Kategoriat
3/2014 Harhaopit Lehdet Sana

Epävarmuusrutto on hylättävä

”Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ’Abba! Isä!’” (Gal. 4:6)

Paavi on siis jumalattomalla opillaan – käskemällä ihmisten epäillä Jumalan armoa – riistänyt seurakunnalta Jumalan ja kaikki lupaukset, pannut peittoon Kristuksen hyvät teot ja hävittänyt koko evankeliumin. Nämä haitathan syntyvät väkisinkin, jos ihmiset eivät turvaudu lupauksia antavaan Jumalaan, vaan omiin tekoihinsa ja ansioihinsa. Siinä tapauksessa, että näin käy, ihminen ei milloinkaan saata olla varma Jumalan tahdosta, vaan hän välttämättömyyden pakosta alati häilyy sinne tänne ja vihdoin häätyy epätoivoon; eihän näet mistään muusta voida oivaltaa, mitä Jumala tahtoo ja mikä häntä miellyttää, kuin hänen sanastaan. Tämä sana vakauttaa meitä siitä, että Jumala on lakannut kaikesta vihastaan ja vastenmielisyydestään meitä kohtaan antaessaan ainosyntyisen Poikansa alttiiksi meidän syntiemme tähden; sakramentit, avaintenvalta yms. niin ikään vakauttavat. Näitä Jumala ei olisi antanut meille, ellei hän meitä rakastaisi: me aivan peitymme näihin loppumattomiin todistuksiin Jumalan suosiosta meitä kohtaan. Hyljättyämme siis epävarmuusruton, jonka saastuttama koko paavin kirkko on, me varmasti päättelemme: Jumala on meille leppyinen, me olemme hänen mieleisiään ja hänen huolenpitonsa alaisia Kristuksen tähden, meillä on Pyhä Henki, joka rukoilee puolestamme huudoin ja sanomattomin huokauksin.

Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 462–463. Helsinki 1957. 2. painos. SLEY

Kategoriat
3/2014 Kristinusko Lehdet Muualta

Uskontojen merkitys maailmassa kasvaa

Internet ja globalisaatio rakentavat yhä yhdentyvämpää maailmaa. Sosiokulttuuriset valtavektorit – kauppa, politiikka, kulttuurit ja uskonto – toimivat koko ihmiskuntaa liikuttelevin keinoin. Myös uskonto on kokenut isoja muutoksia.

Länsimaat ovat sekularisoituneet sitä mukaa kun liberalistiset aatteet ja markkinatalous ovat edistyneet. Institutionaaliset uskonnot ovat väistyneet taustavaikuttajiksi ja niiden kannattajakunta on vähentynyt. Selkeimmin tämä on nähtävissä Englannissa, Alankomaissa ja Skandinaviassa. Suomessakin Eroa kirkosta –foorumit markkinoivat protestia, ja ateismi ja agnostisismi näyttävät lisääntyvän.

Länsimaat ovat kuitenkin hämmästyttävän tietämättömiä tai piittaamattomia siitä, mitä muualla uskomusjärjestelmien suhteen tapahtuu – elleivät tapahtumat kosketa niiden taloudellisia tai poliittisia intressejä.

Parin viime vuosikymmenen aikana länsimaat ovat joutuneet törmäyskurssille erityisesti moniulotteista kehityskriisiään Afrikassa, Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa läpikäyvän islamin kanssa.

Internet ja sosiaalinen media ovat kiihdyttäneet myös islamin sekularisoitumista. Tämä on nostanut esiin radikaaleja vastavoimia, aiheuttanut sotia ja kansainvälisiä kriisejä.

Islam näyttää jopa käyvän pääryhmiensä kesken samantapaista uskonsotaa, joka repi Euroopan kristinuskoa satoja vuosia sitten. Al-qaida ja muut ääriryhmät pyrkivät ajamaan ideologiaa, jonka ihanteet eivät ole tähän päivään kelvollisia.

Vallankumouksiakin on nähty ja barrikadeilla ovat olleet muun muassa naiset ja nuoret, joilta on evätty lähes kaikki modernin yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet. Konflikteja paetessaan he ovat päätyneet etenkin Eurooppaan, missä islamin vaikutus on näin voimistunut. Esimerkiksi Englanti, jossa on syntynyt jo kristinuskon tyhjiö, on vastaanottanut runsaasti muslimeja.

Englanti on mielenkiintoinen nykypäivän uskontokulttuurisessa kehityksessä. Siellä esimerkiksi uuspakanuus (wicca, shamanismi ym.) sekä niin sanottu länsimainen esoteria (kabbalismi, new age, teosofia) ovat löytäneet jalansijaa.

Uskonnollisuus onkin inhimillinen vakio. Tehokaskaan sekularisaatio ei näytä sitä tyhjentävän. Saman vahvistavat kansainväliset tilastot. Toisin kuin länsimainen media usein tiedottaa, uskomusjärjestelmät eivät ole katoamassa maailmasta, päinvastoin.

Harhakuva johtuu pitkälti länsimaisen tiedottamisen luonteesta ja ehkä tarkoitushakuisuudestakin. Muun muassa sen luoma islamin uhkakuva tai kristinuskon karikatyyri polkevat näiden uskontojen kiinnostavuutta.

Talouslama, ekologiset kriisit, aseelliset konfliktit sekä luonnonkatastrofit ovat osaltaan edistäneet uskomusjärjestelmien kasvua.

Kuluneen vuosikymmenen aikana ateismi ja agnostismi ovat suhteellisesti heikentyneet, islam kasvaa absoluuttisesti mutta vähenee suhteellisesti, uuspakanuus ja esoterismi ovat kasvussa, samoin buddhalaisuus – länsimaissa.

Kristinusko vähenee edelleen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta kasvaa muualla. Merkittävimpiä kasvualueita on Kaukoitä, erityisesti Kiina.

Entiset ateismia ajaneet kommunistiset yhteiskunnat ovat myös jättäneet täyttymässä olevan uskontotyhjiön. Vastoin kaikkia odotuksia näyttää siltä, että sekä Kiina että vanhan Neuvostoliiton aluepiirin maat ovat lähitulevaisuudessa maailman suurimpia kristillisiä valtioita.

Muutamassa vuosikymmenessä kristittyjen osuuden maailman väestöstä arvellaan nousevan jopa puoleen. Se onkin tätä nykyä maailman nopeimmin kasvava valtauskonto, mitä islam oli vielä vuosikymmen sitten.

Islamilainen fundamentalismi sataa kaikkialla sen pahimpien kilpailijoiden, buddhismin ja kristinuskon, laariin. Islam onkin joutunut väistymään miltei kokonaan kristinuskon tieltä esimerkiksi Länsi-Afrikassa. Myös sen omia käännynnäisiä on siirtynyt kristittyjen piiriin.

Kristinusko ammentaa tulokkaita myös Indonesiassa, Keski-Aasiassa, Pakistanissa ja jopa Iranissa. Latinalainen Amerikka taas on ollut kristinuskon valta-aluetta jo pitkään. Olikin vain ajan kysymys, että sieltä nousi myös paavi katolisen maailman johtoon.

Kristinuskon painopiste on siirtynyt valkoisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle, missä myös väestönkasvu on voimakkainta. Palaako se vielä Eurooppaan, jää nähtäväksi. Ympyrä on joka tapauksessa sulkeutunut.

Englannista lähti aikoinaan Brittiläisen imperiumin piiristä lähetyssaarnaajia kaikkialle maailmaan. Nykyisin sen uskomusjärjestelmien supermarkettiin matkaa entisiltä alusmailta mustia ja ruskeita lahkosaarnaajia käännyttääkseen maallistuneita valkonaamoja takaisin kristinuskon huomaan.

Juha Hiltunen

kirjoittaja on antropologi ja kulttuurihistorioitsija

Turun Sanomat 22.7.2014

Kategoriat
3/2014 Lehdet

Mitä ja keneltä arkkipiispa on pyytänyt anteeksi?

