Kategoriat
5/2013 Lehdet Martti Luther Pyhitys

Nouse ja ole kirkas

”Nouse ja ole kirkas; sillä valkeutesi tulee ja Herran kunnia ylitsesi loistaa.” (Jes. 60:1)

Valkeutesi tulee! Minkä tähden hän sanoo ”sinun valkeutesi”? Onhan se kuitenkin Jumalan valo? Vastaus: se on Jumalan, sillä hän antaa sen. Se on meidän sen tähden, että se valaisee meidät ja me käytämme sitä. Niin sanotaan myös ”Herran kunnia” ja ”meidän valkeutemme” sen tähden, että me sen kautta näemme ja tunnemme Jumalan, itsemme ja kaikki kappaleet, mutta Jumalan kunnia sen tähden, että sen kautta Jumala, hänen tekonsa ja koko hänen korkea olentonsa tulee saarnatuksi, julistetuksi, kehutuksi, tunnetuksi ja korkeasti kunnioitetuksi koko maailmassa.

Niin käy siis tässäkin selville, mikä evankeliumi on ja mistä se puhuu. Se on valon tuleminen ja Jumalan kunnian koitto. Se ei puhu muusta kuin Jumalan kirkkaudesta, kunniasta ja kiitoksesta, ts. se ei ylistä muuta kuin Jumalan tekoja, hänen armoansa ja hyvyyttänsä meitä kohtaan, ja että meillä tulee olla hänen tekonsa, hänen armonsa ja hyvyytensä, sanalla sanoen hän itse, jos tahdomme autuuden periä. Täten kukistaa se luonnollisen järjen ja meidän valkeutemme tuomiten ne aivan sulaksi pimeydeksi. Sillä jos meissä olisi valoa eikä sulaa pimeyttä, antaisi Jumala turhaan tämän valon tulla meihin. Valkeus ei valista valkeutta, vaan valo pimeyttä. Sen tähden tulee meidän varoa kaikkia järkemme valhekuvitteluja ja ainoastaan herätä ja nousta huomaamaan oikea valo sitä vain seurataksemme.

 

Martti Luther, Matkaevästä, s. 5. Helsinki 1923. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys. Kieliasua varovasti korjailtu.

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Tutkiskelu Herran pyhästä ehtoollisesta

Tässä on meillä nyt ehtoollisen autuaallinen merkitys. Ehtoollispöydässä antaa meidän suuri Välimiehemme, joka jo kasteessamme priiskotti meidät verellään ja siten teki meidät osalliseksi uuden armon liitosta, vahvimman vakuutuksen tämän liittonsa järkähtämättömyydestä. Hän tulee luoksemme samalla ruumiillansa, joka kerran kantoi meidän syntimme, joka raadeltiin ruoskalla, lävistettiin nauloilla ja keihäällä ja joka, kärsittyään kuoleman kirouksen puussa, nousi kuolleista kirkastettuna ja kunniallisena. Eikä hän tyydy siihen, että me ainoastaan näkisimme tai koskisimme häneen. Hän ei kehota meitä Tuomaan kanssa ainoastaan pistämään sormemme hänen lävistettyihin käsiinsä ja jalkoihinsa ja kätemme hänen kylkeensä. Hän tahtoo tulla vielä likeisempään yhteyteen meidän kanssamme. Hän sanoo: ”Ottakaa ja syökää – minun ruumiini, teidän edestänne annettu, ottakaa ja juokaa – minun vereni teidän edestänne vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Hän tahtoo siis yhdistyä niin likeisesti meidän kanssamme, että hän ja me tulemme aivan yhdeksi. Hän antaa itsensä meille syödä ja juoda, niin että hänen lihansa tulee meidän lihaksemme, hänen verensä meidän vereksemme, hänen elämänsä meidän elämäksemme. Me tulemme jäseniksi hänen ruumiissaan ja hän rakastaa meitä kuin itseään – niin, juuri kuin olisi meidän sielumme ja ruumiimme hänen oma sielunsa ja ruumiinsa. Eihän kukaan voi olla meitä lähempänä kuin me itse. Niin lähellä kuin nyt itse olemme itseämme, yhtä läheisesti olemme myös yhdistetyt hänen kanssaan ja hän meidän kanssamme. Onhan tämä yhdistys Vapahtajamme kanssa  ihmeellinen vahvistus syntiemme anteeksisaamisesta ja taivaallisesta lapsenoikeudestamme kaikkine autuaallisine etuineen ja oikeuksineen. Sillä kun saamme Vapahtajan itsensä, jonka persoonaan ja töihin koko uusi liitto on perustettu, ja saamme hänet niin likeisellä tavalla, että syömme hänen lihansa ja juomme hänen verensä, niin saamme todella koko taivaanvaltakunnan. Tässä on tuhlaajalapsi taivaallisen Isän syleiltävänä, painettuna hänen sydämellensä ja kokonaan verhottu syntien anteeksisaamisen ja vanhurskauden ihanaan juhlapukuun. Tässä tulee Kristuksen musta ja heikko morsian yhdeksi hengeksi ja ruumiiksi taivaallisen ylkänsä kanssa ja saa hänen lihansa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siihen, että uusi liitto ja koko sen autuus koskee juuri häntä.

A. J. Bäck: Muukalaisten vieraspidot, Sley 1904.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta

Kategoriat
5/2013 Lehdet Siunaus Synti

Iisak siunaa poikansa (1.Moos.27)

Paul Kretzmann, USA

Iisak valmistautuu siunaamaan Eesaun

27:1: ”Kun Iisak oli tullut vanhaksi ja hänen silmänsä olivat hämärtyneet, niin ettei hän enää voinut nähdä, kutsui hän Eesaun, vanhemman poikansa, ja sanoi hänelle: “Poikani!” Tämä vastasi hänelle: ’Tässä olen’.” Iisak oli tähän aikaan 137 vuoden ikäinen. Vanhuuden heikkoudet alkoivat näkyä näön heikkenemisenä. Sanatarkasti ottaen kohdassa sanotaan: hänen silmissään, jotka tulivat heikoiksi pois näkemisestä. Hän kutsui nyt muodollisella ja juhlallisella tavalla Eesauta, suosikkipoikaansa.

27:2: Niin hän sanoi: ’Katso, minä olen tullut vanhaksi enkä tiedä, milloin kuolen’.” Itse asiassa hän eli vielä 43 vuotta, mutta hänen tekemänsä valmistelut osoittivat kaukonäköisyyttä, joka oli hänelle luonteenomaista. Jokaisen uskovan tulisi panna asiansa järjestykseen ajoissa ja olla valmis kohtaamaan kuolema, kun se tulee.

27:3–4: ”’Ota siis aseesi, viinesi ja jousesi, ja mene kedolle ja pyydystä minulle riistaa. 4. Ja laita minulle herkkuruoka, minun mieliruokani, ja tuo se syödäkseni, että minä siunaisin sinut, ennen kuin kuolen.’” Tässä ei tullut näkyviin vanhan miehen äkillinen oikku, vaan huolellisesti valmisteltu suunnitelma. Sen mukaan Eesaun tuli metsästää riistaa ja sitten valmistaa siitä ruokaa tavalla, jonka hän tiesi miellyttävän isäänsä. Jumala oli antanut ennen lasten syntymää ilmoituksen, jonka Iisak epäilemättä tunsi. Eesau oli huolettomasti ja lähes halveksien luopunut esikoisoikeudestaan. Hän oli myös solminut kyseenalaisen avioliiton kanaanilaisen naisen kanssa. Silti Iisak piti Eesauta suosikkinaan, myös erittäin tärkeän, Messiasta koskevan lupauksen, välittämisessä. Uskovissakin lihan heikkous kasvaa usein mököttäväksi itsepintaisuudeksi Jumalan ilmeisen johdatuksen sivuuttamisessa.

Rebekka järjestää, että Jaakob siunataan ensin

27:5–7: Mutta Rebekka kuuli, kuinka Iisak puhui pojallensa Eesaulle.” Tämä, että Rebekka kuuli Iisakin suunnitelman, perustui Jumalan kaitselmukseen. ”Ja kun Eesau oli lähtenyt kedolle pyydystämään riistaa, tuodakseen isällensä, 6. puhui Rebekka pojalleen Jaakobille sanoen: ’Katso, minä kuulin sinun isäsi puhuvan veljellesi Eesaulle ja sanovan: 7 Tuo minulle riistaa ja laita minulle herkkuruoka syödäkseni, että siunaisin sinut Herran edessä, ennen kuin kuolen.’” Rebekka teki Jaakobista liittolaisensa kertomalla hänelle kaiken, mitä hän oli saanut tietää.

27:8: ”’Kuule siis, poikani, mitä sanon, ja tee, mitä minä käsken: 9. mene laumaan ja ota sieltä minulle kaksi hyvää vohlaa” – riittävä määrä, joka tarvittiin riistan sijasta – ”laittaakseni niistä isällesi herkkuruuan, hänen mieliruokansa.’” Rebekka tunsi näet myös Iisakin mieltymykset ja tiesi, missä muodossa hän piti eniten paistetusta lihasta.

27:10: ”’Ja sinun on vietävä se isäsi syödä, että hän siunaisi sinut, ennen kuin kuolee.’” Näin Jaakobin annettiin ymmärtää, mitä osaa hänen oli määrä näytellä Rebekan suunnitelmassa.

27:11: Mutta Jaakob sanoi äidillensä Rebekalle: ’Katso, veljeni Eesau on karvainen, mutta minä olen sileäihoinen. 12 Entä jos isäni tunnustelee minua? Silloin minä joudun hänen silmissään pilkkaajaksi ja hankin itselleni kirouksen enkä siunausta.’” Tämä oli osittain harkitsevaisuutta, osittain omantunnon ääni, joka kertoi hänelle, että hän tekisi itsestään pilkkaajan vanhan, sokean isänsä silmissä ivatessaan tämän heikkoutta. Kun isä tämän havaitsisi, tuottaisi se hänelle seurauksena siunauksen sijaan kirouksen. Kunnioituksesta äitiään kohtaan Jaakob ei viittaa itse vääryyteen, vaan sen vaarallisiin seurauksiin.

27:13: Hänen äitinsä sanoi hänelle: ’Kohdatkoon se kirous minua, poikani; kuule vain, mitä minä sanon, mene ja nouda’.” Rebekka oli halukas kantamaan sekä syytöksen että kirouksen, joka voisi kohdata Jaakobia. Hänelle suunnitteleminen merkitsi samaa kuin toimiminen, kurssin noudattaminen loppuun saakka.

27:14–15: Niin hän meni noutamaan ne ja toi ne äidilleen; ja hänen äitinsä laittoi herkkuruuan, hänen isänsä mieliruuan. 15. Ja Rebekka otti vanhemman poikansa Eesaun parhaat vaatteet, jotka olivat hänen hallussaan talossa, ja puki ne nuoremman poikansa Jaakobin ylle.” Nämä vaatteet olivat hienot. Rebekan suunnitelmaan kuului saada sekä vaatteiden tuntu että tuoksu Iisakin pettämiseksi.

