Kategoriat
1/2014 Lehdet Martti Luther

Kristuksen tunteminen

”Niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:14–15)
Sen joka tahtoo saada iankaikkisen elämän, täytyy saada se uskon kautta Kristukseen, siihen että Kristus on hänen syntiensä tähden ylennetty ristiin, siinä kuollut ja niin pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta. Samoin kuin israelilaisia erämaassa, kun tuliset käärmeet heitä purivat, ei voinut mikään lääkintätaito auttaa, ainoastaan se, että he katsoivat vaskikäärmeeseen, jonka Jumala oli käskenyt ylentää, samoin on sinullekin ainoa autuuden tie, että katsot Herraan Kristukseen, toisin sanoen lohduttaudut hänen uhrillaan ja uskot, että Jumala hänen kuolemansa tähden antaa anteeksi ja jättää lukematta meille meidän syntimme ja tahtoo tehdä meidät autuaiksi. Tämä hedelmä kasvaa ainoastaan Kristuksen kuolemasta, ei meidän teoistamme.
Tällaisia saarnoja on profeetoissa montakin. Niinpä Jesaja sanoo: “Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut”. (53:4, 5). Tämä on ihana ja lohdullinen ahtisaarna, joka Uudessa testamentissakin olisi mainio saarna jonkun apostolin esittämäksi. Selkeämmin ei kukaan apostoli olisi saattanut puhua. Profeetta sanoo tässä, että Kristus on piinattu, haavoitettu ja runneltu sen tähden, että hän on ottanut kantaakseen meidän sairautemme ja kipumme, että meillä rauha olisi ja että me tulisimme paratuiksi. Rakas profeetta tekee Herrasta Kristuksesta lääkärin ja opettaa meille, että jos tahdomme Jumalan edessä tulla terveiksi, emme etsisi apua muualta kuin Herralta Kristukselta. Hänellä on lääkitys, joka ei perustu hyvien tekojen tekemiseen, vaan siihen, että hänen itsensä täytyy kärsiä meidän edestämme, hänet haavoitetaan ja piestään meidän edestämme, ja että hän kantaa rangaistuksen meidän edestämme. Kun siis kuulet kärsimyshistoriasta, kuinka kurjasti juutalaiset ja pakanat ovat sinun Herraasi Kristusta kohdelleet, niin liitä mielessäsi joka kohtaan: se on tapahtunut minun tähteni, että minulla olisi lääkitys, ei ruumiillisesta sairaudesta, vaan synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta. Jos näin ajattelet, silloin harjoitat Kristuksen kärsimyksen tutkistelua oikein ja autuaasti.

Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 183–184. 3. painos. SLEY. Helsinki 1952.

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Concordian sisällysluettelo 2013

1
Pääkirjoitus. Hannu Lehtonen. 1/2
Hurmahenkisyys – kiusaus ja haaste tämän päivän kristityille. Halvar Sandell. 1/3–10
Pietistit. Petri Hiltunen. 1/11–20
Kuka siihen kelpaa. K. V. Tamminen. 1/20–22
Ehtoollisen merkitys kristityn ruumiille. A. J. Bäck. 1/22–23
Elieserin matka Mesopotamiaan (1. Moos. 24:1–28). Paul Kretzmann. 1/23–27
Lukijoilta: Pimeydestä valoon. Aili Väisänen. 1/27–28
Concordian sisällysluettelo 2012. 1/30
Pyhä Raamattu on kirkon yläpuolella. Martti Luther. 1/31

2
Pääkirjoitus. Hannu Lehtonen. 2/2
Pyhä Henki näyttää toteen synnin, vanhurskauden ja tuomion. Risto Soramies. 2/3–7
Kristuksen kirkko on kuolemaakin vahvempi. Sakari Korpinen. 2/7–10
He menivät toista tietä takaisin omaan maahansa. Arne Olsson. 2/11–12
Miksi lähetyshiippakunta perustettiin? Juhana Pohjola. 2/13–14
Elieserin matka Mesopotamiaan (1. Moos. 24:29–67). Paul Kretzmann. 2/14–19
Jeesus – pahan vallan voittaja. Jouni Anttila. 2/19–23
Jeesus Kristus – Hyvä Paimen. Puhe Hannu Halosen syntymäpäiväseuroissa. Halvar Sandell. 2/24–26
Rukouksen voima. Martti Luther. 2/27

3
Pääkirjoitus. Hannu Lehtonen. 3/2
Kristittynä maallistuneessa yhteiskunnassa – kristillinen ihmiskuva haastettuna. Päivi Räsänen. 3/3–14
Mistä kesän Räsäs-kohussa olikaan kyse? Kimmo Jaatila. 3/15–23
Aabrahamin viimeiset vuodet, hänen kuolemansa ja hautaamisensa. Iisakin pojat (1. Moos. 25). 3/23–28
Älä tee huorin. Martti Luther. 3/28–29
Heikki Koskenniemi in memoriam. 3/30
Todellinen tietäminen. Martti Luther. 3/31

4
Pääkirjoitus. Hannu Lehtonen. 4/2
Eksymys ja suuri luopumus. Halvar Sandell. 4/3–7
Rakkaalle ystävällämme, pastori Halvar Sandellille hänen juhliessaan 60-vuotista taivaltaan 8.12.2013. 4/7–8
Jumala johdattaa kansaansa ihmeellisesti. Ilpo Sinkko. 4/8–12
Lopunajat ja tuhatvuotinen valtakunta. Juha Muukkonen. 4/12–19
”Mikä ei ole raamatullista, ei ole teologista.” Jouni Anttila. 4/19–25
Kansankirkko ja luterilaisuus. Tero Tulkki. 4/26–28
Iisak filistealaisten maassa (1. Moos. 26). Paul Kretzmann. 4/29–33
Tutkistelu Herran pyhästä ehtoollisesta. A. J. Bäck. 4/33–34
Mitä kristitty etsii? 4/35

5–6
Ehtoollisyhteyden loukkaamattomus. Werner Elert. 5/3–9
Tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista. Juhana Pohjola. 5/9–10
Saarnavirka. Otto Granlund. 5/10–15
Yksi opettaja, Isä ja Mestari. Juha Muukkonen. 5/15–20
Iisak siunaa poikansa (1. Moos. 27). Paul Kretzmann. 5/21–26
Nouse ja ole kirkas. Martti Luther. 5/27

Kategoriat
1/2014 Avioliitto Lehdet Synti

Muut lehdet: Tasa-arvoinen avioliittolaki?

Nykyään on asianlaita niin, että ”lampaiden” on oikaistava ”paimenia”, jotka ovat lähteneet eksytyksen tielle. Muun muassa arkkipiispa Mäkinen on julkisesti puolustanut homoavioliittoja sekä kertonut suorassa TV-lähetyksessä, 14.12.2013, että hän ei usko Raamattuun. Kun Mäkinen on näin julkisesti tunnustanut, että homous ei ole syntiä ja että hän ei usko Raamattuun, on hän mielestäni sopimaton ja epäpätevä johtamaan luterilaista kirkkoa, jonka oppeja hän on sitoutunut pappisvalassaan ja piispanvalassaan noudattamaan. Tämän lupauksen hän on antanut Jumalan ja ihmisten edessä. Mäkinen ei ole häneltä kysyttäessä kyennyt selittämään esimerkiksi sitä, mitä tarkoittaa Roomalaiskirjeen 1. luku. Tuon ei pitäisi olla ylivoimaista piispan asemassa olevalle henkilölle.
Edelliseen nojautuen on todettava luterilaisen kirkon tilan olevan varsin hataralla pohjalla, mikäli tämän suuntaisia opillisia kysymyksiä ei kyetä ratkaisemaan. Ratkaisujen pitäisi löytyä kirkon sisältä. Ellei näin tapahdu, on edessä koko kirkon hajaannus.
Matt. 22:29: ”Te eksytte, koska ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.” Room. 12:2: ”Älkää muuttuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.”
Kirkon johtajien olisi nyt palattava Sodoman tieltä takaisin ristin juurelle ja tunnustettava erehdyksensä ja hylättävä eksytysoppi, jota he nyt ovat levittämässä ja johtamassa lampaita pimeyteen. ”Sillä joka johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, olisi hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvimpään kohtaan.”
Kirkon ”paimenilla” on siis monta kertaa suurempi vastuu kuin ”lampailla” siitä mitä he tekevät, ja he ovat tekemisistään suoraan vastuussa Jumalalle.
Ensimmäisenä kirkon olisi otettava avioliittolakiin tiukka kanta julkisuudessa sen opin mukaan, johon kirkon tunnustus perustuu. Vielä ei ole myöhäistä, mutta nyt olisi toiminnan aika.

Kari Savinen, Virrat
Lakeuden portti 8/2014

Kategoriat
1/2014 Lehdet Martti Luther Selitys

Luther eksegeettinä

Simo Kiviranta, teol.lis. (1936–2004)

Minulle on annettu aihe ”Luther eksegeettinä.” Rajoitun vain Lutherin raamatunselitystekniikkaan. Luther oli Raamatun selitysopin professori. Hän askaroi koko elämänsä ajan muun toimintansa ohella Raamatun kielen, ymmärtämisen, kääntämisen ja selittämisen parissa. Tutkimus on pitkälti yhtä mieltä siitä, että Luther ymmärsi itsensä juuri Raamatun selittäjäksi, siis raamattuteologiksi. Hän näki koko reformatorisen tehtävänsä Pyhän Raamatun opettajan kutsumuksesta käsin mahdolliseksi ja oikeutetuksi. Keskustelua käydään siitä, voidaanko vaikeuksiin joutunutta kirkkoa uudistaa ja miten se on voisi tapahtua. Luther itse asiassa kertoo Kristityn Vapaus -teoksen johdannossa – tai oikeastaan siinä kirjeessä, jonka hän lähetti Paavi Leo X:lle (De libertate) – että hän jossain vaiheessa jo ihan nuorena miehenä menetti toivonsa kirkon uudistumisesta. Näin hän sanoo: ”Minä mielessäni sanoin: Jää hyvästi rakas Rooma. Saastukoon mikä on saastainen. Minä lähdin tutkimaan Raamattua voidakseni olla hyödyksi niille, jota lähelläni asuvat.” Mutta sitten tämä työ kantoi hedelmää, ja itse pimeyden ruhtinas kiinnitti siihen katseensa. Niin syntyi taistelu.