Arkkipiispa Kari Mäkinen esitti heinäkuussa SuomiAreenan puheenvuorossaan anteeksipyynnön ns. seksuaalivähemmistöille. Tällä termillä tarkoitetaan yleensä homoseksuaalisuuteen taipuvia miehiä ja naisia. Termi on propagandistinen, ja on valitettavaa, että arkkipiispakin ottaa sen kritiikittä käyttöön. Jumalan sanan mukaan on vain kaksi sukupuolta, miehet ja naiset. Tämän ovat ymmärtäneet kaikki kansat ja kulttuurit aina meidän päiviimme asti. On tuhoisaa, jos kirkkokin osallistuu tämän, ihmiselämän perustavimpiin ja yksiselitteisimpiin kuuluvan tosiasian hämärtämiseen.
Mitä arkkipiispa pyytää anteeksi? Tuskin on ihmisryhmää, jota ei olisi jotenkin kohdeltu kaltoin aikojen saatossa. On myönnettävä arkkipiispan kanssa, että kaiken sen hyvän kohtelun ohella, jota muualla halveksitut ja poikkeavat ihmiset ovat seurakunnissa saaneet, on kristittyjenkin parissa oltu myös taitamattomia juuri homoseksuaalisuuteen taipuvia kohtaan. Yhteiskunnassa heitä on kohdeltu tylysti ja jopa julmasti. Ihmisten torjuminen ja ulossulkeminen, arkkipiispan ilmauksia käyttääkseni, on väärin eikä siihen kirkon lähtökohtia ajatellen ole perusteita. Pilkka, kauhistelu ja halveksinta eivät saa tulla kysymykseenkään. Synnin tuomitseminen, mutta syntisen rakastaminen on seurakunnan oikea suhtautuminen. Tässä kohdin on kirkossakin parannuksen paikka.
Arkkipiispan puheenvuorosta saa vaikutelman, että tyly suhtautuminen homoseksuaalisiin olisi kirkossa hyvin yleistä, melkeinpä sääntö. Tässä hän tekee vääryyttä lukemattomille seurakunnille ja sielunhoitajille, jotka ovat toimineet erilaisten ihmisten parissa uskollisesti tekemättä työstään numeroa. He ovat olleet avuksi ja rohkaisuksi erilaisista synneistä kärsiville apostolien ajoista saakka. Kirkkohan on olemassa juuri syntisiä varten. Homoseksuaalisuus on yksi ihmiskunnan monista synneistä. Siihen on hengellisesti katsoen olemassa samat lääkkeet kuin kaikkiin muihinkin synteihin.
Mutta ilmeisesti juuri synnistä puhuminen on arkkipiispan näkemyksen mukaan kirkon varsinainen rikkomus homoseksuaalisia vastaan. Kirkko ei saisi ottaa vastaan vain niitä, jotka tulevat saamaan Sanasta ja Sakramenteista apua omilletunnoilleen, vaan sen pitäisi juhlia niiden kanssa, jotka tuovat synnilliset taipumuksensa ylpeillen esiin. Homoseksuaalisten nykyisistä julkisista esiintymisistä ei käytetäkään sattumalta nimitystä ”pride” – ylpeys, ylpeydenaihe. Homoseksuaalisuudella kerskailu, sen tuominen esiin suorastaan erityisenä hyveenä, jos sitä ennen pidettiin erityisenä paheena, tekee asiallisen keskustelun vaikeaksi.
Pahinta julmuutta kirkko harjoittaa kuitenkin silloin, kun se kieltäytyy julistamasta totuutta, josta Jeesus sanoo: ”Totuus tekee teidät vapaiksi”. Totta on, että synti johtaa Jumalan tuomion alle – lopulta jopa iankaikkisen kadotukseen. Jumalan tuomioistuimen eteen olemme kaikki matkalla. Siellä joudumme vastaamaan ajatuksistamme, sanoistamme, teoistamme ja laiminlyönneistämme. Totta on, ettei yksikään ihminen kestä pyhän Jumalan edessä. Myös ne synnit, jotka on tehty kuudetta käskyä vastaan, kadottavat: ”Älä tee huorin.” Mutta totta on myös, että Jeesus Kristus tuli pelastamaan syntisiä, myös kuudetta käskyä vastaan rikkoneita. Joka kääntyy ja turvautuu Kristukseen, saa kaikki synnit anteeksi. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt Jumalan vihan alta anteeksisaaneitten, pelastettujen joukkoon.
Kirkon suurin julmuus on hämärtää tämä selvä ja vapauttava totuus. Julmuutta on, että kirkko osallistuu homoseksuaalisuutta puoltavien ja edistävien tahojen propagandaan antaen vaikutelman, että homoseksuaalisuuden harjoittaminen on oikein ja jopa ihmisten oikeus, vaikka se tietää, että Raamattu tuomitsee senkin synnin, kuten muutkin synnit.
Homoseksuaaliset suhteet eivät ole kuitenkaan ainoa, eivätkä edes merkittävin tapa, jolla Jumalan tahtoa sukupuolielämän alueella rikotaan. Myös heteroseksuaalisten suhteiden saralla on silmät ummistettu monelta rakkautta vastaan olevalta asialta. Kirkko ei voi välttää Jumalan tuomiota, jollei se tee parannusta siitä, että esiaviollisia suhteita, avoliittoja, uskottomuutta ja hylkäämistä vähätellään tai ne jopa hyväksytään. Jumala ei niitä hyväksy.
Julmuutta osoittaa kirkko myös niitä kohtaan, jotka taipumuksistansa huolimatta suhtautuvat vakavasti Jumalan sanaan ja tunnustavat Hänelle syntinsä ja pyytävät Jumalan apua Hänen tahtonsa mukaiseen avioelämään. Siellä missä kirkko jättää nämä lähimmäiset taistelemaan yksin, se pidättää heiltä lohdutuksen ja avun, joka kirkolla olisi annettavissa, jos se vain pitäytyisi Jumalan sanaan.
Lukemattomat homoseksuaalisuuteen ja muihin synteihin taipuvat ovat saaneet Jumalan sanasta, jumalanpalveluksesta, sakramenteista ja sielunhoidosta omalletunnolle ja käytännön elämään avun, joka on heidän kallein aarteensa. Kirottu se kirkko, joka tämän avun kieltää. Siunattu se kirkko, joka tämän avun antaa ja avaa taivaan portit kaikille katuville syntisille.
Heinäkuussa 2014
Risto Soramies, Lähetyshiippakunnan piispa
www.lhpk.fi

Kategoriat
3/2014 Apostolien teot Lehdet Vanha Testamentti

Apostolien teot ja Vanha testamentti

Tuure Toivio, rovasti (1888–1946)

Mielenkiintoista on Apostolien tekojen johdolla tutkia Herran lähettämien sanansaattajien suhdetta kirjoituksiin (= Raamattuun). Katselemme sitä ensiksi heidän saarnojensa valossa. Ensi silmäyksellä huomaa, kuinka moderni saarna nykyään poikkeaa suuresti näistä saarnoista. Harvassa on niitä saarnaajia nykyään, jotka vievät kuulijan sanaan. Voipa kuulla toisinaan saarnoja, jotka ovat kemiallisesti puhtaat Raamatun sanasta. Tähän on osaltaan suuresti vaikuttanut raamattukritiikki. Onhan luonnollista, etten voi vedota kirjoituksiin, joista olen tieteen tuloksien perusteella saanut sen käsityksen, että ne ovat epäluotettavia, virheellisiä. Jollen pidä kirjoitusta Mestarini kanssa rikkomattomana, on minun siihen mahdotonta vedota ja siihen toisia neuvoa. Tästä johtuu varmaankin suuressa määrin nykyaikaisen julistuksen epämääräisyys ja voimattomuus.

Toisin oli apostolien saarnojen laita. Ne olivat laadultaan todistavia ja vakuuttavia. Todistuskappaleina he käyttivät Vanhassa Testamentissa ilmoitettua Jumalan sanaa. Sen todistukset kelpasivat apostoleille, sillä he uskoivat sen kokonaisuudessaan Jumalan pettämättömäksi sanaksi. ”Uskon kaikki, mitä kirjoitettu on laissa ja profeetoissa”, vakuuttaa apostoli Paavali maaherralle (Ap. t. 24:14).

Apostolien teoissa on meille säilynyt kymmenen saarnaa. Niistä saarnasi apostoli Pietari viisi, Stefanus yhden ja muut neljä apostoli Paavali. Tarkatessa niitä saarnoja oppii tuntemaan, kuinka Pyhän Hengen kouluttamat miehet saarnasivat. ”Me olemme sen todistajat”. Siinä viittaus heidän julistustapaansa. Oikeat sanan saarnaajat ovat siis ”todistajia”. ”Te olette näiden todistajat”, sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Tehtäväämme ei kuulu käsitellä näiden todistuksien sisältöä. Rajoitumme siis lyhyesti viittaamaan niiden suhteeseen Vanhaan Testamenttiin.
Pietari otti helluntaina saarnansa lähtökohdaksi profeetta Joelissa lausutun ennustuksen Pyhän Hengen vuodattamisesta (Joel 2:28). Muistutettuaan sitten juutalaisia elämän pääruhtinaan taposta, hän todistaa psalmin 16 johdolla Jeesuksen ylösnousemisen kuolleista sekä vetoamalla psalmiin 110 hänen taivaaseen astumisensa. Näillä syillä hän vakuuttaa Jeesuksen olevan Jumalan voiteleman Messiaan (Ap. t. 2: 14–36).

