Kategoriat
5/2013 Ehtoollinen Ekumenia Kirkko Lehdet Seurakunta Yhteys

Ehtoollisyhteyden loukkaamattomuus

Werner Elert (1885–1954)

 

Concordia ry julkaisi viime syksynä Werner Elertin teoksen Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Tämä teos on erittäin merkittävä kirkko-opillinen tutkimus varhaiskirkon linjauksista. Sillä on paljon sanottavaa myös meidän ajallemme. Julkaisemme ohessa katkelman kyseisestä teoksesta. Katkelmasta on jätetty pois kreikkalaiset termit sekä alaviitteet. Nämä löytyvät Elertin kirjasta.

 

Suuret skismat (Sardika v. 343, Efeso v. 431, Rooman ja Konstantinopolin välinen v. 484) koskivat kiistelevien piispojen lisäksi myös heille kuuluvia kirkkoja, patriarkkojen lisäksi kokonaisia patriarkaatteja. Jos vastapuolen johtavia piispoja ei ekskommunikaation avulla tosiasiallisesti onnistuttu erottamaan kirkoistaan, jos he päinvastoin yhä edelleen hoitivat hengellisiä tehtäviään, he olivat myös yhä edelleen oman kirkkonsa kanssa yhteydessä. Legaatteja Vitalista ja Misenusta vastaan sovellettu periaate, jonka mukaan yhteydestä erotetun henkilön kanssa kommuunioon osallistuva tulee itse erotetuksi, koski silloin automaattisesti myös kaikkia kyseisen kirkon jäseniä. Tältä osin tilanne oli yhä samanlainen kuin 100-luvulla, jolloin Rooman Viktor erotti Efeson Polykrateen mukana paitsi tämän kirkon myös kaikki muut siihen liittyneet vähäaasialaiset.

Kaikki osapuolet tunnustivat, että kirkollinen yhteys on yhtä jakamaton kuin kirkko ylipäätään. Sen loukkaamattomuus edellyttää kaikkien osapuolten loukkaamattomuutta. Yksikään osapuoli ei voi ylittää yhteyden rajaa ilman kaikkien muiden suostumusta. Joka osallistuu kommuunioon jonkun ulkopuolisen kanssa, jota hereetikkona tai skismaatikkona tai jostakin muusta syystä ei ole hyväksytty kokonaisyhteyteen, tulee itse kelvottomaksi yhteyteen, koska hän vahingoittaa kokonaisuuden loukkaamattomuutta. Siksi jokaisen osapuolen tulee sakramenttia toimittaessaan pysyä kokonaisyhteyden rajojen sisäpuolella.

Aleksandrian arkkipiispa Theofilos ekskommunikoi arkkipresbyteerinsä Pietarin ja tätä kannattavan presbyteeri Isidorin, koska Pietari oli hyväksynyt kommuunioon erään manikeolaisen naisen, joka ei sitä ennen ollut sanoutunut irti heresiastaan. Tämä oli sinänsä täysin laillista, mutta Pietari väitti, että arkkipiispa itse oli ennalta antanut suostumuksensa. Isidor ja neljä ”pitkää veljeä” – egyptiläisiä munkkeja, jotka tosin muistakin syistä olivat Theofiloksen vastustajia – koettivat saada Konstantinopolin ryhtymään toimiin näiden heidän mielestään aiheettomasti erotettujen puolesta. Sikäläinen patriarkka Johannes Krysostomos otti heidät kunnioittavasti vastaan ja salli heidän myös osallistua jumalanpalvelukseen. Ehtoolliskoinooniaa hän kuitenkaan ei tahtonut suoda heille ennen kuin heidän asiansa oli tutkittu. Theofilos, joka sai asiasta tiedon, väitti kuitenkin valheellisesti, että Krysostomos oli suonut heille myös sakramentin. Hän käytti tätä tapahtumaa hyväkseen syyttääkseen Krysostomosta väärästä menettelystä ja tuli siten auttaneeksi hovissa olevia patriarkan vastustajia, jotka lopulta saivat myös aikaan hänen erottamisensa.

Näemme, miten yksittäinen tapaus, manikeolaisen naisen ehtoolliselle hyväksymiseen liittynyt väitetty tai todellinen virheellisyys, veti ketjureaktiona mukaan yhä laajempia piirejä. Arkkipresbyteeri erotettiin sen vuoksi. Jos tämä erottaminen oli oikeutettu, myös ”pitkät veljet” täytyi erottaa, koska he yhä edelleen olivat yhteydessä häneen. Krysostomos toimi sikäli oikein, että hän eväsi heiltä sakramentin. Hän saattoi itsensä arveluttavaan tilanteeseen vain siltä osin, että hän eväsi heiltä ainoastaan ehtoolliskoinoonian. Siten hän näet tunnusti, että alkuperäisessä tapahtumassa oli jotakin korjattavaa. Aleksandrialainen Theofilos puolestaan näki Krysostomoksen menettelyssä tilaisuuden aloittaa patriarkanistuinten välinen taistelu. Tämän taistelun taustalla oli syvempiä syitä, jotka voimme tässä kuitenkin sivuuttaa samoin kuin tapahtumien myöhemmän kulun. Varhaiskirkon ehtoolliskäytännön kannalta koko tapahtumalla joka tapauksessa on oireellinen merkitys, olkoonkin että Theofilos kenties käytti sitä vain verukkeena.

Periaate, että luvaton ehtoolliskoinoonia vahingoittaa kirkollisen yhteyden loukkaamattomuutta, oli kaikkialla sama. Novatiolaisessa kirkossa skisma alkoi siten, että Sabbatios erosi Konstantinopolin novatiolaisseurakunnasta, koska siinä hänen mukaansa hyväksyttiin kelvottomia ehtoolliselle. Moderni teoria, että joku voidaan hyväksyä ”vieraana” toiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon kommuunioon tai että vastavuoroisesti voidaan ”vieraana” viettää kommuuniota toisessa kirkossa, vaikkei täyttä kirkollista yhteyttä ole olemassa, oli varhaiskirkossa tuntematon, jopa mahdoton ajatella. Antiokian monofysiittisen patriarkan Paavali Mustan uskonveljet eivät antaneet hänelle anteeksi sitä, että hän kerran tai kahdesti suostui viettämään kommuuniota synodiittien, Khalkedonin synodin kannattajien, kanssa. Muun muassa tästä syystä egyptiläiset monofysiitit kieltäytyivät kirkollisesta yhteydestä hänen kanssaan ja hänet lopulta erotettiin.

