Kategoriat
2/2014 Anteeksiantamus Kuolema Kärsimys Lehdet Lohdutus

Kristuksen kärsimyksen iankaikkinen voima

29Tero Tulkki, teol. yo, fil. yo, Helsinki

Kristuksen inkarnaatio siirsi Jumalan Pojan elämän tuonpuoleisuudesta tänne aikaan ja paikkaan sidotun ihmisen mitättömiin edellytyksiin. Tämän maailman ymmärrystä käyttäen Jumalan elämä valui hukkaan ja lopulta väistämättömään epäonnistumisen päätepisteeseensä. Saatana ei kuitenkaan pysty näkemään Pyhän kolmiyhteisen Jumalan sisälle, eikä kukaan meistä ilman Raamatun ilmoitusta. Koska Jumalan luona ei ole muutosta (Jaak. 1:17), Jumalan täytyi täyttää koko oma vanhurskautensa (Matt. 3:15; Joh. 19:30) luomakunnan piirissä ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen ristinkärsimyksessään. Sen kääntöpuoli, että Kristus täyttää kaikkeuden läsnäolollaan (Ef. 4:9-10), on myös, että Hänen ristinkärsimyksensä on kaikkialla läsnä. Joka pakenee Jumalaa, joutuu helvetissäkin kohtaamaan tämän ristinkärsimyksen vainoavan ahdistuksen (Ps. 138:7-8), sillä ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Ap.t. 17:28). Jos ristinkärsimys on kaikkialla universumissa, se tarkoittaa myös sitä, että Jumalan anteeksiantamus täyttää koko universumin. Niille, jotka ovat kasteen ja uskon kautta Kristuksessa, tulee tämä Kristuksen kärsimyksen hedelmä seuraamaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, ajoittaisissa lankeemuksissa ja menestyksessä. Se jättää suojaavan varjon meidän päällemme, ja me olemme kätketyt Kristuksen kyljen ja siunaavien käsien haavoihin, joiden kautta Taivaallinen Isä meidät aina näkee. Samoin meidänkin mitätön, aikaan ja paikkaan sidottu pikkumainen elämämme on kätketty iankaikkisuuteen Kristuksen kanssa ja meidän sydämemme voi olla taivaassa kaikkien tämän elämän koettelemustenkin keskellä, ”sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol. 3:3).

”On Isän sydämessä nyt armo ikuinen / se auennut on meille ristillä Jeesuksen” (SK 282)

Kategoriat
Abortti Kirkko Kärsimys

En prest og en plage – Børre Knudsenista elokuva

Norjalaisen piispa Børre Knudsenin (s. 1937) elämästä on valmistunut elokuva. Toivottavasti se saadaan nähtäväksi meilläkin. Elokuvasta on katsottavissa parin minuutin näyte ainakin Facebook-sivujen kautta, joihin pääsee tästä
Knudsen on Norjan tunnetuin abortin vastustaja. Kun Norjassa astui vuonna 1978 voimaan vapaa abortti, nousi Knudsen vastustamaan sitä. Tämä johti oikeudenkäynteihin ja lopulta hänet erotettiin papinvirasta 1983. Vuonna 1997 Knudsen vihittiin piispaksi (Strandebarm prosti/ Den Norske kirke i eksil).
Elokuva valottaa Knudsenin elämäntaivalta ja kertoo myös siitä, miten hänen taistelunsa on merkinnyt hänen perheelleen.

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet

Muut lehdet:

MITÄ TAPAHTUU KUOLEMAN JÄLKEEN?

IANKAIKKISUUS TEKEE ELÄMÄMME JOKAISESTA MINUUTISTA HYVIN MERKITTÄVÄN.

Se tapahtui taas. Pyhäinpäivänä hautausmaa peittyi kynttilöiden mereen. Edesmenneitä muistettiin käymällä haudalla. Tämä on nykykulttuurissa yksi harvoja tilanteita, joissa kuolemaa muistetaan.

Se, että me kaikki väistämättä kuolemme, voi pysäyttää ainakin hetkeksi. Monen usko kuolemanjälkeiseen elämään on kuitenkin hiipunut tai muuttunut kristinuskon opetusten vastaiseksi. Ateismi, jonka karun oletuksen mukaan kaikki tietoinen elämä päättyy kuolemaan, kasvattaa suosiotaan.

Miksi tämä oletus on karu? Siksi, että sen mukaan lapsi, aikuinen tai vanhus, jonka maanpäällinen elämä on ohi, on lakannut olemasta olemassa. Kaikki on lopullisesti ohi. Elämä raukeaa tyhjiin.