Toisen kerran Pietari saarnasi Salomon pilarikäytävässä. Lyhyt oli se saarna, mutta valtava vaikutuksiltaan. Siinä Pietari todisti asioista, joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettojensa kautta: “Sillä Mooses on sanonut: ’Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on teille herättävä veljistänne; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei kuule sitä profeettaa, hävitetään kansasta’.” Vielä hän sanoi, että kaikki profeetat Samuelista alkaen ovat hänestä puhuneet, josta Aabrahamille oli sanottu: ”Sinun siemenessäsi kaikki maan sukukunnat siunataan.” (1. Moos. 12: 3; 22: 18; Ap. t. 3: 21–25)
Puolustuspuheensa ylimmäisten pappien edessä perusti Pietari psalmilauseeseen: ”Hän on se kivi, jonka te rakentajat hylkäsitte, mutta josta on tullut kulmakivi” (Ps. 118:22). Kun Pietari sen jälkeen vapaalle jalalle päästettynä palasi seurakunnan luo, näki se tässä vainossa toteutuneena psalmin sanat: ”Miksi pakanat riehuvat ja kansat turhia hankitsevat? Maan kuninkaat nousevat ja hallitusmiehet kokoontuvat yhteen Herraa vastaan ja hänen voideltuaan vastaan.” (Ps. 2:1, 2; Ap. t. 4:23–30)

Stefanuksen saarna on pisin Apostolin teoissa kerrotuista. Seikkaperäisesti hän siinä Mooseksen ja profeettojen mukaan esittää Israelin vaiheet Aabrahamista alkaen pysyen uskollisena Vanhasta Testamentista poimimilleen todistuksille. Kun juutalaiset syyttivät häntä Mooseksen häpäisemisestä, kirkasti Herra hänen kasvonsa samalla kirkkauden hohteella, millä Mooseksenkin kasvot kerran loistivat (Ap. t. 6:15).

Sivu mennen viitattakoon tässä Filippuksen todistukseen etiopialaiselle hoviherralle, joka luki vaunussa ajaessaan Jesajan 53 lukua. Kun tämä kysyi Filippukselta heidän keskustellessaan autuuden suuresta kysymyksestä, kenestä profeetta puhuu näin, itsestäänkö vai jostakin toisesta, ”avasi hän suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia Jeesuksesta”. Paljon on teologien kesken pohdittu kysymystä ”Herran kärsivästä palvelijasta”. Yleisenä käsityksenä on, että on kysymys ihanne-Israelista, joka kärsii pakanoiden keskellä. Pyhän Hengen selitys Uudessa Testamentissa on toinen. Jesajan kärsivä Herran palvelija on Kristus. Näin käsitti asian Pyhän Hengen opettama Filippus (Ap. t. 8:35; vrt. 1. Piet. 2:24).

Siirrymme sitten Paavalin saarnoihin. Niissä hän osoittaa, että ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan ja että hän haudattiin ja herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan” (1. Kor. 15:3–4).

Saarnassaan Pisidian Antiokiassa hän laajasti esittää Israelin kansan historian Raamatun mukaan patriarkoista Daavidiin asti, jonka siemenestä Jumala on lupauksensa mukaan herättänyt Jeesuksen Kristuksen Israelin Vapahtajaksi. Sitten Paavali osoittaa monilla Vanhan Testamentin todistuksilla, kuinka juutalaisten menettelyssä Jeesuksen suhteen kaikki täytettiin, mitä kirjoituksissa oli hänestä sanottu. Puheensa hän päättää profeetta Habakukin varoituksella: ”Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hävitkää; sillä teon minä teen teidän päivinänne, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille” (Hab. 1: 5; Ap. t. 13:16–41).

Saarnassaan Ateenassa samoin kuin puolustuspuheessaan kuningas Agrippan edessä pysyi hän samaten kiinteästi Vanhan Testamentin todistuksissa. Kysyipä hän itse kuninkaalta: ”Uskotko, kuningas Agrippa, profeetat?” (Ap. t. 17:22–31; 26:27). Tällaista rohkeata esiintymistä seuratessa tulee ajatelleeksi, mihin on hävinnyt sellainen rohkeus meistä tämän maailman suuruuksien edessä esiinnyttäessä. Voimmeko me sydämemme syvimpänä vakaumuksena sanoa Paavalin kanssa: ”Niin palvelen isieni Jumalaa, että uskon kaikki, mitä on kirjoitettu laissa ja profeetoissa?” (Ap. t. 24:14).

Riittäkööt yllä mainitut näytteet osoittamaan, minkä sijan ja arvon Vanha Testamentti sai apostolisessa julistuksessa. Näemme, että Mooseksen, profeettojen ja psalmien todistukset olivat aina heidän silmiensä edessä, kun oli todistettava Kristuksesta. Että apostolit julistuksessaan paljon vetosivat Raamattuun, osoittaa Bereassa asuneiden jalojen juutalaisten menettely heidän kontrolloidessaan apostolien saarnojen oikeaoppisuutta. ”He ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko niin, kun heille sanottiin.” (Ap. t. 17:11). Kuinkahan monet nykyaikaiset saarnat kestäisivät sellaista koetusta!

Tuure Toivio, Luja sana. Vanhan testamentin arvo Uuden testamentin valossa, s. 20–24. Esitelmä. Suomen Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustannuksella. Helsinki 1924.

Kategoriat
3/2014 Lehdet Luopumus

Älä koskaan totu Kristuksen evankeliumiin

Sakari Korpinen, pastori, TL, Perniö

”Efeson seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo hän, joka pitää niitä seitsemää tähteä oikeassa kädessään, hän, joka käyskelee niiden seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä: Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi; ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden, etkä ole uupunut. Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta. Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisissa.’” (Ilm. 2:1–7)

Vapahtajamme Jeesus Kristus puhuu seurakunnista lampunjalkoina tai lamppuina. Hänen seurakuntiensa keskuudessa loistaa Jumalan sanan valo. On kysymys sisävalaistuksesta, mutta valovoimaa on ulos asti.  Seurakuntalaiset saavat oikeiden alttareiden ja saarnastuolien yhteydessä taivaallista ruokaa ja taivaallista opetusta, että he säilyvät uskossa. Ja tällaiset seurakunnat ja ihmiset toteuttavat tavalla tai toisella pyhän apostolin sanaa: ”Te loistatte niin kuin tähdet, tarjolla pitäessänne elämän sanaa” (Fil 2:15).

Kristus lähettää kirjeensä Efeson seurakunnan enkelille eli pastorille. Todennäköisesti hän oli piispa, jolla oli apunaan useitakin pastoreita. Hänen päätehtävänsä oli Jumalan sanan ja evankeliumin saarnaaminen ja sakramenttien toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaan. Siihen liittyi huolehtiminen, että kaikki pastorit toimivat myös niin. Efeso oli Rooman valtakunnan loistelias kaupunki, neljänneksi suurin. Luemme muualta Uudesta Testamentista, miten vaikeaa olikaan seurakunnan rakentaminen ja pyhän evankeliumin juurruttaminen kansainvälisessä metropolissa. Apostoli Paavali sanoo kyynelin neuvoneensa yksittäin ihmisiä (Ap. t. 20:27–31). Yli kolme vuotta oli apostoli tehnyt siellä töitä ja kouluttanut pastoreita. Timoteus tuli  jatkamaan hänen työtään ja sitten Johannes Jerusalemin hävityksen jälkeen. Sitä, kuka siellä Ilmestyskirjan kirjoittamisen aikaan oli, emme tiedä nimeltä. Efesosta tuli idän kirkon keskus ja siellä pidettiin myös tärkeä kirkolliskokous. Konstantinopoli meni kuitenkin pian kärkeen.

Tämä on Kristuksen seitsemästä lähetyskirjeestä ensimmäinen. ’Kristuksen oikea käsi’ on raamatullinen kuva siitä, miten Jumala vie Kirkkoaan eteenpäin. Emme opeta mitään pönäkkää pappiskeskeisyyttä, mutta näemme Efeson lähetyskirjeestäkin, että pastorit ovat avainasemassa. ’Kristuksen kädessä’ oleminen sisältää myös toisen asian, nimittäin pelastuksen varmuuden, esimerkiksi: ”Minä annan heille iankaikkisen elämän ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni” (Joh 10:28).

  1. Kiitollinen apostoli Paavali

Apostoli Paavalihan oli jo aiemmin kirjoittanut kirjeen Efeson seurakunnalle. Sydämellisen kirjeen alussa kerrotaan: Kun kuulin siitä uskosta, joka teillä on Herrassa Jeesuksessa, ja teidän rakkaudestanne kaikki pyhiä kohtaan, en minäkään lakkaa kiittämästä teidän tähtenne, kun muistelen teitä rukouksissani” (Ef 1:15–16).  Efeson seurakunta uskoi Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen, ja tämä usko vaikutti hedelmää, rakkautta.

Otamme esiin myös pyhän uskomme aivan keskeisiä totuuksia, joita Efeson seurakunta oli oppinut ja jotka apostoli tässä kirjeessä tuo esiin: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef 1:8–9). Seurakunta osasi ehkä unissaankin sanoa tärkeimmän: pelastumme yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden.

Ja vielä kirkko-opillisestikin tärkeä on Ef. 2:19–20: Niin ette ole siis vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus.”  Apostoli ei kannata kymmenien tuhansien ihmisten seurakuntia, vaan hän puhuu ’perheväestä’. Tämä on yksi Raamatun solukkokuvista.

