Kategoriat
1/2015 Lohdutus Martti Luther

AHDISTUS JA LOHDUTUS LUTHERIN TEOLOGIASSA

Simo Kiviranta, teol. lis. (1936–2004) 

Johdannoksi 

Kaikki tiedämme, että Ahdistus ja lohdutus on Lutherin teologiasta lohkaistavak-si todella suuri teema. Luovun tässä yrittämästä teologista kattavuutta ja syste-maattista kokonaisuutta. Käsittelen vain yhtä asiaa, eräänlaista väitettä, joka kuuluu rajatusti uskon alaan ja jota yritän perustella lähinnä Lutherin kuuluisan joulupostillan (Kirkkopostilla I = KP I)

Tämä väite on seuraava: 

Kun puhumme ahdistuksesta ja lohdutuksesta Lutherin teologiassa, tarkastelun  kohteena ei olennaisesti ole ihmisen kokemistapa, vaan Jumalan toimintatapa.  Ahdistus ja lohdutus ei ole teema, joka ohjaisi meidät selvittämään uskonnollisen  subjektin sielunsisäistä tilaa, vaan se puhuu koko maailman ja todellisuuden tilas-ta sellaisena kuin se itsessänsä on ja sellaisena kuin se kohdistuu meihin. 

On luonnollista, että Lutherista on tehty suuri uskonnollinen persoo-nallisuus ja jopa oman aikakautensa tulkki. Hän on suuri uskonnollinen kokija ja toimija,  suuri potilas, suuri nero ja kaikkea siltä väliltä.  Vaikka Lutherin persoonallinen tie, hänen sisäinen taistelunsa ja ahdistuksensa, hänen kulttuuri- ja kirkkotaistelunsa, hänen suuri  löytönsä,  samoin kuin hänen valtaisa hurjuutensa ja jopa hulluutensakin  on historiallisesti ollut intensiivisen selvittelyn kohteena, voidaan kuitenkin sanoa, että Lutheria on ollut teologiassa ja filosofiassa vaikea tai mahdoton ymmärtää lähes 200 vuoden ajan. Vaikka on esitetty monia käsityksiä siitä, milloin Lutherin jälkeen ei enää  oikein  ymmärretty, mitä hän tarkoitti, tosiasiallisen katkon aiheutti koko kristillisen ajattelun historian toistaiseksi perusteellisin mullistus,  valistus, rationalismi ja idealismi, jossa teologian keskipisteeksi  tulee Jumalan sijasta uskonnollinen ihminen. 

Jätän nyt aatehistorian sikseen ja totean, ettei Luther ajattele ihmisen ahdistuksen johtuvan pohjimmiltaan väärästä asenteesta elämään. Vastaavasti lohdutus ei olennaisesti tarkoita uuden asennoitumisen oppimista. Päinvastoin ihminen on kohde, vaikutuskenttä. Ahdistus ja lohdutus ovat vain seurausilmiöitä. Molemmat on ymmärrettävä todellisuuden tiloista, eikä pohjimmiltaan edes näistä vaan itse Jumalasta käsin. Kun avaamme Lutherin saarnan Jesajan jouluprofetiasta, pääsemme seurauksista syihin (KP 2, 213). 

Ahdistus voi muuttua lohdutukseksi vasta, kun ihmisen asema suhteessa Jumalaan muuttuu 

Ymmärrämme, että ahdistuksessa ihminen on Jumalan lain kohteena, lohdutuksessa hän on armon kohteena. Ihmisen sisäiseen tilaan voidaan vaikuttaa vasta, kun koko maailman ja ihmiskunnan asema on muutettu. Suurin virhe, mitä kristillisessä julistuksessa voidaan tehdä on se, että Jumalan pelastushistoriallinen kaksivaiheisuus ”ennen” ja ”sitten”, muuttuu psykologiseksi tapahtumaksi ihmisessä. Ihmisen aseman suhteessa kuolemaan, syntiin ja lakiin tulee ensin muuttua, vasta sitten ihminen voi löytää lohdutuksen ja rauhan. Evankeliumin julistus ilmoittaa tämän muutoksen. Lainaan jälleen saarnaa jouluprofetiasta:  

”Tätä kohtaa ei käsittääkseni kukaan voi selittää paremmin kuin pyhä Paavali sen on selittänyt Korinttolaiskirjeessään, niinkuin juuri äsken osoitimme, sanoessaan: ’Kuolema, missä on otasi? Helvetti, missä on sinun voittosi? Mutta kuolemansynti on kuoleman ota, ja laki on synnin voima.’ Tässä pyhä Paavali samalla luettelee kolme eri voimaa, jotka Kristus on voittanut ja joista hän meidät on lunastanut, nimittäin kuoleman, synnin ja lain. Samoin Jesajakin luettelee kolme, jotka Jumala on voittanut, tehdäksensä meidät edessään iloisiksi ja turvallisiksi.” (Kirkkopostilla (KP) I, s. 219) 

Lutherin teologiassa nämä kolme tekijää, kuolema, synti ja laki eivät ole mikään irrallinen kolmikko, vaan ne ovat sidoksissa toisiinsa. Mikään lohdutus ei ole mahdollista, ellei kuolemaa voiteta. Kuolemaa ei voida voittaa, ellei syntiä ensin voiteta. Ja syntiä taas ei voiteta, ellei lakia ensin täytetä. (KP 1, s. 220) 

Lohdutus ihmiselle perustetaan siis pelastushistorialliseen aseman muutokseen. Evankeliumi ei voi olla evankeliumia, ellei se ole jatkuvaa Jumalan oikeustuomion julistamista ihmistä kahlinneille valloille. Kun niiden oikeutus on loppunut, myös niiden toiminta tulee loppumaan. Niiden aseman muutos merkitsee eskatologista varmuutta niiden poistumisesta. Evankeliumin julistaminen on Kristuksen voitonhedelmien jakamista. Vasta nyt voimme puhua siitä, mitä tapahtuu meissä. Tämän omaksumisen on oltava jatkuvaa.  

”Mutta kun nyt oma Daavidimme on voittanut kuoleman ja synnit, joita meidän alati täytyi pelätä ja paeta, me olemme iloisia ja turvallisia, me laulamme ja olemme hyvillä mielin, me jaamme ystävien kesken saalista, toisin sanoen, me julistamme evankeliumia, ylistämme ja kiitämme Jumalaa, rohkaisemme ja vahvistamme keskenämme toisiamme ja sanomme: Olehan iloinen, kukaan ei enää voi sinua vahingoittaa; synti on pois otettu, kuolema on voitettu, kaikki viha ja armottomuus on lakannut, täällä on pelkkää armoa ja rauhaa, perkele on voimaton, hänen valtakuntansa maan tasalla! Näin?tekee pyhä Paavali 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvussa (1. Kor. 15:55,57): ’Kuolema, missä on sinun otasi? Helvetti missä on sinun voittosi? Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka on antanut meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!’ Ja apostoli sanoo: ’Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla’”. (KP I, s. 218) 

Jumalan tuntemisella täyttyminen 

”Jos Jumala ei estä, Saatana kykenee seulomaan ja työntämään kumoon vahvimmatkin pyhät. 

