Kategoriat
5/2013 Kirkko Lehdet Saarna Vanhurskauttaminen Virka

Saarnavirka

Otto Granlund, teol. yo, Turku

 

Johdanto

 

Olen saanut tehtäväkseni pitää esitelmän Confessio Augustanan viidennestä uskonkohdasta, joka ainakin siinä suomenkielisessä versiossa tunnustuskirjoista, jota olen käyttänyt, on saanut otsikokseen sanat Kirkon virka. Ruotsinkielisessä versiossa sama artikla on saanut nimen Om predikoämbetet eli Saarnavirasta. Yhtä kaikki, kyse on siis evankeliumin opettamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta, pappisvirasta.

 

Kuten tiedämme, aihe on erittäin ajankohtainen. Keskustelu naispappeudesta alkaa ehkä pikku hiljaa hiljentyä mediassa, kun valtaosa niin kutsutuista konservatiiveista perääntyy keskittyäkseen esimerkiksi kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Mutta uskon, että tämä kysymys pappisvirasta joka tapauksessa ei ole voinut mennä ohitsemme aivan huomaamatta. Ilman tätä kysymystä meillä olisi tuskin tänään esimerkiksi juuri Concordia-yhdistyksen tai Lähetyshiippakunnan kaltaisia järjestöjä. Kysymys on ollut ajankohtainen ja se vaikuttaa meihin. Tästä syystä on myös tärkeää, että käsittelemme pappisvirkaa ja tutkimme siihen liittyviä asioita.

 

Virka on ajettu alas siinä, mitä kutsutaan kirkoksi Suomessa. Tunnemme päällimmäiset näkyvät syyt tähän alasajoon, mutta pappisviran avaaminen naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole ongelman perusta ja ydin, vaan pikemminkin ongelman seuraus. Ongelma on syvempi ja paljon levittäytyneempi kuin se kanta, joka hyväksyy pappisviran avaamisen naisille. Ymmärrys siitä, mitä pappisvirka on, on harvinaista. Tieto siitä, mihin pappisvirkaa tarvitaan, on harvinaista. Sinänsä naispappeuden vastustus on kohtalaisen yleistä, tästähän meitä aina silloin tällöin muistutetaankin medioiden kautta, mutta ne, jotka puolustavat ja pitävät esillä oikeaa pappisvirkaa, ovat harvassa. Näin on tuskin siksi, että niin moni haluaisi vastustaa oikeaa virkaa – sitä emme voi tietää – mutta ehkä ennen kaikkea siksi, että epätietoisuus on niin yleistä. Kirkkokansa ei vain tiedä, mikä pappisvirka on ja mihin sitä tarvitaan, eivätkä papitkaan tiedä, mihin virkaan heidät on asetettu.

 

Naispappeuden vastustus on – kuten sanottu – suhteellisen yleistä, mutta virkakantamme ei saa perustua siihen, että vastustamme jotakin pahaa, vaan sen on perustuttava johonkin hyvään. Tästä syystä keskitymme nyt hetkisen aikaa siihen, minkälaisen lahjan Jumala on antanut meille antaessaan viran ja miksi tästä lahjan hyvyydestä johtuen sitä on myös puolustettava väärinkäytöksiltä.

 

Keskitymme Augustanan viidenteen uskonkohtaan, se antaa nimittäin varsin selkeät vastaukset kun kysymme, mitä pappisvirka on ja miksi se on tärkeä. Luen nyt teille tämän uskonkohdan, mutta luen ennen sitä myös sitä edeltävän uskonkohdan, koska nämä artiklat ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa.

 

IV Vanhurskautus

 

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

 

V Kirkon virka

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

 

Neljäs uskonkohta

 

Mistä neljännessä uskonkohdassa puhutaan? Tekstistä käy selväksi, mikä työnjako ihmisen ja Jumalan välillä on kun on kyse vanhurskauttamisesta. Omat voimamme, ansiomme ja tekomme eivät riitä eivätkä edes auta, vaan synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Hän on kuolemallaan antanut hyvityksen synneistämme. Uskon kautta, kun uskomme, meidät otetaan armoon.

