Avainsana: Helsinki

Kategoriat
4/2013 Kirkko Lehdet

Kansankirkko ja luterilaisuus

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.7.2015

Tero Tulkki, teol. yo, Helsinki

 

Näinä aikoina monien mielessä elää kysymys, kuinka kauan on mahdollista vielä jatkaa kansankirkon puitteissa. Tämä on iso kysymys eikä sitä ole helppo kohdata. Omalta kohdaltani olen sitä mieltä, että ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa uuden kirkollisen hierarkian saaminen ei ratkaise sinänsä asioita. Todellinen ongelma, mikä minua huolestuttaa ja painaa on eräänlainen itsesensuuri joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun.Tällöin kaikki hyvät pyrkimykset kantavat jo mukanaan ”rikkaviljaa”.

 

Tätä  vaaraa   voisi  valottaa  esimerkin avulla, joka  saattaa  auttaa ymmärtämään, minkä tyyppisestä ilmiöstä on  kyse. Sukulaisissani ja lähipiirissäni  olen  nähnyt   monilla  suuriin ikäluokkiin  kuuluvilla laajasti ymmärrettynä sen ilmiön, mitä poliittisessa historiassa on kutsuttu ”suomettumiseksi”. Käytännössä tarkoitan, että heille on syöpynyt syvälle pelko silloista Neuvostoliittoa ja edelleen nykyistä Venäjää kohtaan. Varsinaisena ongelmana tätä  voi pitää, jos se ulottuu pään sisälle asti ja kahlitsee pelolla ja siihen liittyvällä ennakkoluulolla ja vihalla oman ajattelun ja ymmärryksen vapaaksi ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Tällainen                          itsesensuuri kirkko-oppia  kohtaan  on  minusta havaittavissa herätysliikkeiden parissa vaihtelevassa määrin. Vii-desläisyydessä, jossa kirkko-oppi on kaikkein ohuin tai joskus jopa olematon, se on kaikkein voimakkainta.

 

Mitä sitten on tämä itsesensuuri, joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun?

 

Nykyluterilaisuudessa on valtavasti historiallista painolastia kuten jo uskonpuhdistusajalta juontuva valtio-kirkkosysteemi, joka romutti suuren osan keskiajalla vielä lähtökohtaisesti säilyneestä kirkon vapaudesta. Tätä on seurannut kirkon tunnustuksen merkityksen romuttanut valistuksen ja pietismin teologinen minimalismi, Kantin tämänpuoleista metafysiikkaa seuraava 1800-luvun protestantismi, barthilaisuus, eksistentialismi, lundilaisuus jne. Ironisesti Helsingin Luther-koulukunta, jonka tarkoitus oli nimen omaan vapautua näistä uusprotestantismin rajoitteista, lankesi niihin täydellisesti juuri esim. teorioissa  ”uskon ja rakkauden koreista” jne.

 

Jos uuspietismin ainoa ”kirkko-oppi” on usein riippuvainen kansankirkollisuudesta, voidaan ajatella, että uuspietismi itsessään ei ole elinkelpoista kuin tietyissä historiallisissa oloissa. Jos kuitenkin halutaan vapautua edellä luetellusta painolastista, täytyy ymmärtääkseni itse uuspietismikin hylätä osana sitä. Tämä  kysyy valtavasti rohkeutta ja uskon luottamusta Jumalan sanaan, että siihen ollaan valmiita samanaikaisessa pelossa ja henkisessä epävarmuudessa, mikä seuraa siitä paineesta, joka valtiokirkkoinstituution sisällä yhä voimakkaammin on eri tavoin kohdistunut herätysliikkeitä kohtaan. Samalla pelon aiheita on muitakin, kuten tuntematon ja epävarma tulevaisuus.

 

Evankelisessa herätysliikkeessä on tietyllä tapaa samat ongelmat. Niihin on paljon paremmat edellytykset vastata evankelisen liikkeen oman teologisen ja hengellisen perinnön pohjalta, mutta ne on usein lyöty  laimin. Vielä surullisempaa on kuitenkin, jos tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on usein parhaimmil-laankin tullut vain pinnallinen, ideologisoitu malli, josta on puuttunut valmius itsekriittisyyteen. Tällaisen luterilaisuuden parissa liberalismin siemenet ovat aina mukana, ja jo idulla. Ainoa – ja sitä paitsi vain väliaikainen – keino torjua niitä on silloin väistämättä lakihenkisyys. Toisin sanoen tunnustuksellisesta luterilaisuudesta tulee  pelkkä  identiteettikysymys. Nikean uskontunnustuksessa kuitenkin tunnustamme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.”

 

Yhteistä näissä molemmissa kai on ainakin se, että ollaan valmiita hyväksymään vain sellaista, mikä voidaan subjektiivisesti tunnistaa menneisyydestä osana omaa identiteettiä. Tämä on kuitenkin väärää turvallisuutta, jos kirkko jotenkin hahmotetaan syntyneeksi vasta uskonpuhdistuksen myötä tai jopa myöhemmin. Tässä on minusta perusvirhe, mikä usein herätysliikkeitä vaivaa. Se juontaa juurensa näkemykseen, että luterilaisuutta ei olisi olemassa ilman vastakkainasettelua roomalaiskatolisuuteen. Tämä on aivan analogista sen kanssa, mikä edellä oli mielestäni uuspietismin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhde. Toisin sanoen ”luterilaisuus” ei ole tällöin enää ratkaisu, vaan osa itse ongelmaa. Historiasta tunnetaan sanonta ”vallankumous syö omat lapsensa”. Liberaaliteologia on aina pyrkinyt muuttamaan uskonpuhdistuksen merkityksen tällaiseksi vallankumoukseksi ja  sen hedelmä tiedetään. Uskonpuhdistuksen oikea merkitys ja sen hedelmät kyetään säilyttämään ainoastaan jatkumossa sitä edeltäneeseen kirkkoon. Viime kesän NELA:n symposium oli itselleni rohkaiseva vahvistus, että näin voi olla.

 

Jumalan ilmoitus Raamatussa  ei ole sellaista, että totuus olisi riippuvaista  harhasta, ja että ilman toista ei toistakaan olisi olemassa. Johanneksen evankeliumin alussa tämä sanotaan selvästi: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.  Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt” (Joh. 1:4–5). Jumalan totuus loistaa kirkkaana, eikä tarvitse apua ihmisiltä. Pappien ja teologien ei tarvitse puolustella Jumalaa, eikä hänen ilmoitettua tahtoaan, sillä ”yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” (1. Tim. 2:5) Tämä välimies on myös itse Jumalan Sana (Joh. 1:1; Ilm. 19:13) ja tuomari viimeisellä tuomiolla ja jo nyt Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18; 1. Kor. 15:25–26; Ilm. 1:5; 12:5; 17:14).

 

Edellä olevan ei ole tarkoitus valottaa meidän yhteisiä puutteitamme sinänsä, vaan erityisesti sitä

kuinka  paljon näissä asioissa on tapahtunut muutosta 20 vuodessa. Vuodesta  toiseen meillä on valinta edessä: jäämmekö alttiiksi sille  vaikutukselle, joka muuttaa kirkkoa meidän keskellämme, vai  pyrimmekö  oppimaan ja  kasvamaan  Kristuksen ja Jumalan sanan sekä kirkon tunnustuksen tuntemisessa ilman pelkoa. Joissain asioissa on tapahtunut niin merkittävää muutosta, että emme voi jättää sitä huomiotta. Apostoli-sesta virasta luopumisen vuoksi olen sitä mieltä, että olisi väärien toiveiden herättämisen vuoksi yksinkertaisesti epärehellistä ja myös julmaa enää kehottaa ketään alle 50-vuotiasta rakentamaan tulevaisuutta kansankirkossa. Itse kunnioitan kovasti Suomessa olevia useita itsenäisiä tunnustuksellisia luterilaisia kirkkokuntia, joiden tie ei ole ollut helppo, mutta minusta niiden, jotka tosissaan pohtivat asiaa, olisi hyvä syvällisesti miettiä, miksi nämä kirkkokunnat ovat jääneet niin pieniksi ja tässä maassa poikkeuksellisen skismaattisiksi. Tähän ei ole mitään patenttivastausta vaan se edellyttää pitkää dogmihistoriallista, aatehistoriallista ja kirkkohistoriallista analyysiä.

 

Tässä voi olla teologeille suureksi avuksi Seppo A. Teinosen kirja ”Kriisin kirkko”, jossa tarkastellaan kirkon tulevaisuutta asettamalla vertailuun kaksi törmäyskurssilla olevaa kehityslinjaa: ensinnä vanhaan, erityisesti nationalistiseen ideologiaan  pohjaava, kansankirkkoajatteluun perustuva kristillistäminen ja toisaalla alkuaan kristinuskon  parista lähtöisin oleva länsimainen sekularismi; näiden kahden ajattelumaailma, filosofiset ja teologiset juuret sekä sidonnaisuudet, seuraukset mm. evankelioinnille, lähetystyölle jne. Teinosen  synteesi kirjan lopussa ei sinänsä enää ole riittävästi ajan tasalla, eikä sellaista  voisi  enää edellyttääkään. Kirjan sisältämät ainekset sen sijaan riittävät valtaisien näköalojen hahmottamiseen. Tarjolla on useita langanpäitä, joista käsin hahmottuu, ettei kansankirkkomalli ole tarkoitettu ikuiseksi.  Tässä mielessä kirja on edelleen hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, vieläpä ajankohtaisempi kuin julkaistaessa. Teinosen suurien linjojen hahmottaminen voi edelleen vuosikymmenten jälkeen opettaa meitä tiellä eteenpäin, vaikka vastaukset sitten riippuisivatkin meidän omasta nöyrästä rohkeudestamme vastatessamme Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa”.