Ehtoolliskoinoonian loukkaamattomuus vaati jatkuvaa valppautta. On aina pidettävä mielessä, että kirkoilla, joilla oli eri tunnustus tai jotka muista syistä olivat erossa toisistaan, oli usein seurakuntia samassa kaupungissa tai maakunnassa. Niiden jäsenet asuivat lähellä toisiaan. Suurissa kaupungeissa edestakaista seurakunnasta toiseen siirtymistä, jota jo Dionysios Aleksandrialainen 200-luvulla kuvasi, oli usein lähes mahdoton valvoa. Alkuvaikutelma suurista kirkollisista jakautumisista vaatii siksi korjausta tai ainakin täydennystä. Luonnollisesti piispojen välisten eroavuuksien aiheuttama jakautuminen ulottui myös heidän hiippakuntiinsa ja siten myös kaikkiin heidän kirkkojensa jäseniin saakka. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna eri osapuolten alueet voidaan rajata ja esittää eri värein kartalla. Silloin ei tosin kirkollisen yhteyden irtisanomisen yhteydessä tapahtuvalla sakramenttiyhteyden katkaisemisella ollut käytännössä suurta merkitystä. Maantieteellisesti rajattujen alueiden sisäpuolella, joista esimerkiksi vuoden 484 skismassa toinen käsitti jopa kaikki länsimaat, sillä ei ollut silloin mitään käytännön vaikutusta. Vain yksittäiset matkustavat papit ja maallikot, jotka ylittivät maantieteellisen rajan, joutuivat kokemaan sen vaikutuksen, kun heidän kotipaikkakuntansa piispan antamia suositus- ja rauhankirjeitä ei tunnustettu rajan toisella puolella. Ehtoollisyhteyden katkaiseminen määrättiin tavallaan ylhäältä käsin, ja matkaajat näyttivät olevan vain uhreja riidassa, johon eivät itse olleet lainkaan osallisia.

Kuva muuttuu kuitenkin, kun otetaan huomioon vaikutus, jonka teologiset kiistat ja kirkolliset jakautumiset saivat aikaan seurakuntien laajoissa joukoissa. Paikalliset rajat eivät voineet hillitä teologisten lausumien ja kirkollisten motiivien voimaa joko vakuuttaa tai houkutella. Niin kauan kuin kirkolliset enemmistöt eivät vielä langenneet houkutukseen käyttää poliisin apua valta-asemansa turvaamisessa, ne eivät voineet estää sitä, että myös vähemmistöt organisoivat toimintansa niiden rinnalle samassa paikassa, samassa kaupungissa ja samassa maakunnassa. Tällä tavalla rakensivat ennen Nikeaa organisaationsa valentinolaiset, montanolaiset ja novatiolaiset, jotka keskellä valtakirkon aluetta kokosivat ja ylläpitivät seurakuntia läpi vuosisatojen. Niiden muodostamisista ei annettu määräystä ylhäältä, vaan ne syntyivät spontaanisti alhaalta käsin. Mukaan liityttiin täysin vapaaehtoisesti. Myös Nikean jälkeen muodostui vielä lukuisia pieniä ryhmiä samalla tavalla. Näistä poiketen suuria jakautumisia ohjattiin tosin sikäli ylhäältä, että niitä johtivat vakiintuneet kirkolliset auktoriteetit, piispat, synodit ja patriarkat. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin merkitse sitä, että kulloisiinkin osapuoliin kuuluvat seurakunnat ja seurakuntien jäsenet olisivat alistuneet sokeasti kirkollista yhteyttä ja ehtoollisyhteyttä koskeviin ratkaisuihin. Todellisesta asiaintilasta kertoo esimerkiksi edellä mainittu areiolainen moratorio.

Filostorgios kertoo, että huolimatta opillisesta ristiriidastaan ”yhden olemuksen (homoousios) tunnustajien”, eli ortodoksisten nikealaisten, kanssa, areiolaiset ”osallistuivat heidän rukouksiinsa, lauluihinsa, neuvotteluihinsa ja melkein kaikkeen muuhunkin paitsi mystiseen uhriin”, siis ainoastaan ehtoollisenviettoon he eivät osallistuneet. Tästä suhteellisen rauhanomaisesta tilanteesta teki lopun vasta radikaali Aëtius, kun hän kehotti niitä, jotka olivat hänen kanssaan homodokseja, muodostamaan erillisiä seurakuntia (III, 14). Myös Sozomenos kertoo, etteivät areiolaiset vielä Konstantinuksen aikana muodostaneet erillisiä seurakuntia, vaan että lukuun ottamatta novatiolaisia, fryygialaisia (montanolaisia), valentinolaisia, markionilaisia ja pauliniaaneja (kaikki Nikeaa edeltävän ajan skismaatikkoja ja hereetikkoja) kaikki kokoontuivat yhdessä ja olivat yhteydessä (II, 32). Sozomenos katsoo tämän johtuneen keisarin antamasta yleisestä kokoontumiskiellosta, joka velvoitti kaikki kristityt käyttämään samoja pyhäkköjä. Molemmista kertomuksista nähdään ensinnäkin se, miten Nikean jälkeen puhkeava dogmaattinen kiista ulottui paikallisseurakuntiin asti. Kuvaus rauhanomaisesta tilanteesta saattoi kuitenkin koskea vain rajoitettua aluetta, Sozomenoksen mainitsema kokoontumiskielto puolestaan vain Konstantinuksen aikaa. Sen jälkeen kun Athanasios palasi ensimmäisen kerran maanpaosta (v. 339), Aleksandriassa ja muualla syntyi sekasortoisia taisteluita näiden kahden osapuolen kannattajien välillä.

Filostorgios tosin ilmoittaa seurakuntien täydellisen erottautumisen alkaneen vasta Aëtiuksen vaikutuksesta (350-luvun puolivälissä). Hän painottaa kuitenkin selvästi, etteivät hänen areiolaiset uskonveljensä sitä ennenkään olleet nikealaisten kanssa täydessä kirkollisessa yhteydessä. He kävivät näiden jumalanpalveluksissa mutta eivät osallistuneet niissä ehtoolliselle. Tämä voi tarkoittaa vain paikkakuntia, joissa areiolaiset olivat vähemmistönä. Siellä, missä heidän omat piispansa hallitsivat tilannetta, esimerkiksi Konstantinopolissa, he saattoivat tietenkin näiden luona myös epäröimättä viettää kommuuniota. Voidaankin kysyä, jättäytyivätkö areiolaiset vapaaehtoisesti ehtoolliselta niillä paikkakunnilla, joita kertomus koskee, vai pitikö ortodoksinen enemmistö tai sen papit heidät erossa ehtoolliselta. Ortodoksinen osapuoli olisi tällöin kohdellut heitä siten kuin Nikean määräysten mukaan kohdeltiin luopioita (lapsi), joiden tuli viimeisessä vaiheessa ennen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen palauttamista ”uhria lukuun ottamatta osallistua seurakunnan kanssa rukouksiin (ts. muuhun jumalanpalvelukseen)”. Tämä luopioiden kohtelu ei kuitenkaan ole voinut olla esikuvana, sillä siinä oli kysymys katumusmenettelystä, johon areiolaiset tuohon aikaan eivät missään tapauksessa voineet haluta suostua. Yhteistä jumalanpalvelusta ehtoolliskoinooniaa lukuun ottamatta voidaan kaikkien tuon ajan kirkkojärjestysten mukaan arvioituna pitää vain epänormaalina tilanteena. Filostorgioksen mukaan tässä tapauksessa hänen uskonveljiensä tulee katsoa vapaaehtoisesti suostuneen tähän menettelyyn ja puhutaan myös yhteisistä neuvotteluista, joten näyttää todennäköisimmältä, että epänormaali järjestely oli yhteisesti sovittu.

