Kategoriat
Kristus Teologia

Martti Vaahtorannan outo teoria

Pastori Martti Vaahtoranta, Pyhän Marian seurakunnan paimen, tuo joulun jälkeisen sunnuntain saarnassaan (30.12.2012) oudon teorian:

”Voimme ehkä kuvitella Herran ihmiseksi tulemisen ikään kuin unena, johon Hänet matkansa aluksi nukutettiin ja johon Hän myös vapaaehtoisesti suostui silti jumaluudestaan luopumatta. Ehkä oli ennalta sovittu, milloin, missä vaiheessa, millä tavoin ja millä voimalla Jeesuksen jumaluus, Hänen persoonansa todellinen salaisuus, alkaisi nousta kirkkaudestaan luopuneen Jumalan ja Marian Pojan tajuntaan ja lopulta muidenkin nähtäväksi.” (koko saarna luettavissa: http://marttivaahtoranta.omasivu.fi/joulun-jalkeinen-sunnuntai-30-12-2012/ sekä kuunneltavissa: http://www.marianseurakunta.fi/saarnat)

Pääasiallisesti kyseinen saarna on hyvä, mutta tämä teoria särähtää siinä pahasti. Vaahtoranta tietää varsin hyvin, ettei hänen ajatuksilleen löydy yhtään mitään Raamatun suoraa tukea. Ensimmäinen kohta, jossa Jeesus lausuu jotakin itsestään, on Luuk. 2:48–49: ”Ja hänet nähdessään hänen vanhempansa hämmästyivät, ja hänen äitinsä sanoi hänelle: ’Poikani, miksi meille näin teit? Katso, sinun isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua.’ Niin hän sanoi heille: ’Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?’” Ks. myös Joh. 3:13: ”Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.”

Vaahtoranta viittaa jatkossa juuri em. keskusteluun, jonka tapahtumahetkellä Vapahtajamme oli 12-vuotias. Huomatkaamme, että jo ensimmäisessä lausumassaan Jeesus oli täysin tietoinen erikoislaatuisesta kutsumuksestaan, siitä, kuka hän on ja mitä varten hän on tänne tullut!

On mielestäni perusteltua päätellä seuraavasti: koska Jeesus oli tosi Jumala, joka tietää kaiken, on hänen täytynyt syntyä sellaisena, joka tietää kaiken, mukaan lukien sen, että hän on Jumala. Jos hän syntyi tietämättä sitä, silloin hän ei voinut olla Jumala.

Ikävä kyllä, vaikka Vaahtoranta tahtoo pitää kiinni oikeaoppisesta kristologiasta, todellisuudessa tämä teoria sotii sitä vastaan.

HL

Kategoriat
6/2011 Lehdet

Sana ja kalat hukassa

Joel Kerosuo, pastori, Joensuu

 

”Sen jälkeen Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla; ja hän ilmestyi näin: 2. Simon Pietari ja Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, ja Natanael, joka oli Galilean Kaanasta, ja Sebedeuksen pojat sekä kaksi muuta hänen opetuslapsistaan olivat yhdessä. 3. Simon Pietari sanoi heille: ’Minä menen kalaan.’ He sanoivat hänelle: ’Me lähdemme myös sinun kanssasi.’ Niin he lähtivät ja astuivat venheeseen; mutta eivät sinä yönä saaneet mitään. 4. Ja kun jo oli aamu, seisoi Jeesus rannalla. Opetuslapset eivät kuitenkaan tienneet, että se oli Jeesus. 5. Niin Jeesus sanoi heille: ’Lapset, onko teillä mitään syötävää?’ He vastasivat hänelle: ’Ei ole.’ 6. Hän sanoi heille: ’Heittäkää verkko oikealle puolelle venhettä, niin saatte.’ He heittivät verkon, mutta eivät jaksaneet vetää sitä ylös kalojen paljouden tähden. 7. Silloin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, sanoi Pietarille: ’Se on Herra.’ Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, vyötti hän vaippansa ympärilleen, sillä hän oli ilman vaatteita, ja heittäytyi järveen. 8. Mutta muut opetuslapset tulivat venheellä ja vetivät perässään verkkoa kaloineen, sillä he eivät olleet maasta kauempana kuin noin kahdensadan kyynärän päässä. 9. Kun he astuivat maalle, näkivät he siellä hiilloksen ja kalan pantuna sen päälle, sekä leipää. 10. Jeesus sanoi heille: ’Tuokaa tänne niitä kaloja, joita nyt saitte.’ 11. Niin Simon Pietari astui venheeseen ja veti maalle verkon, täynnä suuria kaloja, sata viisikymmentä kolme. Ja vaikka niitä oli niin paljon, ei verkko revennyt. 12. Jeesus sanoi heille: ’Tulkaa einehtimään.’ Mutta ei kukaan opetuslapsista uskaltanut kysyä häneltä: ’Kuka sinä olet?’, koska he tiesivät, että se oli Herra. 13. Niin Jeesus meni ja otti leivän ja antoi heille, ja samoin kalan. 14. Tämä oli jo kolmas kerta, jolloin Jeesus noustuaan kuolleista ilmestyi opetuslapsillensa.” (Joh. 21:1–14)

