Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentin palvonta

SAKRAMENTTI ANSAITSEE PALVONTAMME JA SE PYSYY SAKRAMENTTINA KOMMUUNION PÄÄTYTTYÄ

Tom G. A. Hardt, teol. tri, Ruotsi (1934 – 1998)

Vaikka latinalainen kristologia jo 1100-luvulla yleisesti kiisti Kristuksen ruumiilta palvonnan, säilyi sakramentin palvonta messussa kuitenkin vakaana läpi keskiajan. Sen teoreettinen perusta oli köyhänlainen: palvonnan sanottiin kohdistuvan Jumalaan, joka oli läsnä sakramentin ”ohessa”. Vasta luterilaisen reformaation palatessa Kyrilloksen kristologiaan ehtoollisen palvonta saa luonnollisen motivaation. Kristuksen inhimillinen luonto on osallinen jumalallisen luonnon ominaisuuksiin ja ottaa täysin varauksetta vastaan messua viettävän seurakunnan riemullisen palvonnan. Skolastiikan pystyttämä muuri Luojan ja hänen ihmisyytensä väliltä kaatui. Tutkimus on lähes yksimielisesti myöntänyt – ja usein myös valittanut –, että Luther itse on koko elämänsä ajan harjoittanut, opettanut ja puolustanut sakramentin adoraatiota (palvontaa). Hämärän peittoon sen sijaan on jäänyt se, että luterilaisuus joutui käymään tästä kysymyksestä suuren, opillisen taistelun, joka jatkui aina luterilaisten tunnustuskirjojen päättämiseen asti, ja että gneesioluterilaisuuden – aitoluterilaisuuden – juhla filippisteistä eräässä Saksan ruhtinaskunnassa saadun voiton jälkeen päättyi rukoukseen, jossa Jumalaa pyydettiin suojelemaan oppi vanhurskauttamisesta uskon kautta ja oppi sakramentin palvonnasta. Eräs Yksimielisyyden ohjeen laatijoista väittelin tohtoriksi sakramentin palvonnasta, ja hänen vastaväittäjänään toimi eräs toinen Yksimielisyyden ohjeen alkuunpanijoista. Sakramentin palvonnalla ei ole tietenkään koskaan haluttu hämärtää sakramenttia armonvälineenä, sitä että se on Jumalan lahja ihmisille. Sakramentin roolia kirkossa ei ole kuitenkaan koskaan sillä selitetty tyhjentävästi, vaan se on pikemminkin lähde, joka antoi aiheen myös ylistykselle ja kiitokselle.
Luther on erityisessä kirjassa ”Sakramentin palvonnasta” käsitellyt tarkoin sakramentin adoraatiota. Hänen mukaansa palvonta voi olla sisäistä ja ulkonaista. Ulkonaista palvontaa osoitetaan lankeamalla maahan, notkistamalla polvea ja kumartamalla. Luther tietää, että samalla tavalla käyttäydytään hovisääntöjen mukaan ruhtinaiden edessä, eikä se siis itsessään kuulu vain Kuninkaitten Kuninkaalle osoitettuun kunnioitukseen alttarin sakramentissa. Sisäinen palvonta, jonka on liityttävä ulkonaiseen, jotta siitä tulisi kristillistä palvontaa, on ”sydämen osoittamaa kunnioitusta ja sydämen kumartamista, jolla osoitat ja tunnustat sydämesi pohjasta, että sinä olet hänen luomansa ja hänelle alamainen olento”. Sisäinen palvonta edellyttää pelastavaa uskoa: ”sydämellistä luottamusta ja elävän uskon oikeaa turvautumista (häneen).” Sitä voidaan pitää jopa ”uskon suurimpana työnä Jumalaa kohtaan”. Luojaa voidaan kyllä palvoa myös ilman sakramentin viettoa ja ilman erityisiä eleitä. Jumalan suuruus voi vallata ihmisen milloin tahansa. Luther pitää sakramentin palvontaa adiafora-asiana, jota voidaan harjoittaa, mutta jättää harjoittamattakin. Se ei tarkoita sitä, että Luther sallisi kenenkään julistaa avoimesti, että sakramentin palvonta on kiellettyä: ”Se joka uskoo, niin kuin uskosta on opetettu, ei totisesti voi syntiä tekemättä kieltää Kristuksen ruumiilta ja vereltä kunnioitustaan.” Koska emme kuitenkaan ole vielä päässeet siihen aikaan, jolloin Jumalan palvominen on kristittyjen ainoa tehtävä, on adoraatiosta sanottava, että se tapahtuu, ”kun on sen aika ja siihen on tilaisuus”. Apostolitkin istuivat ensimmäisen ehtoollisen aikana, ”he unohtavat sekä palvonnan että kunnioituksen”. Se johtuu siitä, että ”sana opettaa sinua panemaan merkille ja tutkimaan, miksi Kristus on siinä, ja tekee sinusta sellaisen, että unohdat (omat) työt ja odotat vain hänen tekojaan”. ”Näin käy evankeliumia kuunnellessammekin. Jumalan sanalle kuuluu kaikkein suurin kunnia, koska Jumala on siinä meitä lähempänä kuin Kristus leivässä ja viinissä, mutta siitä huolimatta me unohdamme kumartaa sille, istumme vain hiljaa paikallamme emmekä ajattele sanaa kuunnellessamme ollenkaan, minkälaista kunnioitusta sille tulisi osoittaa.” Tämä on adoraation vaihtoehto: usko askartelee syntien anteeksisaamisessa, joka on Kristuksen ruumiissa ja veressä ja joka julistetaan asetussanoissa.

Sakramentin palvontaan nähden Luther jakaa ehtoollisen vastaanottajat neljään ryhmään. Ensimmäinen ryhmä tekee niin kuin apostolitkin tekivät ensimmäisellä ehtoollisella: se pitää kiinni uskosta syntien anteeksisaamiseen testamentin sanojen mukaan ja unohtaa adoraation: ”Nämä ovat varmimmat ja parhaat.” Toinen ryhmä koostuu niistä, jotka ”tässä uskossa harjaantuneina tekevät omaakin työtään ja palvovat Kristusta hengellisesti sakramentissa, ts. sydämensä sisimmässä he kumartavat ja tunnustavat hänet Herrakseen, joka vaikuttaa heissä kaiken, ja ulkonaisesti ja kumartuvat, painavat päänsä ja lankeavat ruumiillisesti polvilleen ilmaistakseen sisäisen palvontansa”. Kolmas ryhmä palvoo ilman eleitä. Neljäs palvoo pelkästään eleillään, joka on tekopyhyyttä. Luther on osoittanut, että näin käy paavikunnassa, jossa osoitetaan pelkkää ulkonaista, inhimillistä kunnioitusta Kristukselle häpeäksi, koska se tapahtuu ilman sanan uskoa luovaa valaistusta. Yhteenvetona Luther sanoo: ”Yhtä kaikki näet, ettei sakramentin palvominen ole vaaratonta silloin, kun sana ja usko jäävät sivuun, niin että pidän melkein parempana olla apostolien kanssa palvomatta kuin palvoa meidän kanssamme. En sano, että on väärin palvoa, vaan että edellisestä tapauksesta ei koidu niin suurta vaaraa kuin jälkimmäisestä; sillä luonto alkaa helposti luottaa omiin töihinsä ja jättää Jumalan teot vaille huomiota, ja sitä sakramentti ei siedä. Kuinka minä sen sanoisin? Sakramenttia käyttämässä ja kaikissa Jumalan teoissa täytyy olla kristittyjä mukana. Missä kristityt puuttuvat, siellä tehdään väärin huolimatta siitä, palvotaanko sakramenttia vai ei.” Asia on toisin sanoen niin, että kaikki, mitä toimitetaan, vaatii oikeaa kristillistä uskoa, ja missä se puuttuu, siellä kaikki menee kieroon. Asiallisesti katsoen adoraatio ei siis ole sen riskialttiimpaa kuin muutkaan työt, sillä kaikkia tekojamme uhkaa omanvanhurskauden vaara. Lutherin ”melkein” on nähtävä varoitukseksi varjella sakramenttia muuttumasta liturgiseksi komeudeksi, johon armonväline hukkuu. Tämä vaara selittyy historiallisesti roomalaiskatolisen kirkon sakramenttikäytännöstä, joka oli temmattu irti sanasta ja vanhurskauttamisesta: kirkon sakramentti oli halvennettu turuille ja toreille tietämättömän kansanjoukon huviksi, eikä edes pyhässä huoneessa ymmärretty puhua siitä, mitä Kristus oikein oli tarkoittanut sakramentilla.
On hyvin tärkeää painottaa sitä, että Luther ei tee vanhurskauttamisesta uskon kautta ahdasta, kaikkea säätelevää pakollista periaatetta, joka sanelee kommunikantille [ehtoollisvieraalle], mitä hänen on lupa tehdä. Tosin Kristus ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan, mutta hän ei torjunut milloinkaan uskon spontaania adoraatiota, jota esimerkiksi ”kolme kuningasta osoitti seimellä, sokea ja monet muut”. Vanhurskauttaminen uskon kautta ja sakramentin jakama armo määräävät kyllä, kuinka kristitty toimii sakramentin vietossa, koska ne antavat Hengen lahjan, mutta ne eivät ole koulumestareita, jotka sormi pystyssä sanovat, mitä kristitty saa tehdä ja mikä täytyy jättää tekemättä: ”Jos ensin harjoitat uskoa ensimmäiseen kohtaan, nimittäin (uskoa) sanoihin, silloin sakramentin palvonta syntyy helposti itsestään, ja jos sitä ei synny, et tee syntiä.” Kristitty ihminen on vapaa. Tähän on kuitenkin lisättävä, että Lutherin uskon käsite on sinänsä luonteeltaan palvontaa. Uskohan on luottamusta siihen, että Kristus on omaksumassaan ihmisyydessä voittanut syyllisyyden: ”Usko on oikeaa palvontaa, kun (nimittäin) uskon, että tuossa on hänen lihansa ja verensä, minun edestäni annettu ja vuodatettu.” Uskon valon valtaamana kristitty seisoo teurastetun Jumalan Karitsan edessä, joka on tullut sakramentin ulkoisissa muodoissa hänen luokseen, ja hän panee luottamuksensa yksin Karitsaan kaiken pelastuksen lähteenä. Tämä luottamus, joka pitää Kristuksen ruumista ja verta Jumalan suurimpana lahjana, on itsessään palvontaa, ei siksi, että se synnyttää kiitosta ja palvontaa jälkikäteen, vaan siksi, että se sellaisenaan antaa Jumalalle suurimman kunnianosoituksen: uskon hänen anteeksiantavaan kaikkivaltaansa uuden liiton uhrissa.
Vielä joitakin kuukausia ennen kuolemaansa Luther antaa spontaanin ja varauksettoman tunnustuksensa sakramentin palvonnalle: ”Suuresti kunnioitetussa alttarin sakramentissa, jota meidän on syytä palvoa kaikella kunnioituksella, ojennetaan ja vastaanotetaan totisesti HERRAN Jeesuksen Kristuksen luonnollinen ruumis ja veri, olkoot jakaja ja vastaanottaja arvollisia tai arvottomia.” Sanat ”meidän on” tuskin kumoavat sitä, mitä edellä on sanottu kommunikantin vapaudesta menetellä oman hartautensa mukaan. Lutherin käyttämä sanamuoto on kärjistyksineen oikeastaan itsestään selvä. Sekin usko, joka omistautuu kokonaan Golgatan uhrissa ojennetulle syntien anteeksisaamisen ihmeelle, tietää ottavansa hostiassa (ehtoollisleipä) ja viinissä vastaan Vapahtajan, joka ansaitsee palvontamme, eikä usko halua milloinkaan kieltää, että Jeesukselle kuuluu hänen sakramentissaan kaikki palvonta, ylistys ja kunnia. Erityisesti silloin, kun ihmiset, jotka kieltävät läsnäolon ihmeen, karkaavat palvontaa vastaan, vapaasti noudatettavasta seremoniasta tulee spontaanisti välttämätön, ja tunnustautuminen reaalipreesenssiin saa tarpeen vaatiman profiilinsa puhumalla palvonnan ansainneesta sakramentista, latinaksi Lutherin omin käsin kirjoittamana: ”eucharistia venerabilis & adorabilis” (kunnioitettava ja palvottava eukaristia).
Aina myöhäiskeskiajalta asti adoraatioon liittyi latinalaisessa kristikunnassa ns. elevaatio, jolloin pappi kohotti ensin vihityn ehtoollisleivän ja sen jälkeen konsekroidun kalkin. Näin korotetun eukaristisen Vapahtajan puoleen on vuosisatojen kuluessa virrannut mahtava rukousten ja kiitosten vyöry. Luther asettui henkilökohtaisesti jakamattomin mielin puolustamaan tätä traditiota, ja sakramenttia palvovat Anhaltin ruhtinasveljekset todistavat Lutherin käyttäytymisestä messussa: ”Olemme nähneet Lutherin heittäytyvän maahan vakavana ja kunnioittaen palvomaan Kristusta, kun sakramentti kohotettiin.” Luther säilyttää elevaation molemmissa messukaavoissaan. Yksinkertaisemmassa saksalaisessa messussa elevaatio tapahtuu ”saksalaisen Sanctuksen” aikana, joka on vuoden 1701 suomalaisessa virsikirjassa numero 108: ”Esaiall’ profeetall’ tapahtui, Ett’ Herra kunniassans’ hänell’ näkyi ja korkiall’ istuimell’ istui…” Lutherin hymnin mahtavissa päätössanoissa: ”Kaiken maan hän kunniallans’ täyttänyt on. Wapisit pihtipielet täst’ huudost’, Huone täytettiin sawust’ ja tuoksust’” puhuu vakaumus siitä, että Wittenbergin seurakunnan kirkko on Herran Sebaotin ilmestymisen näyttämö samoin, kuin kerran Jerusalemin temppeli. ”Me säilytämme kohottamisen Jesajan Pyhän tähden, sillä sehän käy hyvin yksiin kohottamisen kanssa, sillä se laulaa Jumalasta, kuinka hän istuu hallitsijana valtaistuimellaan (sanat ovat eräästä Lutherin kirjeestä, toim. huom.).”
Kohottamisen poistaminen jumalanpalveluksesta Wittenbergissä vuonna 1542 ei johtunut Lutherista, joka joutui vain tapahtuneen tosiasian eteen. Luther ei tietenkään ollut koskaan pitänyt elevaatiota välttämättömänä – se oli tuskin 300 vuotta vanha tapa –, ja hän saattoi tietyistä syistä sekä hyväksyä että puolustaa sen poisjättämistä. Tosin hyvin pian näkyy todistuksia siitä, että elevaation poisjättäminen oli Lutherin mielestä heikentänyt sakramentin arvostusta. Hän kirjoittaa itse: ”Jos joskus koittaa aika, jolloin elevaatio on taas aiheellinen, silloin seurakunta saa jälleen vapaasti ja ilman vaaraa kohottaa sakramentin.” ”Jos joudutaan siihen, että elevaatio tulee taas tarpeelliseksi harhaopin tai muun syyn vuoksi, silloin meidän on otettava se jälleen käyttöön.” Kun luterilaiset tunnustuskirjat puhuvat vapaudesta ottaa käyttöön jo poistettuja kirkkotapoja, osoitti – huomatkaapa tämä – eräs adiafora-osan kirjoittajista, Nicolaus Selneccer, että tällä tarkoitetaan lähinnä juuri vapautta ottaa jälleen käyttöön elevaatio tässä siteerattujen Lutherin sanojen mukaan. Vastustus, joka tänään kohdistuu elevaatioon, vahvistaa mitä suurimmassa määrin sen välttämättömyyden ja sen, että se aika on koittanut, josta Luther ja Selneccer ovat puhuneet. Kun sakramentin kohottaminen torjutaan, sen takaa paljastuu säännöllisesti halu paeta todellista läsnäoloa, konsekraation voimaa ja objektiivisen uskon vaatimusta elää itsenäisenä vastoin ihmisen hurskasta subjektiivisuutta.
Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti, s. 69 – 75. Pieksämäki 1992. Sley-Kirjat. Teokseen sisältyvät viitteet jätetty pois.