Tämä järjestely saattoi olla vain väliaikainen. Niin kauan kuin jokainen seurakunta oli täysin itsenäinen kuten Paavalin aikana, se ei olisi ollut lainkaan mahdollinen. Jokainen seurakunta kykeni tällöin itse tunnistamaan harhaopettajat harhaopettajiksi, ja niillä oli oikeus ja velvollisuus katkaista yhteys heihin välittömästi ja täydellisesti. Sen jälkeen kun piispat olivat ottaneet itselleen kaiken vallan opillisissa asioissa ja varsinkin kun synodit alkoivat tehdä ratkaisuja oppikysymyksissä, seurakuntien täytyi kuitenkin jäädä ensin odottavalle kannalle. Aiemmin kuvailtu kanonisten määräysten mukainen hereetikkojen kohtelu paikallisseurakunnassa edellytti, että heresiasta ja siten myös kirkollisen yhteyden luvattomuudesta oli jo ylhäältä käsin annettu ratkaisu. Tämä ehto ei kuitenkaan ollut vielä täyttynyt Filostorgioksen (III, 14) tarkastelemassa oppikiistojen vaiheessa. Kuten jo sanottu, kaikista ekskommunikaatioista huolimatta kaikki osapuolet pitivät kiinni kuvitelmasta valtakunnankirkon yksimielisyydestä Sardikan synodiin (v. 343) asti. Vasta Sardikassa tapahtui antinikealaisten eusebiolaisten muodollinen irtautuminen, ja viitisentoista vuotta myöhemmin Aëtius ja Eunomios Konstantinopolista käsin organisoivat erillisen kirkon vihkimällä piispoja Vähään-Aasiaan.

Edellä mainittu epänormaali järjestely tapahtui siis aikana, jolloin selvää päätöstä jommankumman osapuolen erottamisesta kokonaiskirkosta ei ylhäältä käsin ollut vielä annettu. Juuri siksi sillä oli oireellinen merkitys, joka ulottui senhetkistä tilannetta pidemmälle. Ei ole kerrottu, johdettiinko areiolaisten yhtenäistä menettelyä eri alueilla jostakin keskuksesta käsin vai oliko kyse heidän paikallisten ryhmiensä spontaanista toiminnasta. Keskitetty ohjaus saattaisi olla mahdollinen. Koska areiolaisilla piispoilla ei tähän aikaan ollut mitään virallista toimivaltaa heidän omien parokhioidensa ulkopuolella, se olisi kuitenkin ollut tehotonta, elleivät hajallaan olevat ryhmät olisi olleet sen kanssa vakaumuksellisesti yhtä mieltä. Toteutettu järjestely edellytti joka tapauksessa seurakunnan jäsenten omaa harkintaa. Oppiriita ymmärrettiin seurakunnissa nimenomaan tunnustusriitana, joka vaati jokaiselta kirkon jäseneltä henkilökohtaista kannanottoa. Toiset hyväksyivät dogmin, jonka mukaan Poika oli samaa olemusta (homoousios) Isän kanssa, toiset hylkäsivät sen. Jälkimmäiset, areiolaiset, päättelivät tästä, että kommuuniota ei voida viettää yhdessä, koska tunnustuksesta oltiin eri mieltä. Athanasioksen ja hänen omiensa kertoman perusteella on täysin selvää, etteivät homousiaanit ajatelleet toisin.

Tämän tilapäisen järjestelyn merkitys koko varhaiskirkon kannalta tulee täysin selväksi vasta kun sitä verrataan myöhempiin unionihankkeisiin, joissa eri mieltä olevat oli tarkoitus pakkokeinoin saada hyväksymään yhteinen kommuunio (ks. luku 15). Kummassakin tapauksessa sekä ymmärretään erimielisyys tunnustuksesta että tahdotaan palauttaa valtakunnankirkon yksimielisyys. Pakkounionihankkeissa ehtoollista pidettiin tähän tarkoitukseen sopivana välineenä. Jos näet kommuuniota vietetään ensin jälleen yhdessä, on yksimielisyys julkisesti havaittavissa – toisin sanoen sitä julistetaan, vaikkei sitä todellisuudessa ole lainkaan olemassa. Näin voidaan päätyä ajattelemaan vain jos ehtoollisen ”yhteysluonne” nähdään osallistujien kokoontumisena yhteiselle aterialle ja jos arvellaan, että he voivat vapaasti käyttää tätä välinettä yhdistymispäämäärän saavuttamiseksi. Vaatii tosin jonkin verran mielikuvitusta olettaa pakkounionihankkeiden ajajilta näin paljon teologista ajattelua. Areiolaisriidassa osapuolet tiesivät niin ikään olevansa eri mieltä, tässä tapauksessa tunnustuksesta. Hekin tahtoivat palauttaa täyden yksimielisyyden, muuten areiolaiset eivät osallistuisi nikealaisseurakuntien paikallisiin neuvotteluihin. He eivät kuitenkaan voineet viettää näiden kanssa kommuuniota, koska heille kirkollinen yksimielisyys ei ollut ehtoollisenvieton päämäärä vaan sen välttämätön ehto. Heidän ehtoolliskäsityksensä on tässä kohden sama kuin koko varhaiskirkolla, sikäli kuin se ylipäätään on teologisen näkemyksen ohjaama. Ehtoolliskoinoonia on osallisuus (metalepsis) Kristuksen ruumiiseen. Se ei ole ihmisten vapaasti käytettävissä, vaan asiaintila, jota ihmisten on kunnioitettava ja johon heidän on mukauduttava. Siksi osallistujilla on velvollisuus sopia kaikki olemassa olevat riidat etukäteen. Niin kauan kuin heidän välillään on vielä jotakin erottavaa, he eivät myöskään voi viettää kommuuniota yhdessä, sillä jokainen erimielisyys, joka otetaan kommuunioon mukaan, vahingoittaa Kristuksen ruumista.

Tämä koskee kaikkia henkilökohtaisia riitoja, sillä yhteinen ehtoollisenvietto on jokaisen ihmissuhteen luja sinetti. Juuri siksi vilpittömät kristityt myös kieltäytyvät siitä niin kauan kuin he vielä tuntevat epäsopua sydämessään. Näimme, miten egyptiläiset munkit ekskommunikoivat Simeon Styliitan. Antiokian patriarkka Domnus (II) menetteli päinvastoin. Hän vieraili henkilökohtaisesti Simeonin luona, ja sai tästä vaikutelman, joka sai hänet niin valtoihinsa, että hän ”kaipasi vielä suurempaa mysteeriä”. Sitten he toimittivat yhdessä konsekraation ja ojensivat toisilleen sakramentin. Tapahtuma oli yhtä epätavallinen niin papillisen hierarkian huipulla olevalle miehelle kuin erakolle. Molemmat huomasivat, ettei heitä erottanut enää mikään. He sinetöivät yksimielisyytensä nauttimalla kommuunion taivasalla. Myös Hieronymus muistutti entistä ystäväänsä Rufinusta siitä, miten he kerran Jerusalemin Ylösnousemuskirkossa eukaristista uhria nauttiessaan (immolato agno) antoivat toisilleen kättä. Mutta tämä muisto oli vain äärimmäinen vastakohta sille katkeralle riidalle, joka heidät oli sen jälkeen erottanut ja joka sittemmin teki yhteisen kommuunion viettämisen täysin mahdottomaksi.

