Avainsana: rovasti

Olavi Lähteenmäki (17.10.1936 – 26.8.2012) rovasti, Kangasniemi

Kirjoittaja oli lehtemme tilaaja ja ystävä alusta alkaen. Hän teki elämäntyönsä papin virassa, viimeksi kappalaisena Hartolan seurakunnassa. Lähteenmäki julkaisi vuonna 1982 Selville vesille -kirjan kasteesta, jossa ohessa julkaisemme kappaleen samalla kunnioittaen hänen muistoaan.

Voiko lapsi uskoa?

Kun uudestikastajien yksi pääteesi kieltää sylilapsen uskon, pysähdymme tarkastelemaan asiaa sekä heidän väitteidensä että Raamatun pohjalta. Heti alkuun on sanottava, että ellemme suorien tai epäsuorien raamatunkohtien perusteella saa tukea lapsen uskolle ja ellei myöskään Raamatun kokonaisesitys sitä puolla, on puhe lapsen uskosta ihmiskeksintöä ja sellaisenaan harhaoppia. Vaikka olemme nähneet, ettei kasteen olemus riipu kasteen ja uskon järjestyksestä eikä myöskään tunnustuksen aitoudesta, on kuitenkin kyseenalaista kastaa ketään, jolla todistettavasti ei ole minkäänlaista uskoa. Sitä tarvitaan kasteen lahjan vastaanottamiseen, sillä ilman vastaanottamista kaste on käyttämätön lahja ja sellaisena tarkoitustaan vastaamaton.

Usko ei tule ihmisestä itsestään, vaan kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanasta. On tärkeätä huomata uskon synnyttäjä: se on sana, mutta ei ihmisen vaan Jumalan. Sitä paitsi lapsen usko ei ole samanlaista kuin aikuisen. Ei myöskään ole kysymys uskosta, jonka ihmiset hyväksyvät, vaan jonka Jumala hyväksyy. Uskon olemuksen ratkaiseva momentti ei ole ihmisen vapaan tahdon valinta, vaan usko on Jumalan suvereenia työtä inhimillisen vapauden yläpuolella. Usko on Jumalan lahja, Pyhän Hengen työ sanassa. Se on uskoa Jeesukseen Kristukseen, Kristuksen uskoa, fides Christi [lat.]. Ihmisen päättäessä ja yrittäessä uskoa se on vain hänen omaa uskontoaan. Siksi ainoa mahdollisuus on, että Jumala antaa uskon lahjana Pyhän Hengen kautta, milloin ja missä Hän tahtoo.

Ihminen ei valitse Kristusta, vaan Kristus valitsee hänet. ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16). Jeesus kutsui opetuslapset ja muut seuraamaan itseään (Matt. 8:22; Mark. 1:17–18; 2:14; 10:21 jne.). Jeesus valitsee, mutta ei valikoi. Hän ottaa huomaansa juuri sellaiset, jotka silloin vallinneen käsityksen mukaan eivät voineet uskoa: publikaanit, syntiset eli pakanat, sairaat, riivatut ja – lapset. Juutalaisten mielestä asia oli noin, ei Jeesuksen. Kun he torjuivat nämä luotaan, ja yrittivät hätistellä vielä Jeesuksenkin tyköä, hän oli ainoa, joka nämä ehdoitta hyväksyi. Sanoiko Jeesus jollekulle: et voi tulla luokseni, koska et pysty tekemään parannusta, kun sinulla ei ole uskoa tai se on ainakin heikosti todettavissa?