27:16: Mutta vohlain nahat hän kääri hänen käsiinsä ja paljaaseen kaulaansa.” Näyttää siltä, että tässä viitataan angoravuohiin, joiden pitkä, silkkinen villa muistuttaa ihmisen tukkaa.

27:17: Sitten hän antoi herkkuruuan ynnä leipomansa leivän poikansa Jaakobin käteen.” Siten Rebekka oli ottanut isän siunauksen omiin käsiinsä. Hänellä oli tietysti mielessään lupaus, jonka hän oli saanut, mutta hänen äkkipikaisuutensa sai aikaan, että hän piti omaa suunnitelmaansa Jumalan suunnitelmana. Hän tunsi, että hänen täytyi tulla jumalallisen kaitselmuksen avuksi, mutta hänen toimintatapansa ei perustunut Jumalan käskyyn eikä hänen lupaukseensa. Jumalan laupeus käänsi jälkeenpäin hänen vehkeilynsä parhain päin.

Iisak siunaa Jaakobin

27:18: Ja Jaakob meni isänsä luo ja sanoi: ’Isäni!’ Hän vastasi: ’Tässä olen; kuka sinä olet, poikani?’ 19. Jaakob sanoi isällensä: ’Minä olen Eesau, esikoisesi. Olen tehnyt, niin kuin käskit minun tehdä; nouse istumaan ja syö riistaani, siunataksesi minut.’” Jaakob tuli tässä syylliseksi äitinsä petokseen niin teossa kuin sanoissa ja tarkoituksessa. Hän ei näet ollut Eesau eikä se ruoka, jonka hän toi, ollut riistaa. Mitä häneen tuli, hän koetti hankkia isänsä siunauksen valheellisilla vaateilla.

27:20: Mutta Iisak sanoi pojalleen: ’Kuinka olet, poikani, niin pian löytänyt?’ Hän vastasi: ’Herra, sinun Jumalasi, johdatti sen minun eteeni’.” Kun Iisak hämmästyneenä kysyy: ”Kuinka olet niin pian löytänyt?”, Jaakob hurskaasti sanoo oletetun metsästysonnensa perustuvan Herran erityiseen siunaukseen.

27:21: Niin Iisak sanoi Jaakobille: ’Tulehan lähemmä, poikani, tunnustellakseni, oletko sinä poikani Eesau vai etkö’.” Iisakin hämmästys vaihtuu epäilykseksi hänen kuullessaan Jaakobin äänen ja epämääräisen vastauksen, joka oli niin toisenlainen kuin Eesaun suora tapa. Mutta tässä Rebekan juoni osoitti arvonsa.

27:22: Ja Jaakob astui isänsä Iisakin luo, ja tämä tunnusteli häntä ja sanoi: ’Ääni on Jaakobin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet’.” Iisak oli paljon lähempänä vakuuttuneisuutta, mutta hänen epäluulonsa eivät olleet kokonaan hälvenneet.

27:23: Eikä Iisak tuntenut häntä, sillä hänen kätensä olivat karvaiset, niinkuin hänen veljensä Eesaun kädet, ja hän siunasi hänet.” Iisak ei tuntenut ja tunnistanut Jaakobia siksi, joka hän todellisuudessa oli. Jaakobin ranteiden karvaisuus sai hänet taipuvaiseksi ajattelemaan Eesauta. Niinpä hän valmistautui siunaamaan hänet. Tämän teon kirjoittaja kertoo ennakolta.

27:24: Vielä hän kysyi: ’Oletko sinä todella minun poikani Eesau?’ Hän vastasi: ’Olen’.” Tämä selvä vastaus tyynnytti Iisakin epäilykset siinä määrin, että hän oli valmis aterioimaan.

27:25: Silloin hän sanoi: ’Tuo ruoka minulle, syödäkseni poikani riistaa, että siunaisin sinut’. Niin hän toi hänelle sen, ja hän söi; ja hän tarjosi hänelle viiniä, ja hän joi.” Siten Jaakob oli ottanut ensimmäisen askeleen.

27:26: Sen jälkeen hänen isänsä Iisak sanoi hänelle: ’Tule tänne ja suutele minua, poikani’.” Isän suudelman tuli edeltää siunausta.

27:27: Hän astui hänen luokseen ja suuteli häntä. Niin Iisak tunsi hänen vaatteidensa hajun – jonka Rebekan juoni oli häneen laittanut, koska ne haisivat metsälle ja riistalle – ja siunasi hänet, sanoen: ’Katso, minun poikani tuoksu on kuin kedon tuoksu, jonka Herra on siunannut.’” Iisakin siunaukseen kuului Jumalan antamat tulevaisuutta koskevat sanat sekä Herran erityisen siunauksen välittäminen Jaakobille.

27:28: ”’Jumala antakoon sinulle taivaan kastetta ja maan lihavuutta, jyviä ja viiniä yllin kyllin.’” Nämä olivat ajallisia lahjoja. Niillä oli hyvin suuri merkitys siinä maassa, joka Jaakobin ja hänen lastensa oli määrä omistaa. Kasteen määrä, erityisesti kuivana aikana, määräsi maan hedelmällisyyden. Lihavat, hedelmälliset maat tulisivat kuulumaan hänelle. Seurauksena olisi runsas sato jyviä ja uutta viiniä.

27:29: ”’Kansat palvelkoot sinua, kansakunnat sinua kumartakoot. Ole veljiesi herra, ja äitisi pojat kumartakoot sinua. Kirottu olkoon, joka sinua kiroaa, siunattu, joka sinua siunaa.’” Tämä osa siunausta kuvaa sitä vaikutusvaltaista asemaa, jonka Jaakobin jälkeläiset tulisivat saamaan. Hän ei olisi ainoastaan veljiensä, oman kansansa – mukaan lukien veljensä – vaan myös vieraiden kansojen ja kansakuntien herra. Siten on tuotu esille ajatus maailman herruudesta, mikä huipentuu lupaukseen, että ihmiset tuomittaisiin sen mukaan miten he suhtautuvat häneen ja hänen jälkeläisiinsä. Näin tämä siunaus tähtää Messiaaseen, kaikkien aikojen koetinkiveen. Tänäkin päivänä näet oikea vastaus kysymykseen: Mitä sinä ajattelet Kristuksesta? määrää jokaisen ihmisen kohtalon maailmassa.

Eesau palaa ja saa nuoremman pojan siunauksen

27:30: Kun Iisak oli ehtinyt siunata Jaakobin ja tämä juuri oli lähtenyt isänsä Iisakin luota, niin hänen veljensä Eesau tuli kotiin metsästämästä.” Juuri kun Iisak oli lakannut siunaamasta Jaakobia ja tämä oli hädin tuskin poistunut huoneesta, palasi Eesau metsästämästä.

27:31: Ja hänkin laittoi herkkuruuan, vei sen isälleen ja sanoi isälleen: ’Nouse, isäni, ja syö poikasi riistaa, siunataksesi minut’.” Eesau oli kerrankin vakavissaan eikä sen vuoksi hukannut aikaa valmistaessaan riistan, jonka hän oli ampunut ja viedessään sen isälleen nöyrästi pyytäen luvattua siunausta.

27:32–33: Hänen isänsä Iisak kysyi häneltä: ’Kuka olet?’ Hän vastasi: ’Minä olen poikasi Eesau, sinun esikoisesi’. 33. Silloin Iisak säikähtyi kovin ja sanoi: ’Kuka sitten oli se metsästäjä, joka toi minulle riistaa, niin että minä, ennen kuin sinä tulit, söin kaikkea ja siunasin hänet? Siunattu hän myös on oleva.’” Eesaun yksinkertainen toteamus, joka oli niin ilmeisesti totuus, sai Iisakin käytöksessä aikaan mitä suurimman kuohunnan. Hän sanatarkasti ottaen vapisi valtavasti suurella vapinalla. Sitten hän alkoi esittää kysymyksiä siitä, kuka se henkilö oli ollut, joka oli niin nokkelasti hankkinut häneltä tärkeimmän siunauksen. Mutta jopa ennen kuin Iisak lausuu Jaakobin nimen, hänen täytyy sanoa, että Herran siunaus tulee pysymään hänen kanssaan. Ei ollut hänen asiansa vetää pois siunausta, joka tosiasiallisesti oli Herran. Iisak oivalsi nyt, ettei hän voinut puolustaa lihallista Eesaun suosikkina pitämistään Jumalan edessä. Siitä huolimatta, miten Jaakob oli siunauksen hankkinut, Jumala oli ohjannut asian niin, että Jaakob oli nyt sen saanut isältään.

27:34: Kun Eesau kuuli isänsä sanat, puhkesi hän valittamaan äänekkäästi ja haikeasti ja sanoi isälleen: ’Siunaa minutkin, isäni!’” Hän tajusi nyt, kun se oli liian myöhäistä, mitä hän oli menettänyt aiemmin sitä typerästi halveksiessaan. Hänen sanansa tuntuvat osoittavan hänen ajatelleen, että siunaus voitaisiin yhä jakaa.

27:35: Mutta hän vastasi: ’Veljesi tuli kavalasti ja riisti sinulta siunauksen’.” Tämä oli tapahtuman inhimillinen puoli – petos, harhautus ja synti, joka oli hiipinyt asiaan.

27:36: Niin hän sanoi: ’Oikeinpa häntä kutsutaankin Jaakobiksi (kantapäähän tarttuja, toisen paikan viekkaudella ottaja). Sillä hän on nyt kahdesti minut pettänyt: esikoisuuteni hän on minulta vienyt, ja katso, nyt hän riisti minulta myöskin siunauksen.’ Eesau oli nyt mielentilassa, joka esti häneltä varsinaisen katumuksen, sillä hän ei voinut puolustella esikoisoikeuden myymistään.  Ja hän kysyi: ’Eikö sinulla ole mitään siunausta minun varalleni?’” Aivan kuin Iisak olisi voinut panna syrjään sellaisia siunauksia oman tahtonsa mukaan.

27:37: Ja Iisak vastasi ja sanoi Eesaulle: ’Katso, minä olen asettanut hänet sinun herraksesi ja antanut kaikki hänen veljensä hänelle palvelijoiksi sekä varustanut hänet jyvillä ja viinillä; mitä voisin enää tehdä sinun hyväksesi, poikani?’” Tämä oli yritys selittää tilanne Eesaulle, tehdä hänelle selväksi, että oli olemassa vain yksi isän siunaus. Siihen sisältyi sekä lupaus Kanaanin maasta sen kaikkein hedelmällisimmässä muodossa että erityinen herruus, joka huipentuu Messiaaseen.