 

Julkaistu aiemmin Sisarenpoika-lehdessä

Kategoriat
4/2013 Lehdet Teologia

”Mikä ei ole Raamatullista, ei ole teologista.”

”Quod non est biblicum, non est theologicum”

Jouni Anttila, pastori, Helsinki

 

Tämä alustus jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tutkimme mitä laki on Vanhassa testamentissa. Toisessa osassa tutkimme laki-käsitettä Uudessa testamentissa. Kolmas osa käsittelee lakia luterilaisten tunnustuskirjojen Schmalkaldenin opinkohdissa. Nostan esille myös Yksimielisyyden ohjeesta lain kolme käyttöä. Olen pyrkinyt tekemään tämän johdannon siten, että se herättäisi keskustelua ja saattaisi jokaisen pohdiskelemaan lakia ja sitä mitä sillä tarkoitetaan ja mitä se merkitsee. Pyrkimykseni on ottaa eri näkökulmia lakiin, jotta sen kautta päästäisiin pohtimaan sitä, mitä laki oikeastaan on. Tämän vuoksi yksittäisissä näkökulmissa ei mennä kovin syvälle.

 

Vanha testamentti

 

  1. Toora sanana

Aloitamme tämän johdatuksen aiheeseen aivan Pyhän Raamatun alusta. Puhumme yleisesti viidestä Mooseksen kirjasta lakina. Eikä se aivan väärin olekaan, sillä viisi Mooseksen kirjaa on tunnettu jo Joosuan aikana nimityksellä ”Mooseksen laki” (tooraah mooseh / nomon moosee) (Joos. 8:31–32). Samalla nimityksellä se tunnetaan läpi Vanhan testamentin. Uudessa testamentissa käytetään myös Septuagintasta tuttua nomon moosee –ilmaisua.

 

Kun käännöksessä on suomenkielessä laki-sana, usein alkutekstissä käytetään juuri toora-sanaa. Kuitenkin näin käännettynä se on varsin kapea-alainen. Laki-sana tuo näet mieleen enemmän ihmisen tekemisen ja omavanhurskauden – laki on jotakin sellaista, mitä ihmisen tulee tehdä. Kuitenkin toora-sanan merkityksiä ovat myös ohje, opetus ja opastus. Joissain tapauksissa toora-sana voitaisiin kääntää tarkoittamaan jopa oppia. Tämä on syytä pitää mielessä, kun tutkitaan viittä Mooseksen kirjaa.

 

  1. Mooseksen laki

 

Koska aiheena on laki, otetaan muutama esimerkki Mooseksen laista eli Toorasta ja siitä miten laki ilmenee siinä. On aina muistettava, että vaikka puhutaan Mooseksen laista, niin kaiken takana on kuitenkin aina Jumala. Tämä tulee selvästi esille useassa kohtaa, Herra itse puhuu ”minun laista” ja psalmeissa mainitaan Herran laki. Lähtökohta on siis se, että Jumala antoi tämän lain sanat Moosekselle.

 

  1. a) Mooseksen laki yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjänä

 

Riemuvuosi (3. Moos. 25, 5. Moos. 15)

”Ja laske seitsemän vuosiviikkoa: seitsemän kertaa seitsemän vuotta, niin että seitsemän vuosiviikon aika on neljäkymmentä yhdeksän vuotta. Ja seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä anna pasunan raikuen soida; sovituspäivänä antakaa pasunan soida koko maassanne. Ja pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa vapautus maassa kaikille sen asukkaille. Se olkoon teille riemuvuosi; jokainen teistä saa silloin palata perintömaallensa ja sukunsa luo.” (3. Moos. 25:8)

 

Riemuvuotena velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui alkuperäiselle omistajalleen. Myyntihinta ei ollut maan hinta, vaan jäljellä olevien satojen hinta seuraavaan riemuvuoteen asti. Syy tähän järjestelyyn oli se, että ihmiset eivät omistaneet maata, vaan maan omistaja oli lopulta Jumala.  ”Älköön maata ainaiseksi myytäkö, sillä maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani.” (5. Moos. 25:23) Se, että Jumala oli maan lopullinen omistaja ja velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui omistajalleen, piti – ainakin teoriassa – tuloerot kurissa. Samalla tämä säädös opetti ihmisille Jumalan hyvyydestä: lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

 

Mooseksen laissa on useita yhteiskunnallisia asioita käsitteleviä säädöksiä, esimerkiksi kuoleman tuomion todistajat (5. Moos.17:6–7), säädös väärästä todistajasta (5. Moos. 19:18–19), säädös kuninkaasta (5. Moos. 17:14–). Lisäksi on orjia koskevat säädökset ja niin edelleen. Vaikka aina ei puhutakaan varsinaisesti laista, nämä ovat kuitenkin toimineet VT:n Israelin lainsäädännön ja yhteiskunnallisen järjestyksen pohjana.

 

  1. b) Mooseksen laki, erityisesti 3. Mooseksen kirja ihmisen syntisyyden opettajana ja sovituksen ilmoittajana.

 

Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus) on Mooseksen lain keskimmäinen kirja, ja sen keskimmäinen luku käsittelee suurta sovituspäivää. Leviticus alkaa uhrisäädöksillä, toisin sanoen, mitä tulee uhrata ja miten missäkin tilanteessa. Suurena sovituspäivänä suoritettiin uhri ylipapin ja hänen sukunsa puolesta, ja tämän jälkeen uhri kansan syntien puolesta ja pyhäkön puhdistamiseksi saastaisuudesta, jonka kansa teoillaan oli sille aiheuttanut. Tämä säädös opettaa ihmiselle, että hän on syntinen ja hänen rikkomuksensa vaatii sovitusta Jumalan edessä. Samoin ihmiselle opetetaan, että hän ei omilla teoillaan voi sovittaa itsensä ja Jumala välejä, vaan aina tulee olla sijaiskärsijä. Koska suuri sovituspäivä oli toistuva tapahtuma, se myös osoitti ihmiselle, että hän ei pysty lopultakaan noudattamaan lakia omaksi vanhurskaudekseen.

 

  1. c) Huomioita kymmeneen käskyyn

 

Ehkä tunnetuin säädöskokoelma Mooseksen lain sisällä ovat kymmenen käskyä. Heprean alkukielessä kymmenen käskyä eivät ole kymmenen käskyä vaan kymmenen sanaa. Niitä ei ole kirjoitettu käskymuotoon ”Älä tee…” vaan ohjeellisempaan muotoon ”Sinä et tule [tekemään jotakin]…”.  Tämä ei tee niistä yhtään vähempiarvoisia, sillä näiden kymmenen sanan merkitys on siinä, että ne ovat Jumalan antamia säädöksiä siitä, miten ei tule elää. Tästä näkökulmasta katsottuna ne eivät ole elämää rasittavia säädöksiä vaan elämää suojelevia ohjeita. Kymmenen käskyä osoittavat meille sen, miten Jumala haluaa meidän elävän elämäämme. Luojanamme Hän tietää mikä on meille parasta. Kysymyksessä ei ole siis mikään moraalisääntöjen kokoelma, joka opettaa ihmisille korkeaa moraalia, vaan elämän perussäännöt, joiden rikkominen välttämättä väistämättömyyden pakosta ajaa ihmisen ennemmin tai myöhemmin haaksirikkoon. Niissä ilmoitetaan Jumalan tahto – siinä mielessä kymmenen käskyä voidaan toisaalta ymmärtää laiksi, koska lain rikkominen oikeuden mukaisessa järjestelmässä johtaa automaattisesti rangaistukseen.

 

  1. Profeetat ja Mooseksen laki

 

Profeetoille Toora korostuu Jumalan tahdon ilmaisuna, jos näin voisi sanoa. Jumalan tahdon rikkominen on synti. Syntiä kohtaa tuomio ja rangaistus tai sitten se sovitetaan. Kolme näkökulmaa nousee profeetoilla esille selvästi: yhteiskunnallisen lain polkeminen, temppelipalveluksen rappio ja oikein tekeminen ts. lain mukaan eläminen arkisessa elämässä, esimerkiksi köyhien kohteleminen.

 

Eri profeetoilla on erilaiset korostukset Mooseksen lain eli Tooran suhteen. Suuremmilla profeetoilla voi olla useitakin näkökulmia Tooraan. Jesaja 5:7:ssä profeetta valittaa, kuinka Jumala odotti oikeudenmukaisuutta ja vanhurskautta omalta kansaltaan, mutta sitä ei koskaan tullut. Samanlaista yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta Jesaja valittaa 10. luvun alussa, kun profeetta tuo esille oikeusjärjestelmän korruption.