Raamatun tutkiminen sai aikaan uskonpuhdistuksen

Otan tästä vain sen yhden ajatuksen: Luther näki, että koskaan kirkossa ei tilanne voi olla niin huono etteikö kannattaisi ryhtyä tutkimaan Raamattua ja siltä pohjalta miettiä, miten voisi olla hyödyksi niille, jotka lähellä asuvat. Sillä tavalla reformaatio siis lähti liikkeelle. Jaroslav Pelikan, amerikkalainen Luther?tutkija, joka on julkaissut Lutherin teokset englanniksi, on kirjoittanut tämän Lutherin teossarjan täydennysosassa laajan tutkimuksen Lutherista Raamatun selittäjänä. Hän sanoo siinä, että Luther perusteli koko toimintansa Raamatun selitystehtävästä käsin (Luther the Expositor). Hänellä oli yleiskirkollinen kutsumus, joka ylitti sen, mitä hän oli Wittenbergin kirkkoherrana sen vuoksi, että hän tiesi olevansa raamattuteologi. Tämä oli hänen reformatorisen toimintansa varsinainen oikeutus. Pelikan osoittaa tämän hyvin eräillä Luther-kohdilla.

Tästä Luther-tutkimus on laajalti yhtä mieltä. Mutta tähän oikeastaan Luther-tutkimuksen yksimielisyys sitten päättyykin. Kun kysytään, millainen Raamatun tutkija ja selittäjä Luther oli, niin vastaukset menevät valitettavasti aivan hajalle. Tässä tekstissä rajoitun lyhyesti ja yleisesti vain yhteen kysymykseen, josta koetan esittää joitakin historiallisia tosiseikkoja. Asia, josta puhun, on ilmaistavissa kahdella usein kuultavalla väitteellä.

Kaksi väitettä Lutherista

Ensimmäinen väite: että Luther hylkäsi ns. allegorisen eli vertauskuvallisen Raamatun tulkinnan ja pitäytyi vain kirjaimelliseen tulkintaan. Toinen väite: näin menetellessään Luther on meidän aikakautemme raamatunselitysopin edeltäjä. Hänen syvintä teologista tarkoitustaan ajatellaan seurattavan, kun Raamattua tutkitaan vain inhimillisesti, kielitieteellisesti ja historiallisesti eräänä juutalais-kreikkalaisen kirjallisuuden kokoelmana. Juuri historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen eräät edustajat vetoavat Lutheriin ja sanovat että itse asiassa Luther on sen alkuunpanija.

Väitetään – näin kärjistetysti sanottuna – että dogmaattisesta Raamatun tulkinnasta vapaudutaan, kun Raamattua lähestytään vain kieliopit ja sanakirjat kädessä. Aikaisemmin ajattelin, että tällä tavoin saadaan esille myös yleispätevästi Raamatun kristillinen sanoma. Siis aivan tavallisilla kielitieteellisillä menetelmillä suoritetaan jonkinlaista Raamatun aatehistoriallista analyysiä, joka tuottaa tulokseksi kristinuskon sanoman, kristinuskon uskonnolliset ideat, sen aitoperäiset ajatukset ja jopa puhtaan evankeliumin. Tällaista ajatusta Raamatun selittämisestä, siis eksegeettistä teoriaa, on nimenomaan varhaisemmin ollut hyvin paljon.

Meillä Suomessa tällaista käsitystä, jossa uskotaan pelkästään kielitieteen ja historian avulla saatavan esille kristinuskon sisältö Uudesta testamentista, on kaikkein näkyvimmin edustanut Aimo T. Nikolainen. Mutta nyt hänen seuraajansa ajattelevat yleensä toisin. He ajattelevat suurin piirtein tähän tapaan: ”Raamatun tekstit ovat itse asiassa meille vieraita. Niissä kohtaamme eri aikakausien ihmisten uskonnollisten kokemusten perinteitä. Uudessa tilanteessa uskonnolliset ihmiset ovat tulkinneet nämä perinteet uudella tavalla. Näin on jatkunut halki koko kristinuskon historian. Raamatun sisällä tulkittiin perinne aina uudella tavalla ja sitten kristinuskon historiassa jälleen aina tulkitaan uudella tavalla, ja tästä on erinomaisena esimerkkinä Luther.”

Radiosta olemme äskettäin kuulleet Raamattua selitettävän siten, että Pietari olisi tulkinnut kaiken uudella tavalla eikä hänen enää olisi täytynyt pitäytyä tekstiin, kun hän siirtyi pakanalähetyksen kannalle. Tällaiseksi myös Lutheria väitetään. Hän olisi ollut eräs maailman huomattavimmista uudelleentulkitsijoista. Ratkaisevaa tällöin on kuitenkin, että tutkijan, tässä tapauksessa Lutherin uskonnollinen tajunta tai kokemus on siis se perusta, jonka varassa koko perinne tulkitaan uudelleen. Nämä kaksi käsitystä ovat oikeastaan eräässä mielessä kirjaimellisen ja allegorisen Raamatun tulkinnan kaltaiset.

Tuon ensimmäinen käsityksen mukaan Raamattu on siis meille vieras. Sen ajatukset ovat niin toisilta aikakausilta, että me emme voi siitä välittömästi saada mitään, vaan ainoastaan epäsuorasti, kun tulkitsemme sen uudessa tilanteessa. Tämä vieraus on sitä kirjaimellista tulkintaa, kun paljastetaan kuinka vieras Raamattu meille itse asiassa on. Sitten on tämä uusi, uudessa tilanteessa tapahtuva tulkinta. Se on tekstin sisään luettu uusi käsitys, jota kannattaa vain uskonnollinen subjekti tai mahdollisesti yhteisö.

Näin voidaan luopua tekstiuskollisuudesta ja Raamatun ohjeellisuudesta ja Raamattu muuttuu vain virikkeiden antajaksi. Raamattu on ikään kuin vain sellainen kuvio, joka saadaan uuteen järjestyksen, kun uskonnollinen kokemus alkaa sitä järjestää. Tämä on itse asiassa hyvin lähellä allegorista tulkintaa. Siinä kaikki mikä on perinteistä saa uuden merkityksen, toisen merkityksen. Palaan tähän myöhemmin. Onko tällainen käsitys Lutherista paikkansa pitävä? Kun Luther on niin käänteentekevä teologi, niin millaista muutosta hän Raamatun tutkijana edustaa?

Luther ja keskiajan Raamatun selitys

Otan tässä lähtökohdaksi ehkä hivenen harvemmin käytetyn taustan, nimittäin Lutherin suhtautumisen keskiajan Raamatun selitykseen, Raamatun selityksen nyrkkisääntöön eli oppiin Raamatun nelinkertaisesta merkityksestä. Ensimmäinen merkitys on kirjain eli se osoittaa historiallisia tositapahtumia. Toinen on allegorinen. Se esittää mitä meidän tulee käsillä olevasta Raamatun kohdasta uskoa, sen varsinaisen uskonnollisen merkityksen. Kolmas on moraalinen selitys, joka selittää mitä yksilön tulee tehdä. Neljäs on anagoginen, jossa kohotetaan mieli taivaallisiin.

Tällainen perinne on vanha ja tuo neliosaisuus on vähitellen kertynyt. Alun perin se oli vain kaksiosainen, kirkkoisä Origeneesta lähtien – oli kirjaimellinen ja historiallinen merkitys ja sitten sen alla oleva toinen mystinen tai hengellinen merkitys. Vähitellen tämä nelinkertainen selitys vakiintui. Tässä muodossa löydämme sen esimerkiksi Nikolaus Lyyralaisen kommentaarista, jota Lutherkin ahkerasti käytti. Luther esittää itse myös tämän saman nelinkertaisen säännön Galatalaiskirjeen 1. luvun selityksessä vuodelta 1516 ja 1517 (Littera gesta docet, Allegoria quid credas, Moralis quid agas, Anagogia quo tendas).

Millä tavalla tämä nelinkertainen selitys käytännössä toimii? Otan esille psalmin 147 jakeen 12: ”Kiitä Herraa Jerusalem, ylistä Jumalaasi Siion”. Kun nyt lähdetään etsimään tätä nelinkertaista merkitystä niin silloin Jerusalem tulkittiin seuraavasti: 1) historiallinen eli kirjaimellinen merkitys = Jerusalem oli juutalaisten kaupunki, 2) allegorinen merkitys = Jerusalem on Kristuksen kirkko, 3) Jerusalem = ihmissielu, 4) anagoginen merkitys = Jerusalem on Jumalan taivaallinen kaupunki, joka on meidän kaikkien äiti. Näin esimerkiksi Nikolaus Lyyralainen selittää Galatalaiskirjeen 4:24 selityksessä tämän psalmin jakeen.

Keskiajalla oli pyrkimys päästä tähän hengelliseen merkitykseen. Samalla syntyi kuitenkin vakava jännitys humanismin vaikutuksesta tämän hengellisen merkityksen ja kirjaimellisen merkityksen välillä. Niinpä Nikolaus Lyyralainen pyrki keskittymään kirjaimelliseen merkitykseen ja yritti saada puhtaasti kirjaimellisesta eli historiallisesta Raamatun merkityksestä kaksi puolta. Hän yritti jakaa sen kahteen, jolloin ensimmäinen olisi ollut kirjaimellinen merkitys historiallisessa merkityksessä ja toinen kirjaimellinen merkitys profeetallisessa merkityksessä. Tämä oli jossain määrin jo viitteellistä sille, mitä Luther tuli tekemään.

Yritän tässä lyhyesti selittää miten Luther suhtautui tähän nelinkertaiseen merkitykseen Raamatun selittäjänä. Se väite, ettei Luther olisi ollenkaan käyttänyt näitä muita merkityksiä, ettei hän olisi ollenkaan esimerkiksi käyttänyt allegoriaa, ei pidä historiallisesti paikkaansa. Esimerkiksi Kirkkopostillasta löydämme puolipaaston sunnuntain saarnasta valtavasti sellaista selitystä, jota voidaan pitää allegorisena. Minusta tämän asian on parhaiten sanonut Luther-tutkija Heinrich Bornkamm, joka tutkimuksessaan ”Luther ja Vanha Testamentti” toteaa, että Luther muutti keskiajan raamatunselityksen kokonaan toiseksi käyttämällä sitä. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Ensiksi täytyy katsoa miten Luther lähti liikkeelle. Hän syventyi Raamatun kieleen, jonka tutkimuksessa hän todella kykeni hyödyntämään ns. humanistista perustyötä. Humanistit työskentelivät tarkan kielitieteellisen tekstitulkinnan parissa, mutta tosiasiassa hekään eivät jättäneet tätä teologista, hengellistä tai allegorista tulkintatapaa kokonaan. Niinpä esimerkiksi Erasmus, humanistien kuningas, arvostelee paikoitellen Nikolaus Lyyralaista siitä, että juutalaiset teologiset ajatukset ovat häneen vaikuttaneet tarpeettoman paljon eikä hän näe VT:n sanan kirjaimellisen merkityksen sisältämää kristologista merkitystä. Luther ei siis ole suinkaan ainoa, joka pyrkii pitäytymään kirjaimelliseen merkitykseen, mutta hän ei silti hylännyt tätä hengellistä merkitystä.

