Kategoriat
Julkaisu Kaste Kirjat Sakramentti

Pyhä kaste – David P. Scaer

Martti Luther ei asettanut armonvälineitä arvojärjestykseen anteeksi­annon tarjoamisen suhteen, mutta hän teki kyllä eroja niiden välillä. Hän katsoi, että kullakin sakramentilla on ainut­laatuinen tehtävä ja etteivät ne olleet korvattavissa keskenään. Kaste ei ollut pelkkä kristilliseen yhteisöön liittymisseremonia, vaan se samastettiin kristilliseen elämään ja se määritti kirkon rajat. Kaste on ensimmäinen ja tärkein sakramentti. Ilman sitä muut eivät ole mitään. Kasteessa oleminen on samaa kuin Kristuksessa oleminen.
Kaste vaatii uskoa vanhurskauttamiseen, mutta pelastus­varmuuden antaa kaste, ei usko. Kaste pysyi Lutherin ajattelussa kristityn turva­paikkana läpi elämän. Lutherille usko Jumalaan ja hänen sanaansa merkitsi uskoa kasteeseen.
Reformoitu, erityisesti baptistinen vaikutus saa monet uskomaan, etteivät he pelastuakseen voi luottaa kasteeseensa, varsinkaan jos se on toimitettu lapsena. Kasteeseen liittyvät ongelmat eivät nykyään ole oleellisesti erilaisia kuin ne, joita anabaptistit eli uudestikastajat ja Ulrich Zwingli nostivat esille uskonpuhdistuksen alkuvaiheessa.
Tässä kirjassa esitetään luterilainen näkemys, jonka mukaan kaste on sekä kristillisen elämän ensi perusta että sen jatkuva sisältö.
Pastori ja tohtori David P. Scaer (1936–) on systemaattisen teologian ja Uuden testamentin eksegetiikan professori yhdysvaltalaisen Lutheran Church Missouri Synod -kirkkokunnan pappisseminaarissa Fort Waynessa. Hän on kuulunut seminaarin henkilökuntaan jo vuodesta 1966. Tohtori Scaer on kirjoittanut useita kirjoja ja lukuisia artikkeleita.

Pyhä Kaste - David P. Scaer
Pyhä Kaste –
David P. Scaer
Kategoriat
Ehtoollinen Ekumenia Kirjat Martti Luther Sakramentti

Concordia-lehden tilaajille!

Concordia-yhdistyksen lehden saajat ovat lähiviikkoina saamassa yhdistykseltä mieluista postia.

Tällä kertaa tämä – voisiko sanoa jo perinteeksi muodostunut tapa – toteutuu historiallisesti ja aiheeltaan mielenkiintoisen, sekä evankelis-luterilaisen kirkkomme myllerryksen keskelle “sattuvasti” ajankohtaisen kirjan muodossa – Jürgen Diestelmannin Luther vai Melanchthon?

Kirjan takakansi avaa kirjasta seuraavasti.

Uskonpuhdistajat Martti Luther ja Philipp Melanchthon työskentelivät yhdessä yli 20 vuoden ajan Kristuksen kirkon uudistamiseksi Jumalan sanan mukaan. Mutta sitten traaginen riita tuhosi heidän ystävyytensä, koska Melanchthon käytti karkeasti väärin Lutherin luottamusta. Melanchthon oli esittänyt ratkaisevissa neuvotteluissa monitulkintaisia ja Lutherille sietämättömiä muotoiluja Herran ehtoollisesta, jolla oli Lutherille aina perustavanlaatuinen merkitys. Kävi ilmi, että uskonpuhdistajilla oli hyvin erilaiset päämäärät kirkon uudistamisessa. Lutherin aloittama yhden jakamattoman kirkon uskonpuhdistus Jumalan elävän läsnäolon kautta sanassa ja sakramentissa epäonnistui.

Erolla oli tulevaisuutta ajatellen vakavia seurauksia, jotka rasittavat kirkkoa tähän päivään asti. Tämä on erityisen ajankohtaista ekumenian aikakaudella. Tämän päivän protestanttisuus ei voi vedota Lutheriin. Ekumeenisen yhteiselon ja lähestyvän uskonpuhdistuksen juhlavuoden 2017 tähden kirjoittaja kysyy: Kumpaa kirkko seuraa, Lutheria vai Melanchthonia?

 

Tämän saksankielisestä alkuteoksesta Juuso Matias Mäkisen suomentaman kirjan Concordia-lehden tilaajat saavat nyt ilmaiseksi Concordia-lehden viidennen numeron mukana.

Ei-tilaajille myydään tätä 120 sivuista kirjaa Luther-divarin kautta hintaan 15€ (ovh).

Luther vai Melanchton? - Jürgen Diestelmann
Luther vai Melanchton? – Jürgen Diestelmann

 

 

Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Tutkiskelu Herran pyhästä ehtoollisesta