Jos kommuuniota ei voida viettää yhdessä silloin, kun kyseessä on henkilökohtainen riita, yhtä vähän tai – jos tässä ylipäätään voisi erottaa vertailuasteita, pitäisi sanoa – vielä vähemmän näin voidaan tehdä silloin, kun ollaan eri mieltä tunnustuksesta. Tähän käsitykseen perustui areiolainen moratorio (ehtoollisesta pidättäytyminen). Kuten näimme, Konstantinopoliin saapuneet armenialaiset pakolaiset, jotka aluksi toimivat tämän käsityksen vastaisesti, taipuivat kotimaansa kirkon antamiin nuhteisiin. Dogmaattisiin kiistoihin liittyi yleensä myös henkilökohtaisia loukkauksia, kun henkilöä ja asiaa ei polemiikissa pidetty erillään. Näin ei ollut välttämättä aina. Tästä paras esimerkki on Filostorgioksen kuvaama areiolaisten ja nikealaisten välinen suhde. On olemassa monia muitakin. Sakarias Reetori kertoo opiskelevansa oikeustiedettä yhdessä Severuksen, tulevan monofysiittisen patriarkan, kanssa ensin Aleksandriassa, sitten Berytoksessa, ja yrittävänsä vähitellen voittaa hänet kirkon opin puolelle. He liittyivät Berytoksessa yhteen muiden samanmielisten opiskelijoiden kanssa, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa eri kirkoissa ja myös rukoilivat yhdessä – opiskelijaseurakunnan perikuva. Mutta kun Severus ilmoitti tahtovansa ottaa kasteen ja pyysi ystäväänsä toimimaan kumminaan, Sakarias torjui hänen pyyntönsä perustellen: ”En vietä kommuuniota Foinikian piispojen kanssa vaan Egyptin ja Palestiinan pyhien isien kanssa.” Tuohon aikaan kiisteltiin Henotikonista, ja koska Sakarias mainitsi ”pyhistä isistä” tärkeimpänä Pietari Iberialaisen, hän selvästi tunnustautui tässä lauseessa monofysiitiksi, kun taas ”Foinikian piispat”, siis myös Berytoksen piispa, olivat tähän aikaan ilmeisestikin Khalkedonin kannattajia. Hän siis menetteli samoin kuin areiolaiset moratorion aikana. Vaikka opiskelijapiiri ei koostunutkaan vain monofysiiteistä, silti käytiin yhteisiä teologisia keskusteluja, rukoiltiin yhdessä ja kaikki, myös monofysiitit, kävivät yhdessä jumalanpalveluksissa kaupungin kirkoissa. Severuksen kasteeseen liittyisi kuitenkin ehdottomasti ehtoollinen, ja tästä viimeisestä yhteyden harjoittamisen muodosta nuoren juristin täytyisi kieltäytyä, koska hän ja kaupungin piispa olivat eri mieltä tunnustuksesta.

Varhaiskirkon käsityksen mukaan tunnustus määritti koko ihmisen ortodoksiksi tai heterodoksiksi, mutta kumpaakin voitiin olla vain ”yhteydessä”. Se, missä yhteydessä joku oli, eli mihin kirkkoon joku kuului, nähtiin siitä, missä hän vietti kommuuniota. Kun prinsessa Sofia ennen puolisonsa (Justinus II:n) valtaistuimelle nousua otti vastaan ehtoollisen monofysiittiselta papilta, jokainen ymmärsi siitä, ettei hän tahtonut olla yhteydessä (khalkedonilaisten) synodiittien kanssa. Vastaavasti ”hän tuli synodiittien yhteyteen”, kuten Johannes Efesolainen sanoo (KG II, 10), sillä hetkellä kun hän alkoi ”viettää kommuuniota synodin kanssa”. Osallistumalla jonkin kirkon ehtoolliselle kristitty todistaa, että tämän kirkon tunnustus on myös hänen tunnustuksensa. Koska kukaan ei voi samanaikaisesti yhtyä kahteen toisistaan poikkeavaan tunnustukseen, kommuuniota ei voida viettää kahteen eri tunnustukseen pitäytyvässä kirkossa. Joka kuitenkin niin tekee, joko kieltää oman tunnustuksensa tai on täysin vailla tunnustusta.

 

Werner Elert, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, s. 167–174.  Concordia. Vaasa 2013.

Kategoriat
Luennot Teologia

Väärä tuhatvuotinen valtakuntaoppi irrottaa meidät Kristuksesta

Hans G. Wassermann, Borås

Ilm. 20:1-7

Maailma näkee kristityt esteenä moraalittomalle onnen paratiisille, jota he maan päälle rakentavat. Toisaalla Jehovan todistajat ahdistelevat meitä valtakuntaansa omilla laskelmillaan ja raamatunkäännöksillään. Emme ole itsekään säästyneet vallalla olevien näkemysten vaikutuksilta ja virheiltä. Varsinkin uusin raamatunkäännöksemme myötäilee kiliasmia eli oppia tulevasta tuhatvuotisesta valtakunnasta. Tämän opin kannattajat suosivat Ilmestyskirjan selityksessä tätä käännöstä, eli ensin muutetaan Raamattu mieleiseksi ja sitten sanotaan, että näin se on. (Palaan näihin virheellisiin Raamatun kohtiin tekstin yhteydessä).

Myös uusimmissa Ilmestyskirjan selitysteoksissa kiliastit lupaavat täyttää olemassa olevan eskatologisen eli lopun aikaa koskevan oppityhjiön, joka on ollut etupäässä vapaiden suuntien erityismandaattina. Lupaus ammentaa oppinsa luterilaisesta opista ja tunnustuksesta tyhjiön täyttämiseksi on jäänyt kuitenkin vain tyhjäksi lupaukseksi, koska oppi on edelleen sama kuin vapailla suunnilla. Samoin tunnustuskirjojen niukka mutta selkeä sanoma sivuutetaan hienovaraisesti näiden opettajien arvovallalla.

Ratkaiseva kysymys kuuluu, onko Jeesus Kristus voittanut ja sitonut perkeleen, hallitseeko hän jo kaikkea taivaassa ja maan päällä? Vastausta hakiessaan he (kiliastit) eivät katso Raamatun sanaan, vaan ympärillään olevaan maailmaan. Ja sitten meihin säälien. Kuitenkaan evankeliumin iankaikkisenelämän sanoma ei sitoudu ajan arviointeihin ja rajoituksiin, vaan se omistaa jo uskolla kaiken ja iloitsee katoamattomasta lahjasta, jolla on voiton lupaus.

Siksi kysymme, saako voittosanoma kaikua keskuudessamme, saako Jumalan voima, evankeliumi, sitoa meidänkin aikanamme perkeleen ja hänen valheensa?