  1. Kristuskin kehuu Efeson seurakuntaa

Vuosia myöhemmin Efeson seurakunnalle Ylösnoussut ja taivaaseen astunut sielujemme Piispa lähettää itse kaksiosaisen pettämättömän piispantarkastuspöytäkirjan. Hän kehuu seurakuntaa. Se on torjunut väärien paimenten tulon seurakuntaan ja näin Jumalan sanan vastaiset opit. Luemme pyhästä Raamatusta jatkuvasti, että Jeesus kävi kovaa rajankäyntiä vääriä opettajia vastaan, ja niin myös hänen apostolinsa ovat käyneet.  Tunnustuskirjamme eivät tunne sääliä sanoessaan eri yhteyksissä ”tämän me hylkäämme”. On vaikeaa oppia tinkimätöntä pysymistä Jumalan sanassa ja kristillistä kärsivällisyyttä ahdistuksissa. Vielä vaikeampaa on sanoa jyrkkä Ei Jumalan sanan vastaisille opeille.  Kärsivällisyys ei merkitse väärien piispojen ja pappien sietämistä ja hengellisen yhteistyön jatkamista ’kun nyt muuta ei nykytilanteessa voida’. Termi ’yhteistyökykyinen’ on aikamme muotisanoja.  Siksi olemme jopa hävenneet ajankohtaisissa kysymyksissä pyhän Raamatun selviä opastuksia. Julkisuuskuvan kiillottaminen tuntuu tärkeämmältä kuin sen tunnustaminen ”mitä kirjoitettu on”.

Kristuksen kirkko kulkee voittosaatossa, mutta ei riemusaatossa. Kristuksen opissa pysyminen merkitsee taistelua. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Tämä koskee niin seurakuntaa kuin yksityistä kristittyä. Mutta Kristuksen evankeliumi, paikalliskirkko tai yksittäinen seurakunta ei menesty, jos emme uskalla sanoa: Tämän me hylkäämme! Se on totuuden tunnustamisen toinen puoli. Se on lausuttava, vaikka siitä seuraisi vainoa. Efesossa uskaltauduttiin tähän.

  1. Eikä sittenkään seurakunta voinut hyvin

Vapahtaja alkaa moittia seurakuntaa kehujen jälkeen ensimmäisen rakkauden hylkäämisestä. He olivat hengellisesti vaarallisessa tilanteessa. Heidän oli tehtävä parannus! Ilmeisesti Herramme ei tarvinnut selittää näille tarkemmin, mikä oli vialla. Heidän piti itse tehdä johtopäätökset.

Olenko hylännyt ”ensimmäisen rakkauden”?  Menen itseeni: Minut on pysäytetty monesti kysymään itseltäni, olenko jotenkin tottunut evankeliumiin?  Kyllähän jo tunnen evankeliumin! Mutta elänkö todella siitä tänäkin päivänä? Iloinen varmuus autuudesta Jeesuksen Kristuksen ansion tähden ei saa viedä itsetyytyväisyyteen tai farisealaisuuteen, vaan yhtenään omistamaan armoa armon päälle. Varmaan Efeson seurakunnan kirkkokahveilla oli puheensorinaa ja iloakin. Mutta Hän, joka näki ja näkee sydämeen, tiesi, ettei siellä iloittu sillä ilolla, joka on syntinsä anteeksisaaneella syntisellä, vaan siellä oli vajottu itsetyytyväisyyden tilaan (Keep smiling!).

Monissa kirjoissa sanotaan, että Efeson seurakunnan usko oli muuttunut ’totena pitämiseksi’. Tämä termi johtaa harhaan. Jos meille jokin asia on ’tosi’, se sävyttää koko elämäämme. Mistä siis oli Efeson seurakunnan ongelmassa kysymys?

Seurakuntakin voi kovista taisteluista selviydyttyään tottua niin, ettei se enää ole nöyrällä mielellä Jumalan sanan edessä. Kuullaan, mutta ei oteta sydämelle. Ei olekaan enää tunnolla tuo Jumalan lasten olotila: olen vaivainen syntinen ja tarvitsen joka hetki täyttä Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa. Tänään on minun turvattava siihen, että minulla on syntien anteeksiantamus omista synneistäni Kristuksen ansion tähden. Tämä on katumuksessa ja uskossa elämistä, se on parannuksessa elämistä. Se on Kristuksen omana, kasteen armossa taivaan tiellä kulkemista.

Minua sävähdytti Norjan TV:n näyttämä filmi Parkinsonin tautia sairastavasta piispa Börre Knudsenista. Hän kuolikin aika pian tuon filmin näyttämisen jälkeen. Filmissä näytetään piispan ja piispattaren aamuhartaus. Piispa veisaa tuttua virttä ulkoa ja aloittaa rukouksen: ’Minä vaivainen syntinen ihminen…’

Ensi rakkauden väljähtyminen on yksi vaarallisimmista Perkeleen keksinnöistä.  Se on salakavalaa. Näemme, että hengellinen sairaus alkoi kuin syöpä jäytää Efeson seurakuntaa, kunnes se kuoli. Turisteille näytetään tänään kivikasoja.

  1. Sielujemme piispa tietää elvytystoimenpiteet

Seurakunnan tuli palauttaa ensiksikin alkuajat mieliin. Siellä oli n. 40 vuotta sitten kastettuja seurakunnan jäseniä.  Kun myöhemmin sanotaan Ilm. 3:3: ”Muista siis, mitä olet saanut”, se pätee aina ja kaikkialla. Mitä Sinä olet siis saanut? Mene nyt läpi uskonkappaleita selityksineen: Kristus on lunastanut Sinut kadotetun ja tuomitun ihmisen omalla verellään. Sinut on pyhässä kasteessa, uudestisyntymisen pesossa otettu Kristuksen omaksi ja Sinulle on julistettu ja julistetaan nytkin täysi syntien anteeksiantamus! Moni on saanut elää suuren luopumuksen ja kansankirkkomme hengellisen rappion keskellä kuitenkin oikeiden saarnastuolien ja oikeiden alttareiden yhteydessä, josta on saanut hengellistä ruokaa. Sinulla on ehkä jo moniakin uskonystäviä. Ehkä olet saanut kokea myös rukousvastauksia? Tämä tosin on alue, josta puhumme mieluummin arasti. Ei ainakaan rehennellen.

  1. Tarvitsemme myös uhkauksen herättämää pelkoa

Efeson seurakunnan saama kirje päättyy: ”Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen joka voittaa minä annan syödä elämän puusta, joka on paratiisissa” (Ilm. 2:7).

Professori Jukka Thurenin Ilmestyskirjan selitysteoksessa sanotaan jotakin tärkeää Efeson seurakunnan lähetyskirjeen lopusta: Jumalan ”Pyhä Henki auttaa heikkoja myös uhkauksen herättämällä pelolla ja palkinnon toivolla, ei yksin muistuttamalla siitä, kehen he uskovat ja kuinka he ovat häntä rakastaneet”. Tarvitaan siis myös pysäyttävää uhkausta!

Kuka siis voittaa? Me voitamme Herrassa! Ja siksi veisaamme Lutherin opettamina:

”Nyt siihen, mitä anomme, uskossa aamen sanomme luottaen, että kuulet sen, nimessä Herran Jeesuksen. Ylistys, kiitos, kunnia sinulle, Isä taivaassa!”

Kesän päätösseurat Lindilässä 30.8.2014

 

 

 

 

Kategoriat
3/2014 Lehdet

Jaakobin lapset ja vaurastuminen (1. Moos. 30)

Paul Kretzmann, USA

Bilhan ja Silpan lapset

30:1: ”Kun Raakel näki, ettei hän synnyttänyt Jaakobille, kadehti hän sisartaan ja sanoi Jaakobille: ’Hanki minulle lapsia, muuten minä kuolen’.” Hedelmättömyyttä pidettiin Vanhassa testamentissa Jumalan erityisenä rangaistuksena ja kirouksena varsinkin patriarkkojen (kantaisien) perheissä. Näiden tapauksessa Messiaan kaipaus lisäsi halua saada lapsia. Kun siis Raakel näki sisarensa Leean synnyttävän pojan toisensa jälkeen, tuli hän täyteen kateutta ja kärsimättömyyttä. Hän selvästikin uskoi, että kaikki hänen rukouksensa jälkeläisen saamisesta olivat turhia. Tämä selittää hänen kiukun purkauksensa. Se sai hänet lausumaan, että hän kuolisi masennuksesta ja surusta, ellei Jaakob onnistuisi hankkimaan hänelle lapsia.

30:2: ”Niin Jaakob vihastui Raakeliin ja sanoi: ’Minäkö olen Jumala, joka on kieltänyt sinulta kohdun hedelmän?’” Raakel ansaitsi täysin Jaakobin ankaran moitteen: ”Minäkö olen Jumala, joka on kieltänyt sinulta kohdun hedelmän?” Mitä Jaakobin omaan voimaan tuli, hän oli voimaton. Luultavasti hän, samoin kuin Raakel, ei myöskään turvautunut kylliksi rukoukseen voimana, joka valloittaa Jumalan sydämen.

30:3: ”Mutta Raakel sanoi: ’Tässä on orjattareni Bilha; yhdy häneen, että hän synnyttäisi minun helmaani ja minäkin siten saisin lapsia hänestä’.” Tämä ei ollut uskon tapa vaan lihan keino: Raakelin orjattaren lapset kuuluisivat tämän emännälle ja sitäkin enemmän, jos Jaakob – Raakelin ehdotuksesta – olisi heidän isänsä.