27:38: Eesau sanoi isällensä: ’Tuo yksi ainoa siunausko sinulla vain onkin, isäni? Siunaa myöskin minut, isäni!’ Ja Eesau korotti äänensä ja itki.” Tähän näkymään Hepr. 12:17 viittaa (”Sillä te tiedätte, että hänet sittemminkin, kun hän tahtoi päästä siunausta perimään, hyljättiin; sillä hän ei löytänyt tilaa peruutukselle, vaikka hän kyynelin sitä pyysi.”). Eesau ei näet kyennyt taivuttelemaan isäänsä harkitsemaan uudelleen päätöstään, vaikka hän yritti sitä kyynelin. Hänen kyyneleensä eivät tässä tapauksessa olleet todellisen katumuksen kyyneleitä synnistä, vaan pelkästään katkeruuden kyyneliä hänen typeryytensä vuoksi. Iisak ymmärsi nyt tämän seikan.

27:39: Niin hänen isänsä Iisak vastasi ja sanoi hänelle: ’Katso, sinun asuinsijasi on oleva kaukana lihavasta maasta ja vailla taivaan kastetta ylhäältä.’” Eesaun asuinpaikka tulisi olemaan kaukana maan lihavuudesta ja taivaan kasteesta, ts. Kanaanin hedelmällisistä ja lihavista maista. Idumean koillisosassa, jossa Eesau ja hänen jälkeläisensä elivät, on joitakin hedelmällisiä laaksoja, mutta suurin osa Idumeaa on yksi kuivimmista ja hedelmättömimmistä autiomaista maailmassa.

27:40: ”’Miekkasi varassa sinä olet elävä” – sota, ryöstely ja rosvous ovat lähes välttämättömiä karussa maassa, joka hänen asuinpaikkansa tulisi olemaan – ”ja palveleva veljeäsi. Mutta valtoimena kierrellen sinä riisut hänen ikeensä niskaltasi.’” Historia osoittaa, että tämä ennustus toteutui. ”Eedom oli ensin vahva ja itsenäinen Israeliin verrattuna, hitaampi kehityksessään (4. Moos. 20:14). Saul taisteli sitä vastaan ensin voitollisesti (1. Sam. 14:47). Daavid valloitti sen (2. Sam. 8:14). Sitten seurasi salaliitto Salomon aikana (1. Kun. 11:14), kun taas Jooramin aikana tapahtui tosiasiallinen luopuminen. Toisaalta Amasja taas alisti edomilaiset (2. Kun. 14:7; 2. Aik. 25:11) ja he pysyivät Ussian ja Jootamin aikana alistettuina (2. Kun. 14:22; 2. Aik. 26:2). Mutta Aahaan aikana he vapauttivat itsensä kokonaan Juudasta (2. Kun. 16:6; 2. Aik. 28:17). Lopulta kuitenkin Johannes Hyrkanus alisti heidät täydellisesti ja yhdisti heidät juutalaisten valtioon ja kansaan. Mutta juutalaiset joutuivat vuorostaan itse Antipaterin jälkeen idumealaisen hallitussuvun vallan alaisiksi heidän valtionsa kukistumiseen saakka.”

Eesaun viha Jaakobia kohtaan  

27:41: Ja Eesau alkoi vihata Jaakobia siunauksen tähden, jolla hänen isänsä oli hänet siunannut; ja Eesau ajatteli itsekseen: ’Pian tulee aika, jolloin suremme isäämme; silloin minä tapan veljeni Jaakobin’.” Epäonnistuttuaan pyrkimyksessään muuttaa isänsä mieli isän siunauksen suhteen, Eesaun viha kääntyi Jaakobia vastaan. Hän suunnitteli kostavansa murhaamalla veljensä. Isänsä eläessä hän ei tahtonut panna tätä uhkausta toimeen, ettei hän tuottaisi murhetta Iisakille. Mutta Iisakin kuoleman jälkeen, mikä näytti olevan lähellä, ja kun suruaika olisi ohitse, hän ei empisi toteuttaa suunnitelmaansa.

27:42: Mutta Rebekalle ilmoitettiin hänen vanhemman poikansa Eesaun aikeista; ja hän kutsutti luokseen nuoremman poikansa Jaakobin ja sanoi hänelle: ’Katso, veljesi Eesau uhkaa kostaa sinulle ja tappaa sinut.’” Näin Eesau, toteuttaessaan kostoaiettaan, suunnitteli saavansa hyvityksen itselleen. Hän arveli, että hänestä tuntuisi paremmalta sen jälkeen, kun hän olisi murhannut veljensä.

27:43: ”’Kuule siis, mitä sanon, poikani: nouse ja pakene minun veljeni Laabanin luo Harraniin 44. ja jää hänen luokseen joksikin aikaa, kunnes veljesi kiukku asettuu, 45. kunnes veljesi lakkaa sinua vihaamasta ja unhottaa, mitä olet hänelle tehnyt. Sitten minä lähetän noutamaan sinut sieltä. Rebekka koettaa rohkaista Jaakobia ja lohduttaa itseään antamalla ymmärtää, että olisi kyse vain muutamasta päivästä, hyvin lyhyestä ajasta, kunnes Eesaun viha ja suuttumus sammuisi ja unohtuisi. Minkä tähden menettäisin teidät molemmat samana päivänä!’” Jos Jaakob murhattaisiin, verikostaja asetettaisiin Eesaun kannoille, ja niin äiti menettäisi hänetkin. Vrt. 1. Moos. 9:6; 2. Sam. 14:6.

27:46: Ja Rebekka sanoi Iisakille: ’Minä olen kyllästynyt elämääni Heetin tyttärien tähden. Jos Jaakobkin ottaa vaimon Heetin tyttäristä, tässä maassa syntyneen, sellaisen kuin nämä, niin mitä varten minä enää elän?’” Eesaun vaimot eivät tuottaneen katkeraa murhetta ainoastaan Rebekalle vaan myös Iisakille (1. Moos. 26: 35). Sen vuoksi maininta silloisesta sietämättömästä tilanteesta oli tarkoitettu raivaamaan tietä hänen suunnitelmalleen lähettää Jaakob Mesopotamiaan, vaaran ulottumattomille. On yleinen kokemus, että maailman lapset vainoavat Jumalan lapsia. Jumala kuitenkin pitää varjelevan ja suojelevan kätensä omiensa yllä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
5/2013 Käsky Laki Lehdet

Yksi opettaja, Isä ja Mestari

Pastori Juha Muukkonen, Tornio
”Silloin Jeesus puhui kansalle ja opetuslapsilleen sanoen: ’Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sen tähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee. He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa. Ja kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat. He tekevät raamatunlausekotelonsa leveiksi ja vaippansa tupsut suuriksi ja rakastavat ensimmäistä sijaa pidoissa ja etumaisia istuimia synagoogissa, ja tahtovat mielellään, että heitä tervehditään toreilla, ja että ihmiset kutsuvat heitä nimellä ‘rabbi’. Mutta te älkää antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä. Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, hän, joka on taivaissa. Älkääkä antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus. Vaan joka teistä on suurin, se olkoon teidän palvelijanne. Mutta joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.’” (Matt. 23:1–12)

1. LUONNOLLINEN IHMINEN YMMÄRTÄÄ LAIN

Päivän evankeliumissa (Matt. 23:1-12) Jeesus varoittaa opetuslapsiaan kirjanoppineista ja fariseuksista. Jeesus kuitenkin tunnustaa, että jotain hyvääkin noissa kansan uskonnollisissa johtajissa ja hurskaina pidetyissä kilvoittelijoissa oli. Tuo oikea asia oli lain opettaminen. Opettipa kuka tahansa Raamatun mukaista lakia, joka käskee rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja toista ihmistä niin kuin itseään, niin se on oikein. Luonnollinen, lihan vallassa elävä eli uudestisyntymättömässä tilassa oleva ihminen voi kyllä ymmärtää ja opettaa lakia.

Ei tarvitse olla kovin kummoinen teologi huomatakseen ja uskoakseen, että on olemassa Jumala, joka vaatii ihmistä toimimaan oikein. Onhan jokaisen ihmisen omassatunnossa jo mittari, joka osoittaa oikean ja väärän rajaa vähintäänkin suhteessa toiseen ihmiseen. Jokainen tietää kyllä, miten toivoo lähimmäistensä käyttäytyvän suhteessa itseensä: Kukapa meistä haluaa tai sietää sitä, että meitä ei kunnioiteta, meitä pahoinpidellään tai jopa tapetaan, puolisomme vietellään, meiltä varastetaan, meille tai meistä valehdellaan tai meille kuuluvaa tavoitellaan ja himoitaan.

Ja jos on lukenut Raamattua, niin hyvin pian ilman Pyhän Hengen valoakin oivaltaa, että Raamatussa puhuva Jumala vaatii kunnioittamaan ja rakastamaan itseään. Mutta tähän se lihan tie sitten päättyykin. Tämän edemmäs ei ihminen pääse. Evankeliumi, ansioton armo, on järjelle ja ihmismielelle salattu ja mahdoton. Luonnollinen ihminen ajattelee syvimmältään aina niin, että pelastus on palkkaa hyvin eletystä elämästä. Omilla ansioilla ja teoilla pärjätään tässä ajallisessa elämässä. Ihminen luonnostaan kuvittelee näin olevan myös iankaikkisessa elämässä.

2. LAKI SITOO VALLAN ALLA OLEVIA – VALTAA KÄYTTÄVÄT ASETTUVAT LAIN YLÄPUOLELLE

Kirjanoppineet ja fariseukset olivat syvästi uskonnollisia ihmisiä. He olivat omistautuneet tutkimaan ja noudattamaan Jumalan lakia sekä ansaitsemaan hyvillä teoilla suosiota niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Mooseksen lakia ja arkipäivän elämän toimia sen valossa tutkittiin suurennuslasin kanssa. Mutta ihmisen perisyntinen kierous ja ulkokultaisuus perivät kuitenkin voiton. Toisiin ihmisiin pikkutarkkoihin yksityiskohtiin meneviä lain vaatimuksia kyllä haluttiin soveltaa, mutta tosiasiassa lain tutkijan ja opettajan omassa elämässä lain noudattaminen oli niin ja näin.

Näinhän se on ollut maailman sivu. Ne, jotka opettavat, tulkitsevat ja soveltavat lakia, kuvittelevat niin helposti itse olevansa sen yläpuolella. Se, jolla on valtaa, käyttää sitä lopulta aina omaksi edukseen ja samalla toisten vahingoksi. Laki koskee ja velvoittaa tosiasiassa vain sitä, joka on toisen vallan alla. Se, jolla on valta, asettuu aina lain yläpuolelle.