Vaikka meistä on tullut kristityitä ja meillä on tuo tuntemisen alku, pitää meidän kuitenkin vaeltaa nöyryydessä, röyhkeilemättä noiden suruttomien henkien tavalla, jotka luulevat jo kaiken yhdellä kertaa tyhjiin ammentaneensa. Tällä kohdalla täytyy todellakin vakaasti ja uutterasti käyttää Jumalan sanaa ja rukousta. Tarkoituksena ei ole vain Jumalan tahdon tuntemisen oppiminen, vaan myöskin sillä täyttyminen. Jokainen ojentukoon tämän ohjeen mukaisesti ja sitä tavoitelkoon ja pelon ja kauhistuksen vastapainoksi yhä suuremman lohdutuksen ja väkevyyden saavuttamiseksi sitä kohti kurottautukoon. Älköön salliko perkeleen, maailman, lihan ja veren itseään siitä estää.” 

”Raamattu sanoo: ’Jotka minua juovat, ne janoavat yhä lisää’ (Siir. 24,21; luetaan Vanhan testamentin ns. apokryfikirjoihin. Luther lainaa paikka paikoin Siirakin kirjaa, toim. huom.). Eiväthän rakkaat enkelitkään siihen kylläänny, vaan he, niin kuin Pyhä Pietari (1. Piet. 1:12) sanoo, halajavat katsahtaa siihen, mitä heille on ilmoitettu ja heille julistetaan.” 

”Erittäin hyödyllistä on kristityille kuitenkin se, että Jumala tämän nälän ja janon herättämiseksi ja harjoittamiseksi ja täydellisen tuntemisen saavuttamiseksi lähettää meille ahdistuksia ja murheita ja kärsimyksiä. Tämä varjelee lihalliselta kyllääntymiseltä ja opettaa etsimään lohdutusta.” 

”Huomaapa, miten hän marttyyriaikana teki valaistuja, väkeviä ja urhokkaita ihmisiä ristin harjoituksen ja kärsimyksen kautta. Me sitä vastoin, jotka emme tahdo samaa kokea, olemme niin heikkoja ja jopa velttoja ja laiskoja. Jos vähänkin savu silmää  kirvelee,  ilo  ja rohkeus on poissa ja Jumalan tahto jää tuntemattomaksi. Marttyyrien aikanakin moni kristitty oli niin heikko, että kielsi, kuka kidutuksia  peläten kuka kauan vankina viruttuaan. Sen tähden hän tahtoo, että mekin ahdistusten ja kärsimisen vaivatessa totumme oppimaan samaa, ja että me, vaikka näköala on karvas ja sydän jyskyttää ja ’oi voi’ -huutoansa huutaa, voisimme tyynnyttää sydämemme sanoen: minä tunnen Jumalan mielen, neuvon ja tahdon. Ei hän sitä mene  muuttamaan. Hänhän on luvannut minulle Poikansa kautta ja kasteessa vahvistanut: Se, joka näkee Pojan ja kuulee häntä,  on vapaa synnistä ja kuolemasta ja elää iankaikkisesti.” (KP 3,672–673). 

Miksi Jumala ahdistuksessa salaa meiltä armonsa? Miten tapahtuu siirtymä ahdistuksesta lohdutuksen saamiseen, Lain  tyhjennys-hoidosta Jumalan tuntemisella eli autuudella täyttymiseen? 

Luther selittää kanaanilaisen vaimon avunpyyntöä Matt 15: Hän ei luovu sanasta, vaikka sitä väkisin ryöstetään sydämestä. Hän  vangitsee Kristuksen hänen omiin sanoihinsa. 

Mutta miksi Kristus salasi häneltä lohdutuksen? Lutherin mukaan tämä sisältää tietyn yleispätevän tosiseikan uskon tien salaisuudesta. Tyly Kristus on se, millaiseksi ihmisen sydän ja mieli tuntee Kristuksen. Tarkoitus onkin nyt juuri se, että me irtaudumme tuntemuksien Kristuksesta ja satsaamme täysillä sanan Kristukseen. 

”Tämä on kirjoitettu meille rohkaisuksi ja opetukseksi, tietääksemme, kuinka syvään Jumala meiltä armonsa salaa, ja kuinka emme saa arvostella häntä omien tuntemisiemme emmekä mielipiteittemme mukaan, vaan tarkasti hänen sanansa mukaan… (Jeesus jätti asian häälymään kiellon ja myönnön välille.) 

Tällä on osoitettu, millainen sydämemme tila on ahdistuksen aikana. Tässä Kristus tekeytyy sellaiseksi, millaiseksi sydän hänet tuntee: se on varmasti siinä luulossa, että hän vain kieltää. Mutta  totta se ei ole. Sen täytyy kääntyä pois näistä tuntemisista ja kanaa-nilaisen vaimon tavoin lujassa uskossa  Jumalan  sanaan  (siis  ulkonaiseen, objektiiviseen sanan ilmoitukseen) pitää kiinni kieltoon kätkeytyneestä ja sen yläpuolella olevasta syvästä ja salatusta myöntämisestä, tunnustamalla Jumala oikeaksi meitä tuomitessansa. Silloin olemme saaneet voiton ja sitoneet  hänet hänen   omiin  sanoihinsa (’sinä olet oikea puheessasi ja puhdas  tuomitessasi’).  Vaimosta täytyy tulla penikka ja meistä syntisiä, helvetin kekäleitä, ja niin me olemme jo parannetut ja autuaat.” (KP 2,222–223) 

Juuri tätä samaa problematiikkaa Luther – voisimme sanoa aidon narratiivisen saarnaajan (eläytyvän kertojan) tapaan – selvittelee Loppiaissaarnassaan pohtiessaan kuuluisaa tietäjien erehdystä. Tässä hän keskittyy inhimillisen ajattelun tuomaan ahdistukseen Jumalan sanan edessa. Tietäjät saivat Jumalan erityisen merkin (heillä oli erityinen ilmoitus), mutta inhimillinen järki johti heidät harhaan, kun he menivät pääkaupunkiin. He kuvittelivat, että Messiaan täytyy maata Jerusalemissa kuninkaan linnassa. (Tämä on Lutherin mukaan useimpien yliopistojen erehdys. Ne ovat nostaneet lihan ja veren eli inhimillisen järjen valtaistuimelle. Ne kerskuvat luonnollisesta valkeudesta pitäen sitä välttämättömänä keinona kristillisen totuuden käsittämiseksi. Yliopistoja ei ole keksinyt kukaan muu kuin perkele kristillisen totuuden hävittämiseksi ja pimentämiseksi). Tietäjät joutuvat suureen hämminkiin ja ahdistukseen. Tähti on jättänyt heidät. 

Pääkaupunki elää tavallista elämäänsä. Heidät ohjataan kuninkaan  kaupungista viheliäiseen kyläpahaseen. Kukaan ei edes lähde näyttämään lasta. “Kuinka kumman kolkkoa ja kylmää – kuninkaan  syntyessä. Jos olisi syntynyt vaikka koiranpentu, niin se edes vikisisi hiukan, mutta nyt kun syntynyt on muka kuningas, vallitsee  kuolemanhiljaisuus.” 

Eikö ihmisten pitäisi lauleskella, piiriskellä, sytytellä monenmoisia soihtuja, sirotella kadut lehviä ja kukkia täyteen? Luther jatkaa: 

”Katso näin menettelee aina järki ja luonto: se ei etene edemmä kuin tuntee; ja jos se ei ensinkään tunne, on se heti valmis kieltämään Jumalan ja sanoman, kuten Ps. 14:1: ”Ei ole Jumalaa”. Täällä täytyy siis olla perkele, toisin sanoen yliopistojen valkeus, jonka piti viemän meidät Jumalan luo, mutta veikin meidät helvetin kurimukseen. Luonnonvalkeus ja armonvalkeus eivät voi olla ystävyksiä: Luonto vaatii tuntemista ja varmuutta, ennen kuin uskoo. armo tahtoo uskoa ennen kuin tuntee. Siksipä luonto ei pääse oman valkeutensa piiriä ulommaksi. Armo käy sen sijaan ilolla pimeyteen: se seuraa paljasta sanaa ja Raamattua, näytti miltä näytti, se pitää kiinni sanasta, tuntui sitten luonnon mielestä todelta tai valheelta. 