Kategoriat
4/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Oliko Luther luterilainen?

G. A. Danell, tuomiorovasti, Ruotsi

Lienee yleisesti tunnettua, että Lutherin läheisimpienkin keskuudessa esiintyi käsitystä, että hän – toisin kuin he itse – oli säilyttänyt joukon paavillisen hapatuksen jäänteitä. Tämä ajatus oli varmaankin syynä siihen, että hänen hyvä ystävänsä ja työtoverinsa, Wittenbergin kirkkoherra Johannes Bugenhagen, poisti elevaation (ehtoollisaineiden kohottamisen) ehtoollismessusta oppi-isän poissa ollessa tämän suureksi suruksi. Lutherhan itse tarkoitti, että elevaatiolla alleviivataan näkyvällä tavalla sitä, mitä leivälle ja viinille oli tapahtunut: Tämä on Kristuksen ruumis, tämä on Kristuksen veri.
Saman suhtautumisen kohtaa myös omana aikanamme sillä tavalla, että kun joku puolustaa luterilaista oppia ehtoollisesta, nimittäin sitä, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei ainoastaan vertauskuvia niistä, niin monet papit ja maallikot pitävät tätä palaamisena roomalaiseen transsubstantiaatio-oppiin. Erityisesti on tästä kysymys, jos – kuten äskettäin tässä lehdessä on tapahtunut [Danell viittaa kirjoitteluun, jota käytiin vuonna 1976] – painotetaan asetussanojen konsekroivaa merkitystä. Kunnioitettu kollegamme Göteborgs Stifts-Tidning –lehdessä on hiljattain torjunut tämän näkemyksen asetussanojen merkityksestä magiana ja legalismina (lainomaisuutena). On luultu, että tämä näkemys on saanut innoituksensa roomalaiselta ja anglikaaniselta taholta. Yksinkertainen totuus on kuitenkin se, että en ole noutanut tätä oppia sen vähäisemmältä kuin itseltään Martti Lutherilta. Mutta ehkäpä hän itse ei ollut oikein aito luterilainen?
Maamme tällä hetkellä [kirjoitettu 1976] huomattavin Martti Lutherin ja klassisen luterilaisuuden ehtoollisnäkemyksen tuntija, tohtori Tom G. Hardt, on minun varsinainen auktoriteettini tässä suhteessa. Hän on yhtä selvillä roomalais-katolisesta opista kuin kunnioitettu hiippakuntalehti konsanaan, mutta hänellä lienee suhteellisen nuoresta iästään huolimatta enemmän tietoa siitä, mitä Luther todella opetti ehtoollisesta.
Ero roomalaisen transsubstantiaatio-opin ja luterilaisen reaalipreesenssiopin, Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon leivän ja viinin alla, välillä on ennen kaikkea siinä, että roomalaisen käsityksen mukaan leipä ja viini menettävät asetussanojen lukemisen välityksellä substanssinsa (varsinaisen olemuksensa) ja muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, kun taas luterilainen oppi pitää sisällään, että leivästä ja viinistä niiden ylitse lausutun Kristuksen sanan voimasta – ilman että ne lakkaavat olemasta leipää ja viiniä – tulee Kristuksen ruumis ja veri.
Roomalainen transsubstantiaatio-oppi torjutaan Yksimielisyyden ohjeessa hyvin päättäväisesti harhaoppina. Mutta on aivan selvää, että tämä oppi on paljon lähempänä luterilaista kuin reformoitua oppia, joka kieltää, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ja pitää näitä aineita ainoastaan vertauskuvina. Roomalainen oppi on virheellinen filosofinen yritys selittää järjellemme käsittämätöntä totuutta, että ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Mutta yksinkertainen maallikko, joka yksinkertaisesti uskoo saavansa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren, saa aivan varmasti sen myös roomalaisessa messussa – edellyttäen, ettei häneltä evätä ehtoollismaljaa, kuten usein yhä tapahtuu. Sitä vastoin Luther on sillä kannalla, että reformoidut, jotka kieltävät Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon leivässä ja viinissä, eivät myöskään saa muuta kuin leipää ja viiniä.
Ei ole epäilystäkään siitä, mitä harhaoppia Luther pitää vaarallisimpana. Terävin rajalinja ehtoolliskysymyksessä ei tosiasiallisesti kulje luterilaisuuden ja roomalaiskatolisen opin välillä, vaan luterilaisuuden ja reformoidun ehtoolliskäsityksen välillä. Puhtaasti vertauskuvallinen ehtoollisoppi vaikuttaa tuhoavasti sakramenttiin. Se on myös eri tavoin, viimeksi liberaalin teologian välityksellä, tunkeutunut kirkkoomme ja levinnyt yli kaikkien rajojen. Sulkematta silmiämme roomalaiselta vaaralta tässä kohdassa pitää meillä kyllä olla kirkkaana edessämme, että suurin vaara uhkaa päinvastaiselta taholta, reformoidulta taholta, joka kieltää reaalipreesenssin, nimittäin sen, että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei itsestään, ei jonkun ihmisen vallan tai voiman nojalla, ei vastaanottamisen tähden tai ehtoollisvieraan uskon voimasta, vaan Kristuksen väkevien, luovien asetussanojen voimasta. Että Luther itse omisti asetussanoille tämän ratkaisevan merkityksen, käy ilmi muun muassa siitä, että hän nuhteli ankarasti niitä pappeja, jotka eivät erottaneet konsekroitua – eli siunattua – ja ei-konsekroitua leipää ja viiniä toisistaan, sekä siitä, että hän, samoin kuin kirkkolakimmekin [viittaa Ruotsin kirkon kirkkolakiin kirjoittamisen ajankohtana] määrää, vaati jälkikonsekraatiota, ts. asetussanat tuli lukea sen leivän ja viinin ylitse, joka otettiin alttarille jälkikäteen, koska konsekroidut aineet eivät riittäneet ehtoollisvieraille.
Tärkeintä on tietysti pitää kiinni siitä uskosta, että ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri leivässä ja viinissä. Mutta on merkillistä, että em. taholta tahdotaan saattaa epäilyksen alaiseksi ne, jotka Lutherin kanssa puolustavat asetussanojen konsekroivaa merkitystä aivan kuten Luther itse.
Kun Luther Isossa katekismuksessa tuo esille Augustinuksen sanan, että ”kun sana liittyy aineeseen, syntyy sakramentti” (Ev. lut. kirkon tunnustuskirjat 1990, 401), niin on tietysti kyse juuri tästä Jeesuksen sanasta: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni”, jonka pappi lausuu leivän ja viinin ylitse. Kyseessä ei ole mikä tahansa sana. Tämä ei varmasti ole mitään magiaa tai taikatemppu, kuten hiippakunnan lehti arvelee. Kristus itse toimii oman voimallisen sanansa välityksellä. Pappi on hänen suunsa, välikappale hänen toiminnalleen.
On myös tärkeää panna merkille ero Kristuksen hengellisen, henkilökohtaisen läsnäolon – missä tahansa kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, sanassa ja rukouksessa – välillä ja hänen sakramentaalisen läsnäolonsa välillä leivässä ja viinissä, jossa hänen ruumiinsa ja verensä ovat yliluonnollisella – niin, juuri metafyysisellä – tavalla liittyneinä leipään ja viiniin hänen sanansa voimasta. Tässä voidaan ajatella hänen ruumiillista ylösnousemustaan. Saatettuaan ja täytettyään työnsä loppuun ristillä hän uskoi henkensä Isän käsiin. Hänen ruumiinsa pantiin hautaan, hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui ylös taivaaseen, josta hän tulee takaisin samassa kirkastetussa ihmisruumiissa viimeisenä päivänä. Tänä päivänä on niitä, jotka kieltävät tai selittävät pois hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa sanoen että ”Jeesuksen henki elää”, ikään kuin se olisi jotakin korkeampaa ja hienompaa. Mutta autuutemme perustus on se, että Kristus on noussut kuolleista ruumiillisesti. Vastaavalla tavalla tahdotaan väärällä tavalla hengellistää hänen läsnäolonsa ehtoollisessa. Tietysti hän on läsnä hengellisesti ja henkilökohtaisesti koko ehtoollistoimituksessa samoin kuin sanassaan, mutta ehtoollisen erityispiirre on se, että hän on siinä läsnä myös ruumiillisesti leivän ja viinin muodossa voimallisen sanansa nojalla, ja hän tekee meidät osallisiksi ruumiistaan ja verestään.
Voidaan kysyä, miten ne, jotka kieltävät asetussanojen konsekroivan merkityksen, voivat puhtaasti teologisin perustein torjua ehtoollisenvieton television välityksellä. Minulle tämä on ratkaiseva perustelu tätä ilmiötä vastaan, jota vastaan kristittynä täytyy reagoida puhtaan intuitiivisesti.
Olisi tärkeää, että (erivivahteisten) Raamattu – ja tunnustususkollisten keskuudessa itse kukin ja mielellään yhdessä tutkittaisiin uudelleen niin ennakkoluulottomasti kuin mahdollista, mitä Luther ja tunnustuskirjat todella opettavat ehtoollisesta. Tässä tapauksessa vaaditaan, kuten kaikessa asiallisessa tutkimuksessa, nöyryyttä itse kohteen edessä, ettei arvovaltasyistä tai muista syistä koeteta muuttaa itse tosiasioita, että saataisiin ne sopimaan yhteen omien ja oman ryhmän mieliajatusten kanssa.
Koko kirkollemme on mitä tärkeintä, että yleisesti pohditaan Raamatun ja tunnustuskirjojen – samoin kuin huomattavimman Kirkon opettajamme, Lutherin – oppia tästä pyhästä sakramentista. Se on sitäkin tärkeämpää, koska viimeisten vuosikymmenien aikana maassamme on joka tapauksessa tapahtunut ehtoollisen vieton ulkonainen uudistus. Ei riitä, että ehtoollisella käydään useammin ja piispat saavat ilokseen paremman tilaston viranhoitokertomuksiensa laatimista varten.
Ehtoollisen ahkerammassa vietossa huomaa sen levottomuutta herättävän taipumuksen, että tästä ateriasta tehdään aivan liian ihmisperäinen yhteysakti. Samoin on jäljellä aivan liian paljon liberaalista ”hengellistämisestä”, symbolistisesta (vertauskuvallisesta) ehtoollisnäkemyksestä, jonka papit tavallisesti paljastavat siinä, miten he käsittelevät leipää ja viiniä. Jos todella uskotaan vakavissaan, kuten Luther, että tämä leipä on Kristuksen ruumis ja tämä malja on Kristuksen veri, ei näitä näkyviä aineita käsitellä tavallisena leipänä ja viininä. Konsekroituja ja konsekroitavia aineita ei sekoiteta keskenään. Ei pidä konsekroida satamäärin ehtoollisleipiä ja suurta maljaa täpötäynnä viiniä, että palveltaisiin muutamaa kymmentä ehtoollisvierasta. Ehtoollismaljaa ei tule vaihtaa jokaista pöytäkuntaa kohti, kuten monissa norlantilaisseurakunnissa, erillispikareita ei pidä ottaa käyttöön. Ehtoollisen runsaampaa viettämistä tulee seurata tai sen tulee perustua opin uudistukseen kuuliaisuudessa Herramme Jeesuksen Kristuksen asetusta kohtaan.
Ehtoollinen liittyy yhteen Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluuden kanssa, ei ainoastaan siten, että leivästä ja viinistä tulee hänen ruumiinsa ja verensä hänen jumaluutensa voimasta. Tunnustuskirjamme – mm. Yksimielisyyden ohje – viittaa, samoin kuin useat kirkkoisät, samankaltaisuuteen Kristuksen kanssa erityisellä tavalla. Samoin kuin Kristuksen inhimillinen ja jumalallinen luonto ovat yhdistyneinä toisiinsa yhdessä persoonassa, kuitenkin ilman mitään yhteen sekoittumista tai muuttumista, niin myös leipä ja viini ovat yhteen liittyneinä, substanssiaan menettämättä, Kristuksen ruumiin ja veren kanssa ilman mitään yhteen sekoittumista. Ne ovat yhdistyneet yhdeksi, niin että Kristus sanoo: ”tämä (leipä) on minun ruumiini”, ”tämä malja on minun vereni”.
Lopuksi tahdomme antaa Martti Lutherin itsensä päästä ääneen. Yksimielisyyden ohje lainaa häntä ahkerasti: ”Vaikka minä sanoisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: ’Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin.” (TK 1990, 527).
Yksimielisyyden ohje jatkaa sanoen, että asetussanoja ei missään tapauksessa saa jättää pois, vaan ne tulee kuuluvasti ja selkeästi lausua tai laulaa, toisaalta siksi, että toteltaisiin Kristuksen käskyä ja kuulijoiden usko siihen, mitä tämä sakramentti olemukseltaan on ja mitä se lahjoittaa, heräisi, vahvistuisi ja lujittuisi Kristuksen sanan välityksellä, toisaalta myös siksi, että ”näin tehden on pyhitettävä eli siunattava ehtoollisaineet, leipä ja viini, siihen pyhään käyttöön, että Kristuksen ruumis ja veri niiden myötä ojennetaan meille syötäväksi ja juotavaksi. Siitä sanoo Paavali: (1. Kor. 10:16) ’Siunauksen malja, jonka me siunaamme’; tämä tapahtuu juuri siten että me toistamme ja lausumme asetussanat.” (TK 1990, 527) Selvemmin tuskin voidaan tuoda esille asetussanojen konsekroivaa merkitystä.
Jos yritetään sitä vanhaa temppua, että selitetään Luther itse epäluterilaiseksi, ts. sellaiseksi, joka tietyissä suhteissa jäi paavilaiseen harhaan, niin tämä on tuomittu epäonnistumaan Yksimielisyyden ohjeen sitaatin kautta, koska se pitää yhtä huomattavimman oppi-isämme lausumien kanssa. Yksimielisyyden ohjeesta on perustellusti sanottu, että kaikkien todellisten luterilaisten ei välttämättä tarvitse tunnustaa tätä kirjaa tunnustuskirjaksi, mutta kukaan todellinen luterilainen ei voi olla sitä vastaan.
Näin Martti Lutherin voidaan kyllä sanoa olleen täydellä varmuudella luterilainen myös ehtoollisopissaan, ja sitä aina elämänsä loppuun asti. Ja niiden, jotka tänä päivänä yhtyvät hänen tunnustukseensa ehtoollisesta, voidaan vastaavasti myös sanoa olevan täysin luterilaisia. Samaa ei voi sanoa niistä, jotka julistavat toista oppia.
Nya Väktaren 6–7/1976
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2012 Ehtoollinen Lehdet Sakramentti