Niinpä Luther eräässä kohdassa liittyy Erasmukseen, mutta toisessa kohdassa hän voimakkaasti eroaa tästä. Luther nimittäin ymmärsi VT:n erityisen arvon kristillisen sanoman tulkitsemisessa, toisin kuin Erasmus. Erasmus asetti VT:n rinnalle antiikin pakanallisten kirjailijoiden teokset ja pyrki selittämään myös niitä sillä tavoin, että ne viittaavat Kristukseen. Toisaalta Erasmus näki Raamatussa kovin paljon murtuneisuutta ja rajoituksia. Se perinne tai tiede, joka meidän aikanamme nyt korostaa paljon Raamatun inhimillistä rajoittuneisuutta, on lähtöisin Erasmukselta eikä Lutherilta.

Luther keskittyi kirjaimelliseen merkitykseen, josta hän kuitenkin sai enemmän irti, kun hän sovelsi näitä muita merkityksiä tietyllä tavalla. Miten hän näitä sovelsi? Luther rakentaa – kuten jo sanoin – kirjaimellisen tulkinnan varaan. Hän saattaa suorastaan todeta, että sanan tullessa lihaksi, se on tullut myös kirjaimeksi. Mutta hän tekee kuitenkin eron sanan (verbum) ja siinä oleva asian (res) välillä. Hän toteaa että rabbiinien Vanhan testamentin selitys askaroi kieliopin sanojen, kirjaimien ja lukujen kanssa, niin kuin Reuchlin tunnetusti teki, mutta rabbiinit eivät näe sitä asiaa, jota sanat kantavat. Luther on ihan selvästi sanonut, että pelkkä kielellinen askaroiminen, pelkkä kieliopin kanssa lukeminen, ei ole Raamatun kirjaimellista selittämistä sanan varsinaisessa mielessä, koska siinä ei nähdä sitä asiaa, jota sanat kantavat.

Ratkaiseva muutos

Olennaista kuitenkin on se ero, jonka Luther teki tästä allegorisen merkityksen ymmärtämisestä. Niin kuin edellä mainitsin, allegorinen selitys sisälsi kaiken sen, mitä meidän tuli uskoa, koska kirjaimellinen selitys oli vain tällainen juutalainen selvitys, kuten että Jerusalem tarkoitti juutalaisten kaupunkia. Vasta kun se ymmärrettiin allegorisesti, sille saatiin sellainen merkitys, joka perusteli oppia ja uskoa, kun se tarkoitti kristillistä kirkkoa. Tässä Luther teki ratkaisevan muutoksen keskiaikaiseen raamatunselitykseen. Allegoria ei enää ollut uskon ja opin merkityksiä tarkoittava, vaan kirjaimellinen merkitys sisälsi uskon ja opin. Oppi oli otettava Raamatun kirjaimesta, ei sen vertauskuvallisesta tulkinnasta. Vertauskuvallisella merkityksellä on toinen merkitys, johon kohta tulen.

Olennaista on siis että Luther siirtää uskon ja opin perusteet allegorian alueelta Raamatun kirjaimellisen tulkinnan alueelle. Kirjaimellinen merkitys on samalla sen teologinen merkitys. Juuri kirjaimellisella merkityksellä Raamattu ajaa Kristusta. Lutherin kuuluisa opetus Raamatun selvyydestä (claritas scripturae) on juuri Raamatun sanan selvyyttä sen kirjaimellisessa merkityksessä ja tässä kirjaimellisessa merkityksessä (sensus literalis) olevan asian (res) selvyyttä. Luther saattaa sanoa, että Raamatun asia pitää ymmärtää ensin. Sitten vasta kieliopista on apua. Edellä mainitun näkökohdan mukaisesti Luther soveltaa tuota kvadrikaa (em. Raamatun nelinkertainen merkitys).

Luther muutti kvadrikan käyttämällä sitä (Lu. AT 48). Oppi on kirjaimessa, ei sen takana piilevässä sanojen toisessa merkityksessä. Raamatun sisäiset teologiset yhteydet ja linjat paljastavat tämän tosiasian. VT:n ja UT:n pelastushistorialla on olennainen sukulaisuus ja samuus, joka paljastuu, kun Raamattua tutkitaan sen kirjaimellisessa merkityksessä. Ennen Kristusta, ts. ennen Kristuksen lihaan tuloa, on jo Kristus ollut historiassa todellisesti ja vaikuttanut siihen. Lupauksen voimasta Abrahamissa oli siunattu siemen, jonka uskossa Kristus jo vaikutti. Luther pitää suurena ihmeenä sitä, että vanhan liiton pyhät jo niin vähäisen ilmoituksen varassa saattoivat elää uskossa. Syynä tähän oli Lutherin mukaan se, että heille annetussa lupauksessa Kristus oli jo vaikuttamassa, ja niin usko saattoi vastata tähän lupaukseen ja tunnustaa Kristuksen.

Tätä kirjaimellista merkitystä lähelle tulee Lutherilla tropologinen merkitys. Se ei enää koske hänellä vain ihmisen moraalia eikä yksinomaan yksittäistä ihmissielua, vaan se koskee ensinnäkin sekä yksilöä että koko kirkkoa. Toiseksi siinä on kysymys sekä uskon että elämän, siis uskon ja tekojen selvittämisestä yksityisen ja kirkon kannalta. Tropologinen on Jumalan sanan soveltamista, eräänlaista applikaatiota (soveltaminen), joka koskee yksilöä ja kirkkoa kokonaisuutena.

Jos siis tämä kirjaimellinen merkitys on Kristus, niin tropologinen merkitys olisi eräällä lailla fides Christi (Kristuksen usko) – tämä Kristus -usko, jossa me olemme. Kun eksistentialistinen Luther-tutkija
U. Ebeling mittavassa teoksessaan Evangelische Evangelienauslegung pyrkii tuomaan Lutherin lähelle juuri tällaista eksistentiaalista käsitystä, on varmaan tapahtunut sellainen yksipuolistaminen ja Lutherin yksipuolinen ja historiallinen muuttaminen, että ajatellaan Lutherin tarkoittavan tropologisella merkityksellä vain yksilöä. Hän ajattelee tosiasiassa myös kirkkoa. Yhteytemme Kristukseen ei ole vain jonkinlaista epämääräistä kohtalonyhteyttä, vaan se koskee ja merkitsee yksilön ja koko kirkon elämän yhteyttä, joka on siis uskon yhteyttä häneen.

Tässä mielessä ymmärrämme miten Lutherille Jumalan sana oli ohjeellinen. Juuri Raamatun kirjaimellinen sana oli ohjeellinen, eivät esimerkiksi jotkut periaatteet. Tämä koskee sekä uskoa että elämää. Jos me todella kiinnittäisimme huomiota siihen, mitä Luther puhuu tästä tropologisesta merkityksestä ja miten hän käyttää sitä uudella tavalla, emme voisi yhtä huolettomasti puhua, että ei Raamattu ole Lutherin mukaan auktoriteetti, vaan ainoastaan Raamatun kautta meille tuleva elävän Kristuksen auktoriteetti – kuten ruotsalainen Bring on sanonut. Luther-tutkimuksessa on ruotsalaisella samoin kuin saksalaisella puolella voimakkaasti käyty luterilaisen ortodoksian (puhdasoppisuuden) kimppuun. On katsottu, että siinä Raamatusta tulee uskon ja elämän pykäläkokoelma. Mutta tällainen väite voidaan esittää vain, kun unohdetaan se, missä merkityksessä Luther todella pyrkii soveltamaan, applikoimaan, Jumalan sanaa sekä yksilöä että kirkkoa koskevaksi.

Vertauskuvien merkitys

Sitten vielä jotakin tästä allegorisesta merkityksestä. Luther siis, ihme kyllä, käyttää myös allegorista selitystä. Hän antaa sille aivan tietyn merkityksen, se ei ole mitä tahansa mielivaltaista Raamatun selittämistä. Ohessa lainaus Galatalaiskirjeen kommentaarista. Se on suomennoksen sivulta 518.

”Vertauskuvat eivät jumaluusopin alalla tarjoa mitään päteviä allegorioita, eivät tarjoa mitään päteviä todistuksia, vaan ne maalausten tavoin kaunistavat ja valaisevat asiaa. Ellei Paavalilla olisi ollut jykevämpiä perusteita uskon vanhurskauden puolesta tekojen vanhurskautta vastaan, hän ei olisi vertauskuvilla eli allegorioilla saanut mitään aikaan. Mutta kun hän on edellä vahvistanut asian kokemuksesta, Abrahamin esimerkistä ja vielä Raamatun todistuksesta ja vertauksista otetuin perustein, hän vielä esityksensä loppuun lisää vertauskuvan eli allegorian antaakseen sille kauneutta. Se on kuin maalaus, joka kaunistaa valmiiksi rakennetun talon.”

Lutherin mukaan allegorian oikeassa mielessä tulee olla saarnaviran käytössä. Se tulee hyvin lähelle tropologista merkitystä siinä mielessä, että allegorinen soveltaa vain sitä Raamatun oppia, sitä sisäistä kokonaisuutta, joka Raamatussa on. Sen avulla Raamatun sanoma tehdään elävämmäksi, havainnollisemmaksi ja kuulijalle ymmärrettävämmäksi. Se ei saa tuoda mitään mielivaltaista uutta, joka tosin saarnaajan mielestä näyttäisi siihen sopivan, mutta jolle ei ole mitään perustetta Raamatun uskon maailmassa. Vertauskuvallisella selityksellä onkin saarnan ja Jumalan sanan puhtaan opin kannalta palveleva funktio. Se on tietyllä tavalla tämän opin mukaista ja sen vuoksi sillä on oikea käyttönsä, kun Jumalan sanaa sovelletaan ja saatetaan ihmisten omaksuttavaksi. Näin siis tämä nelinkertainen Raamatun selitys saa Lutherilla kokonaan uuden muodon. Huomautan kuitenkin menemättä esihistoriaan, että itse asiassa se ei ole mitenkään aivan uusi, vaan se lähenee kirkkoisien ns. typologista Raamatun tulkintaa, jota esiintyy varhaisemmilla kirkkoisillä juuri ennen Origenesta.