Katsohan, juuri tämän kovan kamppailun vuoksi, jonka kestäessä  rakkaat tietäjät tarttuivat profeetan sanaan,  seuraten sitä,  Jumala  taas heitä rohkaisi ja vahvisti tähden esiintymisellä. Näin käy kristitynkin: hänen kestämänsä ahdistuksen jälkeen Jumala tulee  hänelle  niin  äärettömän suloiseksi ja läheiseksi ja selvästi tunnetuksi;  (Tämän  minäkin vielä voin allekirjoittaa, mutta se, mitä Luther sanoo jatkossa, näyttää minulle liian vahvalta ruoalta, Entä teille?):  hän ei ainoastaan  kokonaan unhota tuskaansa ja ahdistustaan, vaan jopa saa halua ja rakkautta tuleviinkin ahdistuksiin, vahvistuen  vahvistumistansa”  (KP 1,583–584). (Tähän minä en ole kyllä vielä tullut!) 

On siis kysymys ajattelun tuottamasta ahdistuksesta: ”Niin on luonnon eli järjen (natura, ratio) – tuon suuren ilveilijättären  tapana suhtautua  kaikkiin Jumalan sanoihin ja tekoihin. Tietäjien suuri ilo (tähden löytymisestä) osoittaa, että he olivat olleet kovassa kiusauksessa ja hyvin raskaalla mielellä. Heillä oli vaikea lamaannus siksi, että epäusko oli heitä kovasti vaivannut. 

”Päästyään kiusauksestansa tietäjät ovat nyt ylenmääräisestä ilosta kuin uudestisyntyneitä. He eivät enää loukkaannu Kristukseen: he ovat voittaneet kovan kolauksensa. He käyvät köyhään majaan, he seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, he polvistuvat hänen eteensä ja antavat hänelle lahjoja. Juuri tässä on evankeliumin ydin. Usko riippuu kiinni vain Jumalan pelkässä sanassa ojentautuen niiden asioiden mukaan, jotka se toteaa ilmaisuiksi ainoastaan tässä samaisessa sanassa, vaikkakin se sen ohessa tuntee paljon sellaista, mikä houkuttelee pitämään sitä turhana. Juuri sen, minkä luonto sanoo hullutteluksi, se sanoo oikeaksi tieksi, murtaa esteet, antaa luonnon olla ymmärtäväisenä ja viisaana ja jää sen edessä höperöksi houkaksi.” (KP 1,585). 

Ahdistukset, karismat ja Pyhä Hengen täyteys 

Kristityn uskonelämä tapahtuu kokonaisuudessaan vanhurskauttavan uskon piirissä. Luther ei opeta, että uskolla vastaanotetun Kristuksen vanhurskauden jälkeen tulisi jokin toinen tälle lahjavanhurskaudelle rinnakkainen kristillisyyden vaihe. Sitä vastoin Luther opettaa, että koko uskonelämän ajan tämä yksi ja sama vanhurskaus ravitsee häntä.  Mutta koettelemukset ja ahdistukset vievät hänet sen syvempään tuntemiseen. Näin Luther selittää 3. joulupäivän saarnassa  (Siir 15:1–6) vanhurskauden toimittamaa työtä:  ”Se ravitsee häntä elämän leivällä ja antaa viisauden vettä hänelle juoda” (j. 3). Tätä tietä nimenomaan koettelemusten ja ahdistusten kautta voi Jumala lahjoittaa  ihmiselle Hengen täyteyden. ”Tässä äsken sanottiin vanhurskauden  ravitsevan häntä ymmärryksen leivällä ja antavan viisauden  vettä  hänelle juoda, nimittäin ennen ahdistusta, jolloin Jumalan lahjat ainoastaan otetaan vastaan ja jolloin ne eivät ole joutuneet koetelluiksi. Mutta ahdistusten jälkeen, kun ihmistä on  koeteltu ja  hän on koettelemuksen kestänyt, häntä ei ainoastaan  täytetä  viisauden  ja ymmärryksen lahjoilla, vaan myöskin näiden  lahjojen antajalla,   itse Pyhällä Hengellä ja hänet tehdään aivan täydelliseksi.” (KP 1, 387) 

Meidän on myönnettävä, että tämä on vaikea kohta, jota helposti pidetään yhtenä Lutherille 

tyypillisestä liioittelevasta tyylistä. Mutta joka tapauksessa Lutherin ajatus on ainakin siinä suhteessa selvä ja johdonmukainen, ettei hän tahdo unohtaa Pyhän Hengen työtä pelastavan uskon syntymisessä eikä irrottaa sitä Hengellä täyttymisestä. Hän vain korostaa uskon syntymisen perusjärjestystä: Usko ensin ja koe sitten. Ja nyt juuri ahdistukset ovat tie, jolla Jumala kuljettaa ihmistä myös tähän kokemiseen. Luther jatkaa heti äsken mainitun kohdan jälkeen: 

”…ei niin käsittäen, että Pyhä Henki ei jo ennestään olisi hänessä ollut – onhan hän varmasti siinä, missä hänen lahjansakin ovat –, vaan niin, että koettelemuksille siihen asti vieras ihminen voi koetella ja kokea Hengen läsnäolon vasta sitten kun on itse tullut koetelluksi;  siten hän, joka ennen oli täyttynyt lahjoilla, tulee Henkeä täyteen.” (ks. ed.) 

Tämä Hengen täyteys ei kuitenkaan ole tarkoitus sinänsä, se ei ole kokemus, jota uskovan itsensä tulisi hyödyntää uskonelämänä  jollakin korkeammalla tasolla, ei, vaan täyttymisen tarkoitus on toisten palveleminen. Tästä ahdistusten positiivisesta tarkoituksesta  Luther jatkaa: 

”Siitä (Hengellä täyttymisestä) lähtien hän ei ole  ainoastaan  itselleen, mitä hän oli lahjojen avulla sellaisena kuin hän oli ennen  ahdistuksia, vaan hän on hyödyksi ainoastaan toisille: nämä tulevat  hänen kauttansa armoon. – –Ahdistuksen jälkeen Henki tulee vaikuttaen hänessä niin, ettei häntä, niin kuin tähän asti, ainoastaan ravita viisauden ja ymmärryksen leivällä, vaan Henki aukaisee hänen  suunsa ja  panee hänet  ravitsemaan toisia viisaudella ja ymmärryksellä auttaen täten hengellisellä tavalla. Niinpä apostolitkin ennen Kristuksen  kärsimistä olivat vain Herran vieraina, syöden ja juoden hänen viisaudestaan ja ymmärryksestään; he olivat vanhurskaita, mutta ainoastaan omaa itseään varten. Mutta ylösnousemuksen jälkeen  heistä tuli tarjoiluisäntiä, jotka ravitsivat muita tehden heitä  vanhurskaiksi viisauden ja ymmärryksen hengellä,  jolla  he olivat täyttyneet ahdistustensa jälkeen.” (KP 1,387–388). 