 

Jos otamme tämän uskonkohdan pois asiayhteydestään ja tarkastelemme sitä erillään muista Augustanan osista, voimme olettaa, että monet protestantit voisivat yhtyä sen sanoihin. Jeesus on tehnyt kaiken ja minun on vain uskottava. Ongelmia tosin ilmenee kun alamme asettaa kriittisiä kysymyksiä tälle uskolle: Mistä voin tietää, että uskon ihan oikeasti? Mistä tämä usko on tullut? Mihinkä tämä usko nojaa? Valitettavasti ehkä tavallisin lopputulos näiden kysymysten kysymisestä on se, että ihmisellä syntyy usko omaan uskoon, omaan ymmärrykseen Raamatusta, omaan uskonratkaisuun, ja niin edelleen. Uskosta tulee teko ja Augustanan neljännestä uskonkohdasta täysin merkityksetön, koska se nimenomaan sanoo, että tekomme eivät kelpaa. Mikään tekomme ei kelpaa, oli se kuinka hurskas tahansa, ei vaikka olisi kyse jaloimmasta mahdollisesta teosta, eli uskosta. Jos on kyse ihmisen teosta ja ihmisen uskosta, niin se ei vain kelpaa.

 

Viides uskonkohta

 

Augustanan viidennen uskonkohdan otsikko on Kirkon virka. Joku ehkä haluaisi huomauttaa, että otsikko ei ole kovin osuva. Eihän siinä ensisijaisesti käsitellä pappisvirkaa. Virka mainitaan ensimmäisessä virkkeessä, mutta sen jälkeen huomio keskittyy muihin asioihin: Sanaan, sakramentteihin, mitenkä Pyhä Henki lahjoitetaan, kuinka hän vaikuttaa uskon, ja niin edelleen.

 

Artiklan otsikko on Kirkon virka, mutta artiklassa käsitellään oikeastaan enimmäkseen muita asioita. Tavallaan tämä on aika kuvaavaa. Ei ainoastaan tässä artiklassa, vaan myös itse virassa, on kyse ensisijaisesti muista asioista kuin virasta. Eihän pappi ole olemassa oman itsensä tähden. Näkemykset pappisvirasta ja sen tarpeellisuudesta vaihtelevat suuresti niin kutsutussa kirkossa, ja välillä saattaa saada sen vaikutelman, että pappeja on olemassa vain siksi, että näin nyt vain sattuu olemaan.

 

Pappisvirassa ei myöskään ole kyse esimerkiksi mistään suuremmasta hurskaudesta, jota maallikon olisi mahdoton saavuttaa. Siinä ei saa olla kyse jonkinlaisesta valta-asemasta, että pappi asetettaisiin jonkinlaiselle valtaistuimelle. Papin ei tule olla pappi pelkän pappeuden vuoksi, vaan viidennessä artiklassa mainittujen asioiden vuoksi. Sanan vuoksi, sakramenttien vuoksi, ja jotta saisimme uskon.

 

Mistä usko on tullut? Se on tullut Jumalalta. Pyhä Henki lahjoittaa uskon. Hän vaikuttaa uskon heissä, jotka kuulevat evankeliumin, ja tämän hän tekee missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kukaan ei voi itsessään tuottaa pelastavaa uskoa. Kukaan ei voi niin vankkumattomasti päättää uskovansa, että hän sen ansiosta tulisi vanhurskautetuksi. Kukaan ei voi lukea Raamattua ja rukoilla saadakseen siten niin paljon tietoa, että hän voisi tehdä uskonratkaisun. Kun kysymme mistä usko tulee, vastaus on yksiselitteinen. Se tulee meille meidän ulkopuoleltamme, se tulee meille lahjana Jumalalta.

