oppia johdonmukaisesti myös käytännön opetuksen sisältönä, hänen olisi opastettava etsijää uskoon jotakuinkin näin: “Sinussa olevan Kristuksen tähden Jumala ei näe enää syntejäsi, vaan pitää sinua vanhurskaana, sillä läsnä oleva Kristus ei ole toimettomana, vaan tekee sinua todellisesti vanhurskaaksi, antaa rakkautta lähimmäisiin, pyhittää, jumalallistaa ja myös muovaa uskoasi. Itse asiassa et edes voisi uskoa ilman hänen läsnäoloaan, sillä oma uskosi on vain tyhjä kuori. Katso siis tähän Kristukseen”.

Saarnaaja voisi vaatia edellä esitettyyn korjausta ja sanoa, ettei ihmisen suinkaan pitäisi katsoa sisimpäänsä, vaan lupauksiin, ja Jumalan tehtävä olisi sitten katsoa ihmiseen. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi itse vanhurskauttamisen syytä yhtään vähemmän ihmiskeskeiseksi. Usko olisi kuin olisikin ihmisen vanhurskaaksitekevä tila tai ominaisuus, olkoonkin että tässä tapauksessa voitaisiin puhua “lahjatilasta” tai “lahjaominaisuudesta”. Jos ratkaisevaa olisi tapahtuma ihmisessä eikä tapahtunut muutos Jumalan sydämessä, miten synnin hädässä oleva voisi löytää varmuuden syntiensä anteeksiannosta katsomalla vain ulkopuolelleen?

Usko on pelkkä väline jo olemassaolevan vanhurskauden soveltamisessa omalle kohdalle, eräänlaista taivaskanavan aukeamista. Se ei ole ihmisen ansiollinen teko. Luther sanookin, ettei usko vanhurskauta edes sillä perusteella, että se on Pyhän Hengen lahja, vaan vain siksi, että sillä on tekemistä Kristuksen kanssa. On tyydyttävä siihen psykologisesti vaikeasti tajuttavaan tosiasiaan, että usko ei omana tekonamme ole yhtään mitään, mutta silti usko on se ainoa väline, jolla saamme pelastuksen omaksemme.

Usko kohdistuu aina Jumalan valmiiksi saattamiin, pysyviin, vaikuttaviin ja kaikkia varten tekemiin julkisiin pelastustekoihin. Se ottaa ne vastaan. Raamatun mukaan meidät on jo ostettu Jumalalle (esim. 2.Piet.2:1), Jumala on jo jättänyt lukematta maailmalle sen rikkomukset (2.Kor.5:19). Siksi pelastusta voidaan julistaa kaikille. Epäuskoista ihmistä voitaisiin ohjata uskomaan ihmisessä asuvaan Kristukseen vain siinä tapauksessa, että läsnäolosta olisi olemassa yleinen lupaus. Sellaista lupausta ei ole. Kristus asuu vain uskovissa.

Olen sitä mieltä, että “läsnä olevan Kristuksen evankeliumin” edustajat eivät hyväksy oppia koko syntisen maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta. Jos sitä ei hyväksytä, uskoa ei voida ymmärtää pelkäksi kerjääväksi kädeksi, joka vain ottaa vastaan kaikkia varten jo olemassa olevan, riittävän ja täydellisen pelastuksen lisäämättä siihen mitään.

Miten Kristus on läsnä uskossa?

Usko syntyy Lutherin mukaan armonvälineiden kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän kirjoittaa: “Meidän pitää yksinkertaisesti tulla siunatuiksi Aabrahamin ja hänen uskonsa kanssa, joka kohdistui lupaukseen. Lupauksen turviin on paettava aivan ensimmäisenä sen vuoksi, että kuulisimme siunauksen äänen eli evankeliumin. Siihen on uskottava. Se ääni, jolla Aabrahamia siunattiin, tuo mukanaan Kristuksen. Kun hänet on uskossa otettu vastaan, niin heti annetaan Pyhä Henki Kristuksen tähden” (WA 40 1,400-401). Pyhä Henki annetaan, kun ihminen on puhdistettu eli luettu vanhurskaaksi: “Ensin Hän puhdistaa meidät imputatiivisesti (julistamalla meidät sydämessään puhtaiksi), sitten Hän antaa Pyhän Hengen, jonka kautta puhdistumme myös olemuksellisesti” (WA 39,1,99). Ensin tartumme Kristukseen Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla, jonka jälkeen saamme Kristuksen tähden Pyhän Hengen täyteyden.

