Kategoriat
3/2014 Lehdet

Mitä ja keneltä arkkipiispa on pyytänyt anteeksi?

Arkkipiispa Kari Mäkinen esitti heinäkuussa SuomiAreenan puheenvuorossaan anteeksipyynnön ns. seksuaalivähemmistöille. Tällä termillä tarkoitetaan yleensä homoseksuaalisuuteen taipuvia miehiä ja naisia. Termi on propagandistinen, ja on valitettavaa, että arkkipiispakin ottaa sen kritiikittä käyttöön. Jumalan sanan mukaan on vain kaksi sukupuolta, miehet ja naiset. Tämän ovat ymmärtäneet kaikki kansat ja kulttuurit aina meidän päiviimme asti. On tuhoisaa, jos kirkkokin osallistuu tämän, ihmiselämän perustavimpiin ja yksiselitteisimpiin kuuluvan tosiasian hämärtämiseen.
Mitä arkkipiispa pyytää anteeksi? Tuskin on ihmisryhmää, jota ei olisi jotenkin kohdeltu kaltoin aikojen saatossa. On myönnettävä arkkipiispan kanssa, että kaiken sen hyvän kohtelun ohella, jota muualla halveksitut ja poikkeavat ihmiset ovat seurakunnissa saaneet, on kristittyjenkin parissa oltu myös taitamattomia juuri homoseksuaalisuuteen taipuvia kohtaan. Yhteiskunnassa heitä on kohdeltu tylysti ja jopa julmasti. Ihmisten torjuminen ja ulossulkeminen, arkkipiispan ilmauksia käyttääkseni, on väärin eikä siihen kirkon lähtökohtia ajatellen ole perusteita. Pilkka, kauhistelu ja halveksinta eivät saa tulla kysymykseenkään. Synnin tuomitseminen, mutta syntisen rakastaminen on seurakunnan oikea suhtautuminen. Tässä kohdin on kirkossakin parannuksen paikka.
Arkkipiispan puheenvuorosta saa vaikutelman, että tyly suhtautuminen homoseksuaalisiin olisi kirkossa hyvin yleistä, melkeinpä sääntö. Tässä hän tekee vääryyttä lukemattomille seurakunnille ja sielunhoitajille, jotka ovat toimineet erilaisten ihmisten parissa uskollisesti tekemättä työstään numeroa. He ovat olleet avuksi ja rohkaisuksi erilaisista synneistä kärsiville apostolien ajoista saakka. Kirkkohan on olemassa juuri syntisiä varten. Homoseksuaalisuus on yksi ihmiskunnan monista synneistä. Siihen on hengellisesti katsoen olemassa samat lääkkeet kuin kaikkiin muihinkin synteihin.
Mutta ilmeisesti juuri synnistä puhuminen on arkkipiispan näkemyksen mukaan kirkon varsinainen rikkomus homoseksuaalisia vastaan. Kirkko ei saisi ottaa vastaan vain niitä, jotka tulevat saamaan Sanasta ja Sakramenteista apua omilletunnoilleen, vaan sen pitäisi juhlia niiden kanssa, jotka tuovat synnilliset taipumuksensa ylpeillen esiin. Homoseksuaalisten nykyisistä julkisista esiintymisistä ei käytetäkään sattumalta nimitystä ”pride” – ylpeys, ylpeydenaihe. Homoseksuaalisuudella kerskailu, sen tuominen esiin suorastaan erityisenä hyveenä, jos sitä ennen pidettiin erityisenä paheena, tekee asiallisen keskustelun vaikeaksi.
Pahinta julmuutta kirkko harjoittaa kuitenkin silloin, kun se kieltäytyy julistamasta totuutta, josta Jeesus sanoo: ”Totuus tekee teidät vapaiksi”. Totta on, että synti johtaa Jumalan tuomion alle – lopulta jopa iankaikkisen kadotukseen. Jumalan tuomioistuimen eteen olemme kaikki matkalla. Siellä joudumme vastaamaan ajatuksistamme, sanoistamme, teoistamme ja laiminlyönneistämme. Totta on, ettei yksikään ihminen kestä pyhän Jumalan edessä. Myös ne synnit, jotka on tehty kuudetta käskyä vastaan, kadottavat: ”Älä tee huorin.” Mutta totta on myös, että Jeesus Kristus tuli pelastamaan syntisiä, myös kuudetta käskyä vastaan rikkoneita. Joka kääntyy ja turvautuu Kristukseen, saa kaikki synnit anteeksi. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt Jumalan vihan alta anteeksisaaneitten, pelastettujen joukkoon.
Kirkon suurin julmuus on hämärtää tämä selvä ja vapauttava totuus. Julmuutta on, että kirkko osallistuu homoseksuaalisuutta puoltavien ja edistävien tahojen propagandaan antaen vaikutelman, että homoseksuaalisuuden harjoittaminen on oikein ja jopa ihmisten oikeus, vaikka se tietää, että Raamattu tuomitsee senkin synnin, kuten muutkin synnit.
Homoseksuaaliset suhteet eivät ole kuitenkaan ainoa, eivätkä edes merkittävin tapa, jolla Jumalan tahtoa sukupuolielämän alueella rikotaan. Myös heteroseksuaalisten suhteiden saralla on silmät ummistettu monelta rakkautta vastaan olevalta asialta. Kirkko ei voi välttää Jumalan tuomiota, jollei se tee parannusta siitä, että esiaviollisia suhteita, avoliittoja, uskottomuutta ja hylkäämistä vähätellään tai ne jopa hyväksytään. Jumala ei niitä hyväksy.
Julmuutta osoittaa kirkko myös niitä kohtaan, jotka taipumuksistansa huolimatta suhtautuvat vakavasti Jumalan sanaan ja tunnustavat Hänelle syntinsä ja pyytävät Jumalan apua Hänen tahtonsa mukaiseen avioelämään. Siellä missä kirkko jättää nämä lähimmäiset taistelemaan yksin, se pidättää heiltä lohdutuksen ja avun, joka kirkolla olisi annettavissa, jos se vain pitäytyisi Jumalan sanaan.
Lukemattomat homoseksuaalisuuteen ja muihin synteihin taipuvat ovat saaneet Jumalan sanasta, jumalanpalveluksesta, sakramenteista ja sielunhoidosta omalletunnolle ja käytännön elämään avun, joka on heidän kallein aarteensa. Kirottu se kirkko, joka tämän avun kieltää. Siunattu se kirkko, joka tämän avun antaa ja avaa taivaan portit kaikille katuville syntisille.
Heinäkuussa 2014
Risto Soramies, Lähetyshiippakunnan piispa
www.lhpk.fi