 

Muiden muassa Jeremia ja Miika tuovat esiin temppelipalveluksen rappion. Sen sijaan, että kansa olisi noudattanut Mooseksen laissa olevia määräyksiä, se on hylännyt sille annetun lain. Jeremia jopa nostaa esiin kansan röyhkeän Mooseksen lain rikkomisen. Hän toteaa, että temppeli on rosvojen luola – luolassahan ei tehdä rikoksia, vaan rikokset tehdään muualla ja luolaan tuodaan saalis ja siellä sen ajatellaan olevan turvassa. Miika 6:6–7 tuo esille, että kansa ei ollut ymmärtänyt temppelipalveluksen sisältöä. Kyse ei ollut ulkonaisesta suorituksesta, kuten pakanauskonnoissa, vaan ulkoisen temppelipalveluksen tarkoitus oli julistaa sitä, mihin ihminen sisimmässään uskoi.

 

Uusi testamentti

 

  1. Laki ja Uusi testamentti

 

  1. a) Jeesus, Vuorisaarnan opetus ja lain todellinen henki

 

Juutalaiset teologit rakastivat Tooraa. Se oli heidän teologiansa lähtöpiste ja perusta. Siinä ilmoitettiin kaikki se, mitä Jumala ihmiseltä tahtoi. Psalmeissa Herran lain noudattajaa pidetään onnellisena. Juutalaiselle Mooseksen laki on lamppu, joka valaisee hänen askeliaan.

 

Vuorisaarnassa Jeesus käy läpi lähes kaikki kymmenen käskyä. On sinänsä erikoista huomata, että kun rikkomus lieventyy, rangaistus itse asiassa kovenee, Matt. 5:21–22. Tappamisesta joutuu kohtaaman oikeuden tuomion, mutta hulluksi haukkuminen saa rangaistuksekseen helvetin tulen.

 

Jeesuksen ajan juutalaisten lakikäsitys oli synergistinen. Kyse ei ollut pelkästä liittonomismista, eli siitä, että ihmisen kuuliaisuus on vastaus Jumalan armotöihin. Tässä synergismi tarkoitti sitä, että kuuliaisuus edelsi armoliittoon pääsemistä ja oli tulevan pelastuksen ehto.

 

Jeesus ei tullut kumoamaan lakia. Hän opettaa, mitä Jumalan lain noudattaminen todellisuudessa ihmiselle on. ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Matt. 5:48) Jeesus julistaa lakia siten, ettei se riitä, että tehdään ulkoisesti oikein, vaan koko ihmisen toiminnan tulee olla täydellisesti Herran lain mukaista, niin ulkoisesti kuin myös sisäisesti. Jeesuksen saarna paljasti ihmisen todellisen tilan – ulkoinen kuulaisuus ei auta, jos ihminen on sisältä kuollut.

 

Tätä näkökulmaa eli ihmisen todellista tilaa, Jeesus tuo opetuksessaan esille. ”Ja hän sanoi: ’Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.’” (Mark. 7:20–23) Tämä näkökulma on tärkeä, kun otetaan huomioon ihmisen kyvyttömyys noudattaa lakia kuten Jeesus opettaa.

 

”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään.” (Matt. 5:17) Kristityn on tärkeä ymmärtää ja muistaa se, että Jeesus ei kumonnut lakia, vaan täytti sen. Niinpä vuorisaarnasta nousee vielä tärkeä näkökulma lakiin ja se on se, mitä laki on sen täyttämisen jälkeen? Laki ei kristitylle ole enää pelastustie, vaan se opettaa ihmistä vielä tämän elämän ajan elämään Jumalan tahdon mukaan. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, mutta vanha ihminen sitä vielä tarvitsee.

 

  1. b) Paavali ja laki

 

Kirjeessään galatalaisille Paavali vastustaa niin kutsuttuja judaisteja, jotka opettivat, että pelkkä usko ei riittänyt pelastukseen, vaan sen lisäksi tuli ympärileikkauttaa itsensä ja noudattaa Mooseksen lakia. Tällaista käytäntöä vastaan Paavali kävi mitä hurjimmalla tavalla. Tästä pääsemme myös kiinni siihen, että Paavali käyttää pääsääntöisesti käsitettä laki. Jos olen oikein ymmärtänyt, lailla Paavali viittaa juuri Mooseksen lakiin eli viiteen Mooseksen kirjaan.

 

Paavali tuo tähän laki-teemaan tärkeän piirteen eli lain ja evankeliumin erottamisen. Paavali tuo selvästi esille, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ei lain tekojen kautta. Hänelle laki on vaatimusten tie, joka ei anna voimia sen noudattamiseen. Evankeliumi on puolestaan Jumalan voima, joka antaa kaiken mitä se vaatii. ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? Niinkö älyttömiä olette? Te alotitte Hengessä, lihassako nyt lopetatte? Niin paljonko olette turhaan kärsineet? – jos se on turhaa ollut. Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta?” (Gal. 3:1–5)

 

Paavali on hyvin ymmärtänyt Jeesuksen vuorisaarnan. Hän ymmärsi, että lakia on noudatettava täydellisesti, jos sen kautta aikoo pelastua. Realistina Paavali on oppinut myös Jeesuksen opetuksen ja Vanhan testamentin todistuksen siitä, että ihminen on syntinen, eikä hän pysty omin voimin noudattamaan lakia Jumalan standardin mukaan.

 

Galatalaiskirjeessä Paavali vastaa siihen, miksi laki sitten on annettu, jos ihminen ei alun alkaenkaan sitä pystynyt noudattamaan. ”Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä. Välimies taas ei ole yhtä varten; mutta Jumala on yksi. Onko sitten laki vastoin Jumalan lupauksia? Pois se! Sillä jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todella tulisi laista. Mutta Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat.” (Gal. 3:19–22)

                     

”Kun Paavali on puhunut näin laista ja sanonut, että se ei ketään pelasta, hän joutuu kertomaan, miksi ihmeessä Jumala sitten antoi koko lain. Lain antamisen syynä on ihmisten synti. Silti laki ei missään nimessä ole vastoin Jumalan lupauksia. Laki on ihan hyvä asia, mutta vika on meissä ihmisissä, jotka emme osaa elää lain mukaan niin, että pelastuisimme. Siksi laki on pelastustienä ehdottomasti ja kaikilta poikki. Yksi suuri tehtävä lailla silti on: Se            osoittaa selvästi jokaisen ihmisen olevan syntinen ja Jumalan vihan alla. Se siis ’sulkee kaikki                       synnin alle’. Tämä on tärkeä tehtävä, jonka tässä maailmassa hoitaa nimenomaan Jumalan laki.” (Erkki Koskenniemi)

 

Tunnustuskirjat ja luterilainen opetus

 

  1. Schmalkaldenin opinkohdat

 

”Tässä asiassa on käsityksemme, että Jumala on antanut lain 1. ensiksi hillitsemään syntiä toisaalta hirvittävin rangaistuksen uhkauksin, toisaalta armon ja lahjan lupauksin ja tarjouksin. Tämä tarkoitus ei kuitenkaan ole toteutunut, mikä johtuu synnin ihmisessä vaikuttamasta pahuudesta. Toiset ovat näet sen johdosta vain tulleet pahemmiksi, nimittäin ne, jotka vihaavat lakia, koska se kieltää sen, mitä he mielellään tekevät, ja käskee tekemään sellaista, mikä on heille vastenmielistä. Siksi he toimivat entistä enemmän vastoin lain vaatimusta, mikäli rangaistukselta voivat. Näitä ovat kurittomat, häijyt ihmiset, jotka tekevät pahaa milloin ikinä siihen on tilaisuutta. Toisista tulee sokean ylimielisiä: he kuvittelevat pitävänsä lain ja kykenevänsä siihen omin voimin, niin kuin yllä on sanottu skolastisista teologeista. Näistä tulee teeskentelijöitä ja tekopyhiä.

Mutta lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4:15: ’Laki saa aikaan vihaa’ ja Room. 5:20: ’Laki tekee synnin suuremmaksi.’”

 

  1. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan seuraavaa:

 

”Tiedämme, että Jumalan lain avulla (1) pidetään hillittömiä ja tottelemattomia ulkonaisen kurin ja kunniallisuuden piirissä ja (2) opetetaan kaikkia ihmisiä tuntemaan syntinsä. Tiedämme myös (3), että sellaiset ihmiset, jotka Jumalan Henki on synnyttänyt (2 Kor. 3:13–18) uudesti ja joiden sydämeltä Mooseksen peite on poistettu heidän kääntyessään Herran tykö, (Ps. 119:1) elävät ja vaeltavat Jumalan laissa. Viimeksi mainitusta, kolmannesta lain käytöstä on syntynyt kiistaa muutamien harvojen teologien kesken.”

 

  1. Luterilaista opetusta laista ja vähän evankeliumistakin.

 

Laki ja evankeliumi käsitteinä:

 

”Laki on sanan varsinaisessa merkityksessä on Jumalan sana, jossa Hän vaatii ihmisiltä, että heidän luontonsa, ajatuksensa, sanojensa ja tekojensa on oltava yhtäpitäviä Jumalan käskyjen kanssa, jotka hän on antanut ihmisille elämän ohjeeksi ja kiroaa ne, jotka tätä vastaan rikkovat.”

 

”Evankeliumi on sanan varsinaisessa merkityksessä se Jumalan sana, jossa Jumala ei esitä ihmiselle mitään moraalisia vaatimuksia, eikä siitä johtuen myöskään nuhtele heitä mistään rikkomuksista, vaan päin vastoin lupaa Kristuksen sijaishyvityksen tähden armonsa ja anteeksiantamuksensa niille, jotka eivät ole hänen lakiansa pitäneet.”