Jos näin ei opeteta, himmentää ja huonontaa se Ristiinnaulitun täydellistä voittoa ja evankeliumin kirkkautta, joka on kaiken opetuksen keskus ja Jumalan voima vanhurskaudeksi ja viisaudeksi.

Ne, jotka kannattavat oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta, puhuvat mielellään tulevan maanpäällisen rauhan valtakunnan suurista herätyksen mahdollisuuksista unohtaen Paavalin teologian eli, mitä suurempi heikkous ja näennäiset tappiot, sitä väkevämpi on evankeliumin voima. Tällaisessa rauhan valtakunnassa olisi myös vaikea toteuttaa sitä lähetysnäkyä, joka lupaa, että ”monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan”, taivaassakin heistä sanotaan: ”nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat.” Oppiin tuhatvuotisesta valtakunnasta on myös vaikea sovittaa vanhurskauttamisoppia, että pelastus on yksin uskosta, ilman näkemistä.

Mutta kuitenkin kiliastit kehottavat ja opettavat uskomaan tällaiseen näkyvään paratiisimaiseen valtakuntaan, jossa elettäisiin märehtivien villipetojen parissa rauhan ja kukoistuksen aikaa, syntisinä kirkastetuissa ruumiissa ja halutessa näkymättöminä leijaillen ihmisten pariin, eräänlaisena eliittijoukkona, lähetystehtävissä, säikytellen ihmisiä taivaan tielle. Ja kuitenkaan uutta luomista ei ole tapahtunut, koska (Ilm. 20:7) perkele vielä päästetään villitsemään maan kansoja, joiden keskuudessa Vapahtajan evankeliumi, joka sitoo saatanan, torjutaan.

On myös vaikea käsittää, että perkele, joka on luotu olento, hyökkäisi tätä rauhan valtakuntaa vastaan, missä kaikkivaltias Herra on heidän kanssaan hallitsemassa. Eikö Kristus ole Raamatun Herra ja Kuningas myös Ilm. 20:ssä? Samoin on vaikeaa käsittää kiliasmin kannattajien opetusta, kun he sanovat että Jeesus Kristus on avain ja punainen lanka kaikessa Raamatun opetuksessa, vaikka tämä lanka on katkennut heti alkuunsa ihan juuresta heidän selityksessään Ilm. 20:een lukuun.

Otsikkokaan, ´tuhatvuotinen valtakunta´, ei ole Raamatun sanan mukainen, koska tekstissämme ei todellakaan puhuta valtakunnasta, vaan tuhatvuotisesta ajasta, jolloin perkele on sidottu. Tällaiset suuret symboliset luvut kuvaavat Raamatussa usein pitkiä aikoja ja ajanjaksoja, joita ei ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi, vaikka kiliasmin kannattajat tässä opettavatkin harvinaisen kirjaimellisesti.

“Ja minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään” (Ilm. 20:1)

Tuhatvuotisenvaltakunnan edustajat sanovat rintaäänellä, ettei tämä enkeli ole Jeesus, Isän lähettämä Vapahtaja, eikä edes arkkienkeli, vaan tavallinen enkeli, joka saa tehtäväkseen sitoa ylpeän perkeleen, jolle se on valtava nöyryytys.

Monet julistajat kieltävät kiliasmin ja yhtyvät Lutherin näkemykseen, että Saatana sidottiin jo ristillä, mutta tulkitsevat, että sitomisen suorittaa vain luotu enkeli Kristuksen sijaisena.

Rohkenen kuitenkin korostaa, että tämä taivaasta tulevan enkelin henkilöllisyys, valta ja tehtävä on tämän kirjan avain, ja siksi se on ainoa tie päästä ymmärtämään kirjan sanoma ja sen tuoma lohdutus.

1. Tiedämme, että Raamatussa vanhan testamentin kertomuksissa, Jeesusta kuvataan monilla eri enkelinimityksillä, kuten esimerkiksi Jaakobin siunatessa Efraimin ja Manassen (1. Moos. 48:15-16): “Jumala, joka on minua kainnut syntymästäni hamaan tähän päivään asti, enkeli, joka on minut pelastanut kaikesta pahasta, siunatkoon näitä nuorukaisia.”

Luther opettaa: “Tässä hän nimittää Herraa Kristusta erityisesti enkeliksi, ei niin ymmärtäen, että hän luontonsa tai olemuksensa puolesta olisi enkeli. Olisihan ilmeistä epäjumalanpalvelusta huutaa avukseen enkeliä ja rukoilla häneltä siunausta. Hän siis näin avuksi huutaessaan tunnustaa, että tämä enkeli on oikea, tosi Jumala. Enkeliksi taas hän nimittää häntä sen tähden, ettei hän olemukseltaan aina ole pysyvä näkymättömänä Jumalana, vaan että hän on lähetettävä maan päälle, tuleva meidän lihaamme ja uhrattava meidän syntiemme edestä.

Niinpä Kristuksen onkin tapana uuden liiton aikana sanoa: “Isä, joka on lähettänyt minut,” ja myös: “Samoin kuin Isä on lähettänyt minut.” Ja profeetta Jesajan Kirjassa sanotaan (Jes. 61:1): “Herra on lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä”; ja vielä (Jes. 63:9) “Hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät”. Samoin Malakia nimittää Kristusta “liiton enkeliksi (Mal. 3:1)

Nuo kaksi nimitystä, Jumala ja enkeli, osoittavat siis kahta eri persoonaa, vaikka he ovatkin yksi, jakamaton olemus. Enkelikin on tässä näet iankaikkinen, tosi Jumala, muutoinhan Jaakob ei olisi häntä avuksi huutanutkaan, mutta enkelin nimi hänellä on sen hänen virkansa ja kutsumuksensa tähden, jonka Isä Pojallensa antoi.” (Huonepostilla. s. 466-467)

Kaikki me tiedämme, että ei mikään muu lunastushinta kelvannut sovitusuhriksi, kuin Jumalan omaa olemusta oleva ainoasyntyinen Poika. Siksi on vain yksi Jumalan lupaama liiton enkeli, josta Mal. 3:1 jatkaa: ”jota te halajatte”. Eli hänen joka vapauttaa synnin ja perkeleen orjuudesta. Eikä tämä kasvojen enkeli vain vapahtanut heitä, vaan Jesaja jatkaa: ”Rakkaudessaan ja sääliväisyydessään hän lunasti heidät” (Jes. 63:9). Hän lunasti heidät!

Milloin tämän kaiken piti tapahtua?

“Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi; silloin luopumus päättyy, ja synti sinetillä lukitaan, ja pahat teot sovitetaan, ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan, ja näky ja profeetta sinetillä vahvistetaan, ja kaikkeinpyhin voidellaan” (Dan. 9:24) Tässä Danielin profetiassa ja sitä seuraavissa jakeissa 25-26 on määritelty voidellun eli Messiaan tulo, joka yleisesti ymmärretyn laskun mukaan viittaa juuri siihen ajan jaksoon, jolloin Jeesus aloitti julkisen toimintansa, joka vei ristille. Silloin Kristus surmattiin ja synti sinetillä lukittiin, pahat teot sovitettiin ja tuotiin ikuinen vanhurskaus. Tämä viittaa mielestäni juuri Ilm. 20:3:een, missä tämä perkelettä voimakkaampi enkeli omalla ansiollaan ja voimallaan, ilman apujoukkoja, heittää perkeleen syvyyteen ja sulkee ja lukitsee sen sinetillä.

2. Tälle enkelille ei anneta, vaan hänellä on hallussaan syvyyden avain, eli valta josta Jeesus sanoo Ilm 1:18: ”minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” Perkeleellä ei ole avaimia edes omaan valtakuntaansa. Ja maan päällä hänellä on valta vain niihin ihmisiin, joita evankeliumi Jeesuksesta ei ole saanut vapauttaa. Hän on ruhtinas, mutta aina Jeesuksen kohdatessaan sidottu.

“Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa. Mutta kun häntä väkevämpi karkaa hänen päällensä ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti, ja jakaa häneltä riistämänsä saaliin” (Luuk. 11:21-22). “Taikka kuinka voi kukaan tunkeutua väkevän taloon ja ryöstää hänen tavaroitansa, ellei hän ensin sido sitä väkevää? Vasta sitten hän ryöstää tyhjäksi hänen talonsa” (Matt 12:29).

Kun Jeesus karkottaa pahoja henkiä, tapahtuu juuri niin, että voimakkaampi saapuu paikalle, karkaa perkeleen kimppuun, sitoo ja vie hänen aseensa ja riistää häneltä saaliin, minkä vihollinen oli alistanut valtaansa. Sitominen ei tapahdu aineellisilla, näkyvillä rautakahleilla, vaan Jeesuksen ansiolla ja sovintouhrilla.

”Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun” (Kol.2:15). Käärmeen pää on murskattu, perkele on voitettu ja sidottu. Täydellinen voitto on saavutettu, mutta vihollista ei ole vielä tuhottu. Siksi perkele toimii yhä, ei itsenäisesti, vaan Jumalan tarkassa valvonnassa.

Ilm.13.luvussa pedolle annetaan valta herjata Jumalaa ja vaivata hänen seurakuntaansa 42 kuukauden ajan. Tarkalleen samalla aikamäärityksellä kuvataan Ilm. 12. luvussa seurakunnan koko aikaa maailmassa. Ei mitään erillistä sitomisjaksoa herjaajan toiminnalle, vaan peto saa vaikuttaa saman rajatun ajan maailmassa kuin seurakuntakin

Ilm. 2:10:ssä sanotaan: “Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Katso, perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, että teidät pantaisiin koetukselle.”

Kuitenkin perkele joutuu palvelemaan Herransa ja Luojansa pelastussuunnitelmaa kaikkine pelotteluineen ja ahdisteluineen. Huolimatta siitä, että se raivoaa Herraansa vastustaen, sen täytyy huomata tappionsa, että Jumalan valta ja armo Kristuksen sovintoveressä kääntää hänen pahimmatkin juonensa ja tekonsa hyväksi työvälineeksi Jumalan maailmanhallinnassa.

Vaikeampi on ymmärtää sellaista rauhan valtakuntaa, jota kiliasmin kannattajat opettavat. Jeesuksen on heidän mielestään, tultava vielä uudelleen ja paremmin sitomaan perkele. Tällöin saataisiin sitten häiriintymättä tehdä lähetystyötä, ja esteettömästi kuulla evankeliumin sanaa sekä kääntyä tai tehdä omakohtainen ratkaisu, (kuten he asian usein ilmaisevat).

Siksi tämä Jeesuksen voitto perkeleestä, joka on tapahtunut henkien maailmassa, pitää sisällään paljon enemmän, kuin vain vapautua pahan vallasta, Jeesus sanookin: ”Mutta jos minä Jumalan Hengen voimalla ajan ulos riivaajia, niin on Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne” (Matt 12:28). Tärkeää ei siis ole vain Jeesuksen voitto saatanasta, vaan lupaus osallisuudesta tähän voittoon. Ei siis vain niin, että on olemassa valtakunta, vaan että se on tullut Jeesuksessa tykömme. Se ei ole maailman suruttomaan menoon mieltynyt yhdyskunta. Eikä edes paratiisimainen rauhan valtakunta, jossa tullaan uskoon kauniisti ja arvokkaasti, ilman kyyneleitä ja synnin ahdistusta. Jumalan valtakunta on ensisijaisesti sisäinen todellisuus. Jeesus sanoo, että ”se on sisäisesti teissä.” Se on vanhurskauden, ilon ja rauhan valtakunta Pyhässä Hengessä. Siinä Jumalan tahto saa ohjata – ahtaallakin oltaessa.

Siksi tietoa ja toivoa ei etsitä mistään kokemuksesta, tapahtumasta, tai tulevasta valtakunnasta, vaan Jeesuksen jo loppuun suorittamasta sovituksesta ja lunastuksesta. Lunastustyö irrottaa meidät menneisyydestä ja liian tarkoista lopun ajan pohdinnoista katsomaan Kristukseen.

“Niin he ollessansa koolla kysyivät häneltä sanoen: ´Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelille valtakunnan?´ Hän sanoi heille: ´Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut, vaan, kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka´” (Ap. t. 1:6-8).

Vaikka Jeesus torjuu mahdollisuuden tietää ajoista ja hetkistä, on apostolien ajoista saakka ihmisillä ollut valtava kiinnostus ja usko siihen, että nyt on päästy ihmislaskelmilla ja sensaatiomaisilla profetioilla Jumalan salaisuuksien jäljille.

(esim. laskettaessa Jeesuksen toista tulemusta ja tuhatvuotisen valtakunnan perustamista.) Kuitenkin ne ovat toinen toisensa jälkeen osoittautuneet perusteettomiksi laskelmiksi.

Jeesus kääntääkin apostolien huomion pois heidän Israelin valtakuntaa kohtaan tuntemastaan uteliaisuudesta ja arvailuista ja kohdistaa sen luvattuun Pyhän Hengen voimaan ja lähetystehtävään. Pyhän Hengen voima on hänen kykynsä liittää ihmiset ylösnousseen Kristuksen voittoon, niin että he voivat olla hänen edustajiaan julistaen voittosanomaa syntinsä anteeksi saaneiden valtakunnasta, jossa on syntien anteeksi saaminen lahjana. Kasteemme on siitä konkreettisena muistutuksena. Kasteessa meidät tehtiin osallisiksi Kristuksen täydellisestä sovituksesta, voitosta ja hallinnasta. Tätä seurakunta nyt maailmassa julistaa.

Luther sanoo: “Me jotka uskomme Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, ja elämme hänen suojeluksessaan ja turvissaan, myöskin me olemme nyt hänessä ja hänen kauttaan, perkeleen, synnin ja kuoleman valtiaita. Sillä Hän on tullut ihmiseksi meidän takiamme, saattaakseen meidät tähän herrauteen. Lunastanut meidät kalliilla verellään, pessyt ja puhdistanut meidät synneistämme ja antanut sydämeemme Pyhän Hengen takeeksi perinnöstämme ja autuudestamme, ja tehnyt meistä kuninkaita ja pappeja Jumalan edessä, siis Jumalan lapsia ja perillisiä ja kanssaperillisiään” (Sana ja armo s. 49).