Nämä typokset (esikuvat) saattavat olla erilaisia. Etsittiin uutta lakia, tai katsottiin mitä VT: ssa on Logos, tms., mutta kuitenkin tässä typologisessa tulkinnassa etsittiin Kristuksen esikuvia Vanhasta Testamentista. Luther omaksuu itse asiassa tämän typologisen tulkinnan, vaikka hän ei käytä tätä nimeä. Asiallisesti ne ovat lähellä toisiansa. Kummassakaan tähtäyspisteenä ei ole vain jokin idea, jokin logos tms., vaan historiallinen Kristus, joka on pelastushistorian täyttymys, ja josta käsin avautuu myös kaikki mikä on ennen tapahtunut. Kristillinen ja kirkollinen teologia toimii Lutherin mukaan asianmukaisesti, kun se kristikunnassa, joka elää post Christum natum – hänen lihaan tulonsa jälkeistä aikaa, selittää Raamattua siitä huipentumasta ja tarkoituksesta käsin, joka meille on Kristuksessa avautunut.

Jokainen yksityiskohta on selitettävä näin kokonaisuuden tähtäyspisteestä käsin – kuten Luther eräässä pöytäpuhemuistiinpanossa sanoo: Kristus on Raamatun punctus mathematicus – sen matemaattinen piste (WA TR2, 2383). Tämä on myös teologisesti oikeutettua ja asianmukaista. Luther eksegeettinä todella puhuu rohkeasti siitä, mihin uskonkohtiin mikin Vanhan Testamentin tapahtuma liittyy. Niinpä Jaakobin unesta hän näkee asiallisen yhteyden Kristuksen kahteen luontoon. Se, että enkelit kulkivat ylös ja alas samoin kuin Jaakobin antama nimitys ”tämä on taivaan portti” (porta coeli), vastaa asiallisesti – näin Luther selittää – evankeliumin saarnaa ja sakramentteja, joissa Jumalan valtakunnan portti on meille Kristuksen syntymän jälkeen auki. Luther sanoo havainnollisesti, että se ei suinkaan vastaa jotakin pyhän Jaakobin kirkkoa, jota kutsutaan myös taivaan portiksi, tai muuta seurakunnan pyhää paikkaa. Kaikki seurakunnan kokoontumispaikat, missä saarnavirka jakaa konkreettisesti evankeliumia ja sakramentteja, ovat näet taivaan portti. Siksi Luther saattaa sanoa: ”Älä mene Pyhä Jaakobin kirkolle, siis tällaista pyhiinvaellusmatkaa, vaan mene pastorisi luo ottamaan vastaan evankeliumia ja Kristuksen sakramenttia, siinä on taivaan portti.”

Patriarkka Jaakobin taivaan portin ja kristillisen seurakunnan taivaan portin välillä on siis uskon analogia, joka on kätketty Raamatun sanaan. Kristus on kuitenkin jo tuossa edellisessä niin kuin jalokivi kätkettynä, vaikka siinä on vain tavallinen kivi Jaakobin pään alla. Tällä on Lutherin mukaan kirkolle jatkuvasti merkitystä. Sillä vielä nytkin, kun pelastuksen salaisuus on meille avautunut, Kristus on kätketysti ja ristin alla meille läsnä. Lutherille itselleen tuotti jatkuvaa ahdistusta se tosiasia, että reformaation seurakunnissa esitettiin tämä kysymys: ”Mistä te tiedätte että teidän seurakuntanne ovat oikeita seurakuntia?” Mistä te tiedätte, miten te voitte olla niin varmoja, että teidän sakramenttinne on niitä? Hän nousi kamppailemaan. Hän myönsi, että Jumalan sanan oli välittänyt halki aikain ulottuva kristillinen kirkko seurakuntiin. Mutta se on aina ollut myös salattu, kätketty ja ristin alainen. Kun siis nyt kysytään, mitä oikeutta on näillä seurakunnilla, ja mitä validiteettia (pätevyyttä) on niiden sakramenteilla ja pyhillä toimituksilla, ei hänellä ollut muuta sanottavaa kuin Jumalan sanan todistus ja usko joka näkee ja se, että Jumalan sanan mukainen seurakuntaelämä, nämä todelliset tuntomerkit tulevat myös näkyviin – tosin taistelun alla. Me emme voi piirtää sellaista kuvaa kirkosta, jossa nämä tuntomerkit ilman muuta hallitsevat ja jossa ei olisi mitään vaurioita eikä taistelua. Lutherin käsitys kirkosta on, että siinä on jatkuvasti Kainin ja Aabelin kirkko taistelemassa keskenään. Mutta Kristus on lupauksensa mukaan läsnä silloin, kun Jumalan sana puhtaassa merkityksessä kaikuu ja sitä käytetään ja sovelletaan ja toimitetaan sen mukaan sakramentit. Kristus on tässä kaikessa taivaissa.

Olen siis yrittänyt esittää Lutherin käyttämää Raamatun nelinkertaista merkitystä ja olemme päätyneet siihen, että itse asiassa tämä kirjaimellinen merkitys on kaikki. Apuna on ja voidaan kuitenkin käyttää näitä menetelmiä, kun Jumalan sanaa sovelletaan, ja vaikka niille annettaisiin toinen nimi niin itse asiassa tähän samaan tapaan joudutaan kirkossa menettelemään. Tämä on se vastaus, jonka voimme antaa kysymykseen, miksi pelkkä inhimillinen, filologinen tai historiallinen askarointi niin kuin esimerkiksi Platonin kanssa menetellään, ei riitä. Siksi, että tällä kirjalla on aivan erilainen tarkoitus ja merkitys ja koska löydämme siitä sen, minkä vain usko voi löytää. Tällä kaikella on kuitenkin eräs rajoitus: me joudumme Raamatun tulkinnassa liittymään siihen Jumalan toimintaan, jonka hän on ilmoittanut meille, ja Hän vaikuttaa kaiken kaikessa. Mutta me emme voi nähdä tätä Jumalan vaikutusta. Emme voi myöskään selittää Raamattua tästä Jumalan absoluuttisesta vallasta käsin, vaan potestas ordinatasta, siitä mitä hän on itse meille ilmoittanut. Jos käsitämme tämän eron, niin silloin ymmärrämme eskatologian alalla tai muualla, että sellaiset Raamatun tulkinnat, jotka ovat ikään kuin meidän aikamme tapahtumia Raamatun pohjalta, eivät ota vakavasti tätä potestas ordinataa, vaan ne haluavat ikään kuin Jumalan kaikkivaltiudesta käsin ruveta tulkitsemaan historian ilmiöitä. Tässä on se raja, joka meidän on pidettävä. Teologi tai Raamatun selittäjä, vaikka hän olisi kuinka taitava, ei ole mikään Jumalan ajatusten lukija eikä kallonporaaja, vaan hän tulkitsee ainoastaan Jumalan sanaa.

Esitelmä Seinäjoella 14.3.1983. Julkaistu: Sisarenpoika 1/1984. Väliotsikot ja tekstin editointi toimituksen.

Kategoriat
1/2014 Lehdet Vanha Testamentti

Jaakobin pako ja uni (1.Moos. 28)

Paul Kretzmann, USA

Jaakob lähetetään rauhassa
28:1: ”Silloin Iisak kutsui Jaakobin ja siunasi hänet; hän käski häntä ja sanoi hänelle: ’Älä ota vaimoksesi ketään Kanaanin tyttäristä.’” Rebekan suunnitelma toteutui. Iisak näki hänen huomautuksensa tarkoituksen ja otti vaarin Rebekan sanoihin sisältyvästä vihjeestä. Iisak kutsui Jaakobin virallisesti, tervehti häntä mitä ystävällisimmin. Sitten hän antoi tälle ehdottoman määräyksen, ettei hän saanut ottaa vaimokseen kanaanilaista naista.
28:2: ”’Vaan nouse ja mene Mesopotamiaan, isoisäsi Betuelin kotiin, ja ota sieltä itsellesi vaimo enosi Laabanin tyttäristä.’” Näiden kahden sukulaisperheen välillä oli ainakin ajoittaista yhteydenpitoa, koska Iisak tiesi Laabanin tyttäristä.
28:3–4: ”Ja Jumala, Kaikkivaltias, siunatkoon sinua ja antakoon sinun tulla hedelmälliseksi ja lisääntyä, niin että sinusta tulee suuri kansojen joukko. 4. Ja hän suokoon sinulle Aabrahamin siunauksen, sinulle ynnä sinun jälkeläisillesi, että saisit omaksesi maan, jossa sinä muukalaisena asut ja jonka Jumala on antanut Aabrahamille.” Iisakin sanat viittaavat epäilyksettä siihen, että hän nyt tunnusti avoimesti Jaakobin valituksi perillisekseen. Tietoisuus patriarkan (kantaisän) kutsumuksesta oli herännyt hänessä. Hänellä oli voima antaa Aabrahamin siunaus, joka sisälsi lupauksen Messiaasta, pojalle, jonka hän olisi hylännyt mutta jonka Jumala oli valinnut.
28:5: ”Niin Iisak lähetti Jaakobin matkalle, ja hän lähti Mesopotamiaan Laabanin luo, joka oli aramilaisen Betuelin poika ja Rebekan, Jaakobin ja Eesaun äidin, veli.” Betuel oli tähän aikaan joko kuollut tai ei enää aktiivisesti hoitamassa asioita. Sen vuoksi Laabanista, Jaakobin enosta, puhutaan perheen päänä.
28:6: ”Kun Eesau näki, että Iisak oli siunannut Jaakobin ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan ottamaan sieltä itselleen vaimoa-sillä hän oli siunannut hänet, käskenyt häntä ja sanonut: ’Älä ota vaimoa Kanaanin tyttäristä’ – 7. ja että Jaakob oli totellut isäänsä ja äitiänsä ja lähtenyt Mesopotamiaan, 8. silloin hän huomasi, että Kanaanin tyttäret olivat hänen isälleen Iisakille vastenmieliset; 9. ja niin Eesau meni Ismaelin luo ja otti Mahalatin, Aabrahamin pojan Ismaelin tyttären, Nebajotin sisaren, vaimokseen entisten lisäksi.” Tätä naista kutsutaan 1. Moos. 36:2:ssa Baasematiksi, Nebajotin sisareksi, koska tämä oli hänen vanhin veljensä. Luultavasti Eesaun tarkoituksena oli saada tällä teolla takaisin isänsä täysi arvostus, sillä tämä kolmas vaimo oli Aabrahamin jälkeläinen. Hän kuitenkin ainoastaan paljasti täydellisen ymmärryksen puutteensa sikäli kuin oli kyse patriarkkojen suhteesta Herran ennustuksiin tämän maan omistamisesta. Ismaelin ja hänen lastensa ei näet ollut määrä olla perillisiä Saaran pojan kanssa.