Tässä on meillä nyt ehtoollisen autuaallinen merkitys. Ehtoollispöydässä antaa meidän suuri Välimiehemme, joka jo kasteessamme priiskotti meidät verellään ja siten teki meidät osalliseksi uuden armon liitosta, vahvimman vakuutuksen tämän liittonsa järkähtämättömyydestä. Hän tulee luoksemme samalla ruumiillansa, joka kerran kantoi meidän syntimme, joka raadeltiin ruoskalla, lävistettiin nauloilla ja keihäällä ja joka, kärsittyään kuoleman kirouksen puussa, nousi kuolleista kirkastettuna ja kunniallisena. Eikä hän tyydy siihen, että me ainoastaan näkisimme tai koskisimme häneen. Hän ei kehota meitä Tuomaan kanssa ainoastaan pistämään sormemme hänen lävistettyihin käsiinsä ja jalkoihinsa ja kätemme hänen kylkeensä. Hän tahtoo tulla vielä likeisempään yhteyteen meidän kanssamme. Hän sanoo: ”Ottakaa ja syökää – minun ruumiini, teidän edestänne annettu, ottakaa ja juokaa – minun vereni teidän edestänne vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Hän tahtoo siis yhdistyä niin likeisesti meidän kanssamme, että hän ja me tulemme aivan yhdeksi. Hän antaa itsensä meille syödä ja juoda, niin että hänen lihansa tulee meidän lihaksemme, hänen verensä meidän vereksemme, hänen elämänsä meidän elämäksemme. Me tulemme jäseniksi hänen ruumiissaan ja hän rakastaa meitä kuin itseään – niin, juuri kuin olisi meidän sielumme ja ruumiimme hänen oma sielunsa ja ruumiinsa. Eihän kukaan voi olla meitä lähempänä kuin me itse. Niin lähellä kuin nyt itse olemme itseämme, yhtä läheisesti olemme myös yhdistetyt hänen kanssaan ja hän meidän kanssamme. Onhan tämä yhdistys Vapahtajamme kanssa  ihmeellinen vahvistus syntiemme anteeksisaamisesta ja taivaallisesta lapsenoikeudestamme kaikkine autuaallisine etuineen ja oikeuksineen. Sillä kun saamme Vapahtajan itsensä, jonka persoonaan ja töihin koko uusi liitto on perustettu, ja saamme hänet niin likeisellä tavalla, että syömme hänen lihansa ja juomme hänen verensä, niin saamme todella koko taivaanvaltakunnan. Tässä on tuhlaajalapsi taivaallisen Isän syleiltävänä, painettuna hänen sydämellensä ja kokonaan verhottu syntien anteeksisaamisen ja vanhurskauden ihanaan juhlapukuun. Tässä tulee Kristuksen musta ja heikko morsian yhdeksi hengeksi ja ruumiiksi taivaallisen ylkänsä kanssa ja saa hänen lihansa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siihen, että uusi liitto ja koko sen autuus koskee juuri häntä.

A. J. Bäck: Muukalaisten vieraspidot, Sley 1904.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta

Kategoriat
Ehtoollinen Sakramentti Yhteys

Concordia ry:n julkaisutyö huomioitu Norjassa.

Norjassa pidetään erittäin hyvänä asiana kun olemme julkaisseet Werner Elertin kirjan Ehtoollisesta ja kirkollisesta yhteydestä varhaiskirkossa. Alla linkki tunnustukseen.

http://www.fbb.nu/artikkel/werner-elerts-klassiker-om-nattverd-og-kirkefellesskap-i-den-gamle-kirke-naa-oversatt-til-finsk/

Kirjaa voi tilata http://lutherdivari.fi/kotisivu/2014/03/ehtoollinen-ja-kirkollinen-yhteys-varhaiskirkossa/

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa - Werner Elert
Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Kategoriat
6/2012 Kaste Lehdet Sakramentti

Jumalan vahva perustus pysyy lujana

F. G. Hedberg

”Kuitenkin Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: ’Herra tuntee omansa’, ja: ’Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee’.” (2. Tim. 2:19)

Tämä perustus on yksin Herra Jeesus Kristus täydellisen kuuliaisuutensa, sovittavan kärsimisensä, kuolemansa ja voitollisen ylösnousemisensa kautta. Tämä on perustus. Mutta tälle perustukselle emme pääse milloinkaan omalla hengellisyydellämme, vaan yksin siten, että itse Jumala, Pyhä Henki, asettaa meidät tälle perustukselle, oksastaa meidät Kristukseen, mikä tapahtuu kaikkein ensimmäiseksi pyhässä kasteessa. Niin kuin nyt Kristus itse on autuutemme vahva ja järkähtämätön perustus, niin on hänen kasteensakin hänen puoleltaan vahva ja järkähtämätön armoliitto. Hän on itse vakuuttanut profeetan suun kautta: ”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10) Sen tähden on Lutherkin opettanut kasteesta: ”Samoin kuin Kristus ei kiellä meitä tykönsä tulemasta, vaikka syntiin lankeamme, samoin pysyy myöskin kaikkien hänen antimiensa ja lahjojensa aarre järkähtämättömänä.” Mitä hän on pyhässä kasteessa meille ei ainoastaan luvannut, vaan todella antanut ja lahjoittanut, sen hän pitää ja täyttää muuttumattomana ja uskollisena Jumalana, kunhan me vain emme pysy katumattomina ja hänen armonsa halveksijoina, siten itse menettäen hänen lahjansa, vaan katuen ja tunnustaen syntimme ja lankeemuksemme palaamme takaisin hänen tykönsä, turvautuen uudestaan hänen kasteessa kanssamme tekemäänsä vahvaan, iankaikkiseen armoliittoon ja sen perusteella taas ahkeroiden parannusta ja uutta kuuliaisuutta, se on: pukeutumista uuteen ihmiseen ja vanhan ihmisen kukistamista ja kuolettamista pahoine himoineen ja haluineen.

Niin on nyt Herra Kristus yksin ainoa, vahva autuutemme perustus, mutta kastetta pidämme korkeassa arvossa sen tähden, että se on uudestisyntymisen peso, jossa Pyhä Henki on rakentanut meidät tälle Jumalan perustukselle, se on: tehnyt meidät todella osallisiksi kaikkeen siihen armoon, anteeksiantamukseen, elämään ja autuuteen, jonka Herra Jeesus on meille ansainnut. Ja me tiedämme – Jumalan kiitos – pyhästä Raamatusta, että niiden väärien henkien oppi on pelkkää valhetta ja kauhistusta Jumalan edessä, noiden, jotka luulottelevat, että kaste ei enää hyödytä mitään, sitten kun ihminen kerran on rikkonut lupauksensa ja langennut syntiin. Tähän väärään oppiin vastaamme apostolin sanoilla: ”Ei kai heidän epäuskonsa ole Jumalan uskollisuutta tyhjäksi tekevä? Ei suinkaan!” (Room. 3:3)

”Hän ei luovu liitostansa, Jonka solmi lapsen kanssa kallihissa kasteessa, Vuoret siirtyy sijoiltansa, Ennen kuin hän liitostansa.”