Tällaisesta näkemyksestä käsin on aina ollut todella vaikea motivoida elämän mielekkyyttä, tarkoitusta ja moraalia. Ateismissa ei ole viimeistä tuomiota, eikä siinä siksi voi olla mitään lopullista oikeudenmukaisuutta. Elämä on perimmiltään todella epäoikeudenmukaista ja tarkoituksetonta. Lopulta koko ihmiskunnasta ja sen asuttamasta planeetasta on jäljellä vain autio taivaankappale. Se kiertää universumissa, jolla myöskään ei ole mitään tarkoitusta, se vain sattuu olemaan olemassa. Jotkut ateistit ovat panneet toivonsa siihen, että elämää löytyisi joltain muulta planeetalta, mutta sekin olisi lopulta yhtä tarkoituksetonta elämää.

Miten täysin erilainen on kristinuskon opetus! Se sytyttää valot meidän kosmiseen yksinäisyyteemme ja toivottaa meidät tervetulleiksi kotiin persoonallisen Jumalan luomaan universumiin, jossa kaikella on tarkoituksensa ja erityisesti myös jokaisen ihmisen elämällä.

Tämän elämän jälkeen alkaa kristinuskon mukaan iankaikkinen elämä. Elämän mittaisen matkan päässä on kaksi päätepysäkkiä. Toinen on iankaikkinen taivas ja toinen on yhtä iankaikkinen kadotus. Taivaaseen pääsevät kaikki, jotka ovat turvanneet Jeesukseen omana Vapahtajanaan, ja helvettiin joutuvat kaikki Jeesuksen hylänneet. Hän itse sanoi selvästi: ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä, mutta joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään.”

Kristityn taivastoivo ei ole pelkkä hengellinen olotila. Me uskomme ”ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään”. Jo kirkkoisä Augustinus pohti ruumiin ylösnousemusta hyvin konkreettisesti: ”Jumala, taiteilija, jolla on ihmeellinen ja sanoinkuvaamaton voima, rakentaa meidän ruumiimme ihmeellisen ja sanoinkuvaamattoman nopeasti uudelleen – – suuri artisti pitää huolen siitä, että mikään ei ole sopimatonta tai poissa paikaltaan.”

Useat muut varhaiskirkon opettajat lohduttivat vainojen keskellä itseään ja muita uskovia ruumiin konkreettisen ylösnousemuksen toivolla. He olivat saaneet tämän uskon Herramme Jeesuksen ylösnousemuksen perusteella.

Tähän me kristittyinä uskomme edelleenkin. Kun ihminen kuolee, kaikki ei ole siinä. Ihminen herää viimeiselle tuomiolle. Siitä hänet lähetetään iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä tai karkotetaan lopullisesti pois iankaikkiseen vaivaan. Tämä tosiasia mielessämme me elämme ja teemme työtä. Kuolema voi olla yhden sydämenlyönnin päässä. Iankaikkisuus tekee elämämme jokaisesta minuutista hyvin merkittävän.

Leif Nummela, Uusi tie 45/2012

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet Sana

Saaran kuolema ja hautaus

1. Moos. 23

Paul Kretzmann, USA

Saaran kuolema

23:1: ”Ja Saara eli sadan kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanhaksi; niin vanhaksi eli Saara.” Siten hän eli kypsään vanhuuteen asti ja näki poikansa Iisakin varttuvan täyteen miehuuteen. Iisak oli nyt näet kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Tällä välin Aabraham oli muuttanut takaisin Hebroniin

23:2: ”Ja Saara kuoli Kirjat-Arbassa, se on Hebronissa, Kanaanin maassa. Ja Aabraham meni murehtimaan Saaraa ja itkemään häntä.” Joosuan kirjasta (Joos. 14:15) ja Tuomarien kirjasta (Tuom. 1:10) käy ilmi, että Hebron, joka oli yksi vanhimmista asutuista paikoista Kanaanin maassa, kantoi jonkin aikaa valloittajansa, anakilaisen Arban, mukaan nimeä, mutta Israelin lapset palauttivat alkuperäisen nimen. Täällä Saara kuoli, ja Aabraham meni, ts. hän ryhtyi tekemään valmisteluja tavanomaista suruaikaa, kuolleen valittajaisia varten.

