Kategoriat
5/2012 Lehdet

Minä tosin kuolen, mutta Jumala elää

”Ja Israel sanoi Joosefille: ’Katso, minä kuolen, mutta Jumala on teidän kanssanne ja vie teidät takaisin isienne maahan’.” (1. Moos. 48:21)

Huomaapa, mikä usko ja jalo lohdutus Jaakobilla oli. Hän ei ollenkaan epäile sitä, että Jumala on pitävä huolen hänen pojistaan ja jälkeläisistään, vaan sanoo: ’Jumala on teidän kanssanne’. Samoinhan mekin kristittyinä olemme varmat siitä, että Kristus on meidän kanssamme hamaan maailman loppuun saakka. Jaakob lupaa heille myös sen, että heidät viedään takaisin isäinsä maalle. On kuin hän tahtoisi sanoa: Minä jätän teidät ja lähden tästä elämästä, mutta te ette kuitenkaan ole jäävä vaille lohdutusta. Aivan sama Jumala ja Vapahtaja, joka on ollut minun tykönäni niin monissa ja suurissa tämän elämän vaivoissa, on oleva teidänkin tykönänne ja jälleen viepä teidät siihen maahan, joka teille on luvattu.
Meidän on tarkoin pantava merkille nämä vahvan, täydellisen uskon sanat, joissa Jaakob vakaasti päättelee, että Jumala on pitävä huolen hänestä ja hänen jälkeläisistään, viheliäisyydessä ja kuolemassakin. Tässä meillä on sanat kaikkea epäilystä vastaan. Jaakob sanoo: minä tosin kuolen, mutta minä julistan teille edeltä käsin totisessa, kestävässä uskossa, että Jumala elää ja on teidän tykönänne, jotka elätte, samoin myös minun tykönäni, ja auttaa meitä, sillä minä uskon häneen. Tästä huomaamme, ettei usko ole muuta kuin oikea, totinen elämä itse Jumalassa. jonka sanasta on opittava tuntemaan iankaikkinen elämä ja kuolleitten ylösnousemus. Minä tosin kuolen, mutta Jumala elää — näin sanovat uskovaiset, jotka varmassa uskossa ja toivossa odottavat iankaikkista elämää ja kuolleitten ylösnousemusta. Hänhän sanoo: kuolema ei vahingoita minua eikä teitä, sillä Jumala on teidän kanssanne ja minun kanssani, ja minä olen hänen tykönänsä. Niin täysin varma hän on siitä, että Jumala lohduttaa heitä ja vie heidät takaisin isiensä maalle, aivan kuin jos he nyt kaikin olisivat matkalla sinne, ja maa olisi heidän silmäinsä edessä. Näin suuri voima on uskolla, joka kuoltuamme tekee meidät jälleen eläviksi, vieläpä jo samana hetkenä, kun rupeamme uskomaan ja käsitämme sanan. Herran sana näet pysyy iankaikkisesti, ja Jumala, joka puhuu meidän kanssamme, on iankaikkinen ja on myös iankaikkisesti meidän tykönämme.
Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 582–583. Helsinki 1952. SLEY.

Kategoriat
5/2012 Lehdet Muualta

Muut lehdet: Teko-opin uusi tuleminen

Lasse Marjokorpi, khra, Kemijärvi

Uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlan lähestyessä teoista saatu vanhurskaus on nousemassa jälleen kunniaan. Luterilainen vanhurskauttamisoppi, joka on uskomme varsinainen aarre, on jäämässä pimentoon. Nyt pelastutaan taas teoilla.

Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan monien ihmisten syynä kuulua kirkkoon on sen tarjoama mahdollisuus tehdä hyvää. Ihme, ettei kukaan ole päättävästi torjunut tätä farisealaista perustetta. Uudessa testamentissa ei tunneta sellaisia henkilöitä, jotka olisivat tulleet kristityiksi voidakseen antaa oman erinomaisuutensa Jumalan käyttöön. Tällaista syytä kristityksi tulemiseen ei siellä esiinny. Paavalinkin kääntyminen merkitsi, että hänen piti hylätä roskana siihenastinen nuhteeton vaelluksensa fariseuksena.

Kenties kirkon nykyisen kriisin varsinainen syy onkin siinä, mitä se opettaa vanhurskauttamisesta. Tai paremminkin siinä, ettei siitä enää opeteta lainkaan.

Roomalaiskatolisen kirkon kanssa tehdyn Yhteisen julistuksen jälkeen kirkon opetus vanhurskauttamisesta on muuttunut siihen suuntaan, että vanhurskauttamisesta voidaan puhua vain jos samalla mainitaan ihmisen muuttuminen ja rakkaus. Myös kirkkokäsikirjoihin on tunkeutunut useissa kohdin muotoilu, jonka mukaan kirkon jäseneltä odotetaan “uskoa Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen”.

Nämä ilmaukset yksinkertaistavat kysymyksen ihmisen Jumala-suhteesta ja siirtävät sen inhimilliselle ja yleisuskonnolliselle tasolle tehden siitä helposti toteutettavaa kuin partiolupauksesta. Siitä puuttuu tietoisuus mahdottomuudesta, jonka eteen syntinen ihminen joutuu Jumalan sanan edessä. Paradoksin puuttuessa katoaa myös yllättävä ja käsittämätön ilo, minkä evankeliumi tuo syntiselle.

Vanhurskauttamiselle on käynyt samoin kuin eräille muille kristillisen opin ja tradition kohdille, jotka nykyaika on ottanut haltuun. Puhutaanhan kirkon nykyisestä virkakäsityksestä niin kuin apostolien opetus olisi kirkon historiallisin äänestyspäätöksin muutettavissa. Uuden testamentin eettisiä opetuksia pidetään myös sellaisina, että nykyään elävät kristityt voisivat Apostolien kokouksen tapaan itse päättää, mitä niistä on noudatettava. Raamatulliseen etiikkaan suhtaudutaan muutenkin kummallisesti. Nykyteologien opetuksen mukaan Raamatusta ei löydy mitään etiikkaa, kun on puhe oikeista synneistä. Hyveistä ja lähimmäisenrakkaudesta puhuttaessa se astuu yllättäen voimaan.

Irtauduttaessa kirkon vuosituhantisesta traditiosta käy kuitenkin niin, että kadotamme itse evankeliumin. Siitä tulee latteaa olemassa olevan todellisuuden vanhurskauttamista, jonka perimmäisenä sanomana lopulta on: hyväksymme kaiken mitä teette, kunhan pysytte kirkon jäseninä. Vanhurskauttamisen uudet tulkinnat nousevat tästä kansankirkon sosiologisesta todellisuudesta ja ovat sen vuoksi tarpeetonta olemassaolon selitystä.

Hyvä esimerkki tästä tekovanhurskauden paluusta on Jeesuksen viimeisen tuomion kuvauksen ymmärtäminen. Vallitsevan selityksen mukaan pelastuksen perusteeksi tulee se, mitä ihminen on tehnyt vähimmille veljilleen. Viimeksihän näin teki arkkipiispa kirkolliskokouksen avajaispuheessa.

Outoa muuten, että sisäministerin muistutus siitä, mitä me olemme tehneet niille Jeesuksen vähimmille veljille, jotka eivät vielä olleet syntyneetkään, sai syksyn kirkolliskokouksen jälkeen niinkin yrmeän vastaanoton lehdistössä.

Epäilemättä näiden Kristuksen sanojen edessä joudumme ylivoimaisen ristiriidan eteen. Viimeisen tuomion kuvauksessa kerrotaan, että vanhurskaat vastaavat hänelle: “Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoisena ja annoimme sinulle juotavaa?” Siihen he saavat vastaukseksi: “Kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Selitys lienee siinä, että tämä kohta muun Jumalan sanan tavoin ylittää inhimillisen käsityskyvyn. Se sisältää sekä hänen armonsa että vaatimuksensa ihmisiä kohtaan. Kumpikin on suuruudessaan ylivoimainen. Kukaan ei voi väittää toimineensa näin elämässään. Kukaan ei voi käsittää, että häntä toimintansa perusteella voitaisiin kutsua vanhurskaaksi.

Tämä Kristuksen sana on sellainen, että sen tulisi joka päivä valaista elämäämme. Sen valossa sitten jokainen ihminen tulee syylliseksi. Sitä tuskin on tarkoitettu tietoiseksi tieksi pelastukseen. Päinvastoin se sulkee tien taivaaseen kaikilta, jotka tekojen avulla kuvittelevat pelastuvansa. Nekään, jotka pelastuvat, eivät tienneet tehneensä mitään hyvää. Vain kadotukseen joutuvat ajattelivat niin toimineensa.

Roomalaiskirjeen mukaan Jumalan puhe tukkii jokaisen vastaväittäjän suun ja tekee koko maailman syylliseksi hänen edessään. Kuitenkin sama kohta tuo niille, jotka uskovat, suurenmoisen uutisen: “He saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.”

Salaisuus on Kristuksen vanhurskaudessa, joka lahjoitetaan jokaiselle syntiselle, joka uskoo häneen. Jumalan sana sulkee tien hänen yhteyteensä sekä niiltä, jotka ovat mielestään hyviä ja kuin myös niiltä, jotka ovat mielestään pahoja. Evankeliumi opettaa lahjaksi saatavaa vanhurskautta. Taivaallisiin juhliin kutsutaan sekä hyvät että pahat – heille annetaan juhlapuku talon puolesta.

Vanhastaan luterilaiset teologit ovat opettaneet, että Kristuksen pelastustyö sisältää sekä aktiivisen että passiivisen kuuliaisuuden. Edellinen tarkoittaa hänen pyhää elämäänsä ja jälkimmäinen hänen viatonta kärsimystään ristillä. Molemmat hän on antanut meidän puolestamme uhriksi.

Kristuksen lunastustyö ei tarkoita vain syntien anteeksisaamista, vaan samalla vanhurskaaksi julistamista. Jumalalle kelpaaminen ei siis jää ihmisen hyvien tekojen tai kuuliaisuuden varaan, vaan lahjoitetaan meille Kristuksessa.

Kristukseen kastettuina ja häneen uskovina olemme kuolleet ja hän on antanut elämänsä meille. On tapahtunut autuas vaihtokauppa, josta Luther sanoi: “Sinä Jeesus, olet minun vanhurskauteni, mutta minä olen sinun syntisi.”

Syntinen, joka turvautuu Kristukseen, tulee osalliseksi lahjavanhurskaudesta, kun hänelle luetaan Kristuksen ansiot. Paavali osoittaa tämän Roomalaiskirjeessä (4:25): “Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikostemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.”

Tämä on kristityn vapauden perusta. Hänen ei enää tarvitse yrittää tehdä jotakin hyvää pelastuakseen, kun hänet on jo julistettu Jumalalle kelpaavaksi Kristuksen tähden. Kristus on jo ilmestynyt taivaaseen meidän hyväksemme. Niinpä kristitty on nyt vapaa toimimaan tässä maailmassa. Hän voi vapautua itsekeskeisyydestään ja nähdä toisessa Kristuksen lunastaman ihmisen.

www.seurakuntalainen.fi

Kategoriat
5/2012 Lehdet Sana

Jeesuksen lähettiläät

Jukka Niemelä, aluejohtaja, Lohja

 

Jeesus puhui opetuslapsilleen: ”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.

Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 13: 16 – 20)

 

”Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.”

– Mitä pitää tietää ja myös toimia sen mukaisesti, niin että olisi autuas? Autuas, pelastettu Taivaaseen, jonne ei pääse mitään epäpyhää.

 

Luvun 13 ensimmäisissä jakeissa Johannes asettaa vastakohdikseen Jeesuksen rakkauden ja Juudaksen ajatuksen kavaltaa mestarinsa. Johannes kertoo, että Jeesus ”osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.” Ja Juudaksen sydämestä kerrotaan: ”Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen.”Jeesus oli kuuliainen loppuun asti – rakkaudessa.

Myös Juudas oli kuuliainen – loppuun asti.

 

Edelleen ennen evankeliumitekstiämme kerrotaan siitä kuinka Jeesus samastui orjan osaan ja pesi opetuslastensa likaiset jalat ennakkokuvana ristin tapahtumista. ”Jalkojen pesun tarkoituksena on etukäteen kuvata Jeesuksen kuoleman merkitystä.” (J. Thurén) Kirjoitukset tulivat täyttymään Jeesuksen elämässä ja Golgatan kummulla Jeesuksen häpeällisessä ristinkuolemassa. Jeesus tuli voittamaan kuoleman kuolemalla: alentumalla kaiken alapuolelle. Siinä tuli loistamaan Jumalan kirkkaus. Miten?