Kategoriat
1/2015 Raamattu Vanha Testamentti

JAAKOB MAHANAIMISSA JA PENUELISSA (1. MOOS. 32)

Paul Kretzmann, USA 

Sanansaattajien lähettäminen Eesaun luokse  

32:1: ”Mutta Jaakob kulki tietänsä; ja Jumalan enkeleitä tuli häntä vastaan.” Kirjaimellisesti ottaen: ne tulivat hänen kanssansa, liittyivät hänen seuraansa. Ne olivat suojelleet häntä Gileadin vuorella. Tämä kohtaaminen antoi hänelle varmuuden niiden avusta myös jatkossa. 

32:2: ”Ja nähdessään heidät Jaakob sanoi: ’Tämä on Jumalan sotajoukkoa’. Ja hän antoi sille paikalle nimen Mahanaim (kaksinkertainen sotajoukko). Näin hän kunnioitti sen paikan nimeämisellä, jossa hänelle oli näytetty tämä näky, Herran sotajoukon liittymistä suojelutarkoituksessa hänen pieneen joukkoonsa. Enkelien leiri on ehkä ollut näkymätön kaikkien muiden silmille paitsi hänen. Hän oli kuitenkin saanut tarvitsemansa rohkaisun ja kulki tietänsä iloisemmin mielin.  

32:3: ”Sitten Jaakob lähetti sanansaattajat edellään veljensä Eesaun luo Seirin maahan, Edomin alueelle.” Perheen kasvaessa Eesau höllensi vähitellen niitä siteitä, jotka sitoivat hänet hänen vanhempiensa kotiin. Hän näet tunsi, ettei hänellä todellakaan ollut mitään osaa patriarkaaliseen siunaukseen. Hän asettui asumaan Siinin autiomaahan, johon kuuluu Hoorin vuori. Sen maan alava osa tunnettiin Seirin maana.   

32:4: ”Ja hän käski heitä sanoen: ’Sanokaa herralleni Eesaulle näin: Sinun palvelijasi Jaakob sanoo: Minä olen oleskellut Laabanin luona ja viipynyt siellä tähän saakka; 5 ja minä olen saanut raavaita, aaseja, pikkukarjaa, palvelijoita ja palvelijattaria ja lähetän nyt sanan herralleni, että saisin armon sinun silmiesi edessä.’”?Tämä sanoma ja sen nöyrä, milteipä nöyristelevä alistuvuus, oli tarkoitettu lepyttämään Eesau. Sen sisältö oli tarkoituksellisesti samanlainen kuin alaisen selvitys ylempiarvoiselle upseerille.  

32:6: ”Sanansaattajat palasivat Jaakobin luo ja sanoivat: ’Me tulimme veljesi Eesaun luo; hän on jo matkalla sinua vastaan, neljäsataa miestä mukanaan’.”?Sillä että Jaakobin sanansaattajat palasivat takaisin ilman ystävällistä tervehdystä, Eesau tähtäsi pahaenteisen vaikutelman aikaansaamiseen. Autiomaan ruhtinaana, sheikkinä, hän tuli poikiensa, palvelijoidensa ja muiden kannattajiensa kanssa, joiden avulla hän oli vähitellen ajanut hoorilaiset Seirin maasta. Eesau tahtoi ainakin saada veljensä kokemaan hänen ylivertaisen valtansa. Hän näet antoi sille paljon suuremman arvon kuin lupaukselle uskonnollisesta hallintavallasta hämärässä ja kaukaisessa tulevaisuudessa.  

32:7–8: ”Silloin valtasi Jaakobin suuri pelko ja ahdistus.” Rebekalle ei oltu kerrottu, että Eesaun mieli olisi muuttunut, eikä tämä ollut kutsunut suosikkipoikaansa takaisin. Ei liioin Eesau ollut antanut mitään merkkiä siitä, että hän nyt leppyisi helposti. Uskovien liha on vielä heikko, ja he joutuvat kamppailemaan sen kanssa menettäen helposti rohkeutensa. ”Ja hän jakoi väen, joka oli hänen kanssansa, ja pikkukarjan ja raavaskarjan ja kamelit kahteen joukkoon.”?8. Sillä hän ajatteli: ’Jos Eesau hyökkää toisen joukon kimppuun ja tuhoaa sen, niin toinen joukko pääsee pakoon’.”?Tämä koko karavaanin jakaminen kahtia oli varotoimenpide, jolla hän pyrki pelastamaan ainakin puolet omaisuudestaan. Se osoittaa, että vaikka Jaakob oli äärimmäisessä paniikissa, ei hän ollut menettänyt luontaista oveluuttaan, vaikkakin hän oli liian kiireinen ja kärsimätön. Uhkaavan vaaran kokeminen saa usein vakaat kristitytkin unohtamaan joksikin aikaa yksinkertaisen luottamuksen Herran kaikkivaltiaaseen voimaan.  

Jaakobin rukous 

32:9–10: ”Ja Jaakob sanoi: ’Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää! 10 Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa.’”?Asian kantaminen nöyrässä rukouksessa Jumalan eteen oli oikea reaktio nöyristelevästä pelon ja paniikin sijaan, joka Jaakobia oli vaivannut. Hänen rukouksellaan oli oikea muoto, sillä hän muistutti Jumalaa hänen lupauksistaan, ja samanaikaisesti hän julisti oman arvottomuutensa sikäli kuin oli kysymys kaikesta Herran armosta ja totuudesta. Hänellä ei näet ollut ollut mitään muuta kuin sauva, kun hän kaksikymmentä vuotta aiemmin oli ylittänyt Jordanin lähellä tätä kohtaa. Nyt hänellä oli nuo kaksi joukkoa eläimiä ja palvelijoita, jotka hän oli viemässä takaisin kotimaahansa.  

32:11:?”Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen.”?Kirjaimellisesti ottaen: ”lasten päälle”, sillä äiti suojelee lapsiaan vihollista vastaan omalla ruumiillaan. Tilanne oli Jaakobin silmissä niin vakava, että hän oli menettänyt täysin toivonsa siitä, että ihmiset voisivat häntä auttaa.  

32:12: Olethan itse sanonut: ’Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden’.”?Koska sellainen hyökkäys, joka nyt uhkasi Jaakobia, uhkaisi kukistaa Jumalan lupauksen patriarkaalisesta siunauksesta, muistutti hän vielä kerran Herraa tästä lupauksesta (1. Moos. 28:14). Usko riippuu kiinni Jumalan lupauksissa. Se, joka rukoilee oikein, muistuttaa Herraa aina hänen omasta sanastaan, sen monista vakuutuksista armosta, siunauksesta, avusta ja tuesta. 

Lahjat Eesaulle 

32:13–15: ”Ja hän jäi siihen siksi yöksi. Sitten hän erotti omaisuudestaan lahjaksi veljelleen Eesaulle 14 kaksisataa vuohta ja kaksikymmentä vuohipukkia, kaksisataa uuhta ja kaksikymmentä oinasta, 15 kolmekymmentä imettävää kamelia varsoinensa, neljäkymmentä lehmää ja kymmenen härkää, kaksikymmentä aasintammaa ja kymmenen aasia.” Rukous oli rauhoittanut Jaakobin jännittyneen mielen siinä määrin, että hän ryhtyi nyt toimenpiteisiin, ei paetakseen vaan kohdatakseen Eesaun ja voittaakseen hänet rakkaudella. Eläinten valitseminen ja jakaminen osoitti Jaakobin kokemuksen karjankasvatuksessa, aivan kuten kunkin pienen karavaanin järjestys osoitti hänen viisautensa, sillä hän pani pienimmät ja arvottomimmat eläimet ensimmäisiksi ja arvokkaammat taaemmas.  