 

Nämä kaksi ovat siis päinvastaisia, ja ne on osattava erottaa, jotta Jumalan lailla ja evankeliumilla olisi se terä, joka niillä kuuluu olla. Kuitenkin Raamattu käyttää laki-käsitettä myös laajemmassa merkityksessä ilmoittamaan Jumalan ilmoitusta yleensä, jolloin laki-käsite sisältää evankeliumin.

 

Yhteistä näille kahdelle on se, että ne molemmat ovat täysin Jumalan sanaa. Raamatussa laki ja evankeliumi ovat sulassa sovussa vierekkäin, esimerkiksi Roomalaiskirjeessä. Kuitenkaan niitä ei sekoiteta toisiinsa.

 

Lailla ja evankeliumilla on suhteessa pelastusjärjestykseen marssijärjestys. Lakia on julistettava siksi, että ihminen käsittäisi oman syntisyytensä ja kadotuksenalaisuutensa. Kun tämä päämäärä on saavutettu, on lain sijaan julistettava evankeliumia murheelliselle sydämelle.  Ihmisen on nähtävä lain valossa oma mahdottomuutensa, jotta evankeliumi menisi perille. Näin ollen usko on lain loppu. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, sillä laki on kirjoitettuna hänen sydämeensä (Jer. 31:33). Vanha ihminen ei kuitenkaan kuole ihmisen tullessa kristityksi. Tälle vanhalle ihmiselle on lakia julistettava, ja vanha ihminen lakia sen kaikissa muodoissaan tarvitsee. Yhteiskunnassa lakia tarvitaan (1.) pitämään jumalattomuutta aisoissa, (2.) näyttämään ihmiselle hänen syntisyytensä ja rankaisemaan siitä, sekä (3.) ohjeeksi ja opetukseksi oikeaan elämään.

 

  1. Kaksi tutuinta väärinkäytöstä.

 

Antinomismi

 

Kristitylle ei enää tule saarnata lakia, sillä uskon synnyttää evankeliumi. Lakia tulee julistaa vain paatuneille ja epäuskoisille. Yksimielisyyden ohjeessa hylätään vahingollisena tämä oppi (s. 441).

 

Synergismi

 

Synergismin mukaan ihmisen tulee suhtautua oikealla tavalla evankeliumiin. Synergismin kannattajat katsovat, että evankeliumi on riippuvainen ihmisen suorituksesta, ts. persoonallisesta ratkaisusta eli suhtautumisesta asiaan oikealla tavalla. Tämän näkemyksen ongelma on siinä, että ei tunnusteta sitä tosiasiaa, että laki tuomitsee kaikki erotuksetta ja evankeliumi lupaa armon erotuksetta. Kaikki ihmiset ovat samalla viivalla suhteessa lakiin ja evankeliumiin. Ihmisen oma suhtautuminen ei siis muuta lain tai evankeliumin luonnetta.

 

Materiaalina Tunnustuskirjojen lisäksi:

Antti Laato: Risti, Sydän ja Ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä

Erkki Koskenniemi:http://sley.fi/luennot/Raamattu/UT/Gal/03EK.htm

Timo Eskola: Uuden testamentin narratiivinen teologia.

 

Alustus Concordia-piirissä

Kategoriat
4/2013 Eksytys Lehdet Luopumus

Eksymys ja suuri luopumus

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 6.2.2015

Halvar  Sandell, kappalainen, Helsinki

 

Langenneessa maailmassa on aina eksymystä ja harhaoppia

Saatana on astunut alas ihmisten maailmaan syntiinlankeemuksessa ja sen välityksellä (1. Moos. 3.; 1. Joh. 4:19). Hän ei tahdo käyttää vaikutusvaltaansa ainoastaan karkeana perkeleenä pahuudella ja väkivallalla, turmelemalla ihmiselämää kaikin tavoin, leimaamalla ihmisten välisen yhteyden valheilla jne. Hän tahtoo esiintyä myös valon ruhtinaana, Luciferina. Se on yksi hänen nimistään. Pyhä Paavali selittää tätä 2. Kor. 11:ssä. Kirkon piirissä olevat perkeleen palvelijat esiintyvät sellaisina. Se voi olla hetkellistä kuten silloin, kun Simon Pietari sanoi inhimillisesti ottaen kauniilta kuulostaen Jeesukselle: ”’Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko’. Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: ’Mene pois minun edestäni, saatana’.” (Matt. 16:22–23)  Pysyvästä tilanteesta on kysymys Paavalin kuvatessa näitä ”vääriksi apostoleiksi, vilpillisiksi työmiehiksi”, jotka esiintyvät Kristuksen apostoleina: ”Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.” (2. Kor. 11:13-14) Ulkonaisessa kristikunnassa saatana tahtoo siis ensisijaisesti esiintyä valkeuden enkelinä pettääkseen uskovat ja saadakseen nämä epäilemään Jumalan sanaa eksyttääkseen, ”jos mahdollista, valitutkin.” (Matt. 24:24)

Lue lisää ”Eksymys ja suuri luopumus”
Kategoriat
2/2013 Lehdet Seurat

Jeesus Kristus -Hyvä Paimen

PUHE HANNU HALOSEN SYNTYMÄPÄIVÄSEUROISSA

Halvar Sandell, kappalainen, Helsinki

Concordia-lehden toimitussihteerin, Hannu Halosen, 50-vuotispäiviä vietettiin 20. huhtikuuta Pyhän Sydämen kappelissa, Helsingissä, syntymäpäiväseurojen merkeissä. Seuroissa puhuivat Ilpo Sinkko, Hannu Lehtonen, Halvar Sandell, Thomas Garaisi, Esko Murto sekä Markku Niemelä, joka myös juonsi tilaisuuden. Lisäksi kuultiin Miikkael Halosen ja Markus Tienhaaran musiikkiesityksiä. Yhteislauluina laulettiin Halosten valitsemia Siionin kanteleen lauluja. Ohessa julkaisemme Concordia-yhdistyksen puheenjohtajan, Halvar Sandellin, puheen näissä syntymäpäiväseuroissa.

 

Jeesuksen nimeen.

Rakas Hannu-ystävä, joka olet nyt tullut miehen ikään, sekä sinun rakkaasi, Ullamaaria ja Miikkael! Hyvät juhlavieraat!

Kirkossa on kuluneen viikon aikana ollut aiheena ”Hyvä Paimen”. Tunnemme Hyvän Paimenen psalmin 23: ”Herra on minun paimeneni – ei minulta mitään puutu.” Tällä viikolla meitä on puhuttanut se, miten Jeesus samaistaa itsensä tämän hyvän paimenen kanssa, kun hän sanoo: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Mutta palkkalainen, joka ei ole paimen ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajottaa ne. Hän pakenee, sillä hän on palkattu eikä välitä lampaista. Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut.” (Joh 10:11–14)

Puhe Paimenesta ei merkitse pelkkää paimenidylliä viheriäisillä niityillä kauniin puron reunalla. Se voi merkitä pimeää laaksoa ja vaarallisia vihollisia, joita vastaan me ehdottomasti tarvitsemme Hyvän Paimenen suojan. Jeesus puhuu sudesta. Susi on yksi niistä termeistä, joita Pyhä Raamattu käyttää tarkoittaessaan itse Saatana – hän tulee ryöstämään ja hajottamaan. Tarvitsemme sen vuoksi yhtenäisyyttä Hyvän Paimenen alaisuudessa. Yhtenäisyys, yksimielisyys on latinaksi concordia, mikä on myös yhdistyksemme nimi. Juuri inhimillisessä vajavaisuudessamme, synnin ja puoluehengen pyrkiessä valtaan, saamme muistuttaa toinen toisiamme siitä yhtenäisyydestä, siitä concordiasta, johon Hyvä Paimen haluaa meidät kaikki johdattaa.

Perkele etsii aina tilaisuutta päästä tunkeutumaan sisälle maanpäälliseen ulkonaiseen kirkkoon. Pyhä Paavali opettaa 2. Kor. 11:ssä, että Saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi (2. Kor. 11:14). Niinpä hänen palvelijansa puhuvat kauniimmin rakkaudesta ja rauhasta kuin oikeat palvelijat, jotka puhuvat oikein. Kun tämä suuri vihollinen on päässyt sisään, niin hän palvelijoittensa toimesta vaatii uutta uskon oppia ja uutta opetusta eettisissä kysymyksissä.

Kristuksen palvelija on kutsuttu pitäytymään siihen, mitä apostolisessa sanassa on kirjoitettu. Hän ei saa pelästyä eikä vetäytyä, vaikka susi ulvoo ja näyttää hampaitaan. Sen vuoksi jatkamme rohkeasti niin kauan kun Jumala meille aikaa suo. Kristus – Hyvä Paimen – on tänään itse läsnä sen toimeksiannon kautta, jonka hän on Kirkolleen antanut. Saamme tulla tähän mukaan kiitollisin ja nöyrin mielin.

Tänään kiitämme yhdessä Taivaallista Isää siitä siunatusta kolportööritoiminnasta, jolla meidän Hannumme on palvellut ja palvelee luterilaisilla kirjoilla Suomen Siionia, monia kristittyjä eri herätysliikkeissä ja paikallisseurakunnissa. Rukoilemme tämän työn puolesta ja liitämme hänen rakkaansa, Ullamaarian ja Miikkaelin, tähän mukaan.