30:4: ”Ja hän antoi hänelle orjattarensa Bilhan vaimoksi ja Jaakob yhtyi häneen.” Jaakobin oma mielentila ajatellen hänen suosikkivaimonsa hedelmättömyyttä ja omaa ikääntymistään – hän oli nyt lähes yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen – sai Jaakobin suostumaan vaimonsa suunnitelmaan.

30:5–6: ”Ja Bilha tuli raskaaksi ja synnytti Jaakobille pojan. 6 Niin Raakel sanoi: ’Jumala hankki minulle oikeuden, ja hän kuuli minun ääneni ja antoi minulle pojan’. Sen tähden hän antoi hänelle nimen Daan (tuomari).” Raakel siis piti tilannetta itsensä ja sisarensa välisenä kiistana, jossa Jumala oli nyt pannut syrjään vääryyden antaessaan hänelle pojan Raakelin edustajan välityksellä.

30:7–8: ”Ja Bilha, Raakelin orjatar, tuli jälleen raskaaksi ja synnytti Jaakobille toisen pojan. 8 Niin Raakel sanoi: ’Jumalan taisteluja minä olen taistellut sisareni kanssa ja olen voittanut’. Ja hän antoi hänelle nimen Naftali.” Raakel oli onnistunut saamaan myös tämän pojan kamppailtuaan Leean, niin vieläpä itse Jumalan kanssa. Hänen sanansa osoittavat kaipuuta olla osallinen patriarkaalisesta siunauksesta, vaikkakin siinä, mitä hän sanoo, on vielä tietty määrä itsepäisyyttä.

30:9: ”Kun Leea näki lakanneensa synnyttämästä, otti hän orjattarensa Silpan ja antoi hänet Jaakobille vaimoksi.” Siten hän seurasi sisarensa esimerkkiä. Tästä asiasta oli nyt tulossa varsinaisesti lihallinen kamppailu.

30:10–11: ”Ja Silpa, Leean orjatar, synnytti Jaakobille pojan. Niin Leea sanoi: ’Onneksi!’ Ja hän antoi hänelle nimen Gaad (hyvä onni).”  Hän katsoi, että tämän pojan syntymä oli hänelle onnekas tapahtuma.

30:12: ”Ja Silpa, Leean orjatar, synnytti Jaakobille toisen pojan. 13 Niin Leea sanoi: ’Onnellista minua! Niin, naiset ylistävät minua onnelliseksi.’ Ja hän antoi hänelle nimen Asser (onnellinen).” Hän uskoi, että tyttäret, naiset – olivat he missä tahansa – pitäisivät häntä onnekkaana, kun hän oli synnyttänyt miehelleen kuusi poikaa. Näyttää siltä, että Leea ei tähän aikaan ottanut laskelmissaan huomioon Herran siunausta. Kyseessä oli yksinkertaisesti hänen ja Raakelin välinen kilpailu.

 

Leean viimeiset lapset

30:14: ”Mutta Ruuben meni kerran ulos nisunleikkuun aikana ja löysi lemmenmarjoja vainiolta ja toi ne äidillensä Leealle.” Pikku Ruuben, joka oli tuohon aikaan neljän tai viiden vuoden ikäinen, löysi vainiolta lemmenmarjoja. Nämä marjat ovat keltaisia ja niissä on voimakas, hyvä tuoksu. Ne ovat suunnilleen muskottipähkinän kokoisia. Lemmenmarjojen uskottiin edistävän hedelmällisyyttä ja sopivan lemmenjuomaksi. ”Niin Raakel sanoi Leealle: ’Anna minulle poikasi lemmenmarjoja’.” Tämä osoittaa, mihin pisteeseen näiden kahden naisen välinen kateus oli kasvanut, kun he turvautuivat jopa tuollaisiin luuloteltuihin lääkkeisiin.

30:15: ”Leea vastasi hänelle: ’Eikö riitä, että olet vienyt minulta mieheni, koska tahdot ottaa vielä poikani lemmenmarjatkin?’ Siten Leea kärsi siitä tunteesta, että häntä ei rakastettu tai että häntä vain siedettiin vaimona. Raakel sanoi: ’Olkoon, maatkoon hän tämän yön sinun kanssasi, kunhan saan poikasi lemmenmarjat’.” Kaupan ehdot olivat siis nämä: Raakelin tuli saada lemmenmarjat ja hän vuorostaan luovutti Jaakobin Leealle tämän kerran.

30:16: Kun Jaakob illalla palasi vainiolta, meni Leea häntä vastaan ja sanoi: ’Minun luokseni sinun on tultava, sillä minä olen ostanut sinut poikani lemmenmarjoilla’.” Näin Leea piti kiinni siitä, mitä hänelle oli luvattu. ”Ja hän makasi sen yön hänen kanssaan. 17 Ja Jumala kuuli Leeaa, ja Leea tuli raskaaksi ja synnytti Jaakobille viidennen pojan.” Lemmenmarjat eivät siis sinänsä, luonnonlääkkeenä, vaikuttaneet hedelmällisyyttä, vaan Herran, luomakunnan Jumalan siunaus sen vaikutti.

30:18 ”Niin Leea sanoi: ’Jumala on palkinnut minulle sen, että annoin orjattareni miehelleni’. Ja hän antoi hänelle nimen Isaskar (hän joka tuo palkinnon). Hän uskoi, että tämä poika oli Jumalan palkinto hänelle siitä, että hän oli antanut orjattarensa miehelleen.

30:19: Ja Leea tuli jälleen raskaaksi ja synnytti Jaakobille kuudennen pojan. 20 Silloin Leea sanoi: ’Jumala on antanut minulle hyvän lahjan. Nyt mieheni on asuva minun luonani, sillä minä olen synnyttänyt hänelle kuusi poikaa.’ Ja hän antoi hänelle nimen Sebulon (asuminen).” Tämä yksityiskohtainen kertomus Jaakobin ja hänen vaimojensa välisistä hyvin intiimeistä suhteista osoittaa heidän luontojensa heikkouden ja syntisyyden. Heidän sydämiään ei silti täyttänyt pelkkä lihallinen halu ja kateus, vaan heillä oli aina mielessään – enemmän tai vähemmän selvästi – Messiasta koskeva lupaus ja sen merkitys.

30:21: ”Sitten hän synnytti tyttären ja antoi hänelle nimen Diina.” Tämä on mainittu tässä sen vuoksi, mitä Dinalle myöhemmin tapahtui (1. Moos. 34).

 

Joosefin syntymä

30:22: Mutta Jumala muisti Raakeliakin, ja Jumala kuuli häntä ja avasi hänen kohtunsa.” Näyttää siltä, että kun kaikki hänen suunnitelmansa ja sotajuonensa epäonnistuivat, hän kääntyi Jumalan puoleen rukoillen palavasti ja kärsivällisesti. Herra vastasi hänelle ja poisti hänen hedelmättömyytensä.

30:23: ”Niin hän tuli raskaaksi ja synnytti pojan ja sanoi: ’Jumala on ottanut pois minun häpeäni’. 24 Ja hän antoi hänelle nimen Joosef (hän lisää), sanoen: ’Herra antakoon minulle vielä toisen pojan’.” Ottaessaan Raakelilta pois hänen hedelmättömyydestään koituneen moitteen Herra oli vahvistanut hänen toivoaan siitä, että hän antaisi tälle toisen pojan. Tämä toive toteutui myöhemmin (1. Moos. 35:16–18). On epäilemättä oikein olettaa tätä seuraavasta kertomuksesta, että Jaakobin yksitoista lasta, Ruubenista Joosefiin, syntyivät hänen avioitumistaan seuraavien seitsemän vuoden aikana. Nämä lapset eivät syntyneet täsmälleen kerrotussa aikajärjestyksessä, mutta siten, että Leea synnytti neljä poikaansa neljän ensimmäisen vuoden aikana. Daan ja Naftali syntyivät luultavasti myös tänä aikana. Silpan lapset syntyivät välittömästi sen jälkeen, kun Leea itse taas tuli äidiksi kuudentena ja seitsemäntenä vuotena. Joosef syntyi suunnilleen seitsemännen vuoden lopussa, kun Jaakob oli yhdeksänkymmenen yhden vuoden ikäinen. Koko kertomus osoittaa, että Herran pelko tekee kodista todellisesti onnellisen. Uskovat luottavat näet saavansa Herralta kaikki hyvät lahjat ja ottavat ne kiitollisina vastaan hänen kädestään.

 

Laabanin ja Jaakobin välinen sopimus

30:25: ”Ja kun Raakel oli synnyttänyt Joosefin, sanoi Jaakob Laabanille: ’Päästä minut menemään kotiini ja omaan maahani’.” Neljätoista Jaakobin palvelusvuotta olivat nyt tulleet päätökseen. Koska hän ei pitänyt Mesopotamiaa kotinaan vaan vieraana maana, halusi hän palata takaisin omaan maahansa, Kanaaniin. Sen vuoksi hän pyysi Laabanilta lupaa lähteä.

30:26: ”Anna minulle vaimoni ja lapseni, joiden vuoksi olen sinua palvellut, mennäkseni pois; sillä tiedäthän itse, kuinka olen sinua palvellut.” Laabanin täytyi myöntää Jaakobin uskollisuus kaikessa hänen työssään, erityisesti koska kauppa oli ollut hänelle tähän saakka hyvin edullinen.