Fredrik Gabriel Hedberg, Elämän sanoja, s. 323. Helsinki 1935. SLEY.

Kategoriat
5/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentti ansaitsee palvontamme ja se pysyy sakramenttina kommuunion päätyttyä II

Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)

Jumalan sanojen lausuminen vaikuttaa läsnäolon, kuten viidennessä luvussa konsekraatiosta on jo käynyt ilmi. Sillä on myös sanottu, ettei sanojen lausumisen ja niiden toteutumisen väliin jää tyhjää aikaa: ”Sillä hetkellä, jona Kristus sanoo: ’Tämä on minun ruumiini’, hänen ruumiinsa myös on siinä sanan kautta ja Pyhän Hengen voimasta. Jos siinä ei ole sanaa, leipä on tavallista leipää, mutta jos sanat tulevat siihen, ne myös tuovat mukanaan sen, mistä ne puhuvat.” (Luther) Ajatellessamme Lutherin useita kertoja tekemää rinnastusta konsekraation ja Raamatun ensimmäiseen lukuun sisältyvien luomissanojen välillä voitaisiin sanoa, että hän myöntyy sakramentin sanojen totuudessa yhtä vähän viivytyksiin, kuin hän taipuu myöntämään, että luomissanojen mahtiin voitaisiin liittää miljoonien vuosien mittainen täyttymyksen odotus. Kummassakin tapauksessa seisomme vastaansanomattoman tosiasian edessä: ”Hän sanoi, ja tapahtui niin” (Ps. 33:9).

Jumalan luovasta sanasta pulppuavaa todellisuutta ei voi noin vain lopettaa siihen, että ehtoollisvieraat ovat päättäneet kommuunionsa [ehtoollisen vieton]. Luther lähettää kaksi perusteellista kirjettä Simon Wolferinukselle ja puuttuu niissä hänen oppiinsa ja käytännön toimiinsa. Wolferinus opetti, että läsnäolo päättyy kommuunioon ja että pappi voi siitä syystä huoletta sekoittaa keskenään vihityt ja vihkimättömät elementit messun päätyttyä. Tämä harhaoppi on synkentänyt Lutherin vanhuutta, ja Wolferinus on verrattavissa zwingliläisiin. Luther ei tietenkään halua väittää, että katolisessa sakramenttikulkueessa kannettu leipä tai tabernaakkelissa säilytetty hostia olisivat pätevä sakramentti, Kristuksen tosi ruumis. Tällainen menettely jää kokonaan Kristuksen asetuksen ulkopuolelle, joka puhuu ateriasta. Tällä aterialla, joka on messu, sakramentti sen sijaan on sakramentti kaikkine seuraamuksineen. Kristuksen ateria kestää, ”kunnes kaikki ovat ottaneet sakramentin vastaan eli juoneet kalkista ja syöneet leivänpalat”. Sen, mitä jää jäljelle kommuunion päätyttyä, Kristus on konsekroinut ruumiikseen ja verekseen; papin tai jonkun muun henkilön on huolellisesti ja kunnioittaen nautittava se sakramenttina. Luther näkee siis dogmaattisena vaatimuksena sen, että messussa on syötävä konsekroidut elementit loppuun. Silloin katoaa niin katolilaisten virheellinen tapa viedä hostia alttarilta sakramenttina tabernaakkeliin kuin myös protestanttien väärä tapa käsitellä ylijääneitä elementtejä pelkkänä leipänä ja viininä. Seuraavan sukupolven gnesioluterilaiset [aitoluterilaiset] vetosivat ahkerasti näihin Lutherin kahteen kirjeeseen. Ilmeisesti luterilaiset tunnustuskirjatkin viittaavat niihin käsitellessään kysymystä sakramentin ajallisesta ulottuvuudesta, vaikka poisjäänyt sivuhuomautus on tehnyt viittauksen jossain määrin epäselväksi.

Meillä on myös muistiinpanoja, jotka selvästi ja yksiselitteisesti näyttävät, miten liiat hostiat ja viini nautittiin loppuun sen ajan luterilaisissa kirkoissa, niin että mitään ei jäänyt yli. Samoin tiedämme, että Saksin vaaliruhtinaskunnassa käytettiin Lutherin aikana kalkin huuhteluun viiniä, ts. tyhjentyneeseen kalkkiin kaadettiin vihkimätöntä viiniä, jotta kaikki se pyhä, joka oli ollut kalkissa, saataisiin kokonaan pois. Voidaan olettaa, että huoli ylijääneestä sakramentista on synnyttänyt luterilaisille ominaisen tavan, jonka mukaan pappi nauttii kommuunion viimeisenä. Pappi voi huomiota kiinnittämättä nauttia ehtoollisen loppuun eikä hän ole silloin riippuvainen viimeisistä kommuunion vastaanottajista, joiden on vaikea arvioida, milloin heidän apuaan tarvitaan vihityn aterian päättämiseksi.

Niin kuin jo on korostettu, oppi sakramentin ulottumisesta ajassa kommuuniota pidemmälle ja siihen liittyvä käytäntö ei mitenkään laillista katolisia kirkkotapoja, sakramenttikulkuetta ja tabernaakkelia. Mahdollisuus niiden noudattamiseen on päinvastoin hävinnyt jäljettömiin. Kaikki yritykset siirtää läsnäolo aterian yhteydestä muualle ovat joka tapauksessa vailla varmaa perustetta ja synnyttävät epäilyksiä, ja sitä, mikä ei ole ehdottoman varmaa, ei ole syytä uskoa ollenkaan. Jos siis elementit pannaan luterilaisessa messussa talteen käytön ulkopuolella (”extra usum”) joko vahingossa – tai vielä pahemmassa tapauksessa (Wolferinus) tahallisesti –, ne menettävät raamatullisen sisältönsä. Itse kunkin arvostelukyvystä riippuu, mitä vihityille elementeille tehdään. Luther itse on ehdottanut niiden polttamista. Lutherin näkökulmasta katsottuna lienee mahdollista painottaa sitä, että edellä mainitut tapaukset ovat sellaisia ilmiöitä, jotka häiritsevät niin syvästi vilpitöntä uskoa sakramentin salaisuuteen, että niiden ei tarvitsisi tulla lainkaan yleiseen tietoon. Papin ei tarvitsekaan joutua normaalissa viranhoidossaan näiden ongelmien eteen. Niin suuren viinimäärän konsekroiminen, ettei sitä kaiken järjen mukaan voi kuluttaa loppuun, todistaa suuresta taitamattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa selvää ehtoollisvieraiden lukumäärästä; sehän oli Lutherille lähes ehdoton edellytys messunviettoon, jota motivoi jo yleinen ehtoolliskurikin. Wolferinuksen tietoinen tapa jättää osa elementeistä jakamatta ylittää jo taitamattomuuden rajan ja saa pahemman nimen: ”Luulen, että sinä askartelet Zwinglin järjettömyyksissä.”