Jeesus rakasti niitä, joita muut halveksivat. Muistamme fariseusten pilkanneen häntä publikaanien ja syntisten ystävänä. Näitä pidettiin yleisesti aikansa hylkiöinä, riivatut ajettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, sairaat odottivat turhaan apua. Entä lapset? ”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia” (Mark. 10:13). Opetuslapsilla oli lapsiin nähden aivan sama asenne kuin muillakin juutalaisilla. ”Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’” (Mark. 10:14). Tähän viitaten Luther sanoo: ”Kaiken kaikkiaan: lasten kastamisen takauksena on tämä sana: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’. Näin Kristus on sanonut eikä hän valhetta puhu. On siis täysin oikeata ja kristillistä viedä lapset hänen tykönsä; tämä voi toteutua ainoastaan kasteessa.”ⁱ Lapsikasteen kieltäjien mukaan ”senkaltaisten” olisi käännettävä ”sellaisten”, jolloin lapset muka jo olisivat taivasten valtakunnassa. ”Raamattu haluaa siis ilmaista sen, että taivasten valtakunta on ilman muuta toimenpidettä lasten (sellaisten)”ⁱⁱ. Juuri sitä Raamattu ei halua sanoa. Se koskettelee päinvastoin kysymystä, miten lapset, jotka eivät vielä ole tuossa valtakunnassa, ottavat sen vastaan. Kristillinen kirkko on alusta alkaen ymmärtänyt Jeesuksen sanat näin. Niinpä tanskalainen Raamattu kääntääkin: ”Lad de små børn komme till mig: formen dem det ikke, thi Guds rige hører sådanne til.” Suomeksi: ’sillä Jumalan valtakunta kuuluu sellaisille’. Tämä on sekä alkutekstin että Kirkkoraamatun ajatus. Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:3) Ei tämäkään tarkoita, että taivasten valtakunta on heidän ilman muuta, ilman uskoa, uudestisyntymistä, vanhurskauttamista. Mistä me sen tiedämme? Siitä, että Raamatun kokonaisopetus kumoaa tämän. Mutta samoin on laita myös lasten kohdalla Raamatun muiden kohtien valossa.

Jeesuksen luo tuleminen on samaa kuin tuleminen taivasten valtakuntaan. Jos nuo lapset jo olisivat olleet siellä, miksi heidän olisi täytynyt vielä tulla sinne? Jeesus ei missään tapauksessa tarkoita lasten olevan luonnollisen syntymän nojalla Jumalan valtakunnassa. Jos hän sanoisi: senkaltaisten on syntien anteeksisaaminen, niin tarkoittaisiko se, että lapset jo ovat saaneet syntinsä anteeksi? Ei tietenkään, vaan tulemalla hänen luokseen he saavat sen.

Mitä varten ”he” toivat lapsia Jeesuksen luo? Sitä varten, että Jeesus rukoilisi heidän puolestaan (Matt. 19:13). He toivat lapsia siksi, että nämä saisivat Jeesukselta jotakin. Jeesus antoi heille siunauksensa. Millä tavalla Jumalan lahjat otetaan vastaan? Uskolla! Ei millään muulla tavalla. Jos lapset eivät olisi voineet ottaa vastaan Jeesuksen siunausta, miksi hän sitten siunasi heidät? Oliko se jokin muotomeno? Lapset saivat Jeesukselta siunauksen ja ottivat sen uskolla vastaan. On lisäksi huomattava, että Luukas käyttää lapsista sanaa ’breph?’, joka tarkoittaa ’sylilasta’, jopa ’sikiötä’ (Luuk. 18:15). Tässä on kysymys ”lapsen oikeudesta Jumalan valtakuntaan. Kertomus muistuttaa siitä, että lapsia ei ole lupa jättää tämän valtakunnan ulkopuolelle, vaan että heillä päinvastoin on oikeus käydä sinne sisälle, jopa edellä aikuisten. Mutta alkuseurakunnan ehdottoman vakaumuksen mukaan ottaminen Messiaan valtakuntaan tapahtui kasteessa. Kun tämän muistamme, me käsitämme, että tämän kertomuksen jo silloin ymmärrettiin kuuluvan kastekysymystä valaisevaan evankeliumiaineistoon”.ⁱⁱⁱ

Millä tavalla uudestikastajat noudattavat Jeesuksen kehotusta tuoda sylilapset hänen luokseen? He tuovat heidät saarnaajan luo, hänen siunattavikseen. Se on hyvä ja kaunis tapa, mutta eivät lapset sillä pääse Jumalan valtakuntaan. Jeesus saattoi kyllä lahjoittaa heille taivaan valtakunnan näin, mutta saarnaaja, ihminen ei voi. Jeesus ei tarvinnut armonvälineitä, koska hän oli itse armonväline, mutta me ihmiset olemme sidottuja niihin. Jeesus ei ole säätänyt siunausta, vaan kasteen, jossa hän itse on todella läsnä. Jos lapset eivät olisi saaneet ja voineet ottaa vastaan siunausta Jeesukselta, kuinka he sitten saisivat sen saarnaajalta? Koska lapset voivat ottaa vastaan Jeesuksen siunauksen, he voivat ottaa taivasten valtakunnankin. Se tapahtuu uskolla, ei mitenkään muuten.