 

Mihinkä uskomme nojaa? ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Sana ja sakramentit, Jumalan armonvälineet, seisovat uskomme vankkana perustana. Niihin meidän tulee pitäytyä, niiden vaikutusalueella meidän tulee elää.

 

Seurakunta

 

Miten pystymme pitäytymään sanan ja sakramenttien ulottuvilla? Yksityisuskonnollisuus on tänä päivänä erittäin suosittua ja yleistä. Ajatellaan, että voi olla kristitty itsekseen, voi lukea Raamattua, voi lukea hyviä hartauskirjoja itsekseen ja voi rukoilla itsekseen. Silloin tällöin voi ehkä myös osallistua johonkin hyvään kristilliseen tapahtumaan, jos sellainen mahdollisuus ilmaantuu.

 

Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että Jumalan sanalla on mahdollisuus vaikuttaa – ja se myös vaikuttaa – yksityisessä Raamatun lukemisessa ja rukouksessa. Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että kun ihminen kristinuskosta tietämättömässä ympäristössä saa Raamatun käteensä, niin sanan on mahdollista viedä hänet kuolemasta elämään. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että maassamme hyvin tavallinen ajatus siitä, että juuri yksityinen uskonnonharjoitus olisi uskonelämän keskeisin asia, ei ole raamatullinen. Toki löydämme Matteuksen evankeliumista kehotuksen mennä sisään kammariinsa rukoilemaan. Toki löydämme sieltä myös lupaukset siitä, että missä kaksi tai kolme on kokoontuneena, siellä on myös Jeesus heidän mukanansa. Nämä ovat tärkeitä lupauksia ja käskyjä, mutta valitettavaa on, että kristittyjen parissa nämä asiat on usein erotettu asiayhteydestään.

 

Kristityn tulee elää seurakunnan yhteydessä. Jumalan sana ja sakramentit on annettu seurakunnalle. Jos tarkastelemme Vanhan testamentin profeettoja, huomaamme että profetioissa on useimmiten kyse siitä, että Jumala haluaa välittää sanomansa koko kansalle. Samoin on Uuden testamentin tekstien laita. Kenelle ne on suunnattu? Useimmissa tapauksissa juuri seurakunnille tai heidän paimenilleen. On vaikeaa – melkein mahdotonta – olla kristitty ilman seurakuntaa. Sitä meidän tosin ei tule epäillä, etteikö Herra pitäisi huolta omistansa myös kun he joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on mahdoton olla yhteydessä muihin kristittyihin. Mutta: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan-kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr 10:25)

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä elämään seurakunnan yhteydessä. Jumala on kutsunut meidät kristityt seurakuntaan ja kutsuu edelleen. Tulisi olla täysin luonnollista, että paikkakunnalla, jolla on useampia kristittyjä, he myös kokoontuisivat yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakuntana.

 

Papin tehtävä

 

Pappisvirka ei seiso tyhjiössä. Yksittäisen papinkaan ei tule seistä itsekseen tyhjiössä ja olla pappi vain jonkinlaisessa yleisessä merkityksessä. Papin tulee olla seurakunnassa ja seurakunnan palvelijana, ja hänen tulee palvella seurakuntaa ainoalla tavalla, jolla hän ylipäänsä voi palvella Jumalan seurakuntaa: saarnaamalla Jumalan sanaa. Hänen tulee saarnata lakia, jotta seurakunta voisi nähdä syntinsä. Hänen tulee saarnata evankeliumia, jotta seurakunta voisi uskoa syntiensä anteeksiantamukseen, missä ja milloin Jumala näkee hyväksi lahjoittaa uskon. Hänen tulee kuunnella rippiä ja antaa synninpäästö, Jeesuksen omalla valtuutuksella. Hänen tulee kastaa ihmisiä Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Herran ruumista ja verta ehtoollisella, jotta seurakunta voisi myös fyysisesti nähdä ja tuntea, kuinka Herra tulee heidän luokseen ja haluaa puhdistaa heidät kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Tähän pappeja tarvitaan. Tätä tehtävää varten Jumala on asettanut paimenviran, ja jotta seurakunta voisi elää elämäänsä hyvässä järjestyksessä.

