Kategoriat
1/2015 Raamattu Vanha Testamentti

JAAKOB MAHANAIMISSA JA PENUELISSA (1. MOOS. 32)

Paul Kretzmann, USA 

Sanansaattajien lähettäminen Eesaun luokse  

32:1: ”Mutta Jaakob kulki tietänsä; ja Jumalan enkeleitä tuli häntä vastaan.” Kirjaimellisesti ottaen: ne tulivat hänen kanssansa, liittyivät hänen seuraansa. Ne olivat suojelleet häntä Gileadin vuorella. Tämä kohtaaminen antoi hänelle varmuuden niiden avusta myös jatkossa. 

32:2: ”Ja nähdessään heidät Jaakob sanoi: ’Tämä on Jumalan sotajoukkoa’. Ja hän antoi sille paikalle nimen Mahanaim (kaksinkertainen sotajoukko). Näin hän kunnioitti sen paikan nimeämisellä, jossa hänelle oli näytetty tämä näky, Herran sotajoukon liittymistä suojelutarkoituksessa hänen pieneen joukkoonsa. Enkelien leiri on ehkä ollut näkymätön kaikkien muiden silmille paitsi hänen. Hän oli kuitenkin saanut tarvitsemansa rohkaisun ja kulki tietänsä iloisemmin mielin.  

32:3: ”Sitten Jaakob lähetti sanansaattajat edellään veljensä Eesaun luo Seirin maahan, Edomin alueelle.” Perheen kasvaessa Eesau höllensi vähitellen niitä siteitä, jotka sitoivat hänet hänen vanhempiensa kotiin. Hän näet tunsi, ettei hänellä todellakaan ollut mitään osaa patriarkaaliseen siunaukseen. Hän asettui asumaan Siinin autiomaahan, johon kuuluu Hoorin vuori. Sen maan alava osa tunnettiin Seirin maana.   

32:4: ”Ja hän käski heitä sanoen: ’Sanokaa herralleni Eesaulle näin: Sinun palvelijasi Jaakob sanoo: Minä olen oleskellut Laabanin luona ja viipynyt siellä tähän saakka; 5 ja minä olen saanut raavaita, aaseja, pikkukarjaa, palvelijoita ja palvelijattaria ja lähetän nyt sanan herralleni, että saisin armon sinun silmiesi edessä.’”?Tämä sanoma ja sen nöyrä, milteipä nöyristelevä alistuvuus, oli tarkoitettu lepyttämään Eesau. Sen sisältö oli tarkoituksellisesti samanlainen kuin alaisen selvitys ylempiarvoiselle upseerille.  

32:6: ”Sanansaattajat palasivat Jaakobin luo ja sanoivat: ’Me tulimme veljesi Eesaun luo; hän on jo matkalla sinua vastaan, neljäsataa miestä mukanaan’.”?Sillä että Jaakobin sanansaattajat palasivat takaisin ilman ystävällistä tervehdystä, Eesau tähtäsi pahaenteisen vaikutelman aikaansaamiseen. Autiomaan ruhtinaana, sheikkinä, hän tuli poikiensa, palvelijoidensa ja muiden kannattajiensa kanssa, joiden avulla hän oli vähitellen ajanut hoorilaiset Seirin maasta. Eesau tahtoi ainakin saada veljensä kokemaan hänen ylivertaisen valtansa. Hän näet antoi sille paljon suuremman arvon kuin lupaukselle uskonnollisesta hallintavallasta hämärässä ja kaukaisessa tulevaisuudessa.  

32:7–8: ”Silloin valtasi Jaakobin suuri pelko ja ahdistus.” Rebekalle ei oltu kerrottu, että Eesaun mieli olisi muuttunut, eikä tämä ollut kutsunut suosikkipoikaansa takaisin. Ei liioin Eesau ollut antanut mitään merkkiä siitä, että hän nyt leppyisi helposti. Uskovien liha on vielä heikko, ja he joutuvat kamppailemaan sen kanssa menettäen helposti rohkeutensa. ”Ja hän jakoi väen, joka oli hänen kanssansa, ja pikkukarjan ja raavaskarjan ja kamelit kahteen joukkoon.”?8. Sillä hän ajatteli: ’Jos Eesau hyökkää toisen joukon kimppuun ja tuhoaa sen, niin toinen joukko pääsee pakoon’.”?Tämä koko karavaanin jakaminen kahtia oli varotoimenpide, jolla hän pyrki pelastamaan ainakin puolet omaisuudestaan. Se osoittaa, että vaikka Jaakob oli äärimmäisessä paniikissa, ei hän ollut menettänyt luontaista oveluuttaan, vaikkakin hän oli liian kiireinen ja kärsimätön. Uhkaavan vaaran kokeminen saa usein vakaat kristitytkin unohtamaan joksikin aikaa yksinkertaisen luottamuksen Herran kaikkivaltiaaseen voimaan.  

Jaakobin rukous 

32:9–10: ”Ja Jaakob sanoi: ’Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää! 10 Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa.’”?Asian kantaminen nöyrässä rukouksessa Jumalan eteen oli oikea reaktio nöyristelevästä pelon ja paniikin sijaan, joka Jaakobia oli vaivannut. Hänen rukouksellaan oli oikea muoto, sillä hän muistutti Jumalaa hänen lupauksistaan, ja samanaikaisesti hän julisti oman arvottomuutensa sikäli kuin oli kysymys kaikesta Herran armosta ja totuudesta. Hänellä ei näet ollut ollut mitään muuta kuin sauva, kun hän kaksikymmentä vuotta aiemmin oli ylittänyt Jordanin lähellä tätä kohtaa. Nyt hänellä oli nuo kaksi joukkoa eläimiä ja palvelijoita, jotka hän oli viemässä takaisin kotimaahansa.  

32:11:?”Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen.”?Kirjaimellisesti ottaen: ”lasten päälle”, sillä äiti suojelee lapsiaan vihollista vastaan omalla ruumiillaan. Tilanne oli Jaakobin silmissä niin vakava, että hän oli menettänyt täysin toivonsa siitä, että ihmiset voisivat häntä auttaa.  