Kategoriat
2/2014 herätysliikkeet Kirkko Lehdet LHPK Lähetyshiippakunta Teologia

Muut lehdet: Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet

Juhana Pohjola

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, pastori, Helsinki

Voisiko Lähetyshiippakunta tehdä enemmän yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa? Hyvän kysymyksen kuulemme usein. Läheiset yhteydet olisivat luonnollisia. Piispamme ovat palvelleet Kansanlähetyksessä, useat pappimme Opiskelija- ja koululaislähetyksessä ja monen vastuunkantajan taustalta löytyy evankelisuus, rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus. Samaa hengellistä maapohjaa on siis olemassa. Sama huoli Suomen ev.lut. kirkon tilasta on monen kanssa yhteinen. Sama näky uskon yhteyden syntymisestä Kristukseen motivoi työtä. Miksi sitten yhteistyötä on niin vähän järjestöjen kanssa? Vastaus koskee ainakin kolmea eri kysymystä.

 

Erilainen työnäky

Monet herätysliikkeet ovat tarjonneet ihmisille paikallisseurakunnan rinnalla uskon yhteyden ja hyvää opetusta sekä sisä- ja ulkolähetyksen kanavan. Vaikka liikkeet ovat syntyneetkin jännitteessä valtiokirkkoon, niiden toimintamalli on edellyttänyt sitä. Valtio ja kirkko tarjoavat hengelliset raiteet, matkustuspalvelut ja junaletkan, josta voi valita oman liikkeen vaunun. Sakramentit, virka ja jumalanpalvelus kuuluvat kirkolle, mutta julistus, veisuu ja sielunhoito omiin seuroihin ja piireihin. Tämä historiallinen perusasetelma kuitenkin nykyään horjuu. Yhteiskunta on moniarvoinen, kirkko teologisesti rapautunut ja liikkuva yksilö valintatietoinen.