Kun Luther siis vetäytyy erilleen ”käytön ulkopuolella” harjoitetusta palvonnasta, hän ei kuitenkaan aseta minkäänlaisia rajoja Kristuksen käskemälle toimitukselle, konsekraatiosta viimeisen osan tai pisaran jakamiseen asti. Jos kalkki onnettomuudeksi kaatuisi Kristuksen säätämän messun aikana, koskisi tämä onnettomuus todella Kristuksen verta. Luther puhuu siitä, kuinka tällainen vahinko, jonka ei suinkaan tarvitse johtua synnistä, herättää kunnon kristityssä ”suurta kauhua ja vavistusta”. Tiedämme senkin, kuinka Luther menetteli vahingon todella sattuessa. Wittenbergin seurakunnan kirkossa tapahtui vuonna 1542 ehtoollisenvieton yhteydessä tällainen onnettomuus, jolloin Luther palveluvuorossa olevan kirkkoherran ja diakonin kanssa yritti mitä suurimmalla kunnioituksella ja syvästi järkyttyneenä ottaa suuhunsa kuorin lattialle valuneen Kristuksen veren. Paikalla ollut todistaja kirjoittaa: ”Tämä onneton tapaus kävi niin mainitun Tohtori Martin sydämeen, että hän huokasi ja sanoi: ’Oi, Jumala auta’. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.” Messun päätyttyä Luther keskiajan esikuvaa noudattaen höyläytti tuolin, jolle sakramentti oli kaatunut, ja käski polttaa lastut niiden kankaanpalojen kanssa, jotka sakramentti oli kastellut. Yksimielisyyden ohjeen johtavat teologit puhuvat sittemmin tästä kertomuksesta hyväksyvin mielin. He saattoivat sekä panna merkille että arvostaa positiivisesti sitä tosiasiaa, jonka Hermann Sasse on meidän aikanamme lausunut näin: ”Yhdelläkään roomalais-katolilaisella ei liene koskaan ollut sellaista kunnioitusta reaalipreesenssin ihmettä kohtaan kuin Lutherilla oli. Ei kukaan pystynyt ajattelemaan konsekraatiosta häntä enemmän; ei kukaan osannut käsitellä konsekroituja elementtejä häntä kunnioittavammin.”

Jos nämä ajatukset ja teot ovat nykyajalle vieraat, se ei johdu ainakaan suuremmasta rakkaudesta Jumalaan ja hänen sakramenttiinsa, ei myöskään Jumalan sanan paremmasta ymmärtämisestä. Se johtuu pikemminkin kotitekoisista mielikuvista, mikä Jumalan arvolle sopii, ja tuhruisesta toiveesta, että uskonnollisessakin kehityksessä päästään niin pitkälle, että ihminen kohoaa fyysisten seikkojen yläpuolelle. Halu on jättää jo taakse uskonnon pimeä vuosisata ja kohottautua kohti parempaa ilman ihmisruumiin fyysisistä toiminnoista luettavien luomisjärjestysten painoa, ilman raamatunhistorian historiallisten ja maantieteellisten seikkojen painolastia ja ilman dogmeja Jumalasta, jota kannetaan hopealautasella. Se avaruusmatka on kuitenkin päättynyt aina siihen, että ilmaan nousseet ovat syöksyneet kärventynein siivin syvyyteen. Jumala yksin päättää omasta käyttäytymisestään ja meidän pöytätavoistamme hänen alttarinsa ääressä. Tämänkaltaisissa asioissa käy ilmi, osaako ihminen jättää huomiotta kaikenlaisen subjektiivisen hyödyn tavoittelun, pelastumisen tarve mukaan luettuna, ja lakata pitämästä niitä raamatullisina seuloina ja kohdata Jumalan hänen omilla ehdoillaan. Teologimme ovat todellisia teologeja vasta silloin, kun heidän selkänsä taipuu yhtä syvälle kumaraan, kuin ”mainitun Tohtori Martin” selkä, joka ei hävennyt etsiä Jumalaa kaikkein mitättömimmistäkin seikoista.

Tämänkin ehtoollisopin kohdan vastustuksella on takanaan pitkä historia. Ei ole liioittelua sanoa, että Melanchthon ja hänen seuraajansa, filippistit, hyökkäsivät pelottavan katkerasti tässä kuvattua oppia ja elämää vastaan. Omituista onkin, että myöhempi tutkimus on ilman muuta omaksunut heidän arvionsa vastustajista. Näin värittynyt historiankirjoitus on synnyttänyt myytin rauhaa rakastavasta filippismistä ja riidanhaluisesta gneesioluterilaisuudesta. Asian oikea laita on se, että filippismi edustaa kokonaisuutena sitä katkeraa ylimielisyyttä, jota valistuneempi ja sivistyneempi persoona aina saa mielestään osoittaa sivistymätöntä, vaivaista epäjumalanpalvelijaa kohtaan. Tällaisen maineen Melanchthon sananmukaisesti suuntasi luterilaisiin vastustajiinsa. Filippismillä sen sijaa oli aina oikeus intoilla kirkollisen ykseyden syntymiseksi gnesioluterilaisten kanssa, jotka puolestaan eivät olleet valmiit sellaiseen kirkolliseen yhteiseloon.