32:12: Olethan itse sanonut: ’Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden’.”?Koska sellainen hyökkäys, joka nyt uhkasi Jaakobia, uhkaisi kukistaa Jumalan lupauksen patriarkaalisesta siunauksesta, muistutti hän vielä kerran Herraa tästä lupauksesta (1. Moos. 28:14). Usko riippuu kiinni Jumalan lupauksissa. Se, joka rukoilee oikein, muistuttaa Herraa aina hänen omasta sanastaan, sen monista vakuutuksista armosta, siunauksesta, avusta ja tuesta. 

Lahjat Eesaulle 

32:13–15: ”Ja hän jäi siihen siksi yöksi. Sitten hän erotti omaisuudestaan lahjaksi veljelleen Eesaulle 14 kaksisataa vuohta ja kaksikymmentä vuohipukkia, kaksisataa uuhta ja kaksikymmentä oinasta, 15 kolmekymmentä imettävää kamelia varsoinensa, neljäkymmentä lehmää ja kymmenen härkää, kaksikymmentä aasintammaa ja kymmenen aasia.” Rukous oli rauhoittanut Jaakobin jännittyneen mielen siinä määrin, että hän ryhtyi nyt toimenpiteisiin, ei paetakseen vaan kohdatakseen Eesaun ja voittaakseen hänet rakkaudella. Eläinten valitseminen ja jakaminen osoitti Jaakobin kokemuksen karjankasvatuksessa, aivan kuten kunkin pienen karavaanin järjestys osoitti hänen viisautensa, sillä hän pani pienimmät ja arvottomimmat eläimet ensimmäisiksi ja arvokkaammat taaemmas.  

32:16: ”Ja hän jätti ne palvelijainsa haltuun, kunkin lauman erikseen, ja sanoi palvelijoilleen: ’Menkää minun edelläni ja jättäkää välimatka kunkin lauman välille’.”?Pienten laumojen kulkiessa eteenpäin ehti kirjaimellisesti pitää hengähdystauon. Jokainen lauma teki siten uuden vaikutuksen ja siten kasvatti tarjotun lahjan voimaa ja tehoa.  

32:17: ”Ja hän käski ensimmäistä sanoen: ’Kun veljeni Eesau kohtaa sinut ja kysyy: Kenen sinä olet, ja mihin menet, ja kenen ovat nuo elukat tuolla edelläsi? niin vastaa: Ne ovat palvelijasi Jaakobin, lähetetyt lahjaksi herralleni Eesaulle; ja katso, myös hän itse tulee jäljessämme’.”?Jaakob antoi tarkat ohjeet jokaiselle palvelijalle siitä, miten heidän tuli osoittaa kunnioitusta Eesaulle. Hän toisti jokaiselle  sanamuodon, jossa Jaakobia kutsutaan palvelijaksi ja Eesauta herraksi ja jossa puhutaan lahjojen tarjoamisesta – kaikella tällä hän arvioi vähitellen voittavansa Eesan vihastumisen.  

32:19–20: Samoin hän käski toista ja kolmatta ja kaikkia muita, jotka laumoja ajoivat, sanoen: Juuri näin on teidän sanottava Eesaulle, kun tapaatte hänet. 20 Ja sanokaa myös: Katso, sinun palvelijasi Jaakob tulee meidän jäljessämme.?Jaakob laski sen varaan, että lepytyslahjojen kasautuva teho tekisi vaikutuksen Eesauhun. Hyvin tehoisana huipentumana oli määrä olla Jaakobin mainitseminen nöyrästi palvelijana. Sillä hän ajatteli: Minä koetan lepyttää häntä lahjalla, joka kulkee edelläni. Sitten astun itse hänen kasvojensa eteen; ehkä hän ottaa minut ystävällisesti vastaan.  Jaakob kutsui lahjojaan lepytyslahjoiksi. Ne oli näet tarkoitettu peittämään Eesaun kasvot, niin ettei tämä enää näkisi sitä rikkomusta, jonka Jaakob oli tehnyt häntä vastaan. Kun nämä lahjat valtaisivat Eesaun mielen, hän ei enää ajattelisi Jaakobin syyllisyyttä vaan katsoisi häntä ystävällisesti ja ottaisi hänet vastaan suosiollisesti.  

32:21:?Niin lahja kulki hänen edellänsä, mutta itse hän jäi siksi yöksi leiriin. Matkustaminen yöllä ei ollut mitään epätavallista idässä. Niinpä Jaakob lähetti pienet lahjalaumat välittömästi kohti etelää, luultavasti ennen auringonlaskua. Itse hän jäi leiriin vähäksi aikaa.  

32:22: Mutta yöllä hän nousi, otti molemmat vaimonsa ja molemmat orjattarensa ja yksitoista lastansa ja meni kahlauspaikasta Jabbokin yli.?Jaakob ei kyennyt levottomuutensa tähden kauan lepäämään. Ennen kuin yö oli kulunut kovin pitkälle, hän otti perheensä jäsenet ja siirsi heidät Jabbokin etelärannalle kahlauspaikalla, joka sijaitsee noin 29 kilometriä Jordanilta.  

32:23: Ja hän otti heidät ja vei heidät joen yli ja vei sen yli kaiken, mitä hänellä oli.”?Niinpä teltat oli purettu ja koko karavaani oli matkalla etelään. Siten Jaakob oli tehnyt kaikki tarpeelliset järjestelyt. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa lepyttääkseen veljensä, ja hän saattoi odottaa suunnitelmiensa tulosta luottavaisemmin mielin. On yksinkertaisesti viisautta sopia vastustajien kanssa niin pian kuin mahdollista, tarjota heille sovinnon kättä ja lepyttää heidät ystävällisyydellä. 

Taistelu Penuelin luona  

32:24: Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Kun Jaakob oli ensin ylittänyt virran perheineen, palasi hän takaisin toiselle rannalle, uskoi karjan palvelijoilleen virran ylitse toimitettavaksi. Itse hän jäi joen pohjoispuolelle. Yhtäkkiä hänet kohtasi nimetön mies, ja nuo kaksi ryhtyivät kovaan painiotteluun.   