30:27: ”Laaban vastasi hänelle: ’Jospa saisin armon silmiesi edessä! Merkkini ilmoittavat, että Herra sinun tähtesi on siunannut minua.’” Laaban ilmaisi pyyntönsä mitä kohteliaimmin sanoin, vaikka hänellä oli ainoastaan itsekkäitä syitä pyytää Jaakobia jäämään.

30:28: ”Ja hän sanoi vielä: ’Määrää palkka, joka minun on sinulle maksettava, niin minä sen annan’.” Näyttää siltä kuin hän taipuisi ehdoitta mihin tahansa vaatimukseen, jonka Jaakob ehkä esittäisi, mutta todellisuudessa hän perusti laskelmointinsa Jaakobin halukkuuden ja nöyryyden varaan.

30:29–30: ”Hän vastasi hänelle: ?’Itsehän tiedät, kuinka minä olen sinua palvellut ja millaiseksi karjasi on tullut minun hoidossani. 30 Sillä vähän sinulla oli ennen minun tuloani, mutta sitten se on karttunut suureksi, ja Herra on siunannut sinua, missä vain minä liikuin. Mutta milloin saan ruveta tekemään työtä minäkin oman perheeni hyväksi?’” Näissä sanoissa oli selvä vihje Laabanille siitä, että tämän kannattaisi tehdä Jaakobista itsenäinen karjataloudessa. Mutta Laaban toisti kysymyksensä.

30:31: ”Hän vastasi: ’Mitä minun on sinulle annettava?’ Jaakob sanoi: ’Ei sinun tarvitse antaa minulle mitään. Jos myönnät minulle tämän, niin minä yhä edelleen paimennan ja vartioitsen sinun laumojasi’.” Nyt pantiin oveluus oveluutta vastaan. Jaakob näet kieltäytyi luottamasta Laabanin anteliaisuuteen, sillä hän oli oppinut tuntemaan enonsa luonteen.

30:32: ”’Minä tarkastan tänään kaiken laumasi; erota siitä pois kaikki pilkulliset ja kirjavat lampaat sekä karitsoista kaikki mustat ja vuohista kirjavat ja pilkulliset. Ja minun palkkani on sitten oleva tämä.’ Tämän sopimuksen ehdot perustuivat siihen seikkaan, että idässä vuohet ovat yleensä mustia tai tumman ruskeita, harvoin valkoisia tai sellaisia, joissa on valkoisia pilkkuja. Lampaat sitä vastoin ovat yleensä valkoisia, harvoin mustia tai pilkullisia. Ehdotus näytti siitä syystä olevan hyvin yksipuolinen Laabanin eduksi.

 

30:33: ”’Ja siinä minun rehellisyyteni tulee toteennäytetyksi: kun vasta tulet omin silmin katsomaan minun palkkaani, niin kaikki vuohet, jotka eivät ole pilkullisia eivätkä kirjavia, ja kaikki karitsat, jotka eivät ole mustia, katsottakoon minun varastamikseni.’” Jos Laaban milloin tahansa löytäisi hänen laumoistaan sellaisia eläimiä, jotka eivät vastanneet tätä kuvausta, hän saisi syyttää Jaakobia varkaudesta.

30:34–35: ”Laaban vastasi: ’Hyvä, olkoon, niin kuin olet puhunut’.” Hän oli täysin tyytyväinen tähän suunnitelmaan, joka näytti täysin suosivan häntä. 35 ”Ja samana päivänä hän erotti pois juovikkaat ja kirjavat vuohipukit ja kaikki pilkulliset ja kirjavat vuohet – kaikki, joissa oli jotakin valkoista – sekä kaikki mustat karitsat ja jätti ne poikiensa hoitoon.” Laaban ryhtyi kaikkiin ajateltavissa oleviin varotoimiin. Hän valvoi itse henkilökohtaisesti kaikkien tummien ja pilkullisten lampaiden sekä valkoisten ja pilkullisten vuohien poistamisen.

30:36: ”Ja hän asetti niin, että oli kolmen päivän välimatka hänen ja Jaakobin välillä; ja Jaakob paimensi Laabanin muuta karjaa.” Asettamalla omat poikansa vastaamaan hänen laumoistaan ja erottamalla laumat hyvin kauas toisistaan Laaban ajatteli laittaneensa tehokkaasti Jaakobin kunnianhimon aisoihin. Kaikessa tässä Laaban osoitti olevansa itsekäs ja ahne mies, joka hyödynsi kaikki mahdolliset keinot minimoidakseen Jaakobin palkan.

 

Jaakobin suuri vauraus

30:37: ”Mutta Jaakob otti itselleen tuoreita haavan, mantelipuun ja plataanin oksia ja kuori niihin valkeita juovia, paljastaen oksien valkoisen rungon.” Koska itäisten puiden, mantelipuun tai vaahteran, kaarna on tumman väristä samalla kun niiden puuaines on häikäisevän valkoista, soveltuvat ne erittäin hyvin tähän tarkoitukseen.

30:38: ”Ja kuorimansa oksat hän pani eläinten eteen vesikaukaloihin eli juoma-astioihin, joista ne tulivat juomaan; ja ne olivat kiimallaan tullessansa juomaan.” Vaikutelma, jonka eläinten kiimallaan ollessaan oli määrä saada, tuli olla niin äkillinen, syvä ja kestävä, että se vaikuttaisi niiden jälkeläisten väriin.

30:39: ”Ja eläimet pariutuivat oksien edessä ja synnyttivät juovikkaita, pilkullisia ja kirjavia karitsoita.” Jaakobin suunnitelma toimi hienosti. Se sai hänen laumansa kasvamaan hyvin nopeasti.

30:40: Sitten Jaakob erotti karitsat; ja hän asetti eläinten päät niihin päin, jotka olivat pilkullisia, ja kaikkiin niihin päin, jotka olivat mustia Laabanin laumassa; siten hän hankki itselleen eri laumansa eikä päästänyt niitä Laabanin laumaan.” Tällä toisella juonella mustat vuohet ja valkoiset lampaat pidettiin aina erillään eikä mikään niiden omassa laumassa kiinnittänyt niiden huomiota. Sitä vastoin täplikkäät ja pilkulliset eläimet oli selvästi määrätty tekemään vaikutus eläimiin niiden lisääntymisaikana.

30:41: ”Ja joka kerta kun voimakkaat eläimet olivat kiimallaan, pani Jaakob oksat eläinten silmien eteen vesikaukaloihin, niin että ne pariutuivat oksien edessä.” Tämä tapahtui keväällä sillä syksyllä syntyneitä lampaita ja kilejä pidettiin vahvempina ja parempina.

30:42: ”Mutta heikkojen eläinten eteen hän ei niitä pannut. Niin joutuivat heikot Laabanille ja voimakkaat Jaakobille.” Näin Jaakobin onnistui – Jumalan siunauksella (1. Moos. 31:12) – hankkia osa niistä palkoista, jotka niin runsaina kuuluivat hänelle monien vuosien uskollisesta palveluksesta. Hän käytti kaikkea liikemiehen älyään lyödessään ahneen enonsa tämän omassa pelissä, mutta samalla hän piti sanansa, ettei hän ominut itselleen yhtään eläintä, joka ei hänelle kuulunut.

30:43: ”Ja siten mies tuli ylen rikkaaksi; hän sai paljon pikkukarjaa sekä palvelijattaria, palvelijoita, kameleja ja aaseja.” Jumalan siunauksesta hän hankki kaiken tämän seuraavien kuuden vuoden aikana. Ilman Jumalan siunausta rikkaus on kirous.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2014 Lehdet Saarna

Meidän Veljemme istuu Jumalan oikealla puolella

Börre Knudsen, piispa, Norja

 

Julkaisemme hiljattain edesmenneen piispa Börre Knudsenin muistoa kunnioittaen hänen saarnansa, jonka hän piti vierailleensa Suomessa vuonna 1998. Teksti on julkaistu aiemmin Concordiassa.  

 

”Kun nyt Herra Jeesus oli puhunut heille, otettiin hänet ylös taivaaseen, ja hän istui Jumalan oikealle puolelle” (Mark. 16:19)

 

Rukous: Pyhä Isä, pyhitä meidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.

 

Rakas Kristuksen seurakunta, te, jotka olette Kristuksen ruumis, jokainen teistä, joka on Kristuksen jäsen. Tänään juhlimme suurta iloa. Juhlimme lihamme ja veremme kirkastamista Kristuksessa. Tämä ruumis, jonka Kristus otti äidiltään Marialta, joka riippui ristillä puuhun naulittuna ja joka laskettiin hautaan – tämä ruumis on nyt kohotettu ylös Jumalan tykö. Meidän lihamme ja veremme on kohotettu Jumalan tykö. Meidän lihamme ja veremme on ikuisiksi ajoiksi yhdistynyt Jumalan kanssa. Kyse ei ole ainoastaan Kristuksen kirkastamisesta. Kyse on myös meidän kirkastamisemme hänen kanssaan, kuten Paavali sanoo: ”teidän elämämme on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa” (Kol. 3:3–4)

 

On suuri salaisuus, että meidän inhimillinen luontomme istuu Jumalan oikealla kädellä ja on osallinen Jumalan kunniasta ja kirkkaudesta. Meidän oma veljemme, Jeesus Kristus, Hän, joka kuoli meidän edestämme, istuu nyt kaiken kosmisen vallan ja voiman keskuksessa, sen vallan, joka johtaa kaikkea, ja tällä kaikkivaltiaalla voimalla on inhimilliset kasvot. Sillä on Jeesuksen Kristuksen kasvot. Kyseessä on kaikkivoipaisuus, jolla on ihmisen kasvot.