Aabraham neuvottelee hautapaikasta

23:3–4: ”Sen jälkeen Aabraham nousi ja lähti vainajan luota ja puhui heettiläisille sanoen: 4. ’Minä olen muukalainen ja vieras teidän keskuudessanne; antakaa minulle perintöhauta maassanne, haudatakseni ja kätkeäkseni siihen vainajani.’” Se, että Aabraham noudatti tavanomaista suruaikaa, ei suinkaan ollut ristiriidassa hänen uskonsa kanssa. Saara oli ollut hänen vaimonsa, joka uskoi tosi Jumalaan kaikista heikkouksistaan huolimatta – hän on kaikkien uskovien naisten äiti. Aabraham oli rakastanut häntä syvästi, kuten uskollisen aviomiehen tulisi, ja Saara oli hänen myös kuolemassa. Hän lähti nyt teltasta, jossa Saaran ruumis oli, ja meni kaupungin porttiin, ihmisten tavalliseen kokoontumispaikkaan, jossa kaikki liiketoiminta tavallisesti hoidettiin. Heetin lapset, heettiläiset, elivät siellä, sillä Hebron sijaitsi heettiläisten maassa, vaikkakaan ei kaukana amorilaisten maasta, joka sijaitsi länteen päin. Muukalaisena ja paimentolaisena heidän keskuudessaan hän nyt neuvotteli hautapaikasta, ennen kaikkea Saaralle, vaimolleen.

23:5: ”Heettiläiset vastasivat Aabrahamille, sanoen hänelle: 6. ’Kuule meitä, herra. Sinä olet Jumalan ruhtinas meidän keskuudessamme; hautaa vainajasi parhaaseen hautaamme. Ei kukaan meistä kiellä sinua hautaamasta vainajaasi hautaansa.’” Tämä kertomus esittää kauniin näkymän kohteliaisuudesta, vaatimattomuudesta, ystävällisyydestä, vilpittömyydestä, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, johon ei ole sekoittuneena ahneuden varjoja, kuten eräs Raamatun selittäjä huomauttaa. Aabraham oli tullut ostamaan palan maata, mutta aidon itämaisen seremoniallisuuden mukaisesti kaupungin miehet pitkittivät neuvotteluja osoittaen Aabrahamille sen kohteliaisuuden, että he pitivät häntä Jumalan ruhtinaana keskuudessaan ja että hänen tarvitsi vain valita mikä tahansa hautapaikka, joka häntä miellyttäisi, ja he kokisivat kunniakseen, että hän ottaisi sen vastaan lahjana.

23:7: ”Niin Aabraham nousi ja kumarsi maan kansalle, heettiläisille.” Tämä Aabrahamin juhlallinen nouseminen ja kumartaminen tarkoitti, että hän antoi suuren arvon heidän kohteliaisuuksilleen ja heidän ystävällisyydelleen, kun he tekivät sellaisen anteliaan tarjouksen

23:8: ”[Ja] puhui heille sanoen: ’Jos teidän mieleenne on, että minä hautaan ja kätken vainajani, niin kuulkaa minua ja taivuttakaa Efron, Sooharin poika, 9. antamaan minulle Makpelan luola, joka on hänen omansa ja on hänen vainionsa perällä. Täydestä hinnasta hän antakoon sen minulle perintöhaudaksi teidän keskuudessanne.’ Aabraham jatkoi asiansa toimittamista hyvin huolellisesti ja kohteliaasti. Hän pyysi läsnäolevia miehiä toimimaan välittäjinä Efronin kanssa, joka oli varsin huomattava mies yhteisössä, jos se sopi heidän ajatuksiinsa. Tämä Efron omisti näet maapalan, johon sisältyi Makpelan nimellä tunnettu luola, jonka Aabraham arveli oikein hyvin sopivan hänen tarkoituksiinsa. Hän tahtoi ostaa sen täydestä hopeasta [alkutekstin mukainen sana, suom. huom.], ts. hän tahtoi maksaa maasta sen arvon mukaisen hinnan, sillä hän aikoi käyttää sitä pysyvänä hautapaikkana perheelleen. Uskovat menettelevät aina oikein, jos he eivät jää kiitollisuuden velkaan epäuskoisia kohtaan, koska se voi vuorostaan vaikuttaa heidän kristillisyyteensä.

Makpelan ostaminen

23:10–11: ”Mutta Efron istui siellä heettiläisten joukossa. Ja Efron, heettiläinen, vastasi Aabrahamille heettiläisten kuullen, kaikkien, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista, sanoen: 11. ’Ei, herrani, vaan kuule minua. Vainion minä lahjoitan sinulle ja myöskin luolan, joka siinä on, minä lahjoitan sinulle; kansalaisteni nähden minä sen sinulle lahjoitan. Hautaa vainajasi.’” Saman itämaisen kohteliaisuuden harjoittaminen jatkui loppuun saakka. Efron, heettiläinen, oli tuskin tarkoittanut vakavasti otettavaksi tarjoustansa, jonka hän esitti kaikkien heimonsa jäsenten ja samassa kaupungissa asuvien ihmisten korvien kuullen. Jos näet Aabraham olisi hyväksynyt hänen tarjouksensa, olisi hän, kuten tapana oli, odottanut hyvin runsasta vastalahjaa, ja jos Aabraham päättäisi ostaa maan, Efronin tarjous oli tarkoitettu estämään kaikki mielessään olevan hinnan alentaminen.