32:25: Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut” – ts. kun tuntematon mies havaitsi, ettei hän voinut voittaa Jaakobin päättäväistä vastarintaa –  iski hän häntä lonkkaluuhun” – lonkkanivelen kantaan – niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Hänen lonkkansa nyrjähti tai halpautui kamppailussa tapahtuneen vääntämisen ja tuntemattoman miehen kosketuksen seurauksena.  

32:26: ”Ja mies sanoi: Päästä minut, sillä päivä koittaa. Mutta hän vastasi: En päästä sinua, ellet siunaa minua.”?Huolimatta halpautuneesta lonkasta Jaakob piti pintansa taistelussaan miehen kanssa, jonka henkilöllisyydestä hän tuli joka hetki varmemmaksi. Se oli Herra itse, ihmismuodossa, joka tässä omaksui Jaakobin vastustajan roolin. Siitä syystä Jaakob vaatimalla vaati saada hänen siunauksensa ennen kuin hän sallii tämän lähteä.  

32:27–28”Ja hän sanoi hänelle: ’Mikä sinun nimesi on?’ Hän vastasi: ’Jaakob’. 28  Silloin hän sanoi: ’Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut’.”?Pelkän Jaakobin, kantapäästä kiinnipitäjän asemasta, jossa ominaisuudessa hän oli voittanut veljensä Eesaun, hän oli tässä edennyt Israeliksi, Jumalan kanssa painijaksi, Jumalan johtajaksi tai ruhtinaaksi, sillä hän oli pysynyt ruhtinaana taistelussaan Herran kanssa (Hoos. 12:4, 5).  

32:29: ”Ja Jaakob kysyi ja sanoi: Ilmoita nimesi. Hän vastasi: Miksi kysyt minun nimeäni?’”?Vrt. Tuom. 13:18. Ei ole syntisen ihmisen asia tuntea kaikki suuren taivaan Herran nimet. Sitä paitsi Herra oli jo ilmaissut nimensä.? Ja hän siunasi hänet siinä.?Herra toisti virallisesti patriarkaalisen siunauksen (1. Moos. 28:13–15), johon sisältyi lupaus Messiaasta.  

32:30: ”Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel (Jumalan kasvot), ’sillä’, sanoi hän, ’minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut’.”?Kyseessä ei siis ollut ainoastaan ruumiillinen kamppailu, vaan samalla myös hengellinen paini, joka Jaakobin piti kestää. Mutta hän selviytyi koetuksesta. Hän kesti kunnes hän oli saanut Herran siunauksen, kunnes hän oli nähnyt Jumalan kasvojen kääntyvän hänen puoleensa armollisina ja kunnes hänen sielunsa oli parantunut kaikesta pelosta ja kauhusta.  

32:31: Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.?Hänen juuri ohittaessaan öisen painipaikan ja lähtiessään sieltä pois, aurinko nousi. Auringon noustessa rohkeus, joka nyt oli vallannut hänen sydämensä, antoi hänelle voiman kohdata iloisin mielin veljensä Eesau. Hän oli luultavasti kiinnittänyt vähän huomiota vammaansa kamppailun aikana, mutta nyt nyrjähdys sai hänet irvistämään kivusta ja ontumaan.  

32:32: Sen tähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle. Israelilaiset kunnioittivat vielä myöhempinäkin aikoina heidän esi-isänsä ihmeellisen taistelun muistoa asettamalla syrjään tämän osan eläimen lonkkaa Herralle pyhitettynä. Jumalan hyvyyden ja armon erityiset ilmoitukset ansaitsevat tulla muistetuiksi kautta aikojen niiden taholta, jotka ovat hyötyneet sellaisten kohtaamisten seurauksista.  

Suomennos: Hannu Lehtonen 

Kategoriat
3/2014 Apostolien teot Lehdet Vanha Testamentti

Apostolien teot ja Vanha testamentti

Tuure Toivio, rovasti (1888–1946)

Mielenkiintoista on Apostolien tekojen johdolla tutkia Herran lähettämien sanansaattajien suhdetta kirjoituksiin (= Raamattuun). Katselemme sitä ensiksi heidän saarnojensa valossa. Ensi silmäyksellä huomaa, kuinka moderni saarna nykyään poikkeaa suuresti näistä saarnoista. Harvassa on niitä saarnaajia nykyään, jotka vievät kuulijan sanaan. Voipa kuulla toisinaan saarnoja, jotka ovat kemiallisesti puhtaat Raamatun sanasta. Tähän on osaltaan suuresti vaikuttanut raamattukritiikki. Onhan luonnollista, etten voi vedota kirjoituksiin, joista olen tieteen tuloksien perusteella saanut sen käsityksen, että ne ovat epäluotettavia, virheellisiä. Jollen pidä kirjoitusta Mestarini kanssa rikkomattomana, on minun siihen mahdotonta vedota ja siihen toisia neuvoa. Tästä johtuu varmaankin suuressa määrin nykyaikaisen julistuksen epämääräisyys ja voimattomuus.

Toisin oli apostolien saarnojen laita. Ne olivat laadultaan todistavia ja vakuuttavia. Todistuskappaleina he käyttivät Vanhassa Testamentissa ilmoitettua Jumalan sanaa. Sen todistukset kelpasivat apostoleille, sillä he uskoivat sen kokonaisuudessaan Jumalan pettämättömäksi sanaksi. ”Uskon kaikki, mitä kirjoitettu on laissa ja profeetoissa”, vakuuttaa apostoli Paavali maaherralle (Ap. t. 24:14).