32:16: ”Ja hän jätti ne palvelijainsa haltuun, kunkin lauman erikseen, ja sanoi palvelijoilleen: ’Menkää minun edelläni ja jättäkää välimatka kunkin lauman välille’.”?Pienten laumojen kulkiessa eteenpäin ehti kirjaimellisesti pitää hengähdystauon. Jokainen lauma teki siten uuden vaikutuksen ja siten kasvatti tarjotun lahjan voimaa ja tehoa.  

32:17: ”Ja hän käski ensimmäistä sanoen: ’Kun veljeni Eesau kohtaa sinut ja kysyy: Kenen sinä olet, ja mihin menet, ja kenen ovat nuo elukat tuolla edelläsi? niin vastaa: Ne ovat palvelijasi Jaakobin, lähetetyt lahjaksi herralleni Eesaulle; ja katso, myös hän itse tulee jäljessämme’.”?Jaakob antoi tarkat ohjeet jokaiselle palvelijalle siitä, miten heidän tuli osoittaa kunnioitusta Eesaulle. Hän toisti jokaiselle  sanamuodon, jossa Jaakobia kutsutaan palvelijaksi ja Eesauta herraksi ja jossa puhutaan lahjojen tarjoamisesta – kaikella tällä hän arvioi vähitellen voittavansa Eesan vihastumisen.  

32:19–20: Samoin hän käski toista ja kolmatta ja kaikkia muita, jotka laumoja ajoivat, sanoen: Juuri näin on teidän sanottava Eesaulle, kun tapaatte hänet. 20 Ja sanokaa myös: Katso, sinun palvelijasi Jaakob tulee meidän jäljessämme.?Jaakob laski sen varaan, että lepytyslahjojen kasautuva teho tekisi vaikutuksen Eesauhun. Hyvin tehoisana huipentumana oli määrä olla Jaakobin mainitseminen nöyrästi palvelijana. Sillä hän ajatteli: Minä koetan lepyttää häntä lahjalla, joka kulkee edelläni. Sitten astun itse hänen kasvojensa eteen; ehkä hän ottaa minut ystävällisesti vastaan.  Jaakob kutsui lahjojaan lepytyslahjoiksi. Ne oli näet tarkoitettu peittämään Eesaun kasvot, niin ettei tämä enää näkisi sitä rikkomusta, jonka Jaakob oli tehnyt häntä vastaan. Kun nämä lahjat valtaisivat Eesaun mielen, hän ei enää ajattelisi Jaakobin syyllisyyttä vaan katsoisi häntä ystävällisesti ja ottaisi hänet vastaan suosiollisesti.  

32:21:?Niin lahja kulki hänen edellänsä, mutta itse hän jäi siksi yöksi leiriin. Matkustaminen yöllä ei ollut mitään epätavallista idässä. Niinpä Jaakob lähetti pienet lahjalaumat välittömästi kohti etelää, luultavasti ennen auringonlaskua. Itse hän jäi leiriin vähäksi aikaa.  

32:22: Mutta yöllä hän nousi, otti molemmat vaimonsa ja molemmat orjattarensa ja yksitoista lastansa ja meni kahlauspaikasta Jabbokin yli.?Jaakob ei kyennyt levottomuutensa tähden kauan lepäämään. Ennen kuin yö oli kulunut kovin pitkälle, hän otti perheensä jäsenet ja siirsi heidät Jabbokin etelärannalle kahlauspaikalla, joka sijaitsee noin 29 kilometriä Jordanilta.  

32:23: Ja hän otti heidät ja vei heidät joen yli ja vei sen yli kaiken, mitä hänellä oli.”?Niinpä teltat oli purettu ja koko karavaani oli matkalla etelään. Siten Jaakob oli tehnyt kaikki tarpeelliset järjestelyt. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa lepyttääkseen veljensä, ja hän saattoi odottaa suunnitelmiensa tulosta luottavaisemmin mielin. On yksinkertaisesti viisautta sopia vastustajien kanssa niin pian kuin mahdollista, tarjota heille sovinnon kättä ja lepyttää heidät ystävällisyydellä. 

Taistelu Penuelin luona  

32:24: Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Kun Jaakob oli ensin ylittänyt virran perheineen, palasi hän takaisin toiselle rannalle, uskoi karjan palvelijoilleen virran ylitse toimitettavaksi. Itse hän jäi joen pohjoispuolelle. Yhtäkkiä hänet kohtasi nimetön mies, ja nuo kaksi ryhtyivät kovaan painiotteluun.   

32:25: Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut” – ts. kun tuntematon mies havaitsi, ettei hän voinut voittaa Jaakobin päättäväistä vastarintaa –  iski hän häntä lonkkaluuhun” – lonkkanivelen kantaan – niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Hänen lonkkansa nyrjähti tai halpautui kamppailussa tapahtuneen vääntämisen ja tuntemattoman miehen kosketuksen seurauksena.  

32:26: ”Ja mies sanoi: Päästä minut, sillä päivä koittaa. Mutta hän vastasi: En päästä sinua, ellet siunaa minua.”?Huolimatta halpautuneesta lonkasta Jaakob piti pintansa taistelussaan miehen kanssa, jonka henkilöllisyydestä hän tuli joka hetki varmemmaksi. Se oli Herra itse, ihmismuodossa, joka tässä omaksui Jaakobin vastustajan roolin. Siitä syystä Jaakob vaatimalla vaati saada hänen siunauksensa ennen kuin hän sallii tämän lähteä.  

32:27–28”Ja hän sanoi hänelle: ’Mikä sinun nimesi on?’ Hän vastasi: ’Jaakob’. 28  Silloin hän sanoi: ’Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut’.”?Pelkän Jaakobin, kantapäästä kiinnipitäjän asemasta, jossa ominaisuudessa hän oli voittanut veljensä Eesaun, hän oli tässä edennyt Israeliksi, Jumalan kanssa painijaksi, Jumalan johtajaksi tai ruhtinaaksi, sillä hän oli pysynyt ruhtinaana taistelussaan Herran kanssa (Hoos. 12:4, 5).  

32:29: ”Ja Jaakob kysyi ja sanoi: Ilmoita nimesi. Hän vastasi: Miksi kysyt minun nimeäni?’”?Vrt. Tuom. 13:18. Ei ole syntisen ihmisen asia tuntea kaikki suuren taivaan Herran nimet. Sitä paitsi Herra oli jo ilmaissut nimensä.? Ja hän siunasi hänet siinä.?Herra toisti virallisesti patriarkaalisen siunauksen (1. Moos. 28:13–15), johon sisältyi lupaus Messiaasta.  

32:30: ”Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel (Jumalan kasvot), ’sillä’, sanoi hän, ’minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut’.”?Kyseessä ei siis ollut ainoastaan ruumiillinen kamppailu, vaan samalla myös hengellinen paini, joka Jaakobin piti kestää. Mutta hän selviytyi koetuksesta. Hän kesti kunnes hän oli saanut Herran siunauksen, kunnes hän oli nähnyt Jumalan kasvojen kääntyvän hänen puoleensa armollisina ja kunnes hänen sielunsa oli parantunut kaikesta pelosta ja kauhusta.  