Kiitos Jeesuksen nimeen, rakas Taivaallinen Isä, sinun hyvistä lahjoistasi. Suo meille rohkeutta ja sitkeyttä sinun valtakuntasi työssä. Anna voimia ja suo terveyttä Hannu Halosen perheelle, ja siunaa kaikkea hyvää työtä, missä tämä meidän yhteinen ystävämme, Hannu, palvelee.

Kategoriat
2/2013 Lehdet Luther-säätiö

Jeesus – pahan vallan voittaja

Jouni Anttila, pastori, Helsinki

”Ja hän ajoi ulos riivaajan, ja se oli mykkä; ja kun riivaaja oli lähtenyt, niin tapahtui, että mykkä mies puhui; ja kansa ihmetteli. 15. Mutta muutamat heistä sanoivat: ”Beelsebulin, riivaajain päämiehen, voimalla hän ajaa ulos riivaajia.” 16. Toiset taas kiusasivat häntä ja pyysivät häneltä merkkiä taivaasta. 17. Mutta hän tiesi heidän ajatuksensa ja sanoi heille: ”Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle. 18. Jos nyt saatanakin on riitautunut itsensä kanssa, kuinka hänen valtakuntansa pysyy pystyssä? Tehän sanotte minun Beelsebulin voimalla ajavan ulos riivaajia. 19. Mutta jos minä Beelsebulin voimalla ajan ulos riivaajia, kenenkä voimalla sitten teidän lapsenne ajavat niitä ulos? Sentähden he tulevat olemaan teidän tuomarinne. 20. Mutta jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, niin onhan Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne. 21. Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa. 22. Mutta kun häntä väkevämpi karkaa hänen päällensä ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti, ja jakaa häneltä riistämänsä saaliin. 23. Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa. (Luuk. 11:14–23)

Päivän evankeliumi alkaa, kuten niin useasti, Jeesuksen tekemällä voimateolla. Kansa oli tästä ihmeissään, mutta muutamat alkoivat syyttää Jeesusta suorastaan mustasta magiasta. Eivät he ihmettä sinänsä kieltäneet, vaan heidän syytöksensä osui siihen, millä voimalla Jeesus ihmeensä teki. Beelsebul tarkoitti juutalaisille Saatanaa, Perkelettä, siis pääpaholaista. Jeesusta syytettiin siitä, mihin Hän ei ollut langennut, sillä erämaan kiusauksista yksi oli ollut se, että Häntä maaniteltiin lyöttäytymään yhteen Saatanan kanssa. Näin ei kuitenkaan ollut käynyt. Toisaalta, jos Jeesus Beelsebubin voimalla olisi tehnyt näitä tekoja, se olisi tarkoittanut sitä, että Paha olisi alkanut toimia itseään vastaan. Jokainen hyvä teko on tappio pahan vallalle. Näin syytös osui myös syyttäjiin itseensä, jos heidän lapsensa tekivät samalla tavalla hyvää, vapauttaen ihmisiä riivaajista.

Jeesus vastaa syyttäjilleen: ”Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.” Jeesus kääntää kuulijansa ajatukset nyt siihen, mitä oli tapahtumassa. Ne ihmeteot, joita Jeesus teki, ja pahat henget, jotka olivat Hänelle alamaiset, ennakoivat sitä mitä oli tulossa. Kansan täytyi huomata kokonaiskuva. Eivät Jeesuksen teot olleet yksittäisiä ihmeitä, vaan missä ikinä Hän kulki, siellä nähtiin Hänen tekevän voimallisia tekoja. Kuluvan paastonajan evankeliumeissa olemme saaneet kuulla Jeesuksen ja pahan kohtaamisista; on Jeesuksen ja Paholaisen kohtaaminen erämaassa, Kanaanilaisen naisen tytär, jota paha henki vaivasi kauheasti, ja päivän evankeliumitekstin alussa Jeesus ajaa miehestä mykän pahan hengen. Päivän evankeliumissa Jeesus avaa kuulijoilleen, mistä tarkalleen ottaen on kysymys.

 

Jumalan sormi

Jeesus puhuu Jumalan sormesta. Äkkiseltään tekstiä lukiessa tuo ilmaisu saattaa jäädä huomaamatta, jolloin väkevästä ja vielä väkevämmästä kertova vertaus ei tule niin kirkkaana esille. Vanha testamentti puhuu usein Jumalan käsivarresta tai Jumalan väkevästä kädestä, mutta Jumalan sormesta ei puhuta kuin yhdessä Vanhan testamentin kohdassa. Tuo tapaus olikin esikuvaa tulevasta todellisuudesta.

Israelilaiset olivat alun alkaen tulleet Egyptiin siirtolaisiksi, ja silloinen farao oli antanut heille luvan asua Egyptin maassa vapaasti. Ajan kuluessa israelilaiset joutivat kuitenkin faraon orjiksi ja huusivat Jumalaa avuksi. Hän lähetti kansan avuksi Mooseksen ja Aaronin. Farao ei suostunut luopumaan omaisuudestaan, israelilaisista orjista, ja niin Jumala lähetti vitsauksia, jotka pakottivat faaraon lopulta päästämään Jumalan kansan vapaaksi.

Toisen Mooseksen kirjan 8. luvun jakeissa 12–15 kerrotaan: ”Herra sanoi Moosekselle: ’Käske Aaronin ojentaa sauvansa ja lyödä maata, niin sen tomusta tulee syöpäläisiä kaikkialle Egyptiin.’ 13. He tekivät näin. Aaron ojensi kätensä ja löi sauvallaan maata, ja syöpäläisiä tuli sekä ihmisiin että karjaan. Maan tomu muuttui syöpäläisiksi kaikkialla Egyptissä. 14. Myös loitsijat koettivat taioillaan saada aikaan syöpäläisiä, mutta eivät osanneet. Ja kun syöpäläiset vaivasivat ihmisiä ja karjaa, 15. loitsijat sanoivat faraolle: ’Yksin Jumalan sormi voi tehdä tämän.’ Mutta farao pysyi kovana eikä kuunnellut heitä, niin kuin Herra oli sanonutkin.” Kahteen ensimmäiseen vitsaukseen olivat faraon tietäjät pystyneet vastaamaan, mutta jo kolmannen vitsauksen kohdalla heidän oli todettava, että vain Jumalan sormi pystyy tekemään tämän.

Puhuessaan Jumalan sormesta, Jeesus viittaa siis aiemmin tapahtuneeseen Jumalan kansan vapautumiseen orjuudesta, Egyptin orjuudesta. Jumala oli kerran, kauan aikaa sitten vapauttanut kansansa vihollisen vallan alta, tehden ihmeitä ja tunnustekoja. Lopulta faraon oli ollut pakko vapauttaa Jumalan oma kansa orjuuden ikeen alta. Ensimmäisenä pääsiäisenä karitsan veri suojasi Jumalan kansan niin, että tuhooja kulki veren suojassa olleiden kotien ohi. Niin väkevämpi otti väkevältä pois hänen saaliinsa ja ne aseet, joihin hän luotti.

Eikä Jumalalle riittänyt vain se, että Hän vapautti kansansa orjuudesta, vaan Hän halusi antaa heille oman valtakunnan, Luvatun maan. Jumalan kansa vietiin pois orjuuden pesästä. Tämä oli konkreettinen tapahtuma historiassa, mutta puhuessaan kansalle Jeesus antaa ymmärtää, että samanlainen tapahtuma olisi tulossa. Tämä olisi kuitenkin huomattavasti merkittävämpi tapahtuma, kuin Egyptin orjuudesta vapautuminen. Vanhan testamentin viittauksellaan Jeesus luo perustaa sille sanomalle, jota Hän seuraavaksi kansalle julistaa. Niin Hän alkaa kertoa vertausta väkevästä, joka vartioitsee omaisuuttaan ja vielä väkevämmästä, joka tulee ja vie väkevältä hänen saaliinsa ja aseensa.

 

Väkevä ja vielä väkevämpi

Jeesus sanoo Saatanaa väkeväksi, joka vartioi kartanoaan. Kartanon sijaan voitaisiin puhua jopa palatsista, sillä puhuuhan Jeesus tämän maailman ruhtinaasta. Tämä ruhtinas ei kuitenkaan omista valtakuntaansa niin kuin hän toivoisi, sillä Jumala yksin on maailman oikea Herra. Saatana on oikeastaan vallan anastaja, vihollinen, joka on tunkeutunut sisään ja asettunut hallitsemaan toisen omaisuutta. Toisen omaisuudella hän on rakentanut valta-asemaansa ja valtakuntaansa. Lopultakaan Saatanan omaisuus ei ole hänen omaansa, vaan se on vääryydellä ja viekkaudella toiselta hankittua.

Ihminen ei ole alun perin ollut saatanan omaisuutta, vaan Jumalan. Ennen syntiinlankeemusta ihminen eli täydellisessä yhteydessä Jumalan ja kaiken muun luomakunnan kanssa. Syntiinlankeemuksessa ihminen joutui synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan alle. Synnin, lain syytösten ja kuoleman avulla Saatana hallitsi hirmuhallitsijana omaisuuttaan. Hänellä oli oikeus syyttää ihmistä Jumalan edessä, kuten tämänpäiväisestä Sakarjan kirjan kohdasta saimme kuulla. Niin ihminen oli orja, niin kuin Israelin kansa oli orja Egyptissä.