 

Papin tehtävä on elää Jumalan sanasta, syventyä siihen ja sitä käyttäen myös johtaa Jumalan lampaita, olla paimen, mihin myös latinasta lainattu sana pastor viittaa. Kysyessämme minkälainen pappi tulisi valita seurakunnan paimeneksi, tärkeimmän kysymyksen tuleekin siksi olla, pitäytyykö ehdokas Jumalan sanaan. Monia heikkouksia saamme papeissammekin sietää, mutta jos he eivät pitäydy Jumalan sanaan palvellessaan seurakuntaa, ovat asiat erittäin huonosti. Ei sellainen pappi voi suorittaa tehtäväänsä. Ei sellainen pappi voi suorittaa pappisviran tehtävää. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Jotta saisimme tämän uskon! Mitä tapahtuu, jos evankeliumia ei saarnata puhtaasti ja jos sakramentteja ei toimiteta oikein? Pitäytyykö pappi siihen, mikä on oikein? Pitäytyykö hän Jumalan sanaan?

 

Niin kutsutussa kirkossa rimaa on laskettu reippaasti sen suhteen, mitä papistolta vaaditaan. Hyvin pitkälti kirkkopoliittisesta tilanteesta johtuen meistä on tullut huolimattomia näiden asioiden suhteen. Aikaisemmin raja vedettiin naispappeuden kohdalla. Jos miespuolinen pappi vastusti naispappeutta, ajateltiin, että asiat ovat hyvin. Missä raja menee nykyään? Homoseksuaalisten suhteiden siunaamisen kohdalla, kenties? Hyvä, jos pappi vastustaa sentään sitä, ajatellaan.

 

Voi vastustaa homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamista ilman, että on tajunnut Jumalan sanasta yhtään mitään. Tämä lieneekin yleisin yhdistelmä ympäri maailman. Voi myös vastustaa naispappeutta ilman, että ymmärtää papin tehtävää. Voi olla naispappeuden vastustaja myös aivan vääristä syistä, esimerkiksi siksi, että väheksyy naisia.

 

On hengenvaarallista alentaa rimaa tällä tavalla. Osaltaan on olemassa riski, että me itse ja muut katsovat meidän kuuluvan samaan ryhmään niiden kanssa, jotka halveksuvat naisia tai vihaavat homoseksuaaleja. Mutta vieläkin suurempi on riski, että evankeliumi sumentuu sekä meille, että muille, jos annamme naispappeuskysymyksen tai kysymyksen homosuhteiden siunaamisesta määrätä esimerkiksi sen, missä seurakunnassa vietämme jumalanpalvelusta. Rimaa täytyy korottaa. Meidän on kysyttävä, pitäytyykö pappi Jumalan Sanaan vai ei. Ei rimaa tule korottaa siksi, että me haluaisimme olla ilkeitä tai koska haluaisimme olla epävieraanvaraisia. Ei siitä ole kyse. Mutta kristitty ei elä konservatismista. Seurakunta ei elä konservatismista. Sen sijaan me elämme puhtaasta evankeliumista ja oikeista sakramenteista. Emme enemmästä, emmekä vähemmästä. Emme voi elää ilman näitä. Emme me, eivät pappimme, eivätkä muut seurakuntalaiset.

 

Alustus Concordia-piirissä 22.5.2013

Kategoriat
Ehtoollinen Julkaisu Kirjat Kirkko Yhteys

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885-1954) kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, on se edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastaamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista ”Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Werner Elert käy vakuuttavasti läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opilliseen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola
Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa - Werner Elert
Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Werner Elert
Werner Elert

Kategoriat
Ehtoollinen Jumalanpalvelus Kaste Kokous Messu Seurakunta

Missä käydä messussa?