23:12–15: ”Ja Aabraham kumarsi maan kansalle 13. ja puhui Efronille, maan kansan kuullen, sanoen: ’Jospa kuitenkin – oi, kuule minua! Minä maksan vainion hinnan; ota se minulta ja anna minun haudata siihen vainajani.’ 14. Efron vastasi Aabrahamille, sanoen hänelle: 15. ’Herrani, kuule minua. Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee? Hautaa vainajasi.’” Efron mainitsi tässä hintapyyntönsä: ”Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee?” Se mainitaan kohteliain sanakääntein, ja se vihjaa vaatimuksen puolustamiseen, koska Aabraham vaatisi asian hoitamista siten, että hän maksaa hinnan. Koska hopeasekelin arvo oli noin 50 senttiä, maapala, johon sisältyi Makpelan luola, maksoi Aabrahamille kaksisataa dollaria. ”Niin arvoton maapala ei voinut vaatia kahdelta rikkaalta mieheltä pitkää neuvottelua.”

23:16: ”Kuultuaan Efronin sanat Aabraham punnitsi Efronille sen rahasumman, jonka tämä oli maininnut heettiläisten kuullen, neljäsataa hopeasekeliä, kaupassa käypää.” Tuohon aikaan Kanaanin maassa ei ollut leimattuja kolikkoja, joilla oli määrätty arvo, mutta siellä näyttää olleen tietyn painoisia hopean paloja, jotka voitiin helposti punnita. Tässä kerrotun kaltaisessa liiketoiminnassa nämä palat punnittiin sen osoittamiseksi, ettei mitään petosta ollut tarkoitus yrittää tehdä. Aabraham punnitsi täyden mitan, kuten kauppiailta vaadittiin. Kuten apostoli oikein sanoo, kristityt välttävät rehellisessä liiketoiminnassa vilpin häivähdystäkin. Aabraham osoitti uskonsa ostamalla pienen palan maata siitä maasta, joka oli luvattu hänen jälkeläisilleen ollen varma, että Herra pitäisi huolen lupauksestaan.

Saaran hautaus

23:17–18: ”Niin Efronin vainio, joka on Makpelassa itään päin Mamresta, sekä vainio että siellä oleva luola ynnä kaikki puut, jotka kasvoivat vainiolla, koko sillä alueella, 18. joutuivat Aabrahamin omaksi kaikkien heettiläisten nähden, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista.” Tämä on muodollisen asiakirjan kieltä, jota käytetään maan vaihtaessa omistajaa. Vainion sijaintipaikka annetaan: se sijaitsee ennen Mamrea, Mamren metsikköä vastapäätä, ja siihen kuuluu Makpelan luola, joka on yhdellä tämän maapalan laidalla. Maaomaisuus kuvataan tarkasti, ja siihen sisältyvät myös sekä itse maapalalla että sen rajoilla olevat puut. Vainio luovutettiin Aabrahamille siten kaikkineen, mitä siihen kuului. Luovutuksesta tehty muistiinpano on hyvin tarkka, ja todistajat mainitaan erikseen.

23:19: ”Sen jälkeen Aabraham hautasi vaimonsa Saaran luolaan, joka on Makpelan vainiolla, itään päin Mamresta, se on Hebronista, Kanaanin maassa.” Tämä oli vainion ja siihen sisältyvän luolan ostamisen tarkoitus. Nimen perusteella luolassa on saattanut olla kaksi sisäänkäyntiä tai se on ollut kaksiosainen [vrt. Biblia: Makpela, so. kaksikertainen, suom. huom.].

23:20: ”Niin vainio ja siellä oleva luola siirtyi heettiläisiltä Aabrahamille, perintöhaudaksi.” Hautaamalla vaimonsa Kanaanin maahan, luvattuun maahan, Aabraham tunnusti, että Saara oli osallinen luvatusta siunauksesta ja että hänen ruumiinsa haudattiin tulevan ylösnousemuksen varmassa toivossa Kristuksen lunastustyön perusteella. Tässä merkityksessä kristillisten seurakuntien hautausmaat ovat todella Jumalan peltoja, joista hän kokoaa rikashedelmäisen sadon viimeisenä päivänä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
2/2012 Kärsimys Lehdet

Kärsimyksen lähteellä

Palvelin aikoinaan armeijassa ja jouduin aseellisen konfliktin selvittelyyn Kaukasuksella, Tshetseniassa. Sinne lähtiessäni en tuntenut kuoleman kauhua. Mutta minua hirvitti ajatella niitä kärsimyksiä, jotka voivat kohdata sotilasta, kun hän haavoittuu tai näkee toisten kärsivän.