 

Evankeliumi tuli olemaan tuomio synnillemme – Jeesuksen tuli kuolla, sillä synnin palkka on kuolema – Jumala on pyhä. Syntiselle evankeliumi tuli olemaan armahdus Jumalalta itseltään: Isän tahdosta Jeesus tuli voittamaan synnin, kuoleman ja perkeleen vallan alentumalla kaiken alapuolelle – synniksi tehtynä, jokaista ihmistä, koko maailmaa, varten. Jeesuksen sovintokuolemassa oli kyse Jumalan vihan sovittamisesta.

Jeesuksen suorittamassa jalkojen pesussa on nähty siis ennakkokuva ”Jeesuksen veressä tapahtuvasta puhdistuksesta, joka otetaan vastaan uskolla ja joka kristityille on itsestään selvästi yhteydessä kasteeseen.” (Bo Giertz)

 

Aadamin ja Eevan syntiinlankeemus oli tapahtunut ylöspäin – ihminen tahtoi olla kuin Jumala.

Jeesus tuli lunastamaan ihmisen takaisin sille paikalle, josta hän oli langennut: takaisin Jumalan yhteyteen – ihmiseksi. Kun yhteys Jumalaan on kunnossa, silloin Jumala saa olla Jumala ja ihminen saa olla ihminen. Myös näin toteutuu tuo Jeesuksen sana: ”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi.”

 

”Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.” Eli kun ymmärrätte, miksi teidän Herranne kuolee teidän puolestanne ja myös toimitte sen mukaan – elätte anteeksiantamuksessa, armossa – kokonaan vanhurskaana Kristuksessa, Taivaan kansalaisena, ja kuitenkin samaan aikaan (simul) itsessään kokonaan syntisenä, joka tarvitsee joka päivä anteeksiantamusta Jeesukselta. Armosta autuas, pelastettu. Jo nyt – ei vielä. Vielä matkalla Taivaan kotiin. Näkemiseen. Autuas on se, joka uskoo näkemättä, sanoo Jeesus Johanneksen evankeliumin luvussa 20 jakeessa 29. Autuas uskosta – ei teoista. Jo nyt, ei vielä.

 

Apostolien joukossa oli myös eräs, joka ei osoittautunut uskovaksi, vaikka nauttikin Jeesuksen seurassa läheistä ateriayhteyttä. Ja kuitenkin Juudas oli Jeesuksen oma valinta. Jeesus sanoo, että hän tietää kyllä, ketkä hän on valinnut. Hän on tietoisesti valinnut opetuslasten joukkoon myös tulevan kavaltajan. Jeesus kyllä tiesi, mitä Juudas tulee tekemään, mutta teki tästä siitä huolimatta luotetun, rahastonhoitajan. Jeesuksen toiminta tähtää tässäkin ristille. Näin tuli tapahtua. Kaikki kerrotaan etukäteen ”jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen”, sanoo Jeesus.

 

Arvoitukselliselta kuulostava ”minä olen se joka olen” on Jumalan nimi. ”Minä olen se joka olen” lähetti Mooseksen vapauttamaan valitun kansan Egyptin orjuudesta ja nyt ”Minä olen se joka olen” kertoo, että Juudas pettää hänet ja pian Messias tuomitaan Jumalan pilkasta ristille. Pahuus pannaan näin palvelemaan Jumalaa, niin että Karitsa lopulta voittaa.

 

On ihmetelty sitä, miksi Jeesus tässä yhteydessä puhuu lähetettyjen valtuuksista? Ehkäpä syynä on juuri tapaus Juudas Iskariot? Jeesus puhuu Juudaksen kavalluksesta samaan tapaan kuin ”Minä olen” – Jumala – omista suurista teoistaan. ”Kummassakin tapauksessa tuloksena on oleva sama oivallus: se, joka näin puhuu, on ainoa Jumala ja kaikkien pelastaja!” (JT) Suuri salaisuus on ilmoitettu Raamatussa: alttiiksi annettu, kavallettu, häpäisty ja poljettu Ristin mies on Immanuel, Jumala kanssamme.

 

Vaikka apostolien joukossa on petturi, se ei saa yhtäältä vaikuttaa sitä, että toiset apostolit alkaisivat epäillä valintaansa. Eikä se toisaalta saa mitätöidä sitä tehtävää, joka apostoleille on kerta kaikkiaan annettu: Apostolit puhuvat Jeesuksen nimissä ja hänen tahdostaan. Valtuutus tulee Jumalalta. ”Joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut” sanoo Jeesus. Tämä toteutuu myös tänään. Tänään meille – nyt – Jeesus itse on edelleen sanansa kautta ainoa opettaja Kirkossaan. Kaikkia inhimillisiä opettajia on pidettävä vain välineinä, jotka opettavat Jumalan sanaa. Jumala ei anna kunniaansa ihmiselle. Mutta Jeesus – Minä olen se joka olen – kertoo Juudaksesta siis myös meidän tähtemme. Jumala tekee yhä työtään sanansa kautta. ”Jos uskomme Jeesukseen, uskomme myös apostoleja”, kiteyttää Bo Giertz oivallisesti.

Me uskomme ja tunnustamme uskontunnustuksessamme lausuttavat sanat: Me ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja – – apostolisen kirkon.” Uskomme rakentuu apostolien sanan varaan, se on apostolinen usko. Mutta kyseessä ei tässäkään ole vannominen tai vahvatahtoisuus. Evankeliumi on Jumalan voima ja saa aikaan uskon siihen, että Raamattu on Jumalan sanaa, eikä ainoastaan sanaa Jumalasta. Sana saa aikaan ihmeen: omantunnon vapautumisen.

 

Jumalan Henki on Jumalan sanassa. Jumalan Henki käyttää sanaa toimintansa välineenä. Pyhän Hengen työ ei ole ”jotakin enemmän” kuin Isän työ, tai ”jotakin enemmän” kuin Pojan työ.

 

Pyhä Henki kirkastaa Jeesuksen ja Jeesuksessa saamme oppia tuntemaan Isän. Sana riisuu ja pukee: Jeesukseen uskova osoittautuukin itsessään vajaamittaiseksi: Hän ei ole vahva omassa uskossaan. Hän on itsessään epäuskoinen, Jumalan vastustaja. Siksi ainoa mahdollisuus on anteeksiantamus,

turvautuminen Jeesukseen. Armonvälineitten kautta ylhäältä lahjaksi saatu usko pitää Jeesusta aarteenaan. Hän on minun Herrani ja Vapahtajani! Vanhurskaus on lahja!

 

Yhtä vähän kuin usko, on kristillinen toivokaan ihmisen suoritus. Samoin kuin usko, myös toivo on lahjaa Jumalalta. Toivo ei perustaudu uskovan ihmisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, vaan Jumalan sanan lupauksiin. Tästä toivosta Pietari puhuu kirjeessään (1. Piet. 3:15): olkaa alttiita vastaamaan, kun joku kysyy toivonne perustaa – mutta ei ”korkealta ja kovaa”.

 

Usko, toivo ja rakkaus kuuluvat yhteen, eikä niitä voi olla ilman toisiaan. Usko on lahjaa, toivo lahjoitetaan uskon myötä ja myös rakkaus on lahjaa – miksi? Siksi, että Jeesuksen oma on tässäkin velassa. Itsessään hän on rakkaudeton, joka tarvitsee rakkaudettomuuteensa apua ulkopuoleltaan: en ole rakastanut Jumalaa yli kaiken enkä lähimmäistäni niin kuin itseäni. ”Lisää meille uskoa”, joutuivat opetuslapset tunnustamaan Jeesukselle – yhtä hyvin he olisivat voineet rukoilla: lisää meille rakkautena vaikuttavaa uskoa.

 

Silloin tällöin kuuluu ehdotuksia, että kristittyjen tulisi alkaa rakastaa enemmän – kuin ’tosta noin vaan’ – tai enemmän antautuneena. Rakkauden vaatimus on kovin vaatimus, mitä keneltäkään ihmiseltä voidaan vaatia. Kymmenen käskyä tähtää juuri rakkauteen. Totisesti tarvitsemme apua ulkopuoleltamme.

Tämän sunnuntain aiheeksi on siis annettu Jeesuksen lähettiläät. Jokainen Jeesuksen oma on Kristuksen hajuna tai tuoksuna maailmassa – toisille kalman haju, toisille elämän tuoksu, kirjoittaa Paavali korinttilaisille (2. Kor. 2:15–16). Jeesus sanoo: ”te olette maailman valo”. ”Te olette maan suola.” Hän EI sano: yrittäkää olla tai että teidän tulisi olla, vaan: te olette. Mutta kuka voi ajatella itsestään näin ylevästi? Tavallinen kristitty arkisessa elämässään. Se, joka elää anteeksiantamuksessa, uskon yhteydessä Jeesukseen.

 

Silloin tällöin kuuluu myös ehdotuksia siitä, että kristittyjen tulisi elää evankeliumi todeksi toiselle ihmiselle. Kun olen kysynyt miten se tapahtuu, en ole saanut vastausta. Ajattelen niin, että kukaan ei voi ”elää evankeliumia todeksi” toiselle ihmiselle. Siitä seuraa munkkilaitos legalistisine (lainomaisine) uskonkäsityksineen – uskosta tulee teko, suoritus. Todistuksena toki kristityt ovat, mutta evankeliumi löytyy vain Jumalan sydämestä, ja sen ilmoittaa meille sana.

 

Jumala on mielellään tekemisissä kanssamme sanansa ja sakramenttiensa välityksellä, ja sana tuo meille Kristuksen, joka on elänyt evankeliumin todeksi meille! Hän on täyttänyt Jumalan lain vaatimuksen ja onpa vielä synnittömänä kantanut sen osan, joka kuuluu lain rikkojalle.

 

Saarna Pyhän Sydämen Kappelissa 21.10.2012

Kategoriat
5/2012 Lehdet Sana

Iisakin uhraaminen(1.Moos.22)

Paul Kretzmann, USA

Matka Mooriaan

22:1: ”Näiden tapausten jälkeen Jumala koetteli Aabrahamia ja sanoi hänelle: ’Aabraham!’ Hän vastasi: ’Tässä olen.’” Näiden tapausten jälkeen Beersebassa Jumala koetteli tai testasi Aabrahamia – ei antamalla tälle tilaisuuden syntiin (Jaak. 1:13), vaan koettelemalla hänen uskonsa lujuutta ja vahvuutta. Kun Herra kutsui Aabrahamia – tämän luultavasti nukkuessa – tämä heti osoittaa innokkuutensa kuulla.

22:2: ”Ja hän sanoi: ’Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat, ja mene Moorian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle sanon.’” Herran käsky on harkittu, yksityiskohtia korostava. Aabrahamin tuli ottaa poikansa, ei Ismaelia vaan ainoa poikansa, hänen vanhuusiän lempilapsensa, se, jota Abraham hellästi rakasti, nimittäin Iisak. Hänet Aabrahamin tuli uhrata polttouhrina Moorian maassa – joka on vuorijono sittemmin Jerusalemina tunnetun paikan läheisyydessä – yhdellä vuorista, jonka Herra osoittaisi hänelle.

22:3: ”Varhain seuraavana aamuna Aabraham satuloi aasinsa ja otti mukaansa kaksi palvelijaansa sekä poikansa Iisakin, ja halottuaan polttouhripuita hän lähti menemään siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut.” Sanaakaan ei mainita kiihtymyksestä tai mielenkuohusta Aabrahamin sydämessä. Hän teki vaieten ja hätäilemättä valmistelunsa Jumalan käskyn toteuttamiseksi kirjaimellisesti. Hän satuloi juhdan, jonka tuli kantaa puut uhria varten sekä ruoka matkaa varten, ja määräsi kaksi nuorta miestään, luultavasti talon palvelijoita, seuraamaan häntä. Hän pilkkoi myös puut, joita hän tarvitsisi uhraamista varten, ja sitten hän lähti kohti Mooriaa. Hän ei kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä, sillä hänen uskonsa vaikutti kuuliaisuudessa.