Apostolien teoissa on meille säilynyt kymmenen saarnaa. Niistä saarnasi apostoli Pietari viisi, Stefanus yhden ja muut neljä apostoli Paavali. Tarkatessa niitä saarnoja oppii tuntemaan, kuinka Pyhän Hengen kouluttamat miehet saarnasivat. ”Me olemme sen todistajat”. Siinä viittaus heidän julistustapaansa. Oikeat sanan saarnaajat ovat siis ”todistajia”. ”Te olette näiden todistajat”, sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Tehtäväämme ei kuulu käsitellä näiden todistuksien sisältöä. Rajoitumme siis lyhyesti viittaamaan niiden suhteeseen Vanhaan Testamenttiin.
Pietari otti helluntaina saarnansa lähtökohdaksi profeetta Joelissa lausutun ennustuksen Pyhän Hengen vuodattamisesta (Joel 2:28). Muistutettuaan sitten juutalaisia elämän pääruhtinaan taposta, hän todistaa psalmin 16 johdolla Jeesuksen ylösnousemisen kuolleista sekä vetoamalla psalmiin 110 hänen taivaaseen astumisensa. Näillä syillä hän vakuuttaa Jeesuksen olevan Jumalan voiteleman Messiaan (Ap. t. 2: 14–36).

Toisen kerran Pietari saarnasi Salomon pilarikäytävässä. Lyhyt oli se saarna, mutta valtava vaikutuksiltaan. Siinä Pietari todisti asioista, joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettojensa kautta: ”Sillä Mooses on sanonut: ’Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on teille herättävä veljistänne; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei kuule sitä profeettaa, hävitetään kansasta’.” Vielä hän sanoi, että kaikki profeetat Samuelista alkaen ovat hänestä puhuneet, josta Aabrahamille oli sanottu: ”Sinun siemenessäsi kaikki maan sukukunnat siunataan.” (1. Moos. 12: 3; 22: 18; Ap. t. 3: 21–25)
Puolustuspuheensa ylimmäisten pappien edessä perusti Pietari psalmilauseeseen: ”Hän on se kivi, jonka te rakentajat hylkäsitte, mutta josta on tullut kulmakivi” (Ps. 118:22). Kun Pietari sen jälkeen vapaalle jalalle päästettynä palasi seurakunnan luo, näki se tässä vainossa toteutuneena psalmin sanat: ”Miksi pakanat riehuvat ja kansat turhia hankitsevat? Maan kuninkaat nousevat ja hallitusmiehet kokoontuvat yhteen Herraa vastaan ja hänen voideltuaan vastaan.” (Ps. 2:1, 2; Ap. t. 4:23–30)

Stefanuksen saarna on pisin Apostolin teoissa kerrotuista. Seikkaperäisesti hän siinä Mooseksen ja profeettojen mukaan esittää Israelin vaiheet Aabrahamista alkaen pysyen uskollisena Vanhasta Testamentista poimimilleen todistuksille. Kun juutalaiset syyttivät häntä Mooseksen häpäisemisestä, kirkasti Herra hänen kasvonsa samalla kirkkauden hohteella, millä Mooseksenkin kasvot kerran loistivat (Ap. t. 6:15).

Sivu mennen viitattakoon tässä Filippuksen todistukseen etiopialaiselle hoviherralle, joka luki vaunussa ajaessaan Jesajan 53 lukua. Kun tämä kysyi Filippukselta heidän keskustellessaan autuuden suuresta kysymyksestä, kenestä profeetta puhuu näin, itsestäänkö vai jostakin toisesta, ”avasi hän suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia Jeesuksesta”. Paljon on teologien kesken pohdittu kysymystä ”Herran kärsivästä palvelijasta”. Yleisenä käsityksenä on, että on kysymys ihanne-Israelista, joka kärsii pakanoiden keskellä. Pyhän Hengen selitys Uudessa Testamentissa on toinen. Jesajan kärsivä Herran palvelija on Kristus. Näin käsitti asian Pyhän Hengen opettama Filippus (Ap. t. 8:35; vrt. 1. Piet. 2:24).

Siirrymme sitten Paavalin saarnoihin. Niissä hän osoittaa, että ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan ja että hän haudattiin ja herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan” (1. Kor. 15:3–4).

Saarnassaan Pisidian Antiokiassa hän laajasti esittää Israelin kansan historian Raamatun mukaan patriarkoista Daavidiin asti, jonka siemenestä Jumala on lupauksensa mukaan herättänyt Jeesuksen Kristuksen Israelin Vapahtajaksi. Sitten Paavali osoittaa monilla Vanhan Testamentin todistuksilla, kuinka juutalaisten menettelyssä Jeesuksen suhteen kaikki täytettiin, mitä kirjoituksissa oli hänestä sanottu. Puheensa hän päättää profeetta Habakukin varoituksella: ”Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hävitkää; sillä teon minä teen teidän päivinänne, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille” (Hab. 1: 5; Ap. t. 13:16–41).

Saarnassaan Ateenassa samoin kuin puolustuspuheessaan kuningas Agrippan edessä pysyi hän samaten kiinteästi Vanhan Testamentin todistuksissa. Kysyipä hän itse kuninkaalta: ”Uskotko, kuningas Agrippa, profeetat?” (Ap. t. 17:22–31; 26:27). Tällaista rohkeata esiintymistä seuratessa tulee ajatelleeksi, mihin on hävinnyt sellainen rohkeus meistä tämän maailman suuruuksien edessä esiinnyttäessä. Voimmeko me sydämemme syvimpänä vakaumuksena sanoa Paavalin kanssa: ”Niin palvelen isieni Jumalaa, että uskon kaikki, mitä on kirjoitettu laissa ja profeetoissa?” (Ap. t. 24:14).

Riittäkööt yllä mainitut näytteet osoittamaan, minkä sijan ja arvon Vanha Testamentti sai apostolisessa julistuksessa. Näemme, että Mooseksen, profeettojen ja psalmien todistukset olivat aina heidän silmiensä edessä, kun oli todistettava Kristuksesta. Että apostolit julistuksessaan paljon vetosivat Raamattuun, osoittaa Bereassa asuneiden jalojen juutalaisten menettely heidän kontrolloidessaan apostolien saarnojen oikeaoppisuutta. ”He ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko niin, kun heille sanottiin.” (Ap. t. 17:11). Kuinkahan monet nykyaikaiset saarnat kestäisivät sellaista koetusta!

Tuure Toivio, Luja sana. Vanhan testamentin arvo Uuden testamentin valossa, s. 20–24. Esitelmä. Suomen Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustannuksella. Helsinki 1924.