Suuri taistelu konsekraatiosta, adoraatiosta ja ylijääneistä elementeistä käytiin tosin toden teolla vasta Melanchthonin kuoleman jälkeen. 1560-luvulla sitä käytiin monella taholla: Ruotsissa, Itä-Preussissa ja Pohjois-Saksan hansakaupungeissa. Danzigissa, jossa filippistit olivat vallan päällä, luterilaiset pidättäytyivät vielä kuolinvuoteellaankin ottamasta vastaan kommuuniota papeilta, jotka opettivat, ettei ylijäänyt osa ehtoollisesta ole sakramentti, tai ainakin sietivät tätä opetusta kollegoidensa parissa. Sovintoa ei saatu aikaan sellaisella sopimuksella, että filippistit olisivat tarjoutuneet de facto (tosiasiallisesti) noudattamaan luterilaista käytäntöä omaksumatta kuitenkaan luterilaista oppia. Kunnioituksesta, arvelivat filippistit, saattoi hyvinkin ajatella, että ylijääneet hostiat ja viini nautittiin loppuun, ja asenteensa tueksi he vetosivat Vanhan testamentin pääsiäislampaaseen, josta oli annettu tällainen käsky. Tämä nykykielellä sanottuna lähinnä korkeakirkollinen kunnioitus ei riittänyt taistelevalle luterilaisuudelle. Se ei kaivannut ulkonaista seremoniaa, vaan oppia, ei kirkkopoliittisia ratkaisuja, vaan Hengen yhteyttä Jeesuksen sanan ympärillä.

Oppia, josta tässä puhutaan, on tutkittava hiukan lähemmin. Filippistit eivät ilman muuta sanoneet, että läsnäolo rajoittui kommuunioon. Tämä lausuma lienee hyvin myöhäistä perua ja kuuluu lähinnä 1600-luvun ortodoksiaan. Sen sijaan he korostivat, että vasta elementtien vastaanottaminen antaa oikeuden puhua koko toimituksesta sakramenttina. Filippismi otti lukuun eräänlaisen reaalipreesenssin ja uskoi, että Jeesus oli luvannut antaa ruumiinsa ehtoollisessa, vieläpä leivässä, leivän kanssa ja leivän alla, samoin verensä viinissä. Mutta sitä he eivät halunneet myöntää, että Jeesus olisi sanonut leipää ruumiikseen (panem esse corpus). Sen tähden filippismille riitti se, että Jeesus ”piti lupauksensa”, että kommunikantit todella ottivat vastaan luvatun lahjan jne. Tämä on ratkaiseva kohta, ”status controversiae”. Luterilaisille Kristus oli tehnyt leivän ruumiikseen konsekraatiossa ja käskenyt syödä sen: filippisteille Kristus oli luvannut antaa ruumiinsa, jos he söivät leivän. Tästä jälkimmäiset vetivät syystäkin sen johtopäätöksen, että sakramentti on ennen kaikkea toimitus, ei esine, ja että jos kukaan ei syönyt leipää, Jeesuksellekaan ei ollut mitään syytä täyttää kommunikanteille [ehtoollisvieraille] antamaansa lupausta, koska heitä ei ollut. Jeesuksen sanoilla ei siis ole tässä tapauksessa mitään välitöntä kiinnekohtaa leipään, jonka ainoa tehtävä on täyttää Jeesuksen antama lupaus kommunikanteille. Tämä on ajatuksellisesti helposti ymmärrettävä konstruktio. Tosin se arkailee sanoja ”Tämä (leipä) on minun ruumiini”, koska ne ovat ”liian kirjaimellisia” [Hardt lainaa filippistisen kirkkoherra Paul Eberin sanoja, toim. huom.], mutta se haluaa kuitenkin säilyttää ennallaan kirkollisen tradition, koska sillä on ratkaiseva merkitys ja arvo hurskaudelle.

Melanchthonin koulukunnan ratkaisulla on ollut melkoinen vetovoima kautta aikojen. Meidänkin päivinämme laaditaan kekseliäästi kyhättyjä asiakirjoja Jeesuksen läsnäolosta ja Jeesuksen lahjasta, joista emme saa lukea, mitä konsekroidut elementit ovat ja mitä Jeesus on sanonut. Varsinkaan emme saa tietää sitä, että alttarilla lepää konsekraation voimasta Kristuksen ruumis ja veri, että ne ansaitsevat palvontamme ja että ne on syötävä niin, ettei niistä jää mitään jäljelle. Tosi usko Jeesuksen asetussanoihin ei voi epäröidä vastatessaan näihin kysymyksiin, jos sille annetaan miettimisaikaa. Tänä aikana olisi yhtä välttämätöntä kuin Yksimielisyyden ohjeen laatimisenkin aikoihin saada kootuksi pirstoutuneen luterilaisuuden monet ryhmät todelliseen, opilliseen yhteyteen, joka sitten oikeuttaisi myös ehtoollisyhteyden. Ne, jotka halutaan liittää yhteen, eivät saa olla erimielisiä näin tärkeästä opinkohdasta. Alttarin sakramentin yhteisen viettämisen, jota on kauan kaivattu, täytyy tapahtua yhteisessä palvonnassa ja yhteisessä kunnioituksessa sitä pyhää kohtaan, joka on uskottu meidän käsiimme.

Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti s. 75–81. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Suomennos: Matti Aaltonen. Teokseen sisältyy viitteitä, jotka on ohessa olevasta tekstistä jätetty pois.