Kirkkaan viikon juhla

Armo ja rauha lisääntyköön keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Pääsiäisestä on kulunut viikko. Ylösnousemuksen kirkkaus loistaa maailmaan. Muistamme Kuninkaan ratsastuksen Jerusalemiin, maahan lasketut palmunoksat, viimeiset jäähyväissanat yön levottomuudessa Getsemanen puutarhassa, kavaltajan suudelman ja mestarin vangitsemisen. Olemme ristin luona valittaneet Jumalan Pojan kuolemaa ja haudanneet hänet tuoksuvien yrttien kanssa kallioluolaan. Mutta kuolema joutuukin väistymään Jumalan rakkauden tieltä. Temppelin väliverho on revennyt, Kristus on kaikkein pyhimmässä sovittanut koko ihmiskunnan synnit. Synti ja kuolema on kukistettu ja tyhjä hauta saarnaa koko maailmalle Kristuksen voittoa kuoleman vallasta. Paratiisin tappio ja ihmisen lankeemus ja tuomio ei olekaan viimeinen sana, vaan puutarhassa avautuu ihmisille uusi Eeden, kalliohaudasta avautuu nyt portti paratiisiin. Kristus esikoisena on noussut kuolleista ja valmistanut Golgatalla sijan Isän tykönä meille kaikille.

Nyt on niin sanottu kirkkaan viikon juhla, mutta eikö jokin tunnu olevan pielessä? Missä on opetuslasten ilo ja riemu? Ovatko he virkansa mukaisesti julistamassa Kristuksen voittoa ihmiskunnalle? Ei, vaan evankeliumiteksti kertoo, että he ovat kalastusveneessä. Eikö heidän pitänyt olla ihmisten kalastajia, vai aikoivatko he sen epäonnistuttua palata vanhoihin hommiin verkkojen ja veneiden kanssa. Mistä on kysymys?

Tuskailua kalastusveneessä

Enkeli oli välittänyt opetuslapsille viestin haudalla olleiden naisten välityksellä ja käskenyt heidän mennä Galileaan. Emme tiedä, kuinka pitkä ajanjakso välissä oli, mutta ilmeisesti jonkinlainen herpaantuminen oli tapahtunut. Jeesus oli ylösnoussut, mutta jotenkin kaikki tuntui vaikealta. Jeesuksen turvallinen olemus ei ollut enää heidän kanssaan. Kuolema oli voitettu, mutta silti tuntui orvolta ja yksinäiseltä. Tässä tilanteessa turhautuminen – tai ehkä vain puhdas tylsistyminen – oli iskenyt opetuslapsiin. ”Miksei mitään tapahdu? Missä Jeesus on? Oliko tämä sittenkin hukkareissu? Mitä jos ymmärsimme enkelin viestin jotenkin väärin? Ovatko ruuatkin jo loppu? Pahus kun Juudaksellekin jäi se kukkaro.” Usein kriisin ja levottomuuden hetkinä on turvallista palata tuttuihin ympyröihin ja niin seitsemän opetuslastakin palasivat sinne, mistä he kerran olivat lähteneet. Kolme vuotta aikaisemmin he olivat olleet samalla paikalla, kun Jeesus kutsui mukaansa. Verkot otettiin jälleen pölyttymästä ja vene työnnettiin vesille. Kalastaa he ainakin osaisivat, vaikka julistushommasta ei tulisikaan mitään. Mutta mitä meille kerrotaankaan: he eivät sinä yönä saaneet mitään. Joukko kalastuksen ammattilaisia ja paras kalastusaika, mutta ei mitään. Voitko kuulla veneestä Pietarin ja muiden opetuslasten väsyneen ja ärtyneen mutinan ja lievän itsesäälin, kuinka kalastustaidotkin ovat kadonneet Jeesuksen matkassa. Koko yö oli heitetty verkkoja, mutta ei edes sintin sinttiä ollut aamupalaksi, saati sitten muille vietäväksi. Ärtymyksen synnyttämässä hetkellisessä voimantunnossa yritetään vielä uudestaan heitellä verkkoja pitkin järveä, mutta ei se mitään auta. Ja niin helposti iskee masentunut mieliala. ”Ei tästä tule mitään. Me ollaan väärässä paikassa, tai sitten ne naiset kuvittelivat omiansa. Ei Jeesus tule. Kalastaakaan ei enää osata. Kohta pitää lähteä kerjuulle.”