Tällainen turvallinen luterilainen opetus “osallisuudesta Kristuksen voittoon ja hallintaan” on muuttunut uuden raamatunkäännöksen myötä lohduttoman epäselväksi. Vanha käännös (KR 38) kääntää Ilm. 20:6: “Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa.” Uusi (KR 92) käännös sen sijaan: ”Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta.” Vanha käännös sanoo autuaaksi ja pyhäksi sitä, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa. Uudessa käännöksessä sitä vastoin viitataan siihen tulevaan valtakuntaan, johon päästään osallisiksi ensimmäisessä ylösnousemuksessa.

Niin kuin kiliasmi erottaa meidät Kristuksen voitosta ja hallinnasta, niin kiliastit myös tällä tulkinnallaan ja uudella raamatunkäännöksellä erottavat meidät kasteessa saamiemme lahjojen osallisuudesta. Vanha käännös kääntää Room. 6:5: “Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteen kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa.” Uusi käännös: “Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.” Kuten huomaat, tässä uudessa käännöksessä sanotaan: ”me myös nousemme niin kuin hän.” Vanha käännös pitää meidät tiukasti kiinni Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuudessa. Uudessa käännöksessä yhteisen ylösnousemuksen osallisuus tahdotaan muuttaa tulevaksi tapahtumaksi. Sillä viitataan siihen kirkastettuun ruumiiseen tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota he (kiliastit) sanovat ensimmäiseksi ylösnousemukseksi. Kun taas vanha käännös turvallisesti kiinnittää autuaat ja pyhät Kristukseen ansioon, eli niillä, joilla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa, on osa Hänessä, joka on Ensimmäinen Ylösnousemus.

Raamatun kannalta perustavin tosiasia kasteesta on, että se liittää meidät yhteen Kristuksen pelastusteon, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kanssa. “Kaste ja usko” on meidän osallisuuttamme Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.

”Ja Martta sanoi Jeesukselle: ´Herra, jos sinä olisit ollut täällä, niin minun veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin minä tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä sinä Jumalalta anot.´ Jeesus sanoi hänelle: ´Sinun veljesi on nouseva ylös.´ Martta sanoi hänelle: ´Minä tiedän hänen nousevan ylösnousemuksessa, viimeisenä päivänä.´ Jeesus sanoi hänelle: ´Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?´” (Joh.11:21-26).

Hartaana juutalaisena Martta uskoi ylösnousemukseen, mutta se oli niin kaukana edessäpäin. Se ei lohduttanut näin surun keskellä. Jeesus vastasi Martan lohduttomuuteen julistamalla, että hän itse on ylösnousemus, hän itse on elämä. Tämä on yksi voimakkaimmista Jeesuksen MINÄ OLEN -lauseista.

Jeesus liitti ylösnousemuksen suoraan nykyhetkeen. Hän ei anna vain ylösnousemusta ja elämää, vaan on itse niitä molempia. Hän ei sanonut, että se, joka on kuollut uskossa, on tuleva jälleen eläväksi. Sellainen henkilö elää jatkuvasti huolimatta ulkoisista kuoleman merkeistä.

Iankaikkinen elämä on jo alkanut Kristuksessa. Jeesus ei puhunut ruumiillisesta kuolemasta. Uskovankin osaksi se tulee, mutta kuolema on menettänyt merkityksensä sille, joka on Kristuksessa. Se, joka uskoo, on kuoleman saavuttamattomissa.

Jumala… “on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut – ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa” (Ef. 2:5-6)

Vanha ihmisemme on ristiinnaulittu ja sen mukana kaikki, mitä hänelle kuului. Vanhan ihmisemme synnit on kaikki sovitettu. Me olemme haudatut Kristuksen kanssa ja ylösnousseet hänen kanssaan. Tämä ylösnousemuselämä on kätketty Kristuksen kanssa Jumalassa. “Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol. 3:1-3).

Usko ylösnousemuselämään Kristuksessa ei ole ihmislaskelmien eikä järkeilyn tulos, vaan todistus “Kristuksen voitosta ja ylösnousemuksen voimasta.”

Luther sanoo: “On varmaa, että meidän, jos tahdomme viimeisenä päivänä ruumiillisesti nousta autuuteen, on sitä ennen täällä maan päällä noustava ylös hengellisesti. Apostoli liittää siis yhteen Herran Kristuksen ylösnousemuksen ja meidän ylösnousemisemme niin, että me nousemme hänen ylösnousemuksensa voiman kautta ja hänen esikuvansa mukaan, ensin sielumme puolesta syntisestä ja kirotusta elämästä oikeaan, jumaliseen ja autuaalliseen elämään, ja sitten myös tästä syntisestä ja kuolevaisesta ruumiista haudan kautta, ruumis kuolemattomana ja kirkastettuna” (Hengellinen virvoittaja s. 243).

”Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta” (Ilm. 20:6).

Autuaiksi ja pyhiksi sanotaan niitä, joilla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa, eli elämä ja autuus ylösnousseessa Kristuksessa. Hän on kuollut ja ylösnoussut meidän edestämme (2 Kor. 5:15). Ollessamme osallisia Hänen ansiostaan ja ylösnousemuksestaan, saamme uskoa olevamme osallisia myöskin pyhien pappeudesta – Jeesuksen ruumiin jäseninä, erottamatta niitä toisistaan. Ilm. 20:4 johdosta monet haluavat viedä pappeuden, kuten ensimmäisen ylösnousemuksenkin, joko tulevaan tuhatvuotiseen valtakuntaan tai ainoastaan taivaaseen, jossa marttyyrit eli teloitetut sielut, hallitsevat Kristuksen kanssa. Kuitenkin Ilm. 6:9-11:ssä todetaan, ettei näillä marttyyreilla ole mitään näkyvää hallintavaltaa, vaan heitä käsketään passiivisesti odottamaan siihen asti, kun tapettaviksi joutuneiden luku on täysi. He ovat antaneet maan päällä hyvän todistuksen valtakunnasta. Karitsan veri ja heidän todistuksensa toivat heille voiton. He eivät säästäneet henkeään, vaan olivat valmiit kuolemaankin. Tämä on sitä valtakunnan hallinnan pysyvää seurausta, johon Jumalan lapset jo maan päällä liitetään, kuten Johannes ahdistettuna ja vangittuna Patmokselta kirjoittaa: ”Minä, Johannes, teidän veljenne, joka teidän kanssanne olen osallinen ahdistukseen ja valtakuntaan ja kärsivällisyyteen Jeesuksessa, minä olin Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi on Patmos” (Ilm. 1:9)

Mielestäni osallisuus ensimmäiseen ylösnousemukseen merkitsee ennen kaikkea kristittynä olemista, olemista yhteisessä pappeudessa, lähetystehtävissä. Johannes ei sano, että hän on osallinen valtakuntaan vasta taivaassa tai tulevassa kirkkauden valtakunnassa, vaan maan päällä samalla osallisena ahdistukseen Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden.