Viime aikoina on ev. lut. kirkosta eronnut paljon ihmisiä. Eräs tällainen henkilö kirjoitti meille hiljattain seuraavan sisältöisen viestin: ”Erosin kirkosta koska en voi hyväksyä kirkon johdon Raamatun sanan vastaisia kannanottoja. Voinko käydä messussanne ja saanko ehtoollisen kun en ole enää kirkon jäsen?”

Kysyjä tarttuu tärkeään asiaan. Kirkosta eroaminen ei saa olla mikään itsetarkoitus ja pelkkä protesti. Kristityllä tulisi olla paikka, seurakunta, jossa hän saa kuulla Jumalan sanaa julistettavan puhtaasti ja jossa hän saa vastaanottaa ehtoollisen, Kristuksen asetuksen mukaisesti toimitettuna. On siis erinomainen asia, että kysyjälle messu on selvästikin tärkeä asia.

Concordia ry ei järjestä (ainakaan tällä hetkellä) säännöllistä jumalanpalvelustoimintaa. Kysyjän kaltaista henkilöä kehotan kääntymään esimerkiksi jonkun asuinpaikkakuntaa lähellä olevan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan pastorin puoleen. Hänen kanssaan voi sitten jutella lisää näistä asioista.

Hannu Lehtonen

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Seurakunta

Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta – Martti Luther

Martti Luther

Luther ampui uskonpuhdistuksen lähtölaukauksen julkaisemalla 95 teesiään vuonna 1517. Vuonna 1523 hurmahenkien räyhääminen ja uhkaava kaoottinen tilanne vaativat Lutheria julkaisemaan kirjan Maallisesta esivallasta. Samana vuonna Luther kirjoitti Prahan kaupungin raadille nyt uutena julkaistavan kirjeen De instituendis ministris ecclesiae(Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta, julkaistu aiemmin suomeksi vuonna 1986 nimellä Paimenkirje Böömin veljille). Siinä hän selvittää Kirkon palvelijoiden valintaa ja virkaan asettamista.
On huomattava, että se, mitä Luther tässä esittää, on olennainen ja pysyvä kanta hänen teologiassaan samoin kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Luther sanoo vuonna 1520 kirjassaan Saksan kansan kristilliselle aatelille, että jossain kaukana eristettynä oleva kristillinen ryhmä, jolla ei ole pastoria, saa keskuudestaan valita sellaisen ja asettaa hänet virkaan.
Sama ajattelutapa on luettavissa luterilaisissa tunnustuskirjoissa Schmalkaldenin opinkodissa ja traktaatissa Paavin valta ja johtoasema. Ne puhuvat nimittäin järjestetystä kirkosta, jossa ei ole pakkoa soveltaa sellaista vihkimystä, mitä tässä kirjassa ehdotetaan. Joka tapauksessa hereettisten piispojen toimittama pappisvihkimys ei tule kysymykseen. Tai toisin sanottuna: pappisvihkimystä ei tule pyytää huonolla omallatunnolla.

ISBN: 978-952-99707-1-1
Sivumäärä: 56
Sidonta: Nidottu, pehmeäkantinen

Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta - Martti Luther
Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta – Martti Luther