Jumala ei kuitenkaan halunnut jättää ihmistä orjuuteen, kuten hän ei halunnut jättää Israelin kansaakaan orjuuteen Egyptiin, vaan jo syntiinlankeemuksen jälkeen Hän lupasi itse korjata ihmisen surkean tilan. Jeesuksen julkinen toiminta oli jo varoitus pahan vallalle, että sen aika tulisi päättymään, sen viekkaudella ja vääryydellä hankittu omaisuus tultaisiin ottamaan siltä pois. Tähän Jeesus viittaa sanomalla jakeessa 22: ”Mutta kun häntä väkevämpi karkaa hänen päällensä ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti, ja jakaa häneltä riistämänsä saaliin.”

Jeesus itse on tuo vielä väkevämpi, joka karkaa väkevän päälle, voittaen hänet ja ottaen häneltä hänen aseensa ja hänen vääryydellä viemänsä saaliin. Saatanan aseet ovat synti, lain syytökset ja kuolema. Israelin kansan vapautuminen Egyptistä jo ennakoi Saatanan aseiden mitätöimistä. Kun karitsan veri siveltiin oven pihtipieliin, se kertoi sijaisuhrista, joka oli kuollut ihmisten puolesta. Pihtipieliin sivelty veri ennakoi jo sitä, kuinka sovitusveri siveltiin lain vaatimusten päälle. Jumala näet antoi myöhemmin säädöksen, jossa lain säädökset tuli kirjoittaa oven pihtipieliin. Uhrin veri pirskotettiin myöhemmin myös ilmestysmajassa liitonarkin kannelle, ja silloinkin uhriveri piirrettiin lain vaatimusten päälle, sillä liiton arkissa säilytettiin lain tauluja. Nämä vanhan testamentin uhrit katsoivat jo tulevaan täydelliseen uhriin.

Jeesus Kristus oli Jumalan uhrikaritsa, joka pois otti maailman synnin. Kristus herätettiin kuolleista, esikoisena niiden joukosta, jotka ovat kuolleet. Kuolema sai alkunsa ihmisestä ja samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Perkele saattaessaan Jeesuksen ristille luuli voittavansa, mutta hän tuhosi näin oman valtansa, sillä hän saattoi ristille uhriksi juuri sen ainoan ihmisen, johon synnillä ja kuolemalla ei ollut valtaa. Niin on siis väkevä voitettu ja hänen aseensa viety. Paha näyttää olevan vielä voitolla, mutta se on todella alas syösty ja lyöty vihollinen. Ilmestyskirjan luvussa 12 sanotaan: ”Ja minä kuulin suuren äänen taivaassa sanovan: ’Nyt on tullut pelastus ja voima ja meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Voideltunsa valta, sillä meidän veljiemme syyttäjä, joka yöt ja päivät syytti heitä meidän Jumalamme edessä, on heitetty ulos. 11. Ja he ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeänsä rakastaneet, vaan olleet alttiit kuolemaan asti. 12. Sentähden riemuitkaa, taivaat, ja te, jotka niissä asutte! Voi maata ja merta, sillä perkele on astunut alas teidän luoksenne pitäen suurta vihaa, koska hän tietää, että hänellä on vähän aikaa!’” Sen ajan minkä syyttäjällä vielä on, se pyrkii erottamaan ihmisen viimeiseen asti pois Jumalasta.

Saatanalta on otettu siis pois ne aseet joihin hän luotti. Saatana on valehtelija, valheen isä ja hengellinen huijari. Hänelle jäi valheen valta. Hän pyrkii vielä uskottelemaan, että häntä ei ole lyöty. Mielellään hän esittäytyy myös hengellisyyden asiantuntijana ja lupaa hengellistä täyttymystä, voittoja ja kunniaa, mutta ei milloinkaan ristin kantamista ja Herran seuraamista. Hän valheillaan mielellään edistää hengellistä hurmiota ja suuria kokemuksia yksinkertaisen Sanan saarnan ja sakramenttien sijaan. Selvän Jumalan sanan sijaan hän valheillaan tarjoaa ihmisviisautta ja ääniä pään sisässä. Hänen käsittelyssään rukouksesta ”tapahtukoon sinun tahtosi” tulee ”tapahtukoon minun tahtoni”. Monin monituisin valhein ja puolitotuuksin hän pyrkii eksyttämään ja heittämään ihmisen eroon Jumalasta. Jumala ei ole kuitenkaan jättänyt meitä yksin Saatanan valheiden kanssa. Hän on antanut meille Pyhän Sanansa, joka on lamppu ja valkeus tiellämme. Saatana yrittää valehtelemalla saada meidät lankeamaan, mutta Jumalan sanassa meillä on totuus valhetta vastaan. Jumala itse vaikuttaa sanansa kautta.

Tämän elämän ajan joudumme kärsimään myös syntiin langenneen maailman ongelmia. Ihmistä vaivaa hänen oma lihansa, synti ja sen seuraukset sekä hiljalleen lähestyvä kuolema. Kyllä, nämä ihmiselämän vaivat kuuluvat myös kristitylle. Herra sallii näiden turmiovaltojen työn, koska ne painavat kristittyä lähemmäs Herraansa, joka todella on synnin, kuoleman ja Perkeleen voittaja.

Mitä kaikkeen on siis sanottava? Mitä tämä merkitsee meille tänään? Paavali opettaa meitä Roomalaiskirjeen 6. luvussa: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. 4. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. 5. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.” Kuolemalla ei siis ole enää viimeistä sanaa meidän elämässämme.

Jeesus Kristus on sanonut, että sillä, joka syö hänen lihansa ja juo hänen verensä on ikuinen elämä ja viimeisenä päivänä Hän on herättävä hänet (Joh. 6.). Ehtoollispöydässä näet leivän ja viinin, mutta siinä sinulle annetaan Kristus. Saat luottaa, että siinä sinulle annetaan syntien anteeksiantamus ja elämä. Synnillä ei ole enää viimeistä sanaa meidän elämässämme.

Saamme luottaa ja uskoa levossa ja rauhassa siihen, että vaikka paha näyttäisi olevan vielä voitolla tänään ja huomenna, niin se ei enää ole sitä kolmantena päivänä. Jeesuksen tyhjä hauta on merkki siitä, että synti, kuolema ja Perkele on voitettu. Perkeleellä ei ole enää viimeistä sanaa meidän elämässämme.

”Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, 39. ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38–39)

Aamen.

Saarna Markus-yhteisössä Helsingissä 3.3.2013.

Kategoriat
2/2013 Lehdet Lähetyshiippakunta

Miksi lähetyshiippakunta perustettiin?

Lähetyshiippakunta
Lähetyshiippakunta

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, Helsinki

Kaksikymmentäviisi henkilöseurakuntaa on perustanut 16.3.2013 Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan. Maantieteellisesti nämä yhteisöt sijoittuvat Helsingistä Sodankylään ja Vaasasta Kiteelle saakka. Suomenkielisten seurakuntien lisäksi mukana on kaksi ruotsinkielistä ja yksi englanninkielinen. Näitä seurakuntia palvelee 37 paimenen pappiskollegion lisäksi myös muita ystäväpappeja. Valitun piispan johdolla uusia seurakuntia on syntymässä ja uusia pappisvihkimyksiä on edessäpäin. Lähetyshiippakunta on lähetetty liikkeelle!

Miksi tällainen hiippakunta? Eikö ole epänormaalia sanoa olevansa oma kirkollinen rakenne mutta edustavansa osaltaan Suomen ev.lut. kirkon jatkumoa? Eikö ole outoa valita oma piispa, joka on samanaikaisesti Suomen ev. lut. kirkon pappi? Eikö ole kummallista perustaa omia seurakuntia, joiden jäsenistä monet kuuluvat Suomen ev. lut. kirkon seurakuntiin? Kyllä on. Mutta niin on myös tilanne poikkeuksellinen Suomen ev. lut. kirkossa.

Lähetyshiippakunnan perustaneiden seurakuntien synnyn taustalla on ennen muuta kolme tekijää. Ensinnäkin viime vuosina on syntynyt erilaisia messuyhteisöjä ev.lut. kirkon piirissä. Niitä ovat järjestäneet herätysliikkeiden lisäksi monet yhdistykset. Motiivina on ollut tarjota läheinen ilmapiiri, jossa niin pappia kuin seurakuntalaista voidaan kutsua etunimellä. Yhteisöllisyyden korostus on luonnollinen reaktio kaupunkien paikallisseurakuntien kolossaalisuudelle ja virkamiesmäisyydelle. Kun suomalaisista käy säännöllisesti messussa enää vain prosentteja tai promilleja, tarve tavoittaville messuyhteisöille on ilmeinen.

Toiseksi seurakuntien perustamiselle on hengellinen tarve. Kyse on ollut ravintopaikan etsimisestä. Moni on kokenut vähän samanlaisen pettymyksen paikallisseurakunnassaan, kuin ruokakohun seurauksena lihapiirakoita analysoinut tutkija Tanskassa. Lihapiirakasta ei nimestä huolimatta löytynyt lainkaan lihaa. Kristillisen julistuksen ja sakramenttien toimittamisen pihvi tulee aina olla siinä, että se antaa kirkkovieraalle Kristuksen ja hänen pelastavat lahjansa. Tämä taas edellyttää sitä, että Raamattua pidetään ja sitä julistetaan Jumalan sanana. Näin myös seurakunta syntyy ja elää. Lutherin sanoin, kirkko on aina sanan tytär, ei sen äiti.