Jaakobin uni Beetelissä
28:10: ”Niin Jaakob lähti Beersebasta mennäksensä Harraniin.” Beerseba sijaitsi Kanaanin eteläisimmässä osassa, johon Iisak oli tuolloin leiriytyneenä. Jaakob matkasi ensin pohjoista kohti.
28:11: ”Ja hän osui erääseen paikkaan, johon yöpyi, sillä aurinko oli laskenut; ja hän otti sen paikan kivistä yhden, pani sen päänsä alaiseksi ja asettui nukkumaan siihen paikkaan.” Hän osui tähän paikkaan sattumalta, vaikkakin kyseessä oli Jumalan johdatus. Paikka, jossa tämä tapahtui, on ilmoitettu myös tässä siten, että sen myöhempään merkitykseen kiinnitetään huomiota.
28:12–14: ”Niin hän näki unta, ja katso, maan päälle oli asetettu tikapuut, joiden pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kulkivat niitä myöten ylös ja alas. 13 Ja katso, Herra seisoi hänen edessään ja sanoi: ’Minä olen Herra, sinun Isäsi Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. 14 Ja sinun jälkeläistesi paljous on oleva kuin maan tomu, ja sinä leviät länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään, ja sinussa ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.’” Tämä oli ihmeellinen Jumalan ilmoitus. Se vahvisti Messiasta koskevan lupauksen, jonka Iisak oli lausunut. Koko kuva osoittaa rikkoutumattoman yhteydenpidon, läheisen yhteyden Jumalan ja uskovien välillä maan päällä. Jumalan enkelit ovat uskovien seurassa ja suojelevat heitä kaikilla heidän teillään. Enkelit edustavat heitä heidän vaikeuksissaan ja ahdistuksissaan. He tuovat Jumalan avun ja suojeluksen alas taivaasta. Maan päällä, jossa Jaakob lepäsi, oli tikapuut. Hän näytti olevan yksin ja hylätty. Hänellä ei ollut edes maapalasta, jota hän olisi voinut kutsua omakseen. Mutta tikapuiden huipulla oli kaikkivaltias Jumala, jonka lupaukset eivät koskaan petä. Yhdessä ensimmäisistä puheistaan Jeesus viittasi tähän Jaakobin näkyyn (Joh. 1:51). Jeesuksen Kristuksen persoonassa ovat taivas ja maa, Jumala ja ihminen, yhdistyneinä ainutlaatuisella ja mitä ihmeellisimmällä tavalla. Kristuksen, lihaan tulleen Jumalan Pojan, välityksellä, me pääsemme yhteyteen Jumalan kanssa.
28:15: ”Ja katso, minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, missä ikinä kuljet, ja saatan sinut takaisin tähän maahan; sillä minä en jätä sinua, ennen kuin olen toteuttanut sen, minkä minä olen sinulle puhunut.” Messiasta koskevan lupauksen lisäksi, joka jälkeenpäin oli aina mitä suurin lohdutus Jaakobille – kuten se on kaikkien uskovien toivo – Herra vakuutti pitävänsä hänestä huolen hänen matkoillaan. Jaakob saattoi panna luottamuksensa Herran lupauksien ehdottomaan, pettämättömään täyttymiseen. Ne ovat yhtä varmat tänä päivänä kuin silloin. Sen tähden ne edellyttävät samaa luottavaista vastaanottamista.

Jaakobin lupaus
28:16: ”Silloin Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: ’Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt?’.” Jumala oli läsnä tässä paikassa, vaikka se oli kaukana sieltä, missä oikeaa Jumalan palvelemista vaalittiin, nimittäin hänen isänsä kodissa. Hänellä ei ollut ollut mitään aavistusta siitä. Herra oli laupiaassa armossaan lähellä häntä ympäröiden hänet hyvyydellään jopa näin kaukana hänen kotoaan.
28:17: ”Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: ’Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti.’” Vrt. 2. Moos. 3:5. Tähän paikkaan liittyvät mielleyhtymät täyttivät aina jälkeenpäinkin hänen mielensä pyhällä pelolla ja kunnioituksella, jota syntiset ihmiset välttämättä tuntevat Jumalan läheisyydessä. Siellä missä Jumala ilmoittaa itsensä joko näyssä tai sanassaan, siellä on paikka, jossa hän asuu. Siellä hänen armonsa avaa itse taivaan syntiselle, joka etsii vain hänen armoaan.
28:18: ”Ja Jaakob nousi varhain aamulla, otti kiven, jonka hän oli pannut päänsä alaiseksi, ja nosti sen pystyyn patsaaksi ja vuodatti öljyä sen päälle.” Hän noudatti tavanomaisia vihkimismenoja. Hän erotti tämän paikan Herran ilmestymisen pyhittämäksi ja pystytti kiven, joka oli ollut hänen päänsä alaisena ennakoimaan pyhäkköä, joka sinne rakennettaisiin myöhemmin.
28:19: ”Ja hän kutsui paikan Beeteliksi; mutta ennen oli kaupungin nimenä Luus.” Kanaanilaiset tarkoittivat käyttämällään nimellä Luus sekä kaupunkia että ympäröivää maaseutua. Israelin lapset antoivat alueelle sen valloittamisen jälkeen nimen Beetel, joka sillä oli tämän tapahtuman jälkeen.
28:20–22: ”Ja Jaakob teki lupauksen, sanoen: ’Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minut sillä tiellä, jota nyt kuljen, ja antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatteita pukeutuakseni, 21 niin että saan palata rauhassa isäni kotiin, niin on Herra oleva minun Jumalani; 22 ja tämä kivi, jonka olen patsaaksi pystyttänyt, on oleva Jumalan huone, ja kaikesta, mitä minulle suot, minä totisesti annan sinulle kymmenykset.’” Jaakob ei tässä ilmaissut ehtoa vaan hän tunnusti kiitollisena sen, mitä Jumala oli luvannut. Tällä lupauksella Jaakob otti vastaan Herran lupauksen ja julisti, mitä siihen hänen käsityksensä mukaan sisältyi. Hänellä oli tietty tapahtuma silmiensä edessä, sillä se kivi, joka nyt ainoastaan muistutti ihmeellisestä näystä, korvattaisiin Jumalan läsnäolon ja asumisen muistomerkillä. Niistä Jumalan lahjoista, jotka hän saisi seurauksena tuosta lupauksesta, hän täten omisti kymmenennen osan Herralle. Oikeaa Herraan luottamista on ottaa vastaan hänen lupauksensa yksinkertaisella uskolla sekä palvoa ja palvella häntä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
1/2014 Adoptio Avioliitto Lehdet

Avoin kirje kansanedustajille

Marika Visakorpi, varatuomari, Jyväskylä

Hyvät kansanedustajat,

Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista on tulossa käsittelyynne lähiaikoina. Toivon, että löydätte hetken aikaa lukea tämän koosteen asiaan liittyvistä näkökannoista. Olette käsittelemässä muodollisesti pientä, mutta periaatteellisesti erittäin suurta asiaa: määrittelemässä sitä, mikä avioliitto jatkossa on.

Käytännössä rekisteröity parisuhde eroaa avioliitosta lähinnä kolmella lailla: 1) nimitys ja käsite, 2) ei mahdollisuutta hakea yhdessä adoptiota ja 3) ei suoraan oikeutta samaan sukunimeen. Yhteisen nimen saaminen olisi helposti järjestettävissä lainmuutoksella nykyiseen lakiin rekisteröidystä parisuhteesta. Sen sijaan kohdat 1 ja 2 ovat periaatteellisesti erittäin merkittäviä asioita.

Mikä avioliitto on?
Kansalaisaloite perustuu vaatimukselle tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta samaa suku- puolta olevien parien kohtelussa kuten kappaleessa 3.2.1 todetaan: ”Aloitteen tavoitteena on lisätä yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa yhteiskunnassa takaamalla samat oikeudet samaa ja eri sukupuolta oleville pareille. Ihmisten kohtelulle eri tavoin riippuen heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan ei ole nyky-yhteiskunnassa perusteita.” Mitä tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella lopulta tarkoitetaan ja miten lainsäädäntöä tulisi säätää, jotta perustelut olisivat loogiset ja yhdenmukaiset?

Avioliittolaissa on useita moraali luontoisia rajauksia; se on mahdollinen 1) kahden, 2) täysi- ikäisen (poikkeuksin), 3) eri sukupuolta olevan, 4) ei lähisukulaisen, 5) ei naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa olevan 5) ihmisen välillä. Avioliitto on siinä mielessä täysin tasa-arvoinen ja yhdenvertainen, että jokaisella avioliiton edellytykset täyttävällä miehellä ja naisella on oikeus se solmia. Mikäli taas todella tarkoitetaan sitä, mitä kansalaisaloitteessa em. kappaleessa todetaan: ”Yhdenvertaisuus lain edessä edellyttää, että lainsäädäntö soveltuu kaikkiin yhtäläisesti riippumatta esimerkiksi sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta, ellei muulle ole riittäviä perusteluita” (tummennus tässä), tulisi avioliitto avata samoilla perusteilla myös lukuisille muille ryhmille. Jos avioliitto nyt avataan käsittämään samaa sukupuolta olevien parisuhteet, on hyvin vaikea nähdä, miksei samoilla perusteilla hyväksyttäisi polyamorisia (monenvälisiä) ja moniavioisia suhteita avioliiton perusteeksi. Haluttaessa voidaan myös muut avioliiton rajaukset kyseenalaistaa. On huomionarvoista, että viime vuoden joulukuun 13 päivä Utahissa paikallinen oikeus totesi moniavioisuuden kriminalisoinnin olevan perustuslain vastaista vedoten perusteluihin samaa sukupuolta olevien avioliittoihin (ks. esim http://www.breitbart.com/Big-Government/2013/12/14/Federal-Judge- Rules-Laws-Against-Polygamy-Unconstitutional).