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoriat
Luennot Seurakunta

KRISTUKSEN JA HÄNEN SEURAKUNTANSA KESKINÄINEN YHTEYS

F.G. Hedberg

Minä luulen löytyvän kyllä monta uskovaistakin, jotka enimmiten ajattelevat Kristuksen olevan kaukana meistä ja meidän kaukana hänestä, vaikka uskommekin häneen. Koska Kristus, Herra, istuu ylhäällä Isän oikealla kädellä, kaikkein “taivasten päällä”, niin näyttää heidän mielestänsä olevan ikään kuin suuri juopa hänen ja hänen uskovaistensa välillä, jotka vielä maassa matelevat. Ja onhan se niinkin, mutta onpa toisinkin! Kristus asuu kyllä korkeudessa Isänsä kunniassa, kaukana täältä, niin kuin hän itse todisti lähteissänsä sinne: “Minä jätän maailman ja menen Isän tykö” (Joh. 16:28), “ja ei maailma sillen minua näe” (Joh. 14:19). Vaan aivan kohta näiden sanain perästä vakuuttaa hän kaikille omillensa, jotka vielä ovat maailmassa: “Mutta te näette minun, sillä minä elän, ja te myös elätte. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne. Sinä päivänä pitää teidän ymmärtämän, että minä olen Isässä, ja te minussa, ja minä teissä.” Tästä siis seuraa kieltämättä, että vaikka Herramme Jeesus nyt on Isässä ja siis “istuu majesteetin oikealla puolella korkeuksissa” (Hebr. 1:3), niin on hän kuitenkin kaikkien omainsa, uskovaistensa tykönä täälläkin, ja vielä niinkin sanomattoman lähellä, että hän on heissä ja he myös hänessä. Tämä vasta on erinomainen ihme ja autuaallinen salaisuus! – Joka kaikkein taivasten ylitse on astunut, kaikkein ylimmäiseen korkeuteen, hän nyt ulottuu vielä tännekin, alhaiseen murheen laaksoon, vieläpä oikein asuu kaikissa uskovaisissaan. Hän on siis yhtä haavaa ylhäinen ja alhainen, korkea ja matala, Jumala ja ihminen, ja kuitenkin aina ja joka paikassa yksi ja sama olento, yksi ainoa eroittamaton persoona.

Sen tähden ei olekaan siinä vielä kyllä, että turvatessasi tähän Herraamme Jeesukseen, luulet hänen olevan ainoastaan tuolla pilvien takana, kaukana sinusta ja seurakunnastansa, joka vielä on täällä. Tämä olisi vain ikään kuin (sanoaksemme) puolinainen usko. Likemmin tarvitsee meidän Kristusta käsittää, likeisemmällä tavalla hänet omistaa ja päällemme pukea. Ei hän ole mikään vieras, kaukainen olento, niin kuin epäusko uneksii, vaan on oma veriveljemme, jonka lihasta ja luista me olemme” (Ef. 5:30 – Hedbergin käyttämän käännöksen mukaan. Samoin Luther ja Biblia. Toim. huom.). Niin kuin ylkä rakastaa morsiantansa, niin myös Kristus seurakuntaansa rakastaa; ja vielä sen lisäksi vakuuttaa Pyhä Henki (Ef. 5:31, 32), että niin kuin mies ja vaimo tulevat yhdeksi lihaksi, niin on myös Kristus yksi pyhän seurakuntansa kanssa. Lieneekö tämä siis yksipuolisesti hengellinen yhteys, kuin on Kristuksen ja hänen seurakuntansa välillä? Ei yksin hengellinen, vaan myös totisesti ruumiillinenkin.

[Hedberg viittaa aiemmin esittämiinsä Raamattu-todisteisiin. Toim. huom.]