Uudemman tutkimuksen edustajat tuovat mielellään esille eräitä Luther-sitaatteja, jotka heidän mielestään osoittavat järjestyksen uskosta uskon seurauksiin ongelmalliseksi. Omasta mielestäni Luther ei lainkaan anna aihetta uskon ja sen seurausten rajan hämmentämiselle. Seuraavaksi muutama paljon käytetty sitaatti:

Puhuessaan Kristuksen asumisesta uskovassa Luther kirjoittaa: “Kristus on nimittäin uskon kohde, muttei ainoastaan kohde, vaan niin sanoakseni itse uskossa on Kristus läsnä” (WA 40 1,229). Olen sitä mieltä, että sana kohde toi Lutherin mieleen jotakin sellaista, joka on “kaukana”. Lauseen ydin on mielestäni: “Kristus on nimittäin uskon (etäämpänä oleva, ulkopuolellamme oleva) kohde, muttei ainoastaan sellainen, vaan niin sanoakseni itse uskossa Kristus on paikalla”. Virkkeen tarkoitus ei ole hämärtää Kristuksen ja uskon välistä rajaa. Usko tarttuu. Kristus on Kristus. Usko on uskoa. Luther tahtoi painottaa, ettei usko Kristukseen jää jonkinlaiseksi etäsuhteeksi, vaan vaikuttaa läheisen kanssakäymisen. Missään tapauksessa tässä ei sanota, että Kristuksesta olisi tullut uskon subjekti [tekijä, so. joka uskoo toim. huom.].

Luther kyllä toteaa, että uskon ja Kristuksen tulee täydellisesti liittyä yhteen (omnino coniungi). Luther tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että usko tarttuu lujasti kohteeseensa. Kun Luther siis kirjoittaa: “Kristuksen ja uskon pitää liittyä yhteen” (Oportet Christum et fidem omnino coniungi), sen ei ole ajateltava tarkoittavan esimerkiksi: “Kristuksen ja uskon pitää olla täysin yhtä—tai sekoittua keskenään” (Oportet Christum et fidem omnino unum esse— tai: commisceri).

Luther kirjoittaa: “…huomattava, että nuo kolme: usko, Kristus ja hyväksyminen eli vanhurskaaksi lukeminen ovat yhteen liittyneinä. Usko nimittäin tarttuu kiinni Kristukseen ja omistaa hänet läsnäolevana. Se sulkee hänet sisäänsä kuin sormus jalokiven. Sen ihmisen, jonka sydämestä löytyy tällainen Kristukseen tarttunut usko, Jumala lukee vanhurskaaksi” (WA 40 1,233). Oikea usko on aina elävää sydämen uskoa vastoin pelkkää totenapitämistä, ja se sulkee sisäänsä Kristuksen. On mahdotonta, ettei tällainen usko vanhurskauttaisi. Skolastikkoja vastaan, jotka pitävät uskoa ansiollisena tilana siihen liittyvän rakkauden tähden, Lutherin oli korostettava, ettei uskon voima ollut sitä elävöittävässä rakkaudessa, vaan itse Kristuksessa, uskon kohteessa—vain Hänen tähtensä uskossa on ytyä!

Uskomme lupaukseen

Vanhurskauttavan uskon kohde ei ole meissä asuva Kristus, vaan julistettu lupauksen Kristus, joka otti pois maailman synnin Jumalan edestä. Vain tämä usko luetaan vanhurskaudeksi, sillä Jumala leppyy vain Kristuksen 2000 vuotta sitten osoittaman kuuliaisuuden tähden. Kun on kysymys siitä, mistä ihmisen vanhurskaus löytyy, ovat sekä Jumalan että ihmisen silmät tiukasti kiinnittyneet samaan kohteeseen, Kristuksen koko lunastustyöhön. Siinä Jumala leppyy, siinä ihminen saa rauhan. Poikansa lunastustyö silmiensä edessä Jumala on vanhurskauttanut Aatamista alkaen. On sielunhoidollisesti erittäin vapauttavaa, ettei tarvitse ajatella Jumalan hyväksymisen perustuvan mihinkään itsessä tapahtuviin muutoksiin, tiloihin tai ominaisuuksiin, olivat ne sitten mitä tahansa.

Jumala on leppynyt

Me emme tietäisi Kristuksesta mitään olennaista, ellemme tuntisi hänen hyviä tekojaan. Sovitustyö vaikutti sen, että Jumalan viha maailmaa kohtaan kokonaan sammui. Mikään mahti maailmassa ei saa sitä enää uudelleen syttymään, sillä Jumalan Pojan veri tyydytti täysin Jumalan rankaisevan vanhurskauden vaatimukset. Jeesuksen veren suojissa olemme turvassa. Synti on ikuisesti poissa. Koska Jumala on leppynyt jokaiseen luomaansa ihmiseen, saa myös jokainen uskoa pelastuksekseen ja päästä taivaaseen ilman lain tekoja, yksin Kristuksen tähden. Jumalan kiitos, Hän ei ole leppynyt vain minuun, jossa Kristus asuu, vaan myös niihin kaikkiin epäuskoisiin, joilla on vielä armon aikaa.