”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä.” Alkutekstissä on sana ’estää’ (’kolyein’), ja se esiintyy myös rinnakkaisteksteissä (Matt. 19:14; Luuk. 18:16). Sen tapaamme edelleen seuraavissa kastekertomuksissa: Matt. 3:14; Ap. t. 8:36; 10:47; 11:17. Onkin sitovasti todistettu, että tämä sana on vanhan kastekaavan tekninen termi.^iv Kristillinen kirkko on alusta lähtien ymmärtänyt tämän kertomuksen Jeesuksen nimenomaiseksi käskyksi tuoda lapset kasteessa hänen luokseen.

Kun Jeesus sanoo kuulijoilleen: ”Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei sinne pääse sisälle”, tämä ei uudestikastajien mukaan puhu mitään lasten vastaanottamisesta. On totta, että Jeesus puhuu tässä muille kuin lapsille ja neuvoo, miten heidän on otettava vastaan Jumalan valtakunta. Eikö hän kuitenkin käske ottaa lapsista mallia? Aivan varmasti. Jos sanomme: ellet rukoile niin kuin lapsi, et pääse taivaaseen, niin tarkoittaahan tämä selvästi, että on otettava esimerkkiä lapsen rukoilemisesta. Jos lapset syntymänsä nojalla ovat taivasten valtakunnassa ja pääsevät sinne ilman uskoa, uudestisyntymistä ja vanhurskauttamista, niin kuinka ihmeessä Jeesus asettaa heidät aikuisen uskovan esikuvaksi? Mahdotonta!

Jeesus tahtoo sanoa: ellette ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi ottaa, ette pääse sinne sisälle. ”Se uusi, minkä he saavat Jeesukselta kuulla, on se, että lapsi tässä vastaanottamisessaan on esikuva – ettei ylipäänsä ole muuta mahdollisuutta.”^v Edelleen: ”Lasten esikuvallisuus ei kuitenkaan ole heidän viattomuudessaan, vaan heidän luottavassa uskossaan.”^vi

Juutalaiset kuulijat tiesivät, että juutalaisuudessa Jumalan valtakunnan omakohtainen vastaanottaminen merkitsee alistumista lain noudattamiseen. Se koskee kuitenkin lapsia vasta 12 vuoden iässä. Kyllä Jeesuskin sen tiesi; hän ymmärsi myös mihin sylilapsi pystyy, ja juuri siksi viittasi lapsiin. Hän haluaa sanoa: teille on opetettu, että ihminen ottaa omakohtaisesti vastaan Jumalan valtakunnan, kun hän 12 vuoden ikäisenä ryhtyy noudattamaan Mooseksen lakia, mutta näin ei ole enää. Nyt keneltäkään ei vaadita mitään edellytyksiä, eikä tarvitse odottaa mitään ikää. Päinvastoin. Kun lasten ennen piti tulla aikuisten kaltaisiksi, aikuisten on nyt tultava lasten kaltaisiksi. Teidän täytyy luopua kaikista omista edellytyksistänne, on tultava lasten kaltaisiksi, itsessänne avuttomiksi, taitamattomiksi, pieniksi, nöyriksi, ja otettava vastaan Jumalan valtakunta yksin armosta.

Eikö uskoontulo ole juuri sitä, että syntinen lakkaa vastustamasta Jumalaa ja on hiljaa Hänen edessään, jotta Jumala voi suorittaa pelastavan työnsä. Näin aikuinen tulee lapsen kaltaiseksi. Pitäisikö Jumalan odottaa, että lapsi pystyy tietoisesti vastustamaan Häntä, jotta Hän voisi antaa tälle pelastavan uskon? Lapset ottavat Jumalan valtakunnan vastaan uskolla, lapsenuskolla. ”Se, joka sanoo uskovansa, mutta ei sittenkään usko, että Jumala voi tehdä pienestä lapsesta Kristuksen jäsenen, koettakoon selittää, miten parhaiten taitaa, kuinka sitten pieni lapsi voi päästä pelastuksen osallisuuteen. Sillä yksi asia on varma: Ilman osallisuutta itse Kristukseen on jokainen, niin lapsi kuin aikuinen, ulkopuolella pelastuksen valtakunnan.”^vii