Kategoriat
2/2014 Lehdet Sana Uusi Testamentti Vanha Testamentti

Luja Sana

Tuure Toivio, rovasti (1888–1946)

Jeesus ja Vanha Testamentti

Lukiessamme evankeliumeista Jeesuksen sanoja ja puheita huomaamme selvästi hänen ammentaneen niihin sisällön Vanhasta Testamentista. Nehän ovat läpeensä täynnä joko viittauksia melkein kaikkiin Raamatussa kerrottuihin historiallisiin päätapahtumiin tai sitten suoranaisia lainauksia Mooseksesta, profeetoista ja psalmeista. Mainitsemme seuraavassa joukon edellisenlaatuisia kohtia.

Kun tuli kysymys ensimmäisen ihmisparin luomisesta ja avioliiton perustamisesta, esittivät fariseukset Jeesukselle seuraavan kysymyksen: ”Onko miehen lupa erottaa vaimonsa luotaan kaikenlaisesta syystä?” (Matt. 19:3). Tähän Jeesus vastasi vedoten Genesiksen (1. Mooseksen kirja) luomiskertomukseen (1. Moos. 1:27; 2:24 ja 5:2): ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ’loi heidät mieheksi ja naiseksi’ ja sanoi: ’Sen tähden on miehen luopuminen isästään ja äidistään ja liittyminen vaimoonsa ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi”.

Valittaessaan Jerusalemin asukasten kovasydämisyyttä Herran lähettämiä profeettoja kohtaan mainitsee Jeesus marttyyrien joukossa Aabelin vahvistaen näin hänen henkilöllisen historiallisuutensa. ”Muutamat niistä te tapatte – – – jotta teidän päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Aabelin verestä Sakariaan, Barakiaan pojan vereen asti, jonka tapoitte temppelin ja alttarin välillä.” (Matt. 23:34–35)

Kertomus Nooasta ja vedenpaisumuksesta oli Jeesukselle historiallinen tosiasia. Sen puitteissa hän liikkuu valaistessaan esitystään tänne maan päälle takaisin tulostaan: ”Sillä niin kuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan tulemus oleva. Sillä niin kuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin, eivätkä tienneet, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki; niin on myös Ihmisen Pojan tulemus oleva.” (Matt. 24:37–39)

Samassa yhteydessä viittaa Jeesus kertomukseen Sodomasta ja Lootin vaimosta, joka muuttui suolapatsaaksi: ”Niin myös, samoin kuin kävi Lootin päivinä: he söivät, joivat, ostivat, myivät, istuttivat ja rakensivat, mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja tulikiveä taivaasta, ja se hukutti heidät kaikki, samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy. – – Muistakaa Lootin vaimoa!” (Luuk. 17:28–30, 32)

Todistaessaan saddukeuksille kuolleiden ylösnousemisen mainitsee Jeesus patriarkat (kantaisät). ”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. – – Mutta mitä kuolleitten ylösnousemukseen tulee, ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut teille, sanoen: ’Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien.’” (Matt. 22:29, 31, 32). Eräässä toisessa yhteydessä Jeesus sanoo: ”Monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa.” (Matt. 8:11) Vielä kertoo Jeesus Aabrahamin autuuden ilosta ja osoittaa juutalaisille pre-existenssitilansa (olemassaolo ennen lihaan tulemista) – kova pähkinä muuten juutalaisille jumaluusoppineille niin kuin meidänkin aikamme moderneille teologeille! ”’Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi.’” Niin juutalaiset sanoivat hänelle: ’Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!’ Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennen kuin Aabraham syntyi, olen minä ollut’.” (Joh. 8:56–58)

Edellä mainitussa vastauksessaan saddukeuksille mainitsee Jeesus Markuksen ja Luukkaan esitysten mukaan kertomuksen palavasta pensaasta Hoorebin vuoren luona, jossa Herra ilmestyi Moosekselle: ”Mutta mitä siihen tulee, että kuolleet nousevat ylös, ettekö ole lukeneet Mooseksen kirjasta, kertomuksessa orjantappurapensaasta, kuinka Jumala puhui hänelle sanoen: ’Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’?” (Mark. 12:26; Luuk. 20:37)

Kertomuksia niistä ihmeistä, joita tapahtui Israelin korpivaelluksen aikana tapaamme useita Jeesuksen puheissa. Mainitsemme pari sellaista. Jumala antoi kansalle mannaa erämaassa ruuaksi (2. Moos. 16:15). Sen johdosta Jeesus sanoi juutalaisille: ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät mannaa erämaassa, ja he kuolivat. – – Tämä on se leipä, joka tuli alas taivaasta. Ei ole, niin kuin oli teidän isienne: he söivät ja kuolivat; joka tätä leipää syö, se elää iankaikkisesti.” (Joh. 6:48–49, 58) Ihmeen vaskikäärmeestä, johon katsomalla käärmeiden puremat israelilaiset paranivat, esittää Jeesus vertauskuvana omasta ristinkuolemastaan. ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:14, 15)

Selittäessään opetuslapsilleen Jumalan isällistä huolenpitoa lapsistaan viittaa hän Salomon loistoon (Matt. 6:29). Hän mainitsee myös Saaban kuningattaren, joka matkusti kuulemaan hänen viisauttaan (Matt. 12:42).

Elian ja Elisan vaiheista Jeesus kertoo, kuinka edellinen lähetettiin suuren nälänhädän aikana Sareptaan leskivaimon luo ja kuinka jälkimmäinen puhdisti Naeman syyrialaisen spitaalista (Luuk. 4:25–27).

Profeetta Joonan ihmeellisiin vaiheisiin hän viittaa mainiten hänen olonsa meripedon vatsassa ja parannussaarnansa niiniveläisille (Matt. 12:49; 16:4).

Tässä nyt muutamia esimerkkejä näytteeksi siitä, millä ehdottomalla luottamuksella Jeesus suhtautuu Vanhan Testamentin kertomuksiin. Emme huomaa hänessä pienintäkään epäilystä niiden historiallisuuteen nähden.

 

”Kirjoitettu on”

”Raamattu ei saata raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35) Se oli Jeesuksen varma vakuutus Vanhasta Testamentista. ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18; Luuk. 16:16, 17) Tästä suhteesta Raamatun sanan ehdottomaan arvovaltaan johtuu, että Jeesus alituisesti puheissaan vetoaa Kirjoituksiin. ”Kirjoitettu on” toistuu hänen esityksissään kerta toisensa jälkeen. Mainitsemme seuraavassa muutamia Vanhan Testamentin kohtia, joille Jeesus vetoamisellaan antaa ehdottoman pätevyyden leiman.

Kiusauksien korvessa käytti Herra kolmesti asetta ”kirjoitettu on”, vihollista vastaan vedoten Mooseksen kirjoihin (5. Moos. 8:3; 6:13, 16; 10:20). Näin hän karkotti saatanan kirjoitetulla sanalla.

Sieltä meni Jeesus Nasaretin synagoogaan ja julisti Jes. 61 luvun pohjalla Messiasvirkansa ohjelman. Hän sanoi mainitun luvun luettuaan: ”Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen.” (Luuk. 4:17–19, 21)

Edelläkävijänsä, Johannes Kastajan, tehtävästä puhuessaan hän vetoaa profeetta Malakiaan: ”Tämä on se, josta on kirjoitettu: ’Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi’. – –hän on Elias, joka oli tuleva.” (Matt. 11:10, 14)

”Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja sanoivat hänelle: ’Minkä tähden sinä puhut heille vertauksilla?’” Hän selitti heille asian vedoten Jesajaan: ”Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä. Ja heissä käy toteen Esaiaan ennustus, joka sanoo: ’Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, ja näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’” (Matt. 13:10, 13–15; Jes. 6:9–10)

Ulkokullattuja juutalaisia Jeesus nuhteli Jesajan sanoilla: ”Te ulkokullatut, oikein teistä Esaias ennusti, sanoen: ‘Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana, mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä’.” (Matt. 15:7–9; Jes. 29:13)

Profeetan sanaan Jeesus perusti pyhän kiivautensa puhdistaessaan temppelin. ”Ja hän sanoi heille: ’Kirjoitettu on: Minun huoneeni pitää kutsuttaman rukoushuoneeksi, mutta te teette siitä ryövärien luolan’.” (Jer. 7:11; Matt. 21:13; Joh. 2:17)

Lasten Hoosianna-lauluun loukkaantuville juutalaisille Jeesus sanoi: ”Ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’?” (Ps. 8:3; Matt. 21:16)

Jeesus näytti juutalaisille myös, että Ps. 118:ssa oli kirjoitettu heidän suhteestaan häneen: ”Ettekö ole koskaan lukeneet kirjoituksista: ’Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi; Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme’?” (Matt. 21:42; Ps. 118:22) Vetoamalla Psalmiin 110 hän todisti heille jumaluutensa (Ps. 110:1).

Puhuessaan maailman lopun enteistä lainaa Jeesus kohdan profeetta Danielista, jossa tämä puhuu ”hävityksen kauhistuksesta pyhässä paikassa” (Dan. 11:31; 12:11; Matt. 24:15: ”Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen, josta on puhuttu profeetta Danielin kautta, seisovan pyhässä paikassa – joka tämän lukee, se tarkatkoon.”). Ei hän siis kannata kriitikkoja, jotka eivät tunnusta Danielin nimellä käypää kirjaa lainkaan hänen kirjoittamakseen.

Jeesus ilmoitti myös opetuslapsilleen, että hänen kärsimisensä oli edeltäpäin profeettojen kirjoissa sanottu: ”Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.” (Luuk. 18:31–33) ”Ihmisen Poika menee pois niin kuin hänestä on kirjoitettu.”

Kun Jeesus ilmoitti opetuslapsilleen heidän käytöksestään hänen kärsimyksiensä aikana, muistutti hän Kirjoituksia: ”Silloin Jeesus sanoi heille: ’Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan’” (Sak. 13:7; Matt. 26:31).

Ristille naulittuna kahden rosvon väliin toteutui sana: ”hänet luettiin pahantekijäin joukkoon” (Jes. 53:12). Ne sanat, jotka kuoleva Vapahtaja ristillä lausui, olivat psalmeista: ”Eli, Eli, lama sabaktani” (Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?) (Ps. 22:2). Sanat ”minun on jano” viittaavat Psalmiin 69: ”Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä.” (Ps. 69:22) ”Se on täytetty” viittaa Ps. 22:32 ja ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni” Ps. 31:5.

Kirjoitettu sana oli siis Jeesuksen mielessä loppuun asti. Edelleen hän ylösnousemisensa jälkeen kiinnitti opetuslastensa huomion kirjoituksiin. Niinpä hän esimerkiksi Emmaukseen kulkeville opetuslapsille ”alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Luuk. 24:25–27). Ennen lähtöään taivaaseen hän avasi opetuslasten ymmärryksen käsittämään Kirjoituksia: ”Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa” (Luuk. 24:44–47).

Vieläpä Herra kirkkaudestaan ohjasi seurakuntia kirjoituksilla. Aasian seurakunnille lähetetyissä kirjeissä puhutaan ”elämän puusta”, joka on ”Jumalan paratiisissa”, josta voittaja saa syödä (1. Moos. 2:2; Ilm. 2:7). Näin sanoo hän, jolla on ”Daavidin avain” ja joka on itsestään todistaa: ”Minä olen Daavidin juurivesa ja hänen suvustansa, se kirkas kointähti.” (4. Moos. 24:17; Ilm. 22:16).

Harvinaisella arvonannolla kohtelee siis tuo lihaksi tullut Sana, ristillä kuollut verinen Sovittaja ja ylösnoussut Vapahtaja, kunniaan korotettu Kristus Vanhaa Testamenttia. Se velvoittaa meitäkin samaan suhteeseen Kirjoituksiin, ”sillä opetuslapsi ei ole suurempi mestariansa – eikä sanansaattaja sitä, joka hänet lähetti.”

 

Tuure Toivio, Luja sana. Vanhan testamentin arvo Uuden testamentin valossa, s. 12–19. Esitelmä. Suomen Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustannuksella. Helsinki 1924.

 

Kategoriat
1/2014 Lehdet Vanha Testamentti

Jaakobin pako ja uni (1.Moos. 28)

Paul Kretzmann, USA

Jaakob lähetetään rauhassa
28:1: ”Silloin Iisak kutsui Jaakobin ja siunasi hänet; hän käski häntä ja sanoi hänelle: ’Älä ota vaimoksesi ketään Kanaanin tyttäristä.’” Rebekan suunnitelma toteutui. Iisak näki hänen huomautuksensa tarkoituksen ja otti vaarin Rebekan sanoihin sisältyvästä vihjeestä. Iisak kutsui Jaakobin virallisesti, tervehti häntä mitä ystävällisimmin. Sitten hän antoi tälle ehdottoman määräyksen, ettei hän saanut ottaa vaimokseen kanaanilaista naista.
28:2: ”’Vaan nouse ja mene Mesopotamiaan, isoisäsi Betuelin kotiin, ja ota sieltä itsellesi vaimo enosi Laabanin tyttäristä.’” Näiden kahden sukulaisperheen välillä oli ainakin ajoittaista yhteydenpitoa, koska Iisak tiesi Laabanin tyttäristä.
28:3–4: ”Ja Jumala, Kaikkivaltias, siunatkoon sinua ja antakoon sinun tulla hedelmälliseksi ja lisääntyä, niin että sinusta tulee suuri kansojen joukko. 4. Ja hän suokoon sinulle Aabrahamin siunauksen, sinulle ynnä sinun jälkeläisillesi, että saisit omaksesi maan, jossa sinä muukalaisena asut ja jonka Jumala on antanut Aabrahamille.” Iisakin sanat viittaavat epäilyksettä siihen, että hän nyt tunnusti avoimesti Jaakobin valituksi perillisekseen. Tietoisuus patriarkan (kantaisän) kutsumuksesta oli herännyt hänessä. Hänellä oli voima antaa Aabrahamin siunaus, joka sisälsi lupauksen Messiaasta, pojalle, jonka hän olisi hylännyt mutta jonka Jumala oli valinnut.
28:5: ”Niin Iisak lähetti Jaakobin matkalle, ja hän lähti Mesopotamiaan Laabanin luo, joka oli aramilaisen Betuelin poika ja Rebekan, Jaakobin ja Eesaun äidin, veli.” Betuel oli tähän aikaan joko kuollut tai ei enää aktiivisesti hoitamassa asioita. Sen vuoksi Laabanista, Jaakobin enosta, puhutaan perheen päänä.
28:6: ”Kun Eesau näki, että Iisak oli siunannut Jaakobin ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan ottamaan sieltä itselleen vaimoa-sillä hän oli siunannut hänet, käskenyt häntä ja sanonut: ’Älä ota vaimoa Kanaanin tyttäristä’ – 7. ja että Jaakob oli totellut isäänsä ja äitiänsä ja lähtenyt Mesopotamiaan, 8. silloin hän huomasi, että Kanaanin tyttäret olivat hänen isälleen Iisakille vastenmieliset; 9. ja niin Eesau meni Ismaelin luo ja otti Mahalatin, Aabrahamin pojan Ismaelin tyttären, Nebajotin sisaren, vaimokseen entisten lisäksi.” Tätä naista kutsutaan 1. Moos. 36:2:ssa Baasematiksi, Nebajotin sisareksi, koska tämä oli hänen vanhin veljensä. Luultavasti Eesaun tarkoituksena oli saada tällä teolla takaisin isänsä täysi arvostus, sillä tämä kolmas vaimo oli Aabrahamin jälkeläinen. Hän kuitenkin ainoastaan paljasti täydellisen ymmärryksen puutteensa sikäli kuin oli kyse patriarkkojen suhteesta Herran ennustuksiin tämän maan omistamisesta. Ismaelin ja hänen lastensa ei näet ollut määrä olla perillisiä Saaran pojan kanssa.

Jaakobin uni Beetelissä
28:10: ”Niin Jaakob lähti Beersebasta mennäksensä Harraniin.” Beerseba sijaitsi Kanaanin eteläisimmässä osassa, johon Iisak oli tuolloin leiriytyneenä. Jaakob matkasi ensin pohjoista kohti.
28:11: ”Ja hän osui erääseen paikkaan, johon yöpyi, sillä aurinko oli laskenut; ja hän otti sen paikan kivistä yhden, pani sen päänsä alaiseksi ja asettui nukkumaan siihen paikkaan.” Hän osui tähän paikkaan sattumalta, vaikkakin kyseessä oli Jumalan johdatus. Paikka, jossa tämä tapahtui, on ilmoitettu myös tässä siten, että sen myöhempään merkitykseen kiinnitetään huomiota.
28:12–14: ”Niin hän näki unta, ja katso, maan päälle oli asetettu tikapuut, joiden pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kulkivat niitä myöten ylös ja alas. 13 Ja katso, Herra seisoi hänen edessään ja sanoi: ’Minä olen Herra, sinun Isäsi Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. 14 Ja sinun jälkeläistesi paljous on oleva kuin maan tomu, ja sinä leviät länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään, ja sinussa ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.’” Tämä oli ihmeellinen Jumalan ilmoitus. Se vahvisti Messiasta koskevan lupauksen, jonka Iisak oli lausunut. Koko kuva osoittaa rikkoutumattoman yhteydenpidon, läheisen yhteyden Jumalan ja uskovien välillä maan päällä. Jumalan enkelit ovat uskovien seurassa ja suojelevat heitä kaikilla heidän teillään. Enkelit edustavat heitä heidän vaikeuksissaan ja ahdistuksissaan. He tuovat Jumalan avun ja suojeluksen alas taivaasta. Maan päällä, jossa Jaakob lepäsi, oli tikapuut. Hän näytti olevan yksin ja hylätty. Hänellä ei ollut edes maapalasta, jota hän olisi voinut kutsua omakseen. Mutta tikapuiden huipulla oli kaikkivaltias Jumala, jonka lupaukset eivät koskaan petä. Yhdessä ensimmäisistä puheistaan Jeesus viittasi tähän Jaakobin näkyyn (Joh. 1:51). Jeesuksen Kristuksen persoonassa ovat taivas ja maa, Jumala ja ihminen, yhdistyneinä ainutlaatuisella ja mitä ihmeellisimmällä tavalla. Kristuksen, lihaan tulleen Jumalan Pojan, välityksellä, me pääsemme yhteyteen Jumalan kanssa.
28:15: ”Ja katso, minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, missä ikinä kuljet, ja saatan sinut takaisin tähän maahan; sillä minä en jätä sinua, ennen kuin olen toteuttanut sen, minkä minä olen sinulle puhunut.” Messiasta koskevan lupauksen lisäksi, joka jälkeenpäin oli aina mitä suurin lohdutus Jaakobille – kuten se on kaikkien uskovien toivo – Herra vakuutti pitävänsä hänestä huolen hänen matkoillaan. Jaakob saattoi panna luottamuksensa Herran lupauksien ehdottomaan, pettämättömään täyttymiseen. Ne ovat yhtä varmat tänä päivänä kuin silloin. Sen tähden ne edellyttävät samaa luottavaista vastaanottamista.