Voidaan myös kysyä, millä perusteella sukulaisuussuhteen pitäisi olla este avioliitolle ainakaan samaa sukupuolta olevien kesken. Nyt esitetynlaisella tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusperusteella ajattelua voidaan viedä vieläkin pidemmälle ja kysyä, miksi avioliitto tulisi ylipäätään kytkeä seksuaalisuuteen? Sisarukset tai ystävykset voivat olla toisiinsa kiintyneitä ja haluta taloudellista turvaa tai yhteistä adoptiota, vaikkei heillä ole parisuhdetta perinteisessä merkityksessä. Eikö silloin heitä syrjitä, jos avioliiton solmimista rajoitetaan?

Avioliitto on ollut viime vuosiin asti jotakuinkin maailmanlaajuisesti ja hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa miehen ja naisen välinen instituutio. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät avioliitosta ovat 5000 vuoden takaa Kaksoisvirtojen maasta. Avioliittolainsäädännöllä on haluttu yhteiskunnan taholta paitsi juridisesti järjestää, myös tukea tällaista yhteiselämän muotoa, joka on erityinen siinä mielessä, että vain mies ja nainen voivat saada jälkeläisiä keskenään. Avioliiton kytkeytymistä sukupuolten erilaisuuteen, niiden toisiinsa liittymiseen ja suvun jatkamiseen tukevat mm. klassinen luonnonoikeusfilosofia ja sosiobiologia, jotka näkevät asian – vaikkakin eri lähtökohdista – syvempänä kuin kulttuurisena kysymyksenä. On siis välttämätöntä asettaa kysymys, mikä avioliitto on ja millä perusteilla? Onko se mikä tahansa kiintymykseen perustuva suhde, joka kulloinkin määritellään avioliitoksi vai edelleen se pitkään käytössä ollut yhteiskunnallinen instituutio, jossa vastakkaiset sukupuolet liittyvät toisiinsa solmimalla toiset poissulkevan liiton, jonka keskeisenä mahdollisuutena on myös lasten saaminen ja kasvattaminen?

Avioliiton rajaaminen yhden miehen ja yhden naisen väliseksi on perusteltua, koska vain se suhde poikkeaa kaikista muista mahdollisista suhteista. Kyse ei ole mielivaltaisesta, vaan perustellusta rajauksesta. Juuri tälle rajaukselle on kansalaisaloitteessakin mainittuja ”riittäviä perusteluita”. Sen sijaan on huomattavasti vaikeampaa keksiä perusteluja sille, miksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden nimissä pelkästään samaa sukupuolta olevien parisuhteet lisät- täisiin avioliiton piiriin. Tällainen lainsäädäntö ei ole loogista. Mikäli avioliittoa nyt laajennetaan, ollaan tiellä, jolla kulloisetkin mielipiteet määrittelevät avioliiton sisällön ja alkuperäinen sisältö on muuttunut.

Adoptio
Olen kansalaisaloitteen kanssa samaa mieltä siitä, että lapsia koskevat asiat tulee ratkaista lapsen edun mukaisesti. On biologinen tosiasia, jota kukaan ihminen ei ole keksinyt tai mikään maailmankatsomus määrittänyt, että vain mies ja nainen voivat saada keskenään jälkeläisiä. Pelkästään tämä seikka voisi herättää ajatuksen siitä, että sille on joku tarkoitus. Lapsen luontainen lähiympäristö on isän ja äidin muodostama. Lukuisista syistä johtuen näin ei toki aina elämässä ole. Isyyttä ja äitiyttä voivat tulla korvaamaan muut henkilöt ja lapset ovat hyvin sopeutuvaisia erilaisiin tilanteisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei isyydellä ja äitiydellä olisi itseisarvoa lapsen elämässä. Isyyden tärkeydestä poikien elämässä ovat kirjoittaneet mm. lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore ja Samuli Koiso-Kanttila kirjassaan Pelastakaa pojat. Niin ikään Jari Sinkkonen kirjassaan Elämäni poikana puhuu isän merkityksestä lapsen elämässä, samoin Tommy Hellsten kirjassaan Vanhemmuus isän ja äidin merkityksestä. Alkuperän merkityksestä kertoo myös se, miten monet vanhemmastaan eroon joutuneet myöhemmin elämässään haluavat etsiä biologisen vanhempansa.

Tutkimuksia erilaisen vanhemmuuden vaikutuksista on esitetty eri suuntiin. Varsin monet samaa sukupuolta oleviin vanhempiin liittyvät tutkimukset on tehty pienellä otannalla. Kanadassa hyvin laajalla otannalla (20 % väestöstä) tehty tutkimus osoitti huomattavia eroja koulun keskeyttämisessä samaa ja eri sukupuolta olevien vanhempien lasten kohdalla. Samaa sukupuolta olevien vanhempien lapset valmistuivat 65 % todennäköisyydellä verrattuna eri sukupuolta olevien avioparien lapsiin. Tyttöjen kohdalla luvut olivat vielä matalampia.
(Allen, D. W. (2013). High school graduation rates among children of same-sex households. Review of Economics of the Household. Advance online publication. doi: 10.007/s11150-013-9220-y)

Olennaisin seikka on nähdäkseni se, etteivät parhaatkaan isät voi muuttua äideiksi ja toisin- päin, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Vaikka muut miehet tai naiset lapsen elinpiirissä voivat tulla jossain määrin korvaamaan puuttuvaa isää tai äitiä, ei lainsäädännöllä tulisi luoda tilanteita, jossa lapselta viedään mahdollisuus isyyteen ja äitiyteen. Tämä ei ole pelkästään henkilökohtainen vaan myös yhteisöllinen kysymys.

Vaikutukset
Lähivuosina samaa sukupuolta olevien asemasta käydyssä keskustelussa on esiintynyt puolin ja toisin ylilyöntejä, joita ei voi eikä tule hyväksyä. Jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja jokainen saa valita elämäntapansa, mikäli laki ei sitä nimenomaisesti kiellä. Jokaisella tulisi kuitenkin olla jatkossakin oikeus moraalisiin näkemyksiin ja niiden asialliseen ilmaisemiseen. On ollut huolestuttavaa seurata, miten perinteisen avioliiton kannattajia on mediassa tai muualla leimattu milloin miksikin ääliöiksi ja tulkittu hyvinkin asialliset kannanotot lähestulkoon vihapuheeksi, vaikka henkilöt ovat puolustaneet yhteiskunnan keskeistä ja pitkäaikaista instituutiota. Mikäli kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliitosta hyväksytään, on hyvinkin todennäköistä, että tämä suuntaus vahvistuu entisestään. Vaikka seurakunnille jätettäisiin oikeus itse päättää avioliittonäkemyksestään, mikä oikeus perinteisen avioliiton kannattajilla on jatkossa ilmaista tämä näkemyksensä? Mahdollisella lainmuutoksella tulisi siten olemaan

todennäköisimmin vaikutusta myös muiden ihmisten elämään ja oikeuksiin. Taustalla vaikut- taa vahvasti pyrkimys tehdä avioliiton sisällöstä ihmisoikeuskysymys ja sitä kautta vaikuttaa samalla sekä sanan- että uskonnonvapauteen. Näin siitäkin huolimatta, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on ratkaisussaan 37359/09 todennut, että avioliiton sisältö voidaan kansallisesti rajata nykymuotoiseksi.

Kun Norjassa hyväksyttiin samaa sukupuolta olevien avioliitot vuonna 2009, ryhdyttiin hallituksen johdolla saman tien uusimaan päiväkotien opetussisältöjä tavoitteena edistää lasten sukupuoli-identiteettikäsitteen muuttamista vastaamaan yhteiskunnan seksuaalista moninaisuutta sekä opetusmateriaalin että satujen muodossa. Kyse ei siis ole enää siitä, että asiaan suhtauduttaisiin neutraalisti tai erilaiset tilanteet toteavasti, vaan uuden lainsäädännön mukaista aatemaailmaa tulee aktiivisesti edistää.

Avioliittolain muuttaminen normatiivisesti tarkoittaisi hyvin helposti sitä, että perinteinen avio- liittokäsitys nähdään jatkossa – vaikka sellaiseen saataisiin seurakunnissa rajautua – epätasa-arvoisen syrjivänä ja vastustettavana yhteiskunnallisena ilmiönä eikä sen myönteisiä puolia enää olisi korrektia tuoda esille. Voidaan perustellusti kysyä, olisiko tämä tasa-arvoista ja yhdenvertaista, saati sanan- ja uskonnonvapauden mukaista?

Avioliittolain muuttaminen murentaa nykyisen avioliittoinstituution sisällön ja johtaa ennakoi- mattomaan kehityskulkuun. Perinteisen avioliittonäkemyksen kannattajien oikeus näkemykseensä joutuu vakavasti uhatuksi ja toisaalta uusi laki olisi perustelujensa puolesta epälooginen ja rajaava. Lainmuutokseen ei ole syytä ryhtyä ottaen huomioon senkin, että meillä kuitenkin on jo olemassa laki rekisteröidystä parisuhteesta.

Toivon teille viisautta ja huolellista harkintaa päätöksentekoon sekä voimia kevään istunto- kauteen!

Jyväskylässä 29.1.2014

Ystävällisin terveisin, Marika Visakorpi, varatuomari

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Juridiikasta kirkon ja uskovien oikeuteen

Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme
Jyrki Anttinen, varatuomari, pastori, Pello

Virkakysymyskiistan juridisesta ratkaisusta evankelis-luterilaisessa kirkossa

Minulla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus saada osallistua vuosina 2007 – 2011 eräisiin keskeisiin Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskeviin oikeudenkäynteihin, joista saatiin sittemmin myös korkeimpien oikeuksien ennakkoratkaisuja. Näissä jutuissa (ns. Hyvinkään syrjintäjuttu, kappalaisen virkaero, seurakunnan nuorisotyönohjaajien irtisanomiset) käytiin oikeuskysymyksenä rajanvetoa siihen minkälainen liikkumavara apostoliseen virkateologiaan tunnustautuvilla papeilla ja seurakunnan työntekijöillä on evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Näihin oikeudenkäynteihin liittyen tein vuonna 2007 Eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun, joka ratkaistiin vuonna 2009. Kantelu liittyi vakaumuksellisen vähemmistön oikeusasemaan ja koski vuoden 2006 piispainkokouksen selontekoa (tiedoksianto 1/2006). Tällä selonteolla, jolla ei pitänyt olla juridista merkitystä, käytännössä lopetettiin ja kiellettiin papin sukupuoleen ja vakaumukseen perustuvat pitkäaikaiset työvuorojärjestelyt seurakunnissa, ilman että seurakuntia kuultiin tai että piispainkokouksella olisi ollut lakiin perustuvaa toimivaltaa tässä kysymyksessä tai että kirkolliskokous olisi antanut siitä piispainkokoukselle erityisen tehtävänannon.