Meidän koko tulevaisuutemme on noissa käsissä, joissa on haavat ja jotka olivat ristiinnaulitut. Näissä käsissä, joissa on ristiinnaulitsemisen merkit, on kaiken ohjakset, ja hän (Kristus) myöskin tietää tulevaisuuden. Sillä tulevaisuudella on Hänen kasvonsa. Hän on myös se, joka on tuleva.

 

Mielestäni on hyvin tärkeää, että muistutamme itseämme tästä salaisuudesta ja voimme mennä siihen syvemmällekin. Jeesuksella, joka on Isän oikealla puolella, on viisi haavaa. Ne ovat hänen käsissään, kyljessään ja jaloissaan. Olen varma, että Hän kantaa näitä haavoja halki kaiken iankaikkisuuden. Kuten Luther sanoo, Hän näyttää haavojaan Isälleen ja joka hetki muistuttaa häntä uhristaan. Tämä on osa Hänen virkaansa Jumalan oikealla puolella. Mutta Hän kantaa vielä toistakin haavaa keskellä ruumistaan.

 

Nuo viisi edellistä haavaa olivat sellaisia, jotka meidän vihamme antoi Hänelle, kun me tapoimme Hänet, sillä me olemme kaikki Kristuksen murhaajia. Mutta tämän viimeisen haavan antoi Hänen äitinsä. Se on toisenlainen symboli. Puhun navasta keskellä Hänen ruumistaan. Se sitoo Hänet meihin eräänlaisessa iankaikkisessa solidaarisuudessa. Ajattelen, että Kristuksen napa on ikään kuin iankaikkisesti loistava timantti, joka kertoo Jumalalle, että Hän on yksi meistä. Hänkin on ollut pienokainen, joka oli vasten äitinsä rintaa.

 

Hän ei pudonnut taivaasta, niin että Hän yhtäkkiä vain oli keskellämme, vaan Hän tuli meidän luoksemme samalla tavalla kuin jokainen lapsi tulee tänne maailmaan. Hän ei ollut yksi meistä ainoastaan ristillä, vaan Hän oli yksi meistä aivan alusta saakka, sikiämisestä saakka, ja samalla hän oli yhtä Jumalan kanssa. Tämä on inkarnaation, lihaantulon, suuri salaisuus. Tavallaan se on salaisuus Kristuksesta Jumalan oikealla puolella, sillä jo Kristuksen sikiämisessä meidän inhimillinen luontomme kohotettiin ylös Jumalan tykö. Tässä vastasiinneessä ihmisessä oli jo kaikki. Jumala ja ihminen olivat Hänessä yhdistyneinä tässä persoonallisessa yhtymyksessä. Hän oli persoona alusta alkaen.

 

Muistattehan kertomuksen Johanneksesta ja Jeesuksesta, jotka molemmat olivat äitinsä kohdussa. Jeesus oli vastasiinnyt pieni ihmisenalku, ja tuo profeetta oli kuuden kuukauden ikäinen äitinsä kohdussa eikä kukaan voinut tuntea Jeesusta silloin – Hänen oma äitinsä ei Häntä tuntenut. Hän oli aivan liian kätkettynä. Mutta tuo profeetta (Johannes Kastaja) tunsi Hänet, ja sinä hetkenä, kun Hänen äitinsä meni Elisabetin kotiin ja tervehti Elisabetia rauhan sanoilla, Johannes alkoi karkeloida äitinsä kohdussa. Hän karkeloi kuin Daavid liiton arkin edessä. Hän profetoi äidilleen, ei sanoilla, mutta koko ruumiillaan ja Hänen äitinsä ymmärsi tuon profetian: ”Siunattu sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”

 

Näin syvällisesti on Kristus yhdistynyt meidän kanssamme. Tällainen solidaarisuus Hänellä on jokaista vastasiinnyttä äidin kohdussa olevaa lasta kohtaan, kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme ihmiseksi ja myös sellaista pientä ihmisenalkua kohtaa, jota me emme edes sano ihmiseksi, koska se on niin pieni – sellaiset pienet ihmisolennot me luulemme voivamme poistaa, koska ne eivät muka ole persoonia. Myös tällaiset pienet ihmisenalut ovat Hänen veljiään ja sisariaan, koska Kristuskin oli olemassa aivan sikiämisestä alkaen, alusta alkaen, Jumalana ja ihmisenä, ja profeetta tunsi Hänet.

 

Niinpä tämä ei ole ainoastaan kertomus Jumalasta, vaan se on kertomus, joka valaisee koko inhimillistä olemassaoloa, meidän iankaikkista arvoamme. Siitä lähtien kun tunnemme Kristuksen jo Hänen äitinsä kohdussa, me saamme kuin uudet silmät ja voimme nähdä Hänen äitinsä kohdun syvään pimeyteen. Voimme nähdä, hyvät veljet ja sisaret, näissä pienissä ihmisenaluissa – jotka tälle maailmalle ovat roskaa – veljemme ja sisaremme, ja tuo Kristuksen napa loistaa ikään kuin timanttina halki iankaikkisuuden.

 

Hän julistaa tällä siteellä keskellä ruumistaan, että me kaikki olemme Hänen veljiään ja sisariaan. Ja sitten Hän sanoo: ”Minkä te olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle näistä pienistä” – Hän puhuu meistä kaikista, myös noista pienistä äitiensä kohdussa. ”Minäkin olen ollut yksi heistä”, Hän sanoo, “ja mitä te olette heille tehneet, sen te olette tehneet minulle. Se on myös osa minun ristiäni. Tätä haavaa minä kannan todistuksena heistä.” Ja myös tällä tavalla meidän inhimillinen luontomme on kirkastettu. Näemme itsemme sellaisena kuin Jumala meidät näkee, kaikkien syntiemme kautta, kaikkien pahojen tekojemme kautta, jotka olemme tehneet. Hän näkee omaan kuvaansa, siihen iankaikkiseen kuvaan, jota me kannamme ja jota Hän rakastaa ja jonka Hän haluaa lunastaa. Me olemme Hänelle niin tärkeitä. Jokainen on Hänelle niin tärkeä, että Hän haluaa antaa oman elämänsä meidän edestämme Poikansa kautta. Me olemme lunastetut Jumalan verellä.

 

Syntinsä tunteminen ei ole itsensä halveksimista vaan sen tuntemista, mitä minä olen tehnyt omaa jumalallista arvoani vastaan. Kun näet Kristuksen ristillä, tämän Jumalan kunniakkaan Pojan, meidän vihamme ristiinnaulitsemana, niin näe siinä eräällä tavalla myös kuva siitä, mitä olet tehnyt itsellesi, mitä olet tehnyt Jumalalle syntiesi kautta. Sillä sinä olet luotu Jumalan kuvaksi, mutta sitten sinusta on tullutkin langenneen enkelin, perkeleen, kuva. Olet antanut tämän Jumalan kunnian temppelin epäpyhien henkien omaksi ja tällä tavalla olet tehnyt syntiä itse pyhää Jumalaa vastaan, koska Hän samaistaa itsensä kuvansa kanssa. Se on näin ollen kauhea pyhäinhäväistys. Jokainen synti on synti itse Jumalaa vastaan.

 

Me olemme veitsenterällä. Kristuksessa ristillä sinä näet, mitä syntisi on tehnyt Jumalan kuvalle, sillä Hän on Jumalan kuva, joka on ilmestynyt keskuuteemme ja ristillä Hän ensinnäkin paljastaa syntimme. Mutta toisaalta se on myös kuva siitä, miten Jumala ikään kuin menee meidän syntiimme ja Hän itse ottaa vastuun siitä. Hän ikään kuin nielee tai tuhoaa sen. Hän maksaa synnistä hinnan. Jotain kauheaa tapahtuu ja vain yksi mies tietää, millaista se oli Jumalalle. Tarkoitan Aabrahamia, uskon isää. Häntä kutsuttiin Jumalan ystäväksi. Hän tiesi Jumalan tuntemukset sillä kun hän yritti kulkea Jumalan tietä, niin silloin Jumala tavallaan johdatti hänet salaisuuteensa, kun Hän käski Aabrahamin uhrata oma poikansa Moorian vuorella. Tämä oli ilmestys. Aabrahamin piti tulla tuntemaan Jumalan mieli ja Jumalan suru, Jumalan, Isän, kärsimys, kun Hän antoi Poikansa tässä kauheassa ristin uhrissa.