Sakramentin hedelmät

Hermann Sasse

Edellä meidän on täytynyt käydä suuren kiistan vuosia edeltävään aikaan tehdäksemme selväksi sen konsekraatio-opin, jota Luther puolusti Zwingliä vastaan. Palaamme nyt vuosien 1527-28 keskusteluun. Lutherin ja Zwinglin lukuisista väittelynaiheista tärkeimmältä näyttää Kristuksen ruumiin sakramentaalisen syömisen ongelma Lutherin ymmärtämällä tavalla. Olemme todenneet, että ehdottomasti suurin ja vaarallisin kaikista ”mielettömyyksistä”, joita Zwingli Lutherin sakramenttiopista löysi, oli ajatus, että ruumiillinen syöminen voi auttaa sielua. Kaikki muut Zwinglin esittämät vastaväitteet olivat (vaikkakin hänen itsensä sitä tajuamatta) enemmän tai vähemmän loogisten – tai, kuten Luther sanoi, ”matemaattisten” – näkökohtien määräämiä. Tällaisia ”mielettömyyksiä” olivat väitteet: että Jeesus seistessään maallisessa ruumiissaan opetuslastensa edessä viimeisellä aterialla oli antanut heille todellisen ruumiinsa ja verensä syötäväksi ja juotavaksi; tai että joka kerta sakramenttia vietettäessä hänen ruumiinsa, joka istui Isän oikealla puolella taivaassa, oli läsnä myös täällä maan päällä, monissa paikoissa samanaikaisesti. Vastalause ruumiin syömistä vastaan nousi kuitenkin Zwinglin ja hänen seuraajiensa syvällisistä uskonnollisista vakaumuksista. Tällainen ajatus näytti kristinuskon hengellisen luonteen loukkaamiselta ja lankeemukselta takaisin pakanalliseen materialismiin, eräänlaiselta antropofagialta (ihmissyönti) tai teofagialta (Jumalan syöminen). Vuonna 1527 kirjoittamassaan kirjassa Antwort, dass diese Worte: Das ist mein Leichnam, ewiglich den alten einigen Sinn haben werden Zwingli toteaa:

Kristuksen ruumiin syöminen on ristiriidassa [kristillisen] uskon kanssa,

ja lisää perustelun:

Kuten ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, niin ei sielua voi ravita eikä pelastaa mikään muu kuin Jumalan sana. Eikä sekään pelasta ketään paitsi sen, jonka Jumala on vetänyt Henkensä välityksellä.

Jos Luther itse opettaa, että vain uskova saa sakramentin tuottaman hyödyn, tai jos hän myöntää, että uskova saa sen sakramentin ulkopuolellakin, luottamalla evankeliumin lupaukseen, mikä sitten on sakramentista saatava erityinen lahja? Mitä sellaista sakramentti antaa, jota ei anneta sanan välityksellä? Edelleen, eivätkö Luther ja Zwingli ole yhtä mieltä, kuten myös myöhemmin Marburgin artikloissa todettiin, siitä että ratkaisevaa on sakramentin hengellinen nauttiminen, että ainoastaan hengellinen yhteys on pelastuksen kannalta välttämätöntä? Eikö kaiken lisäksi itse Jeesus torjunut ajatuksen ruumiillisesta syömisestä sanoessaan Joh. 6:63:ssa: ”Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä”.
Koska tämä Johanneksen evankeliumin 6. luvun kohta oli Zwinglille tärkein argumentti Lutheria vastaan, voimme aluksi käsitellä sitä lyhyesti. Olemme jo todenneet merkille pantavan seikan, ettei kumpikaan heistä katsonut tämän kohdan käsittelevän alttarin sakramenttia; molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että Jeesus tässä luvussa puhui siitä hengellisestä syömisestä ja juomisesta, joka oli yksinomaan Kristukseen uskomista. Zwingli oli vakuuttunut siitä, että Jeesus jakeessa 63 tahtoi antaa säännön, jonka mukaan asetussanoja tulisi myöhemmin tulkita. Luther taas uskoi terveen raamatunselityksen edellyttävän, että Jeesuksen sanat kertomuksessa tuli ymmärtää ensin sellaisenaan ja sitten sen selityksen valossa, jonka Paavali antaa kertomuksensa yhteydessä. Joh. 6 on ymmärrettävä asetussanoista käsin, ei päinvastoin. On siis mahdotonta olettaa, ettei Jeesuksen liha ”mitään hyödytä”.

Missä henki ja liha ovat toisiaan vastaan pyhässä Raamatussa, liha ei merkitse Kristuksen lihaa vaan vanhaa Aadamia.

Muutoin inkarnaatio olisi hyödytön. Joh. 6:63 on suunnattu sitä kapernaumilaista väärinkäsitystä vastaan, että Kristuksen lihaa voitaisiin syödä tavallisen lihan tapaan. Kristuksen liha, vaikka se on todellista lihaa, on samanaikaisesti jotakin hengellistä.

Hänen lihansa ei ole Henkeä vastaan, vaan se on pikemminkin syntynyt Pyhästä Hengestä ja täynnä Pyhää Henkeä.

Tämän lihan syöminen on siksi erotettava toisaalta kapernaumilaisesta väärinkäsityksestä, toisaalta manducatio spiritualis (hengellinen syöminen) -käsityksestä, joka on ainoastaan uskoa ristiinnaulittuun Kristukseen. Tämä Kristuksen ruumiin sakramentaalinen syöminen, joka on kaikkien katolisten ja kaikkien luterilaisten kirkkojen ominaispiirre, on Zwinglin päivistä asti ollut tuntematonta kaikille reformoiduille teologeille ja kirkoille. Wycliffin kaltaiset spiritualistit torjuivat sen jo keskiajalla.
Jos kuitenkin hyväksymme Lutherin opin ruumiin sakramentaalisesta syömisestä, jäljelle jää kysymys, jonka Zwingli esittää Lutherille kerta toisensa jälkeen: mitä hyötyä tällaisesta syömisestä on? Luther vastaa: Ei ole meidän asiamme kysyä tällaisia kysymyksiä eikä vastata niihin. Jos Kristus asetti sakramentin ja kertoi meille: ”Tämä on minun ruumiini”, meidän tulee noudattaa hänen käskyään ja uskoa hänen sanansa. Myöhemmistä teologeista Lutherin erottaa hänen vastahakoisuutensa esittää mitään teoriaa sakramentin välttämättömyydestä ja siitä, miten Jumala sen välityksellä toimii. Kysymykseen, miksi Kristus asetti sakramentit sanassa olevan evankeliuminsa lisäksi, ei voida vastata. Meidän on jätettävä se Jumalan tutkimattoman viisauden haltuun. Kuten ihmisjärki ei voi vastata kysymykseen: ”Cur Deus homo?” (Miksi Jumala tuli ihmiseksi), niin emme voi tietää, miksi Jumala asetti sakramentin, jonka välityksellä saamme saman armon, joka meille annetaan Raamatussa. Kukaan ei voi tietää, miksi Jumalalla on niin monta tapaa antaa meille synnit anteeksi. Luther kieltäytyi aina vastaamasta esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin miksi meidän pitäisi ottaa vastaan syntien anteeksianto alttarin sakramentissa sen jälkeen kun olemme ottaneet sen vastaan synninpäästössä; Jumala tietää, mitä me tarvitsemme ja miksi sitä tarvitsemme. Näin Luther toistaa Zwinglin kanssa käydyn suuren kiistan vuosina, mitä hän oli aiemmin opettanut syntien anteeksiannosta sakramentin suurena lahjana. Nyt hän kuitenkin pyrkii voimakkaasti liittämään anteeksiannon ruumiiseen ja vereen sen sijaan, että näitä pidettäisiin vain sanaan liitettyinä sinetteinä tai merkkeinä:

Siksi se, joka juo tästä maljasta, totisesti juo Kristuksen tosi veren ja syntien anteeksiannon, tai Kristuksen Hengen, joka saadaan maljassa ja maljan kanssa. Tässä ei saada pelkkää uuden liiton tai Kristuksen veren kuvaa tai merkkiä, kuten sopisi juutalaisille vanhassa liitossa.

