Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885–1954), kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, se on edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista ”Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Wernert Elert vakuuttavasti käy läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opillisen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. Vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola

Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Ehtoollisyhteyden loukkaamattomuus

Werner Elert (1885–1954)

 

Concordia ry julkaisi viime syksynä Werner Elertin teoksen Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Tämä teos on erittäin merkittävä kirkko-opillinen tutkimus varhaiskirkon linjauksista. Sillä on paljon sanottavaa myös meidän ajallemme. Julkaisemme ohessa katkelman kyseisestä teoksesta. Katkelmasta on jätetty pois kreikkalaiset termit sekä alaviitteet. Nämä löytyvät Elertin kirjasta.

 

Suuret skismat (Sardika v. 343, Efeso v. 431, Rooman ja Konstantinopolin välinen v. 484) koskivat kiistelevien piispojen lisäksi myös heille kuuluvia kirkkoja, patriarkkojen lisäksi kokonaisia patriarkaatteja. Jos vastapuolen johtavia piispoja ei ekskommunikaation avulla tosiasiallisesti onnistuttu erottamaan kirkoistaan, jos he päinvastoin yhä edelleen hoitivat hengellisiä tehtäviään, he olivat myös yhä edelleen oman kirkkonsa kanssa yhteydessä. Legaatteja Vitalista ja Misenusta vastaan sovellettu periaate, jonka mukaan yhteydestä erotetun henkilön kanssa kommuunioon osallistuva tulee itse erotetuksi, koski silloin automaattisesti myös kaikkia kyseisen kirkon jäseniä. Tältä osin tilanne oli yhä samanlainen kuin 100-luvulla, jolloin Rooman Viktor erotti Efeson Polykrateen mukana paitsi tämän kirkon myös kaikki muut siihen liittyneet vähäaasialaiset.

Kaikki osapuolet tunnustivat, että kirkollinen yhteys on yhtä jakamaton kuin kirkko ylipäätään. Sen loukkaamattomuus edellyttää kaikkien osapuolten loukkaamattomuutta. Yksikään osapuoli ei voi ylittää yhteyden rajaa ilman kaikkien muiden suostumusta. Joka osallistuu kommuunioon jonkun ulkopuolisen kanssa, jota hereetikkona tai skismaatikkona tai jostakin muusta syystä ei ole hyväksytty kokonaisyhteyteen, tulee itse kelvottomaksi yhteyteen, koska hän vahingoittaa kokonaisuuden loukkaamattomuutta. Siksi jokaisen osapuolen tulee sakramenttia toimittaessaan pysyä kokonaisyhteyden rajojen sisäpuolella.

Aleksandrian arkkipiispa Theofilos ekskommunikoi arkkipresbyteerinsä Pietarin ja tätä kannattavan presbyteeri Isidorin, koska Pietari oli hyväksynyt kommuunioon erään manikeolaisen naisen, joka ei sitä ennen ollut sanoutunut irti heresiastaan. Tämä oli sinänsä täysin laillista, mutta Pietari väitti, että arkkipiispa itse oli ennalta antanut suostumuksensa. Isidor ja neljä ”pitkää veljeä” – egyptiläisiä munkkeja, jotka tosin muistakin syistä olivat Theofiloksen vastustajia – koettivat saada Konstantinopolin ryhtymään toimiin näiden heidän mielestään aiheettomasti erotettujen puolesta. Sikäläinen patriarkka Johannes Krysostomos otti heidät kunnioittavasti vastaan ja salli heidän myös osallistua jumalanpalvelukseen. Ehtoolliskoinooniaa hän kuitenkaan ei tahtonut suoda heille ennen kuin heidän asiansa oli tutkittu. Theofilos, joka sai asiasta tiedon, väitti kuitenkin valheellisesti, että Krysostomos oli suonut heille myös sakramentin. Hän käytti tätä tapahtumaa hyväkseen syyttääkseen Krysostomosta väärästä menettelystä ja tuli siten auttaneeksi hovissa olevia patriarkan vastustajia, jotka lopulta saivat myös aikaan hänen erottamisensa.