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis

Sen tähden on todellakin oikeaa puhetta, että viitataan leipään ja sanotaan: ”Tämä on Kristuksen ruumis.”Se, joka näkee leivän, näkee Kristuksen ruumiin, kuten Johannes sanoo nähdessään Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa, kuten olemme kuulleet. Edelleen on oikein sanoa: Se joka tarttuu leipään, tarttuu Kristuksen ruumiiseen ja se, joka syö tätä leipää, syö, Kristuksen ruumiin. Toisin sanoen se, joka hampaillaan ja kielellään jauhaa leivän, se jauhaa hampaillaan ja kielellään Kristuksen ruumiin. Kuitenkin koko ajan pysyy totena, ettei kukaan näe Kristuksen ruumista. Siihen voidaan tarttua, sitä voidaan syödä ja pureskella, kuten muutakin näkyvää lihaa katsellaan ja pureskellaan. Se, mitä leivälle tehdään, se on oikein ja asianmukaisesti sovellettavissa myös Kristuksen ruumiiseen sakramentillisen ykseyden tähden. Sen tähden hurmahenget menettelevät väärin samoin kuin se kanonisen oikeuden lause, jossa nuhdellaan paavi Nikolausta siitä, että hän pakotti Berengarin siihen tunnustukseen, että hän sanoi rikkovansa ja murentavansa hampaillaan todellisen Kristuksen ruumiin. Kunpa Jumala sallisi, että kaikki paavit menettelisivät kaikissa uskonkohdissa näin kristillisesti, kuten tämä paavi menetteli Berengarin tunnustuksen kohdalla. Sillä todellakin on olemassa merkitys, jonka mukaan se, joka syö ja pureskelee leipää, syö ja pureskelee samalla todellista Kristuksen ruumista, eikä pelkästään tavallista leipää, kuten Wycliff opettaa. Sillä leipä on Kristuksen ruumis, samoin kuin kyyhkynen on Pyhä Henki ja liekki enkeli.
Martti Luther, Kristuksen ehtoollisesta – suuri tunnustus, s 150. Hämeenlinna 2006. Suomen Luther-säätiö.

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentin palvonta

SAKRAMENTTI ANSAITSEE PALVONTAMME JA SE PYSYY SAKRAMENTTINA KOMMUUNION PÄÄTYTTYÄ

Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)

Vaikka latinalainen kristologia jo 1100-luvulla yleisesti kiisti Kristuksen ruumiilta palvonnan, säilyi sakramentin palvonta messussa kuitenkin vakaana läpi keskiajan. Sen teoreettinen perusta oli köyhänlainen: palvonnan sanottiin kohdistuvan Jumalaan, joka oli läsnä sakramentin ”ohessa”. Vasta luterilaisen reformaation palatessa Kyrilloksen kristologiaan ehtoollisen palvonta saa luonnollisen motivaation. Kristuksen inhimillinen luonto on osallinen jumalallisen luonnon ominaisuuksiin ja ottaa täysin varauksetta vastaan messua viettävän seurakunnan riemullisen palvonnan. Skolastiikan pystyttämä muuri Luojan ja hänen ihmisyytensä väliltä kaatui. Tutkimus on lähes yksimielisesti myöntänyt – ja usein myös valittanut –, että Luther itse on koko elämänsä ajan harjoittanut, opettanut ja puolustanut sakramentin adoraatiota (palvontaa). Hämärän peittoon sen sijaan on jäänyt se, että luterilaisuus joutui käymään tästä kysymyksestä suuren, opillisen taistelun, joka jatkui aina luterilaisten tunnustuskirjojen päättämiseen asti, ja että gneesioluterilaisuuden – aitoluterilaisuuden – juhla filippisteistä eräässä Saksan ruhtinaskunnassa saadun voiton jälkeen päättyi rukoukseen, jossa Jumalaa pyydettiin suojelemaan oppi vanhurskauttamisesta uskon kautta ja oppi sakramentin palvonnasta. Eräs Yksimielisyyden ohjeen laatijoista väittelin tohtoriksi sakramentin palvonnasta, ja hänen vastaväittäjänään toimi eräs toinen Yksimielisyyden ohjeen alkuunpanijoista. Sakramentin palvonnalla ei ole tietenkään koskaan haluttu hämärtää sakramenttia armonvälineenä, sitä että se on Jumalan lahja ihmisille. Sakramentin roolia kirkossa ei ole kuitenkaan koskaan sillä selitetty tyhjentävästi, vaan se on pikemminkin lähde, joka antoi aiheen myös ylistykselle ja kiitokselle.
Luther on erityisessä kirjassa ”Sakramentin palvonnasta” käsitellyt tarkoin sakramentin adoraatiota. Hänen mukaansa palvonta voi olla sisäistä ja ulkonaista. Ulkonaista palvontaa osoitetaan lankeamalla maahan, notkistamalla polvea ja kumartamalla. Luther tietää, että samalla tavalla käyttäydytään hovisääntöjen mukaan ruhtinaiden edessä, eikä se siis itsessään kuulu vain Kuninkaitten Kuninkaalle osoitettuun kunnioitukseen alttarin sakramentissa. Sisäinen palvonta, jonka on liityttävä ulkonaiseen, jotta siitä tulisi kristillistä palvontaa, on ”sydämen osoittamaa kunnioitusta ja sydämen kumartamista, jolla osoitat ja tunnustat sydämesi pohjasta, että sinä olet hänen luomansa ja hänelle alamainen olento”. Sisäinen palvonta edellyttää pelastavaa uskoa: ”sydämellistä luottamusta ja elävän uskon oikeaa turvautumista (häneen).” Sitä voidaan pitää jopa ”uskon suurimpana työnä Jumalaa kohtaan”. Luojaa voidaan kyllä palvoa myös ilman sakramentin viettoa ja ilman erityisiä eleitä. Jumalan suuruus voi vallata ihmisen milloin tahansa. Luther pitää sakramentin palvontaa adiafora-asiana, jota voidaan harjoittaa, mutta jättää harjoittamattakin. Se ei tarkoita sitä, että Luther sallisi kenenkään julistaa avoimesti, että sakramentin palvonta on kiellettyä: ”Se joka uskoo, niin kuin uskosta on opetettu, ei totisesti voi syntiä tekemättä kieltää Kristuksen ruumiilta ja vereltä kunnioitustaan.” Koska emme kuitenkaan ole vielä päässeet siihen aikaan, jolloin Jumalan palvominen on kristittyjen ainoa tehtävä, on adoraatiosta sanottava, että se tapahtuu, ”kun on sen aika ja siihen on tilaisuus”. Apostolitkin istuivat ensimmäisen ehtoollisen aikana, ”he unohtavat sekä palvonnan että kunnioituksen”. Se johtuu siitä, että ”sana opettaa sinua panemaan merkille ja tutkimaan, miksi Kristus on siinä, ja tekee sinusta sellaisen, että unohdat (omat) työt ja odotat vain hänen tekojaan”. ”Näin käy evankeliumia kuunnellessammekin. Jumalan sanalle kuuluu kaikkein suurin kunnia, koska Jumala on siinä meitä lähempänä kuin Kristus leivässä ja viinissä, mutta siitä huolimatta me unohdamme kumartaa sille, istumme vain hiljaa paikallamme emmekä ajattele sanaa kuunnellessamme ollenkaan, minkälaista kunnioitusta sille tulisi osoittaa.” Tämä on adoraation vaihtoehto: usko askartelee syntien anteeksisaamisessa, joka on Kristuksen ruumiissa ja veressä ja joka julistetaan asetussanoissa.