Siviilissä törmäsin ihmisiin, joille aiheuttivat suurta harmia esimiehen tyytymättömyys työpaikalla, hintojen korotukset, shoppailu tai riidat naapurien kanssa. Kaikki tämä stressasi heitä ja he olivat vilpittömästi sitä mieltä, että kärsivät!

Minkälaista on todellinen kärsimys? Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23). Jakeen alku kertoo, että kärsimystemme lähteenä on kuolevaisuutemme.

Kerran ihmiset olivat sopusoinnussa Jumalan ja luomakunnan kanssa. Syntiinlankeemuksen myötä sopu ja harmonia rikkoituivat. Aluksi synti rikkoi ihmisen ja Jumalan yhteyden, sitten se tuhosi luomakunnan sisäisen eheyden. Ihmisessä tapahtui hajoaminen; sielun eroaminen ruumiista, mitä kutsutaan kuolemaksi.

Jakamattoman jakautuminen – mikä tapahtuu nyt synnin vaikutuksesta – ei ainoastaan vie ihmistä kauemmaksi Jumalasta, elämän lähteestä, vaan myös aiheuttaa epäjärjestystä koko luomakunnassa. Ortodoksipappi Arkadi Shatovin sanoin: ”Kärsimys on kauheaa todellisuutta maailmassa, jossa elämme, todellisuutta, joka vakuuttavuudessaan mahdollisesti ylittää kaikki muut maailman tosiasiat.”

Kärsimykset saavat aikaan orjuutta. Ne kahlehtivat meidät huolehtimaan itsestämme ja elämämme laadusta, että edes vähän aikaa välttäisimme kuoleman. Me tuhlaamme rahaa psykologeihin, syömme terveellistä ruokaa, käymme urheilemassa ja teemme kaikkea, mikä on meille hyödyksi. Mutta emme saavuta iloa, koska emme pääse kuoleman yli.

Kuolema ei voi olla helppo tai tuskaton, kun käy läpi elämänsä suurimman tragedian, sielun eroamisen ruumiista. Tämä murhe saa kärsimään hänen itsensä lisäksi myös läheiset, jotka kokevat myötätuntoa häntä kohtaan.

Jumala, myötätunnosta ihmisiä kohtaan, joutui murheissaan katsomaan rakkaan Poikansa kuolemaa. Tämä juuri on todellista kärsimystä. Myötätunto toisia kohtaan on aito kärsimyksen määrä.

Ajattelen, että Kristuksen kärsimysten todellinen merkitys ei ollut siinä, että Hän kärsi ihmisten epäoikeudenmukaisuuden vuoksi, vaan siinä, että Hän kärsi ihmisten puolesta – niidenkin, joilla ei ollut hiukkaakaan myötätuntoa häntä kohtaan. Myötätunto ei tarkoita toisen kivun kokemista, ihmisille se on mahdotonta. Myötätunto tarkoittaa olemista ihmisen kanssa niin kauan kuin kipu kestää. Siksi Jumalan myötäkärsimys oli totisesti aitoa kärsimystä.

Jeesus otti nöyrästi vastaan kärsimyksen. Hän otti vastaan piinan niiltä, joilla ei ollut sääliä Häntä kohtaan. He naulitsivat Hänet ja ottivat Häneltä jopa kaikkein tärkeimmän, mikä ihmisellä on: toivon. Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? (Matt. 27:46)

Kristuksen tavoin meidän tulee nöyrästi ottaa vastaan niin omamme kuin toistenkin murheet. Jeesus on vierellämme. Hän on valmis ottamaan osaa ahdistuksiimme. Sen tähden me voimme kärsiä lähimmäistemme kanssa: ruokkia nälkäiset, juottaa janoiset, jakaa lähimmäistemme tarpeet.

Kun kärsimme toisten kanssa, kannamme yhdessä ristiä. Suurinta on kuitenkin se, että Jeesus kantoi meidän syntimme, kipumme ja kuolemamme. Jeesuksen sovitustyön kautta pääsemme osallisiksi ylösnousemukseen.

Boris Tshuprov, pastori. Suomennos: Aniitta Lepomaa.

Inkerin kirkko 1/81/2012, s. 19