Mutta sanotko, napisevaisten opetuslasten tavoin: “Tämä on kova puhe, kuka voi sitä kuulla?” (Joh. 6:60), taikka kysytkö Nikodemuksen kanssa: “Kuinka ne taitavat tapahtua?” – niin vastaan minä, kysyen taas takaisin: Onko se sitten pienempi ihme mielestäsi, kun Jumala on luonnollisesta äidistä syntynyt oikeaksi luonnolliseksi ihmiseksi, ja on myös ristin puussa kuoltuaan, jälleen oikeana ihmisenä noussut ylös haudastaan? Kuolleista noussut ja taivaaseen astunut Herramme Jeesus ei ensinkään ole vain paljas hengellinen olento, vaan on totta tänäkin päivänä, niinpä iankaikkisestikin, varsinainen eli oikea ihminen, neitseestä Mariasta syntynyt, oikeasta ihmisen luonnosta, vaikka synnittömästä ja nyt kirkastetusta. Sillä kun kuolleista herännyt Herramme pääsiäispäivänä ilmestyi opetuslastensa joukkoon, ja he kovasti hämmästyivät, luullen näkevänsä hengen (eikä ihmisen), sanoi hän heille: “Mitä te pelkäätte? Ja miksi sellaiset ajatukset tulevat teidän sydämiinne? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani, että minä se olen: ruvetkaa minuun, ja katsokaa! Sillä ei hengellä ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minulla olevan” (Luuk. 24:38, 39). Tässä kuulemme kuinka kovasti hän itse vakuuttaa opetuslapsilleen, haudasta noustuaan, ei sittenkään olevansa “henki”, niin kuin he hämmästyksissään luulivat, vaan olevansa vieläkin oikea ihminen, lihasta ja luusta, niin kuin ihminen on. Tämän tähden hän myös samassa osoitti heille kätensä ja jalkansa; ja kun he eivät sittenkään vielä uskoneet, ilon tähden, vaan ihmettelivät, sanoi hän heille: “Onko teillä tässä mitään syötävää? Niin he panivat ruokaa hänen eteensä; ja hän otti sen ja söi heidän nähtensä.” Näistä kaikista tulivat opetuslapset nyt vakuutetuiksi, että ylösnoussut Kristus vieläkin on oikea luonnollinen ihminen, niin kuin ennen kuolemaansakin oli ollut. Ja sitten, hänen astuessaan taivaaseen, näkivät he taas omilla silmillään hänen oikeana ihmisenä sinnekin menevän, kuulivat myös kahden todistajan taivaasta sanovan (Ap. t. 1:11): “Tämä Jeesus, joka teiltä otettiin ylös taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte.” Tottapa siis oikeana ihmisenä hän silloinkin tulee, koska vihollisensakin sinä päivänä pitää näkemän: “ketä he ovat pistäneet” (Joh. 19:37), ja ystävänsä saavat häntä “katsella kasvoista kasvoihin” ja “nähdä hänet niin kuin hän on” (1 Kor. 13:12 ja 1 Joh. 3:2). Ei hän ole siis silloinkaan paljas Jumala ja henki, vaan täysi Jumala ja täysi ihminenkin yhdessä, jakamattomassa persoonassa. Sillä ne kaksi luontoa (jumaluuden ja ihmisyyden) ovat Kristuksessa yhdistetyt “eriämättömästi”: niin ettei ne iankaikkisesti taida eritä toinen toisestansa”, niin kuin puhdasoppinen (vanha) katkismuksemme täydellä Raamatun perustuksella päättelee.

Mutta koska nyt ihmiseksi kerran syntynyt, kuolleista noussut ja taivaaseen astunut Herramme Jeesus on totisesti täysi ihminen vieläkin, “inhimillisellä ruumiilla” (niin kuin pyhän Atanasiuksen tunnustuksessa todistamme) – niin keskinäinen yhteyskin hänen ja seurakunnan välillä on, ei yksipuolisesti hengellinen, vaan sekä hengellinen että ruumiillinen. Tämä nähdään myös Pyhän Hengen sanoissa Ef. 1:20-23, joissa Kristus todistetaan seurakunnan pääksi ja tämä taas hänen ruumiiksensa. Apostoli puhuu nimittäin, kuinka “kunnian Isä Kristuksen kuolleista herätti ja pani istumaan oikealle kädellensä taivaissa, – kaiken sen päälle kuin nimittää taidetaan ei ainoastaan tässä maailmassa, mutta myös tulevaisessa, ja on kaikki pannut hänen jalkainsa alle”, – lisäten sitten vielä nämä merkilliset sanat: “ja on myös hänet pannut pääksi kaikkein päälle seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, sen täyttämys, joka kaikki kaikissa täyttää”. Vaikka siis Kristus on korotettu korkeuteen ja kaikkein luontokappalten ylitse, Isän oikealle kädelle, niin hän kuitenkin samassa “kaikki kaikissa täyttää”, sekä taivaissa että maan päällä, mutta erinomattain pyhässä seurakunnassaan, jonka “pääksi” Isä on hänen nyt pannut, ja tämän taas hänen ruumiikseen. “Kristus on seurakunnan pää”, todistaa pyhä apostoli useammassakin paikassa (Ef. 4:15, 5:23, Kol. 1:18).