Sakramentin palvontaan nähden Luther jakaa ehtoollisen vastaanottajat neljään ryhmään. Ensimmäinen ryhmä tekee niin kuin apostolitkin tekivät ensimmäisellä ehtoollisella: se pitää kiinni uskosta syntien anteeksisaamiseen testamentin sanojen mukaan ja unohtaa adoraation: ”Nämä ovat varmimmat ja parhaat.” Toinen ryhmä koostuu niistä, jotka ”tässä uskossa harjaantuneina tekevät omaakin työtään ja palvovat Kristusta hengellisesti sakramentissa, ts. sydämensä sisimmässä he kumartavat ja tunnustavat hänet Herrakseen, joka vaikuttaa heissä kaiken, ja ulkonaisesti ja kumartuvat, painavat päänsä ja lankeavat ruumiillisesti polvilleen ilmaistakseen sisäisen palvontansa”. Kolmas ryhmä palvoo ilman eleitä. Neljäs palvoo pelkästään eleillään, joka on tekopyhyyttä. Luther on osoittanut, että näin käy paavikunnassa, jossa osoitetaan pelkkää ulkonaista, inhimillistä kunnioitusta Kristukselle häpeäksi, koska se tapahtuu ilman sanan uskoa luovaa valaistusta. Yhteenvetona Luther sanoo: ”Yhtä kaikki näet, ettei sakramentin palvominen ole vaaratonta silloin, kun sana ja usko jäävät sivuun, niin että pidän melkein parempana olla apostolien kanssa palvomatta kuin palvoa meidän kanssamme. En sano, että on väärin palvoa, vaan että edellisestä tapauksesta ei koidu niin suurta vaaraa kuin jälkimmäisestä; sillä luonto alkaa helposti luottaa omiin töihinsä ja jättää Jumalan teot vaille huomiota, ja sitä sakramentti ei siedä. Kuinka minä sen sanoisin? Sakramenttia käyttämässä ja kaikissa Jumalan teoissa täytyy olla kristittyjä mukana. Missä kristityt puuttuvat, siellä tehdään väärin huolimatta siitä, palvotaanko sakramenttia vai ei.” Asia on toisin sanoen niin, että kaikki, mitä toimitetaan, vaatii oikeaa kristillistä uskoa, ja missä se puuttuu, siellä kaikki menee kieroon. Asiallisesti katsoen adoraatio ei siis ole sen riskialttiimpaa kuin muutkaan työt, sillä kaikkia tekojamme uhkaa omanvanhurskauden vaara. Lutherin ”melkein” on nähtävä varoitukseksi varjella sakramenttia muuttumasta liturgiseksi komeudeksi, johon armonväline hukkuu. Tämä vaara selittyy historiallisesti roomalaiskatolisen kirkon sakramenttikäytännöstä, joka oli temmattu irti sanasta ja vanhurskauttamisesta: kirkon sakramentti oli halvennettu turuille ja toreille tietämättömän kansanjoukon huviksi, eikä edes pyhässä huoneessa ymmärretty puhua siitä, mitä Kristus oikein oli tarkoittanut sakramentilla.
On hyvin tärkeää painottaa sitä, että Luther ei tee vanhurskauttamisesta uskon kautta ahdasta, kaikkea säätelevää pakollista periaatetta, joka sanelee kommunikantille [ehtoollisvieraalle], mitä hänen on lupa tehdä. Tosin Kristus ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan, mutta hän ei torjunut milloinkaan uskon spontaania adoraatiota, jota esimerkiksi ”kolme kuningasta osoitti seimellä, sokea ja monet muut”. Vanhurskauttaminen uskon kautta ja sakramentin jakama armo määräävät kyllä, kuinka kristitty toimii sakramentin vietossa, koska ne antavat Hengen lahjan, mutta ne eivät ole koulumestareita, jotka sormi pystyssä sanovat, mitä kristitty saa tehdä ja mikä täytyy jättää tekemättä: ”Jos ensin harjoitat uskoa ensimmäiseen kohtaan, nimittäin (uskoa) sanoihin, silloin sakramentin palvonta syntyy helposti itsestään, ja jos sitä ei synny, et tee syntiä.” Kristitty ihminen on vapaa. Tähän on kuitenkin lisättävä, että Lutherin uskon käsite on sinänsä luonteeltaan palvontaa. Uskohan on luottamusta siihen, että Kristus on omaksumassaan ihmisyydessä voittanut syyllisyyden: ”Usko on oikeaa palvontaa, kun (nimittäin) uskon, että tuossa on hänen lihansa ja verensä, minun edestäni annettu ja vuodatettu.” Uskon valon valtaamana kristitty seisoo teurastetun Jumalan Karitsan edessä, joka on tullut sakramentin ulkoisissa muodoissa hänen luokseen, ja hän panee luottamuksensa yksin Karitsaan kaiken pelastuksen lähteenä. Tämä luottamus, joka pitää Kristuksen ruumista ja verta Jumalan suurimpana lahjana, on itsessään palvontaa, ei siksi, että se synnyttää kiitosta ja palvontaa jälkikäteen, vaan siksi, että se sellaisenaan antaa Jumalalle suurimman kunnianosoituksen: uskon hänen anteeksiantavaan kaikkivaltaansa uuden liiton uhrissa.