Helsingin yliopiston kurssikirjalainaamossa tehtiin tämän mukainen havainto. Tutkittaessa sitä, minkä alojen opiskelijat varastavat eniten kurssikirjoja, tuli vastaukseksi kaksi tieteen alaa: teologia ja oikeustiede. Olen itse opiskellut yliopistossa kumpaakin – kannattaa siis pitää minun läsnä ollessani kirjojaan tarkasti silmällä! En omien kokemusteni valossa ihmettele vähääkään tuota tulosta. Juristit lakia tutkiessaan, myös sitä eri toimielimissä valmistellessaan ja käytännössä hyvin pitkälle myös säätäessään, ja erityisesti lakia toisiin soveltaessaan kuvittelevat niin helposti vähintään alitajuisesti, että ovat itse lain yläpuolella. Itseään he eivät sen katso koskevan.

Samoin teologit järjen valossa Raamattua tutkiessaan asettuvat sen yläpuolelle itse määrittelemään, mikä Raamatussa on oikein ja mikä väärin, mikä totta ja mikä satua. Suomessa – niin kuin monessa muussakin maassa – teologit ovat pahimpia sielujen eksyttäjiä, juristit pahimpia rosvoja ja lääkärit pahimpia murhaajia – tappavathan lääkärit aborteissa kymmenen tuhatta lasta joka vuosi. Lääkärinvala, joka velvoittaa suojelemaan ja ylläpitämään elämää sekä kieltää sitä vahingoittamasta ja tappamasta, on monille tyhjä korulause.

3. JOKAINEN ON SYNNIN VALLASSA

Turha on kuitenkaan kenenkään osoittaa näitä tiettyjä ammattiryhmiä syyttävästi sormella: Jos Herra ei anna meille armosta uutta elämää, sydäntä ja mieltä, ja varjele meitä synnistä ja lankeemuksista, niin jokainen meistä olisi vallankahvaan päästessään ja tilaisuuden saatuaan samanlainen pahantekijä ja rikollinen. Moni ajattelee ja luulee, että jos minä olisin ollut paratiisissa, niin minä en olisi siitä kielletystä puusta syönyt! Höpö-höpö: Se olin juuri minä, joka siellä puutarhan keskellä hylkäsin Jumalan sanan ja uskoin Saatanan vietteleviin houkutuksiin.

Jokaisen meidän sydämessä asuu ylpeä ja ihmiskiitoksen kipeä fariseus, ahne varas, irstas huorintekijä ja syvimmiltään toisten ihmisten elämästä piittaamaton ammatinharjoittaja: kunhan vain minä itse sekä mahdollisesti minulle rakkaat ja läheiset hyvin voisivat, muusta ei lopulta niin väliä. Kuningas Daavid tunnustaa Herran edessä totuudenmukaisesti Psalmissa 143: ”Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas Sinun edessäsi.” (Ps. 143:2)

Ihmisen sisässä eli sydämessä asuu paha, ja sieltä se tulee ulos, niin kuin Jeesus rautalangasta vääntäen opettaa: “Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.” (Mark. 7:20–23)

Kun kysellään sitä, miksi ihmiset tekevät pahaa ja tappavat toisiaan, niin vastaus on yksiselitteinen ja selvä: Ihmisen sydän on synnin vallassa. Ihmisen sisin on paha ja häijy. Mutta toisten ihmisten edessä halutaan pitää kaunista ja jopa hurskasta ulkokuorta. Ansioita, meriittejä ja ihmissuosiota rakastetaan yli kaiken. Jos tosiasiat eli faktat eivät tue omien itsekkäiden tavoitteiden saavuttamista, niin sen huonompi totuudelle! Raamatun sana on kuitenkin yksinkertainen ja koko ihmisvanhurskauden maahan polkeva: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.” (1. Joh. 1:8)

Jeesus antaa fariseuksista ja kirjanoppineista murskaavan arvioinnin, joka koskee samalla jokaista luonnollista ihmistä: ”Kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat.” (Matt. 23:5) Näin on luonnostaan jokaisen ihmisen elämässä, niin minun kuin sinunkin. Emme pysty itsessämme irrottautumaan itsellemme tulevan ihmiskunnian etsimisestä. Joku toki voi kuvitella pääsevänsä vielä pidemmälle, eli saavansa kunniaa omilla teoillaan jopa Jumalan edessä.

Hurskas fariseus sanoo rukoillessaan: ”En minä ole niin kuin muut ihmiset.” (Luuk. 18:11) Tämä on suuri valhe ja itsepetos: Kaikki liha on Jumalan edessä mätää ja saastaista. Jokainen ihminen on hamasta sikiämisen hetkestä alkaen synnin vallassa ja taivaskelvoton. Olemme kaikki samassa veneessä, niin ihmisten silmissä hurskaat ja pyhät kuin julkisyntiset ja rikolliset.

4. UUSI ELÄMÄ

Alokas oli armeijassa. Kun esimies moitti rivissä seisovan miehen asentoa ja ryhtiä, niin alokas siitä kysymään: ”Herra alikersantti! Korjataanko vanhaa asentoa vai tehdäänkö kokonaan uusi?” Kristityn kohdalla vastaus on yksiselitteinen: Vanhaa ei korjailla ja paklailla, vaan tehdään kokonaan uusi. Ja miten tuon uuden tekeminen sitten tapahtuu?

Niin kuin lihallisen ihmisen syntyminen ei ole vähääkään syntyvän eli synnytettävän omassa varassa, niin ei myöskään uuden hengellisen ihmisen syntyminen eli synnyttäminen ole ihmisen omassa varassa. Uusi elämä tulee ja lahjoitetaan kokonaan meidän ulkopuoleltamme. Herra istuttaa sen meihin kasvamaan Pyhän Sanan siemenen kautta. Tuo uutta elämää luova Jumalan sana toimii niin julistettuna eli kirkossa saarnattuna tai teillä ja aitovierillä julistettuna, samoin kuin aineeseen liittyneenä erityisesti Herramme pelastuksen portiksi asettamassa pyhässä kasteessa.

Sanan siemenestä kasteen kautta meihin synnytetty uusi hengellinen ihminen kasvaa meissä siten, että kuulemme, luemme ja muistelemme Jumalan sanaa sekä käytämme Herramme apostoleille antamia armonvälineitä: rippiä ja Herran pyhää ehtoollista. Tällä tavoin vanha ihminen meissä kuolettuu ja vähenee sekä uusi ihminen kasvaa ja vahvistuu.

Kun kristitty keskittyy Jumalan sanaan ja Herramme asettamiin sakramentteihin, vaikuttaa Pyhä Henki niiden kautta niin synnin- kuin armontuntoa sekä kiitosmieltä ja iloa: Olisin ansainnut omilla valinnoillani ja elämälläni iankaikkisen helvetin, mutta pääsenkin Jeesuksen tekemän armovalinnan ja Hänen täydellisen elämänsä sekä ristinsä tähden kirkkauden taivaaseen! Kun tämä Jumalan sanan totuus saa läpäistä yhä syvemmin mielemme, emme enää voi jäädä paikallemme: Jumalan ylitsepursuava rakkaus – ei siis laki! – vaatii meitä toimimaan ja palvelemaan, rukoilemaan ja kiittämään.

Silloin Kristus saa meissä ja meidän kauttamme muodon. Paavali todistaa: ”minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, Hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.” (Gal. 2:20)

5. YKSI OPETTAJA, ISÄ JA MESTARI
Kirjanoppineet halusivat ihmiskunniaa ja tulla kutsutuksi nimityksellä ’minun suureni’ eli hepreaksi ’rabbi’ tai arameaksi ’rabbuuni’. Herramme kuitenkin varoittaa sekä ihmiskunnian etsimisestä että sen antamisesta. Mitä tämä kielto kutsua ketään ihmistä rabbiksi – eli meikäläisittäin opettajaksi – tai isäksi tai mestariksi oikein tarkoittaa? Onko syntiä nimittää esimerkiksi koulussa tai seurakunnassa opetustyötä tekevää opettajaksi? Tai kutsua jotakuta nimellä ’isä’ tai ’mestari’? Tässä kohtaa käytetty mestari-sana on kreikaksi muuten katheegeetees, joka tarkoittaa sananmukaisesti ’johtajaa’. Meillä suomenkielessä on tästä sanasta johtunut nimitys katekeetta, joka tarkoittaa joko kiertokoulun opettajaa tai kristinuskon alkeiden opettajaa erityisesti lähetystilanteessa.

Ei ole syntiä kutsua tässä ajassa jotakuta ihmistä nimellä opettaja tai isä tai mestari. Kyllä me saamme näitä nimikkeitä käyttää. Esimerkkejä näistä on Raamatussa yllin kyllin. Esimerkiksi seurakunnan opettajista eli saarnavirkaan erotetuista puhutaan Paavalin kirjeissä moneen kertaan. Samoin isä-sanasta on esimerkiksi tämä Paavalin Efesolaiskirjeen kohta: ”Sen tähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä” (Ef. 3:14–15).

Mitä tämä Jeesuksen sana sitten tarkoittaa? Ensiksi kysymys on liioittelusta, jota Jeesus useinkin puheissaan käyttää. Hän kärjistää asiat niin pitkälle, että ei jää epäselvyyksiä – tyhmempikin ymmärtää, mihin suuntaan kellon viisari nyt näyttää. Toiseksi ja ennen kaikkea kysymys on siitä, että kenenkään maanpäällisen opettajan, isän tai mestarin arvo ei ole itsenäistä, vaan aina suhteellista ja muista riippuvaista. Samaan tapaan kuin on olemassa vain yksi, jonka olemassaolo on absoluuttista ja suvereenia eli toisista riippumatonta ja itsenäistä. Hänen nimensä on hepreaksi Jahve eli suomeksi: Hän on. Jos Herra ei sanallaan luo ja ylläpidä olemista, niin mitään ei olisi eikä mikään pysyisi olemassa. Hän on ainoa, joka on olemassa, vaikka koko näkyvä maailma ja näkymättömät henkivallat lakkaisivat olemasta.

Maalliset opettajat, isät ja mestarit pysyvät ja toimivat tehtävissään vain, jos Herra niin sallii. Maalliset opettajat, isät ja mestarit saavat lopulta arvonsa ja asemansa vain siinä määrin, kuin he sen yhden taivaallisen Opettajan, Isän ja Mestarin antamia tehtäviä täyttävät. Jos maallinen opettaja opettaa väärin, vastoin Herramme käskyä ja testamenttia, niin häntä ei tule enää opettajaksi kutsua eikä tietenkään hänen opetuksiaan uskoa. Jos maallinen isä vaatii tekemään sellaista, minkä Taivaallinen Isä on kieltänyt, tai kieltää sen, minkä Jumala on käskenyt, niin tällaista isää ei pidä tässä asiassa isänä totella. Enemmän on toteltava Jumalaa kuin ihmistä. Jos maallinen johtaja eli mestari on viemässä alaisiaan harhaan, niin tällaista ei kuulu enää seurata, vaan on hakeuduttava sinne, missä kuuluu oikean Mestarin ääni – Hänen, Jumalan teurastetun Karitsan, jota puhuu meille Raamatussa.