32:31: Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.?Hänen juuri ohittaessaan öisen painipaikan ja lähtiessään sieltä pois, aurinko nousi. Auringon noustessa rohkeus, joka nyt oli vallannut hänen sydämensä, antoi hänelle voiman kohdata iloisin mielin veljensä Eesau. Hän oli luultavasti kiinnittänyt vähän huomiota vammaansa kamppailun aikana, mutta nyt nyrjähdys sai hänet irvistämään kivusta ja ontumaan.  

32:32: Sen tähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle. Israelilaiset kunnioittivat vielä myöhempinäkin aikoina heidän esi-isänsä ihmeellisen taistelun muistoa asettamalla syrjään tämän osan eläimen lonkkaa Herralle pyhitettynä. Jumalan hyvyyden ja armon erityiset ilmoitukset ansaitsevat tulla muistetuiksi kautta aikojen niiden taholta, jotka ovat hyötyneet sellaisten kohtaamisten seurauksista.  

Suomennos: Hannu Lehtonen 

Kategoriat
1/2015 Ehtoollinen Kristus

ELÄMÄN LEIPÄ

Juha Muukkonen, pastori, Tornio 

”Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. 25 Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: ’Rabbi, milloin tulit tänne?’ 26 Jeesus vastasi heille ja sanoi: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. 27 Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.’ 28 Niin he sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?’ 29 Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’. 30 He sanoivat hänelle: ’Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? 31 Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niin kuin kirjoitettu on: ‘Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi’.’ 32 Niin Jeesus sanoi heille: ‘Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. 33 Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.’ 34 Niin he sanoivat hänelle: ’Herra, anna meille aina sitä leipää’. 35 Jeesus sanoi heille: ’Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. 36 Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.” (Joh. 6:24–36) 

Ruokaihme tunnustekona ja ehtoollisen esikuvana 

Jeesus teki maanpäällisen elämänsä aikana valtavan määrän erilaisia ihmeitä: Hän paransi sairaita, ajoi ulos riivaajia, muutti veden viiniksi, hallitsi luonnonvoimia ja herätti jopa kuolleita. Mutta mikä on se yksi ja ainoa Jeesuksen tekemä ihme, joka kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa? Mikä oli niin tärkeä tunnusteko, että kaikki evankelistat, sekä Matteus, Markus, Luukas että Johannes, halusivat sen evankeliumikirjaansa tallettaa? Se on ensimmäinen ruokaihme, jossa Jeesus ruokkii viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä sekä heidän mukanaan olleet naiset ja lapset. Ja ruokaa jäi vielä niin paljon ylikin, että sitä kerättiin talteen 12 vakallista. 

Raamatun totuudellisuuteen epäilevästi suhtautuvat liberaaliteologit ovat yrittäneet järkeisuskoisesti selittää, että ihmiset tässä vain jakoivat keskenään mukanaan tuomansa eväät. Olisihan sekin toki jonkin sortin ihme, että nälkäiset ihmiset omastaan toisilleen vapaaehtoisesti antaisivat ja että niistä jäisi vielä ylikin ruoantähteitä niin paljon. Mutta Raamattu opettaa ja kertoo yksiselitteisesti, että kysymyksessä oli yliluonnollinen tapahtuma: viisi leipää ja kaksi kalaa lisääntyivät Herran Jeesuksen siunaavien käsien alla tuhatkertaisesti. Evankeliumin kertomus viestittää vastaansanomattomasti ihmeen tapahtumisen. Kyseessä oli ihmisjärjelle käsittämätön ihme – ei mikään yhteisvastuukeräys. 

Jeesus otti leivät, kiitti ja jakoi (Joh. 6:11). Ruokaihme on yksi monista alttarin sakramentin eli Herran Pyhän Ehtoollisen esikuvista. Apostoliseen paimenvirkaan kutsutun saarnamiehen käsien alla Herramme asetussanojen voimasta pieni leipäpalanen ja tilkka viiniä saavat sellaiset ominaisuudet ja mittasuhteet, että ne riittävät ja ravitsevat iankaikkiseen elämään asti. Tapahtuu ihmisjärjelle käsittämätön ihme: Siunatussa leivässä saamme nauttia Kristuksen tosi ruumiin ja pyhitetyssä viinissä Hänen puhtaan sovitusverensä. 

Maanpäällisen elämänsä aikana Jeesus ravitsi ihmeellä nälkäisiä ruumiita, jotka kuitenkin taas pian alkoivat isota uutta ruokaa ja lopulta muuttuivat maan tomuksi. Pyhän Ehtoollisen kautta Vapahtajamme antaa paljon parempaa ja kestävämpää: Hän tyydyttää taivasnälkää ja antaa iankaikkisen elämän ravintoa. 

Ajallinen leipä on monelle tärkeämpi kuin iankaikkinen ravinto 

Ruokaihmeen jälkeen Jeesus sanoo Häntä etsimään tulleille ihmisille: “Totisesti, totisesti Minä sanon teille: ette te Minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi” (Joh. 6:26). 

Nämä Jeesuksen sanat johdattavat meidätkin tutkimaan itseämme: Miksi me etsimme Jeesusta? Mitä tarkoitusta varten me haluamme kohdata tänään Jumalan? Nuo Jeesusta etsineet ihmiset etsivät Häntä ruumiin ruoan, ajallisen elatuksen takia. He olivat kuitenkin juuri saaneet vastaansanomattoman todistuksen Nasaretin puusepän messiaanisuudesta. Israelin kansan autiomaavaelluksen aikainen mannaihme oli toistunut. Taivaalta oli satanut 1400 vuoden jälkeen taas enkelien leipää (Ps. 78:25). Messiaan käsissä pienen pojan matkaeväät, viisi leipää ja kaksi kalaa, olivat tuhatkertaistuneet; ne olivat riittäneet tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Mutta moni oli tämänkin jälkeen vain kiinnostunut oman vatsansa täyttämisestä! 

Minulta ajoittain kysytään, mitä mieltä olen kirkoissa järjestettävistä parantumiskokouksista, joita mainostetaan sairauksien puolesta rukoilemisella. Sinänsä rukoilemisessa, sen enempää sairaitten kuin terveittenkään puolesta, ei ole mitään pahaa. Mutta jos kirkossa järjestettävän tilaisuuden johtava teema on parantuminen ajallisista ahdingoista, niin silloin ollaan hengellis-teologisesti katsoen niitä, jotka etsivät Jeesusta vain ajallisen leivän vuoksi. Ei sellaisella toiminnalla ole pitkällä juoksulla siunausta. 

Jos keskuksena ja tähtäyspisteessä ei ole syntien anteeksisaaminen, iankaikkinen parantuminen, laki ja evankeliumi, Jumalan sana ja ehtoollinen, niin köykäiseksi se jää. Sairaiden ihmeenomaiset parantumiset sekä muu ajallinen apu ovat aina sivuteema. Pääasia, lopulta ainoa tärkeä ja merkittävä, on syntien anteeksisaaminen Golgatan ristin veressä. Näkyvät merkit ja ihmeet voivat olla vetämässä jotakuta Jumalan sanan puoleen tai uskon alkutaipaleella vahvistamassa luottamusta Jumalan sanaan. 