Näiden prosessien myötä kävi selväksi, että mikäli kirkko enemmistöpäätöksellään muuttaa tunnustustaan, vähemmistöön jääneiden on siihen tyydyttävä. Vähemmistöön jääneillä ei ole opillisiin kysymyksiin liittyvissä ratkaisuissa mitään erityistä uskonnonvapautta tai vähemmistön suojaa. Näin siis oman uskontokunnan sisällä. Viranhaltijoiden ja työntekijöidenkin osalta riittäväksi oikeussuojaksi katsottiin jäävän oikeus irtisanoutua pitkäaikaisestakin virka- tai työsuhteesta, jos ei löydy valmiutta sopeutua uuteen järjestykseen.

Kerrottakoon vielä selvyyden vuoksi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ottanut näihin juttuihin liittyviä valituksia tutkittavakseen. Ratkaisun teki yksi tuomari, jonka henkilöllisyyttä ei ilmoitettu. Mitään perusteluja ei annettu eikä niitä saanut edes tiedustella. Valitusoikeutta ei ollut ja asiakirjatkin on hävitetty vuoden kuluttua päätöksestä.

Joku saattaa ehkä miettiä, että eihän näin voida sentään uskonnollisessa yhdyskunnassa menetellä, ei ainakaan julkisoikeudellisessa sellaisessa eikä ainakaan Euroopassa – siis että kirkon tunnustuksen mukaisen apostolisen virkakäsityksen omaavien oikeus uskonsa mukaiseen kirkolliseen elämään kavennetaan olemattomiin ilman, että missään toimivaltaisessa kirkollisessa toimielimessä olisi tehty siitä asianmukaista päätöstä. Tähän on vastattava, että ei pitäisikään, mutta näin on tosiasiallisesti käynyt. Näin on käynyt, vaikka vähemmistön puolesta vedottiin pitkäaikaiseen lähes kaksikymmenvuotiseen käytäntöön, jota seurakunnissa noudatettiin ja kirkolliskokouksen ponteen ja kirkon hallinnollisen menettelyn epäselvyyteen ja toimivaltasäännösten noudattamatta jättämiseen.

Laillisuuden valvojat ja tuomioistuimet eivät pitäneet hyvän hallinnon periaatteita tällaisessa kysymyksessä olennaisina. Olennaisempaa oli antaa julkisen vallan tuki niille muutoksille, jotka lähentävät kirkkoa kohti yhteiskunnan arvoja. Ratkaisuissa kyllä painotettiin ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien turvaamista, mutta niiden soveltamista ei uloteta kirkolliseen vähemmistöön, ei ainakaan silloin, kun oppositioon joutuminen johtuu teologiasta. Uskonnonvapauskin kyllä todettiin, mutta sen sisältö kaventui mahdollisuudeksi joko sopeutua tehtyyn muutokseen tai erota. Ratkaisuissa huomioitiin myös kirkon itsehallinnollinen asema eli autonomia, mutta vain siinä mielessä, että kirkon ratkaisujen oikeellisuutta ei avattu. Viesti tuli selväksi: kirkon niin sanottu virallinen linja saa valtiovallan tuen ja tuomioistuimien tulkinnat suuntautuvat teologiasta kohti muita yhteiskunnallisia aatejärjestelmiä eli ideologiaa.

Oma kysymyksensä silti on, että miksi tällaisessa kirkon tunnustukseen liittyvässä sisäisessä kiistassa valtiovalta asettuu toisen käsityskannan tueksi ja auttaa eliminoimaan toisen osapuolen elintilan. Ehkä kansankirkkoajatus on tähän vaikuttanut ja kirkon julkisoikeudellisen aseman ymmärtäminen enemmän yleisuskonnollisesti, ei siis tunnustuksellisesti.

Toki tuomioistuimilla on ratkaisupakko ja laillisuusvalvojankin tulee kantelut käsitellä, mutta ne olisivat voineet käyttää myös harkintavaltaa ja olla ratkaisematta uskontokunnan sisäistä opillista kiistakysymystä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on katsottu ainakin muslimiyhteisön osalta, että uskontokunnan jakaantuessa valtiovallan ei tule antaa tukeaan vain toiselle osapuolelle. Ratkaisua perusteltiin demokraattiseen yhteiskuntaan erottamattomasti kuuluvalla pluralismilla eli moniarvoisuudella ja katsottiin, että valtiovallan puuttuminen uskontokunnan sisäisiin asioihin voi mennä tarpeettoman pitkälle suhteessa tavoiteltuihin päämääriin eli olla niin sanotun suhteellisuusperiaatteen vastainen:

”Oli sinänsä mahdollista, että jännitystä syntyi tilanteissa, joissa uskonnollinen tai muu yhteisö jakautui. Tämä oli kuitenkin yksi pluralismin väistämättömistä seurauksista. Jännityksen syytä ei ollut poistettava pluralismin eliminoinnilla vaan varmistamalla sen, että kilpailevat ryhmät sietivät toisiaan.” (EIT, Serif-tapaus v. 1999)

Selvää kuitenkin on, että oikeudenkäynnit on nyt käyty ja oikeuskysymykset on katsottu loppuun saakka. Näin siis lainkäytöllisesti eli tuomioistuinnäkökulmasta. Tämä saattaa joidenkin mielestä olla karu, mutta samalla se on myös selkeä kirkkohallinto-oikeudellinen tilinpäätös siltä tilikaudelta, jonka tase avattiin vuonna 1986 kirkolliskokouksen niin sanotulla naispappeuspäätöksellä. Lopputulokseksi jää, niin kuin Korkein oikeus tapaa päätöksiinsä kirjoittaa: tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Jos tästä juridisesta revohkasta etsii jotain myönteistä tunnustuksellisen vähemmistön näkökulmasta, niin ehkä se on oikeusvarmuus mikä näissä jutuissa saavutettiin. Tarkoitan sellaista varmuutta, että näin tulee käymään myös muissa tulevaisuuden oppeja koskevissa kansankirkon kiistakysymyksissä, siis jos tilikautta jatketaan riittävän pitkälle.

Osoituksena tämän tilinpäätösanalyysin toimivuudesta nostan esille ratkaisun, joka hiljattain tehtiin Tampereen tuomiokapitulissa. Jos joku kirkon viranhaltija tai työntekijä on ajattelut, että pystyy vielä vuoden 2006 piispainkokouksen selonteon ohjeistuksen mukaisesti apostolisen virkakantansa säilyttämään edes mielipiteen tasolla, niin sitä käsitystä ei enää kannata ainakaan ääneen sanoa. Nimittäin mielipide apostolisen virkakäsityksen oikeellisuudesta nähtiin esteeksi vaalikelpoisuudelle kirkkoherran virkaan. Enää ei siis riitä, että ilmoittaa tekevänsä yhteistyötä kaikissa tilanteissa naispuolisten pastoreiden kanssa, koska voidaan ennakoida, että mielipide voi johtaa tulevaisuudessa syrjintään. Vaikka tässä virkateologiaan liittyvässä sivujuonteessa päästiin seitsemän vuoden tilikauteen, niin tilinpäätös tulee näissä olemaan lopulta aina sama – tunnustuksellisten tappiotili kasvaa.

Todettakoon sekin, että hallinto-oikeus vahvisti tämän tuomiokapitulin uuden piispainkokouksen linjausta tiukemman kannan. Juttua ei viety Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta lopputulos siellä olisi kaiken edellä kuvatun perusteella ollut helposti arvattavissa.

Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus

Ovatko nämä ratkaisut eli kirkon määräenemmistöpäätös virkateologiassa ja sitä seuranneet oikeudelliset ratkaisut myös kirkon oman oikeuden mukaisia? En tarkoita kirkon hallinnollista oikeutta, vaan sitä oikeutta, jota teologia määrittää ja joka johdetaan kirkon tunnustuksesta ja teologisista olennaisrakenteista eli konstituutiosta.

Tämä kysymys on edelleenkin lupa esittää, sillä sitä ei ole lainvoimaisesti ratkaistu. Nimittäin teologinen kysymys ei ratkea Korkeimmassa oikeudessa tai Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, ei edes Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa tai EU-oikeudessakaan. Tällaisen uskoon ja oppiin liittyvän muutoksen oikea auditorio, siis taho jonka tulisi ratkaisun oikeellisuudesta vakuuttua, on paitsi jokainen kirkon hengellisen viran haltija, niin myös yleiseen pappeuteen kuuluvan uskomisen vapauden ja arvostelun oikeutuksen nojalla jokainen yksittäinen seurakuntalainen.

Kun vuonna 1986 pappisvirka avattiin naisille, sitä perusteltiin teologisesti niin, että vaikka pappisvirka on jumalallinen säätämys (ius divinum) niin kysymys papin sukupuolesta olisi inhimilliseen järjestykseen (ius humanum) kuuluva ja siten muutettavissa. Vähemmistöön jääneet pitivät ratkaisun teologisia perusteita kiistanalaisina eivätkä kaikki voi edelleenkään tätä uustraditiota hyväksyä, koska kirkon erityinen virka on tunnustuksessa keskeisesti kirkon oppiin ja konstituutioon kuuluva. Sitä ei voida siksi mennä muuttamaan.

Tällaisissa kirkon oppiin liittyvissä riidoissa astuu luterilaisessa tunnustuksessa esiin aivan toisentyyppinen tuomari kuin kirkollinen auktoriteetti tai juridiikka ja siihen liittyvä valtion tuomiovalta. Arto Seppäsen mukaan uskonpuhdistuksen aikaisen kirkollisen kansalaistottelemattomuuden linjaus tiivistyy Martti Lutherin lausumaan: ”Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme – Scriptura sacra ius nostrum divinum.” Anssi Simojoki luonnehtii tätä kirkko-oikeudellista kivijalkaa, joka on myös kirkollisen hätätilaoikeuden kulmakivi, sävyisäksi mutta samalla ehdottomaksi.

Miten tämä jumalallinen oikeus tulee ymmärtää ja mitä se tarkoittaa kirkon oman oikeuden ja seurakuntalaisten näkökulmasta?