Kolmanneksi seurakuntien syntyyn on vaikuttanut teologinen muutos Suomen ev.lut. kirkossa. Tämä murtuma ei koske vain avioliittoetiikkaa vaan laajemmin Raamatun asemaa kirkon elämässä. Näkyvin käytännön seuraus on ollut kysymys pappisvirasta. Seurakunta tarvitsee paimenia julistuksen, sakramenttien jakamisen ja yhteisöllisen rakentumisen tähden. Piispa Olavi Rimpiläisen jäätyä eläkkeelle 2001 ev.-lut. kirkossa on ollut käytännössä ordinaatiosulku ja viranhakuesto niille, jotka pitäytyvät Raamatun, kirkon tradition ja suurimman osan kristikunnan yhteiseen opetukseen siitä, että pappisvirka seurakuntaperheen isän virkana on tarkoitettu vain miehille. Kun seurakunnalla on tarve ja myös oikeus saada pastoreita, Ruotsissa perustetussa Missionsprovinsenissa on vuodesta 2005 alkaen vihitty pappeja Suomen Luther-säätiön yhteydessä toimiville henkilöseurakunnille. Näitä pappeja on vihitty jo kaksikymmentä.

Näin Suomen ev. lut. kirkko on mammuttirakenteidensa, väljähtyneen sanomansa, murtuneen tunnustuksellisuutensa ja valikoidusti kiristetyn järjestyksensä vuoksi pakottanut etsimään uusia uomia seurakunnalliselle elämälle. Tällaisessa poikkeustilanteessa uusia seurakuntia ja niiden paimenien tukemista varten on perustettu Lähetyshiippakunta. Se toimii itsenäisesti seurakuntiensa hyväksi samalla kantaen vastuuta monista kodittomiksi jääneistä ev. lut. kirkon jäsenistä. Sen tarkoitus ei ole olla kirkollinen barrikadi, vaan Kristuksen evankeliumin työväline Suomessa.

http://www.lhpk.fi/blogi/miksi-lahetyshiippakunta-perustettiin/

Kategoriat
2/2013 Lehdet Pyhä Henki

Pyhä Henki näyttää toteen synnin, vanhurskauden ja tuomion.

Lähetyshiippakunta
Lähetyshiippakunta

Risto Soramies, piispa, Kerava

Jeesus puhuu: ”Tätä minä en ole sanonut teille alusta, koska minä olin teidän kansanne. 5. Mutta nyt minä menen hänen tykönsä, joka on minut lähettänyt, eikä kukaan teistä kysy minulta: ’Mihin sinä menet?’ 6. Mutta koska minä olen tämän teille puhunut, täyttää murhe teidän sydämenne. 7. Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän. 8. Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: 9. synnin, koska he eivät usko minuun; 10. vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; 11. ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu. 12. Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. 13. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. 14. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille. 15. Kaikki, mitä Isällä on, on minun; sen tähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” (Joh. 16:4b–15)

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

 

Rakkaat kristityt!

Kaikki, minkä Jumala tekee, on parhaaksi Hänen omilleen. Jopa se, että Jeesus menee pois, on lopulta ilon aihe, vaikka opetuslapset eivät sitä vielä ymmärtäneet. Isä, Poika ja Pyhä Henki toimivat yhdessä meidän pelastukseksemme, mutta meille Jumalan toiminta jäisi arvoitukseksi, ellei Pyhä Henki selittäisi, kertoisi, raportoisi ja avaisi meille Jumalan pelastustekoja.

Siksipä on mitä suurimmassa määrin paikallaan, että me erityisesti tänä päivänä rukoilemme Pyhää Henkeä avuksemme, vihitäänhän tänään piispan virkaan syntinen mies, jonka ymmärrys ei koskaan voisi yltää siihen, mistä piispan, pastorin, paimenen virassa on varsinaisesti kysymys: Jumalan pyhän tahdon opettamisesta, niin että ihmiset heräävät näkemään omat syntinsä suurena syyllisyytenä, ja sitten saman Jumalan pelastustekojen julistamisesta niin, että samat ihmiset voivat uskoa syntinsä anteeksi.

Vain Pyhä Henki voi avata ihmisten silmät ja antaa heille pelastavan uskon.

 

Alban sanoma

Meitä on täällä tosin vaikuttava joukko valkopukuisia, papeiksi vihittyjä, teologiaa lukeneita sielunpaimenia. Jumalalle kiitos siitä! Mutta ei yksikään meistä voi omalla viisaudellaan auttaa ketään pelastukseen. Nämä veljet kantavatkin valkoista asuansa, albaa, juuri siksi, että heidän työnsä hedelmä ei ole heidän vallassaan, ei heitä ole asetettu julistamaan omia ajatuksiaan ja mielipiteitään, vaan heidät –meidät – on asetettu Jumalan Sanan palvelijoiksi. Kirkko on jo hyvin varhain pukenut paimenet erityiseen asuun – ei heitä korottaakseen, vaan kahdesta syystä: 1. Paimenet toimittavat toisen asiaa, ei omaansa. Alba on heidän uniformunsa: he hoitavat virkaa, heidän tehtävänsä on julistaa Jumalan suuria tekoja ihmisten pelastukseksi. 2. Itsessään hekin ovat syntisiä; heillä ei ole omaa pyhyyttä, siksi heidät on puettu Jeesuksen pyhyyteen, josta valkoinen vaate heitä muistuttaa.

 

Mitä Pyhä Henki opettaa?

Mitä sitten Pyhä Henki meille opettaa ja julistuttaa? Mitkä ovat ne asiat, jotka ovat niin tärkeitä, että Jeesus ottaa ne esille vielä muutamaa hetkeä ennen vangitsemistansa ja kuolemaansa?

 

Jeesus sanoi: ”Kun hän – Pyhä Henki – tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion.”

 

Kyllä ihmiset tietävät paljon näistä asioista. Uskonnot puhuvat synneistä, ja jopa ateistien mielestä moni asia on ehdottomasti väärin, vaikka he eivät käytä sanaa synti. Synti ja tuomio kuuluvat tietysti yhteen: Sen, joka tekee väärin, kuuluu saada rangaistus. Joidenkin syntien rangaistavuudesta voivat uskonnot ja yksilötkin olla eri mieltä, mutta todella hirveitten rikoksien kohdalla on armollisimmankin ihmisen myönnettävä, että tuomio on paikallaan. Murhat, joukkomurhat, harkitut petokset talouselämässä, toisten ihmisten elinolosuhteitten hävittäminen, heikkojen sortaminen ja heitteille jättäminen, aviorikokset, perheitten hajottaminen, valan, avio-valan ja pappisvalan rikkominen, uskottomuus, vanhempien halveksiminen, törkeät kunnianloukkaukset – kun niitä ajatellaan konkreettisesti, saavat ne meiltäkin tuomionsa – samoin kuin niiden tekijät. Valheet, juorut, pahansuopuus, kateus saattavat jäädä huomaamatta jonkin aikaa, mutta kun niiden hedelmä paljastuu, tajuamme, että tuomio on tarpeellinen.

Tarvitaanko tähän Pyhää Henkeä? Pyhän Hengen työtä on jo se, että minä tajuan itse kuuluvani tuohon tuomion ansainneitten joukkoon. Omien syntien näkeminen on raskasta, jopa sietämätöntä, ja kuitenkin: autuas se, jolle oma pahuus on suurempi hätä, kuin maailman pahuus.

Alakoulun kolmannella luokalla opettajamme, kirkkoherramme rouva, opetti meille 8 – 9-vuotiaille kymmenen käskyä Lutherin lyhyin selityksin. Raittiisti, raikkaasti ja yksinkertaisesti saimme kuulla, mitä Jumala meiltä vaatii, mitä Hän pitää oikeana ja mikä on väärää, syntiä. Niistä päivistä lähtien minulla ei ollut epäilystä siitä, että olen syntinen – sen tiesin niinäkin vuosina, jolloin syntisyyteni ei minua suuremmin häirinnyt. Pyhä Henki oli yksinkertaisesti puhunut meille lapsille. Tiesin, että jos tuomio on todella olemassa, ainakin minun kävisi huonosti.

Jumala vihaa syntiä ja vaatii vanhurskautta. Vanhurskaus on toiselta nimeltään RAKKAUS: Rakasta Jumalaa kaikesta voimastasi ja lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Tässä Jumalan kohtuullinen vaatimus, joka kyllä on samalla raudan luja. Mittaa sillä itseäsi. Miten sinun käy? Eikö vanhurskaus, rakkaus tuomitse sinut?

Jeesus puhuu kuitenkin vielä toisella tavalla, suorastaan oudosti: ”Pyhä Henki näyttää maailmalle todeksi synnin, koska he eivät usko minuun.”Jumalan konkreettisten käskyjen rikkomisen voimme helposti ymmärtää synniksi – ja Pyhän Hengen avulla jopa omalla kohdallamme – mutta tässä Raamatun kohdassa synti onkin sitä, että ei uskota Jeesukseen!

Miten voimme ymmärtää tämän? Tähän sanaan sisältyy Jumalan tuomio, mutta samalla myös ilosanoma. Jeesus jatkaa nimittäin: ”Pyhä Henki näyttää maailmalle todeksi vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö.”