Varman ja näkyvän ulkonaisen tappionkin uhatessa Jeesus rohkaisee omiaan voitolla ja lupaa elämän kruunun sille, joka on uskollinen kuolemaan asti. Sanasta saamme lohduttavan kehotuksen katsoa taivaaseen ja nähdä, että uskovat kuoleman voittaneet sielut eivät ole hukassa, vaan jatkavat elämää halliten Kristuksen kanssa – rajan tuollakin puolen.

”Ja he veisasivat uutta virttä, sanoen: ´Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista ja tehnyt heidät meidän Jumalallemme kuningaskunnaksi ja papeiksi, ja he tulevat hallitsemaan maan päällä´ (Ilm. 5:9-10).

Samanaikainen kuninkuus ja pappeus merkitsee tässä ensiksi samanaikaista hallitsemista ja palvelemista. Maailmaa hallitsevat herrat pitävät kansoja valtansa alla. Näin ei ole Jeesuksen armahtamien valtakunnassa. Siellä suurin on se, joka palvelee. Se on Jeesuksen tahdon ja armon varassa elämistä, olosuhteista riippumatta hänen edustajanaan maan päällä. Meille sanotaankin tässä Raamatun kohdassa selvästi, että tämä hallinta tapahtuu maan päällä, ei kuitenkaan tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa eikä ensisijaisesti taivaassa.

Toiseksi tämä käännös: “he tulevat hallitsemaan”, on esimerkiksi Bibliassa käännetty “me saamme vallita”, ja useissa kreikankielisissä käännöksissä: ”he hallitsevat”, eli hallitseminen tapahtuu kaiken aikaa.

”Jeesukselta Kristukselta, uskolliselta todistajalta, häneltä, joka on kuolleitten esikoinen ja maan kuningasten hallitsija! Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti!” (Ilm.1:5-6).

Jeesus on verellään vapauttanut meidät synneistämme, on tehnyt meidät kuningassuvuksi ja Jumalan papeiksi. Kyllä tässä puhutaan selvästi Kristuksen ansiosta. Tämä kaikki on tapahtunut maanpäällä. Pappeus ja kuninkuus saatiin Kristuksen sovintoveressä ja se lahjoitetaan meille pyhässä kasteessa. Otettuaan uskossa Kristuksen täydellisen voiton vastaan, he ovat saaneet saman erikoisaseman kuin Jeesuksella Kristuksella on – he ovat kuningaskunta, kuninkaallinen suku ja Jumalan papisto. He ovat saaneet saman papillisen oikeuden kuin vanhalla Israelilla oli. Tämä on ehkä vielä selvemmin sanottu Pietarin kirjeessä: ”Mutta te olette ´valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja´, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa” (1 Piet. 2:9).

Tässä on niin selvästi ilmoitettu valtakunnan työ jako niille, jotka hallitsevat kuninkaallisessa papistossa. Se on lähetyskäsky. Siinä lähettäjä on sama perkeleen ja kuoleman voittanut ylösnoussut Jeesus, jolle on kaikki valta. Hän kutsuu, Hän lahjoittaa kasteen ja uskon, Hän lähettää, sitoutuu hallintaansa ja lupaa läsnäolonsa. Tämän lähetyskäskyn toteuttamisen Hän on jättänyt meille – se on suurinta, mitä me pimeydestä kutsutut voimme toistemme hyväksi tehdä. Lähetys on kutsujen jakamista Ylösnousseen valtakuntaan.

Kristus itse tekee valtakuntansa työn mahdolliseksi. Hän lupaa läsnäolonsa ja rauhansa, ei niin kuin maailma antaa eikä joskus lopun aikana, vaan nyt, kun häntä kipeimmin tarvitsemme, monien ahdinkojen ja vihollisuuden keskellä. “Herra ojentaa sinun valtasi valtikan Siionista: hallitse vihollistesi keskellä” (Ps. 110:2). Ja 1 Kor.15:25: ”Sillä hänen pitää hallitseman ´siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle´.” Vasta tämän tapahduttua on hänen lähetystehtävänsä maan päällä päättynyt. Sen jälkeen tulee Kristus näkyvänä voimassaan ja näyttäytyy kaikille, niillekin, jotka eivät Häneen uskoneet.

“Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä hänet, niidenkin, jotka hänet lävistivät, ja kaikki maan sukukunnat vaikeroitsevat hänen tullessansa” (Ilm.1:7).

Tässä on ensimmäinen Ilmestyskirjan monista Katso-huudahduksista. Kysymyksessä on Kristuksen toinen tuleminen. Se viittaa selvästi lopun aikaan, jolloin kaikki ihmiset saavat Hänet nähdä. (Ei vain joku kirkastettu eliittijoukko, joka uskoo tulevaan maalliseen pappiskuninkaiden hallintaan ja sekoittavat sillä hengellisen ja maallisen hallinnan toisiinsa ). Se on tuomion ja katkeran itkun aika. Kaikkialla vaikeroidaan, koska armon ja pelastuksen aika on lopussa. Siellä missä ristiä oli halveksittu ja pidetty halpana, ollaan osattomia siihen näkymättömään hallintaan, jossa kuningasten Kuningas hallitsee sydämien valtaistuimilla uskon kautta.

Lopuksi

Todellisia hallitsijoita ovat nyt uskovat, jotka Jeesus on kutsunut yhteyteensä. Me emme aina tunne olevamme sillä taivaallisella tasolla, jolla apostoli Paavalin hehkuvat sanat julistavat meidän olevan Efesolais- ja Kolossalaiskirjeissä. Näissä hän vakuuttaa, että me olemme korotetut valtaistuimelle Jeesuksen kanssa hallitsemaan, vihollisten polkeutuessa jalkoihimme. Mutta usko tarttuu näihin Jumalan sanan opetuksiin ja rohkenee sanoa tunnetta valheeksi. Se pitää totena evankeliumin sanomaa Kristuksesta, jolla on voima sitoa perkele tänäkin aikana, ja voiton lupaus, joka koskee niin elämän kuin kuolemankin alueita.

Silloin ei taivas ole meille olemassa vasta siitä hetkestä, jolloin menemme porteista sisälle kaupunkiin, vaan siitä, jolloin ensi kerran pesemme vaatteemme ja valkaisemme ne Karitsan veressä. Olkoon ajallinen elämä, mitä on ja käyköön miten käy, ratkaisevinta on Kristuksen ansio. Se avaa meille uskon silmät ja taivaan portit. Sinne meitä kantavat ylösnousseen iankaikkiset käsivarret: “korkeammalla kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta ja jokaista nimeä, mikä mainitaan ei ainoastaan tässä maailman ajassa vaan myös tulevassa” (Ef. 1:21).

Esitelmä Raamattu- ja tunnustuspäivillä Vaasassa 2.8.1997. Lyhennelmä.

– Hans Wassermann: Väärä tuhatvuotinen valtakunta
oppi irrottaa meidät Kristuksesta (6/97)