Tässä, kuten muissakin kohdissa, reaalipreesenssin korostaminen johtaa sakramenttikäsitykseen, jossa sana ja Kristuksen ruumis ja veri ovat tulleet todella yhdeksi, niin että on mahdotonta ymmärtää sakramenttia pelkäksi armon merkiksi.
Toinen kehityssuunta Lutherin sakramenttiajattelussa näinä vuosina on Kristuksen persoonan, ei vain hänen ruumiinsa ja verensä, läsnäolon uusi korostus. Tämä on ehkä seurausta hänen opistaan Kristuksen kaikkialla läsnäolosta. Lisäksi painotetaan anteeksiannon seurauksia, erityisesti Vähässä ja Isossa katekismuksessa, jotka ovat erittäin tärkeitä tietolähteitä Lutherin näiden vuosien sakramenttiteologiasta, koska niissä oppi esitetään ilman polemiikkia.

Missä on syntien anteeksianto, siinä on myös elämä ja autuus. (TK 1990, 312)

Tämä tunnettu Vähän katekismuksen lausuma osoittaa yksinkertaisimmalla tavalla näiden seurausten luonteen. Kuvaillessaan niitä tarkemmin Luther käyttää perinteisiä ajatuksia varhaisemmasta kirkosta, joka piti alttarin sakramenttia ravintona ja lääkkeenä.

Siksi onkin oikein kutsua ehtoollista sielun ravinnoksi, joka ruokkii ja vahvistaa uutta ihmistä. Kaste on näet alku, siinä me synnymme uudesti. Mutta… ihmiseen jää… vanha turmeltunut liha ja veri. Koska vielä Perkele ja maailma aiheuttavat meille paljon vastusta ja kiusauksia, me usein väsymme ja menetämme voimamme, toisinaan jopa lankeamme. Siksi on ehtoollinen annettu jokapäiväiseksi laitumeksi ja ravinnoksi, josta usko saa virkistystä ja voimaa, jotta se ei joutuisi antamaan tässä taistelussa periksi, vaan voisi alati vahvistua. Uuteen elämään näet kuuluu, että sen tulee jatkuvasti kasvaa ja edistyä… (TK 1990, 412)

Tässä vanha katolinen ajatus ehtoollisesta ravintona, virvoituksena ja sisäisen elämän vahvistamisen välineenä sen kamppailussa syntiä vastaan on käännetty evankeliseksi käsitykseksi. Uusi elämä anteeksiannon hedelmänä ja sielun vahvuus uskon vahvuutena: näin kuuluu luterilaisittain vanha ajatus sakramentin hedelmästä.
Toinen ajatus on se, että sakramentti käsitetään lääkkeeksi. Lainaamme jälleen Isoa katekismusta osoittaaksemme, ettei tämä oppi ole polemiikin tuote:

…jotka tuntevat heikkoutensa, mielivät siitä vapaaksi ja kaipaavat siihen apua. Heidän tulee pitää ehtoollista kallisarvoisena vastamyrkkynä, joka tuhoaa heissä itsessään olevan myrkyn. Tähän tarkoitukseen meidän on sitä käytettävä. Sinun on näet määrä saada tässä ehtoollisen sakramentissa Kristuksen suusta syntien anteeksiantamus. Se sisältää ja tuo mukanaan Jumalan armon ja Hengen kaikkine lahjoineen. Se antaa turvaavan suojan ja voiman kuolemaa, Perkelettä ja kaikkea onnettomuutta vastaan. (TK 1990, 417)

Tässä meillä on paljon väitelty ”kuolemattomuuden lääke, kuoleman vastamyrkky”, jota Ignatios jo 100-luvun alussa lainasi Antiokian liturgiasta ja jolla oli niin suuri merkitys kreikkalaisille isille. On totta, että ajatus esiintyy varsinkin Lutherin kirjoituksissa Zwingliä vastaan vuosilta 1527 ja 1528; hänellä oli erityisiä syitä korostaa sitä silloin spiritualistista käsitystä vastaan, joka hänen vastustajillaan oli Herran ehtoollisesta. Iso katekismus ja Yksimielisyyden ohje (jossa Kristuksen persoonaa käsittelevässä opinkohdassa Joh. 6:48-58:aan ja Efeson kirkolliskokoukseen viitaten kahdesti puhutaan Kristuksen lihasta termillä vivificus cibus) kuitenkin todistavat, ettei tämä oppi ole vain Lutherin yksityinen teoria vaan että siitä on tullut luterilaisen kirkon oppi.
Kohtaamme tässä tunnetun kysymyksen, voiko alttarin sakramentilla – samoin kuin kasteen sakramentilla – Lutherin mukaan olla ja onko sillä vaikutuksia ihmisen ruumiiseen. On aivan selvää, että edellä lainatussa Ison katekismuksen kohdassa kaikki riippuu syntien anteeksiannosta. Anteeksianto vahvistaa sisäistä elämää; se antaa Pyhän Hengen, joka tuo ikuisen elämän. Koska anteeksianto ja Henki ovat kuitenkin sisäisesti Kristuksen ruumiissa ja veressä ja koska ruumiillinen ja hengellinen syöminen ja juominen uskovan nauttiessa sakramentin ovat yksi toimitus, Kristuksen ruumis vaikuttaa koko ihmiseen.

Jumala on näet tässä lihassa, se on Jumalan lihaa, Hengen lihaa. Se on Jumalassa ja Jumala on siinä. Siksi se on elävää ja antaa kaikille, jotka syövät [siis kelvollisesti], heidän ruumiilleen ja sieluilleen, elämän.

Tämä ei ole merkityksetön, satunnainen ajatus, sivutuote Lutherin taistelusta Zwingliä vastaan. Ajatus, että sakramentti on tarkoitettu koko ihmiselle, ruumiille ja sielulle, on pikemminkin Lutherin sakramenttiopin perustavia aineksia. Se esiintyy myös kasteen yhteydessä Isossa katekismuksessa. Se on läheisessä yhteydessä inkarnaatio-oppiin, aivan kuten se oli kreikkalaisille isille.
Tämä ajatus on eniten arvostelua herättänyt kohta Lutherin sakramenttiopissa. Paitsi että Zwingli, Calvin ja myöhemmät reformoidut kirkot torjuivat sen, myös nykyajan luterilaisuus (merkille pantavana poikkeuksena muutama teologi, kuten Sommerlath ja Elert) on pitänyt ajatusta, että ruumiillinen syöminen ja juominen voisi antaa sielulle ikuisen siunauksen ja että Jumalan armo vaikuttaa myös ruumiiseemme, ei-kristillisen uskonnon jäänteenä. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Luther saattoi vedota paitsi vanhoihin isiin myös Uuteen testamenttiin. Ei ole sattuma, että Joh. 6 esiintyy tässä raamattuperusteena. Sakramentin ja viimeisten tapahtumien välillä on yhteys. Kaste suuntautuu kohti ruumiin ylösnousemusta, samoin alttarin sakramentti. Se, että kasteen ja Herran ehtoollisen sakramentit ennakoivat tulevaa, ylösnousemistamme ja täydellistä yhdistymistämme Kristukseen, on Uuden testamentin oppi. Sitä, miten sakramentilla voi olla tällaisia vaikutuksia, Raamattu ei kerro. Siksi Luther ei koskaan yritä vastata tähän kysymykseen, josta myös skolastikot keskustelivat. Hänelle riitti tieto, että Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottamisen ja tulevan kirkkautemme välillä on yhteys. Mitä ihmisjärki tällaisesta yhteydestä saattaakin ajatella, Luther tiesi, että pyhän Raamatun mukaan ihmisen sielun lisäksi myös hänen ruumiinsa on Jumalan lunastustyön kohde. Vastoin platonistista ruumiin ja sielun erottamista hän puolusti raamatullista antropologiaa Zwingliä vastaan. Jeesus ei ollut vain sielujen Vapahtaja vaan myös hyvä lääkäri. Hänen parantamisihmeensä ja hänen toimimisensa maailman Vapahtajana kuuluvat oleellisesti yhteen. Ne liittyivät hänen saarnaamiseensa, samoin kuin sakramentit liittyvät kirkon saarnaamiseen. Sakramenttien tavoin niillä on lopunajallinen merkitys: ne ennakoivat koko ihmisen, ruumiin ja sielun, tulevaa lunastusta (Matt. 11:5; Luuk. 4:18; 1. Kor. 15:42s; Ilm. 21:4). Apostolitkin tiesivät, että paitsi ylösnousemuksemme jälkeiset kirkastetut ruumiimme myös nykyiset ruumiimme, kaikesta heikkoudesta ja syntisyydestä huolimatta, ovat ”Kristuksen jäseniä” (1. Kor. 6:15) ja ”Pyhän Hengen temppeli” (jae 19). Tätä suurta Uuden testamentin totuutta Luther puolusti Zwinglin idealismia vastaan väittäessään suuressa kiistassa, että meidän ruumiimmekin ovat osallisia armosta, jonka Kristus sakramenttiensa välityksellä antaa.
Hermann Sasse, s. 132–137. ”Tämä on minun ruumiini.” Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesenssin puolesta. Suom. Jarmo Heikkilä. Vaasa 2011. Concordia ry. Tästä tekstijaksosta on jätetty viitteet pois. Asiasta kiinnostuneet löytävät runsaan viiteapparaatin ko. teoksesta.

Kategoriat
Ehtoollinen Julkaisu Kirjat

Tämä on minun ruumiini – Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesensin puolesta – Herman Sasse

Hermann Sasse

Hermann Sasse (1895 – 1976) oli oppinut teologi ja kirkonmies. Hän opiskeli Berliinissä ja vaikutti opettajana Erlangenissa ja myöhemmin Australian Adelaidessa, jonne hän siirtyi 2.maailmansodan jälkeen petyttyään siihen, että Saksan luterilaiset maakirkot olivat luopuneet luterilaisesta tunnustuksesta. Teologina Sasse kehittyi vähitellen päätyen lopulta pitämään kiinni luterilaisesta ortodoksiasta. Tästä kehityksestä kertovat hänen kirjansa. Hänen teologiansa on vahvimmillaan kirkko- ja sakramenttiopissa. Näillä alueilla hänen antinsa vastaanottaminen vie terveeseen kirkkokäsitykseen ja ehtoollisen aitoluterilaiseen ymmärtämiseen. Luterilaisen puhdasoppisuuden pohjalta on tuskin mahdollista olla tältä osin yhtymättä Sasseen.

Hermann Sassen nyt suomeksi ilmestyvä kirja This is my body, on Herran ehtoollista käsittelevistä 1900-luvun teoksista tärkeimpiä. Luterilaisen tunnustuksen raamatullinen luonne ilmenee uskontokuntien viidakossa parhaiten juuri ehtoollisopissa: tämä oppi kertoo sekä oikeasta tavasta käyttää Jumalan Pyhää Sanaa että siitä, miten Kristuksen persoona, lihaksi tuleminen ja läsnäolo – yleensäkin mutta nimenomaan ehtoollisessa – on käsitettävä. Reaalipreesensin todellisuus oikeassa ehtoollisessa on kristillisen kirkon ja messun polttopisteessä. Kirkon palvelijoiden on tarkasti vartioitava juuri tätä opinkohtaa.