On olemassa vain yksi Opettaja, joka on aina opettaja, joka ei koskaan erehdy ja jonka opettajan virka säilyy silloinkin, kun muut jäävät eläkkeelle ja menettävät kykynsä opettaa. Se on Jeesus Kristus. On olemassa vain yksi Isä, Iankaikkinen Isä ja Herra, jonka isänä oleminen ja toimiminen kestää ja pysyy ruumiin kuoleman jälkeenkin. On olemassa vain yksi Mestari eli johtaja, rakas Vapahtajamme, joka johdattaa, auttaa, valvoo ja varjelee meitä silloinkin, kun kaikki maalliset johtajat ja mestarit vaipuvat pimeyteen, epätoivoon ja voimattomuuteen.

6. PALVELIJAN MIELENLAATU

Kristityn, Paimenensa ääntä kuulevan ja seuraavan karitsan ja lampaan tehtävänä on aina muistaa, että jokainen meistä on aina ja loppuun asti vain palvelija omalla paikallaan – oli tuo palveluspaikka tai -virka sitten ihmisten silmissä ja keskellä miten näyttävä tai kunnioitettavalta tuntuva tahansa. On vain yksi Herra, joka ansaitsee kaiken kiitoksen, palvonnan ja kunnian. On vain yksi, jonka elämä tuottaa ansioita ja kuolema sovituksen. Me ihmiset olemme jokainen alamaisia ja palvelijoita. Me olemme lähettiläitä ja viestinviejiä, joiden tehtävänä on kehua ja kiittää yksin Häntä, joka on meidät iankaikkisesta kuolemasta ja helvetin tulesta omalla ristinverellään pelastanut.

Raamatun lain kristitty tunnustaa oikeaksi ja itseään velvoittavaksi. Uskova ei asetu Jumalan sanan yläpuolelle herrana sitä hallitsemaan, vaan palvelijaksi sitä noudattamaan. Herramme opettaa palvelijan mielenlaadusta: “kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.” (Luuk. 17:10)

Omalla paikalla palvellessamme meidän on hyvä muistaa, että se kaikkein suurin ja antaumuksellisin Palvelija on Jesajan kirjan kuvaama Herran kärsivä Palvelija. Palvelija ei ole Raamatussa missään huonossa tai ala-arvoisessa seurassa, päinvastoin: Hän kulkee Vapahtajan askelissa ja Hänen seurassaan. Ja kerran Herramme palatessa ne, jotka tässä ajassa ovat tuon suurimman Palvelijan seurassa kulkeneet, saavat Hänen seurassaan myös ajan vaivoista vapaana riemuita päättymättömässä taivaan ilojuhlassa. Kiitos ja kunnia olkoon yksin Sinulle, Jeesus Kristus, Jumalan Karitsa, joka ostit meidät verelläsi iankaikkisesti kanssasi elämään! Aamen.

Itsensä tutkiminen -sunnuntain (12. sunnuntai helluntaista) saarna

Kategoriat
5/2013 Kirkko Lehdet Saarna Vanhurskauttaminen Virka

Saarnavirka

Otto Granlund, teol. yo, Turku

 

Johdanto

 

Olen saanut tehtäväkseni pitää esitelmän Confessio Augustanan viidennestä uskonkohdasta, joka ainakin siinä suomenkielisessä versiossa tunnustuskirjoista, jota olen käyttänyt, on saanut otsikokseen sanat Kirkon virka. Ruotsinkielisessä versiossa sama artikla on saanut nimen Om predikoämbetet eli Saarnavirasta. Yhtä kaikki, kyse on siis evankeliumin opettamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta, pappisvirasta.

 

Kuten tiedämme, aihe on erittäin ajankohtainen. Keskustelu naispappeudesta alkaa ehkä pikku hiljaa hiljentyä mediassa, kun valtaosa niin kutsutuista konservatiiveista perääntyy keskittyäkseen esimerkiksi kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Mutta uskon, että tämä kysymys pappisvirasta joka tapauksessa ei ole voinut mennä ohitsemme aivan huomaamatta. Ilman tätä kysymystä meillä olisi tuskin tänään esimerkiksi juuri Concordia-yhdistyksen tai Lähetyshiippakunnan kaltaisia järjestöjä. Kysymys on ollut ajankohtainen ja se vaikuttaa meihin. Tästä syystä on myös tärkeää, että käsittelemme pappisvirkaa ja tutkimme siihen liittyviä asioita.

 

Virka on ajettu alas siinä, mitä kutsutaan kirkoksi Suomessa. Tunnemme päällimmäiset näkyvät syyt tähän alasajoon, mutta pappisviran avaaminen naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole ongelman perusta ja ydin, vaan pikemminkin ongelman seuraus. Ongelma on syvempi ja paljon levittäytyneempi kuin se kanta, joka hyväksyy pappisviran avaamisen naisille. Ymmärrys siitä, mitä pappisvirka on, on harvinaista. Tieto siitä, mihin pappisvirkaa tarvitaan, on harvinaista. Sinänsä naispappeuden vastustus on kohtalaisen yleistä, tästähän meitä aina silloin tällöin muistutetaankin medioiden kautta, mutta ne, jotka puolustavat ja pitävät esillä oikeaa pappisvirkaa, ovat harvassa. Näin on tuskin siksi, että niin moni haluaisi vastustaa oikeaa virkaa – sitä emme voi tietää – mutta ehkä ennen kaikkea siksi, että epätietoisuus on niin yleistä. Kirkkokansa ei vain tiedä, mikä pappisvirka on ja mihin sitä tarvitaan, eivätkä papitkaan tiedä, mihin virkaan heidät on asetettu.

 

Naispappeuden vastustus on – kuten sanottu – suhteellisen yleistä, mutta virkakantamme ei saa perustua siihen, että vastustamme jotakin pahaa, vaan sen on perustuttava johonkin hyvään. Tästä syystä keskitymme nyt hetkisen aikaa siihen, minkälaisen lahjan Jumala on antanut meille antaessaan viran ja miksi tästä lahjan hyvyydestä johtuen sitä on myös puolustettava väärinkäytöksiltä.

 

Keskitymme Augustanan viidenteen uskonkohtaan, se antaa nimittäin varsin selkeät vastaukset kun kysymme, mitä pappisvirka on ja miksi se on tärkeä. Luen nyt teille tämän uskonkohdan, mutta luen ennen sitä myös sitä edeltävän uskonkohdan, koska nämä artiklat ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa.

 

IV Vanhurskautus

 

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

 

V Kirkon virka

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

 

Neljäs uskonkohta

 

Mistä neljännessä uskonkohdassa puhutaan? Tekstistä käy selväksi, mikä työnjako ihmisen ja Jumalan välillä on kun on kyse vanhurskauttamisesta. Omat voimamme, ansiomme ja tekomme eivät riitä eivätkä edes auta, vaan synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Hän on kuolemallaan antanut hyvityksen synneistämme. Uskon kautta, kun uskomme, meidät otetaan armoon.

 

Jos otamme tämän uskonkohdan pois asiayhteydestään ja tarkastelemme sitä erillään muista Augustanan osista, voimme olettaa, että monet protestantit voisivat yhtyä sen sanoihin. Jeesus on tehnyt kaiken ja minun on vain uskottava. Ongelmia tosin ilmenee kun alamme asettaa kriittisiä kysymyksiä tälle uskolle: Mistä voin tietää, että uskon ihan oikeasti? Mistä tämä usko on tullut? Mihinkä tämä usko nojaa? Valitettavasti ehkä tavallisin lopputulos näiden kysymysten kysymisestä on se, että ihmisellä syntyy usko omaan uskoon, omaan ymmärrykseen Raamatusta, omaan uskonratkaisuun, ja niin edelleen. Uskosta tulee teko ja Augustanan neljännestä uskonkohdasta täysin merkityksetön, koska se nimenomaan sanoo, että tekomme eivät kelpaa. Mikään tekomme ei kelpaa, oli se kuinka hurskas tahansa, ei vaikka olisi kyse jaloimmasta mahdollisesta teosta, eli uskosta. Jos on kyse ihmisen teosta ja ihmisen uskosta, niin se ei vain kelpaa.

 

Viides uskonkohta

 

Augustanan viidennen uskonkohdan otsikko on Kirkon virka. Joku ehkä haluaisi huomauttaa, että otsikko ei ole kovin osuva. Eihän siinä ensisijaisesti käsitellä pappisvirkaa. Virka mainitaan ensimmäisessä virkkeessä, mutta sen jälkeen huomio keskittyy muihin asioihin: Sanaan, sakramentteihin, mitenkä Pyhä Henki lahjoitetaan, kuinka hän vaikuttaa uskon, ja niin edelleen.

 

Artiklan otsikko on Kirkon virka, mutta artiklassa käsitellään oikeastaan enimmäkseen muita asioita. Tavallaan tämä on aika kuvaavaa. Ei ainoastaan tässä artiklassa, vaan myös itse virassa, on kyse ensisijaisesti muista asioista kuin virasta. Eihän pappi ole olemassa oman itsensä tähden. Näkemykset pappisvirasta ja sen tarpeellisuudesta vaihtelevat suuresti niin kutsutussa kirkossa, ja välillä saattaa saada sen vaikutelman, että pappeja on olemassa vain siksi, että näin nyt vain sattuu olemaan.

 

Pappisvirassa ei myöskään ole kyse esimerkiksi mistään suuremmasta hurskaudesta, jota maallikon olisi mahdoton saavuttaa. Siinä ei saa olla kyse jonkinlaisesta valta-asemasta, että pappi asetettaisiin jonkinlaiselle valtaistuimelle. Papin ei tule olla pappi pelkän pappeuden vuoksi, vaan viidennessä artiklassa mainittujen asioiden vuoksi. Sanan vuoksi, sakramenttien vuoksi, ja jotta saisimme uskon.

 

Mistä usko on tullut? Se on tullut Jumalalta. Pyhä Henki lahjoittaa uskon. Hän vaikuttaa uskon heissä, jotka kuulevat evankeliumin, ja tämän hän tekee missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kukaan ei voi itsessään tuottaa pelastavaa uskoa. Kukaan ei voi niin vankkumattomasti päättää uskovansa, että hän sen ansiosta tulisi vanhurskautetuksi. Kukaan ei voi lukea Raamattua ja rukoilla saadakseen siten niin paljon tietoa, että hän voisi tehdä uskonratkaisun. Kun kysymme mistä usko tulee, vastaus on yksiselitteinen. Se tulee meille meidän ulkopuoleltamme, se tulee meille lahjana Jumalalta.

 

Mihinkä uskomme nojaa? ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Sana ja sakramentit, Jumalan armonvälineet, seisovat uskomme vankkana perustana. Niihin meidän tulee pitäytyä, niiden vaikutusalueella meidän tulee elää.