Vielä joitakin kuukausia ennen kuolemaansa Luther antaa spontaanin ja varauksettoman tunnustuksensa sakramentin palvonnalle: ”Suuresti kunnioitetussa alttarin sakramentissa, jota meidän on syytä palvoa kaikella kunnioituksella, ojennetaan ja vastaanotetaan totisesti HERRAN Jeesuksen Kristuksen luonnollinen ruumis ja veri, olkoot jakaja ja vastaanottaja arvollisia tai arvottomia.” Sanat ”meidän on” tuskin kumoavat sitä, mitä edellä on sanottu kommunikantin vapaudesta menetellä oman hartautensa mukaan. Lutherin käyttämä sanamuoto on kärjistyksineen oikeastaan itsestään selvä. Sekin usko, joka omistautuu kokonaan Golgatan uhrissa ojennetulle syntien anteeksisaamisen ihmeelle, tietää ottavansa hostiassa (ehtoollisleipä) ja viinissä vastaan Vapahtajan, joka ansaitsee palvontamme, eikä usko halua milloinkaan kieltää, että Jeesukselle kuuluu hänen sakramentissaan kaikki palvonta, ylistys ja kunnia. Erityisesti silloin, kun ihmiset, jotka kieltävät läsnäolon ihmeen, karkaavat palvontaa vastaan, vapaasti noudatettavasta seremoniasta tulee spontaanisti välttämätön, ja tunnustautuminen reaalipreesenssiin saa tarpeen vaatiman profiilinsa puhumalla palvonnan ansainneesta sakramentista, latinaksi Lutherin omin käsin kirjoittamana: ”eucharistia venerabilis & adorabilis” (kunnioitettava ja palvottava eukaristia).
Aina myöhäiskeskiajalta asti adoraatioon liittyi latinalaisessa kristikunnassa ns. elevaatio, jolloin pappi kohotti ensin vihityn ehtoollisleivän ja sen jälkeen konsekroidun kalkin. Näin korotetun eukaristisen Vapahtajan puoleen on vuosisatojen kuluessa virrannut mahtava rukousten ja kiitosten vyöry. Luther asettui henkilökohtaisesti jakamattomin mielin puolustamaan tätä traditiota, ja sakramenttia palvovat Anhaltin ruhtinasveljekset todistavat Lutherin käyttäytymisestä messussa: ”Olemme nähneet Lutherin heittäytyvän maahan vakavana ja kunnioittaen palvomaan Kristusta, kun sakramentti kohotettiin.” Luther säilyttää elevaation molemmissa messukaavoissaan. Yksinkertaisemmassa saksalaisessa messussa elevaatio tapahtuu ”saksalaisen Sanctuksen” aikana, joka on vuoden 1701 suomalaisessa virsikirjassa numero 108: ”Esaiall’ profeetall’ tapahtui, Ett’ Herra kunniassans’ hänell’ näkyi ja korkiall’ istuimell’ istui…” Lutherin hymnin mahtavissa päätössanoissa: ”Kaiken maan hän kunniallans’ täyttänyt on. Wapisit pihtipielet täst’ huudost’, Huone täytettiin sawust’ ja tuoksust’” puhuu vakaumus siitä, että Wittenbergin seurakunnan kirkko on Herran Sebaotin ilmestymisen näyttämö samoin, kuin kerran Jerusalemin temppeli. ”Me säilytämme kohottamisen Jesajan Pyhän tähden, sillä sehän käy hyvin yksiin kohottamisen kanssa, sillä se laulaa Jumalasta, kuinka hän istuu hallitsijana valtaistuimellaan (sanat ovat eräästä Lutherin kirjeestä, toim. huom.).”
Kohottamisen poistaminen jumalanpalveluksesta Wittenbergissä vuonna 1542 ei johtunut Lutherista, joka joutui vain tapahtuneen tosiasian eteen. Luther ei tietenkään ollut koskaan pitänyt elevaatiota välttämättömänä – se oli tuskin 300 vuotta vanha tapa –, ja hän saattoi tietyistä syistä sekä hyväksyä että puolustaa sen poisjättämistä. Tosin hyvin pian näkyy todistuksia siitä, että elevaation poisjättäminen oli Lutherin mielestä heikentänyt sakramentin arvostusta. Hän kirjoittaa itse: ”Jos joskus koittaa aika, jolloin elevaatio on taas aiheellinen, silloin seurakunta saa jälleen vapaasti ja ilman vaaraa kohottaa sakramentin.” ”Jos joudutaan siihen, että elevaatio tulee taas tarpeelliseksi harhaopin tai muun syyn vuoksi, silloin meidän on otettava se jälleen käyttöön.” Kun luterilaiset tunnustuskirjat puhuvat vapaudesta ottaa käyttöön jo poistettuja kirkkotapoja, osoitti – huomatkaapa tämä – eräs adiafora-osan kirjoittajista, Nicolaus Selneccer, että tällä tarkoitetaan lähinnä juuri vapautta ottaa jälleen käyttöön elevaatio tässä siteerattujen Lutherin sanojen mukaan. Vastustus, joka tänään kohdistuu elevaatioon, vahvistaa mitä suurimmassa määrin sen välttämättömyyden ja sen, että se aika on koittanut, josta Luther ja Selneccer ovat puhuneet. Kun sakramentin kohottaminen torjutaan, sen takaa paljastuu säännöllisesti halu paeta todellista läsnäoloa, konsekraation voimaa ja objektiivisen uskon vaatimusta elää itsenäisenä vastoin ihmisen hurskasta subjektiivisuutta.
Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti, s. 69 – 75. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Teokseen sisältyvät viitteet jätetty pois.