22:4: ”Kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä ja näki sen paikan kaukaa.” Beersebasta Jerusalemiin oli matkaa 70 – 80 kilometriä, ja sen tähden se vaati suunnilleen kahden ja puolen päivän matkustamisen

22:5: ”Silloin Aabraham sanoi palvelijoilleen: ’Jääkää tähän aasin kanssa. Minä ja poika menemme tuonne rukoilemaan; sitten me palaamme luoksenne.’” Vaikka Aabrahamin palvelijat olivat uskollisia tälle, he olivat tuskin valmistautuneita todistamaan sitä, mikä tapahtuisi heidän edessään olevalla vuorella. Huolimatta siitä, että Aabrahamilta oli salattuna hänen jumalanpalveluksensa lopputulos, hänen uskonsa riippui Herran lupauksessa ottaen huomioon, että Jumala kykeni herättämään Iisakin jopa kuolleista (Hepr. 11:17–19). Siitä syystä hän sanoo luottavaisesti: ”me palaamme luoksenne.” Todellinen usko luottaa Jumalaan myös silloin, kun hän näyttää kovalta ja vihaiselta, silloin kun uskova kokee ainoastaan hänen epäsuosionsa sydämessään. Jumalalle on nimitäin helppo asia korvata kaikki se, minkä hän näkee hyväksi ottaa pois, ja jopa palauttaa se, mikä oli menetetty.

22:6: ”Ja Aabraham otti polttouhripuut ja sälytti ne poikansa Iisakin selkään; itse hän otti käteensä tulen ja veitsen, ja niin he astuivat molemmat yhdessä.” Aabraham kantoi henkilökohtaisesti veitsen teurastamista varten sekä tulen – hehkuvan hiilen tai hiukan taulaa pannussa – samalla kun hän sälytti puut Iisakin päälle, josta siten tuli esikuva verrattomasti suuremmasta uhrista, Jeesuksesta Kristuksesta, joka samoin kantoi ristinsä puun auliisti ja kärsivällisesti ja joka kantoi meidän syntimme ruumiissaan ristille.

 

22:7: ”Iisak puhui isällensä Aabrahamille sanoen: ’Isäni!’ Tämä vastasi: ’Tässä olen, poikani.’ Ja hän sanoi: ’Katso, tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi?’” Iisak rikkoi painostavan hiljaisuuden kysyen lapsellisen uteliaasti. Hän oli pannut merkille, että kaikki muu oli hankittu, mutta se, että puuttui lammas, karitsa tai vohla, jonka piti toimia uhrina, sai hänet esittämään kysymyksen. Luonnollisesti viattoman kysymyksen on täytynyt lisätä Aabrahamin ahdinkoa huomattavasti, mutta hän kulki eteenpäin horjumattoman lujasti.

22:8: ”Aabraham vastasi: ’Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani.’ Ja he astuivat molemmat yhdessä.”Aabrahamin tarkoitus ei ollut – kuten Luther huomauttaa – vaivata poikaansa jumalallisen käskyn yksityiskohdilla. Isän hiljainen vastaus riitti Iisakille.

Jumala puuttuu asioihin

22:9: ”Ja kun he olivat tulleet siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut, rakensi Aabraham siihen alttarin, latoi sille halot, sitoi poikansa Iisakin ja pani hänet alttarille halkojen päälle.” Yksityiskohtainen kertomus kiinnittää jälleen huomion Aabrahamin ehdottomaan kuuliaisuuteen: alttarin rakentaminen, sopivan puumäärän latominen uhrin polttamista varten, Iisakin sitominen, hänen, jota tässä jälleen kutsutaan hänen pojakseen, ja hänen panemisensa alttarille.

22:10: ”Ja Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa.” Tämä on huippukohta, kertomuksen dramaattisin hetki: Iisak kärsivällisenä uhrina, joka tietää olevansa polttouhri, jonka Herra oli katsonut, ja isä valmiina teurastamaan poikansa.

22:11–12: ”Silloin Herran enkeli huusi hänelle taivaasta sanoen: ’Aabraham, Aabraham!’ Hän vastasi: ’Tässä olen.’ 12. Niin hän sanoi: ’Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi.’” Herran enkeli sanan erityisessä merkityksessä, Jumalan Poika, ilmaistaan tässä jälleen. Hän puuttuu asioihin juuri oikeaan aikaan pelastaakseen Iisakin hengen. Jumala oli nyt saanut kovimmalla ajateltavissa olevalla koettelemuksella osoituksen siitä, että Aabraham pelkäsi Jumalaa, että se oli hänen mielensä ja sydämensä asenne, koska hän ei ollut säästänyt ainoaa poikaansakaan kuuliaisuuden tähden Jumalaa kohtaan. Tämän ilmaisi selvä todistus, ja se havaittiin tosiasiallisella kokeella. Tässä korostetaan myös Iisakin esikuvaa, joka enteilee Uuden testamentin suurempaa uhria (Room. 8:32).

22:13: ”Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta.” Jumala ohjasi Aabrahamin huomion tämän takana olevaan oinaaseen, joka oli siihen asti jäänyt häneltä huomaamatta ja joka oli takertunut vuorenrinteessä olevaan tiheikköön pitkillä, käyrillä sarvillaan. Hän toimi ehdotetun vihjeen mukaan ja teki oinaasta uhrieläimen poikansa Iisakin sijasta. Oinas oli siten, kuten monissa myöhemmissä uhreissa, vertauskuva. Se otti kuolemaan määrätyn paikan. Tämä antoi suuren arvon Kristuksen uhrille, sillä se annettiin meidän edestämme, meidän sijastamme.

22:14: ”Ja Aabraham pani sen paikan nimeksi ’Herra näkee.’ Niinpä vielä tänä päivänä sanotaan: ’Vuorella, missä Herra ilmestyy.’” Aabraham antoi uhripaikalle nimen, joka merkitsee ’Herra näkee tai huolehtii’. Myöhemmin oli tähän tapahtumaan perustuva sanonta ”vuorella, missä Herra ilmestyy”, mistä on peräisin Mooria-nimi.

Herra toistaa siunauksensa

22:15–18: ”Ja Herran enkeli huusi Aabrahamille toistamiseen taivaasta 16. ja sanoi: ’Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra: Sen tähden että tämän teit etkä kieltänyt minulta ainokaista poikaasi, 17. minä runsaasti siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valtaavat vihollistensa portit. 18. Ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä, sen tähden että olit minun äänelleni kuuliainen.’” Juhlallinen julistus ja profetia, jota tukee vahvin vala, jonka Herra voi vannoa, se, että hän vannoo itse kauttansa. Lupauksen laajuus, joka tähtää kohti lukemattoman suurta jälkeläisten joukkoa, kaikkien vihollisten täydellistä kukistamista ja erityisesti siihen, että Aabrahamin Siemenessä, tuossa yhdessä suuressa vaimon Siemenessä, kaikki kansakunnat maan päällä tulisivat siunatuiksi, sulkee pois sen, että tässä olisi kyse pelkästä ajallisesta siunauksesta. Pyhä Paavali viittaa pääasiassa tähän siunaukseen, kun hän kirjoittaa: ”Mutta nyt lausuttiin lupaukset Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Hän ei sano: ’Ja siemenille’, ikään kuin monesta, vaan ikään kuin yhdestä: ’Ja sinun siemenellesi’, joka on Kristus” (Gal. 3:16). Kristuksessa kaikki maan sukukunnat ovat siunatut. Hänen voimassaan Jumalan kansa, Aabrahamin hengelliset jälkeläiset, kukistaa kaikki vihollisensa. Tämä on se voitto, joka voittaa maailman, meidän uskomme.

22:19: ”Sitten Aabraham palasi palvelijainsa luo, ja he nousivat ja kulkivat yhdessä Beersebaan. Ja Aabraham jäi asumaan Beersebaan.” Aabrahamin usko oli osoittautunut täysin oikeaksi. Hänen luottamuksensa oli palkittu mitä ihmeellisimmällä tavalla. Nyt hän palasi yhdessä Iisakin kanssa siihen paikkaan, jossa hänen palvelijansa olivat häntä odottamassa. Yhdessä he matkasivat takaisin Beersebaan.

Naahorin perhe

22:20: ”Näiden tapausten jälkeen ilmoitettiin Aabrahamille: “Katso, myöskin Milka on synnyttänyt poikia sinun veljellesi Naahorille.” 21. Nämä olivat Uus, hänen esikoisensa, tämän veli Buus, Kemuel, Aramin isä, 22. Kesed, Haso, Pildas, Jidlaf ja Betuel; 23. Ja Betuelille syntyi Rebekka. Nämä kahdeksan synnytti Milka Naahorille, Aabrahamin veljelle. 24. Ja hänen sivuvaimonsa, nimeltä Reuma, synnytti myös lapsia: Tebahin, Gahamin, Tahaan ja Maakan.” Näistä Naahorin lapsista Buus mainitaan kohdissa Jer. 25:23 ja Job 32:2 ja Maaka kohdissa 5. Moos. 3:14 sekä Joos. 12:5. Muut ovat saattaneet olla osittain niiden heimojen isiä, joita myöhemmin oli eteläisessä Mesopotamiassa ja Pohjois-Arabiassa, maassa, jossa Job ja hänen lapsensa sittemmin elivät. Mutta luettelon suurin merkitys on siinä, että se osoittaa Rebekan sukuperän, joka oli Naahorin laillinen pojantytär ja Iisakin serkun tytär.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
5/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentti ansaitsee palvontamme ja se pysyy sakramenttina kommuunion päätyttyä II

Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)

Jumalan sanojen lausuminen vaikuttaa läsnäolon, kuten viidennessä luvussa konsekraatiosta on jo käynyt ilmi. Sillä on myös sanottu, ettei sanojen lausumisen ja niiden toteutumisen väliin jää tyhjää aikaa: ”Sillä hetkellä, jona Kristus sanoo: ’Tämä on minun ruumiini’, hänen ruumiinsa myös on siinä sanan kautta ja Pyhän Hengen voimasta. Jos siinä ei ole sanaa, leipä on tavallista leipää, mutta jos sanat tulevat siihen, ne myös tuovat mukanaan sen, mistä ne puhuvat.” (Luther) Ajatellessamme Lutherin useita kertoja tekemää rinnastusta konsekraation ja Raamatun ensimmäiseen lukuun sisältyvien luomissanojen välillä voitaisiin sanoa, että hän myöntyy sakramentin sanojen totuudessa yhtä vähän viivytyksiin, kuin hän taipuu myöntämään, että luomissanojen mahtiin voitaisiin liittää miljoonien vuosien mittainen täyttymyksen odotus. Kummassakin tapauksessa seisomme vastaansanomattoman tosiasian edessä: ”Hän sanoi, ja tapahtui niin” (Ps. 33:9).

Jumalan luovasta sanasta pulppuavaa todellisuutta ei voi noin vain lopettaa siihen, että ehtoollisvieraat ovat päättäneet kommuunionsa [ehtoollisen vieton]. Luther lähettää kaksi perusteellista kirjettä Simon Wolferinukselle ja puuttuu niissä hänen oppiinsa ja käytännön toimiinsa. Wolferinus opetti, että läsnäolo päättyy kommuunioon ja että pappi voi siitä syystä huoletta sekoittaa keskenään vihityt ja vihkimättömät elementit messun päätyttyä. Tämä harhaoppi on synkentänyt Lutherin vanhuutta, ja Wolferinus on verrattavissa zwingliläisiin. Luther ei tietenkään halua väittää, että katolisessa sakramenttikulkueessa kannettu leipä tai tabernaakkelissa säilytetty hostia olisivat pätevä sakramentti, Kristuksen tosi ruumis. Tällainen menettely jää kokonaan Kristuksen asetuksen ulkopuolelle, joka puhuu ateriasta. Tällä aterialla, joka on messu, sakramentti sen sijaan on sakramentti kaikkine seuraamuksineen. Kristuksen ateria kestää, ”kunnes kaikki ovat ottaneet sakramentin vastaan eli juoneet kalkista ja syöneet leivänpalat”. Sen, mitä jää jäljelle kommuunion päätyttyä, Kristus on konsekroinut ruumiikseen ja verekseen; papin tai jonkun muun henkilön on huolellisesti ja kunnioittaen nautittava se sakramenttina. Luther näkee siis dogmaattisena vaatimuksena sen, että messussa on syötävä konsekroidut elementit loppuun. Silloin katoaa niin katolilaisten virheellinen tapa viedä hostia alttarilta sakramenttina tabernaakkeliin kuin myös protestanttien väärä tapa käsitellä ylijääneitä elementtejä pelkkänä leipänä ja viininä. Seuraavan sukupolven gnesioluterilaiset [aitoluterilaiset] vetosivat ahkerasti näihin Lutherin kahteen kirjeeseen. Ilmeisesti luterilaiset tunnustuskirjatkin viittaavat niihin käsitellessään kysymystä sakramentin ajallisesta ulottuvuudesta, vaikka poisjäänyt sivuhuomautus on tehnyt viittauksen jossain määrin epäselväksi.