Sylilapsi ei pysty tekemään mitään pelastuksensa hyväksi, ja siitä kaikki kiikastaakin. ”Kun joudutaan kastejärjestykseen, jossa ei enää kysytä kastettavan halua ja valmiutta, on jouduttu keskiajan pakkokäännyttämisjärjestykseen.”^viii Kysyttiinkö niiltä sylilapsilta, joita vietiin Jeesuksen luo? Kysyvätkö uudestikastajat lapsen halua ja valmiutta viedessään tämän saarnaajan siunattavaksi? On totta, että lapsensa kastattavat vanhemmat tekevät ratkaisun tämän puolesta. Mutta aivan samalla tavalla tekevät lapsen puolesta ratkaisun ne, jotka eivät kastata lasta. Voidaan myös kysyä, kunnioittaako kielteinen ratkaisu lapsen tahtoa sen enempää kuin myönteinenkään. Ei sylilapselta kysytä, haluaako hän ruokaa vai ei. Ei kysytä, haluaako hän mennä nukkumaan vai ei. Painavin peruste lasten kastamiselle heidän tahtoaan kysymättä on tietenkin Jeesuksen käsky, josta ei päästä yli eikä ympäri.

Usko tulee kuulemisesta. Aikuisille kyllä, mutta ei sylilapsille, sanotaan. Missä raamatunkohdassa määritellään ihmisen uskoontuloikä? Ellei sellaista voida osoittaa, on lapsen uskon kieltäminen mitä vakavin asia. Kastetilaisuudessa luetaan Raamattua, rukoillaan, saarnataan jne., jolloin Jumala itse puhuu. Taas on muistettava, että kysymys on uskosta, jonka Jumala hyväksyy, ei ihminen. Seurakunnan kokoontuessa me aina rakennumme yhteisestä uskostamme (Room. 1:12). Uskolla on näin myös kollektiivinen luonne seurakunnan yhteisenä uskona, jolloin sen jäsenet tahtovat auttaa toinen toistaan uskon tiellä. Kastetilaisuudessa koolla oleva seurakunta rukoilee Jumalaa lahjoittamaan lapselle pelastavan uskon, Jeesuksen Kristuksen uskon.

Kyseisen esirukouksen voiman kieltäessään uudestikastajat kysyvät, mistä sellaiselle olettamukselle saadaan sananmukainen todistus? Raamatusta. Siellä kerrotaan halvatusta, jonka Jeesus paransi (Matt. 9:2; Mark. 2:3–5). Sairaan uskosta ei puhuta mitään, kantajien uskosta kylläkin. Heiltä vaadittiin asiansa toteuttamiseksi hellittämätöntä uskoa. ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’.” Antoiko Jeesus epäuskoiselle miehelle synnit anteeksi ja paransi hänet toisten uskon perusteella miehen jäädessä epäuskoon? Kantajien uskon merkitys on siinä, että he toivat epäuskoisen Jeesuksen luo ja varmaankin pyysivät ja rukoilivat, että Jeesus armahtaisi tuota miestä, antaisi hänelle synnit anteeksi, uskon ja ruumiin terveyden. Olisiko Jeesus voinut vastata kieltävästi? Ei tietenkään, onhan hän juuri syntisten Vapahtaja ja sairaiden parantaja.

Aivan samalla tavalla seurakunta pyytää ja rukoilee Jumalaa antamaan lapselle uskon, ja hän sen myös aivan varmasti saa. Antaahan Jumala sen lahjana jokaiselle, joka ei vastusta Häntä. Miten se on mahdollista lapsen kehittymättömän sielunelämän vuoksi? Näin kysyvät pitävät ilmeisesti aikuista kaiken aikaa uskovan esikuvana. Heille kai ”oikean” uskonkin pitäisi olla ihmisten nähtävissä ja hyväksyttävissä. Tarvitaanko uskoa yleisöä vai pelastumista varten?

Lasarus oli kuollut, ollut haudassa jo neljättä päivää, ja ruumis oli mätänemistilassa (Joh. 11:1–44). Ennen Lasaruksen herättämistä Jeesus puhuu paljon läsnä olevien uskosta. Mätänevällä ruumiilla ei varmasti ollut minkäänlaista sielunelämää – ja kuitenkin Lasarus kuuli Jeesuksen kutsun ja tuli ulos haudasta! Kun Jeesuksen sana (huom! Jeesuksen, ei ihmisen) saa kuolleen elämään, eikö vielä paljon helpommin lapsessa syntymään uskon?