Tässä kirjassa saamme kätevästi kirjahyllyihimme luterilaisten ja zwingliläisten välillä 1529 käydyn Marburgin uskonselvittelyn kulun pähkinänkuoressa.

Tämä on minun ruumiini - Herman Sasse
Tämä on minun ruumiini – Herman Sasse

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ISBN: 978-952-99707-3-5
Sivumäärä: 384
Sidonta: sidottu, kovakantinen

Kategoriat
1/2012 Ehtoollinen Lehdet Teologia

Keskustelua Pyhästä ehtoollisesta

MARKKU SÄRELÄN KOMMENTTI SASSESTA HERÄTTÄÄ KYSYMYKSIÄ

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Concordia julkaisi vuoden 2011 lopussa professori Hermann Sassen kirjan ”Tämä on minun ruumiini” (alkuperäinen teos: ”This is my body”). Ilmeisesti tämän teoksen julkaiseminen on saanut Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) pitkäaikaisen pastorin, Markku Särelän, tarttumaan kynään ja kirjoittamaan Sassesta STLK:n lehdessä Luterilainen 1/2012, s 46–47 ( http://www.luterilainen.com/files/Luterilainen/12/Lut_12_01.pdf ).

Tämänkaltaisia luterilaisia kirjoja ei kovin usein ilmesty suomen kielellä. Ihmetystä herättääkin, ettei Särelä ole tehnyt kirja-arviointia mainitusta teoksesta. Samassa lehdessä hän esittelee kuitenkin sivun verran toista merkittävää kirjaa.

Särelä käsittelee Sassea yleisellä tasolla eikä siis juuri tätä ilmestynyttä kirjaa.
Todettakoon, että kustantaja on valinnut tämän tärkeän kirjan julkaistavaksi juuri sen sisällön vuoksi.

Sassen suuri vahvuus teologina on nimenomaan sakramenttiopissa. Tämän olemme halunneet Concordiassa nostaa esille. Tätä kirjan antia luterilaisten teologien on syytä pohdiskella. Luterilaisesta lähtökohdasta pitäisi olla vaikea torjua se, mitä Sasse sanoo tässä teoksessa.

Toteamme teoksen alkusanoissa, että Sasse on ollut kiistelty mies. Toteamme myös, että juuri se asia, jonka hän tässä kirjassa tuo esille, on sen laatuinen, että tunnustuksellisen luterilaisen on helppo yhtyä Sassen teoksen sisältöön. Ilmeisesti Särelällä ei ole suoraan mitään sanottavaa tähän. Sen vuoksi hän kiertelee ja yrittää saada Sassen tekstin huonoon valoon puhumalla muista asioista.

Sassen ongelmat eksegetiikassa eli raamatunselitysopissa (hän opiskeli aikoinaan Berliinissä vanhan liberaaliteologian kulta-aikana) eivät kuulu tähän, sikäli kuin ne eivät suoraan vaikuta hänen esitykseensä. Särelä yrittää väittää jotakin tämänsuuntaista viittaamalla Sassen teoksen sivuihin 249–253. Mainittu kohta ei kuitenkaan vahvista Särelän väitteitä. Päinvastoin on kuunneltava, mitä Sasse lausuu lopuksi: vaikka enemmistö nykyajan protestanttisista tutkijoista asettuu tosiasiallisesti Zwinglin ja Calvinin puolelle, niin tämä ei ole raamatuntutkimuksen tulosta, vaan on sidoksissa siihen että nämä tutkijat ovat rationalistisen maailmankuvan lumoissa eivätkä ole valmiita hyväksymään ihmettä. Ihmeellisellä tavalla Särelä tässä yhteydessä näkee vastakohdan toisaalta Sassen mainitseman ”raittiin ja vankan eksegeettisen työskentelyn” ja toisaalta Raamatun selvän sanan välillä. Onhan ensimmäinen eksegeettinen periaate lukea oikein, mitä tekstissä lukee! Eksegetiikan antama tieto juutalaisesta ja hellenistisestä taustasta ei ole samaa kun normatiivinen kirkko-oppi, mutta toisaalta ei sen vastakohtakaan, jos molemmat pysyvät omissa funktioissaan. Ei Sasse tässä kohdin ole ymmärtänyt väärin ”Tämä on minun ruumiini”-kirjassa eikä Särelän mainitsemassa ”Olen luterilainen”-kirjassa. Jos muutoin on joku epäselvyys, se on esitettävä siinä yhteydestä, jossa on tällainen harha.

Jos Särelä tyrmää tämän kirjan opin, hänen on rehellisesti ja suoraan käytävä sen kimppuun. Tämä kiertely antaa ymmärtää, että Särelä haluaa tämän kirjan huonoon valoon sen mukaan mitä Sassesta on tullut ilmi muissa yhteyksissä. Todettakoon ettemme ole nyt tarkistamassa, täyttyvätkö kaikki edellytykset ongelmattomaan kirkkoyhteyteen, vaan onko tietty dogmaattinen locus esitetty oikein.

STLK:n on Suomen luterilaisella kentällä katsottu sakramenttiopissa kallistuvan enemmän filippismiin kuin gneesioluterilaisuuteen (aitoluterilaisuus). Sassen kirja on pääasiallisesti gneesioluterilaisella linjalla ja se ilmeisesti häiritsee STLK:n opillista kantaa. Jos tämä on Särelän syy lähteä pohtimaan toisia opinkappaleita, sellainen ei tässä yhteydessä ole kunnioitettava veto.

Oudon vaikutelman antaa myös se, että Särelä tahtoo tuoda esiin Samuel Nafzgerin totuuden todistajana tässä yhteydessä. Nafzger ei ole myöhemmässä vaiheessa kuulunut Missourin luotettavaan siipeen (ks. esim. http://blog.trinityaustin.com/2010/02/08/where-have-you-gone-samuel-nafzger/ ). STLK käytti Nafzgeria luennoitsijana loppuvaiheessa, kun heillä vielä oli kirkkoyhteys Missourin kanssa. Meidät Concordiassa kutsuttiin mukaan. Samaan aikaan meitä toiselta suunnalta varoitettiin juuri Nafzgerin linjauksista.

Lopuksi: Vaikka ehtoollisopissa gneesioluterilaisuus asiallisesti voitti aikoinaan, niin käytännössä filippismi vei voiton. Luterilainen ehtoollisoppi meni jonkinlaiseen talviuneen. Kun se nyt herää eri puolilla, on tärkeää, että se orientoituu siihen oikeaan käsitykseen, minkä gneesioluterilainen puoli uskonpuhdistuksen aikaan toi esiin. Jos melko vaikeneva filippistinen kanta nyt herätessään dogmatisoituu ja ottaa etäisyyttä oikeaan kirkolliseen oppiin, on se erittäin valitettavaa. Valitettavaa on myös, jos muuten kunnioitettu pitkän aikaa uskollisesti palvellut pastori, tohtori Särelä on tässä auttamassa.

Concordia 1/2012

 

Vastausta Concordia -lehdelle

Markku Särelä

En olisi ikinä voinut uskoa, että Concordia julkaisee sellaisen perustelemattoman vihjailevan solvauskirjoituksen kuin numerossa 1/2012 ollut Halvar Sandellin nimissä kirjoitettu Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä. Mutta pakkohan nyt on uskoa. Sandell tietää niin paljon minun vaikuttimistani ja pyrkimyksistäni, mutta kaiken niin väärin. Hän vihjailee tietävänsä paljon myös uskostani ja opistani ja senkin väärin. Hän vihjailee minun ja STLK:n olevan filippismin kannalla tajuamatta, että hänen vihjailunsa osuu samalla myös Sasseen ja itseensä Lutheriin. Minulla ei ole mitään sitä oppia vastaan, jonka Sasse teoksessaan “Tämä on minun ruumiini” esittää dogmihistorian miehenä oikein ja rehellisesti kypsän Lutherin raamatulliseksi ehtoollisopiksi. Se on myös minun oppini ja uskoni.

Voisin luetella monia kohtia, joissa Sasse ansiokkaalla tavalla tuo esille Lutherin kannan. Jätän sen kuitenkin tekemättä, sillä jos unohtaisin mainita jonkin seikan, niin sitten sanottaisiin, etten sitä hyväksy. Mainitsen kuitenkin yhden asian muita seikkoja aliarvioimatta: ehtoollinen sisältää koko evankeliumin ja on nimenomaan evankeliumia (s. 87, 268). Tämän piirteen Sasse tuo esiin sortumatta asian lakimaiseen esittämiseen. Siitä olisi syytä Sandellinkin ottaa esimerkkiä. Lutherin evankelista otetta eivät tajua ne, jotka eivät ole sisällä evankeliumissa ja jotka hylkäävät evankeliumin torjumalla yleisen vanhurskauttamisen. Olen iloinnut siitä, että tästä Sassen suomennetusta teoksesta kansankirkon konservatiiviteologeilla on nyt mahdollisuus tarkistaa kantojaan ehtoollisopista. Sandell tosin tuo esille rajauksensa Sasseen: “Sasse on pääasiallisesti (!) gneesioluterilaisella linjalla.”

Luterilainen 1/2012 oli teemanumero aiheena Pyhä Raamattu. Sassen raamattuopin esille ottaminen sopi kyseiseen teemaan. Sassen ongelmallinen kanta raamattukysymyksessä on yleisesti tunnettu tunnustuksellisissa piireissä. Siinä hän oli eri kannalla kuin esimerkiksi tri Tom G. A. Hardt, jota tapasin montakin kertaa ja jonka kanssa minulla oli tapana vaihtaa tervehdyksiä. Eräässä ehtoollista koskevassa kysymyksessä he taas olivat eri mieltä Sassen edustaessa oikeata kantaa. Kun tri Karl Wengenroth kerran lukiessaan erästä Sassen teosta kysyi kantaani Sassen raamattukäsitykseen, vastasin hänelle: “Raamattu on Sasselle ongelma.” Uskon osuneeni asian ytimeen ja ilmaisseeni asian kauniisti. Halusin Luterilaisessa myös tuoda esille, että Sasse viimeisinä elinvuosinaan Nafzgerin kertoman mukaan oli hyväksynyt Missourisynodin Raamattua ja tunnustusta koskevan periaatelausunnon. Koska siitä ei ole tiedossa muuta kirjallista lähdettä, kerroin, mistä asia olisi tarkistettavissa. Toinen lähde olisi Sassen oma arkisto, jossa oletan olevan kopion kirjeestä. En ottanut lausumallani kantaa Nafzgeriin, jonka persoona ei kuulu tähän yhteyteen sen enempää, vaikka olenkin joutunut häntä oikaisemaan joissakin kohdin. Kerroin asiasta katsoen sen olevan Sasselle kunniaksi. Olisi hyvä, jos joku ottaisi tehtäväkseen hankkia Sassen kirjeestä kopion meille muillekin tiedoksi ja Sassen kannan tarkistamiseksi.

Sandell ei näytä käsittäneen niitä suuria opillisia vaaroja, joita sisältyy niihin yhteyksiin, joissa Sasse käyttää lausumaansa “raitis ja vankka eksegeettinen työskentely”. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin Sandell haluaa sen nähdä.

Suunnitelmissani on tämän vuoden aikana julkaista Luterilaisen ehtoollista käsittelevä teemanumero. Siinä yhteydessä on tarkoitus arvioida myös Sassen kirjaa. Tämä ehdolla jos Jumala suo ja me elämme.

Concordia 2/2012

 

Vastaus Markku Särelälle:

Halvar Sandell

Valitettavaa on, että ahkera ja kokenut pastori Särelä ei nyt varsinaisesti tartu niihin kysymyksiin, jotka olivat esillä hänen torjumassaan kirjoituksessa.  Concordiassa julkaistiin tiettyihin asioihin menevä kirjoitukseni, joka haastoi keskusteluun. Särelä tyrmää sen kovin sanoin kokonaan ja puhuu vihjailevasta solvauskirjoituksesta. Ajatteleva lukija pystyy tekemään omia johtopäätöksiään tällaisesta suhtautumistavasta.

Taustalla on se, mitä Särelä itse on kirjoittanut Hermann Sassesta Luterilainen- lehdessä. Viittasin ko. lehden numerossa 1/2012 olleeseen mainintaan Sassen kirjasta. Hyvin erikoista oli – toistan sen vielä – ettei itse kirjasta ollut tehty arvostelua, vaan Särelä keskittyi seikkoihin, jotka eivät tule ilmi juuri tässä Sassen ehtoolliskirjassa.