Meillä on myös muistiinpanoja, jotka selvästi ja yksiselitteisesti näyttävät, miten liiat hostiat ja viini nautittiin loppuun sen ajan luterilaisissa kirkoissa, niin että mitään ei jäänyt yli. Samoin tiedämme, että Saksin vaaliruhtinaskunnassa käytettiin Lutherin aikana kalkin huuhteluun viiniä, ts. tyhjentyneeseen kalkkiin kaadettiin vihkimätöntä viiniä, jotta kaikki se pyhä, joka oli ollut kalkissa, saataisiin kokonaan pois. Voidaan olettaa, että huoli ylijääneestä sakramentista on synnyttänyt luterilaisille ominaisen tavan, jonka mukaan pappi nauttii kommuunion viimeisenä. Pappi voi huomiota kiinnittämättä nauttia ehtoollisen loppuun eikä hän ole silloin riippuvainen viimeisistä kommuunion vastaanottajista, joiden on vaikea arvioida, milloin heidän apuaan tarvitaan vihityn aterian päättämiseksi.

Niin kuin jo on korostettu, oppi sakramentin ulottumisesta ajassa kommuuniota pidemmälle ja siihen liittyvä käytäntö ei mitenkään laillista katolisia kirkkotapoja, sakramenttikulkuetta ja tabernaakkelia. Mahdollisuus niiden noudattamiseen on päinvastoin hävinnyt jäljettömiin. Kaikki yritykset siirtää läsnäolo aterian yhteydestä muualle ovat joka tapauksessa vailla varmaa perustetta ja synnyttävät epäilyksiä, ja sitä, mikä ei ole ehdottoman varmaa, ei ole syytä uskoa ollenkaan. Jos siis elementit pannaan luterilaisessa messussa talteen käytön ulkopuolella (”extra usum”) joko vahingossa – tai vielä pahemmassa tapauksessa (Wolferinus) tahallisesti –, ne menettävät raamatullisen sisältönsä. Itse kunkin arvostelukyvystä riippuu, mitä vihityille elementeille tehdään. Luther itse on ehdottanut niiden polttamista. Lutherin näkökulmasta katsottuna lienee mahdollista painottaa sitä, että edellä mainitut tapaukset ovat sellaisia ilmiöitä, jotka häiritsevät niin syvästi vilpitöntä uskoa sakramentin salaisuuteen, että niiden ei tarvitsisi tulla lainkaan yleiseen tietoon. Papin ei tarvitsekaan joutua normaalissa viranhoidossaan näiden ongelmien eteen. Niin suuren viinimäärän konsekroiminen, ettei sitä kaiken järjen mukaan voi kuluttaa loppuun, todistaa suuresta taitamattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa selvää ehtoollisvieraiden lukumäärästä; sehän oli Lutherille lähes ehdoton edellytys messunviettoon, jota motivoi jo yleinen ehtoolliskurikin. Wolferinuksen tietoinen tapa jättää osa elementeistä jakamatta ylittää jo taitamattomuuden rajan ja saa pahemman nimen: ”Luulen, että sinä askartelet Zwinglin järjettömyyksissä.”

Kun Luther siis vetäytyy erilleen ”käytön ulkopuolella” harjoitetusta palvonnasta, hän ei kuitenkaan aseta minkäänlaisia rajoja Kristuksen käskemälle toimitukselle, konsekraatiosta viimeisen osan tai pisaran jakamiseen asti. Jos kalkki onnettomuudeksi kaatuisi Kristuksen säätämän messun aikana, koskisi tämä onnettomuus todella Kristuksen verta. Luther puhuu siitä, kuinka tällainen vahinko, jonka ei suinkaan tarvitse johtua synnistä, herättää kunnon kristityssä ”suurta kauhua ja vavistusta”. Tiedämme senkin, kuinka Luther menetteli vahingon todella sattuessa. Wittenbergin seurakunnan kirkossa tapahtui vuonna 1542 ehtoollisenvieton yhteydessä tällainen onnettomuus, jolloin Luther palveluvuorossa olevan kirkkoherran ja diakonin kanssa yritti mitä suurimmalla kunnioituksella ja syvästi järkyttyneenä ottaa suuhunsa kuorin lattialle valuneen Kristuksen veren. Paikalla ollut todistaja kirjoittaa: ”Tämä onneton tapaus kävi niin mainitun Tohtori Martin sydämeen, että hän huokasi ja sanoi: ’Oi, Jumala auta’. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.” Messun päätyttyä Luther keskiajan esikuvaa noudattaen höyläytti tuolin, jolle sakramentti oli kaatunut, ja käski polttaa lastut niiden kankaanpalojen kanssa, jotka sakramentti oli kastellut. Yksimielisyyden ohjeen johtavat teologit puhuvat sittemmin tästä kertomuksesta hyväksyvin mielin. He saattoivat sekä panna merkille että arvostaa positiivisesti sitä tosiasiaa, jonka Hermann Sasse on meidän aikanamme lausunut näin: ”Yhdelläkään roomalais-katolilaisella ei liene koskaan ollut sellaista kunnioitusta reaalipreesenssin ihmettä kohtaan kuin Lutherilla oli. Ei kukaan pystynyt ajattelemaan konsekraatiosta häntä enemmän; ei kukaan osannut käsitellä konsekroituja elementtejä häntä kunnioittavammin.”

Jos nämä ajatukset ja teot ovat nykyajalle vieraat, se ei johdu ainakaan suuremmasta rakkaudesta Jumalaan ja hänen sakramenttiinsa, ei myöskään Jumalan sanan paremmasta ymmärtämisestä. Se johtuu pikemminkin kotitekoisista mielikuvista, mikä Jumalan arvolle sopii, ja tuhruisesta toiveesta, että uskonnollisessakin kehityksessä päästään niin pitkälle, että ihminen kohoaa fyysisten seikkojen yläpuolelle. Halu on jättää jo taakse uskonnon pimeä vuosisata ja kohottautua kohti parempaa ilman ihmisruumiin fyysisistä toiminnoista luettavien luomisjärjestysten painoa, ilman raamatunhistorian historiallisten ja maantieteellisten seikkojen painolastia ja ilman dogmeja Jumalasta, jota kannetaan hopealautasella. Se avaruusmatka on kuitenkin päättynyt aina siihen, että ilmaan nousseet ovat syöksyneet kärventynein siivin syvyyteen. Jumala yksin päättää omasta käyttäytymisestään ja meidän pöytätavoistamme hänen alttarinsa ääressä. Tämänkaltaisissa asioissa käy ilmi, osaako ihminen jättää huomiotta kaikenlaisen subjektiivisen hyödyn tavoittelun, pelastumisen tarve mukaan luettuna, ja lakata pitämästä niitä raamatullisina seuloina ja kohdata Jumalan hänen omilla ehdoillaan. Teologimme ovat todellisia teologeja vasta silloin, kun heidän selkänsä taipuu yhtä syvälle kumaraan, kuin ”mainitun Tohtori Martin” selkä, joka ei hävennyt etsiä Jumalaa kaikkein mitättömimmistäkin seikoista.

Tämänkin ehtoollisopin kohdan vastustuksella on takanaan pitkä historia. Ei ole liioittelua sanoa, että Melanchthon ja hänen seuraajansa, filippistit, hyökkäsivät pelottavan katkerasti tässä kuvattua oppia ja elämää vastaan. Omituista onkin, että myöhempi tutkimus on ilman muuta omaksunut heidän arvionsa vastustajista. Näin värittynyt historiankirjoitus on synnyttänyt myytin rauhaa rakastavasta filippismistä ja riidanhaluisesta gneesioluterilaisuudesta. Asian oikea laita on se, että filippismi edustaa kokonaisuutena sitä katkeraa ylimielisyyttä, jota valistuneempi ja sivistyneempi persoona aina saa mielestään osoittaa sivistymätöntä, vaivaista epäjumalanpalvelijaa kohtaan. Tällaisen maineen Melanchthon sananmukaisesti suuntasi luterilaisiin vastustajiinsa. Filippismillä sen sijaa oli aina oikeus intoilla kirkollisen ykseyden syntymiseksi gnesioluterilaisten kanssa, jotka puolestaan eivät olleet valmiit sellaiseen kirkolliseen yhteiseloon.

Suuri taistelu konsekraatiosta, adoraatiosta ja ylijääneistä elementeistä käytiin tosin toden teolla vasta Melanchthonin kuoleman jälkeen. 1560-luvulla sitä käytiin monella taholla: Ruotsissa, Itä-Preussissa ja Pohjois-Saksan hansakaupungeissa. Danzigissa, jossa filippistit olivat vallan päällä, luterilaiset pidättäytyivät vielä kuolinvuoteellaankin ottamasta vastaan kommuuniota papeilta, jotka opettivat, ettei ylijäänyt osa ehtoollisesta ole sakramentti, tai ainakin sietivät tätä opetusta kollegoidensa parissa. Sovintoa ei saatu aikaan sellaisella sopimuksella, että filippistit olisivat tarjoutuneet de facto (tosiasiallisesti) noudattamaan luterilaista käytäntöä omaksumatta kuitenkaan luterilaista oppia. Kunnioituksesta, arvelivat filippistit, saattoi hyvinkin ajatella, että ylijääneet hostiat ja viini nautittiin loppuun, ja asenteensa tueksi he vetosivat Vanhan testamentin pääsiäislampaaseen, josta oli annettu tällainen käsky. Tämä nykykielellä sanottuna lähinnä korkeakirkollinen kunnioitus ei riittänyt taistelevalle luterilaisuudelle. Se ei kaivannut ulkonaista seremoniaa, vaan oppia, ei kirkkopoliittisia ratkaisuja, vaan Hengen yhteyttä Jeesuksen sanan ympärillä.

Oppia, josta tässä puhutaan, on tutkittava hiukan lähemmin. Filippistit eivät ilman muuta sanoneet, että läsnäolo rajoittui kommuunioon. Tämä lausuma lienee hyvin myöhäistä perua ja kuuluu lähinnä 1600-luvun ortodoksiaan. Sen sijaan he korostivat, että vasta elementtien vastaanottaminen antaa oikeuden puhua koko toimituksesta sakramenttina. Filippismi otti lukuun eräänlaisen reaalipreesenssin ja uskoi, että Jeesus oli luvannut antaa ruumiinsa ehtoollisessa, vieläpä leivässä, leivän kanssa ja leivän alla, samoin verensä viinissä. Mutta sitä he eivät halunneet myöntää, että Jeesus olisi sanonut leipää ruumiikseen (panem esse corpus). Sen tähden filippismille riitti se, että Jeesus ”piti lupauksensa”, että kommunikantit todella ottivat vastaan luvatun lahjan jne. Tämä on ratkaiseva kohta, ”status controversiae”. Luterilaisille Kristus oli tehnyt leivän ruumiikseen konsekraatiossa ja käskenyt syödä sen: filippisteille Kristus oli luvannut antaa ruumiinsa, jos he söivät leivän. Tästä jälkimmäiset vetivät syystäkin sen johtopäätöksen, että sakramentti on ennen kaikkea toimitus, ei esine, ja että jos kukaan ei syönyt leipää, Jeesuksellekaan ei ollut mitään syytä täyttää kommunikanteille [ehtoollisvieraille] antamaansa lupausta, koska heitä ei ollut. Jeesuksen sanoilla ei siis ole tässä tapauksessa mitään välitöntä kiinnekohtaa leipään, jonka ainoa tehtävä on täyttää Jeesuksen antama lupaus kommunikanteille. Tämä on ajatuksellisesti helposti ymmärrettävä konstruktio. Tosin se arkailee sanoja ”Tämä (leipä) on minun ruumiini”, koska ne ovat ”liian kirjaimellisia” [Hardt lainaa filippistisen kirkkoherra Paul Eberin sanoja, toim. huom.], mutta se haluaa kuitenkin säilyttää ennallaan kirkollisen tradition, koska sillä on ratkaiseva merkitys ja arvo hurskaudelle.

Melanchthonin koulukunnan ratkaisulla on ollut melkoinen vetovoima kautta aikojen. Meidänkin päivinämme laaditaan kekseliäästi kyhättyjä asiakirjoja Jeesuksen läsnäolosta ja Jeesuksen lahjasta, joista emme saa lukea, mitä konsekroidut elementit ovat ja mitä Jeesus on sanonut. Varsinkaan emme saa tietää sitä, että alttarilla lepää konsekraation voimasta Kristuksen ruumis ja veri, että ne ansaitsevat palvontamme ja että ne on syötävä niin, ettei niistä jää mitään jäljelle. Tosi usko Jeesuksen asetussanoihin ei voi epäröidä vastatessaan näihin kysymyksiin, jos sille annetaan miettimisaikaa. Tänä aikana olisi yhtä välttämätöntä kuin Yksimielisyyden ohjeen laatimisenkin aikoihin saada kootuksi pirstoutuneen luterilaisuuden monet ryhmät todelliseen, opilliseen yhteyteen, joka sitten oikeuttaisi myös ehtoollisyhteyden. Ne, jotka halutaan liittää yhteen, eivät saa olla erimielisiä näin tärkeästä opinkohdasta. Alttarin sakramentin yhteisen viettämisen, jota on kauan kaivattu, täytyy tapahtua yhteisessä palvonnassa ja yhteisessä kunnioituksessa sitä pyhää kohtaan, joka on uskottu meidän käsiimme.

Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti s. 75–81. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Suomennos: Matti Aaltonen. Teokseen sisältyy viitteitä, jotka on ohessa olevasta tekstistä jätetty pois.

Kategoriat
5/2012 Lehdet Synti

Mitä synti on?

Ken Takaki, teol. maist., Helsinki

Jos tiivistäisimme kristinuskon ydinsanoman parilla sanalla, millaisia vaihtoehtoja voisi olla? Mieleeni tulee esim. ”Jeesus Kristus”, ”Kristus puolestamme”, ”Vapahtajamme Jeesus”, ”syntien sovitus”, ”armon evankeliumi” jne. Herätysliikkeissä puhutaan ”syntien anteeksiantamisesta”. Tämän sinänsä oikean sanoman pääpaino on usein anteeksiannossa. Rippipuheita ja saarnoja kuunnellessani jään joskus kaipaamaan synnin tarkempaa analysointia. Ilman synnin olemuksen selvittelyä evankeliumikaan ei välttämättä osu omaantuntoomme.

Siksi on tärkeä tutkia mitä synti on. Aiheen selventämiseksi olemme valinneet Tunnustuskirjoista Schmalkaldenin opinkohtien syntiopin. Sen selitykseksi on koottu todistusaineistoa mm. Raamatusta, Tunnustuskirjoista ja Lutherin kirjoituksista. Lähdemme siitä, että Raamattu selittää itse itsensä ja luterilaisen tunnustuksen selitys on luotettava.

Tässä artikkelissa käytämme seuraavia lyhenteitä: TK (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat), SA (Schmalkaldenin opinkohdat), CA (Augsburgin tunnustus), Apologia (Augsburgin tunnustuksen puolustus), FC (Yksimielisyyden ohje), BS (Die Bekenntnischriften der evangelisch-lutherischen Kirche).

 

Synti SA III,1:

Seuraavista opinkohdista meidän sopii keskustella oppineitten ja ymmärtäväisten kanssa tai omassa joukossamme, sillä niille eivät paavi ja hänen valtakuntansa paljon arvoa anna. Omatunto ei näet hänen joukkokunnalleen merkitse yhtään mitään, vaan ainoastaan raha, kunnia ja valta.

1. SYNTI1

(1) Tässä meidän on tunnustettava, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room. 5:122), että synti on peräisin yhdestä ainoasta ihmisestä, Aadamista, jonka tottelemattomuudesta johtuu, että kaikista ihmisistä on tullut syntisiä ja he ovat joutuneet kuoleman ja Perkeleen valtaan. Tätä sanotaan perisynniksi eli perussynniksi.

CA II Perisynti3: (TK:n perisyntiopin lähtökohta):

”Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen4 ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.”

”Seurakuntamme tuomitsevat pelagiolaiset ja muut5, jotka väittävät ettei perisynti ole synti ja kaventaakseen Kristuksen ansiota ja hänen hyville teoilleen kuuluvaa arvoa katsovat ihmisen voivan tulla omilla järjen voimillaan vanhurskaaksi Jumalan edessä.”

 

(2) Tämän synnin hedelmiä ovat sitten pahat teot, joita tekemästä Kymmenen käskyä kieltää: epäusko, väärä usko, epäjumalanpalvelus, jumalanpelon puute, ylimielisyys, epätoivo, hengellinen sokeus eli sanalla sanoen se, ettei tunneta Jumalaa eikä välitetä hänestä. Sitten tulevat valehteleminen, Jumalan nimeen vannoskeleminen, rukouksen ja avuksi huutamisen laiminlyöminen, Jumalan sanan halveksiminen, tottelemattomuus vanhempia kohtaan, murha, epäsiveellisyys, varkaus ja petos.

 

Seuraavaksi käsittelemme ”perisynnin hedelmiä” yksitellen.

 

EPÄUSKO

– FC: ”Epäusko on kaikkein nuhdetta ansaitsevien syntien juuri ja lähde.”6

– Pieper: ”Suurin synti on armon evankeliumin eli sola gratian halveksiminen, toisin sanoen epäusko (Joh. 3:187).”8

 

VÄÄRÄ USKO

TK:ssa hylätyt opit ovat väärän uskon eri ilmenemismuotoja (mm. FC:n negativa). Käsittelemme tätä aihetta myöhemmin.

 

EPÄJUMALANPALVELUS (Gal. 5:209)

– Luther10: ”Jos epäilemme tai emme usko, että Jumala on meille armollinen ja suopea, tai jos röyhkeydessämme luulemme miellyttävämme häntä vasta teoillamme ja niitten laadulla, niin on kaikki paljasta petosta: ulkonaisesti kunnioitetaan Jumalaa, mutta sisällisesti itse asettaudutaankin epäjumalaksi.” ”Epäuskosta johtuu, että näemme Jumalan sanan, oikeuden ja totuuden jäävän tappiolle ja vääryyden pääsevän voitolle emmekä hukkaa koko asiaan sanaakaan, vaan annamme kaiken mennä menojaan vastarintaan nousematta. Miksi? Pelkäämme, että meidänkin kimppuumme voitaisiin hyökätä ja saattaa meidät köyhyyteen, niin että sitten kuolisimme nälkään ja jäisimme iäksi alennustilaan. Tällainen menettely merkitsee sitä, että pidämme tavaraa parempana kuin Jumalaa ja teemme siitä itsellemme epäjumalan hänen sijaansa.” ”Se, joka poikkeaa pois vanhurskautusopista, se ei tunne Jumalaa, se on epäjumalanpalvelija. On siis aivan samantekevää, sanotaanko häntä munkiksi, turkkilaiseksi, juutalaiseksi, vai kasteenuusijaksi, sillä kun tämä oppi on poissa, on jäljellä vain pelkkää harhaa, teeskentelyä ja jumalattomuutta, näyttäköön sitten ulkonaisesti vaikka suurimmalta (totuudelta, jumalanpalvelukselta) pyhyydeltä.”

 

JUMALANPELON PUUTE

– Luther11: ”Koska me kerran perustamme vanhurskautemme ja autuutemme ainoastaan luvattuun siemeneen, meidän tulee myös olla Jumalalle kuuliaisia ja tässä ajallisessa elämässä noudattaa hänen käskyjänsä sekä toisaalta karttaa ja jättää tekemättä sellaista, minkä hän on kieltänyt. Se on oikeaa jumalanpelkoa, ja siten hänet pidetään silmien edessä. Se, joka ei tahdo pitää ja siten noudattaa Jumalan lakia, vaan omaa tahtoaan ja himojaan, syntiä harjoittaen, ei voi kerskata olevansa Jumalan lapsi ja pitävänsä Jumalaa silmiensä edessä. Sen tähden häntä joka silmänräpäys uhkaa se vaara, että Jumala voi tulla milloin hyvänsä tempaamaan hänet sellaisena tuomiolleen. Sekä uskon että kuuliaisuuden Jumalaa kohtaan pitää siis aina olla yhdessä. Uskoa tarvitsemme päästäksemme vapaiksi synnistä ja tullaksemme Jumalan lapsiksi. Kuuliaisuutta eli rakkautta ja rakkauden tekoja tarvitsemme voidaksemme osoittautua kuuliaisiksi lapsiksi, jotka emme enää vihoita Jumalaa, vaan pidämme hyvän omantunnon, jota ei voi olla niillä, jotka elävät tahallisissa synneissä, niin jatkaen ilman parannusta eli katumusta. Lyhyesti sanoen: pelkää Jumalaa, elä hurskaasti, mutta älä silti luota omaan hurskauteesi, vaan turvaa yksinomaan Herraamme Jeesukseen Kristukseen, niin sinulla ei ole mitään hätää. Uskosi auttaa sinut synnistä ja kuolemasta. Ja kun Jumala on käskenyt sinun olla tahdolleen kuuliainen, niin kuuliaisuutesi on hänelle otollinen, eikä haittaa, vaikka se onkin vaillinainen: se ei näet esiinny yksin, itsenäisenä, vaan on riippuva uskosta, jonka kautta saamme anteeksi, mitä kuuliaisuudestamme puuttuu.”

 

YLIMIELISYYS

– Luther12: ”Taivaaseen et toki pääse sen avulla, että olet ylpeä ja kopea. Aina ei kuitenkaan ole kysymys epäkristillisestä ylpeydestä. Sillä se on oikealla tavalla ylpeä, jonka kerskauksena on Herra. Mutta sanoisinpa ylpeäksi aasiksi sellaista, joka muulla tavoin ylvästelee ja on valmis ylistämään itseään sekä omaa hyvyyttään. Ylpeys ja ylimielisyys ovat näet pelkkää narrimaisuutta eikä kiitoksen antaminen itselleen voi koskaan tapahtua oikein.”

On tärkeä siis erottaa kristillinen oikea ylpeys (kerskaus) ylimielisyyden synnistä. Vastaavasti voidaan erottaa oikea kristillinen nöyryys väärästä nöyristeleväisyydestä.

– Luther13: ”Aidosti nöyrät eivät katso nöyryyden tuottamaan menestykseen, vaan yksinkertaisin, puhtain sydämin he katsovat alhaisiin asioihin, toimivat niissä mielellään eivätkä milloinkaan huomaa olevansa nöyriä. On kuin vesi pulppuaisi lähteestä, niin itsestään ja yrittämättä kaikki tapahtuu, kun he käyttävät vähäisiä eleitä ja sanoja, suosivat vaatimattomia vaatteita ja paikkoja ja seurustelevat mitättömien ihmisten kanssa. He välttävät, missä vain voivat, korkeita ja suuria asioita. Siitä Daavid sanoo: ’Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä eivätkä silmäni ole kohotetut korkeuteen.’ (Ps. 131:1) ja Jobin kirjassa sanotaan: ’Joka alentaa itsensä, se pääsee kunniaan ja joka luo silmänsä alas, se tulee autuaaksi’ (Job. 22:29). Sen tähden käykin niin, että kunnia kohtaa heidät aina arvaamatta ja heidän korotuksensa tulee odottamatta. Sillä he ovat tyytyneet yksinkertaisesti omaan mitättömään olemukseensa eivätkä koskaan ole havitelleet korkeita. Mutta väärät nöyrät ihmettelevät, kun heidän kunniansa ja korotuksensa viipyy, ja heidän salainen, väärä ylpeytensä ei tahdo tyytyä mitättömään olemukseensa, vaan pyrkii ajatuksissaan salaa yhä korkeammalle ja korkeammalle.”

 

EPÄTOIVO

– Epätoivo on tämän maailman lopun aikoina yleistyvä synnin piirre (Luuk. 21:2514).

– Luther15: ”Mutta jumalattomia piinaa ahdistuksen epätoivo, koska heillä ei ole toivoa eikä luottamusta kehenkään, koska ei Jumalaankaan, että he joskus voisivat päästä vapaiksi.”

On olemassa myös synnintunnosta johtuva epätoivo.

– Luther16: ”Kun armo on lähinnä, on epätoivomme suurimmillaan ja me olemme syvimmällä helvetissä.” ”Kun ihminen on täten tullut syntinsä tuntoon ja on aivan pelästynyt itsessänsä, on pidettävä vaari, ettei synti näin jää omaantuntoon; siitä tulisi pelkkää epätoivoa. Vaan niin kuin se on Kristuksesta vuotanut ja tullut tunnetuksi, niin se on jälleen pantava hänen päälleen ja saatettava omatunto vapaaksi.”

 

Hengellinen sokeus

Eli sanalla sanoen se, ettei tunneta Jumalaa eikä välitetä hänestä.