 

Seurakunta

 

Miten pystymme pitäytymään sanan ja sakramenttien ulottuvilla? Yksityisuskonnollisuus on tänä päivänä erittäin suosittua ja yleistä. Ajatellaan, että voi olla kristitty itsekseen, voi lukea Raamattua, voi lukea hyviä hartauskirjoja itsekseen ja voi rukoilla itsekseen. Silloin tällöin voi ehkä myös osallistua johonkin hyvään kristilliseen tapahtumaan, jos sellainen mahdollisuus ilmaantuu.

 

Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että Jumalan sanalla on mahdollisuus vaikuttaa – ja se myös vaikuttaa – yksityisessä Raamatun lukemisessa ja rukouksessa. Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että kun ihminen kristinuskosta tietämättömässä ympäristössä saa Raamatun käteensä, niin sanan on mahdollista viedä hänet kuolemasta elämään. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että maassamme hyvin tavallinen ajatus siitä, että juuri yksityinen uskonnonharjoitus olisi uskonelämän keskeisin asia, ei ole raamatullinen. Toki löydämme Matteuksen evankeliumista kehotuksen mennä sisään kammariinsa rukoilemaan. Toki löydämme sieltä myös lupaukset siitä, että missä kaksi tai kolme on kokoontuneena, siellä on myös Jeesus heidän mukanansa. Nämä ovat tärkeitä lupauksia ja käskyjä, mutta valitettavaa on, että kristittyjen parissa nämä asiat on usein erotettu asiayhteydestään.

 

Kristityn tulee elää seurakunnan yhteydessä. Jumalan sana ja sakramentit on annettu seurakunnalle. Jos tarkastelemme Vanhan testamentin profeettoja, huomaamme että profetioissa on useimmiten kyse siitä, että Jumala haluaa välittää sanomansa koko kansalle. Samoin on Uuden testamentin tekstien laita. Kenelle ne on suunnattu? Useimmissa tapauksissa juuri seurakunnille tai heidän paimenilleen. On vaikeaa – melkein mahdotonta – olla kristitty ilman seurakuntaa. Sitä meidän tosin ei tule epäillä, etteikö Herra pitäisi huolta omistansa myös kun he joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on mahdoton olla yhteydessä muihin kristittyihin. Mutta: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan-kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr 10:25)

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä elämään seurakunnan yhteydessä. Jumala on kutsunut meidät kristityt seurakuntaan ja kutsuu edelleen. Tulisi olla täysin luonnollista, että paikkakunnalla, jolla on useampia kristittyjä, he myös kokoontuisivat yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakuntana.

 

Papin tehtävä

 

Pappisvirka ei seiso tyhjiössä. Yksittäisen papinkaan ei tule seistä itsekseen tyhjiössä ja olla pappi vain jonkinlaisessa yleisessä merkityksessä. Papin tulee olla seurakunnassa ja seurakunnan palvelijana, ja hänen tulee palvella seurakuntaa ainoalla tavalla, jolla hän ylipäänsä voi palvella Jumalan seurakuntaa: saarnaamalla Jumalan sanaa. Hänen tulee saarnata lakia, jotta seurakunta voisi nähdä syntinsä. Hänen tulee saarnata evankeliumia, jotta seurakunta voisi uskoa syntiensä anteeksiantamukseen, missä ja milloin Jumala näkee hyväksi lahjoittaa uskon. Hänen tulee kuunnella rippiä ja antaa synninpäästö, Jeesuksen omalla valtuutuksella. Hänen tulee kastaa ihmisiä Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Herran ruumista ja verta ehtoollisella, jotta seurakunta voisi myös fyysisesti nähdä ja tuntea, kuinka Herra tulee heidän luokseen ja haluaa puhdistaa heidät kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Tähän pappeja tarvitaan. Tätä tehtävää varten Jumala on asettanut paimenviran, ja jotta seurakunta voisi elää elämäänsä hyvässä järjestyksessä.

 

Papin tehtävä on elää Jumalan sanasta, syventyä siihen ja sitä käyttäen myös johtaa Jumalan lampaita, olla paimen, mihin myös latinasta lainattu sana pastor viittaa. Kysyessämme minkälainen pappi tulisi valita seurakunnan paimeneksi, tärkeimmän kysymyksen tuleekin siksi olla, pitäytyykö ehdokas Jumalan sanaan. Monia heikkouksia saamme papeissammekin sietää, mutta jos he eivät pitäydy Jumalan sanaan palvellessaan seurakuntaa, ovat asiat erittäin huonosti. Ei sellainen pappi voi suorittaa tehtäväänsä. Ei sellainen pappi voi suorittaa pappisviran tehtävää. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Jotta saisimme tämän uskon! Mitä tapahtuu, jos evankeliumia ei saarnata puhtaasti ja jos sakramentteja ei toimiteta oikein? Pitäytyykö pappi siihen, mikä on oikein? Pitäytyykö hän Jumalan sanaan?

 

Niin kutsutussa kirkossa rimaa on laskettu reippaasti sen suhteen, mitä papistolta vaaditaan. Hyvin pitkälti kirkkopoliittisesta tilanteesta johtuen meistä on tullut huolimattomia näiden asioiden suhteen. Aikaisemmin raja vedettiin naispappeuden kohdalla. Jos miespuolinen pappi vastusti naispappeutta, ajateltiin, että asiat ovat hyvin. Missä raja menee nykyään? Homoseksuaalisten suhteiden siunaamisen kohdalla, kenties? Hyvä, jos pappi vastustaa sentään sitä, ajatellaan.

 

Voi vastustaa homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamista ilman, että on tajunnut Jumalan sanasta yhtään mitään. Tämä lieneekin yleisin yhdistelmä ympäri maailman. Voi myös vastustaa naispappeutta ilman, että ymmärtää papin tehtävää. Voi olla naispappeuden vastustaja myös aivan vääristä syistä, esimerkiksi siksi, että väheksyy naisia.

 

On hengenvaarallista alentaa rimaa tällä tavalla. Osaltaan on olemassa riski, että me itse ja muut katsovat meidän kuuluvan samaan ryhmään niiden kanssa, jotka halveksuvat naisia tai vihaavat homoseksuaaleja. Mutta vieläkin suurempi on riski, että evankeliumi sumentuu sekä meille, että muille, jos annamme naispappeuskysymyksen tai kysymyksen homosuhteiden siunaamisesta määrätä esimerkiksi sen, missä seurakunnassa vietämme jumalanpalvelusta. Rimaa täytyy korottaa. Meidän on kysyttävä, pitäytyykö pappi Jumalan Sanaan vai ei. Ei rimaa tule korottaa siksi, että me haluaisimme olla ilkeitä tai koska haluaisimme olla epävieraanvaraisia. Ei siitä ole kyse. Mutta kristitty ei elä konservatismista. Seurakunta ei elä konservatismista. Sen sijaan me elämme puhtaasta evankeliumista ja oikeista sakramenteista. Emme enemmästä, emmekä vähemmästä. Emme voi elää ilman näitä. Emme me, eivät pappimme, eivätkä muut seurakuntalaiset.

 

Alustus Concordia-piirissä 22.5.2013

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885–1954), kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, se on edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista ”Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Wernert Elert vakuuttavasti käy läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opillisen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. Vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola

Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Ehtoollisyhteyden loukkaamattomuus

Werner Elert (1885–1954)

 

Concordia ry julkaisi viime syksynä Werner Elertin teoksen Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Tämä teos on erittäin merkittävä kirkko-opillinen tutkimus varhaiskirkon linjauksista. Sillä on paljon sanottavaa myös meidän ajallemme. Julkaisemme ohessa katkelman kyseisestä teoksesta. Katkelmasta on jätetty pois kreikkalaiset termit sekä alaviitteet. Nämä löytyvät Elertin kirjasta.

 

Suuret skismat (Sardika v. 343, Efeso v. 431, Rooman ja Konstantinopolin välinen v. 484) koskivat kiistelevien piispojen lisäksi myös heille kuuluvia kirkkoja, patriarkkojen lisäksi kokonaisia patriarkaatteja. Jos vastapuolen johtavia piispoja ei ekskommunikaation avulla tosiasiallisesti onnistuttu erottamaan kirkoistaan, jos he päinvastoin yhä edelleen hoitivat hengellisiä tehtäviään, he olivat myös yhä edelleen oman kirkkonsa kanssa yhteydessä. Legaatteja Vitalista ja Misenusta vastaan sovellettu periaate, jonka mukaan yhteydestä erotetun henkilön kanssa kommuunioon osallistuva tulee itse erotetuksi, koski silloin automaattisesti myös kaikkia kyseisen kirkon jäseniä. Tältä osin tilanne oli yhä samanlainen kuin 100-luvulla, jolloin Rooman Viktor erotti Efeson Polykrateen mukana paitsi tämän kirkon myös kaikki muut siihen liittyneet vähäaasialaiset.

Kaikki osapuolet tunnustivat, että kirkollinen yhteys on yhtä jakamaton kuin kirkko ylipäätään. Sen loukkaamattomuus edellyttää kaikkien osapuolten loukkaamattomuutta. Yksikään osapuoli ei voi ylittää yhteyden rajaa ilman kaikkien muiden suostumusta. Joka osallistuu kommuunioon jonkun ulkopuolisen kanssa, jota hereetikkona tai skismaatikkona tai jostakin muusta syystä ei ole hyväksytty kokonaisyhteyteen, tulee itse kelvottomaksi yhteyteen, koska hän vahingoittaa kokonaisuuden loukkaamattomuutta. Siksi jokaisen osapuolen tulee sakramenttia toimittaessaan pysyä kokonaisyhteyden rajojen sisäpuolella.

Aleksandrian arkkipiispa Theofilos ekskommunikoi arkkipresbyteerinsä Pietarin ja tätä kannattavan presbyteeri Isidorin, koska Pietari oli hyväksynyt kommuunioon erään manikeolaisen naisen, joka ei sitä ennen ollut sanoutunut irti heresiastaan. Tämä oli sinänsä täysin laillista, mutta Pietari väitti, että arkkipiispa itse oli ennalta antanut suostumuksensa. Isidor ja neljä ”pitkää veljeä” – egyptiläisiä munkkeja, jotka tosin muistakin syistä olivat Theofiloksen vastustajia – koettivat saada Konstantinopolin ryhtymään toimiin näiden heidän mielestään aiheettomasti erotettujen puolesta. Sikäläinen patriarkka Johannes Krysostomos otti heidät kunnioittavasti vastaan ja salli heidän myös osallistua jumalanpalvelukseen. Ehtoolliskoinooniaa hän kuitenkaan ei tahtonut suoda heille ennen kuin heidän asiansa oli tutkittu. Theofilos, joka sai asiasta tiedon, väitti kuitenkin valheellisesti, että Krysostomos oli suonut heille myös sakramentin. Hän käytti tätä tapahtumaa hyväkseen syyttääkseen Krysostomosta väärästä menettelystä ja tuli siten auttaneeksi hovissa olevia patriarkan vastustajia, jotka lopulta saivat myös aikaan hänen erottamisensa.

Näemme, miten yksittäinen tapaus, manikeolaisen naisen ehtoolliselle hyväksymiseen liittynyt väitetty tai todellinen virheellisyys, veti ketjureaktiona mukaan yhä laajempia piirejä. Arkkipresbyteeri erotettiin sen vuoksi. Jos tämä erottaminen oli oikeutettu, myös ”pitkät veljet” täytyi erottaa, koska he yhä edelleen olivat yhteydessä häneen. Krysostomos toimi sikäli oikein, että hän eväsi heiltä sakramentin. Hän saattoi itsensä arveluttavaan tilanteeseen vain siltä osin, että hän eväsi heiltä ainoastaan ehtoolliskoinoonian. Siten hän näet tunnusti, että alkuperäisessä tapahtumassa oli jotakin korjattavaa. Aleksandrialainen Theofilos puolestaan näki Krysostomoksen menettelyssä tilaisuuden aloittaa patriarkanistuinten välinen taistelu. Tämän taistelun taustalla oli syvempiä syitä, jotka voimme tässä kuitenkin sivuuttaa samoin kuin tapahtumien myöhemmän kulun. Varhaiskirkon ehtoolliskäytännön kannalta koko tapahtumalla joka tapauksessa on oireellinen merkitys, olkoonkin että Theofilos kenties käytti sitä vain verukkeena.

Periaate, että luvaton ehtoolliskoinoonia vahingoittaa kirkollisen yhteyden loukkaamattomuutta, oli kaikkialla sama. Novatiolaisessa kirkossa skisma alkoi siten, että Sabbatios erosi Konstantinopolin novatiolaisseurakunnasta, koska siinä hänen mukaansa hyväksyttiin kelvottomia ehtoolliselle. Moderni teoria, että joku voidaan hyväksyä ”vieraana” toiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon kommuunioon tai että vastavuoroisesti voidaan ”vieraana” viettää kommuuniota toisessa kirkossa, vaikkei täyttä kirkollista yhteyttä ole olemassa, oli varhaiskirkossa tuntematon, jopa mahdoton ajatella. Antiokian monofysiittisen patriarkan Paavali Mustan uskonveljet eivät antaneet hänelle anteeksi sitä, että hän kerran tai kahdesti suostui viettämään kommuuniota synodiittien, Khalkedonin synodin kannattajien, kanssa. Muun muassa tästä syystä egyptiläiset monofysiitit kieltäytyivät kirkollisesta yhteydestä hänen kanssaan ja hänet lopulta erotettiin.

Ehtoolliskoinoonian loukkaamattomuus vaati jatkuvaa valppautta. On aina pidettävä mielessä, että kirkoilla, joilla oli eri tunnustus tai jotka muista syistä olivat erossa toisistaan, oli usein seurakuntia samassa kaupungissa tai maakunnassa. Niiden jäsenet asuivat lähellä toisiaan. Suurissa kaupungeissa edestakaista seurakunnasta toiseen siirtymistä, jota jo Dionysios Aleksandrialainen 200-luvulla kuvasi, oli usein lähes mahdoton valvoa. Alkuvaikutelma suurista kirkollisista jakautumisista vaatii siksi korjausta tai ainakin täydennystä. Luonnollisesti piispojen välisten eroavuuksien aiheuttama jakautuminen ulottui myös heidän hiippakuntiinsa ja siten myös kaikkiin heidän kirkkojensa jäseniin saakka. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna eri osapuolten alueet voidaan rajata ja esittää eri värein kartalla. Silloin ei tosin kirkollisen yhteyden irtisanomisen yhteydessä tapahtuvalla sakramenttiyhteyden katkaisemisella ollut käytännössä suurta merkitystä. Maantieteellisesti rajattujen alueiden sisäpuolella, joista esimerkiksi vuoden 484 skismassa toinen käsitti jopa kaikki länsimaat, sillä ei ollut silloin mitään käytännön vaikutusta. Vain yksittäiset matkustavat papit ja maallikot, jotka ylittivät maantieteellisen rajan, joutuivat kokemaan sen vaikutuksen, kun heidän kotipaikkakuntansa piispan antamia suositus- ja rauhankirjeitä ei tunnustettu rajan toisella puolella. Ehtoollisyhteyden katkaiseminen määrättiin tavallaan ylhäältä käsin, ja matkaajat näyttivät olevan vain uhreja riidassa, johon eivät itse olleet lainkaan osallisia.

Kuva muuttuu kuitenkin, kun otetaan huomioon vaikutus, jonka teologiset kiistat ja kirkolliset jakautumiset saivat aikaan seurakuntien laajoissa joukoissa. Paikalliset rajat eivät voineet hillitä teologisten lausumien ja kirkollisten motiivien voimaa joko vakuuttaa tai houkutella. Niin kauan kuin kirkolliset enemmistöt eivät vielä langenneet houkutukseen käyttää poliisin apua valta-asemansa turvaamisessa, ne eivät voineet estää sitä, että myös vähemmistöt organisoivat toimintansa niiden rinnalle samassa paikassa, samassa kaupungissa ja samassa maakunnassa. Tällä tavalla rakensivat ennen Nikeaa organisaationsa valentinolaiset, montanolaiset ja novatiolaiset, jotka keskellä valtakirkon aluetta kokosivat ja ylläpitivät seurakuntia läpi vuosisatojen. Niiden muodostamisista ei annettu määräystä ylhäältä, vaan ne syntyivät spontaanisti alhaalta käsin. Mukaan liityttiin täysin vapaaehtoisesti. Myös Nikean jälkeen muodostui vielä lukuisia pieniä ryhmiä samalla tavalla. Näistä poiketen suuria jakautumisia ohjattiin tosin sikäli ylhäältä, että niitä johtivat vakiintuneet kirkolliset auktoriteetit, piispat, synodit ja patriarkat. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin merkitse sitä, että kulloisiinkin osapuoliin kuuluvat seurakunnat ja seurakuntien jäsenet olisivat alistuneet sokeasti kirkollista yhteyttä ja ehtoollisyhteyttä koskeviin ratkaisuihin. Todellisesta asiaintilasta kertoo esimerkiksi edellä mainittu areiolainen moratorio.

Filostorgios kertoo, että huolimatta opillisesta ristiriidastaan ”yhden olemuksen (homoousios) tunnustajien”, eli ortodoksisten nikealaisten, kanssa, areiolaiset ”osallistuivat heidän rukouksiinsa, lauluihinsa, neuvotteluihinsa ja melkein kaikkeen muuhunkin paitsi mystiseen uhriin”, siis ainoastaan ehtoollisenviettoon he eivät osallistuneet. Tästä suhteellisen rauhanomaisesta tilanteesta teki lopun vasta radikaali Aëtius, kun hän kehotti niitä, jotka olivat hänen kanssaan homodokseja, muodostamaan erillisiä seurakuntia (III, 14). Myös Sozomenos kertoo, etteivät areiolaiset vielä Konstantinuksen aikana muodostaneet erillisiä seurakuntia, vaan että lukuun ottamatta novatiolaisia, fryygialaisia (montanolaisia), valentinolaisia, markionilaisia ja pauliniaaneja (kaikki Nikeaa edeltävän ajan skismaatikkoja ja hereetikkoja) kaikki kokoontuivat yhdessä ja olivat yhteydessä (II, 32). Sozomenos katsoo tämän johtuneen keisarin antamasta yleisestä kokoontumiskiellosta, joka velvoitti kaikki kristityt käyttämään samoja pyhäkköjä. Molemmista kertomuksista nähdään ensinnäkin se, miten Nikean jälkeen puhkeava dogmaattinen kiista ulottui paikallisseurakuntiin asti. Kuvaus rauhanomaisesta tilanteesta saattoi kuitenkin koskea vain rajoitettua aluetta, Sozomenoksen mainitsema kokoontumiskielto puolestaan vain Konstantinuksen aikaa. Sen jälkeen kun Athanasios palasi ensimmäisen kerran maanpaosta (v. 339), Aleksandriassa ja muualla syntyi sekasortoisia taisteluita näiden kahden osapuolen kannattajien välillä.

Filostorgios tosin ilmoittaa seurakuntien täydellisen erottautumisen alkaneen vasta Aëtiuksen vaikutuksesta (350-luvun puolivälissä). Hän painottaa kuitenkin selvästi, etteivät hänen areiolaiset uskonveljensä sitä ennenkään olleet nikealaisten kanssa täydessä kirkollisessa yhteydessä. He kävivät näiden jumalanpalveluksissa mutta eivät osallistuneet niissä ehtoolliselle. Tämä voi tarkoittaa vain paikkakuntia, joissa areiolaiset olivat vähemmistönä. Siellä, missä heidän omat piispansa hallitsivat tilannetta, esimerkiksi Konstantinopolissa, he saattoivat tietenkin näiden luona myös epäröimättä viettää kommuuniota. Voidaankin kysyä, jättäytyivätkö areiolaiset vapaaehtoisesti ehtoolliselta niillä paikkakunnilla, joita kertomus koskee, vai pitikö ortodoksinen enemmistö tai sen papit heidät erossa ehtoolliselta. Ortodoksinen osapuoli olisi tällöin kohdellut heitä siten kuin Nikean määräysten mukaan kohdeltiin luopioita (lapsi), joiden tuli viimeisessä vaiheessa ennen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen palauttamista ”uhria lukuun ottamatta osallistua seurakunnan kanssa rukouksiin (ts. muuhun jumalanpalvelukseen)”. Tämä luopioiden kohtelu ei kuitenkaan ole voinut olla esikuvana, sillä siinä oli kysymys katumusmenettelystä, johon areiolaiset tuohon aikaan eivät missään tapauksessa voineet haluta suostua. Yhteistä jumalanpalvelusta ehtoolliskoinooniaa lukuun ottamatta voidaan kaikkien tuon ajan kirkkojärjestysten mukaan arvioituna pitää vain epänormaalina tilanteena. Filostorgioksen mukaan tässä tapauksessa hänen uskonveljiensä tulee katsoa vapaaehtoisesti suostuneen tähän menettelyyn ja puhutaan myös yhteisistä neuvotteluista, joten näyttää todennäköisimmältä, että epänormaali järjestely oli yhteisesti sovittu.

Tämä järjestely saattoi olla vain väliaikainen. Niin kauan kuin jokainen seurakunta oli täysin itsenäinen kuten Paavalin aikana, se ei olisi ollut lainkaan mahdollinen. Jokainen seurakunta kykeni tällöin itse tunnistamaan harhaopettajat harhaopettajiksi, ja niillä oli oikeus ja velvollisuus katkaista yhteys heihin välittömästi ja täydellisesti. Sen jälkeen kun piispat olivat ottaneet itselleen kaiken vallan opillisissa asioissa ja varsinkin kun synodit alkoivat tehdä ratkaisuja oppikysymyksissä, seurakuntien täytyi kuitenkin jäädä ensin odottavalle kannalle. Aiemmin kuvailtu kanonisten määräysten mukainen hereetikkojen kohtelu paikallisseurakunnassa edellytti, että heresiasta ja siten myös kirkollisen yhteyden luvattomuudesta oli jo ylhäältä käsin annettu ratkaisu. Tämä ehto ei kuitenkaan ollut vielä täyttynyt Filostorgioksen (III, 14) tarkastelemassa oppikiistojen vaiheessa. Kuten jo sanottu, kaikista ekskommunikaatioista huolimatta kaikki osapuolet pitivät kiinni kuvitelmasta valtakunnankirkon yksimielisyydestä Sardikan synodiin (v. 343) asti. Vasta Sardikassa tapahtui antinikealaisten eusebiolaisten muodollinen irtautuminen, ja viitisentoista vuotta myöhemmin Aëtius ja Eunomios Konstantinopolista käsin organisoivat erillisen kirkon vihkimällä piispoja Vähään-Aasiaan.

Edellä mainittu epänormaali järjestely tapahtui siis aikana, jolloin selvää päätöstä jommankumman osapuolen erottamisesta kokonaiskirkosta ei ylhäältä käsin ollut vielä annettu. Juuri siksi sillä oli oireellinen merkitys, joka ulottui senhetkistä tilannetta pidemmälle. Ei ole kerrottu, johdettiinko areiolaisten yhtenäistä menettelyä eri alueilla jostakin keskuksesta käsin vai oliko kyse heidän paikallisten ryhmiensä spontaanista toiminnasta. Keskitetty ohjaus saattaisi olla mahdollinen. Koska areiolaisilla piispoilla ei tähän aikaan ollut mitään virallista toimivaltaa heidän omien parokhioidensa ulkopuolella, se olisi kuitenkin ollut tehotonta, elleivät hajallaan olevat ryhmät olisi olleet sen kanssa vakaumuksellisesti yhtä mieltä. Toteutettu järjestely edellytti joka tapauksessa seurakunnan jäsenten omaa harkintaa. Oppiriita ymmärrettiin seurakunnissa nimenomaan tunnustusriitana, joka vaati jokaiselta kirkon jäseneltä henkilökohtaista kannanottoa. Toiset hyväksyivät dogmin, jonka mukaan Poika oli samaa olemusta (homoousios) Isän kanssa, toiset hylkäsivät sen. Jälkimmäiset, areiolaiset, päättelivät tästä, että kommuuniota ei voida viettää yhdessä, koska tunnustuksesta oltiin eri mieltä. Athanasioksen ja hänen omiensa kertoman perusteella on täysin selvää, etteivät homousiaanit ajatelleet toisin.

Tämän tilapäisen järjestelyn merkitys koko varhaiskirkon kannalta tulee täysin selväksi vasta kun sitä verrataan myöhempiin unionihankkeisiin, joissa eri mieltä olevat oli tarkoitus pakkokeinoin saada hyväksymään yhteinen kommuunio (ks. luku 15). Kummassakin tapauksessa sekä ymmärretään erimielisyys tunnustuksesta että tahdotaan palauttaa valtakunnankirkon yksimielisyys. Pakkounionihankkeissa ehtoollista pidettiin tähän tarkoitukseen sopivana välineenä. Jos näet kommuuniota vietetään ensin jälleen yhdessä, on yksimielisyys julkisesti havaittavissa – toisin sanoen sitä julistetaan, vaikkei sitä todellisuudessa ole lainkaan olemassa. Näin voidaan päätyä ajattelemaan vain jos ehtoollisen ”yhteysluonne” nähdään osallistujien kokoontumisena yhteiselle aterialle ja jos arvellaan, että he voivat vapaasti käyttää tätä välinettä yhdistymispäämäärän saavuttamiseksi. Vaatii tosin jonkin verran mielikuvitusta olettaa pakkounionihankkeiden ajajilta näin paljon teologista ajattelua. Areiolaisriidassa osapuolet tiesivät niin ikään olevansa eri mieltä, tässä tapauksessa tunnustuksesta. Hekin tahtoivat palauttaa täyden yksimielisyyden, muuten areiolaiset eivät osallistuisi nikealaisseurakuntien paikallisiin neuvotteluihin. He eivät kuitenkaan voineet viettää näiden kanssa kommuuniota, koska heille kirkollinen yksimielisyys ei ollut ehtoollisenvieton päämäärä vaan sen välttämätön ehto. Heidän ehtoolliskäsityksensä on tässä kohden sama kuin koko varhaiskirkolla, sikäli kuin se ylipäätään on teologisen näkemyksen ohjaama. Ehtoolliskoinoonia on osallisuus (metalepsis) Kristuksen ruumiiseen. Se ei ole ihmisten vapaasti käytettävissä, vaan asiaintila, jota ihmisten on kunnioitettava ja johon heidän on mukauduttava. Siksi osallistujilla on velvollisuus sopia kaikki olemassa olevat riidat etukäteen. Niin kauan kuin heidän välillään on vielä jotakin erottavaa, he eivät myöskään voi viettää kommuuniota yhdessä, sillä jokainen erimielisyys, joka otetaan kommuunioon mukaan, vahingoittaa Kristuksen ruumista.

Tämä koskee kaikkia henkilökohtaisia riitoja, sillä yhteinen ehtoollisenvietto on jokaisen ihmissuhteen luja sinetti. Juuri siksi vilpittömät kristityt myös kieltäytyvät siitä niin kauan kuin he vielä tuntevat epäsopua sydämessään. Näimme, miten egyptiläiset munkit ekskommunikoivat Simeon Styliitan. Antiokian patriarkka Domnus (II) menetteli päinvastoin. Hän vieraili henkilökohtaisesti Simeonin luona, ja sai tästä vaikutelman, joka sai hänet niin valtoihinsa, että hän ”kaipasi vielä suurempaa mysteeriä”. Sitten he toimittivat yhdessä konsekraation ja ojensivat toisilleen sakramentin. Tapahtuma oli yhtä epätavallinen niin papillisen hierarkian huipulla olevalle miehelle kuin erakolle. Molemmat huomasivat, ettei heitä erottanut enää mikään. He sinetöivät yksimielisyytensä nauttimalla kommuunion taivasalla. Myös Hieronymus muistutti entistä ystäväänsä Rufinusta siitä, miten he kerran Jerusalemin Ylösnousemuskirkossa eukaristista uhria nauttiessaan (immolato agno) antoivat toisilleen kättä. Mutta tämä muisto oli vain äärimmäinen vastakohta sille katkeralle riidalle, joka heidät oli sen jälkeen erottanut ja joka sittemmin teki yhteisen kommuunion viettämisen täysin mahdottomaksi.

Jos kommuuniota ei voida viettää yhdessä silloin, kun kyseessä on henkilökohtainen riita, yhtä vähän tai – jos tässä ylipäätään voisi erottaa vertailuasteita, pitäisi sanoa – vielä vähemmän näin voidaan tehdä silloin, kun ollaan eri mieltä tunnustuksesta. Tähän käsitykseen perustui areiolainen moratorio (ehtoollisesta pidättäytyminen). Kuten näimme, Konstantinopoliin saapuneet armenialaiset pakolaiset, jotka aluksi toimivat tämän käsityksen vastaisesti, taipuivat kotimaansa kirkon antamiin nuhteisiin. Dogmaattisiin kiistoihin liittyi yleensä myös henkilökohtaisia loukkauksia, kun henkilöä ja asiaa ei polemiikissa pidetty erillään. Näin ei ollut välttämättä aina. Tästä paras esimerkki on Filostorgioksen kuvaama areiolaisten ja nikealaisten välinen suhde. On olemassa monia muitakin. Sakarias Reetori kertoo opiskelevansa oikeustiedettä yhdessä Severuksen, tulevan monofysiittisen patriarkan, kanssa ensin Aleksandriassa, sitten Berytoksessa, ja yrittävänsä vähitellen voittaa hänet kirkon opin puolelle. He liittyivät Berytoksessa yhteen muiden samanmielisten opiskelijoiden kanssa, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa eri kirkoissa ja myös rukoilivat yhdessä – opiskelijaseurakunnan perikuva. Mutta kun Severus ilmoitti tahtovansa ottaa kasteen ja pyysi ystäväänsä toimimaan kumminaan, Sakarias torjui hänen pyyntönsä perustellen: ”En vietä kommuuniota Foinikian piispojen kanssa vaan Egyptin ja Palestiinan pyhien isien kanssa.” Tuohon aikaan kiisteltiin Henotikonista, ja koska Sakarias mainitsi ”pyhistä isistä” tärkeimpänä Pietari Iberialaisen, hän selvästi tunnustautui tässä lauseessa monofysiitiksi, kun taas ”Foinikian piispat”, siis myös Berytoksen piispa, olivat tähän aikaan ilmeisestikin Khalkedonin kannattajia. Hän siis menetteli samoin kuin areiolaiset moratorion aikana. Vaikka opiskelijapiiri ei koostunutkaan vain monofysiiteistä, silti käytiin yhteisiä teologisia keskusteluja, rukoiltiin yhdessä ja kaikki, myös monofysiitit, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa kaupungin kirkoissa. Severuksen kasteeseen liittyisi kuitenkin ehdottomasti ehtoollinen, ja tästä viimeisestä yhteyden harjoittamisen muodosta nuoren juristin täytyisi kieltäytyä, koska hän ja kaupungin piispa olivat eri mieltä tunnustuksesta.

Varhaiskirkon käsityksen mukaan tunnustus määritti koko ihmisen ortodoksiksi tai heterodoksiksi, mutta kumpaakin voitiin olla vain ”yhteydessä”. Se, missä yhteydessä joku oli, eli mihin kirkkoon joku kuului, nähtiin siitä, missä hän vietti kommuuniota. Kun prinsessa Sofia ennen puolisonsa (Justinus II:n) valtaistuimelle nousua otti vastaan ehtoollisen monofysiittiselta papilta, jokainen ymmärsi siitä, ettei hän tahtonut olla yhteydessä (khalkedonilaisten) synodiittien kanssa. Vastaavasti ”hän tuli synodiittien yhteyteen”, kuten Johannes Efesolainen sanoo (KG II, 10), sillä hetkellä kun hän alkoi ”viettää kommuuniota synodin kanssa”. Osallistumalla jonkin kirkon ehtoolliselle kristitty todistaa, että tämän kirkon tunnustus on myös hänen tunnustuksensa. Koska kukaan ei voi samanaikaisesti yhtyä kahteen toisistaan poikkeavaan tunnustukseen, kommuuniota ei voida viettää kahteen eri tunnustukseen pitäytyvässä kirkossa. Joka kuitenkin niin tekee, joko kieltää oman tunnustuksensa tai on täysin vailla tunnustusta.

 

Werner Elert, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, s. 167–174.  Concordia. Vaasa 2013.