Vaikka Särelä nyt toisen kerran – Sassen teoksen alkusanojen lisäksi – saa todisteen siitä, että mekin Concordiassa tunnemme tietyt kiistakysymykset emmekä analysoimatta halua suositella mitä tahansa Sassen teologiasta, hän ei ota tätä viestiä vastaan. Ihmetystä on omiaan lisäämään se, että kun Särelä vasta tässä vaiheessa ilmaisee kantansa Sassen kirjassa esille tulevaan oppiin, hän tekee sen sanoilla: ”on myös minun oppini ja uskoni.”

Tätä tekstiä edeltävässä vastauksessaan minulle Särelä yrittää päästä kimppuuni omalla ylitulkinnallaan Sassen tekstistä. On huomattava, ettei Sasse niillä sivuilla, joihin Särelä viittaa (s. 87 ja s. 268), esitä minkäänlaista tasapainottamista, mitä eri armonvälineiden omiin esiintymismuotoihin tulee. Totta on, että alttarin sakramentti on evankeliumia. Se on todellinen armonväline, joka antaa syntien anteeksiannon. Toisaalta on ilmiselvää, että ehtoollinen on ehtoollinen, eikä ole yhdentekevää millainen tämä armonväline on muihin armonvälineihin verrattuna. Näissä kysymyksissä on vaarallista panna kaikki yleisten periaatteiden alle. Moneen otteeseen nimenomaan reformoitu puoli yritti Marburgissa vuonna 1529 saada sellaisella metodilla niskalenkin Lutherista. Jumala kohtaa ihmisen itse määräämällään tavalla, eikä hän vastaa suoraan yleiseen uskonnolliseen armoperiaatteeseen, jonka ihminen on asettanut, eikä pelastustarpeeseen, joka on määritelty antroposentrisesti.  Reaalipreesensiä ei voida loogisesti perustella armon universaalisuudella. Tällaista harhakäsitystä vastaan Luther reagoi voimakkaasti.  Luther painottaa: ”Jokainen uskonkohta on peruste itsessään eikä sitä tarvitse todistaa toisella kohdalla” (Hermann Sasse, ”Tämä on minun ruumiini”, s. 189).

Särelä kirjoittaa aivan ilmeisesti oman ja kirkkokuntansa näkemystä puolustaen.  Yleistävällä tavalla puhuminen sakramentin lahjasta ja sakramentin luonteen pohtimatta jättäminen paljastaa filippistisen ja kryptokalvinilaisen hengen. Halutaan leikata pois reaalipreesensin lähempi määritelmä ja nopeasti viitata vaikkapa, kuten Särelän kirjoituksessa tapahtuu, yleiseen vanhurskauttamiseen. Ehtoollisen omaleimainen profiili muiden armonvälineitten joukossa ei saa hämärtyä. Kun näin tapahtuu, tiedämme että on kyseessä filippistinen liikehdintä, joka vie reformoitua oppia kohti.

Sassen teksti edustaa luterilaista pääuomaa – opillisessa suhteessa gneesioluterilaista (aitoluterilaista) kantaa. Koska filippismi käytännössä ja historiallisesti on hallinnut nimellisesti luterilaista kenttää, on tunnustuksellisten luterilaisten asia tänä päivänä tuoda esiin se, mikä uskonpuhdistuksen jälkeen sakramenttiopin kohdalla löytyy gneesioluterilaisen leiman alta.

Särelä ei lähde suoraan sakramenttiopin kiistakysymyksiin, mutta toteaa sivu mennen jotakin filippismistä. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa jotakin filippismin vaaroista – miten voimme pitää niitä loitolla ja yhteisesti oikeassa pyhässä perinteessä tunnustaa oikein Kristuksen sanojen perusteella. Tästä aiheesta valitettavasti emme saa sanaakaan tohtori, pastori Särelältä.

Concordia 2/2012


Kategoriat
2/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA (osa 2)