 

Ainoa tosi ylimmäinen pappi on Jumala itse. Tekninen termi papille Vanhassa testamentissa on tämä: papit, jotka uhraavat Isänsä sijasta. Kristus sanoo: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän”(Joh. 14:9). Tuossa kauheassa ristin uhrissa me voimme tuntea Isän sydämen. Me tiedämme, kuinka suuresti Hän rakasti meitä. Me tiedämme, kuinka suuresti Hän rakastaa meitä nyt. Ja nyt meidän lihamme ja veremme istuu Jumalan oikealla puolella. Hän ei sano vain iankaikkiselle Pojalleen, vaan meidän veljellemme, jolla on ristin haavat: ”Sinä olet minun rakas Poikani.” Ja näin Hänen kauttaan Hän sanoo nuo sanat myös meille, jotka olemme kastetut tähän salaisuuteen, Hänen ruumiinaan, Hänen jäseninään.

 

Olemme saaneet uudet silmät. Toivon, että meillä on uudet silmät, Kristuksen silmät, niin että voimme nähdä Jumalan rakkaudella jokaisen miehen ja jokaisen naisen, nähdä heidät sillä rakkaudella, joka ilmoitettiin ristillä, sillä rakkaudella, joka huusi: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tuo rakkaus näkee Jumalan kuvan jokaisessa miehessä ja naisessa, jopa syntymättömissä lapsissa. Tämä on suuri salaisuus, että meidän oma luontomme on kohotettu ylös Jumalan tykö. Se ei ole ainoastaan hengellinen asia, kuten me ajattelemme hengellisistä asioista. Jokainen solu ruumiissamme on yhdistetty Kristukseen Jumalan oikealla puolella. Tämä salaisuus on ikään kuin laulu minun lihassani ja veressäni. Se on ikään kuin näkymätön side tai köysi minun ruumiistani Jumalan oikealle puolelle. Jokainen soluni iloitsee, koska myös tämä minun ruumiini on kätkettynä tähän salaisuuteen Kristuksen kanssa Jumalassa. Ja tämä ruumis tietää tässä hengessä, että se kohotetaan kerran konkreettisesti, fyysisesti, taivaaseen. Lihani on nouseva ylös haudasta. Aamen!

 

Missä on Isän oikea puoli? Me tiedämme että Jumala on meitä lähempänä kuin me itse olemme? Hän, joka istuu Jumalan oikealla puolella, on kaikkialla läsnä oleva Jumala. Hän ei ole lainkaan poissa. Hän asuu jumalallisessa läheisyydessä eikä Hän ole meitä läsnä vain sillä tavalla, vaan Hän tulee meitä lähelle sanassaan. Hän tulee meitä lähelle alttarin sakramentissa. Hänen lihansa ja verensä, joka on Isän Jumalan oikealla puolella, tulee meidän osaksemme pyhässä ehtoollisessa. Uskossa olemme täällä jo uskon taivaassa. Olemme Jumalan läheisyydessä sillä meillä on kaikilla pääsy Isän tykö yhdessä Hengessä. Evankeliumin läheisyydessä olemme Jumalan läheisyydessä. Tämä on tarpeeksi. Tätä läheisyyttä me saamme aina kokea ja kohdata leivässä ja viinissä, Hänen ruumiissaan ja veressään. Aamen.

 

Saarna Pyhän Sydämen kappelissa, Helsingissä 21.5.1998

Kategoriat
3/2014 Kotiinkutsu Lehdet

Piispa Börre Knudsen on saanut kotiinkutsun.

Halvar Sandell ja Sakari Korpinen

Piispa Börre Knudsen nukkui kuolon uneen sunnuntaina 17.8.2014 rauhallisesti uskossa Kristukseen omassa kodissaan Balsfjordissa, Pohjois-Norjassa. Hän oli syntynyt 24.8.1937.

Kirkkoherrana ollessaan Börre Knudsen tuli Norjassa puhjenneen kirkkotaistelun yhdeksi johtohenkilöksi. Valtiokirkon opin muututtua Knudsen valittiin ja vihittiin piispaksi 1997. Näin hänestä tuli Ruotsissa myöhemmin perustetun Missionsprovinsenin ja Suomen ev.lut. lähetyshiippakunnan esikuva ja esitaistelija.

Börre Knudsenin isä Rolf Knudsen oli myös pappi. Hänet pidätettiin Saksan Kolmannen Valtakunnan Norjan miehityksen aikana vastustaessaan natsien oppeja. Niinpä hän joutui luopumaan silloisten viranomaisten toimesta pappisvirasta.

Börre Knudsen sai pappisvihkimyksen Bergenissä 1967 ja tuli 1968 Pohjois-Norjaan Balsfjordiin, missä hän palveli koko elämänsä ajan, alkaen vuodesta 1971. Kun uusi, täysin liberaali aborttilaki astui voimaan vuonna 1978, Knudsen luopui Norjan kirkon valtiollisesta osasta virassaan, mutta hoiti hengellisen puolen seurakunnan pyynnöstä. Hän jäi täten ilman valtion palkkaa. Nimittäin Norjassa papit olivat täysin valtion virkamiehiä eivätkä, kuten Ruotsissa ja Suomessa, kirkon omilla verorahoilla palkattuja. Vuonna 1980 kirkkoministeri teki kantelun Knudsenista, mutta alimmassa oikeusasteessa Knudsen vapautettiin syytteistä. Tuomioistuin totesi, että aborttilaki ei ollut sopusoinnussa evankelis-luterilaisen uskonnon kanssa ja siksi kantelu oli ristiriidassa Norjan perustuslain §2:n kanssa. Mutta ylimmissä oikeusasteissa Knudsen hävisi ja häneltä evättiin kokonaan oikeus toimia kirkkoherrana. Lopullinen päätös tuli voimaan 1985.

Vuonna 1995 alkoi suuri homokeskustelu Norjan kirkossa. Siihen aikaan enemmistö Norjan kirkon piispoista vastusti vielä epäraamatullisia homosuhteita. Tromsön silloinen piispa Steinholt edusti liberaalivähemmistöä. Tällöin neljä tämän hiippakunnan pappia sanoutui irti Steinholtin kaitsennasta ja pyysi vaihtoehtoista kaitsentaa. Tätä ei hyväksytty.

Kirkkotaistelun tässä tilanteessa kaksi näistä papeista yhdessä toisten pappien kanssa muista hiippakunnista kutsui Börre Knudsenin piispakseen. Knudsen vihittiin 6. huhtikuuta 1997 Kautokeinon kirkossa piispaksi. Kanttoriksi saapui vihkimykseen silloisen Norjan ehkä etevin kirkkomuusikko ja säveltäjä, Knudsenin ystävä Egil Hovland, jonka sävellyksiä on meidänkin virsikirjassamme. Suomesta Paavalin synodin tervehdyksen vei pastori Halvar Sandell. Koska Kautokeinon kirkkoherra Lyngmo oli avannut kirkon tälle tapahtumalle, hän joutui lähtemään virastaan.

Knudsen oli lahjakas saarnaaja, joka kosketti ihmisten sydämiä syvällisellä evankeliumin saarnallaan. Hän oli hyvässä mielessä kansansaarnaaja ja Norjan tunnetuimpia pappeja. Knudsenilla oli erityinen kyky puhua pelastussanoman yhteydessä fyysisestä maailmasta ja ruumiillisuudesta. Knudsen oli myös taiteellinen. Hän kirjoitti kunnioitettavan määrän virsiä. Yksittäisiä virsiä hänen tuotannostaan on tullut muiden maiden virsikirjoihin, mutta Knudsen kielsi Norjan kirkon virsikirjakomiteaa ottamasta hänen virsiään teologisesti epäselvään uuteen virsikirjaan. Ainoastaan yksi kastevirsi on häneltä kirkon Käsikirjassa.

Börre Knudsenia jäävät kaipaamaan hänen uskollinen vaimonsa vuodesta 1964 Ragnhild Knudsen ja heidän viisi lastaan perheineen.

Piispa Börre Knudsen viisaana, monia kieliä osaavana ja rohkeana taistelijana on ollut Jumalan lahja Pohjoismaiden rappiotilassa oleville kirkoille. Hän on ollut ensimmäinen tienraivaaja uuden ajan piispoista. Kun Suomessa alkoi myös kirkkotaistelu, piispa Börre riensi auttamaan esitelmöiden Paavalin Synodin kirkkopäivillä Vetelissä, luennoiden Suomen Teologisessa Instituutissa ja saarnaten eri puolilla Suomessa. Saadessamme kutsua hänet saarnaamaan Pyhän Sydämen kappeliin, hän sai heti uusia suomalaisia ystäviä, ja mm. maailmanlaaja Pro life -liike sai meilläkin alkusysäyksen. Knudsen vieraili useammin Ruotsissa ja vielä sairaudestaankin huolimatta hän tuli avustamaan Göteborgiin tammikuussa 2005 piispa Arne Olssonin vihkimyksessä.

”Kuoltuaankin he puhuvat!” Siunattu hänen muistonsa! Herramme Jeesus Kristus sanoo: ”Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa” (Joh 8:51).

http://www.lhpk.fi/uutiset/piispa-borre-knudsen-saanut-kotiinkutsun/