Seuraava teksti on otettu Lutherin saarnasta (Kirkkopostilla) kohdasta Luuk. 18:31-43.17

– ”Sokea merkitsee hengellisesti sokeaa. Sellainen on jokainen Aadamista syntynyt: ei näe eikä opi tuntemaan Jumalan valtakuntaa. On suurta armoa, jos tietää ja oppii tuntemaan sokeutensa ja haluaa siitä vapautumista. Nämä ovat niitä pyhiä syntisiä, jotka tuntevat vikansa ja huokailevat armoa. Mutta sokea ’istuu tien vieressä kerjäten’, toisin sanoen, hän istuu lainopettajien keskellä apua anoen, mutta se on vain kerjäämistä: teoilla hänen täytyy itsensä suomia, siten pyrkien pälkähästä pääsemään. Ja ’siitä kulki kansaa ohi’, jättäen hänet siihen istumaan, toisin sanoen, lain kansa kohisee huutaen teko-oppejansa ilmoille; he käyvät Kristuksen edellä, ja Kristus kulkee heidän jäljessänsä. Mutta kun sokea kuulee Kristuksesta, toisin sanoen, kun sellainen sydän kuulee evankeliumin ja kuulee uskosta, se huutaa ja parkuu eikä sillä ole mitään lepoa, ennen kuin se pääsee Kristuksen tykö. Ne, jotka ’häntä nuhtelevat saadakseen hänet vaikenemaan’, ovat tekojen opettajia, jotka pyrkivät tukahduttamaan ja vaientamaan uskonoppia ja sen kuuluttamista; mutta sillä tavalla he herättelevät sydämiä entistäkin enemmän. Evankeliumin luonne on nimittäin sellainen, että kuta enemmän sitä estetään, sitä enemmän se edistyy. Sitten kun sokeasta on tullut näkevä, hänen kaikki tekonsa ja koko elämänsä on pelkkää Jumalan kiitosta ja ylistystä, ja hän seuraa Kristusta ilolla. Tämä panee koko maailman iki ihmetyksiin — sen hyödyksi.”

 

VALEHTELEMINEN

– Lutherin selitys kohdasta 1. Joh. 1:618: ”Jos me sanomme, että meillä on osallisuus Hänen sanassansa, ja vaellamme pimeydessä, niin me valehtelemme, ja emme tee totuutta.” Ja vaellamme pimeydessä, niin me valehtelemme, s.o. jos emme pysy tuossa ilmoituksessa, on meillä osallisuus perkeleiden kanssa. Kauhea tuomio, sillä meissä ei ole sana pysyväinen, vaan valhe ja väärät luulot. Lahkolaiset vaeltavat pimeydessä ja sanovat eksytystä valkeudeksi. Heidän vääryytensä on kaksinkertainen. Erehtyminen ei ole yhtä suuri rikos kuin valehteleminen, sillä valehtelija tahtoo vääryyttä ja puolustaa sitä. Apostoli sanoo heidän vaeltavan pimeydessä, heidän sydämissänsä vallitsee eksytys, uskoa heillä ei ole ensinkään, ja sitä paitsi he tässä sepittävät itsellensä totuuden, s.o. valheen.”

 

JUMALAN NIMEEN VANNOSKELEMINEN (eli turhaan lausuminen)

– 2. Moos. 20:7 ja 5. Moos. 5:11: ”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.”

– Luther19: ”Meidän on nyt kerta kaikkiaan opittava ja painettava sydämeemme tämän käskyn suuri merkitys, jotta mahdollisimman tarkoin pitäisimme varamme ja karttaisimme kaikkea pyhän nimen väärinkäyttämistä. Se nimittäin on suurin julkisynti, mikä voi tapahtua. Sillä valehteleminen ja pettäminen, jotka jo sellaisenaan ovat suuria syntejä, tulevat vielä monin verroin raskaammiksi, jos niitä sen lisäksi yritetään Jumalan nimen turvin puolustella, vahvistaa ja peittää. Näin valhe kaksinkertaistuu, jopa moninkertaistuu. Jumala on sen vuoksi liittänyt myös tähän käskyyn vakavan uhkauksen, joka kuuluu näin: ’Sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka turhaan käyttää hänen nimeään.’ Sitä ei toisin sanoen anneta kenellekään anteeksi eikä ketään päästetä siitä rankaisematta. Sillä yhtä varmasti kuin hän rankaisee sydämen luopumisen hänestä, yhtä vähän hän sietää nimensä käyttämistä valheiden kaunisteluun. Koko maailmaan on valitettavasti levinnyt tämä vitsaus: yhtä vähän on niitä, jotka eivät käytä Jumalan nimeä valheisiin ja kaikkeen pahuuteen, kuin niitä, jotka sydämestään luottavat yksin Jumalaan.”

 

RUKOUKSEN JA AVUKSI HUUTAMISEN LAIMINLYÖMINEN

– Luther20: ”Tämä rukous (”Ja anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”) tähtää siis siihen, ettei Jumala tahtoisi nähdä syntejämme, joihin joka päivä syyllistymme, eikä syyttää meitä niistä, vaan kohtelisi meitä armollisesti ja antaisi anteeksi lupauksensa mukaan. Näin hän suo meille ilon ja omantunnon rohkeuden, niin että voimme seistä hänen edessään ja rukoilla häntä. Sillä jos sydän suhtautuu Jumalaan väärin eikä osaa ammentaa luottamuksen lähteestä, se ei milloinkaan uskalla ryhtyä rukoilemaan. Tätä luottamusta ja sydämen iloa taas ei voi saada mistään muusta kuin siitä tietoisuudesta, että synnit on anteeksi annettu.”

Ahkerana rukoilijana tunnettu Martti Luther kertoi rukouksesta seuraavasti.21

– ”Rukouksen todellisena aiheena on yksinomaan usko. Satunnaisena aiheena, joka saa meidät rukoilemaan, on hätä. Rukouksen muotona on turvautuminen aivan ilmaiseksi saatavaan armoon, ilman ansioita tai tekoja. Rukous perustuu Jumalan lupaukseen ja käskyyn. Rukous johtaa siihen, että meitä kuullaan ja meidät lunastetaan. (…) Niin kuin suutari tekee kenkiä ja räätäli takkeja, niin on kristitynkin rukoiltava. Rukoileminen on kristityn käsityötä.”

 

JUMALAN SANAN HALVEKSIMINEN

Jumalan sanan halveksiminen tarkoittaa saarnaviran halveksimista ja armonvälineiden torjumista. Se on myös Sanan Jumalan pilkkaamista.

– Matt. 10:40: ”Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut; ja joka ottaa minut tykönsä, ottaa tykönsä hänet, joka on minut lähettänyt.”

– Gal. 4:14: ”Te otitte minut vastaan niin kuin Jumalan enkelin, jopa niin kuin Kristuksen Jeesuksen.”

– 1. Tess. 2:13: ”Te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana.”

– Luther22: ”Siksi meidän on pidettävä Jumalan sanaa ja evankeliumin saarnaa mahdollisimman suuressa kunniassa. Jos me näet kuulemme evankeliumia kirkossa tai luemme sitä kirjasta, se on aivan samaa, kuin jos kuulisimme Kristusta tai Jumalaa taivaasta enkelien parista. Vaikka siitä ei sen enempää hyötyäkään olisi, olisi kuitenkin jotakin suurta saada korvillansa kuulla itse Jumalan ääntä. Mikäpä olisi jalompaa kuin saada kuulla itsensä Jumalan puhuvan! Maailma halveksii kuitenkin tätä Jumalan puhetta, kuunnellen ja ihaillen mieluummin inhimillisiä. Sen tähden Jumalakin vuorostaan hylkää heidät, niin että he saavat halun kuunnella pelkkiä loruja ja valheita. Mutta sana on lahja, ja autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat.”

”On verraton asia omilletunnoille kaiken maailman taholta tulevan halveksunnan vastapainoksi, että Kristus tekee saarnaajansa itsensä vertaisiksi sanoessaan: Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut ja minun Isäni. Jos nyt heitä halveksitaan tai kunnioitetaan, niin ei halveksita tai kunnioiteta heitä, vaan Jumalaa heissä. Jos jo maailmassa palvelija tai lähettiläs saattaa ylväästi sanoa osaksensa saaman halveksunnan kohdistuvan hänen herraansa, kuinka paljon ennemmin Jumalan sanan saarnaajat voivat kerskata, että ei heitä eikä heidän sanaansa halveksita, vaan heidän Herraansa ja heidän Jumalansa sanaa.”

Concordia-piiri 30.10.2012. Alustuksen toinen osa seuraavassa numerossa.

1 TK s. 267 – 268.

2 ”Sen tähden, niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet –” (1938)

3 TK s. 52 – 53.

4 CA IX Kaste ”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.”

5 TK:n alaviite: Pelagius, Augustinuksen vastustaja (k. v:n 418 jälkeen), kielsi perisynnin. ”Muilla” tarkoitetaan tässä skolastisia teologeja ja Zwinglin kannattajia.

6 TK s. 508.

7 ”Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen.”

8 Pieper s. 219.

9 Gal. 5:19 – 21 ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”

10 En minä kuole – vaan elän. Antologia. kohdasta 10 ”EPÄJUMALA JA EPÄJUMALANPALVELUS”

11 Huonepostilla. Ensimmäinen kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. s. 497.

12 En minä kuole – vaan elän. Antologia. s. 324.

13 Marian ylistyslaulu. s. 48 – 49.

14 ”Ja on oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja ahdistus kansoilla maan päällä ja epätoivo, kun meri ja aallot pauhaavat.”

15 En minä kuole – vaan elän. Antologia. kohta 11 ”EPÄTOIVO”.

16 En minä kuole – vaan elän. Antologia. kohta 11 ”EPÄTOIVO”.

17 Luuk. 18:31-43: ”Ja Jeesus otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ’Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.’ Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin. Ja hänen lähestyessään Jerikoa eräs sokea istui tien vieressä kerjäten. Ja kuullessaan, että siitä kulki kansaa ohi, hän kyseli, mitä se oli. He ilmoittivat hänelle Jeesuksen, Nasaretilaisen, menevän ohitse. Niin hän huusi sanoen: ’Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!’ Ja edellä kulkijat nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan; mutta hän huusi vielä enemmän: ’Daavidin poika, armahda minua!’ Silloin Jeesus seisahtui ja käski taluttaa hänet tykönsä. Ja hänen tultuaan lähelle Jeesus kysyi häneltä: ’Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?’ Hän sanoi: ’Herra, että saisin näköni jälleen’. Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut’. Ja heti hän sai näkönsä ja seurasi häntä ylistäen Jumalaa. Ja sen nähdessään kaikki kansa kiitti Jumalaa.”

18 Johanneksen ensimmäisen kirjeen selitys. Kohdasta 1. Joh. 1:6.

19 Iso katekismus. Toisen käskyn selitys.

20 Iso katekismus. Viides pyyntö. Kohta 92.

21 Poimintoja pöytäpuheista. Syvyydestä minä huudan. s. 12, 14.

22 Hengellinen virvoittaja. Kahdeksas kolminaisuudenpäivän jälkeinen viikko. Torstain teksti.

 

”On verraton asia omilletunnoille kaiken maailman taholta tulevan halveksunnan vastapainoksi, että Kristus tekee saarnaajansa itsensä vertaisiksi sanoessaan: Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut ja minun Isäni. Jos nyt heitä halveksitaan tai kunnioitetaan, niin ei halveksita tai kunnioiteta heitä, vaan Jumalaa heissä. Jos jo maailmassa palvelija tai lähettiläs saattaa ylväästi sanoa osaksensa saaman halveksunnan kohdistuvan hänen herraansa, kuinka paljon ennemmin Jumalan sanan saarnaajat voivat kerskata, että ei heitä eikä heidän sanaansa halveksita, vaan heidän Herraansa ja heidän Jumalansa sanaa.”

Concordia-piiri 30.10.2012. Alustuksen toinen osa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
5/2012 Kaste Lehdet

Lapsen usko ja kaste

Olavi Lähteenmäki (17.10.1936 – 26.8.2012) rovasti, Kangasniemi

Kirjoittaja oli lehtemme tilaaja ja ystävä alusta alkaen. Hän teki elämäntyönsä papin virassa, viimeksi kappalaisena Hartolan seurakunnassa. Lähteenmäki julkaisi vuonna 1982 Selville vesille -kirjan kasteesta, jossa ohessa julkaisemme kappaleen samalla kunnioittaen hänen muistoaan.

Voiko lapsi uskoa?

Kun uudestikastajien yksi pääteesi kieltää sylilapsen uskon, pysähdymme tarkastelemaan asiaa sekä heidän väitteidensä että Raamatun pohjalta. Heti alkuun on sanottava, että ellemme suorien tai epäsuorien raamatunkohtien perusteella saa tukea lapsen uskolle ja ellei myöskään Raamatun kokonaisesitys sitä puolla, on puhe lapsen uskosta ihmiskeksintöä ja sellaisenaan harhaoppia. Vaikka olemme nähneet, ettei kasteen olemus riipu kasteen ja uskon järjestyksestä eikä myöskään tunnustuksen aitoudesta, on kuitenkin kyseenalaista kastaa ketään, jolla todistettavasti ei ole minkäänlaista uskoa. Sitä tarvitaan kasteen lahjan vastaanottamiseen, sillä ilman vastaanottamista kaste on käyttämätön lahja ja sellaisena tarkoitustaan vastaamaton.