Lasse Lappalainen, Helsinki
Kaste ja ehtoollinen alkukirkossa
Luukkaan rinnakkaistekstissä 18:15 on kreikkalainen ilmaisu ta brefee ”äsken syntyneet lapset” synonyyminä yleisemmälle sanonnalle ta paidia ”erittäin nuoret lapset” jakeessa 16. Tätä jälkimmäistä termiä on merkitykseltään aiheettomasti väheksytty, sillä se tarkoittaa asiallisesti samaa kuin edellinen termi. Koptilainen Tuomaan evankeliumi (lauselma 22) puhuu myös imeväisistä. Vulgata kääntää jakeessa 15 infantes ”pikkulapset”, jota myös Apologia IX käyttää infantes baptizandos esse ”pikkulapset on kastettava.” Pyhitettävään seurakuntaan kuuluivat ”rintoja imeväiset” Jooel 2:16. Ks. erit. 2. Aik. 20:13-14 yhdessä Jahven Hengen ja seurakunnan kanssa. Vrt. myös 1. Piet. 2:2, jossa kehotetaan ”vastasyntyneinä lapsina (Vulgata infantes) halatkaa sanan väärentämätöntä maitoa, että siinä kasvaisitte” (ei enää ”pelastukseen”, jonka sanan bysanttilainen teksti jättää pois, sillä pelastus on jo kertakaikkisesti saatu lapsikasteessa!). Niin ikään kirkkoisät Irenaeus ja Origenes käyttävät imeväisistä lapsista ja pienistä lapsista kasteesta puhuessaan samaa sanaa infantes. Myös Tertullianus puhuu sekä pienistä lapsista (parvulos) että rintalapsista (infantes).
Luther lausui vakaumuksenaan seuraavaa: ”Jos joku kaste yleensä on varma, niin lapsikaste on kaikkein varmin. Se on varmin juuri sen Kristuksen sanan tähden, jolla hän käskee tuoda lapset luokseen.”
Ilmeisesti pääsiäisenä varhaiskristityt ovat kokoontuneet suureen kastejuhlaan, josta on viitteitä 1. Piet. 3:20-21:ssä. Itse kasteaktiin viittaa puolestaan sanonta ”mikä myös teidät vastaavasti nyt pelastaa kaste”. Sana baptisma ”kaste” esiintyy 19 kertaa ja Apostolisissa konstituutioissa VII, 43, 3 ”uudestisyntymisen kaste”. Kaste pelastaa kastetun Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20, 21, Herm. 11:5. Kreikan monitulkintainen eperooteema on arameankieliseen Dan. 4:14 sanaan she´eltha ”kysymys” perustuva Septuagintan Dan. 4:17 Theod. käännös, joka Gingrich-Dankerin sanakirjan mukaan merkitsee Uudessa testamentissa ”pyyntö”, ”anomus” tai ”pantti” (niin myös Liddell-Scott, Lampe, NIV, NewJerBible). Bauerin sanakirjan mukaan ensimmäinen merkitys on klassisessa kreikassa ”kysymys”. Vulgatassa aramean mukaan ”kysymys”. Samassa merkityksessä sitä käytetään Siir. 33:3 Codex Sinaiticus. Vanhimman juutalaisen rukouskirjallisuuden tutkija David Hedegård on kääntänyt sen Gerhard Kittelin Uuden testamentin teologisen sanakirjan mukaisesti ”rukous”. Samaan viittaa myös Aimo T. Nikolainen kommentaarissaan. Uuden käännöksen (KR 1992) ”liitto” ei ole erityisen hyvin perusteltu. Svenska Folkbibeln 98 ”tunnustus” ei ole onnistunut. Bo Giertzin ”side” on omituinen. RSV ”pyyntö”. Bo Reicke on viitannut ”välipuheen” ja toisaalla ”sitoumuksen” merkitykseen. Khrysostomos lainaa tätä jaetta ja mainitsee ”Kristukseen uskon tunnustuksen” (eis Khriston pisteoos homologia). Sverre Aalen on kirjoittanut kyseisen sanan merkityksestä ja käytöstä valaisevan artikkelin Oversettelsen av ordet eperooteema i dåpsstedet 1. Pet. 3,21, Tidsskrift for Teologi og Kirke 1972, s. 161-175.
Kastetta on edeltänyt voimakas pääsiäisaiheinen Jesajan kirjan lukua 53 mukaileva varhaiskristillinen saarna (1. Piet. 2:21-25, 3:18-19). Sama pääsiäiseen keskittyvä teologia tulee esille erityisesti Johanneksen evankeliumissa sekä Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä, jossa ovat niin ehtoollisen asetussanat (11:23-25) kuin maininta itse pääsiäislampaasta, Kristuksesta (5:7). Näin jo alkukirkossa kaste ja ehtoollinen ovat kuuluneet läheisesti yhteen. Ei toinen ilman toista. Ks. 1. Joh. 5:6-8, jossa ovat rikassisältöiset sanat: ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”
Jo vanhastaan 1. Moos. 1:2 oikea käännös: ”Ja Jumalan Henki on hautova (merachäfät, heprean ja syyrian mukainen käännös) vetten kasvojen päällä” on nähty voimakkaaksi todistukseksi jo ensi sanoissaan Jumalan Hengen uudestiluovasta toiminnasta (Matt. 1:18, 20, Luuk. 1:35, Joh. 3:5, 8, 6:63, Room. 7:6, 8:11, 2. Kor. 3:6) nimenomaan veden elementin kanssa. Tähän viittasivat jo Tertullianus, Ambrosius ja Kyrillos Jerusalemilainen. Tämä veden ja Hengen yhteenkuuluvuus ilmenee monista raamatunkohdista. Sellaisia ovat ennen muuta jo Vanhassa testamentissa mainitut 2. Moos. 15:10, Neh. 9:20, Job 28:25, Jes. 41:16, 17, 44:3, Hes. 36:25-27 ja Uudessa testamentissa sille jatkoa olevat ”jos joku ei tule siitetyksi (genneethee passiivin aoristi, samoin 3:3 ”tule siitetyksi ylhäältä”) vedestä ja Hengestä (Vulgata: ”Pyhästä Hengestä”) ei voi mennä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5. Vulgatassa ja useilla kirkkoisillä on latinan renatus ”uudestisyntynyt”), 7:38, 39, Ap. t. 8:36, 39, 10:47, 1. Joh. 5:6, 8, Ilm. 22:17. [Sanoja ”ja vedestä” Rudolf Bultmann pitää kirkollisena lisäyksenä.] Ambrosius puhuu uudestisyntymisen sakramentista lainatessaan Joh. 3:5 ”…ole uudestisyntynyt vedestä ja Hengestä…”. Passiivin aikamuoto Johanneksella sulkee pois sen uudestikastajien uskonratkaisuun perustuvan tarjouksen Jumalalle kasteessa! Kasteessa Jumala on aktiivinen, ihminen passiivinen. Eino Sormunen kirjoittaa: ”Kaste ei Uudessa Testamentissa milloinkaan esiinny uskoon tulleen, kehittyneen kristityn tunnustustekona, jossa tämän kehityksen päätös ja tulos jollakin tavalla todetaan ja ratkaisevasti osoitetaan. Kaste on uskonelämän alkutapahtuma, johon kaikki myöhempi perustuu.”
Syntymisen vedestä ja Hengestä Hugo Odeberg tulkitsee poikkeavasti sen alun perin tarkoittavan henkisestä siemenestä, ja viittaa 1. Joh. 3:9 ja 1. Piet. 1:23. Samoin ”kastaa”-verbi esiintyy useimmiten passiivissa, poikkeuksellisesti medium (Ap. t. 22:16 ja Mark. 7:4 rituaalipesuista). Apologia IX sanoo: ”koska Kristus uudestisynnyttää sanalla ja sakramenteilla.” Augustana V toteaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan (donatur, passiivi) Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon (qui fidem efficit. Vrt. Kol. 2:12!) missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Apologia IX sanoo: Jumala hyväksyy pikkulasten kasteen, ”jonka tähden Jumala antaa Pyhän Hengen tällä tavoin kastetuille.” Tiit. 3:5: ”vaan laupeutensa mukaan hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” Sanaa ”pesu” (Justinus Marttyyri kahdesti kasteesta) Hippolytos käyttää ilmaisussa ”pesun lupaus.” Vrt. edellä Ap. t. 2:39. Toisella vuosisadalla Theofilos Antiokialainen puhuu ”syntien anteeksisaamisesta veden ja uudestisyntymisen pesun kautta.” Eusebios Kirkkohistoria VII 8 käytti pyhästä kasteesta. Gregorios Nyssalainen käyttää samoin sanaa ”uudestisyntyminen” kasteesta. Tertullianus sanoo: ”Hedelmällinen on meidän veden sakramenttimme, koska meidät siinä vapautetaan iankaikkiseen elämään, kun entisessä sokeudessa tekemämme rikkomukset huuhdellaan pois…Me pienet kalat synnymme vedessä seuraten Kalaamme Jeesusta Kristusta, emmekä pelastu muuten kuin pysyen vedessä.” Augustinuksen mukaan kastettavan on ”päästävä uudestisyntymisen pesollaan elämään”.
Uuden testamentin yksimielisen todistuksen mukaan kasteessa saadaan Pyhä Henki (Matt. 3:13-16, Joh. 3:5, Ap. t. 2:38, 10:47, 19:5-6, Room. 2:29, 1. Kor. 6:11, 12:13, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13, 4:4-5, Tiit. 3:5, Hepr. 6:4) ja uusi elämä, uudestisyntyminen (Joh. 3:5, Room. 6:3-4, 2. Kor. 3:6, 5:17, Ef. 4:24, Kol. 3:10, Tiit. 3:5, 1. Piet. 1:3, 23, 2:2).
Edellä mainitut Vanhan ja Uuden testamentin tekstitodisteet osoittavat kasteveden ja Pyhän Hengen läheisen yhteenkuuluvuuden. Niitä ei voida erottaa toisistaan! Helluntailaisten takaperoinen yritys tulkita vesi sanaksi Joh. 3:5:ssä ei perustu Raamattuun. Kuvaavaa on, että vapaitten suuntien pääasiassa edelliseen käännökseen pitäytyvä Uuden testamentin suomennos Raamattu Kansalle ry. 1990 yrittää väistää maininnan kastevedestä ainoalla viitteellä Joh. 4:14. Sen sijaan puolueeton tieteellinen kreikankielinen tekstijulkaisu Nestle-Aland viittaa laajempiin tekstiyhteyksiin: Hes. 36:25-27, 1. Kor. 6:11, 12:13, Tiit. 3:5. Kurt Alandin Synopsis luettelee sitäkin useampia viitteitä.
Yksi tärkeä käännöstä koskeva jae on Joh. 3:3 ja 3:7, joissa kreikankielisessä tekstissä on sana anoothen. Sen ensisijainen merkitys on ”ylhäältä” (näin Matt. 27:51, Mark. 15:38, Joh. 3:31, 19:11, 23, Jaak. 1:17, 3:15, 17), sitten ”alusta” ja ”uudestaan”. Se on käännössana heprean ja aramean sanoista milma`ala ja mille`ela´, jotka merkitsevät ”ylhäältä” eikä koskaan ”uudestaan!” Kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä Joos. 3:16 liittää sanan veden yhteyteen. Edelleen Septuaginta käyttää sitä esimerkiksi kohdissa 1. Moos. 6:16, 4. Moos. 4:6, 25, Job 3:4, Jes. 45:8, Jer. 4:28, Hes. 1:11, 26, 41:7, Viis. 19:6. Koska kyseisen kreikan sanan useissa käännöksissä oleva merkitys ”uudestaan” johtaa helposti ajatukset jälleensyntymiseen, niin siksi olisi syytä pitäytyä sen ensimmäiseen merkitykseen ”ylhäältä”, joka on myös mainittujen heprean ja aramean sanojen alkumerkitys. Näin ollen Johanneksen evankeliumin täsmälliset käännökset ovat: ”jos joku ei tule siitetyksi ylhäältä” ja ”teidän pitää siitä ylhäältä”.
Kysymys pienten lasten uskosta kasteessa on askarruttanut monien mieltä. Jeesus yksiselitteisesti edellyttää pienten lasten uskoa Matt. 18:6, Mark. 9:42. Pieni lapsi kykenee ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan Mark. 10:15, Luuk. 18:17. Jumalan toiminta kohdistuu jo sikiökauteen Jer. 1:5, Luuk. 1:15, 41. ”sillä lasten ja imeväisten suusta hän on valmistava kiitoksen” Matt. 21:16. Luther puolusti pienten lasten omakohtaista uskoa kasteessa. Osmo Tiililä puolestaan väittää: ”Ilmeisesti Lutherin kasteopissa selitysyrityksistä huolimatta on ongelmallisuutta.” Toisaalla hän kuitenkin kirjoittaa: ”Pidän lapsikastetta oikeana, mutta se vaatii ehdottomasti lisäyksekseen toisenlaisen uskonnollisen miljöön kuin nykyiset (luopio) kansankirkot.” Kol. 2:12 sanoo: ”Yhdessä haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös olette yhdessä herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta.” (Ks. edellä Augustana V). Vrt. Ap. t. 15:7-11, Room. 10:9. 13:11 kasteessa olemme tulleet uskoon, Ef. 2:8, Hepr. 11:6. Läntinen lisäys, E-käsikirjoitus Ap. t. 8:37: ”Filippus sanoi hänelle: ´jos uskot koko sydämestäsi, tulet pelastumaan´. Mutta hän vastasi sanoen: ´Minä uskon Kristukseen Jumalan Poikaan.” Jae sisältyy myös latinankieliseen Vulgataan hieman toisessa muodossa: ”Minä uskon, Jumalan Pojan olevan Jeesus Kristus”, mutta puuttuu esimerkiksi bysanttilaisesta tekstistä. Tämän alkuperäiseen tekstiin kuulumattoman jakeen tuntevat monet varhaiset kirkkoisät, ja se perustuu varhaiskristilliseen kastetoimitukseen 2. vuosisadalla.
Vanhimman tunnetun Rooman seurakunnan Hippolytoksen kastekaavan mukaan 200-luvun alussa kastettavalle suoritettiin piispan toimesta eksorkismi ja kirkkojärjestyksessä esitettiin Apostolista uskontunnustusta muistuttavat kolme kysymystä. Tertullianus (Adv. Marc. 5,1) käytti sanaa symbolum kastetunnustuksesta. Samoin kasteesta Irenaeus, Hippolytos, Cyprianus (Ep. 69), Augustinus (De bapt. con. Don. 6,47). Sen kasteoppilaille omistettavaksi jättäminen oli traditio symboli tai redditio symboli. Vastaava kreikan symbolon ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”tunnustus”, ”uskontunnustus”, ”kastetunnustus” on vanha sana Viis. 16:6 symbolon ekhontes sooteerias ”omistavaisina pelastuksen merkin”, joka yhdistetään sanaan anamneesis ”muisto”. Sanaa symbolon Khrysostomos käytti kasteesta. Sanaa käytti Laodikean synodi ja Khalkedon. Kirkkoisät puhuvat yleisesti joko ”uskon säännöstä” (regula fidei jo toisella vuosisadalla Irenaeus ja Tertullianus), Irenaeuksella vaihtoehtoisesti myös regula veritatis ”totuuden säännöstä” tai muilla kanoon tees paradoseoos ”perimätiedon säännöstä” tarkoittaen koko kristillisen opin sisältöä. Vanhakirkolliseen kasteopetukseen liittyi pääkohdat ehtoollisen viettoa käsittävä uskontunnustus (traditio symboli). Ehtoollisen anamneesis (Luuk. 22:19, 1. Kor. 11:24, 25) sisälsi Kristuksen inkarnaation, kärsimyksen ja ristinkuoleman jatkuvaa muistamista.
Kastetta (to loutron, to hagion) edeltävän uskontunnustuksen kysymyksineen ja vastauksineen mainitsee myös Eusebios (Kirkkohistoria VII 8-9, 2 pistin kai homologian ”usko ja tunnustus”). Vrt. samoin kasteeseen liittyvä tunnustus Hepr. 10:22-23! Apostolisten konstituutioiden mukaan (Kirja 7 § 42) 300-luvulla kastetun tuli lausua laajempi uskontunnustus. Augustinus puhui uskontunnustuksesta verbum abbreviatum ”lyhennetty sana”. Khrysostomos mainitsee 1. Piet. 3:21 lainauksen yhteydessä eis Khriston pisteoos homologia ”Kristukseen uskon tunnustuksen”. Lutherin Tunnustuskirjoihin 1990, s. 322-323 sisältyvä kasteen toimittamisen kaava noudattaa aidoimmillaan vanhakirkollista perinnettä. Niinpä jo Uusi testamentti mainitsee usein uskontunnustuksekseen pyrkiviä lyhyitä muotoiluja Matt. 28:19, Mark. 8:29, Joh. 17:3, Ap. t. 8:37, Room. 1:3-4, 8:29-30, 34, 10:9-10, 1. Kor. 12:3, 15:3-5, Fil. 2:6-11, Kol. 1:14-22, 1. Tess. 4:14, 1. Tim. 2:5-6, 3:16, 6:12, 2. Tim. 2:8, Hepr. 1:3-7, 4:14, 10:22-23, 1. Piet. 3:18, 1. Joh. 4:2. Uusi testamentti käyttää tunnustuksesta sanaa kaleen homologian ”hyvä tunnustus” (1. Tim. 6:12, 13. Lat. bonam confessionem), joka rinnastetaan jakeen 14 sanaan entolee ”käsky”. Ja homologian tees elpidos ”toivon tunnustus” kasteeseen liittyen (Hepr. 10:22-23). Sana ”toivo” on niin ikään kasteen sanastoa (Room. 5:5, Ef. 1:18, 4:4, 1. Piet. 1:3).