Mutta useimmat rukouksen kautta ajallisiin ahdinkoihin apua saaneet eivät enää jumalanpalveluksiin ja Jumalan sanan äärelle näytä palaavan. Jeesuksen parantamasta kymmenestä spitaalisesta miehestä vain yksi palasi kiittämään parantajaansa (Luuk. 17:11–19). Niistä tuhansista, jotka olivat nähneet ja kokeneet Jeesuksen ajallisia ihmeitä, ei Vapahtajaa ollut seuraamassa Golgatalle kuin ani harva. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen joukkoon oli rohjennut tulla lopulta 120 sielua (Ap. t. 1:15), mutta tuhannet ja taas tuhannet ajallista apua saaneet olivat ristiinnaulitun hylänneet. 

Sen sijaan ne, jotka ovat tulleet lain ja evankeliumin julistuksen kautta herätetyksi synnin- ja armontuntoon, palaavat Jeesuksen jalkojen juurelle. Helluntaina Pietarin parannussaarna sai aikaan piston kuulijoittensa sydämeen (Ap. t. 2:37). Keskittykäämme siis Raamatun kokonaisen ja täyden sanan esillä pitämiseen. Ihmeet ja merkit seuraavat julis- tusta jos ovat seuratakseen, mutta noilla liitännäisillä sivuseikoilla ei ole lopulta pysyvää merkitystä. Sairaiden paraneminen, ihmeet ja merkit eivät lisää mitään varsinaiseen asiaan: so. uskonvanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. 

Leipää ja sirkushuveja 

Mutta kansa juoksi silloin Jeesuksen aikana – kuten on juossut sen jälkeenkin – lihan perässä. ”Leipää ja sirkushuveja!” oli muinaisten roomalaisten vapaiden miesten eli äänioikeutettujen vaatimus niille, jotka halusivat tulla valituiksi valtion johtomiehiksi. Sitä miestä luvattiin äänestää vaalissa, joka lupasi ruokaa ja huvituksia. Vatsa täynnä katsomassa stadionilla kilpailuja, mikäs voisi olla ihmiselle parempaa ja mukavampaa! Tuo mielihyvää rakastava ja lihan nautintoja etsivä elämäntapa tuhosi aikanaan koko mahtavan Rooman maailmanvallan. 

Kun Rooman miljoonalukuista kansaa aikanaan uhkasi pohjoisesta päin muutamien tuhansien suuruinen sivistymättömien germaanien sotajoukko, niin Rooman miehet eivät viitsineet nousta maataan puolustamaan. Kun barbaarit riehuivat valtakunnan kaupunkien kaduilla tappaen ja ryöstäen, tuhoten ja raiskaten, niin miehet jatkoivat samaan aikaan istumistaan kilpa-areenoiden penkeillä huutaen viininhuuruisessa innossaan kannustusta kilpailijoille. Opittuaan ja totuttuaan siihen, että valtaapitävät tarjosivat äänestäjille helppohintaista huvitusta, ei noista miehistä tositoimiin enää ollut. 

Jeesus ei halunnut äänestäjiä ja kannattajia sen perusteella, että hän jakoi kansalle leipää. Tuo leipäihme oli tarkoitettu vain vahvistamaan Jeesuksen messiaanisuus ja todistamaan Hänen jumaluutensa, ei takaamaan kansalle helppoa ja laiskaa elämää. “Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi” – sanat (1. Moos. 3:19) ovat voimassa niin kauan kuin tämä langennut ja lankeemuksen tähden kirottu maailma pysyy. Kerran on koittava uusi maa ja uusi taivas – silloin ei leivän eteen enää tarvitse tehdä raskasta työtä. Silloin ei myöskään enää meissä, jotka olemme päässeet Jeesuksen uskossa uudessa taivasruumiissa tuohon uuteen maailmaan, ole enää pahuutta ja itsekkyyttä. Jeesuksen ruokaihme oli välähdys taivaasta. Ihmisen Pojan kautta synnin tähden langetettu kirous väistyy. 

Hankkikaa iankaikkisen elämän ruokaa 

Tärkein asia ihmeessä on se, että siinä Jeesus kirkastuu taivaasta maan päälle saapuneeksi Messiaaksi, Pelastajakuninkaaksi. Mutta me ihmiset käännämme asiat niin usein omaa itsekästä mieltämme palvelevaksi. Meidän mielemme on kiinni maallisissa, katoavan maailman hetkellisissä iloissa. Ihmiset alkoivat seurata Jeesusta sen tähden, että saisivat itselleen lisää, omia vatsan tarpeita tyydyttääkseen. Kaikkien läsnä olleiden vatsa kyllä täyttyi, mutta monen sydän jäi tyhjäksi. Jeesus haluaa ennen kaikkea täyttää meidän sydämemme, hän tahtoo kirkastaa itsensä – ei vain ajallisten tarpeidemme täyttäjänä – vaan ensisijaisesti ikuisen elämän, totuuden sekä todellisen rakkauden tuojana. 

“Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14). Monet ovat saaneet syödä Jeesuksen antamaa leipää, monet kuulla Jeesuksen puhetta, mutta eivät he kaikki ole oppineet tuntemaan Vapahtajaa oman sydämensä Herrana. Monen kohdalla tämän ajallisen elämän murheet ja huolet ohittavat sanoman ikuisesta ja pysyvästä, ohittavat viestin vielä meidän silmiltämme salatusta maailmasta. Jeesus sanoo: “Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava” (Joh. 6:27). 

Myös vuorisaarnassa Jeesus opettaa: “… etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matt. 6:33). Turhaa on ihmisen yrittää itse varmistaa omaa elämäänsä, viimeistään kuoleman hetkellä omat varastot ja vakuutukset osoittautuvat pettäviksi ja hyödyttömiksi. Vain ja ainoastaan Jeesuksen antama hengellinen ruoka ja juoma voi pitää ihmisen elävänä, ei mikään ihmistekoinen turva. 

Ihmisen teot ja Jumalan teot 

“Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” (Joh. 6:28), kysyivät ihmiset Jeesukselta hänen moittiessaan heitä itsekkäästä ja lyhytnäköisestä leivän tavoittelusta. Mitä kysyjät tarkoittavat sanoilla “Jumalan teot”? Juutalainen tarkoittaa kysymyksellään sitä, mitkä ihmisen teoista olisivat Jumalalle mieluisia eli mitkä ihmisen teot kelpaisivat Jumalan edessä. Jeesuksen vastaus on kuitenkin yllättävä lakihurskauteen tottuneille ja opetetuille juutalaisille: “Se on Jumalan teko, että uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (j. 29). 

Jeesus ei ala luetella kymmentä käskyä tai edes niiden tiivistelmää eli rakkauden kaksoiskäskyä: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus porautuu vastauksessaan heti pohjaan asti, Jumalan evankeliumin suureen salaisuuteen asti. Tuo suuri salaisuus eli mysteeri on uskonvanhurskaus, joka on täydellinen vastakohta ihmisen järjelle ymmärrettävälle lakivanhurskaudelle. Uskonvanhurskaudessa saadaan kaikki alusta loppuun asti Jumalalta lahjana. 

Lakivanhurskaudessa on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihmisestä itsestään: Ihmisen omasta kilvoituksesta tai laintäyttämisestä, ihmisen omasta valinnasta. Jeesukseen uskominen on tämän vastakohta: Siinä Jeesus tekee, tahtoo ja valitsee. Jeesuksen täytetty työ ja luottamus sen riittävyyteen on vanhurskauden ja Jumala-suhteen kaikkein tärkein ja luovuttamattomin asia. 