Jeesus oli päättämässä maanpäällistä tehtäväänsä. Hän oli tehnyt kaiken Isän tahdon mukaan. ”Sinä olet minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.” Vielä oli tosin edessä Getsemanen taistelu, pilkkaamiset, häväistykset, ruoskinta ja Golgata kaikkine kauhuineen. Mutta Jeesus oli palaamassa Lähettäjänsä luo, Isän kirkkauteen, sen tehtävän täyttäneenä, jonka Isä oli hänelle antanut: Hänet oli Johanneksen kasteessa puettu ihmisten synteihin, hän oli tullut koko maailman syntipukiksi. ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Pian Jumala hylkäisi hänet ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Siinä hylättiin ihmiskunnan ainoa puhdas ja vanhurskas edustaja syntisenä, saastaisena. Miksi? Ettei sinua ja minua tarvitsisi hylätä.

Kun sitten Jeesus nousi kuolleista ja astui ylös taivaaseen ja istui Isän oikealle puolelle, oli Isän luo tullut mies, josta täydellä syyllä Jumalan tuomioistuimella sanotaan: Tämä on Jumalan Pyhä, Vanhurskas, Rakkaus.

Jeesus on vanhurskas myös sinua varten. Jos elämäsi onkin täynnä syntiä, sanoja, ajatuksia, tekoja ja laiminlyöntejä, joista tiedät ansainneesi Jumalan tuomion ajassa ja ikuisuudessa, niin tiedä se, että Jeesus on sinun syntiesi sovitus, eikä ainoastaan sinun, vaan koko maailman syntien.

Ruotsalainen Abraham Falk esittää asian hengellisessä laulussa näin:

Maailman synnit hän ristille kantoi,

Kaikkien puolesta kuollut hän on.

Myös sinun tähtes’ hän henkensä antoi;

Rakkautensa on loppumaton.

Velkamme raskaan on pois veri vienyt,

Sen yli risti jo piirretty on.

Luo Isän istuimen auki on tie nyt;

Armon nyt saa hältä ansioton.

 

Joutukaa syntiset, Jeesus kun teille

Armonsa suo sekä rakkauttaan.

Adam jos turmion tuonut on meille,

Kristushan poisti sen kuolemallaan.

Kuinka te kannatte kahlehianne,

Vaikka ne kaikki jo katkaistihin.

Rientäen käykää nyt luo Jumalanne

Nöyrtyvin mielin ja kiitollisin.

Jeesuksessa on se puhtaus, jota sinulla ei ole. Hän on tehnyt ne hyvät työt, jotka sinulta puuttuvat. Hänen sydämensä on täynnä puhtaita ajatuksia, hänen sanansa olivat ja ovat aina totta. Ja nyt Hän on mennyt Isän luo, istuu siellä Majesteetin oikealla puolella ja puhuu sinun puolestasi.

Nyt ymmärrät, miksi synti on siinä, että maailma ei usko Jeesukseen. Maailman synnit on kannettu, maksettu, kahleet on katkaistu. Mutta jos ei tämä kelpaa, jos ei Jumalan armo kelpaa, on vain syntiä ja synkkyyttä.

Tuomio on langetettu: Sen kärsi ensiksi Jeesus. Tämän maailman ruhtinas, sielunvihollinen luuli jo voittaneensa Kristuksen, Jumalan Pojan, mutta Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olikin Perkeleen tuomio. Se pitää nimittäin valtaa syyttämällä ihmisiä Jumalan edessä. Nyt se ei voi enää syyttää ketään, jolla on Kristus edustajanaan Jumalan luona.

Isän suurin ilo on Hänen Poikansa ja se pelastustyö, jonka Jeesus suoritti loppuun. Se on varsinainen taivaan aarre, se on se armon runsaus ja rikkaus, josta Jeesus sanoi: ”Kaikki, mitä Isällä on, on minun”. Pyhä Henki kuulee, mitä Isä ja Poika puhuvat. He keskustelevat Jeesuksen pelastustyöstä. Tämän Pyhä Henki julistaa maailmalle, tästä aarteesta Hän ammentaa ja tekee syntiset vanhurskaiksi, kurjat onnenpojiksi, hengellisesti köyhät autuaiksi, kadotetut Jumalan lapsiksi.

Tätä Pyhän Hengen työtä varten mekin olemme täällä. Tätä varten vihitään pappeja paimeniksi seurakuntiin, lähetetään saarnaajia kaikkialle maailmaan. Tämä kaikki on myös Sinua varten: Maailman ruhtinas on tuomittu, hän ei voi syyttää Sinua mistään. Turvaa Jeesukseen. Hän on sinun pelastuksesi ja aarteesi taivaassa. Pyhä Henki tuo Hänet sinun ulottuvillesi konkreettisin välinein: saarnatun sanan ja tänään myös ehtoollisleivän ja –viinin muodossa. Jeesuksen valmis työ kuuluu juuri sinulle. Sinun velkasi on maksettu, sinun kahleesi on katkaistu.

Saarna pastori, TT, Risto Soramiehen piispan virkaan vihkimysmessussa 4.5.2013 Pyhän Sydämen kappelissa Helsingissä. Otsikko ja väliotsikot toimituksen.

Kategoriat
1/2013 Ehtoollinen Lehdet

Ehtoollisen merkitys kristityn ruumiille

Ehtoollisessa käyttää Herra leipää ja viiniä näkymättömäin lahjainsa kantajana. Hän valitsee välikappaleensa luonnon valtakunnasta ja lupaa näissä antaa meille ruumiinsa ja verensä. Siis tämä, että hän käyttää näitä ulkonaisia välikappaleita, kuin myös, että hän antaa meille totisen ruumiinsa ja verensä ja siten jotain ruumiillisuudestaan, vaikka kirkastetusta eli Henkensä läpitunkemasta ruumiillisuudestaan, tarkoittaa sitä, että Herra ehtoollisessa tahtoo vaikuttaa hengellisessä suhteessa myös ruumiisemme, puhdistaa ja vahvistaa sitä, valmistaakseen sitä kirkastumiseen ylösnousemisessa. Vanhoille uskoville ei ollut tämä ajatus vieras. Useampi kirkon vanhemmista opettajista huomauttaa, että ihminen ehtoollisessa saa sielulleen ja ruumiilleen kuolemattomuuden. ”Kristuksen ruumis”, sanovat he, ”muuttuu meidän lihaksemme ja vereksemme ja antaa meidän ruumiillemme katoomattomuuden siemenen.” Myös suuri oppi-isämme Luterus lausui ajatuksensa samaan suuntaan. Kirjoituksessa ”Sanat ’Tämä on minun ruumiini’ pysyvät vielä vahvana”: ”Jumala siis menettelee meidän kanssamme niin, että hän antaa meille molemmat: työnsä (ehtoollisen) ja sanansa. Työ on ruumista varten, sana sielun käsitettäväksi. Niin jakaa siis Jumala molemmille heidän laatunsa mukaan ja antaa sanan sielulle ja työn ruumiille, jotta molemmat tulisivat autuaiksi ja nauttisivat samaa armoa.” Johan Gerhard, yksi Luteruksen oppilaista, todistaa: ”Niin kuin kaste uudestaan synnyttää ei ainoastaan sielua, vaan koko ihmisen ruumiineen ja sieluineen, niin tulee Kristuksen ruumiilla ja verellä ravituksi ei ainoastaan sielu vaan ruumiskin, eli koko ihminen ruumiineen ja sieluineen, saadakseen hengellisen, taivaallisen ja iankaikkisen elämän.” Viimeksi vielä mainittakoon Prätoriuksen sanat: ”Vihdoinkin on Kristus tällä tärkeällä opillaan epäilemättä tahtonut, että kurja, raadollinen ruumiimme tällaisen pyhyyden kautta pyhitettäisiin iankaikkisen elämän kuolemattomuudelle ja kunnialle. Sillä ketkä Kristus kerran tahtoo herättää iankaikkiseen elämään, niiden ruumiit voitelee ja pyhittää hän oman ruumiinsa ja verensä pyhällä palsamilla ja Pyhällä Hengellänsä, niin kuin Paavali sanoo Room. 8:11: ’Jos sen Henki, joka Jeesuksen kuolleista herätti, asuu teissä, niin myös se, joka Kristuksen kuolleista herätti, on teidän kuolevaiset ruumiinne eläväksi tekevä sen teissä asuvan hengen kautta.’ Tämän syyn käsitti myös marttyyri Irenaeus, kun hän kirjoittaa: ’Meidän ruumiimme, jotka nauttivat pyhää ehtoollista, eivät enää ole katoovaisia, vaan niillä on toivo ylösnousemisesta…’ Niin kuin maahan istutettu viinipuun kanto kasvattaa aikanansa hedelmällisen puun, niin myös meidän maahan haudatut ruumiimme, jotka ovat nauttineet Jeesuksen ruumista ja verta, pitää aikanansa ylösnouseman.”

Niin kuka voi täysin käsittää Herran ehtoollisen autuaallista merkitystä ja siunausta. Saada tulla yhdistetyksi Jeesuksen kanssa, itse elämän kanssa, niin sydämellisesti, että aivan syömme ja juomme hänet, että hän on meissä ja me hänessä, tämä on sellainen Jumalan armon ja rakkauden pohjaton syvyys, että se käy yli kaiken ymmärryksen.

Muukalaisten vieraspidot, s. 59–61. Tutkistelu pyhästä ehtoollisesta. Kirjoitti A.J. Bäck. Suomennos. Helsingissä 1904. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustantama.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta Espoosta.