Lähetyshiippakunnan synty ilmentää muuttunutta toimintaympäristöä. Näkymme on rakentaa seurakuntia. Tarjoamme vaihtoehdon paikallisseurakunnille. Järjestöissäkin pohditaan miten päivittää oma työnäky, kun perinteinen yhdistysmalli ei enää vastaa tämän hetken tarpeita. Kaikista ev.lut. kirkon seurakunnista ei tee mieli hakea palveluja ja ihmiset usein haluavat yhdestä osoitteesta opetuksen, sakramentit ja yhteisön. Järjestöissä kysellään, ohjatako ihmisiä paikallisseurakuntiin vai rakentaako omia messuyhteisöjä?

 

Teologiset erot

Jokaisessa maamme herätysliikkeessä on sellaista syvää ja koeteltua hengellistä perintöä, jonka soisin rikastuttavan myös Lähetyshiippakuntaa. Kaikki teologisetkaan näkemyserot eivät ole erottavia. Lähetyshiippakunnan kannalta keskeistä yhteyttä haettaessa on, että armon evankeliumin saarna on kirkas ja ristin lahjoja ei eroteta sakramenteista ja jumalanpalveluksesta. Monessa liikkeessä hyvästäkin teologiasta huolimatta on toiminnan kautta opetettu, että jumalanpalvelus ei ole hengellisen elämän keskus. Tämä on johtanut siihen kummallisuuteen, että kysyttäessä ihmisen hengellistä kotia, harva sanoo sen olevan oma seurakuntansa. Se on ymmärrettävää, koska kaikki eivät ole tulleet ruokituksi omassa seurakunnassaan. Jeesus on kuitenkin tarkoittanut, että ensisijaisesti elämme sanan ja sakramentin äärellä kokoontuvan seurakunnan yhteydessä.

 

Suhde Suomen ev.lut. kirkkoon

Herätysliikkeiden toiminta on ollut sidottu valtiokirkon rakenteisiin. Syntyneet siteet seurakuntiin ja kristittyihin eri puolilla ovat lujat. Vastuu ystävistä, nuorisotyöstä, lähetyksestä ja ykseydestä painavat. Näin kirkkokriittisyydestä huolimatta toimitaan piispojen ja kirkkojärjestyksen ehdoin. Kirkon tarjoama asema, toimintamahdollisuudet, tilat ja tuki ovat olleet pitkään läsnä järjestöjen toimintasuunnitelmaa ja budjettia laadittaessa. Mitä näkyvä ja toiminnallinen yhteistyö Lähetyshiippakunnan kanssa merkitsisi? Vaikka teologiasta yhteispohjaa ja ystävyyttä löytyisikin, niin yhdessä kulkeminen on vaikeaa. Hyväksyvätkö liikkeet Lähetyshiippakunnan papit tilaisuuksiinsa? Voivatko järjestöt järjestää messuja kanssamme ilman kirkkoherran lupaa ei-sakraalissa tilassa? Rakentavatko ne järjestäytyneitä seurakuntia? Kyllä-vastaus taitaisi suistaa ne nykyisiltä raiteiltaan. Lähetyshiippakunta ei ole yksi Turun arkkipiispan ohjaaman junan vaunu toisten joukossa vaan se kulkee samalla ratapihalla, mutta rinnakkaisraiteella.

Tilanteet voivat muuttua. Vaunuja voi irrota ja raiteet yhdistyä. Tärkeätä tässä hetkessä on, että ynseyden sijaan voisimme toteuttaa YYY-ohjelmaa. Ymmärrystä toisen lähtökohdista ja tavoitteista voi lisätä monitasoisella kanssakäymisellä. Yhteistyötä voi tehdä siellä, missä se on mahdollista. Yksituumaisuutta voi etsiä teologisella keskustelulla ja rukouksella. Ohjelmaa voivat toteuttaa niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin. Tällöin voisi toteutua myös Herran armosta se, että yhdessä kulkeminen tulee kerran vielä näkyvämmäksi.

Pääkirjoitus, Pyhäkön lamppu 2/2014