Viime vuosituhannen lopulla roomalaiskatoliset ja luterilaiset sorvasivat yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Tuon julistuksen tavoitteena oli saada vanhurskauttamisoppia koskevat keskinäiset yli 400-vuoden takaiset, vielä voimassa olevat oppituomiot kumotuiksi. 

Taustalla on se, että paavin kirkon käsitys ihmisen kelpaamisesta Jumalalle perustuu ihmisen ja Jumalan väliseen yhteistyöhön. Latinaksi tuo asia ilmaistaan sanalla synenergismi. Rooman kirkon opetuksen mukaan ihmisellä on itse kyky vaikuttaa omaan pelastumiseensa, ottaa askelia kohti Jumalaa. Nuo ihmisen ottamat askeleet, hyvät teot, ovat tuon kirkon opetuksen mukaan edellytys ja peruste, Jeesuksen sovitustyön lisäksi ja sen rinnalla, ihmisen vanhurskauttamiselle eli pelastumiselle. 

Noin 500 vuotta sitten saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther kuitenkin oman henkilökohtaisen uskonkriisin jälkeen totesi, että tuo paavin kirkon opetus ei ole sopusoinnussa Raamatun opetuksen kanssa. Ihminen vanhurskautetaan eli julistetaan ja luetaan Jumalalle kelpaavaksi taivaskansalaiseksi yksin Kristuksen tähden, yksin armosta ja yksin uskon kautta. 

Mitään ihmisen tekemiä ja vaatimia lisäyksiä ei tuohon voi eikä saa liittää. Muutoin Jumalan kertakaikkinen sovitustyö Golgatan ristillä turhennettaisiin ja ihminen jäisi riutumaan lain alle – tai vaihtoehtoisesti ylpistyisi pinnallisesta ja näennäisestä menestyksestään lain noudattamisessa. Jumala lahjoittaa itse meille evankeliumin kautta uskon. Evankeliumi tarkoittaa laajassa merkityksessään sekä omantunnon Jumalan edessä syylliseksi tekevää lakia että sovituksen riemusanomaa: Jeesus täytti lihassaan meidän puolestamme lain ja sijaiskärsijänä otti vastaan meille kuuluvan rangaistuksen ja tuomion. Kaikki pelastukseen kuuluva on Jumalan tekoa ja valintaa, ei meidän ihmisten. 

Jumalaton ja synteihinsä kuollut ihminen julistetaan taivaan torilla taivaskansalaiseksi ilman tuon ihmisen ainuttakaan omaa tekoa. Siinä on evankeliumi kuolleelle. Ei haudassa makaava mätänevä Lasarus voinut itse omasta tahdostaan totella Jeesuksen huutoa: “Lasarus, tule ulos!” (Joh. 11:43) Kuolleen on mahdotonta nousta itse haudastaan. Mutta Jumalan maailmassa onkin niin, että sen mitä Jumala vaatii ja käskee, sen hän itse myös täyttää. 

Jeesus kääntää ihmisten kysymyksen nurinniskoin. Ihminen kysyy, mitä hän itse voi tehdä Jumalaa miellyttääkseen ja pelastuakseen. Jeesus vastaa: Pelastus onkin Jumalan teko, ei ihmisen! Jumala vaikuttaa ihmisessä uskon, joka kohdistuu Jumalan työhön, Hänen aikaansaamaansa, tahtomaansa ja vaikuttamaansa. Uskokin on Jumalan vaikuttamaa ja synnyttämää, ei siis vähimmässäkään määrin ihmisen itse aikaansaamaa. Pelastuksessa tekijänä ja tahtojana, subjektina, on Jumala. Hän antaa sanansa ja armonvälineidensä kautta lahjaksi uskon synnit sovittaneeseen Jeesukseen. 

Sinäkin saat tänään, tässä ja nyt, uskoa tuon lahjavanhurskauden omalle kohdallesi. Siitä huolimatta, että et ole pystynyt ainoatakaan Jumalan lakia ja käskyä täyttämään. Olet rakastanut maailmaa ja itseäsi enemmän kuin Jumalaa, olet pitänyt vanhempasi halpana, olet vihannut veljeäsi ja siskoasi, syyllistynyt sydämessäsi murhaan, olet ollut haureellinen ja tehnyt huorin – vähintään sydämessäsi. Olet käyttänyt omaksi hyödyksesi toisille kuuluvaa omaisuutta, olet valehdellut ja himoinnut sydämessäsi sitä, mikä ei sinulle kuulu. 

Tällaisena, kaikki lait rikkoneena, saat uskoa Jeesukseen, joka sinun ja minun puolesta täytti tuon lain. Tällaisina Herra on jo ottanut meidät syliinsä ja pessyt pyhässä kasteessa verisen rääpäleen puhtaaksi omalla verellään.  

Rukoilemme: Pyhä Jumala, rakas Taivaan Isä. Kiitos, että saan varmasti luottaa rakkauteesi ja hyväksyntääsi Jeesuksen tähden. Vahvista ja lisää uskoani Sinuun ja Sanaasi. Aamen. 

Saarna neljäntenä paastonajan sunnuntaina  

Kategoriat
1/2015 Pääkirjoitus

PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

Eräässä jokin aika sitten tehdyssä tutkimuksessa, joka oli teetetty ev. lut. kirkon papiston keskuudessa, esitettiin arvelu, että osa herätysliikkeistä saattaa erota kirkosta tulevaisuudessa. Tämä kysely oli tehty samoihin aikoihin, kun eduskunta päätti avioliittolain muuttamisesta.

Jos kuitenkin katsoo, millaisia kannanottoja herätysliikkeet ovat tosiasiallisesti viime aikoina ottaneet, eipä kirkon piispoilla ole pahemmin syytä huoleen. Eri asia on tietysti se, että herätysliikkeiden yksittäisiä kannattajia on varmasti eronnut kirkosta esimerkiksi arkkipiispan lausuntojen seurauksena.

Herätysliiketaustainen Perusta-lehti omisti tämän vuoden ensimmäisen numeronsa lähes kokonaan kirkkokysymyksen puimiseen. Perustassa annettiin ymmärtää, että tänne saattaisi kukaties lähitulevaisuudessa syntyä eräänlainen Missouri-synodin alaosasto, uusi kirkko. Amerikkalainen Missouri-synodi on kauan ollut jonkunlaisen peikon maineessa Suomen kirkollisessa elämässä. Yleensä sillä ovat pelotelleet liberaalit. On jotenkin erikoista, että Perusta ottaa tämän saman aseen käyttöönsä.

Perusta-lehti ei halua mitään uutta kirkkoa. Mutta miten pitäisi toimia näissä vaikeissa vaiheissa? Ei ole oikein vain arvostella toisia, jotka ovat jotakin yrittäneet vaikka sitten kuinka puutteellisestikin. Piispa Soramies tuo samassa Perustan numerossa olleessa haastattelussaan esille ajatuksia, joita kannattaisi kuunnella: “Perinteinen herätysliikkeiden toimintamalli on syntynyt ympäristössä, jossa oli olemassa tunnustukseen pitäytyvä kirkko paikallisseurakuntineen ja pappeineen. Herätysliikkeiden roolina on ollut ravistella hereille ja samalla tukea sananjulistustyössä näitä seurakuntia. Tämä toimintaympäristö on kuitenkin katoamassa ja monin paikoin jo kadonnutkin. Muuttunut tilanne vaatii herätysliikkeitä ottamaan kokonaisvaltaisen vastuun kristittyjen hengellisestä elämästä varmistamalla heille pääsyn armonvälineitten äärelle.”