Simo Kivirannan mukaan kirkon ja uskovien oikeutta tunnustukseen ei voida perustella tunnustuksen omista lähtökohdista käsin ihmisoikeuksina tai uskonnonvapautena. Näin sen vuoksi, koska ihmis- ja perusoikeudet nojautuvat ”vain” ihmisen luotuisuuteen ja kristillisestä näkökulmasta katsottuna Jumalan luonnolliseen lakiin. Toki nämä oikeudet ovat arvokkaita ja niitä tulee kristittyjen lujasti puolustaa. Kirkko sen sijaan ei perustu vain luomiseen vaan ennen kaikkea Kristuksen lunastustyöhön. Ei siis Jumalan lakiin, vaan Jumalan evankeliumiin. Sen vuoksi kirkkoa ei kannattele ihmisen oikeudet, vaan Jumalan armo. Hans Dombois nimittääkin kirkon oikeutta armon oikeudeksi.

Koska kirkko perustuu Jeesuksen säätämykseen ja apostolien todistukseen, josta meillä on Jumalan sana eli Raamatun ilmoitus, ei jumalallista säätämystä voida lähteä muuttamaan ihmisten uskonnollisten tarpeiden tai yhteiskunnan muuttuvien arvojen vuoksi. Kysymys kirkon oikeudesta on syvyydessään aivan eri käsiteluokan ja jopa eri ulottuvuuden kysymys. Siksi näiden kiistakysymysten arvioimisessa tuleekin palata uskonpuhdistuksen tavoin siihen, mistä kirkko on kerran lähtenyt. Juuri tämän yhteyden vuoksi ja koska Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus ei ole olemuksellisen luonteensa vuoksi ihmisten vapaasti sovittavissa, kirkko-oikeuden perusteet eivät ole demokratiaa tai sopimusoikeutta tai uskonnonvapauttakaan tavanomaisesti ymmärrettynä.

Kivirannan mukaan siihen valtakuntaan, jossa siis Jumalan armon oikeuden oikeuspiiri vallitsee, liitytään hengellisessä uudestisyntymisessä – kasteen ja uskon tietä. Vain tästä Jumalan lapseuden näkökulmasta ja jo nyt Kristuksen kanssaperillisinä voidaan käsittää, että kaikki mitä kirkossa on jumalallisen säätämyksen perusteella (iure divino), on syvimmiltään ja olemuksellisesti Jumalan lahjaa. Hallinnollista pakkoa ei siinä voida soveltaa, sillä sen ainoa vaatimus on tulla vastaanotetuksi.

Jumalan armon oikeus on siten ennen kaikkea kirkon ja sen uskovien oikeutta puhtaasti julistettuun Jumalan sanaan ja Kristuksen asetuksen mukaisiin sakramentteihin apostolisen todistuksen mukaisesti. Seurakunnan ja seurakuntalaisten kannalta luovuttamatonta siinä on uskomisen vapaus eli saada luottaa Jumalan sanaan ja siihen, mitä Hän meille Kristuksessa lupaa ja lahjoittaa. Se on vapautta olla seuraamatta kirkon auktoriteetilla annettuja ihmiskäskyjä. Se on vapautta saada olla osallisena Kristuksen kätketystä ja julkisesta ruumiista.

Epilogi

Pyhän Raamatun meille antaman jumalallisen oikeuden perusteella ja sen oikeuttamana kaksikymmentäviisi henkilöseurakuntaa eri puolelta Suomea järjestäytyivät keväällä 2013 perustamisasiakirjassa tarkemmin lausutuin perustein Suomen evankelisluterilaiseksi lähetyshiippakunnaksi. Hiippakunnan tunnuslause on Scriptura sacra ius nostrum divinum.

Lähteet
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu 26.8.2009 (dnro 3187/4/0), Piispainkokouksen kannanotto naispappeuteen edistää tasa-arvoa.

KKO:2010:74
KHO 6.5.2010, 1052 (dnro 1118/2/09)
KHO:2011:56
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Serif v. Kreikka, 14.12.1999.

Simo Kiviranta: Kirkon oikeus ja uskovien oikeus, esitelmä 28.7.1991 rukoilevaisten kesäseuroilla Pyhärannassa, julkaistu Sanansaattajassa 1991 ja Länsi-Suomen herännäislehdessä 1992, Sisarenpoika 1/2013.

Arto Seppänen: Omientuntojen tuki: Sriptura sacra ius nostrum divinum, Pyhäkön Lamppu 2/2013.

Anssi Simojoki: Kirkon hätätilasta, blogikirjoitus Lähetyshiippakunnan sivustolla 18.4.2013.

Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan perustamisasiakirja 16.3.2013

Anttisen kirjoitus on aiemmin julkaistu Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan vuosikirjassa.

Kategoriat
1/2014 Lehdet

Uskollisuus on käsky – menestys on lahja

Fredrik Sidenvall, pastori, Ruotsi

Kun ihmiset saavat vastuuta Jumalan valtakunnassa, he tuntevat usein vetoa kahden eri tavoitteen välillä. Nämä ovat uskollisuus ja menestys. Uskollisuutta on ottaa Jumalan kädestä vastaan kaikki se hyvä ja tosi, mitä Jumala antaa meille sanassaan ja pitää siitä kiinni. Silloin ei milloinkaan kuulu niihin, jotka lähtevät pois Jeesuksen luota, vaan niihin, jotka ovat uskollisia kuolemaan asti.

”Mutta ainoastaan se huoneenhaltiain seassa etsitään, että joku uskolliseksi löydettäisiin” (1. Kor. 4:2 Biblia). Paavali selittää ylihengellisille korinttilaisille, jotka syyttivät häntä tehottomuudesta ja heikkoudesta, miten hän näkee tehtävänsä. Hän osoittaa Tehtävänantajaa ja tehtävää, jotka ovat hänelle kaikki kaikessa.

Kautta koko Korinttilaiskirjeen voimme lukea, että Paavali on uskollinen evankeliumille, vaikka se pitää sisällään huonosti kaupaksi käyvän ristin. Hän ei ole uskollinen ainoastaan evankeliumin sisällölle vaan myös sen ulkoiselle muodolle, kuten ehtoolliselle. Siinähän evankeliumi tarjotaan leivän ja viinin muodossa.

Afroditen pyhässä kaupungissa hän on niin ikään uskollinen Jumalan valtakunnan asetuksille ja opettaa, ketkä on kutsuttu saarnaamaan ja miten inhimillistä yhdyselämää tulee elää. Ympäröivän maailman analysointi, jollaiseksi sitä tämän päivän pappiskoulutuksessa kutsutaan, ei ole Paavalille vierasta: hänelle Korintin kaupungin tilanne on tuttu. Hän ei kuitenkaan muovaa sanomaansa ympäristön mukaiseksi, myyvemmäksi. Hän tietää käskyn: uskollisuus, luotettavuus.

Kohta kohdalta Paavali tekee menestyksen itselleen ja evankeliumille vaikeammaksi. Meidän ei tarvitse pitää menestystä ainoastaan rahvaanomaisena kolehtien tai kirkollisveron kasvattamisena. Lähetystyöntekijälle menestyksessä voi olla kyse siitä, että voitetaan mahdollisimman monta sielua iankaikkisesta kuolemasta iankaikkiseen elämään. Kuinka arvokas olisikaan suuri menestys tällaisessa asiassa? Edes näin tärkeän tavoitteen saavuttamiseksi Paavali ei kuitenkaan ole valmis luopumaan uskollisuudesta Herralle, joka puhuu sanassaan, joka on antanut käskynsä ja joka yksin on kutsunut ja valinnut.

Paavali näyttää oivaltaneen, että menestys on toinen alue Herran toiminnassa. Siitä Paavalin ei tarvitse huolehtia. Hänen ei tule huolehtia siitä, vaan olla uskollinen ja luotettava siinä, mitä on saanut tehtäväkseen. Hänen tulee kylvää ja istuttaa, mutta Herra antaa kasvun. Ja ihmeellistä kyllä, Herra antaa kasvun sille työlle, jota tehdään niin uskollisesti kuin Paavali sen tekee. Miten sellainen menestys syntyy? Mitä ovat ne tekijät, joiden vaikutuksesta ihmiset virtaavat Jumalan valtakuntaan ja pysyvät siinä? Vastaus on: me emme tiedä. Se kuuluu Jumalan salattuun toimintaan. Pyhä Henki vaikuttaa Jumalan sanan kautta uskon milloin ja missä tahtoo. Isä vaikuttaa ihmisissä paitsi kirkon, myös historian myllerrysten ja ihmiskohtaloiden kautta ja siten valmistaa itselleen hyvän maaperän. Jumalan valinnan mukaisesti mikään siitä, mikä lopulta suo menestyksen Jumalan valtakunnalle, ei jää meidän heikkojen ihmisten eli opetuslasten, pappien tai lähetystyöntekijöiden kannettavaksi.

Menestystekijän Jumala pitää omissa mahtavissa käsissään. Tämä oivallus voi olla vapauttava, niin että se vahvistaa sekä uskollisuutta että rohkeutta. Kutsu uskollisuuteen ei tietenkään tarkoita vapautta laiskuuteen tai välinpitämättömyyteen.
Menestykseen keskittyminen tuo houkutuksen olla uskoton ja epäluotettava, kun kyseessä ovat evankeliumin sisältö, muoto ja Jumalan valtakunnan asetukset.
Ilman menestykseen keskittymistä opetuslapsi voi aina kilvoitella ollakseen tehtävässään parempi: parempi saarnaamaan ja opettamaan, parempi selittämään Jumalan sanaa ihmisille niin, että he ymmärtävät. Tässä ei kukaan tule valmiiksi ja inhimillinen laiskuus ja välinpitämättömyys ovat luoneet monia turhia esteitä Jumalan valtakunnalle.

Mutta tosiasia pysyy: kutsu Jeesuksen opetuslapsille, kirkon papeille ja maallikoille olla uskollisia Jumalan sanalle sekä Herrallemme ja Vapahtajallemme Jeesukselle Kristukselle. Menestys ja työmme hedelmä on lahja, jonka antamisesta päättää yksin Herra, ei kukaan muu.

Niinpä me kristityt voimme lakata puolustamasta petostamme ja kieltäytymistämme sanomalla, että pyrimme vain Jumalan valtakunnan menestymiseen. Se kortti on jo aikoja sitten katsottu. Voimme lakata halveksimasta ja arvostelemasta toisiamme kauheiksi ja toivottoman vanhentuneiksi. Kukaan ei tiedä missä ja milloin Kristus osoittaa valtikallaan ja saa esteet kaatumaan, jolloin ihmisiä alkaa virrata ja juurtua syvälle Jumalan valtakuntaan. Aiemminkin on käynyt niin, että ihmismitalla mitattuna heikot ja toivottomat ihmiset ovat Jumalan kädessä tulleet kaikkein tehokkaimmiksi työkaluiksi.

Kyrka och Folk 36/2013. Suomennos: Risto Leino