Näemme, miten yksittäinen tapaus, manikeolaisen naisen ehtoolliselle hyväksymiseen liittynyt väitetty tai todellinen virheellisyys, veti ketjureaktiona mukaan yhä laajempia piirejä. Arkkipresbyteeri erotettiin sen vuoksi. Jos tämä erottaminen oli oikeutettu, myös ”pitkät veljet” täytyi erottaa, koska he yhä edelleen olivat yhteydessä häneen. Krysostomos toimi sikäli oikein, että hän eväsi heiltä sakramentin. Hän saattoi itsensä arveluttavaan tilanteeseen vain siltä osin, että hän eväsi heiltä ainoastaan ehtoolliskoinoonian. Siten hän näet tunnusti, että alkuperäisessä tapahtumassa oli jotakin korjattavaa. Aleksandrialainen Theofilos puolestaan näki Krysostomoksen menettelyssä tilaisuuden aloittaa patriarkanistuinten välinen taistelu. Tämän taistelun taustalla oli syvempiä syitä, jotka voimme tässä kuitenkin sivuuttaa samoin kuin tapahtumien myöhemmän kulun. Varhaiskirkon ehtoolliskäytännön kannalta koko tapahtumalla joka tapauksessa on oireellinen merkitys, olkoonkin että Theofilos kenties käytti sitä vain verukkeena.

Periaate, että luvaton ehtoolliskoinoonia vahingoittaa kirkollisen yhteyden loukkaamattomuutta, oli kaikkialla sama. Novatiolaisessa kirkossa skisma alkoi siten, että Sabbatios erosi Konstantinopolin novatiolaisseurakunnasta, koska siinä hänen mukaansa hyväksyttiin kelvottomia ehtoolliselle. Moderni teoria, että joku voidaan hyväksyä ”vieraana” toiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon kommuunioon tai että vastavuoroisesti voidaan ”vieraana” viettää kommuuniota toisessa kirkossa, vaikkei täyttä kirkollista yhteyttä ole olemassa, oli varhaiskirkossa tuntematon, jopa mahdoton ajatella. Antiokian monofysiittisen patriarkan Paavali Mustan uskonveljet eivät antaneet hänelle anteeksi sitä, että hän kerran tai kahdesti suostui viettämään kommuuniota synodiittien, Khalkedonin synodin kannattajien, kanssa. Muun muassa tästä syystä egyptiläiset monofysiitit kieltäytyivät kirkollisesta yhteydestä hänen kanssaan ja hänet lopulta erotettiin.

Ehtoolliskoinoonian loukkaamattomuus vaati jatkuvaa valppautta. On aina pidettävä mielessä, että kirkoilla, joilla oli eri tunnustus tai jotka muista syistä olivat erossa toisistaan, oli usein seurakuntia samassa kaupungissa tai maakunnassa. Niiden jäsenet asuivat lähellä toisiaan. Suurissa kaupungeissa edestakaista seurakunnasta toiseen siirtymistä, jota jo Dionysios Aleksandrialainen 200-luvulla kuvasi, oli usein lähes mahdoton valvoa. Alkuvaikutelma suurista kirkollisista jakautumisista vaatii siksi korjausta tai ainakin täydennystä. Luonnollisesti piispojen välisten eroavuuksien aiheuttama jakautuminen ulottui myös heidän hiippakuntiinsa ja siten myös kaikkiin heidän kirkkojensa jäseniin saakka. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna eri osapuolten alueet voidaan rajata ja esittää eri värein kartalla. Silloin ei tosin kirkollisen yhteyden irtisanomisen yhteydessä tapahtuvalla sakramenttiyhteyden katkaisemisella ollut käytännössä suurta merkitystä. Maantieteellisesti rajattujen alueiden sisäpuolella, joista esimerkiksi vuoden 484 skismassa toinen käsitti jopa kaikki länsimaat, sillä ei ollut silloin mitään käytännön vaikutusta. Vain yksittäiset matkustavat papit ja maallikot, jotka ylittivät maantieteellisen rajan, joutuivat kokemaan sen vaikutuksen, kun heidän kotipaikkakuntansa piispan antamia suositus- ja rauhankirjeitä ei tunnustettu rajan toisella puolella. Ehtoollisyhteyden katkaiseminen määrättiin tavallaan ylhäältä käsin, ja matkaajat näyttivät olevan vain uhreja riidassa, johon eivät itse olleet lainkaan osallisia.

Kuva muuttuu kuitenkin, kun otetaan huomioon vaikutus, jonka teologiset kiistat ja kirkolliset jakautumiset saivat aikaan seurakuntien laajoissa joukoissa. Paikalliset rajat eivät voineet hillitä teologisten lausumien ja kirkollisten motiivien voimaa joko vakuuttaa tai houkutella. Niin kauan kuin kirkolliset enemmistöt eivät vielä langenneet houkutukseen käyttää poliisin apua valta-asemansa turvaamisessa, ne eivät voineet estää sitä, että myös vähemmistöt organisoivat toimintansa niiden rinnalle samassa paikassa, samassa kaupungissa ja samassa maakunnassa. Tällä tavalla rakensivat ennen Nikeaa organisaationsa valentinolaiset, montanolaiset ja novatiolaiset, jotka keskellä valtakirkon aluetta kokosivat ja ylläpitivät seurakuntia läpi vuosisatojen. Niiden muodostamisista ei annettu määräystä ylhäältä, vaan ne syntyivät spontaanisti alhaalta käsin. Mukaan liityttiin täysin vapaaehtoisesti. Myös Nikean jälkeen muodostui vielä lukuisia pieniä ryhmiä samalla tavalla. Näistä poiketen suuria jakautumisia ohjattiin tosin sikäli ylhäältä, että niitä johtivat vakiintuneet kirkolliset auktoriteetit, piispat, synodit ja patriarkat. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin merkitse sitä, että kulloisiinkin osapuoliin kuuluvat seurakunnat ja seurakuntien jäsenet olisivat alistuneet sokeasti kirkollista yhteyttä ja ehtoollisyhteyttä koskeviin ratkaisuihin. Todellisesta asiaintilasta kertoo esimerkiksi edellä mainittu areiolainen moratorio.

Filostorgios kertoo, että huolimatta opillisesta ristiriidastaan ”yhden olemuksen (homoousios) tunnustajien”, eli ortodoksisten nikealaisten, kanssa, areiolaiset ”osallistuivat heidän rukouksiinsa, lauluihinsa, neuvotteluihinsa ja melkein kaikkeen muuhunkin paitsi mystiseen uhriin”, siis ainoastaan ehtoollisenviettoon he eivät osallistuneet. Tästä suhteellisen rauhanomaisesta tilanteesta teki lopun vasta radikaali Aëtius, kun hän kehotti niitä, jotka olivat hänen kanssaan homodokseja, muodostamaan erillisiä seurakuntia (III, 14). Myös Sozomenos kertoo, etteivät areiolaiset vielä Konstantinuksen aikana muodostaneet erillisiä seurakuntia, vaan että lukuun ottamatta novatiolaisia, fryygialaisia (montanolaisia), valentinolaisia, markionilaisia ja pauliniaaneja (kaikki Nikeaa edeltävän ajan skismaatikkoja ja hereetikkoja) kaikki kokoontuivat yhdessä ja olivat yhteydessä (II, 32). Sozomenos katsoo tämän johtuneen keisarin antamasta yleisestä kokoontumiskiellosta, joka velvoitti kaikki kristityt käyttämään samoja pyhäkköjä. Molemmista kertomuksista nähdään ensinnäkin se, miten Nikean jälkeen puhkeava dogmaattinen kiista ulottui paikallisseurakuntiin asti. Kuvaus rauhanomaisesta tilanteesta saattoi kuitenkin koskea vain rajoitettua aluetta, Sozomenoksen mainitsema kokoontumiskielto puolestaan vain Konstantinuksen aikaa. Sen jälkeen kun Athanasios palasi ensimmäisen kerran maanpaosta (v. 339), Aleksandriassa ja muualla syntyi sekasortoisia taisteluita näiden kahden osapuolen kannattajien välillä.

Filostorgios tosin ilmoittaa seurakuntien täydellisen erottautumisen alkaneen vasta Aëtiuksen vaikutuksesta (350-luvun puolivälissä). Hän painottaa kuitenkin selvästi, etteivät hänen areiolaiset uskonveljensä sitä ennenkään olleet nikealaisten kanssa täydessä kirkollisessa yhteydessä. He kävivät näiden jumalanpalveluksissa mutta eivät osallistuneet niissä ehtoolliselle. Tämä voi tarkoittaa vain paikkakuntia, joissa areiolaiset olivat vähemmistönä. Siellä, missä heidän omat piispansa hallitsivat tilannetta, esimerkiksi Konstantinopolissa, he saattoivat tietenkin näiden luona myös epäröimättä viettää kommuuniota. Voidaankin kysyä, jättäytyivätkö areiolaiset vapaaehtoisesti ehtoolliselta niillä paikkakunnilla, joita kertomus koskee, vai pitikö ortodoksinen enemmistö tai sen papit heidät erossa ehtoolliselta. Ortodoksinen osapuoli olisi tällöin kohdellut heitä siten kuin Nikean määräysten mukaan kohdeltiin luopioita (lapsi), joiden tuli viimeisessä vaiheessa ennen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen palauttamista ”uhria lukuun ottamatta osallistua seurakunnan kanssa rukouksiin (ts. muuhun jumalanpalvelukseen)”. Tämä luopioiden kohtelu ei kuitenkaan ole voinut olla esikuvana, sillä siinä oli kysymys katumusmenettelystä, johon areiolaiset tuohon aikaan eivät missään tapauksessa voineet haluta suostua. Yhteistä jumalanpalvelusta ehtoolliskoinooniaa lukuun ottamatta voidaan kaikkien tuon ajan kirkkojärjestysten mukaan arvioituna pitää vain epänormaalina tilanteena. Filostorgioksen mukaan tässä tapauksessa hänen uskonveljiensä tulee katsoa vapaaehtoisesti suostuneen tähän menettelyyn ja puhutaan myös yhteisistä neuvotteluista, joten näyttää todennäköisimmältä, että epänormaali järjestely oli yhteisesti sovittu.

Tämä järjestely saattoi olla vain väliaikainen. Niin kauan kuin jokainen seurakunta oli täysin itsenäinen kuten Paavalin aikana, se ei olisi ollut lainkaan mahdollinen. Jokainen seurakunta kykeni tällöin itse tunnistamaan harhaopettajat harhaopettajiksi, ja niillä oli oikeus ja velvollisuus katkaista yhteys heihin välittömästi ja täydellisesti. Sen jälkeen kun piispat olivat ottaneet itselleen kaiken vallan opillisissa asioissa ja varsinkin kun synodit alkoivat tehdä ratkaisuja oppikysymyksissä, seurakuntien täytyi kuitenkin jäädä ensin odottavalle kannalle. Aiemmin kuvailtu kanonisten määräysten mukainen hereetikkojen kohtelu paikallisseurakunnassa edellytti, että heresiasta ja siten myös kirkollisen yhteyden luvattomuudesta oli jo ylhäältä käsin annettu ratkaisu. Tämä ehto ei kuitenkaan ollut vielä täyttynyt Filostorgioksen (III, 14) tarkastelemassa oppikiistojen vaiheessa. Kuten jo sanottu, kaikista ekskommunikaatioista huolimatta kaikki osapuolet pitivät kiinni kuvitelmasta valtakunnankirkon yksimielisyydestä Sardikan synodiin (v. 343) asti. Vasta Sardikassa tapahtui antinikealaisten eusebiolaisten muodollinen irtautuminen, ja viitisentoista vuotta myöhemmin Aëtius ja Eunomios Konstantinopolista käsin organisoivat erillisen kirkon vihkimällä piispoja Vähään-Aasiaan.

Edellä mainittu epänormaali järjestely tapahtui siis aikana, jolloin selvää päätöstä jommankumman osapuolen erottamisesta kokonaiskirkosta ei ylhäältä käsin ollut vielä annettu. Juuri siksi sillä oli oireellinen merkitys, joka ulottui senhetkistä tilannetta pidemmälle. Ei ole kerrottu, johdettiinko areiolaisten yhtenäistä menettelyä eri alueilla jostakin keskuksesta käsin vai oliko kyse heidän paikallisten ryhmiensä spontaanista toiminnasta. Keskitetty ohjaus saattaisi olla mahdollinen. Koska areiolaisilla piispoilla ei tähän aikaan ollut mitään virallista toimivaltaa heidän omien parokhioidensa ulkopuolella, se olisi kuitenkin ollut tehotonta, elleivät hajallaan olevat ryhmät olisi olleet sen kanssa vakaumuksellisesti yhtä mieltä. Toteutettu järjestely edellytti joka tapauksessa seurakunnan jäsenten omaa harkintaa. Oppiriita ymmärrettiin seurakunnissa nimenomaan tunnustusriitana, joka vaati jokaiselta kirkon jäseneltä henkilökohtaista kannanottoa. Toiset hyväksyivät dogmin, jonka mukaan Poika oli samaa olemusta (homoousios) Isän kanssa, toiset hylkäsivät sen. Jälkimmäiset, areiolaiset, päättelivät tästä, että kommuuniota ei voida viettää yhdessä, koska tunnustuksesta oltiin eri mieltä. Athanasioksen ja hänen omiensa kertoman perusteella on täysin selvää, etteivät homousiaanit ajatelleet toisin.

Tämän tilapäisen järjestelyn merkitys koko varhaiskirkon kannalta tulee täysin selväksi vasta kun sitä verrataan myöhempiin unionihankkeisiin, joissa eri mieltä olevat oli tarkoitus pakkokeinoin saada hyväksymään yhteinen kommuunio (ks. luku 15). Kummassakin tapauksessa sekä ymmärretään erimielisyys tunnustuksesta että tahdotaan palauttaa valtakunnankirkon yksimielisyys. Pakkounionihankkeissa ehtoollista pidettiin tähän tarkoitukseen sopivana välineenä. Jos näet kommuuniota vietetään ensin jälleen yhdessä, on yksimielisyys julkisesti havaittavissa – toisin sanoen sitä julistetaan, vaikkei sitä todellisuudessa ole lainkaan olemassa. Näin voidaan päätyä ajattelemaan vain jos ehtoollisen ”yhteysluonne” nähdään osallistujien kokoontumisena yhteiselle aterialle ja jos arvellaan, että he voivat vapaasti käyttää tätä välinettä yhdistymispäämäärän saavuttamiseksi. Vaatii tosin jonkin verran mielikuvitusta olettaa pakkounionihankkeiden ajajilta näin paljon teologista ajattelua. Areiolaisriidassa osapuolet tiesivät niin ikään olevansa eri mieltä, tässä tapauksessa tunnustuksesta. Hekin tahtoivat palauttaa täyden yksimielisyyden, muuten areiolaiset eivät osallistuisi nikealaisseurakuntien paikallisiin neuvotteluihin. He eivät kuitenkaan voineet viettää näiden kanssa kommuuniota, koska heille kirkollinen yksimielisyys ei ollut ehtoollisenvieton päämäärä vaan sen välttämätön ehto. Heidän ehtoolliskäsityksensä on tässä kohden sama kuin koko varhaiskirkolla, sikäli kuin se ylipäätään on teologisen näkemyksen ohjaama. Ehtoolliskoinoonia on osallisuus (metalepsis) Kristuksen ruumiiseen. Se ei ole ihmisten vapaasti käytettävissä, vaan asiaintila, jota ihmisten on kunnioitettava ja johon heidän on mukauduttava. Siksi osallistujilla on velvollisuus sopia kaikki olemassa olevat riidat etukäteen. Niin kauan kuin heidän välillään on vielä jotakin erottavaa, he eivät myöskään voi viettää kommuuniota yhdessä, sillä jokainen erimielisyys, joka otetaan kommuunioon mukaan, vahingoittaa Kristuksen ruumista.

Tämä koskee kaikkia henkilökohtaisia riitoja, sillä yhteinen ehtoollisenvietto on jokaisen ihmissuhteen luja sinetti. Juuri siksi vilpittömät kristityt myös kieltäytyvät siitä niin kauan kuin he vielä tuntevat epäsopua sydämessään. Näimme, miten egyptiläiset munkit ekskommunikoivat Simeon Styliitan. Antiokian patriarkka Domnus (II) menetteli päinvastoin. Hän vieraili henkilökohtaisesti Simeonin luona, ja sai tästä vaikutelman, joka sai hänet niin valtoihinsa, että hän ”kaipasi vielä suurempaa mysteeriä”. Sitten he toimittivat yhdessä konsekraation ja ojensivat toisilleen sakramentin. Tapahtuma oli yhtä epätavallinen niin papillisen hierarkian huipulla olevalle miehelle kuin erakolle. Molemmat huomasivat, ettei heitä erottanut enää mikään. He sinetöivät yksimielisyytensä nauttimalla kommuunion taivasalla. Myös Hieronymus muistutti entistä ystäväänsä Rufinusta siitä, miten he kerran Jerusalemin Ylösnousemuskirkossa eukaristista uhria nauttiessaan (immolato agno) antoivat toisilleen kättä. Mutta tämä muisto oli vain äärimmäinen vastakohta sille katkeralle riidalle, joka heidät oli sen jälkeen erottanut ja joka sittemmin teki yhteisen kommuunion viettämisen täysin mahdottomaksi.

Jos kommuuniota ei voida viettää yhdessä silloin, kun kyseessä on henkilökohtainen riita, yhtä vähän tai – jos tässä ylipäätään voisi erottaa vertailuasteita, pitäisi sanoa – vielä vähemmän näin voidaan tehdä silloin, kun ollaan eri mieltä tunnustuksesta. Tähän käsitykseen perustui areiolainen moratorio (ehtoollisesta pidättäytyminen). Kuten näimme, Konstantinopoliin saapuneet armenialaiset pakolaiset, jotka aluksi toimivat tämän käsityksen vastaisesti, taipuivat kotimaansa kirkon antamiin nuhteisiin. Dogmaattisiin kiistoihin liittyi yleensä myös henkilökohtaisia loukkauksia, kun henkilöä ja asiaa ei polemiikissa pidetty erillään. Näin ei ollut välttämättä aina. Tästä paras esimerkki on Filostorgioksen kuvaama areiolaisten ja nikealaisten välinen suhde. On olemassa monia muitakin. Sakarias Reetori kertoo opiskelevansa oikeustiedettä yhdessä Severuksen, tulevan monofysiittisen patriarkan, kanssa ensin Aleksandriassa, sitten Berytoksessa, ja yrittävänsä vähitellen voittaa hänet kirkon opin puolelle. He liittyivät Berytoksessa yhteen muiden samanmielisten opiskelijoiden kanssa, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa eri kirkoissa ja myös rukoilivat yhdessä – opiskelijaseurakunnan perikuva. Mutta kun Severus ilmoitti tahtovansa ottaa kasteen ja pyysi ystäväänsä toimimaan kumminaan, Sakarias torjui hänen pyyntönsä perustellen: ”En vietä kommuuniota Foinikian piispojen kanssa vaan Egyptin ja Palestiinan pyhien isien kanssa.” Tuohon aikaan kiisteltiin Henotikonista, ja koska Sakarias mainitsi ”pyhistä isistä” tärkeimpänä Pietari Iberialaisen, hän selvästi tunnustautui tässä lauseessa monofysiitiksi, kun taas ”Foinikian piispat”, siis myös Berytoksen piispa, olivat tähän aikaan ilmeisestikin Khalkedonin kannattajia. Hän siis menetteli samoin kuin areiolaiset moratorion aikana. Vaikka opiskelijapiiri ei koostunutkaan vain monofysiiteistä, silti käytiin yhteisiä teologisia keskusteluja, rukoiltiin yhdessä ja kaikki, myös monofysiitit, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa kaupungin kirkoissa. Severuksen kasteeseen liittyisi kuitenkin ehdottomasti ehtoollinen, ja tästä viimeisestä yhteyden harjoittamisen muodosta nuoren juristin täytyisi kieltäytyä, koska hän ja kaupungin piispa olivat eri mieltä tunnustuksesta.

Varhaiskirkon käsityksen mukaan tunnustus määritti koko ihmisen ortodoksiksi tai heterodoksiksi, mutta kumpaakin voitiin olla vain ”yhteydessä”. Se, missä yhteydessä joku oli, eli mihin kirkkoon joku kuului, nähtiin siitä, missä hän vietti kommuuniota. Kun prinsessa Sofia ennen puolisonsa (Justinus II:n) valtaistuimelle nousua otti vastaan ehtoollisen monofysiittiselta papilta, jokainen ymmärsi siitä, ettei hän tahtonut olla yhteydessä (khalkedonilaisten) synodiittien kanssa. Vastaavasti ”hän tuli synodiittien yhteyteen”, kuten Johannes Efesolainen sanoo (KG II, 10), sillä hetkellä kun hän alkoi ”viettää kommuuniota synodin kanssa”. Osallistumalla jonkin kirkon ehtoolliselle kristitty todistaa, että tämän kirkon tunnustus on myös hänen tunnustuksensa. Koska kukaan ei voi samanaikaisesti yhtyä kahteen toisistaan poikkeavaan tunnustukseen, kommuuniota ei voida viettää kahteen eri tunnustukseen pitäytyvässä kirkossa. Joka kuitenkin niin tekee, joko kieltää oman tunnustuksensa tai on täysin vailla tunnustusta.

 

Werner Elert, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, s. 167–174.  Concordia. Vaasa 2013.

Kategoriat
Ehtoollinen Jumalanpalvelus Kaste Kokous Messu Seurakunta

Missä käydä messussa?

Viime aikoina on ev. lut. kirkosta eronnut paljon ihmisiä. Eräs tällainen henkilö kirjoitti meille hiljattain seuraavan sisältöisen viestin: ”Erosin kirkosta koska en voi hyväksyä kirkon johdon Raamatun sanan vastaisia kannanottoja. Voinko käydä messussanne ja saanko ehtoollisen kun en ole enää kirkon jäsen?”

Kysyjä tarttuu tärkeään asiaan. Kirkosta eroaminen ei saa olla mikään itsetarkoitus ja pelkkä protesti. Kristityllä tulisi olla paikka, seurakunta, jossa hän saa kuulla Jumalan sanaa julistettavan puhtaasti ja jossa hän saa vastaanottaa ehtoollisen, Kristuksen asetuksen mukaisesti toimitettuna. On siis erinomainen asia, että kysyjälle messu on selvästikin tärkeä asia.

Concordia ry ei järjestä (ainakaan tällä hetkellä) säännöllistä jumalanpalvelustoimintaa. Kysyjän kaltaista henkilöä kehotan kääntymään esimerkiksi jonkun asuinpaikkakuntaa lähellä olevan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan pastorin puoleen. Hänen kanssaan voi sitten jutella lisää näistä asioista.

Hannu Lehtonen

Kategoriat
2/2012 Lehdet Seurakunta Virka

Muut lehdet: Seurakunta antaa kutsun virkaan

Jokin aika sitten uutisoitiin siitä, että kaksi Oulun hiippakunnan tuomiokapituli oli julistanut kaksi Kemijärven kirkkoherran virkaa hakenutta pappia (Aki Lautamo ja Juha Saari)sellaisiksi, jotka eivät ole kelvollisia hakemaan virkaa. Tuomiokapituli perusteli päätöstään sillä, että kyseiset papit eivät sitoudu yhteistyöhön kaikkien kirkon pappien kanssa.

Uusi Tie –lehden haastattelussa Juha Saari tuo esille tärkeän näkökulman seurakunnan keskeisestä merkityksestä papin virkaan kutsuttaessa. Ohessa ote Saaren haastattelusta.

”Juha Saari muistuttaa, että luterilaisessa teologiassa seurakunta antaa kutsun virkaan. Ortodoksisessa ja roomalaiskatolisessa hallintomallissa piispa päättää suvereenisti, kenet minnekin määrää.

– Nähtävästi Oulun tuomiokapitulilla on uudempi teologia, ja se on halunnut varmistaa, että se voi tulevaisuudessa määrätä Kemijärvelle papeiksi, kenet haluaa, vaikkapa sitten täysin Raamatun sanan kanssa ristiriidassa elävän henkilön.

– Itse lähden siitä, että jos kirkossa on esimerkiksi pedofiili pappina, en hyväksyisi häntä seurakuntaani papiksi. Oulun tuomiokapituli kuitenkin lähtee ilmeisesti siitä, että kirkkoherralla tai luottamuselimillä ei ole oikeutta suojella seurakuntaa.

Lopuksi Juha Saari toteaa, ettei hänelle pappina toimiminen ole itsetarkoitus tai ihmisoikeus. Hän sanoi hakeneensa Kemijärvelle, koska häntä pyydettiin ja koska hänen puolestaan rukoillaan siellä.

– Piispa ja tuomiokapituli päättivät, etten ole kelvollinen hakemaan virkaa. Piispalla on mielestäni oikeus pyrkiä vaikuttamaan siihen, että hänen hiippakuntaansa tulee papeiksi ainoastaan niitä, jotka nauttivat hänen luottamustaan. Minä en ilmeisesti hänen luottamustaan nauti.

– Siperiassa työtä riittää. Tänne mahtuisi vielä aika monta sellaista, jotka Suomessa todetaan kelvottomiksi. (Uusi tie 16.2.2012)

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Seurakunta

Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta – Martti Luther

Martti Luther

Luther ampui uskonpuhdistuksen lähtölaukauksen julkaisemalla 95 teesiään vuonna 1517. Vuonna 1523 hurmahenkien räyhääminen ja uhkaava kaoottinen tilanne vaativat Lutheria julkaisemaan kirjan Maallisesta esivallasta. Samana vuonna Luther kirjoitti Prahan kaupungin raadille nyt uutena julkaistavan kirjeen De instituendis ministris ecclesiae(Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta, julkaistu aiemmin suomeksi vuonna 1986 nimellä Paimenkirje Böömin veljille). Siinä hän selvittää Kirkon palvelijoiden valintaa ja virkaan asettamista.
On huomattava, että se, mitä Luther tässä esittää, on olennainen ja pysyvä kanta hänen teologiassaan samoin kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Luther sanoo vuonna 1520 kirjassaan Saksan kansan kristilliselle aatelille, että jossain kaukana eristettynä oleva kristillinen ryhmä, jolla ei ole pastoria, saa keskuudestaan valita sellaisen ja asettaa hänet virkaan.
Sama ajattelutapa on luettavissa luterilaisissa tunnustuskirjoissa Schmalkaldenin opinkodissa ja traktaatissa Paavin valta ja johtoasema. Ne puhuvat nimittäin järjestetystä kirkosta, jossa ei ole pakkoa soveltaa sellaista vihkimystä, mitä tässä kirjassa ehdotetaan. Joka tapauksessa hereettisten piispojen toimittama pappisvihkimys ei tule kysymykseen. Tai toisin sanottuna: pappisvihkimystä ei tule pyytää huonolla omallatunnolla.

ISBN: 978-952-99707-1-1
Sivumäärä: 56
Sidonta: Nidottu, pehmeäkantinen

Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta - Martti Luther
Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta – Martti Luther

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoriat
Seurakunta Ääni

Julkinen saarnavirka ja hengellinen pappeus

Julkinen saarnavirka ja hengellinen pappeus (7.2. 2001)

Luentojen äänitys SDG-Records(TM), kuvat J.Lammi.

Kategoriat
Kaste Seurakunta Yhteys Ääni

Pyhä kaste/ Apostolinen jumalanpalvelus ja pyhien yhteys historiallisessa tilanteessa

Pyhä kaste – Baptism, D. Scaer (6.2. 2001)

Apostolinen jumalanpalvelus ja pyhien yhteys historiallisessa tilanteessa (9.5. 2001)

Luentojen äänitys SDG-Records(TM), kuvat J.Lammi.

Kategoriat
Ehtoollinen Kirkko Seurakunta Yhteys

Harhaoppista ihmistä karta/ Messu-uhri

Harhaoppista ihmistä karta. Ehtoollisyhteys ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa (9.5. 2001)

Messu-uhri, Concordia-piiri (9.5. 2001)

Luentojen äänitys SDG-Records(TM), kuvat J.Lammi.