Jaakobin lupaus
28:16: ”Silloin Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: ’Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt?’.” Jumala oli läsnä tässä paikassa, vaikka se oli kaukana sieltä, missä oikeaa Jumalan palvelemista vaalittiin, nimittäin hänen isänsä kodissa. Hänellä ei ollut ollut mitään aavistusta siitä. Herra oli laupiaassa armossaan lähellä häntä ympäröiden hänet hyvyydellään jopa näin kaukana hänen kotoaan.
28:17: ”Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: ’Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti.’” Vrt. 2. Moos. 3:5. Tähän paikkaan liittyvät mielleyhtymät täyttivät aina jälkeenpäinkin hänen mielensä pyhällä pelolla ja kunnioituksella, jota syntiset ihmiset välttämättä tuntevat Jumalan läheisyydessä. Siellä missä Jumala ilmoittaa itsensä joko näyssä tai sanassaan, siellä on paikka, jossa hän asuu. Siellä hänen armonsa avaa itse taivaan syntiselle, joka etsii vain hänen armoaan.
28:18: ”Ja Jaakob nousi varhain aamulla, otti kiven, jonka hän oli pannut päänsä alaiseksi, ja nosti sen pystyyn patsaaksi ja vuodatti öljyä sen päälle.” Hän noudatti tavanomaisia vihkimismenoja. Hän erotti tämän paikan Herran ilmestymisen pyhittämäksi ja pystytti kiven, joka oli ollut hänen päänsä alaisena ennakoimaan pyhäkköä, joka sinne rakennettaisiin myöhemmin.
28:19: ”Ja hän kutsui paikan Beeteliksi; mutta ennen oli kaupungin nimenä Luus.” Kanaanilaiset tarkoittivat käyttämällään nimellä Luus sekä kaupunkia että ympäröivää maaseutua. Israelin lapset antoivat alueelle sen valloittamisen jälkeen nimen Beetel, joka sillä oli tämän tapahtuman jälkeen.
28:20–22: ”Ja Jaakob teki lupauksen, sanoen: ’Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minut sillä tiellä, jota nyt kuljen, ja antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatteita pukeutuakseni, 21 niin että saan palata rauhassa isäni kotiin, niin on Herra oleva minun Jumalani; 22 ja tämä kivi, jonka olen patsaaksi pystyttänyt, on oleva Jumalan huone, ja kaikesta, mitä minulle suot, minä totisesti annan sinulle kymmenykset.’” Jaakob ei tässä ilmaissut ehtoa vaan hän tunnusti kiitollisena sen, mitä Jumala oli luvannut. Tällä lupauksella Jaakob otti vastaan Herran lupauksen ja julisti, mitä siihen hänen käsityksensä mukaan sisältyi. Hänellä oli tietty tapahtuma silmiensä edessä, sillä se kivi, joka nyt ainoastaan muistutti ihmeellisestä näystä, korvattaisiin Jumalan läsnäolon ja asumisen muistomerkillä. Niistä Jumalan lahjoista, jotka hän saisi seurauksena tuosta lupauksesta, hän täten omisti kymmenennen osan Herralle. Oikeaa Herraan luottamista on ottaa vastaan hänen lupauksensa yksinkertaisella uskolla sekä palvoa ja palvella häntä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Kristus Vanha Testamentti

Kristus Vanhassa testamentissa – Hugo Odeberg

”Ilman Vanhaa testamenttia ei ymmärretä Uutta testamenttia.” ’Ja Hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä Hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.’ (Luuk. 24:25–27) Tämä osoittaa Hänen opettavan heitä näkemään, että Raamattu puhuu ensimmäisestä luvusta lähtien Hänestä.”

Ruotsalainen Hugo Odeberg (1898-1973) toimi Lundin yliopiston eksegetiikan professorina vuosina 1933-64. Hänen kirjoituksensa ”Kristus i Gamla Testamentet” (Göteborg 1969), suom. Kristus Vanhassa testamentissa, on rautaisannos hänelle, joka haluaa ymmärtää Raamattua oikein, sen itse ilmoittamasta keskuksesta eli Kristuksesta käsin. Odeberg on syvällisesti perehtynyt juutalaiseen raamatunselitysperinteeseen. Tämä antaa oikean lähtökohdan alun perin juutalaisuuden keskellä eli Vanhan testamentin maailmassa saarnatun evankeliumin ymmärtämiseen. Odebergin teos ansaitsee tulla luetuksi.

”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen.” (Ilm. 5:12)

Juha Muukkonen, pastori, Tornio

Nyt pääset lukemaan tätä pientä kirjasta kuvaa klikkaamalla. Kirjan sivuja selailet joko nuolinäppäimillä tai klikkailemalla hiirenosoitin lähellä sivun kulmaa.  Lukeminen ja selaileminen myös helpottuvat kun avaat sivun koko ruudulle F11-näppäimellä (toimii useimmissa selaimissa). Tilaa kirjanen Luther-divarista.

Kristus Vanhassa testamentissa - Hugo Odeberg
Kristus Vanhassa testamentissa – Hugo Odeberg