Usko ei tule ihmisestä itsestään, vaan kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanasta. On tärkeätä huomata uskon synnyttäjä: se on sana, mutta ei ihmisen vaan Jumalan. Sitä paitsi lapsen usko ei ole samanlaista kuin aikuisen. Ei myöskään ole kysymys uskosta, jonka ihmiset hyväksyvät, vaan jonka Jumala hyväksyy. Uskon olemuksen ratkaiseva momentti ei ole ihmisen vapaan tahdon valinta, vaan usko on Jumalan suvereenia työtä inhimillisen vapauden yläpuolella. Usko on Jumalan lahja, Pyhän Hengen työ sanassa. Se on uskoa Jeesukseen Kristukseen, Kristuksen uskoa, fides Christi [lat.]. Ihmisen päättäessä ja yrittäessä uskoa se on vain hänen omaa uskontoaan. Siksi ainoa mahdollisuus on, että Jumala antaa uskon lahjana Pyhän Hengen kautta, milloin ja missä Hän tahtoo.

Ihminen ei valitse Kristusta, vaan Kristus valitsee hänet. ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16). Jeesus kutsui opetuslapset ja muut seuraamaan itseään (Matt. 8:22; Mark. 1:17–18; 2:14; 10:21 jne.). Jeesus valitsee, mutta ei valikoi. Hän ottaa huomaansa juuri sellaiset, jotka silloin vallinneen käsityksen mukaan eivät voineet uskoa: publikaanit, syntiset eli pakanat, sairaat, riivatut ja – lapset. Juutalaisten mielestä asia oli noin, ei Jeesuksen. Kun he torjuivat nämä luotaan, ja yrittivät hätistellä vielä Jeesuksenkin tyköä, hän oli ainoa, joka nämä ehdoitta hyväksyi. Sanoiko Jeesus jollekulle: et voi tulla luokseni, koska et pysty tekemään parannusta, kun sinulla ei ole uskoa tai se on ainakin heikosti todettavissa?

Jeesus rakasti niitä, joita muut halveksivat. Muistamme fariseusten pilkanneen häntä publikaanien ja syntisten ystävänä. Näitä pidettiin yleisesti aikansa hylkiöinä, riivatut ajettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, sairaat odottivat turhaan apua. Entä lapset? ”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia” (Mark. 10:13). Opetuslapsilla oli lapsiin nähden aivan sama asenne kuin muillakin juutalaisilla. ”Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’” (Mark. 10:14). Tähän viitaten Luther sanoo: ”Kaiken kaikkiaan: lasten kastamisen takauksena on tämä sana: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’. Näin Kristus on sanonut eikä hän valhetta puhu. On siis täysin oikeata ja kristillistä viedä lapset hänen tykönsä; tämä voi toteutua ainoastaan kasteessa.”i Lapsikasteen kieltäjien mukaan ”senkaltaisten” olisi käännettävä ”sellaisten”, jolloin lapset muka jo olisivat taivasten valtakunnassa. ”Raamattu haluaa siis ilmaista sen, että taivasten valtakunta on ilman muuta toimenpidettä lasten (sellaisten)”ii. Juuri sitä Raamattu ei halua sanoa. Se koskettelee päinvastoin kysymystä, miten lapset, jotka eivät vielä ole tuossa valtakunnassa, ottavat sen vastaan. Kristillinen kirkko on alusta alkaen ymmärtänyt Jeesuksen sanat näin. Niinpä tanskalainen Raamattu kääntääkin: ”Lad de små børn komme till mig: formen dem det ikke, thi Guds rige hører sådanne til.” Suomeksi: ’sillä Jumalan valtakunta kuuluu sellaisille’. Tämä on sekä alkutekstin että Kirkkoraamatun ajatus. Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:3) Ei tämäkään tarkoita, että taivasten valtakunta on heidän ilman muuta, ilman uskoa, uudestisyntymistä, vanhurskauttamista. Mistä me sen tiedämme? Siitä, että Raamatun kokonaisopetus kumoaa tämän. Mutta samoin on laita myös lasten kohdalla Raamatun muiden kohtien valossa.

Jeesuksen luo tuleminen on samaa kuin tuleminen taivasten valtakuntaan. Jos nuo lapset jo olisivat olleet siellä, miksi heidän olisi täytynyt vielä tulla sinne? Jeesus ei missään tapauksessa tarkoita lasten olevan luonnollisen syntymän nojalla Jumalan valtakunnassa. Jos hän sanoisi: senkaltaisten on syntien anteeksisaaminen, niin tarkoittaisiko se, että lapset jo ovat saaneet syntinsä anteeksi? Ei tietenkään, vaan tulemalla hänen luokseen he saavat sen.

Mitä varten ”he” toivat lapsia Jeesuksen luo? Sitä varten, että Jeesus rukoilisi heidän puolestaan (Matt. 19:13). He toivat lapsia siksi, että nämä saisivat Jeesukselta jotakin. Jeesus antoi heille siunauksensa. Millä tavalla Jumalan lahjat otetaan vastaan? Uskolla! Ei millään muulla tavalla. Jos lapset eivät olisi voineet ottaa vastaan Jeesuksen siunausta, miksi hän sitten siunasi heidät? Oliko se jokin muotomeno? Lapset saivat Jeesukselta siunauksen ja ottivat sen uskolla vastaan. On lisäksi huomattava, että Luukas käyttää lapsista sanaa ’breph?’, joka tarkoittaa ’sylilasta’, jopa ’sikiötä’ (Luuk. 18:15). Tässä on kysymys ”lapsen oikeudesta Jumalan valtakuntaan. Kertomus muistuttaa siitä, että lapsia ei ole lupa jättää tämän valtakunnan ulkopuolelle, vaan että heillä päinvastoin on oikeus käydä sinne sisälle, jopa edellä aikuisten. Mutta alkuseurakunnan ehdottoman vakaumuksen mukaan ottaminen Messiaan valtakuntaan tapahtui kasteessa. Kun tämän muistamme, me käsitämme, että tämän kertomuksen jo silloin ymmärrettiin kuuluvan kastekysymystä valaisevaan evankeliumiaineistoon”.iii

Millä tavalla uudestikastajat noudattavat Jeesuksen kehotusta tuoda sylilapset hänen luokseen? He tuovat heidät saarnaajan luo, hänen siunattavikseen. Se on hyvä ja kaunis tapa, mutta eivät lapset sillä pääse Jumalan valtakuntaan. Jeesus saattoi kyllä lahjoittaa heille taivaan valtakunnan näin, mutta saarnaaja, ihminen ei voi. Jeesus ei tarvinnut armonvälineitä, koska hän oli itse armonväline, mutta me ihmiset olemme sidottuja niihin. Jeesus ei ole säätänyt siunausta, vaan kasteen, jossa hän itse on todella läsnä. Jos lapset eivät olisi saaneet ja voineet ottaa vastaan siunausta Jeesukselta, kuinka he sitten saisivat sen saarnaajalta? Koska lapset voivat ottaa vastaan Jeesuksen siunauksen, he voivat ottaa taivasten valtakunnankin. Se tapahtuu uskolla, ei mitenkään muuten.

”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä.” Alkutekstissä on sana ’estää’ (’kolyein’), ja se esiintyy myös rinnakkaisteksteissä (Matt. 19:14; Luuk. 18:16). Sen tapaamme edelleen seuraavissa kastekertomuksissa: Matt. 3:14; Ap. t. 8:36; 10:47; 11:17. Onkin sitovasti todistettu, että tämä sana on vanhan kastekaavan tekninen termi.iv Kristillinen kirkko on alusta lähtien ymmärtänyt tämän kertomuksen Jeesuksen nimenomaiseksi käskyksi tuoda lapset kasteessa hänen luokseen.

Kun Jeesus sanoo kuulijoilleen: ”Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei sinne pääse sisälle”, tämä ei uudestikastajien mukaan puhu mitään lasten vastaanottamisesta. On totta, että Jeesus puhuu tässä muille kuin lapsille ja neuvoo, miten heidän on otettava vastaan Jumalan valtakunta. Eikö hän kuitenkin käske ottaa lapsista mallia? Aivan varmasti. Jos sanomme: ellet rukoile niin kuin lapsi, et pääse taivaaseen, niin tarkoittaahan tämä selvästi, että on otettava esimerkkiä lapsen rukoilemisesta. Jos lapset syntymänsä nojalla ovat taivasten valtakunnassa ja pääsevät sinne ilman uskoa, uudestisyntymistä ja vanhurskauttamista, niin kuinka ihmeessä Jeesus asettaa heidät aikuisen uskovan esikuvaksi? Mahdotonta!

Jeesus tahtoo sanoa: ellette ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi ottaa, ette pääse sinne sisälle. ”Se uusi, minkä he saavat Jeesukselta kuulla, on se, että lapsi tässä vastaanottamisessaan on esikuva – ettei ylipäänsä ole muuta mahdollisuutta.”v Edelleen: ”Lasten esikuvallisuus ei kuitenkaan ole heidän viattomuudessaan, vaan heidän luottavassa uskossaan.”vi

Juutalaiset kuulijat tiesivät, että juutalaisuudessa Jumalan valtakunnan omakohtainen vastaanottaminen merkitsee alistumista lain noudattamiseen. Se koskee kuitenkin lapsia vasta 12 vuoden iässä. Kyllä Jeesuskin sen tiesi; hän ymmärsi myös mihin sylilapsi pystyy, ja juuri siksi viittasi lapsiin. Hän haluaa sanoa: teille on opetettu, että ihminen ottaa omakohtaisesti vastaan Jumalan valtakunnan, kun hän 12 vuoden ikäisenä ryhtyy noudattamaan Mooseksen lakia, mutta näin ei ole enää. Nyt keneltäkään ei vaadita mitään edellytyksiä, eikä tarvitse odottaa mitään ikää. Päinvastoin. Kun lasten ennen piti tulla aikuisten kaltaisiksi, aikuisten on nyt tultava lasten kaltaisiksi. Teidän täytyy luopua kaikista omista edellytyksistänne, on tultava lasten kaltaisiksi, itsessänne avuttomiksi, taitamattomiksi, pieniksi, nöyriksi, ja otettava vastaan Jumalan valtakunta yksin armosta.

Eikö uskoontulo ole juuri sitä, että syntinen lakkaa vastustamasta Jumalaa ja on hiljaa Hänen edessään, jotta Jumala voi suorittaa pelastavan työnsä. Näin aikuinen tulee lapsen kaltaiseksi. Pitäisikö Jumalan odottaa, että lapsi pystyy tietoisesti vastustamaan Häntä, jotta Hän voisi antaa tälle pelastavan uskon? Lapset ottavat Jumalan valtakunnan vastaan uskolla, lapsenuskolla. ”Se, joka sanoo uskovansa, mutta ei sittenkään usko, että Jumala voi tehdä pienestä lapsesta Kristuksen jäsenen, koettakoon selittää, miten parhaiten taitaa, kuinka sitten pieni lapsi voi päästä pelastuksen osallisuuteen. Sillä yksi asia on varma: Ilman osallisuutta itse Kristukseen on jokainen, niin lapsi kuin aikuinen, ulkopuolella pelastuksen valtakunnan.”vii

Sylilapsi ei pysty tekemään mitään pelastuksensa hyväksi, ja siitä kaikki kiikastaakin. ”Kun joudutaan kastejärjestykseen, jossa ei enää kysytä kastettavan halua ja valmiutta, on jouduttu keskiajan pakkokäännyttämisjärjestykseen.”viii Kysyttiinkö niiltä sylilapsilta, joita vietiin Jeesuksen luo? Kysyvätkö uudestikastajat lapsen halua ja valmiutta viedessään tämän saarnaajan siunattavaksi? On totta, että lapsensa kastattavat vanhemmat tekevät ratkaisun tämän puolesta. Mutta aivan samalla tavalla tekevät lapsen puolesta ratkaisun ne, jotka eivät kastata lasta. Voidaan myös kysyä, kunnioittaako kielteinen ratkaisu lapsen tahtoa sen enempää kuin myönteinenkään. Ei sylilapselta kysytä, haluaako hän ruokaa vai ei. Ei kysytä, haluaako hän mennä nukkumaan vai ei. Painavin peruste lasten kastamiselle heidän tahtoaan kysymättä on tietenkin Jeesuksen käsky, josta ei päästä yli eikä ympäri.