Mutta nyt me kysymme: minkälainen yhteys on pään ja jäsenten välillä yhdessä ja samassa ruumiissa? Onko se yksin hengellinen? Tai eikö myöskin ruumiillinen? Onpa totta ruumiillinenkin, eikä yksin hengellinen. Sillä päällä ja jäsenillä on molemmilla, ei ainoastaan sama henki ja elämä, vaan myös sama liha ja veri, niin totta kuin ne ovat yhtä ja samaa ruumista. Näin on myös Kristuksen ja hänen seurakuntansa yhteys sekä hengellinen, että myös ruumiillinenkin. Ensin Kristus on iankaikkinen Jumala, ja siis jumaluutensa puolesta kaikkein korkein hengellinen olento (Joh. 3:24); niin ovat siis hänen jäsenensä eli uskovaisensa myöskin osalliset Jumalan luonnosta hänessä (katso 2 Piet. 1:4), ja on siis heilläkin Kristuksen Henki. Sillä, “joka Herraan ryhtyy, se on yksi henki hänen kanssansa” (1 Kor. 6:17); “mutta jolla taas ei ole Kristuksen Henkeä, ei se ole hänen omansa”, sanoo pyhä Paavali (Room. 8:9). Kristuksen ja seurakunnan yhteys on siis hengellinen, mutta ei yksin hengellinen, vaan myös ruumiillinenkin. Sillä niin totta kuin Kristus, seurakunnan pää, on tosi Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, niin on hän varmaan myös oikea ihminenkin, neitseestä Mariasta syntynyt, ja on oikeana ihmisenä haudasta noussut ja taivaaseen astunut. Tämän todeksi näytti itse kuolleista herännyt Herramme, koska hän osoittain opetuslapsille käsiään ja jalkojaan, sanoi jo äsken mainituilla sanoilla: “ruvetkaa minuun ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minulla olevan!” Näistäkin ovat nyt oikein hänen uskovaisensa osalliset; sillä me olemme hänen jäsenensä, hänen lihastansa ja luistansa”, todistaa pyhä Paavali (Ef. 5:30). Ja muutoinkin on arvattava, että pään ja jäsenten samassa ruumiissa täytyy olla kaiketikin yhtä lihaa ja verta, eikä yksin yhtä henkeä. Mutta Kristus on seurakunnan pää, ja seurakunta on hänen ruumiinsa, niin on myös jokainen kastettu ja uskovainen erittäin hänen jäsenensä.

Niin sopii siis todella uskossa sanoaksemme, Luteruksen sanoilla: “Minun lihani ja vereni istuu Isän oikealla kädellä.” Ja joka siellä istuu, hän asuu myös täällä jäsenissään, jotka ovat hänen lihastansa ja luistansa. Sillä eipä ainoastaan puolinainen Kristus, taikka ainoastaan yksi hänen osansa ole seurakuntaa läsnä (niin kuin Tunnustuskirjamme täydellä todella todistavat), “vaan koko Kristuksen persoona. Mutta siihen tulevat molemmat luonnot: jumalallinen ja inhimillinen, jonka tähden hän on meitä läsnä, ei ainoastaan jumaluuden, vaan hänen päällensä otetun miehuuden luontonsakin puolesta, jonka mukaan hän on meidän veljemme, ja me olemme liha hänen lihastansa ja luu hänen luistansa. Ja totisesti on hän tämän asian vahvistukseksi asettanut pyhän ehtoollisensa, todistaaksensa, että hän senkin luonnon puolesta, jonka puolesta hänellä liha ja veri on, tahtoo meidän kanssamme olla, meissä asua, vaikuttaa ja olla voimallinen.” (Tunnustuskirjat, s. 671 = TK 1990, s. 546).

F.G. Hedberg, Virvoitusta väsyneille. Helsinki 1904. S. 139-144.