UT:ssa on vastaavia tapauksia muitakin! Jeesuksen sana sai kuurojen korvat auki, sokeat näkeviksi, synteihinsä kuolleet elämään, ryövärin ristillä uskoon jne. Mistä syystä hän ei voisi lahjoittaa uskoa pienelle lapselle? Mistä syystä hän ei tahtoisi niin tehdä? Onko aikuisen uskoontulo jotenkin helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin lapsen? Eikö ihmeellistä ole pikemminkin se, että aikuinenkin voi tulla uskoon?

Osoittaessaan ensin lapsen olevan suurin taivasten valtakunnassa Jeesus jatkaa: ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:1–11). Kuka kaipaa selkeämpää todistusta lapsen uskosta? Miksi tässä ei voi sanoa: mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu? Uudestikastajat vastaavat: ”Ei ollut kyse äitinsä rintoja imeväisestä; se selviää yhteydestä.”^ix Mistä yhteydestä? Opetuslapset kysyivät, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Jeesuksen mukaan se, joka nöyrtyy lapsen kaltaiseksi. Alkukielessä lapsista käytetty sana ’paidion’ kattaa ikävuodet 0–12. Samaa sanaa käyttävät Markus ja Matteus siunaamiskertomuksessa. Luukas sen sijaan käyttää sanaa ’breph?’, joka merkitsee sylilasta. Tahtoiko Jeesus sanoa: rintalapsi ei ole suuri taivasten valtakunnassa, hänet saa kyllä vietellä? Jeesus sanoo pienten lasten uskovan häneen. Ellemme näitä sanoja usko, sanomme Jeesusta valehtelijaksi.

Lasten uskosta puhutaan muuallakin, esim. Matt. 21:15–16:ssa. Siinä kerrotaan lasten huutaneen Jeesukselle hoosiannaa. Silloin ylipapit ja kirjanoppineet sanoivat hänelle: ”Kuuletko, mitä nämä sanovat?” Jeesus vastasi: ”Kuulen, ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’.” Voiko Jeesusta kiittää ja ylistää muu kuin häneen uskova? Jälleen vahva todistus sylilapsen uskosta. Mutta me voimme mennä pidemmällekin. Johannes Kastaja täytettiin Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15). Täytetäänkö epäuskossa oleva Pyhällä Hengellä? Jos ja kun Pyhä Henki annetaan jo sikiölle, on aivan luonnollista puhua lapsen uskosta. Lapset uskovat päästessään kosketuksiin Jeesuksen kanssa hänen säätämällään tavalla – kasteessa.

Kun pelastumiseen tarvitaan kaste ja usko, miten käy kastamatta kuolleiden lasten? Samaa voidaan kysyä aikuisista. Voihan sattua, että joku haluaisi kasteen, mutta kuolee ennen sen saamista. Pelastuuko hän? Ristin ryöväri ei kelpaa tähän esimerkiksi, eihän silloin vielä ollut kristillistä kastetta. Ihminen pelastuu, jos hänellä on uskoa ja jos hän ilman omaa syytään jää kastetta vaille. Samalla tavalla käy tietenkin myös sylilapsen; eihän hän voi kastaa itseään. On myös huomattava, että kastetta ei ole asetettu tekemään ihmisen pelastuminen mahdollisimman monimutkaiseksi ja vaikeaksi. Tarkoitus on päinvastainen. Kaste ei ole lakia, vaan evankeliumia.

Vanhastaan on opetettu, ettei ilman kastetta jääminen, vaan kasteen halveksiminen kadottaa. Ihminen voi väittää olevansa uskova, mutta kasteen halveksimisella hän ilmaisee epäuskonsa. Hän ei tällöin usko Jumalan sanaa, ja epäuskonsa tähden joutuu kadotukseen. Jumala on jo ennen ihmisen syntymää määrännyt tämän elämän pituuden. Jos Hän näkee hyväksi ottaa lapsen pois ennen kuin hänet ehditään kastaa, Hän kyllä pitää lapsesta huolen. Jumala voi siis pelastaa ihmisen em. tapauksissa ilman kastettakin. Meidän on kuitenkin tehtävä niin kuin Hän on käskenyt tehdä, eli kastaa, eikä tuijotettava siihen, mitä Hän voi tehdä.

Olavi Lähteenmäki, Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä, s. 72–79. Jyväskylä 1982. Sley-Kirjat.