Alkuseurakunnassa uskon sisällöstä käytettiin sellaisia sanoja kuin paradosis, pistis, didakhee, paratheekee, entolee, keerygma, martyria, martyrion, logos, homologia, aleetheia, euangelion ja euangelion tou Khristou. Yksi näistä on pistis, joka merkitsee ”oppi”, esimerkiksi Gal. 1:23, Ef. 4:5, 13, 1. Tim. 1:4, 19, 2:7, 3:9, 4:1, 6, 5:8, 6:10, 21, Juud. 3, 20.
Uuden testamentin mukaan kokonaisia perhekuntia lapsineen on kastettu Ap. t. 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16. Vrt. Ap. t. 10:2, 48. Hepr. 11:7 Nooa ”Jumalaa peläten valmisti arkin perhekuntansa pelastukseksi.” Samoin 1. Piet. 3:20 ”valmistettiin arkki mikä muutamille, tämä on kahdeksan sielua, he tulivat pelastetuiksi veden kantamana.” Arkin eli Kristuksen Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tertullianus, Cyprianus ja Hieronymos näkivät Nooan arkin Kirkkoa tarkoittavana. Cyprianuksen kuuluisat sanat extra ecclesiam nulla salus ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Edelleen hän sanoi Kirkosta Kristuksen morsiamena: ”Se pelastaa meidät Jumalalle, se ohjaa synnyttämänsä lapset hänen valtakuntaansa. Jokainen, joka on erossa kirkosta ja yhteydessä avionrikkojaan, sulkeutuu kirkolle annetuista lupauksista, ja joka jättää Kristuksen kirkon, hän ei voi saada Kristuksen palkkaa. Hän on vieras, epäpyhä, vihollinen. Jolla kirkko ei ole äitinä, hänellä ei Jumala voi olla isänä. Yhtä vähän kuin kukaan saattoi pelastua Nooan arkin ulkopuolella, yhtä vähän voi se, joka on kirkon ulkopuolella.” Origenes sanoo: ”Älköön kukaan uskotelko itselleen, älköön kukaan pettäkö itseään: tämän huoneen, se on kirkon, ulkopuolella ei kukaan pelastu, sillä jos joku menee ulos, hän tulee syylliseksi omaan kuolemaansa.” Irenaeus sanoo: ”Missä näet on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki; ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko ja kaikki armo.” Khrysostomoksen mukaan ”Jumala rakastaa kirkkoa enemmän kuin taivasta.” Kirkkoon kuulumisesta 2. Kleem. 14:1. Paavalin mukaan Ef. 4:4-5 on vain ”yksi ruumis (Kirkko) ja yksi Henki, niin kuin myös te olette kutsutut yhdessä kutsumuksenne toivossa: yksi Herra, yksi usko (oppi tai tunnustus), yksi kaste.” Hippolytoksen kastekaavan uskontunnustus käsitti myös uskon ”pyhään Kirkkoon.” Apostolinen uskontunnustus ilmaisi uskon ”pyhän katolisen Kirkon.” Vrt, Eusebios Kirkkohistoria V 18:5 ”pyhää kirkkoa”, VI 43:6 ”pyhään kirkkoon.” Augustana VII lausuu: ”yksi, pyhä kirkko (una sancta ecclesia) on pysyvä ikuisesti.” Kirkosta ovat piispat kirjoittaneet hyvän yleisesityksen sekä Anders Nygren (Kristus ja hänen kirkkonsa, 1966) että meillä Eino Sormunen (Kirkko – Kristuksen ruumis, 1963).
Nikaian-Konstantinopolin 381 tunnustus lausuu ”me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi.” Jo toisen vuosisadan alkupuolelta on todisteita lapsikastekäytännöstä Aristides Ateenalainen, Justinus Marttyyri mainitsee 60-70 –vuotiaista miehistä ja naisista, ”jotka lapsuudesta (ek paidoon) ovat tehdyt opetuslapsiksi Kristuksessa” (1 Apol. 15.6). Näin ollen heidän lapsikasteensa on tapahtunut ensimmäisen vuosisadan lopulla! Verbiä ”tehdä opetuslapseksi” käytetään Matteuksen lähetyskäskyssä (28:19) ja Ap. t. 14:21. Lapsikasteen varhaisuuden puolesta ovat kirjoittaneet Albrecht Oepke, Johannes Leipold, Joachim Jeremias, Oscar Cullmann ja Ethelbert Stauffer.
On olemassa vielä eräs toinenkin teksti, joka tukee lapsikasteen apostolista alkuperää. Ap. t. 2:38-39 Pietari sanoi: ”Kääntykää ja kastattakoon kukin teistä Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, ja te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on lupaus ja kaikille, jotka kaukana ovat, keitä hyvänsä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” Tämän todistuksen lapsikastekäytännöstä pitää tärkeänä Joachim Jeremias ja Aimo T. Nikolainen. Kutsuminen liittyy Jeesuksella kasteeseen Luuk. 18:16. Kreikan sanonta tois teknois hymoon ”teidän lapsillenne” tarkoittaa kuulijoiden omia lapsia, jotka ovat tästä kasteesta, Pyhän Hengen lahjasta ja lupauksesta osallisia. Sanaa doorea ”lahja” käytetään usein kasteeseen liittyen Ap. t. 8:20, 10:45, 11:17, Hepr. 6:4. Myös muualla käytetään lapsista puhuttaessa samaa sanaa Ef. 6:1, Kol. 3:20, 1. Joh. 2:12 ”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä teidän syntinne ovat anteeksiannetut hänen nimensä tähden.” Tämä syntien anteeksiantaminen on tapahtunut juuri kasteessa. Vrt. Ap. t. 22:16, Kol. 1:13-14!, 2. Piet. 1:9, Barn. 11:1. Jakeen Kol. 1:13 aoristin verbimuodot ”on pelastanut” ja ”on siirtänyt” viittaavat kasteeseen.
Yhden mielenkiintoisen avaintekstin Markuksen evankeliumille 10:13-16 muodostaa pakanakristittyjen käyttämässä Septuaginta-käännöksessä oleva esikristilliseltä ajalta peräisin oleva Siirakin kirjan jae 34:25, joka kuuluu suomennettuna ja tulkittuna näin: ”Joka peseytyy (baptizomenos) kuolleen tähden ja sitä jälleen koskettaa (haptomenos, vrt. Mark. 10:13!, Luuk. 18:15), mitä hyötyä hän pesustansa (loutroo, sama sana kuin Ef. 5:26, Tiit. 3:5) saa?” Tässä Siirakin kirjan tekstissä on huomionarvoista se, että verbit ”peseytyä” ja ”koskettaa” muodostavat synonyymin. Tällöin Markuksen tekstistä nousee vääjäämättä esille kasteen kielenkäyttö. Samaa on sanottava sen jatkosta, jossa puhutaan syntiensä tähden paastoamisesta. Se puolestaan on tuttua noin vuodelta 100 jKr. peräisin olevasta Didakhe-kirjasta VII, 4, jossa on maininta kastettavan paastosta: ”Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta.” Tähän voidaan lisätä kertomus Ap. t. 13:2-3, jossa esiintyvät toisaalta Pyhä Henki ja kasteen yhteydessä käytetyt verbit ”kutsua” (Matt. 18:2, Luuk. 18:16, Ap. t. 2:39), ”rukoilla” (Matt. 19:13, Luuk. 3:21, Ap. t. 8:13) ja ”kätten päällepaneminen” (Matt. 19:13, 15, Mark. 10:16, Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2). Nimenomaan jo lapsikasteessa saadaan Apologia IX,3 mukaan Pyhä Henki. Nämä kaikki jakeet ovat siis kasteen kieltä Uudessa testamentissa.
Myös Mark. 9:36-38, 42 (vrt. Matt. 18:1-6!) muodostaa kehykset lapsikastejaksolle Mark. 10:13-16. ”Ja ottaen pienen lapsen asetti sen heidän keskelleen ja otettuaan sen syliinsä (sama verbi kuin Mark. 10:16) sanoi heille: ”Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut; ja joka minut ottaa tykönsä, se ei ota tykönsä minua, vaan hänet, joka on minut lähettänyt.” Johannes sanoi hänelle: ”Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme (ekoolyomen on sama sana kuin ”estää” teknisenä terminä kasteesta Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16, Ap. t. 8:36, 10:47, 11:17) häntä, koska hän ei seurannut meitä.” ”Ja joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen.”
Tämä teksti antaa Jeesuksen omalla suulla lausuttuna todistuksen pienten lasten uskosta häneen, jota esimerkiksi helluntailaiset eivät hevin ota uskoakseen. Läntinen D-käsikirjoitus vielä tähdentää jakeessa 42 tätä tosiasiaa sanomalla ”uskon omistavaisina”. Mainittakoon, että helluntailaisten julkaisemassa Novumissa tätä käsikirjoitusta arvostetaan erityisesti Apostolien teoissa. Osmo Tiililä pitää lapsikasteen vaikeutena riippumista uskosta, ”eikä imeväisillä voi olla vielä mitään tietoista uskoa”. Häntä seuraten sama ongelma on myös uuspietisti Raimo Mäkelällä: ”Toisaalta se panee varomaan puhetta pikkulasten uskosta, josta emme siis voi mitään tietää Jumalan ilmoituksen emmekä kokemustemme ja psykologisen tietämyksemme perusteella.” Antti J. Pietilä niin ikään kieltää uudestisyntymisen kasteessa ja pienten lasten uskon. Samaa on sanottava Uuras Saarnivaaran ja Urho Muroman epäraamatullisesta kasteteologiasta. Myös reformoitu teologi Karl Barth suhtautui torjuvasti lapsikasteeseen. Eero Huovinen on kirjoittanut asiasta valaisevan kirjan Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta (1991).
Yksi merkillisimpiä sanoja Markuksen esityksessä 10:13 on verbin epitimaoo ”nuhdella” käyttö juuri tässä yhteydessä. Se on käännössana arameankielisestä termistä ge`ar ”moittia” ja jonka kreikkalaista vastinetta on käytetty näin ollen pahan hengen nuhtelemisesta kasteessa! Myös Vanhan testamentin hepreassa (ga`ar) sitä käytetään Saatanan nuhtelemisesta (Sak.3:2). Näin ollen myös Matteuksen Isä meidän –rukouksessa pyydetään ”vaan pelasta meidät Paholaisesta” (6:13). Edellä on Luukkaan 11:2 mukaan jo varhain toisella vuosisadalla pyydetty ”tulkoon Pyhä Henkesi meihin ja puhdistakoon meidät.” Puhdistaminen kuuluu sinänsä Pyhän Hengen saamiseen (Ap. t. 15:9) ja toisaalla kasteeseen (Ef. 5:26). Toinen Luukkaan tekstin D-käsikirjoitus lukee ”tulkoon meihin sinun valtakuntasi.” Vrt. tähän valtakunnan vastaanottaminen (Mark. 10:15, Luuk. 18:17). Pyhä kaste todellakin vapauttaa kastetun Saatanasta, jota myös Martti Luther käyttää Vähä katekismuksensa kastekaavassa. Samaa todistavat yhtäpitävästi Matt. 19:13 ja Luuk. 18:15. Samaa ”nuhdella”-verbiä käytetään Luuk. 17:3 synnistä nuhdeltaessa, joka liittyy kääntymiseen ja anteeksiantamiseen. Lutherin kyseisen kastekaavan käytön soisi lisääntyvän lapsia kastettaessa, sillä se on asiasisällöltään syvästi raamatullinen.
Kummien käyttö
Tässä yhteydessä sivuamme kummien käyttöä jo mahdollisesti Uuden testamentin aikana. Siihen antaa aihetta Johanneksen evankeliumin 9:21 maininta: ”Kysykää häneltä; hänellä on kyllin ikää, puhukoon itse puolestansa.” Kummilaitoksen tuntee ensimmäisenä Tertullianus. Kummien asema on haasteellinen kastettavan myöhempää kristillistä opetusta ajatellen. Siihen velvoittaa Matteuksen evankeliumiin sisältyvä itsensä Kirkon Herran antama kaste- ja lähetyskäsky 28:18-20, joka pitää sisällään myös aivan pienimmätkin vauvat, kirkon todelliset jäsenet vanhempien kristittyjen ohella. Ja juuri näitä eri-ikäisiä kristittyjä apostoli Johannes on tahtonut muistaa tärkeillä sanoillaan:
”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet Paholaisen. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän. Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Paholaisen.” (1. Joh. 2:12-14).
Markuksen tekstissä 10:16 on sanat siitä kuinka Vapahtaja otti aivan pieniä lapsia syliinsä siunaten pani kätensä heidän päälleen. Tässä on alkutekstissä vain tämän ainoan kerran esiintyvä verbi ”siunata”. Se on kata-prepositiolla vahvistettu verbi kateulogei ja osoittaa toiminnan voimakkuuden. Jo Vanhassa testamentissa on lupaus siitä kuinka ”hän siunaa sinun lapsesi sinun keskelläsi” (Ps. 147:13).
Vanhan testamentin mukaan Jumala tahtoo ”siunata niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin” (Ps. 115:13). Uuden liiton lupauksessa sanotaan edelleen: ”Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: ´Tuntekaa Herra´. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Jooel 2:16 on mainittu seurakuntaan kuuluviksi erityisesti ”rintoja imeväiset”. Jeesus lainaa Psalmia 8:3: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen” (Matt. 21:16). Nämä sanat ovat taustana sille, mitä Jeesus opettaa pienten lasten esikuvallisuudesta aikuisille. Jeesus sanoi: ”Niin hän kutsui tykönsä pienen lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ´Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule pienten lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sen tähden, joka nöyrtyy tämän pienen lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämän kaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:2-6).
Tulkoon tässä yhteydessä oikaistuksi yksi useimmiten väärinymmärretty jae Mark. 16:16. Sitä on virheellisesti käytetty uskon ja kasteen järjestyksen osoituksena, vaikka alkutekstin mukainen käännös puhuu tätä tulkintaa vastaan. Oikea käännös kuuluu: ”joka on (kertakaikkisesti) uskonut ja tullut kastetuksi, hänet tullaan pelastamaan, mutta joka ei ole uskonut, hänet tullaan tuomitsemaan”. Baptistheis on passiivin aoristin 1. partisiippi, joka osoittaa, ettei kaste ole ihmisen oma suoritus ja uskon tarjous. Tässä on asian vakavuus: viimeisellä tuomiolla kastettukin joutuu tuomittavaksi, jos hän ei ole kuollessaan uskonut Jeesukseen!
Tekstimme äärellä on käynyt ilmeiseksi se tosiasia, että myös aivan pienet lapset ovat alun alkaen kuuluneet kristilliseen seurakuntaan kasteen kautta siinä missä vanhan liiton poikalapsetkin liitettiin seurakunnan yhteyteen ympärileikkauksen yhteydessä kahdeksan päivän ikäisinä. Tästä on olemassa selvä viittaus Uudessa testamentissa, jossa Kolossalaiskirjeen 2:11-12:ssa ovat paljon puhuvat sanat: ”ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsillä tehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta, joka herätti hänet kuolleista.” Room. 2:29 mukaan ympärileikkaus tapahtuu Hengessä. Ap. t. 21:21 Paavali ei enää edellyttänyt ympärileikkausta. Kasteessa Jumala vaikuttaa uskon kautta pelastuksen, jota ei ole syytä väheksyä pientenkään lasten kohdalla. Meidän aikuisten ylpeä järkemme usein loukkaantuu tällaiselle puheelle Jumalan pelastavasta tahdosta ja armoihin ottamisesta pienten lasten henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa.