Avainsana: pastori

Kategoriat
5/2014 Lehdet Uskonpuhdistus

LUTERILAINEN USKONPUHDISTUS

Ilpo Sinkko
Ilpo Sinkko
Ilpo Sinkko, pastori, Kokemäki

”Ja fariseukset ja saddukeukset tulivat hänen luoksensa ja kiusasivat häntä pyytäen häntä näyttämään heille merkin taivaasta. Mutta hän vastasi ja sanoiheille: ’Kun ilta tulee, sanotte te: Tulee selkeä ilma, sillä taivas ruskottaa,ja aamulla: Tänään tulee rajuilma, sillä taivas ruskottaa ja on synkkä. Taivaan muodon te osaatte arvioida, mutta aikain merkkejä ette osaa. Tämä paha ja avionrikkoja sukupolvi tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonaan merkki.’ Ja hän jätti heidät ja meni pois.” (Matt. 16:1–4)

1. Reformaatio, mitä se on?

Rakkaat ystävät! Pyhäinpäivän aattona vuonna 1517 Wittenbergissä Itäisessä Saksassa tehtiin historiaa. Wittenbergin yliopistonVanhan Testamentin eksegetiikan professori Martin Luther naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiään eli väittämäänsä. Nuo naulaniskut kaikuivat ikuisuuteen saakka. Nuo 95 teesiä oli tarkoitettu oppineille tiedoksi. Siihen aikaan oli tapana väitellä tärkeistä teologisista kysymyksistä. Siihen aikaan se tuntui hyvältä ja oikealta, että asioista väiteltiin. Meillä Suomessa on taas totuttu tuppisuisuuteen, eli joku toinen on päättänyt meidän kristittyjen puolesta, miten tulkitaan Raamattua, eikä siitä ole totuttu väittelemään. Tänään kristikansa on hiljaa.

Mikä sai Lutherin liikkeelle? Pelastusta myytiin paavin allekirjoittamilla anekirjeillä. Anekirjeen ostaja saattoi vähentää omaa aikaansa kiirastulessa ostamalla aneen. Martin Luther oli koko ikänsä etsinyt armollista Jumalaa ja viimein hän oli sellaisen löytänyt Kristuksessa. Epätoivo ja Jumalan tuomioiden pelko oli ajanut hänet etsimään lohdutusta hyvistä teoista, paastoamisesta ja munkkiudesta. Luther koki, etteivät hänen omat yrityksensä kuitenkaan kelvanneet Jumalalle. Raamattua tutkimalla hänelle selvisi, että Jumala ei armahdakaan meitä omien hyvien tekojemme tai hurskautemme ansiosta. Jumala vapauttaa meidät synnistä ja kuoleman vallasta Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Tämä armahdus omistetaan omalle kohdalle uskolla. Uskon antaa Jumala Sanansa kautta. Tämä oli valtava vapautus omassatunnossaan niin kauan kamppailleelle Lutherille.

2. Anekauppa oli räikeää

Nyt Saksanmaalla alkoi toimia dominikaanimunkki JohannTetzel. Hän oli kunnostautunut melkoisena anekauppiaana. Hänen mottonsa oli: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Luther pääsi selville anekaupan koukeroista, koska hänen seurakuntalaisensa esittelivät hänelle anekirjeitä. Seurakuntalaisten mukaan nyt ei tarvinnut enää edes katua syntejäänkään, kun oli vain ostanut anekirjeen. Tämä tuntui rienaukselta Lutherin mielestä, joka oli viimein taisteluidensa jälkeen saanut rauhan ja selvyyden Kristuksessa yksinkertaisesti uskomalla syntinsä anteeksi. Ja nyt myytiin pelastusta helpolla rahalla. Tämän oli loputtava. Niinpä hän kirjoitti teesinsä anekauppaa ja sen epäkohtia vastaan. Luther ei täysin ymmärtänyt aluksi, miksi paavi ja kirkko tarvitsivat rahaa anekirjeillä. Se johtui siitä,että uusi paavi Leo X aikoi rahoittaa anekirjeistä saadulla tuotolla Rooman Pietarinkirkon rakentamisen.

Lutherin teesit eivät jääneetkään pelkäksi tutkijoiden iloksi, vaan opiskelijat ottivat kirjapainotekniikalla monia, monia kopioita teeseistä. Ja Johann Tetzel, tuo anekauppias, joutui poistumaan monelta paikkakunnalta nopeasti, koska ihmiset huusivat suureen ääneen: ”Luther, Luther”, ja kivittäen karkottivat Tetzelin pois paikkakunnaltaan. Tämä kaikki tietenkin vähensi aneitten tuottoa ja Lutherin esimiesten oli tartuttava asiaan. Paavi oli antanut anekaupan toteuttamisen Mainzin arkkipiispan Albrechtin toteutettavaksi. Kun arkkipiispa sai tiedot Lutherin toiminnasta, hän lähetti kirjeen siitä itselleen paaville. Paavi ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa. Joka tapauksessa kirkolliset toimet Lutheria vastaan olivat alkamassa.

3. Uskonpuhdistuksen keskeiset asiat

Luther vastasi häneltä kysyttäessä, mikä on Raamatun keskeisin periaate. Hänen mukaansa se, mikä ajaa Kristuksen asiaa, on Raamatussa keskeisintä. ”Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Se oli keskeinen periaate. Enää ei tarvittu aneita, munkkiutta, pyhiinvaelluksia tai messu-uhreja, yksin usko Kristukseen riitti. Entä missä usko syntyy? Se syntyy siellä, missä Jumalan Sanaa puhtaasti opetetaan ja sakramentit Kristuksen käskyn mukaan toimitetaan. Usko syntyy seurakunnassa, seurakunnan keskellä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Entä miten kristityn tulee elää? Oliko noudatettava ihmisten oppeja ja perinnäissääntöjä vai mitä? Tähän on vastaus: ”Raamattu on kristityn uskon ja elämän ylin ohje”. Siinä on toinen keskeisistä uskonpuhdistuksen periaatteista. Ja miten kristitty tietää, miten tulee uskoa ja elää? Vastauksena on: hänen tulee lukea Raamattua ja ottaa sieltä opikseen, miten toimia tulee. Ongelmana oli, ettei Raamattua ollut käännetty kansankielelle, vaan käytössä oli latinankielinen versio Vulgata, jota vain oppineet osasivat lukea. Mitä oli tehtävä, että jokainen kristitty saattoi tutkia Jumalan Sanaa äidinkielellään? Raamattu oli käännettävä kansankielelle ja vielä enemmän – oli luotava Saksan kirjakieli. Tämä projekti alkoi Wartburgin linnassa vuosina 1521–22, jolloin Luther käänsi UT:n saksaksi ja samalla tuli luoneeksi Saksan kirjakielen. Raamatunkäännöstyö jatkui myöhemmin ja Luther käänsi koko Raamatun saksaksi.Tämä oli lopullinen irtiotto paaviudesta ja roomalais-katolisen kirkon teologiasta. Uskonpuhdistus alkoi levitä Saksassa ja muuallakin, ja myös muuan suomalainen eli Mikael Agricola opiskeli Wittenbergissä 1536–1539. Agricola sai Lutherilta hyvät todistukset vietäväksi Ruotsi–Suomen kuninkaalle KustaaVaasalle.

Paljon olisi kerrottavaa Lutherista ja uskonpuhdistuksesta ja Lutherin työtovereista, mutta on hyvä, että seurakuntalainen voi itsekin ottaa selvää Lutherin ja uskonpuhdistuksen vaiheista lukemalla siitä kirjoitettuja hyviä kirjoja. Voin kysyttäessä suositella luettavaksi noita hyviä kirjoja.

4. Paljon on kulunut aikaa Lutherista

Paljon on kulunut aikaa Lutherista ja uskonpuhdistuksen alusta. Vuonna 2017 vietetään kaikkialla luterilaisessa maailmassa uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Nyt on hyvä kerrata, mitä uskopuhdistus voisi tänä päivänä merkitä. Uskonpuhdistus tänä päivänä merkitsee ilman muuta paluuta Raamattuun ja sen kirjaimelliseen tulkintaan. Nykyaikana Raamatun auktoriteetti on painettu pohja mutiin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tällaista kehitystä vastaan jokainen kristitty taistelee omalla tavallaan. Jumalan pyhä Sana eli Raamattu on edelleenkin kristityn uskon ja elämän ylinohje. Raamatun selvällä sanalla on ratkaistavissa niin kysymys naispappeudesta kuin seksuaalietiikastakin. Tänä aikana meitä kristittyjä vedätetään tiedotusvälineitten puolelta. Joudumme lukemaan lehdistä, että Raamatun pohjalta ei nykyaikana voikaan muodostaa mielipidettä, eikä sillä ole käyttöä tässä tilanteessa. Tämä tällainen on valhetta, jolla pyritään johtamaan harhaan Suomen kansaa ja varsinkin kristittyjä. Kyllä Raamattu sanoo, se armahtaa, mutta se myös tuomitsee. Sen mukaan on meidän elettävä. Raamattu sanoo kyllin selvästi, miten asiat ovat ja sen tahtoon on meidän taivuttava, jos haluamme olla kristittyjä. Raamatussa on Kristus ja hänen tuomansa anteeksianto. Sitä kuulutetaan elävällä Sanalla, joka kaikuu kaikkialle.

Toinen suuri harha, jota meille tarjotaan, on uskontojen tasavertaisuus. Toki ihminen saa uskoa mihin tahansa, mutta jos hän aikoo pelastua iankaikkiseen elämään, on hänen kuunneltava yksin Kristusta. Me pelastumme yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Ei ole muita pelastajia, ei ole pelastusta Kristuksen uskopuolella. Tämäkin meidän on sanottava, vaikka koko maailma kieltäytyisi kuulemasta.

Tämä vanha Eurooppa on käymässä antikristilliseksi, se on hylkäämässä kristinuskon. Eurooppa rappioituu henkisesti ja taloudellisesti, kun se hylkää sen, mihin vanhat arvot oikeastaan perustuvat, eli kristinuskon. Muualla maailmassa kristittyjen määrä kasvaa kymmenillä miljoonilla joka vuosi, pian joka toinen tämän maapallon asukkaista kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon. Veljemme ja sisaremme Kristuksessa asuvat yhä useammin Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Älkäämme siis hämmentykö sitä, että tämä Eurooppa on niin Kristus-vastainen – ja myös Suomi siinä mukana. Voittomme Kristuksessa on varma. Varmasti voitamme Kristuksen nimessä, vaikka tiellemme joskus kasautuu esteitä Kristuksen nimen ja Sanan tunnustamisen tähden.

Suomen kansankirkko tarvitsee tänään uskonpuhdistusta, ja me olemme se voimavara, joka tuon puhdistuksen voi aloittaa. Emme tiedä, mistäpäin tuo puhdistus alkaa, ei Lutherkaan sitä etukäteen tietänyt. Kun meillä kristityillä on synnit anteeksiannettu ja selvä Jumalan Sana käsissämme, niin me uskallamme käydä vastaan vaikka minkälaisia voimia, valtoja ja herrauksia.

Kristus kulkee niiden takana ja niiden kanssa, jotka häneen uskovat. Emme muistele tässä uskonpuhdistusta, vaan me tänään, tässä, tällä joukolla, teemme uskonpuhdistusta omalla kohdallamme ja kirkkomme kohdalla. ”Semperreformanda” – mitä se merkitsee? Se merkitsee sitä, että uskonpuhdistus ei voi jäädä paikalleen, vaan sen on jatkuttava eteenpäin seurakunnissamme, maassamme, kirkossamme, tässä maailmassa. Siinäpä meille tehtävää kylliksi!

Oikea Kristuksen kirkko on tässä maailmassa aina alas painettuja halveksittu, se on pilkattu ja väheksytty. Mutta sillä on oma voimansa, ja sen tähden se voittaa sen pahan, jolla oikeaa Kristuksen seurakuntaa yritetään kaataa. Kirkon aarteena eivät ole anekirjeet eivätkä suuret rahavarat. Teesissä 62 Luther opettaa: ”Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi”. Tänä aikana meille myös pyritään opettamaan, että kristityn elämä olisi helppoa. Sitä se ei ole, vaan se on yhäkin kaidan tien vaeltamista, niin kuin Kristus jo sanoi. Elämämme ja työmme tässä maailmassa on työn ja kilvoituksen täyttämää. Vielä emme ole päässeet perille, joudumme näkemään työtä ja vaivaa. Luther opettaa teeseissään 94–95: ”Kehotettakoon kristityitä innolla seuraamaan Herraansa Kristusta kautta kuoleman, rangaistusten ja helvetin, ja niin uskomaan enemmän sitä, että taivasten valtakuntaan tullaan monen ahdistuksen kautta…”. Uskoamme koetellaan tässä maailmassa monta kertaa. Mutta kun se tulella puhdistetaan, tulee siitä kullankaltaista, elävää, puhdistettua ja voimallista uskoa. Tähän kaikkeen kilvoitukseen ja vaivaan antaa Kristus itse voiman. Hän antaa voiman ja johtaa vaiheemme oman aivoituksensa mukaan. Ja Kristuksen johdatus on meille elämäksi, iankaikkiseksi elämäksi.

Rukoilemme: Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isä. Kiitämmesinua siitä, että olet antanut aidon evankeliumin Pojastasi kantautua kaikkialle maailmaan. Kiitämme siitä, että olemme saaneet uskoa tuon sanoman omalle kohdallemme ja pelastua. Anna sanasi tänään kaikua kaikkialle ja voittaa yhä useampia sieluja valtakuntaasi. Jeesuksen nimessä. Aamen!

Saarna Uskonpuhdistuksen muistopäivänä 9.11.2014 Tampereen Johannes-yhteisössä
Kategoriat
4/2014 Lehdet Rippi

Rippi

Esko Murto
Esko Murto

Esko Murto, pastori, Helsinki

Ripillä tarkoitetaan kristillisen seurakunnan ja sielunhoidon osana olevaa toimitusta, joka keskittyy syntien tunnustamiseen ja synninpäästöön. Rippi voidaan toimittaa isommalle joukolle kerrallaan, jolloin sitä kutsutaan yleiseksi ripiksi tai yksittäiselle uskovalle, jolloin kyse on yksityisripistä eli salaripistä. Silloin kun yksittäinen seurakuntalainen tunnustaa omat syntinsä (koko) seurakunnan edessä, kyse on julkiripistä.

 

Raamatullinen tausta Kristuksen lähetyskäskyssä

Ripin raamatullinen tausta liittyy Kristuksen apostoleilleen antamaan käskyyn julistaa evankeliumia ”kaikille luoduille”. Siinä missä saarnaaminen yleensä tapahtuu yleisesti ja julkisesti, rippiin sisältyy mahdollisuus henkilökohtaiseen ja yksityiseen julistamiseen. Ripin perustana on selkeä Kristuksen asetus. Käsky julistaa evankeliumia ei tarkoita pelkästään yleistä saarnaamista, vaan siihen sisältyy velvoitus ja valtuutus käyttää ns. avaintenvaltaa eli sitoa katumattomat synteihinsä ja päästää katuvat synneistään.

”Avaintenvalta” eli valta päästää ja sitoa Jumalan sanan nojalla kuuluu perimmältään koko Kristuksen seurakunnalle (Matt. 18: 17), joskin tämän vallan julkinen käyttäminen on kirkossa normaalioloissa uskottu seurakunnan kutsumalle pastorille. Käskyn ja valtuutuksen avaintenvallan käyttämiseen Jeesus antaa ensin Pietarille (Matt. 16:19) ja sitten koko opetuslasten joukolle (Matt. 18:18). Avainten käyttämisessä apostolit eivät toimi omissa nimissään, vaan ovat Jeesuksen lähettämiä: ”Niin kuin isä on lähettänyt minut. niin lähetän minäkin teidät” (Joh. 20:21). Siksi he voivat todellisesti antaa anteeksi syntejä (Joh. 20:23) koska niin toimiessaan he eivät edusta itseään, vaan toimivat Kristuksen lähettiläinä ja ”Jumala kehottaa heidän kauttaan” (2. Kor. 5:20).

Katumukseen liittyvä syntien tunnustaminen kuvataan mm. Ap. t. 19:18: ”Monet niistä, jotka olivat tulleet uskoon, menivät ja tunnustivat ja ilmoittivat tekonsa.” Jaakobin kehotuksessa sairaiden puolesta rukoilemiseen on läsnä myös ymmärrys syntien tunnustamisesta toisten kristittyjen kuullen (erit. seurakunnan vanhimpien, jotka siinä tilanteessa on kutsuttu paikalle). Tällainen katumus ja siihen julistettu armahdus ”pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden” (Jaak 5:16–20).

 

Rippi kirkon historiassa – julkisesta päästämisestä yksityiseen armahdukseen

Varhaisimman kristillisyyden piirissä ei ainakaan laajalti ja vakiintuneena tapana tunnettu nykyisenkaltaista yksityisrippiä, vaan syntien tunnustaminen tehtiin koko seurakunnan kesken. Uuden testamentin kirjeiden kehotukset syntien tunnustamiseen (esim. 1. Joh. 1:9) viittaavat siihen, että seurakunnan elämässä oli sijansa julkiselle katumukselle.

Vakavien lankeemusten kohdalla kirkkokuri johti seurakunnan yhteydestä erottamiseen (ekskommunikaatio). Julkinen katumus ja sitä seurannut synninpäästö (absoluutio) antoivat mahdollisuuden palata takaisin seurakunnan yhteyteen (rekonsiliaatio). Tällaisesta käytännöstä on osoitus jo Paavalin kirjeissä Korintin seurakunnalle (ekskommunikaatio 1. Kor. 5:1–5 ja rekonsiliaatio 2. Kor. 2:5–11). Tällaisen synninpäästön julistaminen oli piispan tehtävä, ja siihen monessa tapauksessa liittyi jopa usean vuoden mittainen katumusaika.

Kelttiläisen kristillisyyden piirissä, varsinkin luostareissa, oli kehittynyt erityinen ripittäytymisen muoto – salarippi – jossa syntiä tehnyt tunnusti rikkomuksensa yksityisesti toiselle kristitylle ja sai tältä synninpäästön. Tällaisessa ripissä käsiteltiin lieviäkin rikkomuksia – eli siis sellaisia, joista ei olisi ollut syytä langettaa seurakunnasta erottamista. 500-luvuIle tultaessa tapa alkoi levitä Brittein saarilta mantereelle, ja sydänkeskiajalle tultaessa siitä oli tullut yleisin ripin muoto koko läntisessä kristikunnassa. Samoihin aikoihin, joskin tästä erillään, Idän kirkossa oli syntynyt myös omanlaisensa yksityinen syntientunnustamisen toimitus, katumuksen mysteerio, joka oleellisilta osiltaan vastasi läntistä yksityisrippiä.

Yksityisripin yleistymisen myötä ripittäytymisen luonne muuttui yhteisöllisestä vapauttamisesta yksityisen synninpäästön suuntaan. Missä varhaiskirkollinen rippi oli ollut ennen kaikkea seurakunnan yhteyteen takaisin ottamisen toimitus, keskiajalla yleistynyt rippi oli ripittäytyjän omien syntien anteeksisaamisen sakramentti. Samalla rippi siirtyi piispojen yksinoikeudesta paikallisten munkkien ja pappien, erityisesti kirkkoherrojen vastuulle. Kaikkein vakavimmista synneistä täytyi yhäkin saada synninpäästö piispalta tai jopa paavilta.

Keskiaikainen katolinen rippi edelsi ehtoolliselle osallistumista, ilman rippiä ei ollut yleensä mahdollista osallistua ehtoollispöytään. Kirkkovuodessa erityisesti pääsiäistä edeltävä paastonaika nähtiin rippiajaksi, jonka kautta valmistauduttiin pääsiäisenä tai kiirastorstaina nauttimaan alttarin sakramentti.

Ripin keskeiset osat olivat 1) katumus, 2) synnintunnustus, 3) synninpäästö ja 4) hyvitystyöt. Kirkko laati ripittäytyjien avuksi valmiiksi sanoitettuja synnintunnustuksia, sekä pieniä oppaita omien syntiensä tutkimista ja tunnustamista helpottamaan. Laajalti vallitsi käsitys siitä, että vain ripissä nimeltä mainitut synnit saatiin anteeksi – tästä johtuen ripittäytyjän täytyi valmistautua rippiinsä hyvin, että osasi tunnustaa kaiken tunnollaan olevan. Synnintunnustuksen pohjalla tuli olla aito katumus, joka ei toivonut syntejä anteeksi pelkästään rangaistuksen pelosta vaan todellisen rakkauden liikuttamana.

 

Ripin arvostusta ja kritiikkiä luterilaisessa uskonpuhdistuksessa

Martti Lutherin ja luterilaisen uskonpuhdistuksen suhtautuminen rippiin oli samalla sekä arvostava että kriittinen. Rippi listataan vielä esim. Augsburgin tunnustuksessa yhtenä sakramenttina kasteen ja ehtoollisen rinnalla, mutta myöhemmin sitä ei enää mielletty sakramentiksi; vaikka rippiin liittyikin vahva Jumalan lupaus, siinä ei kuitenkaan ollut sellaista aineellista elementtiä jota sakramenteissa tuli olla.

Vaikka rippi menettikin luonteensa sakramenttina, luterilaiset uskonpuhdistajat halusivat säilyttää sen kirkon elämässä. (Esim. Augsburgin tunnustus XI: ”Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä”. Samaten tunnustuksen puolustus XII: ”Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat”. Toisin kuin uskonpuhdistusta edeltänyt katolisuus, luterilaiset kuitenkin sitoivat ripin vahvasti kasteen sakramenttiin. Kasteessa saatu armo ei hävinnyt tai rauennut, vaikka ihminen myöhemmin tekikin syntiä. Hän ei tarvinnut kasteen tilalle ripin sakramenttia, vaan hänen tarvitsi vain palata takaisin siihen mistä oli langennut, ja rippi miellettiin juuri tällaiseksi kasteen armoon palaamisen toimitukseksi. Rippi sai voimansa kasteesta ja se toi katuvan takaisin kasteen liittoon.

Keskiaikaiseen rippikäytäntöön kuulunut syntien luettelemisen vaatimus hylättiin uskonpuhdistuksessa. Luterilaiset käsittivät, että ihminen ei kykene itse edes käsittämään koko syntinsä syvyyttä, ja siksi oli mahdotonta edes olettaa että perisynnin läpäisemä ihminen pystyisi riittävästi tekemään selkoa rikkomuksistaan. Rippi sai näin aikaisempaa sielunhoidollisemman luonteen; sen tarkoituksena ei ollut niinkään ”nollata tilejä” Jumalan kirjanpidossa, vaan lohduttaa katuvaa, vahvistaa häntä uskossa ja saattaa hänet takaisin sen armon piiriin, josta hän oli langennut pois.

Vaikka vaatimus aidosta katumuksesta tietenkin jollain tasolla säilyi, se ei kuitenkaan enää tullut rippitoimituksen kannalta keskeiseen osaan. Tässäkin vaikutti luterilaisten ymmärrys perisynnistä: perisynti on niin syvää luonnon turmelusta, että se jo itsessään tekee mahdottomaksi täydellisen ja aidon katumuksen.

Suhtautuminen hyvitystöihin oli torjuva. Vanhan kirkon rippikäytännössä synninpäästöön liitettiin usein velvoitus tiettyihin hyvitystöihin. Syynä tälle nähtiin 1) tarve tähdentää seurakunnalle, miten vakavasta asiasta synnissä on kyse, 2) keino koetella ripittäytyjän katumuksen aitoutta ja 3) langenneen hengellisen hyvinvoinnin lisääminen hurskaita tekoja tekemällä. Keskiajankaan kirkko ei virallisesti opettanut. että hyvitystyöt sinällään toisivat syntien anteeksiantamuksen, joskin tavallisen kansan parissa tällainen usko usein eli. Siksi luterilaiset hylkäsivät tarpeettomina ja suorastaan haitallisina hyvitystyöt, sillä sellaiset käytännössä olivat omiaan hämärtämään keskeisimmän opinkohdan uskonvanhurskautta koskien. On tosin
myönnettävä, että myöhäisempi kehitys (usein yhteiskunnallinen enemmän kuin kirkollinen) sisällytti rikoksesta tuomittujen rangaistukseen vaatimuksen julkiripistä, mikä jo rikkoi rippiin kuuluvaa vapaaehtoisuuden periaatetta vastaan, sekä määräsi julkiripin osaksi julkisia häpeärangaistuksia (esim. jalkapuu). Näin esivallan miekka tuotiin osaksi armahduksen sakramenttia tavalla, jota kirkon itsensä parissa arvosteltiin ja vastustettiinkin.

Vaikka uskonpuhdistajat pitivät rippiä suuressa arvossa, muuttaminen pakosta vapaaehtoiseksi johti ripin selkeään vähentymiseen luterilaisessa kirkossa. Rippi kuitenkin eli osana ehtoolliselle valmistautumista, ja usein edellytettiin että ehtoolliselle ilmoittaudutaan ennen jumalanpalvelusta – ja tämän ilmoittautumisen yhteydessä oli paikkansa myös ripillä. Ehtoollista edeltävä rippi sai kuitenkin aiempaa enemmän katekeettisia eli uskonoppia opettavia piirteitä. Rippiä ei nähty välttämättä niinkään syntien tunnustamisen ja synninpäästön kautta, vaan se miellettiin tilanteeksi, jossa pappi saattoi kuulustella ja opettaa ehtoollisen sakramenttia koskien, ja niin varmistua siitä että sakramentin nauttivat ymmärsivät, mihin olivat osallistumassa.
Usein ehtoolliselle valmistava kuulustelu ja rippi erotettiin siten, että kuulustelu tapahtui henkilökohtaisesti, mutta itse synnintunnustus ja synninpäästö toimitettiin koko joukolle.  Vähitellen kehittyi tapa viettää ehtoolliselle osallistuvien kanssa kirkossa rippipalvelus sunnuntaiaamuna ennen varsinaista jumalanpalvelusta. Sitä mukaa kun ehtoolliselle ilmoittautumisesta luovuttiin ja rippi ja kuulustelu sakramentin nauttimisen ennakkoehtona jäi pois, jumalanpalvelusta edeltävä rippipalvelus lyheni ja siirtyi osaksi jumalanpalveluksen johdanto-osiota.

Kansanherätysten parissa 1700– ja 1800–luvuilla rippiin suhtauduttiin usein epäluuloisesti. Vaikka herätysliikkeet painottivat katumusta ja syntien tunnustamista, muodollista ripittäytymistä papille vieroksuttiin. Pääpaino oli ihmisen aidossa katumuksessa ja mielenmuutoksessa, ei niinkään ”mekaanisessa” syntien tunnustamisessa ja synninpäästössä. Poikkeuksena tästä on lestadiolaisuus, jossa rippi on ollut suorastaan hyvin korostuneessa asemassa.
Ripin uusi tuleminen 1900-luvulla

Suomen kirkon katekismus 1893 sisälsi ripistä vain hyvin lyhyen osion. Kirkkokäsikirja ei lainkaan tuntenut yksityisen ripin toimitusta. Sielunhoitoa toki harjoitettiin, mutta se tapahtui enemmänkin vapaamuotoisen
keskustelun kautta.

Varsinaisesti ripin uusi tuleminen alkoi sotien jälkeen syntyneen sielunhoidosta kiinnostuneen liikehdinnän
myötä. Sielunhoito alettiin nähdä aiempaa keskeisempänä osana seurakunnan työtä, ja ripille nähtiin
merkitys yhtenä työvälineenä sielunhoidon palveluksessa. Ripin luonne muuttui yhä enemmän ihmisen
syyllisyydentunteiden käsittelemiseen entisen ”juridisen” ajattelun sijaan. Ripissä ei niinkään keskitytty
ihmisen ja Jumalan välien korjaamiseen, vaan ihmisen itsensä kokemaan huonouteen ja hänen epäilyksiinsä.

Sielunhoidollisen ripin rinnalla rippikiinnostusta on lisännyt myös 1900-luvun loppupuolella luterilaisessa kirkossa vahvistunut kiinnostus kirkon historiaa, liturgiaa ja vanhoja hartauden muotoja kohtaan.
Ripin merkitys luterilaisessa hartauselämässä

Yleisen ripin asemaa yhteisen jumalanpalveluksen osana tuskin kukaan kyseenalaistaa – paitsi korkeintaan
siitä syystä, että/jos se olemassaolollaan on johtanut yksityisen ripin häviämiseen (käytännössä) luterilaisista seurakunnista. Mitä yksityisellä ripillä sitten olisi annettavaa?
Henkilökohtaisuuden siunaus

Koska rippi on pohjimmiltaan evankeliumin julistamista se tuottaa samaa hyvää hedelmää kuin Jumalan sana muutenkin: se vahvistaa uskoa ja tuo rauhan omalletunnolle. Siinä missä evankeliumin saarna on tarkoitettu yleisesti kaikille, on ripin yhteydessä käytetty sana tarkoitettu tietylle ihmiselle tiettyyn tilanteeseen. Siinä on ripin erityinen hyöty. Ripin avulla voidaan voittaa omantunnon kuvitelmat siitä, että juuri tätä syntiä ei kuitenkaan anneta anteeksi, tai että yleisesti kuulutettu armo ei siltikään koske juuri minua. Rippi henkilökohtaisuudellaan armahtaa epäilevää sydäntä.
Sielunhoidollinen apu

Kaikki sielunhoito ei ole rippiä, ja rippi ei aina vaadi osakseen sielunhoidollista keskustelua. Joskus on jopa eduksi pitää nämä kaksi erillään. Usein kuitenkin rippi antaa mahdollisuuden ripittäytyvälle purkaa sydäntä rasittavia asioita, ja sanoittamalla ne, saada järjestystä omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kristityn ajattelussa hengelliset totuudet ja luomiseen sisältyvät tuntemukset ja pelot kulkevat limittäin. On tärkeä käsittää, että rippi ei ole terapiaa. Mutta se silti voi antaa helpotusta myös näissä asioissa.
Taistelu syntiä vastaan

Rippiä usein ajatellaan pelkästään ”nollaustilanteena” jossa pyyhitään pois syntien taakka ja sen jälkeen jatketaan niin kuin ennenkin. Tämän lisäksi rippiin kuitenkin myös sisältyy pyhityselämää palveleva ulottuvuus. Varsinkin säännöllinen ripittäytyminen on mitä enimmässä määrin sitä ”lihan kuolettamista”, johon Raamattu ohjaa. Tunnemme että rippiin liittyy usein tietty kynnys – emme oikein tahtoisi ripittäytyä, koska meistä on inhottava puhua julki syntejämme. Kuitenkin juuri näin tekemällä me kuoletamme omaa syntistä lihaamme. Kun salatut asiat tuodaan julki, jo siinä jotain synnin salamyhkäisyyteen perustuvasta orjuuttavasta voimasta saadaan murrettua. Samalla rippi pakottaa meitä ottamaan oma syntimme vakavasti. Kun ripittäydymme, me samalla saarnaamme itsellemme, muistuttaen
siitä että synti ei ole olankohautuksella sivuutettava juttu.
Onko tarvetta rippikäytännön vahvistamiseen?

Tarvitseeko luterilainen seurakuntaelämä yksityisripin vahvistamista? Jos sellaiseen ei ole tarvetta, sitä tarvetta ei tarvitse keinotekoisesti synnyttää. Kuitenkin vanhojen kirkkotapojen suhteen ON hyvä miettiä,
miksi ne aikoinaan ovat syntyneet, levinneet ja säilyneet. Kristikunta käytti yksityisrippiä tuhat vuotta ja myös uskonpuhdistajat pitivät sitä hyvin arvokkaana asiana – tuskin syyttä kuitenkaan?

Yksi yksityisripin kynnystä kohottava tekijä on se, että se usein mielletään ikään kuin ”äärimmäiseksi keinoksi”. Jos mikään muu ei auta omaatuntoa rauhoittumaan, sitten viime keinona voidaan kokeilla myös
rippiä.  Näin rippi tulee erityistoimitukseksi, vain todella raskaisiin synteihin tai todella ankariin
omantunnon syytöksiin liittyväksi. Rippiin voisi kuitenkin suhtautua myös toisin. Sen voisi nähdä osaksi
normaalia, säännöllistä kristityn hartauselämää. Käymme me kirkossa niinäkin sunnuntaina, kun emme tunne erityistä polttavaa tarvetta päästä sanankuuloon. Samaten rippimahdollisuus on avoinna myös silloin, kun emme tunne mitään poikkeuksellista omatunnonvaivaa.

Joskus ripittäytyvä voi pelätä, että ripistä on turhaa vaivaa muutenkin kiireiselle papille. Näin ei tarvitse
pelätä — rippi jos mikä on hänen viranhoitonsa ydinaluetta. Toisaalta ei papin eikä ripittäytyjänkään sovi
ajatella, että rippi on jokin erityinen läheisyyden, hengellisen luottamuksen tai vastaavan osoitus. Ripin
vastaanottavan papin oma persoona saa ja sen tuleekin ripissä painua taustalle. Hän ei edusta itseään vaan Herraa.

Kynnys voi olla korkea myös sen tähden, että ripittäytyjä pelkää että ripin vastaanottajan ajatukset häntä
kohtaan muuttuvat ripin myötä. Jos kyse on hyvästä papista, tätä pelkoa tuskin on. Ensinnä siksi, että papit
kuitenkin ovat kuulleet aika paljon ja kaikenlaista, ”mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Toisaalta siksi, että rippi on tilanteena niin intiimi ja arvokas, että pappi – jos hänessä mitään kristillistä uskoa ja rakkautta on –
ei lue sitä ripittäytyjälle tappioksi vaan päinvastoin. Ripin vastaanottaminen ja synninpäästön julistaminen
ei ylpistä hyvää pappia, vaan voi tehdä hänet itsensäkin vain entistä katuvammaksi omien syntiensä suhteen.

Käytännössä ongelmaksi voi muotoutua ripin ajankohta ja paikka. Periaatteessa rippi olisi hyvä asia, mutta missä ja milloin ripittäytyisi? Olisiko tarvetta viikolla erityisille rippipalveluksille? Entä ennen messua
pidettävälle rippimahdollisuudelle kirkolla?

Kategoriat
3/2014 Lehdet Luopumus

Älä koskaan totu Kristuksen evankeliumiin

Sakari Korpinen, pastori, TL, Perniö

”Efeson seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo hän, joka pitää niitä seitsemää tähteä oikeassa kädessään, hän, joka käyskelee niiden seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä: Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi; ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden, etkä ole uupunut. Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta. Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisissa.’” (Ilm. 2:1–7)

Vapahtajamme Jeesus Kristus puhuu seurakunnista lampunjalkoina tai lamppuina. Hänen seurakuntiensa keskuudessa loistaa Jumalan sanan valo. On kysymys sisävalaistuksesta, mutta valovoimaa on ulos asti.  Seurakuntalaiset saavat oikeiden alttareiden ja saarnastuolien yhteydessä taivaallista ruokaa ja taivaallista opetusta, että he säilyvät uskossa. Ja tällaiset seurakunnat ja ihmiset toteuttavat tavalla tai toisella pyhän apostolin sanaa: ”Te loistatte niin kuin tähdet, tarjolla pitäessänne elämän sanaa” (Fil 2:15).

Kristus lähettää kirjeensä Efeson seurakunnan enkelille eli pastorille. Todennäköisesti hän oli piispa, jolla oli apunaan useitakin pastoreita. Hänen päätehtävänsä oli Jumalan sanan ja evankeliumin saarnaaminen ja sakramenttien toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaan. Siihen liittyi huolehtiminen, että kaikki pastorit toimivat myös niin. Efeso oli Rooman valtakunnan loistelias kaupunki, neljänneksi suurin. Luemme muualta Uudesta Testamentista, miten vaikeaa olikaan seurakunnan rakentaminen ja pyhän evankeliumin juurruttaminen kansainvälisessä metropolissa. Apostoli Paavali sanoo kyynelin neuvoneensa yksittäin ihmisiä (Ap. t. 20:27–31). Yli kolme vuotta oli apostoli tehnyt siellä töitä ja kouluttanut pastoreita. Timoteus tuli  jatkamaan hänen työtään ja sitten Johannes Jerusalemin hävityksen jälkeen. Sitä, kuka siellä Ilmestyskirjan kirjoittamisen aikaan oli, emme tiedä nimeltä. Efesosta tuli idän kirkon keskus ja siellä pidettiin myös tärkeä kirkolliskokous. Konstantinopoli meni kuitenkin pian kärkeen.

Tämä on Kristuksen seitsemästä lähetyskirjeestä ensimmäinen. ’Kristuksen oikea käsi’ on raamatullinen kuva siitä, miten Jumala vie Kirkkoaan eteenpäin. Emme opeta mitään pönäkkää pappiskeskeisyyttä, mutta näemme Efeson lähetyskirjeestäkin, että pastorit ovat avainasemassa. ’Kristuksen kädessä’ oleminen sisältää myös toisen asian, nimittäin pelastuksen varmuuden, esimerkiksi: ”Minä annan heille iankaikkisen elämän ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni” (Joh 10:28).

  1. Kiitollinen apostoli Paavali

Apostoli Paavalihan oli jo aiemmin kirjoittanut kirjeen Efeson seurakunnalle. Sydämellisen kirjeen alussa kerrotaan: ”Kun kuulin siitä uskosta, joka teillä on Herrassa Jeesuksessa, ja teidän rakkaudestanne kaikki pyhiä kohtaan, en minäkään lakkaa kiittämästä teidän tähtenne, kun muistelen teitä rukouksissani” (Ef 1:15–16).  Efeson seurakunta uskoi Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen, ja tämä usko vaikutti hedelmää, rakkautta.

Otamme esiin myös pyhän uskomme aivan keskeisiä totuuksia, joita Efeson seurakunta oli oppinut ja jotka apostoli tässä kirjeessä tuo esiin: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef 1:8–9). Seurakunta osasi ehkä unissaankin sanoa tärkeimmän: pelastumme yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden.

Ja vielä kirkko-opillisestikin tärkeä on Ef. 2:19–20: ”Niin ette ole siis vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus.”  Apostoli ei kannata kymmenien tuhansien ihmisten seurakuntia, vaan hän puhuu ’perheväestä’. Tämä on yksi Raamatun solukkokuvista.

  1. Kristuskin kehuu Efeson seurakuntaa

Vuosia myöhemmin Efeson seurakunnalle Ylösnoussut ja taivaaseen astunut sielujemme Piispa lähettää itse kaksiosaisen pettämättömän piispantarkastuspöytäkirjan. Hän kehuu seurakuntaa. Se on torjunut väärien paimenten tulon seurakuntaan ja näin Jumalan sanan vastaiset opit. Luemme pyhästä Raamatusta jatkuvasti, että Jeesus kävi kovaa rajankäyntiä vääriä opettajia vastaan, ja niin myös hänen apostolinsa ovat käyneet.  Tunnustuskirjamme eivät tunne sääliä sanoessaan eri yhteyksissä ”tämän me hylkäämme”. On vaikeaa oppia tinkimätöntä pysymistä Jumalan sanassa ja kristillistä kärsivällisyyttä ahdistuksissa. Vielä vaikeampaa on sanoa jyrkkä Ei Jumalan sanan vastaisille opeille.  Kärsivällisyys ei merkitse väärien piispojen ja pappien sietämistä ja hengellisen yhteistyön jatkamista ’kun nyt muuta ei nykytilanteessa voida’. Termi ’yhteistyökykyinen’ on aikamme muotisanoja.  Siksi olemme jopa hävenneet ajankohtaisissa kysymyksissä pyhän Raamatun selviä opastuksia. Julkisuuskuvan kiillottaminen tuntuu tärkeämmältä kuin sen tunnustaminen ”mitä kirjoitettu on”.

Kristuksen kirkko kulkee voittosaatossa, mutta ei riemusaatossa. Kristuksen opissa pysyminen merkitsee taistelua. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Tämä koskee niin seurakuntaa kuin yksityistä kristittyä. Mutta Kristuksen evankeliumi, paikalliskirkko tai yksittäinen seurakunta ei menesty, jos emme uskalla sanoa: Tämän me hylkäämme! Se on totuuden tunnustamisen toinen puoli. Se on lausuttava, vaikka siitä seuraisi vainoa. Efesossa uskaltauduttiin tähän.

  1. Eikä sittenkään seurakunta voinut hyvin

Vapahtaja alkaa moittia seurakuntaa kehujen jälkeen ensimmäisen rakkauden hylkäämisestä. He olivat hengellisesti vaarallisessa tilanteessa. Heidän oli tehtävä parannus! Ilmeisesti Herramme ei tarvinnut selittää näille tarkemmin, mikä oli vialla. Heidän piti itse tehdä johtopäätökset.

Olenko hylännyt ”ensimmäisen rakkauden”?  Menen itseeni: Minut on pysäytetty monesti kysymään itseltäni, olenko jotenkin tottunut evankeliumiin?  Kyllähän jo tunnen evankeliumin! Mutta elänkö todella siitä tänäkin päivänä? Iloinen varmuus autuudesta Jeesuksen Kristuksen ansion tähden ei saa viedä itsetyytyväisyyteen tai farisealaisuuteen, vaan yhtenään omistamaan armoa armon päälle. Varmaan Efeson seurakunnan kirkkokahveilla oli puheensorinaa ja iloakin. Mutta Hän, joka näki ja näkee sydämeen, tiesi, ettei siellä iloittu sillä ilolla, joka on syntinsä anteeksisaaneella syntisellä, vaan siellä oli vajottu itsetyytyväisyyden tilaan (Keep smiling!).

Monissa kirjoissa sanotaan, että Efeson seurakunnan usko oli muuttunut ’totena pitämiseksi’. Tämä termi johtaa harhaan. Jos meille jokin asia on ’tosi’, se sävyttää koko elämäämme. Mistä siis oli Efeson seurakunnan ongelmassa kysymys?

Seurakuntakin voi kovista taisteluista selviydyttyään tottua niin, ettei se enää ole nöyrällä mielellä Jumalan sanan edessä. Kuullaan, mutta ei oteta sydämelle. Ei olekaan enää tunnolla tuo Jumalan lasten olotila: olen vaivainen syntinen ja tarvitsen joka hetki täyttä Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa. Tänään on minun turvattava siihen, että minulla on syntien anteeksiantamus omista synneistäni Kristuksen ansion tähden. Tämä on katumuksessa ja uskossa elämistä, se on parannuksessa elämistä. Se on Kristuksen omana, kasteen armossa taivaan tiellä kulkemista.

Minua sävähdytti Norjan TV:n näyttämä filmi Parkinsonin tautia sairastavasta piispa Börre Knudsenista. Hän kuolikin aika pian tuon filmin näyttämisen jälkeen. Filmissä näytetään piispan ja piispattaren aamuhartaus. Piispa veisaa tuttua virttä ulkoa ja aloittaa rukouksen: ’Minä vaivainen syntinen ihminen…’

Ensi rakkauden väljähtyminen on yksi vaarallisimmista Perkeleen keksinnöistä.  Se on salakavalaa. Näemme, että hengellinen sairaus alkoi kuin syöpä jäytää Efeson seurakuntaa, kunnes se kuoli. Turisteille näytetään tänään kivikasoja.

  1. Sielujemme piispa tietää elvytystoimenpiteet

Seurakunnan tuli palauttaa ensiksikin alkuajat mieliin. Siellä oli n. 40 vuotta sitten kastettuja seurakunnan jäseniä.  Kun myöhemmin sanotaan Ilm. 3:3: ”Muista siis, mitä olet saanut”, se pätee aina ja kaikkialla. Mitä Sinä olet siis saanut? Mene nyt läpi uskonkappaleita selityksineen: Kristus on lunastanut Sinut kadotetun ja tuomitun ihmisen omalla verellään. Sinut on pyhässä kasteessa, uudestisyntymisen pesossa otettu Kristuksen omaksi ja Sinulle on julistettu ja julistetaan nytkin täysi syntien anteeksiantamus! Moni on saanut elää suuren luopumuksen ja kansankirkkomme hengellisen rappion keskellä kuitenkin oikeiden saarnastuolien ja oikeiden alttareiden yhteydessä, josta on saanut hengellistä ruokaa. Sinulla on ehkä jo moniakin uskonystäviä. Ehkä olet saanut kokea myös rukousvastauksia? Tämä tosin on alue, josta puhumme mieluummin arasti. Ei ainakaan rehennellen.

  1. Tarvitsemme myös uhkauksen herättämää pelkoa

Efeson seurakunnan saama kirje päättyy: ”Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen joka voittaa minä annan syödä elämän puusta, joka on paratiisissa” (Ilm. 2:7).

Professori Jukka Thurenin Ilmestyskirjan selitysteoksessa sanotaan jotakin tärkeää Efeson seurakunnan lähetyskirjeen lopusta: Jumalan ”Pyhä Henki auttaa heikkoja myös uhkauksen herättämällä pelolla ja palkinnon toivolla, ei yksin muistuttamalla siitä, kehen he uskovat ja kuinka he ovat häntä rakastaneet”. Tarvitaan siis myös pysäyttävää uhkausta!

Kuka siis voittaa? Me voitamme Herrassa! Ja siksi veisaamme Lutherin opettamina:

”Nyt siihen, mitä anomme, uskossa aamen sanomme luottaen, että kuulet sen, nimessä Herran Jeesuksen. Ylistys, kiitos, kunnia sinulle, Isä taivaassa!”

Kesän päätösseurat Lindilässä 30.8.2014

 

 

 

 

Kategoriat
6/1997 juutalaisuus Martti Luther

Luther ja juutalainen uskonto

Julkaistu Concordia-lehdessä numero 6 vuonna 1997.

Tähän artikkeliin viitataan kirjassa Luther vai Melanchthon?

 

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

 

Lutherin suhtautumisesta juutalaisuuteen on ollut runsaasti keskustelua lehtien palstoilla (viittaus erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä käytyyn keskusteluun, toim. huom.). Lehtien rajoitetusta palstatilasta ja tässä aiheessa vaikeasti murrettavista ennakkoluuloista johtuen lehtidebateista tulee helposti hedelmätöntä tyhjäkäyntiä. Tämän takia on tärkeää ajan ja tilan salliessa pyrkiä porautumaan syvemmälle tähän aiheeseen, joka ei ole meille helppotajuinen. Suuri yleisö tuntee joukon kliseitä ja mielipiteitä. Siksi tahdon niitä lähtökohtana pitäen käsitellä asiaa muutamin kohdin.

 

  1. Lutherin lähtökohta on yksiselitteisesti uskonnollinen. Hänen vuodelta 1543 peräisin olevan kirjoituksensa nimi ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” tarkoittaa uskontoa. Vastaavalla tavalla Luther olisi voinut puhua ’paavista ja hänen valheistaan’, ’hurmahengistä ja heidän valheistaan’ tai, jos hän olisi puhunut islamista, ’turkkilaisista ja heidän valheistaan’.

 

  1. 1500-luku ei tuntenut 1800-luvun aikana kehittyneitä rotuoppeja. Etnisellä (rotuun tai kansallisuuteen liittyvällä) tekijällä oli toissijainen merkitys. Julkisesti harjoitettu uskonto oli täysin ratkaiseva asia. Antisemitismi (juutalaisvastaisuus) ei ole asiasisältönsä puolesta eikä terminä ajankohtainen Lutherille. Hänelle syntyperä ei ollut mikään kielteinen asianhaara. Sitä vastoin, jos harjoitettu uskonto oli väärä, se saattoi olla suunnaton iankaikkisuusvaara niille, jotka kuulivat sitä ja joutuivat alttiiksi vieraan uskonnon vaikutukselle.

 

  1. Se, mitä kahdessa edellisessä kohdassa mainittiin, on otettava tarkasti huomioon, koska on olemassa laitoksia Lutherin em. kirjoituksesta vuodelta 1543, joita on peukaloitu siten, että niitä voidaan väärin käyttää rasistisesti vastoin Lutherin tarkoitusperää (niinpä ruotsinkielisessä laitoksessa käännös on rasistinen, suomenkielisessälaitoksessa [vuodelta 1939] ainakin esipuhe). Sen, joka on kiinnostunut kirjojen lukemisesta, tulee tästä syystä pitää huolta siitä, että hänen käsissään on hyvämaineinen, tieteellisesti tarkastettu, kansainvälinen tekstilaitos. Luther ei tässä kiistellyssä teoksessa levitä subjektiivista käsitystään siitä, mihin uskontoon on pitäydyttävä. Sitä vastoin tämä kirja olennaiselta osaltaan esittää juutalaisten pyhien Kirjoitusten pohjalta perustelut sille, että juutalainen uskonto on hyvin karkeasti ja vakavasti ymmärtänyt väärin omia pyhiä kirjoituksiaan. Lutherin kanta merkitsee, että sen, joka tuntee heprean kieltä, Moosesta ja profeettoja, tulee (näistä pyhistä Kirjoituksista käsin) osoittaa asian todellinen laita, jos uskonpuhdistaja on väärässä.

 

  1. On hyvin epäoikeudenmukaista kuvata Luther sellaisena, joka halveksi ja julisti kelvottomaksi kaiken juutalaisen. Harvat kristikunnan ja Euroopan historiassa ovat nostaneet esiin juutalaista elementtiä kristinuskossa kuten hän. Ratkaisevalla tavalla Luther nosti esiin Vanhan testamentin selitysopin ja heprean kielen opiskelun. Tällä tekijällä oli ratkaiseva merkitys uskonpuhdistukselle. Luther otti tarkoin huomioon rabbiiniset selitykset pyhistä kirjoituksista. Hän viittaa keskiaikaisen Nikolaus Lyran kokoelman sellaisiin selityksiin niin ahkerasti, että vaikutelmaksi tuli: Nisi Lyra lyrasset, Lutherus non cantasset ts. ellei Lyra olisi soittanut lyyraansa, ei Luther olisi laulanut. Meidän synkretistinen (synkretismi = uskontojen sekoitus) aikamme, joka ei näe pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa ehdottomasti ainoana pelastusmahdollisuutena, on vaikea seurata Lutheria, kun tämä näkee suunnattoman pimeyden siinä, että ne, joilla on pyhät Kirjoitukset, kieltävät Kristuksen.

 

  1. Lutherin kirjoitukset juutalaisista eivät ole mitään tunnustuskirjoja. Ne ovat oman aikansa kirjoituksia, jotka on kirjoitettu siinä todellisuudessa, joka silloin vallitsi. Meidän on vaikea muodostaa itsellemme kuvaa 1500-luvun yhteiskunnasta. Ei ole oikein kulkea ympäriinsä pyytämässä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hyvin asiaa, joko hyväksymään tai hylkäämään Lutherin myöhemmät kirjoitukset juutalaisista. Kyseessä on sangen monimutkainen alue. Se ei ole esteenä sille, että voi olla hyvin mielenkiintoista yrittää ymmärtää Lutheria ja hänen taustaansa. Sillä menettelytavalla, joka muutamilla keskustelijoilla on, kun he haluavat saada Lutherin näyttäytymään moraalittomana tässä kysymyksessä, voisimme saada juutalaisuuden ja Talmudin runsain määrin kirotuksi (ei uskonnollisista syistä) ottamalla esiin sitaatteja. Epäilemättä Vanhan testamentin pyhät kirjoituksetkin voidaan julistaa kelvottomiksi, jos käytetään nyky-yhteiskunnasta omaksuttua humanistista mittapuuta.

 

  1. Pari keskusteluun osallistujaa on kannattanut Luterilaisen maailmanliiton (LML) kokouksessaan Budapestissa 1984 esittämää paheksumista ja julkista anteeksipyyntöä Lutherin juutalaiskirjoitusten johdosta. Pyytää tällä tavalla anteeksi viittaamalla siihen, kuinka karkeasti ja hirveällä tavalla näitä kirjoituksia on väärinkäytetty saa aikaan mielettömän sotkun. Siinä tapauksessahan uuspakanalliset ja ei-kristilliset voimat, jotka ovat peukaloineet Lutherin kirjoitusta, ovat lukeneet ja ymmärtäneet asiayhteyden oikein! Suurille kirkoille, jotka itse olivat passiivisia juutalaisten joukkosurman aikana, sopi estoitta vierittää syy Lutherin niskoille! Vuoden 1984 kokousta ei voida pitää moraalisesti kelvollisena. Vainotut unkarilaiset kristityt varoittivat kokousvaltuutettuja valitsemasta Kaldya, kommunistien apuria, LML:n presidentiksi. Näin kokous kaikesta huolimatta teki.

 

  1. Henkilöt, jotka suhtautuvat tuomitsevasti Lutherin kirjoituksiin ja hänen kantaansa toisuskoisiin, toimivat sellaisilla ennakkoedellytyksillä, jotka on omaksuttu meidän aikamme maallistuneesta länsimaisesta maailmasta. 1500-luvulla ei tunnettu sellaista uskonnon vapauden käsitettä, joka ohjaa meitä yhteiskunnassamme näissä kysymyksissä. Miksi siis vaatia meidän mallimme mukaan sovellettua uskonnonvapautta 1500-luvun ihmisiltä? Kaikkein järjettömintä tästä tulee, kun sitä vaaditaan vain Lutherilta, mutta ei muilta hänen aikalaisiltaan. Luther oli sitä paitsi liberaali omana aikanaan. Hän kääntyi inkvisitiota (roomalaiskatolisen kirkon laitos harhaoppisten etsimiseksi ja rankaisemiseksi) vastaan (näin hän menettelee esim. teoksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan). Missä luterilaisuus pääsi voitolle, sieltä katosivat harhaoppisten polttamiset roviolla. Puhtaasti luterilaisissa maissa ei ole esiintynyt mitään fyysistä juutalaisvainoa. Kolmas valtakunta (natsi-Saksa) oli kaikkein vähiten mikään kristillinen valtio. Uskollisia protestanttisia ja katolilaisia pappeja ja teologeja vangittiin satamäärin. Teologian professoreilta, jotka kieltäytyivät vannomasta valaa Hitlerille, pidätettiin palkka. Natsismi, joka ei ollut vain epäinhimillinen, vaan myös syvästi antikristillinen liike, yritti murtaa sen, mitä oli jäljellä protestanttisesta kirkosta, pystyttämällä valtakunnankirkon, jossa valtakunnanpiispana oli yksi sen lakeijoista. Luterilaisuus Preussissa oli murrettu jo sata vuotta aiemmin, kun reformoitu ruhtinashuone yhdisti väkisin luterilaiset reformoituihin mm. lähettämällä jouluaattona rakuunoita Honigerin luterilaiseen kirkkoon asettamaan voimaan uusi järjestys alttarilla. Luterilaisia pappeja vangittiin ja luterilaiset viettivät salassa jumalanpalveluksia metsässä. On vailla mitään historiallista tajua nähdä natsismissa jotain aidosti luterilaista.

 

  1. Meidän aikamme ihannetta kansakunnasta ja uskonnosta, mitä heijastaa Ranskan vallankumous, Amerikan itsenäisyysjulistus ja yhtenäiskulttuurin romahdus, ei voida kerta kaikkiaan absolutisoida tai pitää ainoana ”kristillisessä mielessä” pätevänä ja moraalisena, millä myös aiempia aikoja ja henkilöitä tulee mitata. Ihmisten taipumus yliarvostaa omaa aikaansa on historiassa toistuva erehdys.

 

  1. Meille tunnusomainen kansallisvaltio on suhteellisen myöhäinen ihanne ja ilmiö. Aiempina aikoina julkisesti harjoitettua uskontoa pidettiin tosiasiallisesti valtiota koossapitävänä siteenä. Jos asiaa tarkastellaan siten, on itse asiassa järkevää kuvitella, että yhdellä alueella tunnustetaan julkisesti vain yhtä uskontoa. Tämä ajattelu oli vallinnut kauan Euroopan historiassa ennen Lutherin syntymää. Lutherin kuoleman jälkeen tämä periaate lyötiin lukkoon Augsburgin uskonrauhassa 1555. Cuius regio eius religio (jonka maa, sen uskonto ts. uskonto määräytyy hallitsijan mukaan). Se on periaate, joka on vallinnut myös juutalaisuudessa, ilmaistaksemme asian laimeasti. Varsinaisesti tämän ajattelun perustavat periaatteet palautuvat Moosekseen. Moosekselta Luther myös ensi sijassa löytää tämän: muukalaisesta on pidettävä hyvää huolta, mutta hän ei saa harjoittaa vierasta uskontoaan. Siksi toistan aiemmin esittämäni kysymyksen: oliko Mooses väärässä? Voidaan syystä sanoa antijuutalaiseksi piirteeksi sitä, että kyseenalaistetaan oikeus uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen jossain yhdyskunnassa. Vrt. lakiehdotusta, joka oli Knessetissä (Israelin parlamentti) viime vuonna ja jonka tarkoituksena oli tehdä laittomaksi uskonnollisen materiaalin hallussapito juutalaisten käännyttämistarkoituksessa. Luther soveltaa juutalaisuuden suhteen samaa periaatetta, jota hän edellyttää sovellettavaksi paavilaisiin, häneen itseensä ja hänen kannattajiinsa, burmahenkiin ja uudestikastajiin, zwingliläisiin ja muhamettilaisiin. Uskonpuhdistuksen jälkeen roomalaiskatoliset joutuivat joillain paikkakunnilla vetäytymään pois jumalanpalvelushuoneistaan ja muista tiloistaan omalle alueelleen. Luterilaisille oli mahdollista ottaa paavilaisten jumalanpalvelushuoneet käyttöön, koska ne olivat juuri se kirkko, joka puhdistettiin. Synagogien osalta ei tätä mahdollisuutta ollut. Luther sanoo selvästi eri yhteyksissä, että hän ja ne, jotka uskovat kuten hän, ovat valmiita vetäytymään pois, jos ruhtinas valitsee toisen uskonnon. Muuatta pappia, joka opettaa kuten zwingliläiset, hän saattaa pyytää vetäytymään zwingliläisten alueelle. Luther seuraa siis myöhemmissä juutalaiskirjoituksissaan periaatteita, jotka johtivat häntä myös muutoin. Lutherin linjalla voidaan toteuttaa yhtä hyvin juutalaista kuin evankelis-luterilaista uskoa (ulkonaisen uskonnonharjoituksen merkityksessä). Tämä on itsessään yhdenlaista uskonnonvapautta, varsinkin jos vieraan uskonnon tunnustajalle annetaan mahdollisuus lähteä toiseen paikkaan. Hyvä maallisen historian tutkija voi vahvistaa edellä esitetyn. Myöhemmän, maallistuneen maailman sokaistu lapsi on se, joka ei kykene tajuamaan, että uskonto on ollut kansakuntaa ylläpitävä tekijä.

 

  1. Monissa esityksissä on vaarallista se, että rotukysymys sekoitetaan – ilman mitään yritystä selvittää asia – yhteen uskonnollisen totuuskysymyksen kanssa. Vieraan uskonnon tunnustuksen torjuminen ei ole antisemitismiä. (Lutherilla ilmaukset ”juutalaiset” ja ”juutalainen kansa” tarkoittavat uskonnollista yhdyskuntaa, minkä osa keskustelijoista haluaa täysin tietoisesti tai puutteellisesta ymmärryksestä johtuen sivuuttaa). Jos olisi antisemitismiä torjua vieraan uskonnon tunnustaja, olisi tämä merkinnyt sitä, että vanhassa Israelissa tai milloin tahansa myöhemmin, jolloin juutalaiselta taholta on sovellettu samaa periaatetta (vain yhtä uskoa saa harjoittaa yhdessä maassa), olisi oltu antisemitistisiä. Mihin järjettömyyteen tämä viekään!

 

  1. On pelottavaa, kuinka kevyesti monet suhtautuvat kristinuskon ja juutalaisuuden välisiin opillisiin vastakohtaisuuksiin sekä vastavuoroisiin ja itsestään selviin tuomioihin. Ei ole todellakaan kyse kateudesta ja eri ihmisten intressien välisestä valtataistelusta, vaan erosta kaikkein ratkaisevimmassa kysymyksessä: Mitä meille näkyy Kristuksesta? Kuka hän on? Onko hän Messias, Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, vai eikö hän ole sitä lainkaan? Juutalaisuus opettaa tosiasiallisesti viimeksi mainittua siitä huolimatta, että se pitää hallussaan kaikkia Kirjoituksia, jotka todistavat hänestä. Onko oikein punnittu sitä, että se, joka hylkää Kristuksen, tulee myös itse hylätyksi? Juutalainen uskonnonharjoitus lähellä heikkoja ja horjuvia kristittyjä voisi olla kohtalokasta, Luther ajatteli. luutalaisuus oli leviämässä Lutherin aikana ja Luther puhuu ihmisistä, jotka kansallisuudeltaan eivät ole juutalaisia, mutta jotka on juutalaistettu (Määri ja Itävalta). Lutherille sellainen merkitsi samaa järkyttävän kielteistä todellisuutta, kuin miksi Paavali Galatalaiskirjeessä näkee juutalaistavan suuntauksen.

 

  1. Kaksi kirjoittajaa, jotka kumpikin väittävät edustavansa kristillistä uskoa, ovat Huvudstadsbladetissa puhuneet määrätietoisesti torjuen ns. korvausteologiasta ts., kristillinen toteamus, että vanha liitto on korvattu uudella liitolla. Uuden liiton kansa on uusi Israel. Että Jumala maailmanhallinnassaan jatkuvasti ohjaa juutalaisen kansan kohtaloa määrätyllä tavalla, on eri asia. On siis olemassa vain yksi voimassa oleva liitto, ei kahta. On olemassa vain yksi pelastustie, ei kahta. Ei ole kristillistä opettaa jotain muuta. Korvausteologia on kristillinen käsitys Jumalan pelastustoiminnasta ihmiskunnan historiassa. Uuden testamentin selvä oppi on, että lupaukset koskevat myös kaikkia niitä pakanoita, jotka Jumala kutsuu (vrt. alkuperäistä lupausta Aabrahamille [1 Moos. 12; 17]). Lupausten ratkaiseva kohta on Jeesus Kristus ja siksi juutalaiset, jotka kulkevat sivuun tästä, ovat ”oksia, jotka on taitettu pois”. Meidän tulee esittää oikein Raamatun kuvakieli. Uskoton Israel ei ole oikea Israel. Roomalaiskirjeen 11.luvussa näemme, että luopiojuutalaiset eivät ole se jalo öljypuu, johon meidät on oksastettu, vaan sikäli kuin olemme kristittyjä, on meidät metsäöljypuun oksina oksastettu aitojen oksien seuraan, Aabrahamin, Mooseksen ja Jesajan, Johannes Kastajan ja itse Paavalin seuraan, joka on kirjoittanut tämän tekstin. Meidän Mestarimme torjuu mitä päättäväisimmin muodollisen viittauksen kansalliseen syntyperään uskonnollisen oikeutuksen saamiseksi. Katso Joh. 8, johon me olemme palanneet useasti keskusteluissa. Luopiojuutalaiset viittaavat siihen, että heidän tulisi olla isä Aabrahamin lapsia. Juuri heille Jeesus sanoo, että heidän isänsä on perkele.

 

  1. Mitä meihin tulee, me haluamme torjua myös ne ilmaukset, joissa Kristus kielletään. Me elämme toisten edellytysten alaisina ja sovellutuksista meidän tilanteessamme uskonnollisesti välinpitämättömässä yhteiskunnassa tulee aivan toisia. Kysymyksessä katsomuksesta on meidän yhteiskunnassamme aivan hirveän vähän sellaista, mikä yhdistää. Meillä on tosiasiallisesti enemmän yhteistä uskonnollisten juutalaisten kanssa (mitä luonnolliseen lakiin tulee), kuin niiden kanssa, jotka hallitsevat maatamme.

 

  1. Raamatun henkilöistä Luther arvosti erityisen korkealle Johannes Kastajan. Johannes Kastaja samoin kuin Luther hyökkäsi kansallisuuskeskeistä juutalaisuutta vastaan, joka antoi lihallisen periytymisen Aabrahamista merkitä enemmän kuin Jumalan Sanan totuuden (Matt. 3; Luuk. 3). Jotain samasta pelkäämättömästä rohkeudesta, joka Johannes Kastajalla oli, kun tämä ehdottoman tarpeen vaatimana haastaa niin maallisen kuin hengellisen vallan ja on valmis kuolemaan uskonsa puolesta, oli kiistämättä luonteenomaista myös Lutherille. On välittömästi vaikea psykologisesti oikein asettautua siihen, mitä merkitsi ulkonaisesti katsottuna muodollisesti yhtenäisessä myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa yksittäisenä yksilönä vastustaa niin paavia kuin keisaria. Ajattele Wormsin valtiopäiviä 1521, jolloin Luther yksinään vastusti koko Euroopan koottua valtaa. Hänet julistettiin valtakunnassa lainsuojattomaksi ja hänen täytyi mennä maan alle kymmeneksi kuukaudeksi.

 

  1. Ei ole totta, että Luther olisi ollut vainottu nuoruudessaan, mutta myöhemmin suojeltu ja valtaan korotettu. Uskonpuhdistus ei heti järkyttänyt sanottavasti saksalais-roomalaista keisarikuntaa. Augsburgin valtiopäivät 1530, uskonpuhdistuksen ollessa jo yli kymmenen vuoden ikäinen, nimenomaan ei hyväksynyt Augsburgin tunnustusta, jonka luterilaiset esittivät, vaan tuomitsi sen. Luterilaiset eivät saaneet keisarikunnan suojelusta. Ajatellen Lutheria, joka pysyi lainsuojattomana ja pannaan julistettuna koko elämänsä ajan, kaikki oli hiuskarvan varassa. Muutamat ruhtinaat antoivat hänelle suojan, samalla kun keisaria työllistivät muut asiat. Keisarikunnan lakeja yhdistettyinä kanoniseen lakiin ei voitu kumota siellä, missä Luther asui ja vaikutti. Hänen avioliittonsa, joka täytti kaikki vaatimukset kunnollisesta ja julkisesti solmitusta avioliitosta, joita me voisimme esittää, oli lain kannalta katsottuna pätemätön ja näin ollen huoruutta. Martti ja hänen Käthensä (Katharina von Bora, Lutherin puoliso) voitiin tuomita rikollisilla, koska he olivat kaksinkertaisesti rikkoneet sen, mitä kanoninen laki edellytti sääntökuntiin (munkeilta ja nunnilta) kuuluvilta. Heidän lapsillaan ei ollut perimisoikeutta, koska nämä eivät olleet syntyneet ”laillisessa” avioliitossa. Kuinka ohut se hiuskarva oli, josta kaikki riippui, käy havainnollisesti ilmi siitä tilanteesta, että kun keisari vähän aikaa Lutherin kuoleman jälkeen marssi joukkoineen Wittenbergiin, oli aikomuksena kaivaa ylös Lutherin jäännökset niiden polttamista varten, jotta kerettiläinen olisi saatettu huonoon valoon vielä kuolemansa jälkeenkin. Näin olisi myös tapahtunut, ellei keisari olisi armollisesti estänyt tätä viime hetkellä.

 

  1. Luther kieltää henkilökohtaisen ja subjektiivisen hyökkäilyn juutalaisia vastaan kirjoituksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan. Tästä syystä kristalliyöllä ja kaikenlaisilla pogromeilla (joukkoväkivalta) ei ole mitään periaatteellista yhteyttä Lutherin tekstien kanssa. Lutherin tekstien väärinkäytöstä vastaavat väärinkäyttäjät itse. Mutta minkä tähden tunnustavat kristityt haluavat myöntää, että väärinkäyttäjät ovat oikeassa väärässä tulkinnassaan?

 

  1. Lutherin vaatimuksena yhteiskunnan toteuttamisesta siten, että uskonnossa on yhtenäisyys, mitä itsessään voidaan kunnioittaa, ei ole mitään tekemistä nimellisesti katolilaisen, sosiaalidarvinistisen ja pahan hengen riivaaman Hitlerin suorittaman tuhotyön kanssa.

 

  1. On merkillistä, että henkilöt, jotka väittävät edustavansa kristillistä uskoa, haluavat tässä kysymyksessä liittoutua nykyajan maallistuneiden ihmisten kanssa, joille on yhdentekevää, onko uskonnon alueella olemassa totuutta. Mitä oikeutta kristityillä voi olla yhdessä näiden mieleltään synkretististen tai agnostisten ihmisten kanssa luokitella kaikki julkisesti harjoitetun uskonnon torjuminen 1500-luvulla sorroksi, rasismiksi tai antisemitismiksi?

 

  1. Tämän päivän kapea vanhan ajan oppierojen pilkkana pitäminen todistaa meidän aikamme ihmisiä vastaan. Aikamme karkeat nimikristityt ovat kadottaneet sisäisen herkkyyden, joka tunsi, että ero uskonnossa on suurin ja ratkaiseva ero.
Kategoriat
2/2014 herätysliikkeet Kirkko Lehdet LHPK Lähetyshiippakunta Teologia

Muut lehdet: Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 1.1.2016
Juhana Pohjola
Juhana Pohjola

Juhana Pohjola

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, pastori, Helsinki

Voisiko Lähetyshiippakunta tehdä enemmän yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa? Hyvän kysymyksen kuulemme usein. Läheiset yhteydet olisivat luonnollisia. Piispamme ovat palvelleet Kansanlähetyksessä, useat pappimme Opiskelija- ja koululaislähetyksessä ja monen vastuunkantajan taustalta löytyy evankelisuus, rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus. Samaa hengellistä maapohjaa on siis olemassa. Sama huoli Suomen ev.lut. kirkon tilasta on monen kanssa yhteinen. Sama näky uskon yhteyden syntymisestä Kristukseen motivoi työtä. Miksi sitten yhteistyötä on niin vähän järjestöjen kanssa? Vastaus koskee ainakin kolmea eri kysymystä.

 

Erilainen työnäky

Monet herätysliikkeet ovat tarjonneet ihmisille paikallisseurakunnan rinnalla uskon yhteyden ja hyvää opetusta sekä sisä- ja ulkolähetyksen kanavan. Vaikka liikkeet ovat syntyneetkin jännitteessä valtiokirkkoon, niiden toimintamalli on edellyttänyt sitä. Valtio ja kirkko tarjoavat hengelliset raiteet, matkustuspalvelut ja junaletkan, josta voi valita oman liikkeen vaunun. Sakramentit, virka ja jumalanpalvelus kuuluvat kirkolle, mutta julistus, veisuu ja sielunhoito omiin seuroihin ja piireihin. Tämä historiallinen perusasetelma kuitenkin nykyään horjuu. Yhteiskunta on moniarvoinen, kirkko teologisesti rapautunut ja liikkuva yksilö valintatietoinen.

Lähetyshiippakunnan synty ilmentää muuttunutta toimintaympäristöä. Näkymme on rakentaa seurakuntia. Tarjoamme vaihtoehdon paikallisseurakunnille. Järjestöissäkin pohditaan miten päivittää oma työnäky, kun perinteinen yhdistysmalli ei enää vastaa tämän hetken tarpeita. Kaikista ev.lut. kirkon seurakunnista ei tee mieli hakea palveluja ja ihmiset usein haluavat yhdestä osoitteesta opetuksen, sakramentit ja yhteisön. Järjestöissä kysellään, ohjatako ihmisiä paikallisseurakuntiin vai rakentaako omia messuyhteisöjä?

 

Teologiset erot

Jokaisessa maamme herätysliikkeessä on sellaista syvää ja koeteltua hengellistä perintöä, jonka soisin rikastuttavan myös Lähetyshiippakuntaa. Kaikki teologisetkaan näkemyserot eivät ole erottavia. Lähetyshiippakunnan kannalta keskeistä yhteyttä haettaessa on, että armon evankeliumin saarna on kirkas ja ristin lahjoja ei eroteta sakramenteista ja jumalanpalveluksesta. Monessa liikkeessä hyvästäkin teologiasta huolimatta on toiminnan kautta opetettu, että jumalanpalvelus ei ole hengellisen elämän keskus. Tämä on johtanut siihen kummallisuuteen, että kysyttäessä ihmisen hengellistä kotia, harva sanoo sen olevan oma seurakuntansa. Se on ymmärrettävää, koska kaikki eivät ole tulleet ruokituksi omassa seurakunnassaan. Jeesus on kuitenkin tarkoittanut, että ensisijaisesti elämme sanan ja sakramentin äärellä kokoontuvan seurakunnan yhteydessä.

 

Suhde Suomen ev.lut. kirkkoon

Herätysliikkeiden toiminta on ollut sidottu valtiokirkon rakenteisiin. Syntyneet siteet seurakuntiin ja kristittyihin eri puolilla ovat lujat. Vastuu ystävistä, nuorisotyöstä, lähetyksestä ja ykseydestä painavat. Näin kirkkokriittisyydestä huolimatta toimitaan piispojen ja kirkkojärjestyksen ehdoin. Kirkon tarjoama asema, toimintamahdollisuudet, tilat ja tuki ovat olleet pitkään läsnä järjestöjen toimintasuunnitelmaa ja budjettia laadittaessa. Mitä näkyvä ja toiminnallinen yhteistyö Lähetyshiippakunnan kanssa merkitsisi? Vaikka teologiasta yhteispohjaa ja ystävyyttä löytyisikin, niin yhdessä kulkeminen on vaikeaa. Hyväksyvätkö liikkeet Lähetyshiippakunnan papit tilaisuuksiinsa? Voivatko järjestöt järjestää messuja kanssamme ilman kirkkoherran lupaa ei-sakraalissa tilassa? Rakentavatko ne järjestäytyneitä seurakuntia? Kyllä-vastaus taitaisi suistaa ne nykyisiltä raiteiltaan. Lähetyshiippakunta ei ole yksi Turun arkkipiispan ohjaaman junan vaunu toisten joukossa vaan se kulkee samalla ratapihalla, mutta rinnakkaisraiteella.

Tilanteet voivat muuttua. Vaunuja voi irrota ja raiteet yhdistyä. Tärkeätä tässä hetkessä on, että ynseyden sijaan voisimme toteuttaa YYY-ohjelmaa. Ymmärrystä toisen lähtökohdista ja tavoitteista voi lisätä monitasoisella kanssakäymisellä. Yhteistyötä voi tehdä siellä, missä se on mahdollista. Yksituumaisuutta voi etsiä teologisella keskustelulla ja rukouksella. Ohjelmaa voivat toteuttaa niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin. Tällöin voisi toteutua myös Herran armosta se, että yhdessä kulkeminen tulee kerran vielä näkyvämmäksi.

Pääkirjoitus, Pyhäkön lamppu 2/2014

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Juridiikasta kirkon ja uskovien oikeuteen

Anttinen, Jyrki
Anttinen, Jyrki

Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme
Jyrki Anttinen, varatuomari, pastori, Pello

Virkakysymyskiistan juridisesta ratkaisusta evankelis-luterilaisessa kirkossa

Minulla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus saada osallistua vuosina 2007 – 2011 eräisiin keskeisiin Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskeviin oikeudenkäynteihin, joista saatiin sittemmin myös korkeimpien oikeuksien ennakkoratkaisuja. Näissä jutuissa (ns. Hyvinkään syrjintäjuttu, kappalaisen virkaero, seurakunnan nuorisotyönohjaajien irtisanomiset) käytiin oikeuskysymyksenä rajanvetoa siihen minkälainen liikkumavara apostoliseen virkateologiaan tunnustautuvilla papeilla ja seurakunnan työntekijöillä on evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Näihin oikeudenkäynteihin liittyen tein vuonna 2007 Eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun, joka ratkaistiin vuonna 2009. Kantelu liittyi vakaumuksellisen vähemmistön oikeusasemaan ja koski vuoden 2006 piispainkokouksen selontekoa (tiedoksianto 1/2006). Tällä selonteolla, jolla ei pitänyt olla juridista merkitystä, käytännössä lopetettiin ja kiellettiin papin sukupuoleen ja vakaumukseen perustuvat pitkäaikaiset työvuorojärjestelyt seurakunnissa, ilman että seurakuntia kuultiin tai että piispainkokouksella olisi ollut lakiin perustuvaa toimivaltaa tässä kysymyksessä tai että kirkolliskokous olisi antanut siitä piispainkokoukselle erityisen tehtävänannon.

Näiden prosessien myötä kävi selväksi, että mikäli kirkko enemmistöpäätöksellään muuttaa tunnustustaan, vähemmistöön jääneiden on siihen tyydyttävä. Vähemmistöön jääneillä ei ole opillisiin kysymyksiin liittyvissä ratkaisuissa mitään erityistä uskonnonvapautta tai vähemmistön suojaa. Näin siis oman uskontokunnan sisällä. Viranhaltijoiden ja työntekijöidenkin osalta riittäväksi oikeussuojaksi katsottiin jäävän oikeus irtisanoutua pitkäaikaisestakin virka- tai työsuhteesta, jos ei löydy valmiutta sopeutua uuteen järjestykseen.

Kerrottakoon vielä selvyyden vuoksi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ottanut näihin juttuihin liittyviä valituksia tutkittavakseen. Ratkaisun teki yksi tuomari, jonka henkilöllisyyttä ei ilmoitettu. Mitään perusteluja ei annettu eikä niitä saanut edes tiedustella. Valitusoikeutta ei ollut ja asiakirjatkin on hävitetty vuoden kuluttua päätöksestä.

Joku saattaa ehkä miettiä, että eihän näin voida sentään uskonnollisessa yhdyskunnassa menetellä, ei ainakaan julkisoikeudellisessa sellaisessa eikä ainakaan Euroopassa – siis että kirkon tunnustuksen mukaisen apostolisen virkakäsityksen omaavien oikeus uskonsa mukaiseen kirkolliseen elämään kavennetaan olemattomiin ilman, että missään toimivaltaisessa kirkollisessa toimielimessä olisi tehty siitä asianmukaista päätöstä. Tähän on vastattava, että ei pitäisikään, mutta näin on tosiasiallisesti käynyt. Näin on käynyt, vaikka vähemmistön puolesta vedottiin pitkäaikaiseen lähes kaksikymmenvuotiseen käytäntöön, jota seurakunnissa noudatettiin ja kirkolliskokouksen ponteen ja kirkon hallinnollisen menettelyn epäselvyyteen ja toimivaltasäännösten noudattamatta jättämiseen.

Laillisuuden valvojat ja tuomioistuimet eivät pitäneet hyvän hallinnon periaatteita tällaisessa kysymyksessä olennaisina. Olennaisempaa oli antaa julkisen vallan tuki niille muutoksille, jotka lähentävät kirkkoa kohti yhteiskunnan arvoja. Ratkaisuissa kyllä painotettiin ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien turvaamista, mutta niiden soveltamista ei uloteta kirkolliseen vähemmistöön, ei ainakaan silloin, kun oppositioon joutuminen johtuu teologiasta. Uskonnonvapauskin kyllä todettiin, mutta sen sisältö kaventui mahdollisuudeksi joko sopeutua tehtyyn muutokseen tai erota. Ratkaisuissa huomioitiin myös kirkon itsehallinnollinen asema eli autonomia, mutta vain siinä mielessä, että kirkon ratkaisujen oikeellisuutta ei avattu. Viesti tuli selväksi: kirkon niin sanottu virallinen linja saa valtiovallan tuen ja tuomioistuimien tulkinnat suuntautuvat teologiasta kohti muita yhteiskunnallisia aatejärjestelmiä eli ideologiaa.

Oma kysymyksensä silti on, että miksi tällaisessa kirkon tunnustukseen liittyvässä sisäisessä kiistassa valtiovalta asettuu toisen käsityskannan tueksi ja auttaa eliminoimaan toisen osapuolen elintilan. Ehkä kansankirkkoajatus on tähän vaikuttanut ja kirkon julkisoikeudellisen aseman ymmärtäminen enemmän yleisuskonnollisesti, ei siis tunnustuksellisesti.

Toki tuomioistuimilla on ratkaisupakko ja laillisuusvalvojankin tulee kantelut käsitellä, mutta ne olisivat voineet käyttää myös harkintavaltaa ja olla ratkaisematta uskontokunnan sisäistä opillista kiistakysymystä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on katsottu ainakin muslimiyhteisön osalta, että uskontokunnan jakaantuessa valtiovallan ei tule antaa tukeaan vain toiselle osapuolelle. Ratkaisua perusteltiin demokraattiseen yhteiskuntaan erottamattomasti kuuluvalla pluralismilla eli moniarvoisuudella ja katsottiin, että valtiovallan puuttuminen uskontokunnan sisäisiin asioihin voi mennä tarpeettoman pitkälle suhteessa tavoiteltuihin päämääriin eli olla niin sanotun suhteellisuusperiaatteen vastainen:

”Oli sinänsä mahdollista, että jännitystä syntyi tilanteissa, joissa uskonnollinen tai muu yhteisö jakautui. Tämä oli kuitenkin yksi pluralismin väistämättömistä seurauksista. Jännityksen syytä ei ollut poistettava pluralismin eliminoinnilla vaan varmistamalla sen, että kilpailevat ryhmät sietivät toisiaan.” (EIT, Serif-tapaus v. 1999)

Selvää kuitenkin on, että oikeudenkäynnit on nyt käyty ja oikeuskysymykset on katsottu loppuun saakka. Näin siis lainkäytöllisesti eli tuomioistuinnäkökulmasta. Tämä saattaa joidenkin mielestä olla karu, mutta samalla se on myös selkeä kirkkohallinto-oikeudellinen tilinpäätös siltä tilikaudelta, jonka tase avattiin vuonna 1986 kirkolliskokouksen niin sanotulla naispappeuspäätöksellä. Lopputulokseksi jää, niin kuin Korkein oikeus tapaa päätöksiinsä kirjoittaa: tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Jos tästä juridisesta revohkasta etsii jotain myönteistä tunnustuksellisen vähemmistön näkökulmasta, niin ehkä se on oikeusvarmuus mikä näissä jutuissa saavutettiin. Tarkoitan sellaista varmuutta, että näin tulee käymään myös muissa tulevaisuuden oppeja koskevissa kansankirkon kiistakysymyksissä, siis jos tilikautta jatketaan riittävän pitkälle.

Osoituksena tämän tilinpäätösanalyysin toimivuudesta nostan esille ratkaisun, joka hiljattain tehtiin Tampereen tuomiokapitulissa. Jos joku kirkon viranhaltija tai työntekijä on ajattelut, että pystyy vielä vuoden 2006 piispainkokouksen selonteon ohjeistuksen mukaisesti apostolisen virkakantansa säilyttämään edes mielipiteen tasolla, niin sitä käsitystä ei enää kannata ainakaan ääneen sanoa. Nimittäin mielipide apostolisen virkakäsityksen oikeellisuudesta nähtiin esteeksi vaalikelpoisuudelle kirkkoherran virkaan. Enää ei siis riitä, että ilmoittaa tekevänsä yhteistyötä kaikissa tilanteissa naispuolisten pastoreiden kanssa, koska voidaan ennakoida, että mielipide voi johtaa tulevaisuudessa syrjintään. Vaikka tässä virkateologiaan liittyvässä sivujuonteessa päästiin seitsemän vuoden tilikauteen, niin tilinpäätös tulee näissä olemaan lopulta aina sama – tunnustuksellisten tappiotili kasvaa.

Todettakoon sekin, että hallinto-oikeus vahvisti tämän tuomiokapitulin uuden piispainkokouksen linjausta tiukemman kannan. Juttua ei viety Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta lopputulos siellä olisi kaiken edellä kuvatun perusteella ollut helposti arvattavissa.

Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus

Ovatko nämä ratkaisut eli kirkon määräenemmistöpäätös virkateologiassa ja sitä seuranneet oikeudelliset ratkaisut myös kirkon oman oikeuden mukaisia? En tarkoita kirkon hallinnollista oikeutta, vaan sitä oikeutta, jota teologia määrittää ja joka johdetaan kirkon tunnustuksesta ja teologisista olennaisrakenteista eli konstituutiosta.

Tämä kysymys on edelleenkin lupa esittää, sillä sitä ei ole lainvoimaisesti ratkaistu. Nimittäin teologinen kysymys ei ratkea Korkeimmassa oikeudessa tai Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, ei edes Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa tai EU-oikeudessakaan. Tällaisen uskoon ja oppiin liittyvän muutoksen oikea auditorio, siis taho jonka tulisi ratkaisun oikeellisuudesta vakuuttua, on paitsi jokainen kirkon hengellisen viran haltija, niin myös yleiseen pappeuteen kuuluvan uskomisen vapauden ja arvostelun oikeutuksen nojalla jokainen yksittäinen seurakuntalainen.

Kun vuonna 1986 pappisvirka avattiin naisille, sitä perusteltiin teologisesti niin, että vaikka pappisvirka on jumalallinen säätämys (ius divinum) niin kysymys papin sukupuolesta olisi inhimilliseen järjestykseen (ius humanum) kuuluva ja siten muutettavissa. Vähemmistöön jääneet pitivät ratkaisun teologisia perusteita kiistanalaisina eivätkä kaikki voi edelleenkään tätä uustraditiota hyväksyä, koska kirkon erityinen virka on tunnustuksessa keskeisesti kirkon oppiin ja konstituutioon kuuluva. Sitä ei voida siksi mennä muuttamaan.

Tällaisissa kirkon oppiin liittyvissä riidoissa astuu luterilaisessa tunnustuksessa esiin aivan toisentyyppinen tuomari kuin kirkollinen auktoriteetti tai juridiikka ja siihen liittyvä valtion tuomiovalta. Arto Seppäsen mukaan uskonpuhdistuksen aikaisen kirkollisen kansalaistottelemattomuuden linjaus tiivistyy Martti Lutherin lausumaan: ”Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme – Scriptura sacra ius nostrum divinum.” Anssi Simojoki luonnehtii tätä kirkko-oikeudellista kivijalkaa, joka on myös kirkollisen hätätilaoikeuden kulmakivi, sävyisäksi mutta samalla ehdottomaksi.

Miten tämä jumalallinen oikeus tulee ymmärtää ja mitä se tarkoittaa kirkon oman oikeuden ja seurakuntalaisten näkökulmasta?

Simo Kivirannan mukaan kirkon ja uskovien oikeutta tunnustukseen ei voida perustella tunnustuksen omista lähtökohdista käsin ihmisoikeuksina tai uskonnonvapautena. Näin sen vuoksi, koska ihmis- ja perusoikeudet nojautuvat ”vain” ihmisen luotuisuuteen ja kristillisestä näkökulmasta katsottuna Jumalan luonnolliseen lakiin. Toki nämä oikeudet ovat arvokkaita ja niitä tulee kristittyjen lujasti puolustaa. Kirkko sen sijaan ei perustu vain luomiseen vaan ennen kaikkea Kristuksen lunastustyöhön. Ei siis Jumalan lakiin, vaan Jumalan evankeliumiin. Sen vuoksi kirkkoa ei kannattele ihmisen oikeudet, vaan Jumalan armo. Hans Dombois nimittääkin kirkon oikeutta armon oikeudeksi.

Koska kirkko perustuu Jeesuksen säätämykseen ja apostolien todistukseen, josta meillä on Jumalan sana eli Raamatun ilmoitus, ei jumalallista säätämystä voida lähteä muuttamaan ihmisten uskonnollisten tarpeiden tai yhteiskunnan muuttuvien arvojen vuoksi. Kysymys kirkon oikeudesta on syvyydessään aivan eri käsiteluokan ja jopa eri ulottuvuuden kysymys. Siksi näiden kiistakysymysten arvioimisessa tuleekin palata uskonpuhdistuksen tavoin siihen, mistä kirkko on kerran lähtenyt. Juuri tämän yhteyden vuoksi ja koska Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus ei ole olemuksellisen luonteensa vuoksi ihmisten vapaasti sovittavissa, kirkko-oikeuden perusteet eivät ole demokratiaa tai sopimusoikeutta tai uskonnonvapauttakaan tavanomaisesti ymmärrettynä.

Kivirannan mukaan siihen valtakuntaan, jossa siis Jumalan armon oikeuden oikeuspiiri vallitsee, liitytään hengellisessä uudestisyntymisessä – kasteen ja uskon tietä. Vain tästä Jumalan lapseuden näkökulmasta ja jo nyt Kristuksen kanssaperillisinä voidaan käsittää, että kaikki mitä kirkossa on jumalallisen säätämyksen perusteella (iure divino), on syvimmiltään ja olemuksellisesti Jumalan lahjaa. Hallinnollista pakkoa ei siinä voida soveltaa, sillä sen ainoa vaatimus on tulla vastaanotetuksi.

Jumalan armon oikeus on siten ennen kaikkea kirkon ja sen uskovien oikeutta puhtaasti julistettuun Jumalan sanaan ja Kristuksen asetuksen mukaisiin sakramentteihin apostolisen todistuksen mukaisesti. Seurakunnan ja seurakuntalaisten kannalta luovuttamatonta siinä on uskomisen vapaus eli saada luottaa Jumalan sanaan ja siihen, mitä Hän meille Kristuksessa lupaa ja lahjoittaa. Se on vapautta olla seuraamatta kirkon auktoriteetilla annettuja ihmiskäskyjä. Se on vapautta saada olla osallisena Kristuksen kätketystä ja julkisesta ruumiista.

Epilogi

Pyhän Raamatun meille antaman jumalallisen oikeuden perusteella ja sen oikeuttamana kaksikymmentäviisi henkilöseurakuntaa eri puolelta Suomea järjestäytyivät keväällä 2013 perustamisasiakirjassa tarkemmin lausutuin perustein Suomen evankelisluterilaiseksi lähetyshiippakunnaksi. Hiippakunnan tunnuslause on Scriptura sacra ius nostrum divinum.

Lähteet
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu 26.8.2009 (dnro 3187/4/0), Piispainkokouksen kannanotto naispappeuteen edistää tasa-arvoa.

KKO:2010:74
KHO 6.5.2010, 1052 (dnro 1118/2/09)
KHO:2011:56
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Serif v. Kreikka, 14.12.1999.

Simo Kiviranta: Kirkon oikeus ja uskovien oikeus, esitelmä 28.7.1991 rukoilevaisten kesäseuroilla Pyhärannassa, julkaistu Sanansaattajassa 1991 ja Länsi-Suomen herännäislehdessä 1992, Sisarenpoika 1/2013.

Arto Seppänen: Omientuntojen tuki: Sriptura sacra ius nostrum divinum, Pyhäkön Lamppu 2/2013.

Anssi Simojoki: Kirkon hätätilasta, blogikirjoitus Lähetyshiippakunnan sivustolla 18.4.2013.

Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan perustamisasiakirja 16.3.2013

Anttisen kirjoitus on aiemmin julkaistu Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan vuosikirjassa.

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Uskollisuus on käsky – menestys on lahja

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.9.2015
Sidenvall, Fredrik
Sidenvall, Fredrik

Fredrik Sidenvall, pastori, Ruotsi

Kun ihmiset saavat vastuuta Jumalan valtakunnassa, he tuntevat usein vetoa kahden eri tavoitteen välillä. Nämä ovat uskollisuus ja menestys. Uskollisuutta on ottaa Jumalan kädestä vastaan kaikki se hyvä ja tosi, mitä Jumala antaa meille sanassaan ja pitää siitä kiinni. Silloin ei milloinkaan kuulu niihin, jotka lähtevät pois Jeesuksen luota, vaan niihin, jotka ovat uskollisia kuolemaan asti.

”Mutta ainoastaan se huoneenhaltiain seassa etsitään, että joku uskolliseksi löydettäisiin” (1. Kor. 4:2 Biblia). Paavali selittää ylihengellisille korinttilaisille, jotka syyttivät häntä tehottomuudesta ja heikkoudesta, miten hän näkee tehtävänsä. Hän osoittaa Tehtävänantajaa ja tehtävää, jotka ovat hänelle kaikki kaikessa.

Kautta koko Korinttilaiskirjeen voimme lukea, että Paavali on uskollinen evankeliumille, vaikka se pitää sisällään huonosti kaupaksi käyvän ristin. Hän ei ole uskollinen ainoastaan evankeliumin sisällölle vaan myös sen ulkoiselle muodolle, kuten ehtoolliselle. Siinähän evankeliumi tarjotaan leivän ja viinin muodossa.

Afroditen pyhässä kaupungissa hän on niin ikään uskollinen Jumalan valtakunnan asetuksille ja opettaa, ketkä on kutsuttu saarnaamaan ja miten inhimillistä yhdyselämää tulee elää. Ympäröivän maailman analysointi, jollaiseksi sitä tämän päivän pappiskoulutuksessa kutsutaan, ei ole Paavalille vierasta: hänelle Korintin kaupungin tilanne on tuttu. Hän ei kuitenkaan muovaa sanomaansa ympäristön mukaiseksi, myyvemmäksi. Hän tietää käskyn: uskollisuus, luotettavuus.

Kohta kohdalta Paavali tekee menestyksen itselleen ja evankeliumille vaikeammaksi. Meidän ei tarvitse pitää menestystä ainoastaan rahvaanomaisena kolehtien tai kirkollisveron kasvattamisena. Lähetystyöntekijälle menestyksessä voi olla kyse siitä, että voitetaan mahdollisimman monta sielua iankaikkisesta kuolemasta iankaikkiseen elämään. Kuinka arvokas olisikaan suuri menestys tällaisessa asiassa? Edes näin tärkeän tavoitteen saavuttamiseksi Paavali ei kuitenkaan ole valmis luopumaan uskollisuudesta Herralle, joka puhuu sanassaan, joka on antanut käskynsä ja joka yksin on kutsunut ja valinnut.

Paavali näyttää oivaltaneen, että menestys on toinen alue Herran toiminnassa. Siitä Paavalin ei tarvitse huolehtia. Hänen ei tule huolehtia siitä, vaan olla uskollinen ja luotettava siinä, mitä on saanut tehtäväkseen. Hänen tulee kylvää ja istuttaa, mutta Herra antaa kasvun. Ja ihmeellistä kyllä, Herra antaa kasvun sille työlle, jota tehdään niin uskollisesti kuin Paavali sen tekee. Miten sellainen menestys syntyy? Mitä ovat ne tekijät, joiden vaikutuksesta ihmiset virtaavat Jumalan valtakuntaan ja pysyvät siinä? Vastaus on: me emme tiedä. Se kuuluu Jumalan salattuun toimintaan. Pyhä Henki vaikuttaa Jumalan sanan kautta uskon milloin ja missä tahtoo. Isä vaikuttaa ihmisissä paitsi kirkon, myös historian myllerrysten ja ihmiskohtaloiden kautta ja siten valmistaa itselleen hyvän maaperän. Jumalan valinnan mukaisesti mikään siitä, mikä lopulta suo menestyksen Jumalan valtakunnalle, ei jää meidän heikkojen ihmisten eli opetuslasten, pappien tai lähetystyöntekijöiden kannettavaksi.

Menestystekijän Jumala pitää omissa mahtavissa käsissään. Tämä oivallus voi olla vapauttava, niin että se vahvistaa sekä uskollisuutta että rohkeutta. Kutsu uskollisuuteen ei tietenkään tarkoita vapautta laiskuuteen tai välinpitämättömyyteen.
Menestykseen keskittyminen tuo houkutuksen olla uskoton ja epäluotettava, kun kyseessä ovat evankeliumin sisältö, muoto ja Jumalan valtakunnan asetukset.
Ilman menestykseen keskittymistä opetuslapsi voi aina kilvoitella ollakseen tehtävässään parempi: parempi saarnaamaan ja opettamaan, parempi selittämään Jumalan sanaa ihmisille niin, että he ymmärtävät. Tässä ei kukaan tule valmiiksi ja inhimillinen laiskuus ja välinpitämättömyys ovat luoneet monia turhia esteitä Jumalan valtakunnalle.

Mutta tosiasia pysyy: kutsu Jeesuksen opetuslapsille, kirkon papeille ja maallikoille olla uskollisia Jumalan sanalle sekä Herrallemme ja Vapahtajallemme Jeesukselle Kristukselle. Menestys ja työmme hedelmä on lahja, jonka antamisesta päättää yksin Herra, ei kukaan muu.

Niinpä me kristityt voimme lakata puolustamasta petostamme ja kieltäytymistämme sanomalla, että pyrimme vain Jumalan valtakunnan menestymiseen. Se kortti on jo aikoja sitten katsottu. Voimme lakata halveksimasta ja arvostelemasta toisiamme kauheiksi ja toivottoman vanhentuneiksi. Kukaan ei tiedä missä ja milloin Kristus osoittaa valtikallaan ja saa esteet kaatumaan, jolloin ihmisiä alkaa virrata ja juurtua syvälle Jumalan valtakuntaan. Aiemminkin on käynyt niin, että ihmismitalla mitattuna heikot ja toivottomat ihmiset ovat Jumalan kädessä tulleet kaikkein tehokkaimmiksi työkaluiksi.

Kyrka och Folk 36/2013. Suomennos: Risto Leino

Kategoriat
5/2013 Käsky Laki Lehdet

Yksi opettaja, Isä ja Mestari

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.7.2015

Pastori Juha Muukkonen, Tornio
”Silloin Jeesus puhui kansalle ja opetuslapsilleen sanoen: ’Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sen tähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee. He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa. Ja kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat. He tekevät raamatunlausekotelonsa leveiksi ja vaippansa tupsut suuriksi ja rakastavat ensimmäistä sijaa pidoissa ja etumaisia istuimia synagoogissa, ja tahtovat mielellään, että heitä tervehditään toreilla, ja että ihmiset kutsuvat heitä nimellä ’rabbi’. Mutta te älkää antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä. Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, hän, joka on taivaissa. Älkääkä antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus. Vaan joka teistä on suurin, se olkoon teidän palvelijanne. Mutta joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.’” (Matt. 23:1–12)

1. LUONNOLLINEN IHMINEN YMMÄRTÄÄ LAIN

Päivän evankeliumissa (Matt. 23:1-12) Jeesus varoittaa opetuslapsiaan kirjanoppineista ja fariseuksista. Jeesus kuitenkin tunnustaa, että jotain hyvääkin noissa kansan uskonnollisissa johtajissa ja hurskaina pidetyissä kilvoittelijoissa oli. Tuo oikea asia oli lain opettaminen. Opettipa kuka tahansa Raamatun mukaista lakia, joka käskee rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja toista ihmistä niin kuin itseään, niin se on oikein. Luonnollinen, lihan vallassa elävä eli uudestisyntymättömässä tilassa oleva ihminen voi kyllä ymmärtää ja opettaa lakia.

Ei tarvitse olla kovin kummoinen teologi huomatakseen ja uskoakseen, että on olemassa Jumala, joka vaatii ihmistä toimimaan oikein. Onhan jokaisen ihmisen omassatunnossa jo mittari, joka osoittaa oikean ja väärän rajaa vähintäänkin suhteessa toiseen ihmiseen. Jokainen tietää kyllä, miten toivoo lähimmäistensä käyttäytyvän suhteessa itseensä: Kukapa meistä haluaa tai sietää sitä, että meitä ei kunnioiteta, meitä pahoinpidellään tai jopa tapetaan, puolisomme vietellään, meiltä varastetaan, meille tai meistä valehdellaan tai meille kuuluvaa tavoitellaan ja himoitaan.

Ja jos on lukenut Raamattua, niin hyvin pian ilman Pyhän Hengen valoakin oivaltaa, että Raamatussa puhuva Jumala vaatii kunnioittamaan ja rakastamaan itseään. Mutta tähän se lihan tie sitten päättyykin. Tämän edemmäs ei ihminen pääse. Evankeliumi, ansioton armo, on järjelle ja ihmismielelle salattu ja mahdoton. Luonnollinen ihminen ajattelee syvimmältään aina niin, että pelastus on palkkaa hyvin eletystä elämästä. Omilla ansioilla ja teoilla pärjätään tässä ajallisessa elämässä. Ihminen luonnostaan kuvittelee näin olevan myös iankaikkisessa elämässä.

2. LAKI SITOO VALLAN ALLA OLEVIA – VALTAA KÄYTTÄVÄT ASETTUVAT LAIN YLÄPUOLELLE

Kirjanoppineet ja fariseukset olivat syvästi uskonnollisia ihmisiä. He olivat omistautuneet tutkimaan ja noudattamaan Jumalan lakia sekä ansaitsemaan hyvillä teoilla suosiota niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Mooseksen lakia ja arkipäivän elämän toimia sen valossa tutkittiin suurennuslasin kanssa. Mutta ihmisen perisyntinen kierous ja ulkokultaisuus perivät kuitenkin voiton. Toisiin ihmisiin pikkutarkkoihin yksityiskohtiin meneviä lain vaatimuksia kyllä haluttiin soveltaa, mutta tosiasiassa lain tutkijan ja opettajan omassa elämässä lain noudattaminen oli niin ja näin.

Näinhän se on ollut maailman sivu. Ne, jotka opettavat, tulkitsevat ja soveltavat lakia, kuvittelevat niin helposti itse olevansa sen yläpuolella. Se, jolla on valtaa, käyttää sitä lopulta aina omaksi edukseen ja samalla toisten vahingoksi. Laki koskee ja velvoittaa tosiasiassa vain sitä, joka on toisen vallan alla. Se, jolla on valta, asettuu aina lain yläpuolelle.

Helsingin yliopiston kurssikirjalainaamossa tehtiin tämän mukainen havainto. Tutkittaessa sitä, minkä alojen opiskelijat varastavat eniten kurssikirjoja, tuli vastaukseksi kaksi tieteen alaa: teologia ja oikeustiede. Olen itse opiskellut yliopistossa kumpaakin – kannattaa siis pitää minun läsnä ollessani kirjojaan tarkasti silmällä! En omien kokemusteni valossa ihmettele vähääkään tuota tulosta. Juristit lakia tutkiessaan, myös sitä eri toimielimissä valmistellessaan ja käytännössä hyvin pitkälle myös säätäessään, ja erityisesti lakia toisiin soveltaessaan kuvittelevat niin helposti vähintään alitajuisesti, että ovat itse lain yläpuolella. Itseään he eivät sen katso koskevan.

Samoin teologit järjen valossa Raamattua tutkiessaan asettuvat sen yläpuolelle itse määrittelemään, mikä Raamatussa on oikein ja mikä väärin, mikä totta ja mikä satua. Suomessa – niin kuin monessa muussakin maassa – teologit ovat pahimpia sielujen eksyttäjiä, juristit pahimpia rosvoja ja lääkärit pahimpia murhaajia – tappavathan lääkärit aborteissa kymmenen tuhatta lasta joka vuosi. Lääkärinvala, joka velvoittaa suojelemaan ja ylläpitämään elämää sekä kieltää sitä vahingoittamasta ja tappamasta, on monille tyhjä korulause.

3. JOKAINEN ON SYNNIN VALLASSA

Turha on kuitenkaan kenenkään osoittaa näitä tiettyjä ammattiryhmiä syyttävästi sormella: Jos Herra ei anna meille armosta uutta elämää, sydäntä ja mieltä, ja varjele meitä synnistä ja lankeemuksista, niin jokainen meistä olisi vallankahvaan päästessään ja tilaisuuden saatuaan samanlainen pahantekijä ja rikollinen. Moni ajattelee ja luulee, että jos minä olisin ollut paratiisissa, niin minä en olisi siitä kielletystä puusta syönyt! Höpö-höpö: Se olin juuri minä, joka siellä puutarhan keskellä hylkäsin Jumalan sanan ja uskoin Saatanan vietteleviin houkutuksiin.

Jokaisen meidän sydämessä asuu ylpeä ja ihmiskiitoksen kipeä fariseus, ahne varas, irstas huorintekijä ja syvimmiltään toisten ihmisten elämästä piittaamaton ammatinharjoittaja: kunhan vain minä itse sekä mahdollisesti minulle rakkaat ja läheiset hyvin voisivat, muusta ei lopulta niin väliä. Kuningas Daavid tunnustaa Herran edessä totuudenmukaisesti Psalmissa 143: ”Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas Sinun edessäsi.” (Ps. 143:2)

Ihmisen sisässä eli sydämessä asuu paha, ja sieltä se tulee ulos, niin kuin Jeesus rautalangasta vääntäen opettaa: ”Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.” (Mark. 7:20–23)

Kun kysellään sitä, miksi ihmiset tekevät pahaa ja tappavat toisiaan, niin vastaus on yksiselitteinen ja selvä: Ihmisen sydän on synnin vallassa. Ihmisen sisin on paha ja häijy. Mutta toisten ihmisten edessä halutaan pitää kaunista ja jopa hurskasta ulkokuorta. Ansioita, meriittejä ja ihmissuosiota rakastetaan yli kaiken. Jos tosiasiat eli faktat eivät tue omien itsekkäiden tavoitteiden saavuttamista, niin sen huonompi totuudelle! Raamatun sana on kuitenkin yksinkertainen ja koko ihmisvanhurskauden maahan polkeva: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.” (1. Joh. 1:8)

Jeesus antaa fariseuksista ja kirjanoppineista murskaavan arvioinnin, joka koskee samalla jokaista luonnollista ihmistä: ”Kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat.” (Matt. 23:5) Näin on luonnostaan jokaisen ihmisen elämässä, niin minun kuin sinunkin. Emme pysty itsessämme irrottautumaan itsellemme tulevan ihmiskunnian etsimisestä. Joku toki voi kuvitella pääsevänsä vielä pidemmälle, eli saavansa kunniaa omilla teoillaan jopa Jumalan edessä.

Hurskas fariseus sanoo rukoillessaan: ”En minä ole niin kuin muut ihmiset.” (Luuk. 18:11) Tämä on suuri valhe ja itsepetos: Kaikki liha on Jumalan edessä mätää ja saastaista. Jokainen ihminen on hamasta sikiämisen hetkestä alkaen synnin vallassa ja taivaskelvoton. Olemme kaikki samassa veneessä, niin ihmisten silmissä hurskaat ja pyhät kuin julkisyntiset ja rikolliset.

4. UUSI ELÄMÄ

Alokas oli armeijassa. Kun esimies moitti rivissä seisovan miehen asentoa ja ryhtiä, niin alokas siitä kysymään: ”Herra alikersantti! Korjataanko vanhaa asentoa vai tehdäänkö kokonaan uusi?” Kristityn kohdalla vastaus on yksiselitteinen: Vanhaa ei korjailla ja paklailla, vaan tehdään kokonaan uusi. Ja miten tuon uuden tekeminen sitten tapahtuu?

Niin kuin lihallisen ihmisen syntyminen ei ole vähääkään syntyvän eli synnytettävän omassa varassa, niin ei myöskään uuden hengellisen ihmisen syntyminen eli synnyttäminen ole ihmisen omassa varassa. Uusi elämä tulee ja lahjoitetaan kokonaan meidän ulkopuoleltamme. Herra istuttaa sen meihin kasvamaan Pyhän Sanan siemenen kautta. Tuo uutta elämää luova Jumalan sana toimii niin julistettuna eli kirkossa saarnattuna tai teillä ja aitovierillä julistettuna, samoin kuin aineeseen liittyneenä erityisesti Herramme pelastuksen portiksi asettamassa pyhässä kasteessa.

Sanan siemenestä kasteen kautta meihin synnytetty uusi hengellinen ihminen kasvaa meissä siten, että kuulemme, luemme ja muistelemme Jumalan sanaa sekä käytämme Herramme apostoleille antamia armonvälineitä: rippiä ja Herran pyhää ehtoollista. Tällä tavoin vanha ihminen meissä kuolettuu ja vähenee sekä uusi ihminen kasvaa ja vahvistuu.

Kun kristitty keskittyy Jumalan sanaan ja Herramme asettamiin sakramentteihin, vaikuttaa Pyhä Henki niiden kautta niin synnin- kuin armontuntoa sekä kiitosmieltä ja iloa: Olisin ansainnut omilla valinnoillani ja elämälläni iankaikkisen helvetin, mutta pääsenkin Jeesuksen tekemän armovalinnan ja Hänen täydellisen elämänsä sekä ristinsä tähden kirkkauden taivaaseen! Kun tämä Jumalan sanan totuus saa läpäistä yhä syvemmin mielemme, emme enää voi jäädä paikallemme: Jumalan ylitsepursuava rakkaus – ei siis laki! – vaatii meitä toimimaan ja palvelemaan, rukoilemaan ja kiittämään.

Silloin Kristus saa meissä ja meidän kauttamme muodon. Paavali todistaa: ”minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, Hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.” (Gal. 2:20)

5. YKSI OPETTAJA, ISÄ JA MESTARI
Kirjanoppineet halusivat ihmiskunniaa ja tulla kutsutuksi nimityksellä ’minun suureni’ eli hepreaksi ’rabbi’ tai arameaksi ’rabbuuni’. Herramme kuitenkin varoittaa sekä ihmiskunnian etsimisestä että sen antamisesta. Mitä tämä kielto kutsua ketään ihmistä rabbiksi – eli meikäläisittäin opettajaksi – tai isäksi tai mestariksi oikein tarkoittaa? Onko syntiä nimittää esimerkiksi koulussa tai seurakunnassa opetustyötä tekevää opettajaksi? Tai kutsua jotakuta nimellä ’isä’ tai ’mestari’? Tässä kohtaa käytetty mestari-sana on kreikaksi muuten katheegeetees, joka tarkoittaa sananmukaisesti ’johtajaa’. Meillä suomenkielessä on tästä sanasta johtunut nimitys katekeetta, joka tarkoittaa joko kiertokoulun opettajaa tai kristinuskon alkeiden opettajaa erityisesti lähetystilanteessa.

Ei ole syntiä kutsua tässä ajassa jotakuta ihmistä nimellä opettaja tai isä tai mestari. Kyllä me saamme näitä nimikkeitä käyttää. Esimerkkejä näistä on Raamatussa yllin kyllin. Esimerkiksi seurakunnan opettajista eli saarnavirkaan erotetuista puhutaan Paavalin kirjeissä moneen kertaan. Samoin isä-sanasta on esimerkiksi tämä Paavalin Efesolaiskirjeen kohta: ”Sen tähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä” (Ef. 3:14–15).

Mitä tämä Jeesuksen sana sitten tarkoittaa? Ensiksi kysymys on liioittelusta, jota Jeesus useinkin puheissaan käyttää. Hän kärjistää asiat niin pitkälle, että ei jää epäselvyyksiä – tyhmempikin ymmärtää, mihin suuntaan kellon viisari nyt näyttää. Toiseksi ja ennen kaikkea kysymys on siitä, että kenenkään maanpäällisen opettajan, isän tai mestarin arvo ei ole itsenäistä, vaan aina suhteellista ja muista riippuvaista. Samaan tapaan kuin on olemassa vain yksi, jonka olemassaolo on absoluuttista ja suvereenia eli toisista riippumatonta ja itsenäistä. Hänen nimensä on hepreaksi Jahve eli suomeksi: Hän on. Jos Herra ei sanallaan luo ja ylläpidä olemista, niin mitään ei olisi eikä mikään pysyisi olemassa. Hän on ainoa, joka on olemassa, vaikka koko näkyvä maailma ja näkymättömät henkivallat lakkaisivat olemasta.

Maalliset opettajat, isät ja mestarit pysyvät ja toimivat tehtävissään vain, jos Herra niin sallii. Maalliset opettajat, isät ja mestarit saavat lopulta arvonsa ja asemansa vain siinä määrin, kuin he sen yhden taivaallisen Opettajan, Isän ja Mestarin antamia tehtäviä täyttävät. Jos maallinen opettaja opettaa väärin, vastoin Herramme käskyä ja testamenttia, niin häntä ei tule enää opettajaksi kutsua eikä tietenkään hänen opetuksiaan uskoa. Jos maallinen isä vaatii tekemään sellaista, minkä Taivaallinen Isä on kieltänyt, tai kieltää sen, minkä Jumala on käskenyt, niin tällaista isää ei pidä tässä asiassa isänä totella. Enemmän on toteltava Jumalaa kuin ihmistä. Jos maallinen johtaja eli mestari on viemässä alaisiaan harhaan, niin tällaista ei kuulu enää seurata, vaan on hakeuduttava sinne, missä kuuluu oikean Mestarin ääni – Hänen, Jumalan teurastetun Karitsan, jota puhuu meille Raamatussa.

On olemassa vain yksi Opettaja, joka on aina opettaja, joka ei koskaan erehdy ja jonka opettajan virka säilyy silloinkin, kun muut jäävät eläkkeelle ja menettävät kykynsä opettaa. Se on Jeesus Kristus. On olemassa vain yksi Isä, Iankaikkinen Isä ja Herra, jonka isänä oleminen ja toimiminen kestää ja pysyy ruumiin kuoleman jälkeenkin. On olemassa vain yksi Mestari eli johtaja, rakas Vapahtajamme, joka johdattaa, auttaa, valvoo ja varjelee meitä silloinkin, kun kaikki maalliset johtajat ja mestarit vaipuvat pimeyteen, epätoivoon ja voimattomuuteen.

6. PALVELIJAN MIELENLAATU

Kristityn, Paimenensa ääntä kuulevan ja seuraavan karitsan ja lampaan tehtävänä on aina muistaa, että jokainen meistä on aina ja loppuun asti vain palvelija omalla paikallaan – oli tuo palveluspaikka tai -virka sitten ihmisten silmissä ja keskellä miten näyttävä tai kunnioitettavalta tuntuva tahansa. On vain yksi Herra, joka ansaitsee kaiken kiitoksen, palvonnan ja kunnian. On vain yksi, jonka elämä tuottaa ansioita ja kuolema sovituksen. Me ihmiset olemme jokainen alamaisia ja palvelijoita. Me olemme lähettiläitä ja viestinviejiä, joiden tehtävänä on kehua ja kiittää yksin Häntä, joka on meidät iankaikkisesta kuolemasta ja helvetin tulesta omalla ristinverellään pelastanut.

Raamatun lain kristitty tunnustaa oikeaksi ja itseään velvoittavaksi. Uskova ei asetu Jumalan sanan yläpuolelle herrana sitä hallitsemaan, vaan palvelijaksi sitä noudattamaan. Herramme opettaa palvelijan mielenlaadusta: ”kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.” (Luuk. 17:10)

Omalla paikalla palvellessamme meidän on hyvä muistaa, että se kaikkein suurin ja antaumuksellisin Palvelija on Jesajan kirjan kuvaama Herran kärsivä Palvelija. Palvelija ei ole Raamatussa missään huonossa tai ala-arvoisessa seurassa, päinvastoin: Hän kulkee Vapahtajan askelissa ja Hänen seurassaan. Ja kerran Herramme palatessa ne, jotka tässä ajassa ovat tuon suurimman Palvelijan seurassa kulkeneet, saavat Hänen seurassaan myös ajan vaivoista vapaana riemuita päättymättömässä taivaan ilojuhlassa. Kiitos ja kunnia olkoon yksin Sinulle, Jeesus Kristus, Jumalan Karitsa, joka ostit meidät verelläsi iankaikkisesti kanssasi elämään! Aamen.

Itsensä tutkiminen -sunnuntain (12. sunnuntai helluntaista) saarna