Usko tulee kuulemisesta. Aikuisille kyllä, mutta ei sylilapsille, sanotaan. Missä raamatunkohdassa määritellään ihmisen uskoontuloikä? Ellei sellaista voida osoittaa, on lapsen uskon kieltäminen mitä vakavin asia. Kastetilaisuudessa luetaan Raamattua, rukoillaan, saarnataan jne., jolloin Jumala itse puhuu. Taas on muistettava, että kysymys on uskosta, jonka Jumala hyväksyy, ei ihminen. Seurakunnan kokoontuessa me aina rakennumme yhteisestä uskostamme (Room. 1:12). Uskolla on näin myös kollektiivinen luonne seurakunnan yhteisenä uskona, jolloin sen jäsenet tahtovat auttaa toinen toistaan uskon tiellä. Kastetilaisuudessa koolla oleva seurakunta rukoilee Jumalaa lahjoittamaan lapselle pelastavan uskon, Jeesuksen Kristuksen uskon.

Kyseisen esirukouksen voiman kieltäessään uudestikastajat kysyvät, mistä sellaiselle olettamukselle saadaan sananmukainen todistus? Raamatusta. Siellä kerrotaan halvatusta, jonka Jeesus paransi (Matt. 9:2; Mark. 2:3–5). Sairaan uskosta ei puhuta mitään, kantajien uskosta kylläkin. Heiltä vaadittiin asiansa toteuttamiseksi hellittämätöntä uskoa. ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’.” Antoiko Jeesus epäuskoiselle miehelle synnit anteeksi ja paransi hänet toisten uskon perusteella miehen jäädessä epäuskoon? Kantajien uskon merkitys on siinä, että he toivat epäuskoisen Jeesuksen luo ja varmaankin pyysivät ja rukoilivat, että Jeesus armahtaisi tuota miestä, antaisi hänelle synnit anteeksi, uskon ja ruumiin terveyden. Olisiko Jeesus voinut vastata kieltävästi? Ei tietenkään, onhan hän juuri syntisten Vapahtaja ja sairaiden parantaja.

Aivan samalla tavalla seurakunta pyytää ja rukoilee Jumalaa antamaan lapselle uskon, ja hän sen myös aivan varmasti saa. Antaahan Jumala sen lahjana jokaiselle, joka ei vastusta Häntä. Miten se on mahdollista lapsen kehittymättömän sielunelämän vuoksi? Näin kysyvät pitävät ilmeisesti aikuista kaiken aikaa uskovan esikuvana. Heille kai ”oikean” uskonkin pitäisi olla ihmisten nähtävissä ja hyväksyttävissä. Tarvitaanko uskoa yleisöä vai pelastumista varten?

Lasarus oli kuollut, ollut haudassa jo neljättä päivää, ja ruumis oli mätänemistilassa (Joh. 11:1–44). Ennen Lasaruksen herättämistä Jeesus puhuu paljon läsnä olevien uskosta. Mätänevällä ruumiilla ei varmasti ollut minkäänlaista sielunelämää – ja kuitenkin Lasarus kuuli Jeesuksen kutsun ja tuli ulos haudasta! Kun Jeesuksen sana (huom! Jeesuksen, ei ihmisen) saa kuolleen elämään, eikö vielä paljon helpommin lapsessa syntymään uskon?

UT:ssa on vastaavia tapauksia muitakin! Jeesuksen sana sai kuurojen korvat auki, sokeat näkeviksi, synteihinsä kuolleet elämään, ryövärin ristillä uskoon jne. Mistä syystä hän ei voisi lahjoittaa uskoa pienelle lapselle? Mistä syystä hän ei tahtoisi niin tehdä? Onko aikuisen uskoontulo jotenkin helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin lapsen? Eikö ihmeellistä ole pikemminkin se, että aikuinenkin voi tulla uskoon?

Osoittaessaan ensin lapsen olevan suurin taivasten valtakunnassa Jeesus jatkaa: ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:1–11). Kuka kaipaa selkeämpää todistusta lapsen uskosta? Miksi tässä ei voi sanoa: mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu? Uudestikastajat vastaavat: ”Ei ollut kyse äitinsä rintoja imeväisestä; se selviää yhteydestä.”ix Mistä yhteydestä? Opetuslapset kysyivät, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Jeesuksen mukaan se, joka nöyrtyy lapsen kaltaiseksi. Alkukielessä lapsista käytetty sana ’paidion’ kattaa ikävuodet 0–12. Samaa sanaa käyttävät Markus ja Matteus siunaamiskertomuksessa. Luukas sen sijaan käyttää sanaa ’breph?’, joka merkitsee sylilasta. Tahtoiko Jeesus sanoa: rintalapsi ei ole suuri taivasten valtakunnassa, hänet saa kyllä vietellä? Jeesus sanoo pienten lasten uskovan häneen. Ellemme näitä sanoja usko, sanomme Jeesusta valehtelijaksi.

Lasten uskosta puhutaan muuallakin, esim. Matt. 21:15–16:ssa. Siinä kerrotaan lasten huutaneen Jeesukselle hoosiannaa. Silloin ylipapit ja kirjanoppineet sanoivat hänelle: ”Kuuletko, mitä nämä sanovat?” Jeesus vastasi: ”Kuulen, ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’.” Voiko Jeesusta kiittää ja ylistää muu kuin häneen uskova? Jälleen vahva todistus sylilapsen uskosta. Mutta me voimme mennä pidemmällekin. Johannes Kastaja täytettiin Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15). Täytetäänkö epäuskossa oleva Pyhällä Hengellä? Jos ja kun Pyhä Henki annetaan jo sikiölle, on aivan luonnollista puhua lapsen uskosta. Lapset uskovat päästessään kosketuksiin Jeesuksen kanssa hänen säätämällään tavalla – kasteessa.

Kun pelastumiseen tarvitaan kaste ja usko, miten käy kastamatta kuolleiden lasten? Samaa voidaan kysyä aikuisista. Voihan sattua, että joku haluaisi kasteen, mutta kuolee ennen sen saamista. Pelastuuko hän? Ristin ryöväri ei kelpaa tähän esimerkiksi, eihän silloin vielä ollut kristillistä kastetta. Ihminen pelastuu, jos hänellä on uskoa ja jos hän ilman omaa syytään jää kastetta vaille. Samalla tavalla käy tietenkin myös sylilapsen; eihän hän voi kastaa itseään. On myös huomattava, että kastetta ei ole asetettu tekemään ihmisen pelastuminen mahdollisimman monimutkaiseksi ja vaikeaksi. Tarkoitus on päinvastainen. Kaste ei ole lakia, vaan evankeliumia.

Vanhastaan on opetettu, ettei ilman kastetta jääminen, vaan kasteen halveksiminen kadottaa. Ihminen voi väittää olevansa uskova, mutta kasteen halveksimisella hän ilmaisee epäuskonsa. Hän ei tällöin usko Jumalan sanaa, ja epäuskonsa tähden joutuu kadotukseen. Jumala on jo ennen ihmisen syntymää määrännyt tämän elämän pituuden. Jos Hän näkee hyväksi ottaa lapsen pois ennen kuin hänet ehditään kastaa, Hän kyllä pitää lapsesta huolen. Jumala voi siis pelastaa ihmisen em. tapauksissa ilman kastettakin. Meidän on kuitenkin tehtävä niin kuin Hän on käskenyt tehdä, eli kastaa, eikä tuijotettava siihen, mitä Hän voi tehdä.

Olavi Lähteenmäki, Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä, s. 72–79. Jyväskylä 1982. Sley-Kirjat.

i Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 90

ii Nousiainen, Anna kastaa itsesi, s. 73

iii Ilmari Salomies, Ajatuksia ja kysymyksiä kirkkotiellä, s. 86–87

iv Cullmann, Die Tauflehre des Neuen Testaments, s. 65–73; Prenter, Skabelse og Genløsning, s. 495; Prenter, Kirkens tro, s. 151; Althaus, Was ist Taufe, s. 14; Jeremias, Die Kindertaufe in der ersten Jahrhunderten, s. 68; ks. myös Haapa, Markuksen evankeliumi, s. 162, 163 sekä Haapa, Usko ja kaste, s. 14.

v Haapa, Markuksen evankeliumi, s. 162

vi Aimo T. Nikolainen, Luukkaan evankeliumi, s. 300

vii Giertz, Suuri valhe ja suuri totuus, s. 109; lapsen uskosta yleensä ks. s. 108–135

viii Arvo W. Arasola, Raamatun valoa kastekysymykseen, s. 16. Seurakuntaan pyrkivä kysyy sielunhoitopalstalla, pitääkö hänen mennä uudelleen kasteelle. Seurakunnan johtaja vastaa: ”Et suinkaan sinä mene uudelleen kasteelle, sillä ethän sinä pienenä kapalovauvana voinut mennä itse kasteelle.” Ristin Sanoma N:o 4/1974, s. 22

ix Manninen, Evankeliumin kaste, s. 27

Kategoriat
5/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 5/2012 * Hannu Lehtonen

Jeesus sanoo: ”Silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtäväistä.” (Matt. 25:1–2) Matteuksen evankeliumin 25. luku sisältää kolme Vapahtajamme lopunajallista opetusta. Jeesus opettaa niiden välityksellä meitä valvoen odottamaan hänen paluutaan kirkkaudessa. Tämä kyseinen luku päättyy vavahduttavaan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46)

Mitä voisimme oppia alussa mainitsemastani kertomuksesta kymmenestä neitsyestä (morsiusneidosta, KR 92)? Otan esille kolme asiaa.

Ensiksi: Jeesukseen uskoessamme olemme matkalla suureen hääjuhlaan. Monessa paikassa Raamattu vertaa taivaan iloa hääjuhlaan. Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut.” (Ilm. 19:7) Tämä on todella rohkaiseva ja toivoa antava näkymä!

Toiseksi: Raamattu osoittaa, että Jeesuksen toisen tulemisen aattohetkinä vallitsee hengellisessä suhteessa pimeä aika. Edellä mainitussa evankeliumin kertomuksessa Jeesus sanoo: ”Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat.” Jeesus sanoo toisessa kohdassa myös: ” Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8)

Kolmanneksi: osa neitsyistä oli viisaita, osa tyhmiä. Mikä tekee tuon eron? Tämä on erittäin tärkeä kysymys. Tyhmiltä neitsyiltä loppui öljy lampuista, ja he eivät päässeet häihin. Luther sanoo, että lamput ilman öljyä tarkoittaa hyviä tekoja ilman uskoa.

Raamattu ei suinkaan opeta, etteikö kristittyjen tule tehdä hyviä tekoja. Päinvastoin. Kun apostoli Paavali on ensin puhunut voimakkain sanoin siitä, miten me tulemme osallisiksi pelastuksesta kasteen kautta, hän sitten sanoo Tiitukselle: ”Tämä sana on varma, ja minä tahdon, että sinä näitä teroitat, niin että ne, jotka Jumalaan uskovat, ahkeroisivat hyvien tekojen harjoittamista” (Tiit. 3:8) Paavali lisää sitten: ”Nämä ovat hyviä ja hyödyllisiä ihmisille.” Jumala ei siis meidän hyviä tekojamme tarvitse, mutta meidän lähimmäisemme kyllä tarvitsevat niitä.

Lasse Marjokorpi kiinnitti jokin aika sitten julkaisemassaan nettikirjoituksessa huomiota siihen, että teko-oppi on palaamassa takaisin kirkkoon. Hän sanoo: ”Kenties kirkon nykyisen kriisin varsinainen syy onkin siinä, mitä se opettaa vanhurskauttamisesta. Tai paremminkin siinä, ettei siitä enää opeteta lainkaan.” Marjokorpi sanoo myös: ”Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan monien ihmisten syynä kuulua kirkkoon on sen tarjoama mahdollisuus tehdä hyvää. Ihme, ettei kukaan ole päättävästi torjunut tätä farisealaista perustetta. Uudessa testamentissa ei tunneta sellaisia henkilöitä, jotka olisivat tulleet kristityiksi voidakseen antaa oman erinomaisuutensa Jumalan käyttöön. Tällaista syytä kristityksi tulemiseen ei siellä esiinny. Paavalinkin kääntyminen merkitsi, että hänen piti hylätä roskana siihenastinen nuhteeton vaelluksensa fariseuksena.”

Oikeat hyvät teot nousevat uskosta ja Jeesus noteeraa ne viimeisellä tuomiolla, sillä ne osoittavat, että kyseinen henkilö on elänyt uskossa Jeesukseen. Kristittyjen hyvät teot myös palkitaan, mutta se palkka on armopalkka. ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef. 2:8–10)