Kuulostaako tällainen opetuslasten reaktio sinusta ehkä hieman ylimitoitetulta, jopa hieman lapselliselta. Kuinka nyt noin nopeasti aikuiset ihmiset alkavat synkistellä. Eikö heille voisi rohkaisten sanoa, että teillä on Jeesuksen lupaus, eikä siis mitään hätää. Mutta onko opetuslasten reaktio sittenkään niin ihmeellinen? Eikö tämä alakulo ole meille usein niin tuttua? Huonosti nukuttu yö, aamupala jäänyt taas kiireen takia väliin, jokin vastoinkäyminen ja kalastusveneen keikahdus pienestä aallosta, niin kaikki tuntuu romahtavan, ärsytys ja alakulo valtaavat mielen ja astuvat kannelle. Ja vaikka kuinka tiedät, että sinulla on Jumalan sana matkassasi ja ihana evankeliumi omistettavaksi, niin kovin helposti uskonluottamus saa meidän häilyvistä sydämistä väistyä, kun Jeesus ei vastaakaan silloin, kun minä haluaisin ja siten, kuin minä haluaisin. Miten pienestä juuresta epäilys Jumalan sanan lupauksia kohtaan voikin kummuta. Emmekö me ole niitä helposti alakuloon taipuvaisia, joiden tarvitsee yhä uudestaan kuulla kanssaveljien- ja sisarten ja ennen kaikkea Jeesuksen suusta, että ”ei mitään hätää, Jeesus on kanssasi.” Näin saavat myös opetuslapset jälleen oppia.

Tunnustajan paikalla

Opetuslapset riisutaan taas kaikesta omasta voimastaan ja taidostaan. He epäonnistuvat siinä ainoassa asiassa, joka heidän piti tässä maailmassa osata. Sähkömies kytkee väärin, arkkitehti piirtää mitä sattuu ja lääkäri lisää vääriä lääkkeitä. ”Kolme vuotta olen kierrellyt Jeesuksen kanssa ja perhe elänyt milloin milläkin. Ja nyt en saa edes pientä sinttiä tuolta valtavasta järvestä. Anopillakin nousee taas verenpaineet. Viimeksi hajotettiin talon katto ja nyt palaan tyhjin käsin takaisin, enkä edes kalaa saa.”

Silloin rannalta kuuluu ääni. ”Lapset, onko teillä mitään syötävää?” tai oikeastaan ”ei teillä taida olla mitään syötävää”. Kysymys pitää jo sisällään oletetun kieltävän vastauksen. Emme tiedä, miksi opetuslapset eivät tunnistaneet Jeesusta, mutta veneeseen kantautuneet Jeesuksen sanat ovat tuskin nostattaneet kauheasti mielialoja. ”Nyt nöyryytyksestämme tietää jo ventovieraskin ja kehtaa haukkua vielä pojiksi.” Suoraan kysymykseen oli kuitenkin vastattava. Vaikka ylpeyttä raastoikin, miehen kysymykseen oli vastattava kielteisesti. ”Mitään emme ole saaneet.” Vain pieni tuohtunut kieltävä murahdus kuuluu veneestä. Mutta miten siunattu tunnustus tuo lyhyt veneestä kuulunut ”ei ole” olikaan. Apostolit joutuivat jälleen kerran toteamaan, että tyhjin taskuin ollaan liikkeellä. Ei ole kalaa veneessä eikä sanaa saarnattavaksi. Vain lyhyt tunnustus epäonnistuneesta työstä, painavat silmäluomet ja tyhjä vatsa. Mutta tuon tunnustuksen jälkeen Jeesus voisi kertoa, mitä heidän pitäisi tehdä. Jumala tekee tyhjäksi, jotta voisi täyttää. Näetkö, kuinka opetuslapsia kuljetetaan jälleen tyhjentymispisteen kautta. Tuo piste on usein kipeä ja näyttää toivottamalta, mutta ei Jeesus meitä turhaan sinne kuljeta, vaan hän haluaa opettaa meille jotakin olennaista.

 

Jeesus kertoo yksinkertaisen ohjeen verkon heittämisestä, ei mitään ihmeellisiä taikajippoja. Opetuslapset tiesivät vain, että rannalla oli tuntematon mies. Eikö ole ihmeellistä, että kun tuntematon mies käskee heittämään verkot, he heti tottelevat? Ammattikalastaja ei ota neuvoja vastaan tuntemattomalta, joka ei ehkä tiedä asiasta mitään. Mutta nyt he ikään kuin sokean luottamuksen valossa tottelevat miestä. Ääni herättää kummallista luottamusta, ja tuttuuden häivähdys nousee ilmoille. Ajattele: kalastusveneessä työskentelevä pystyy aivan hyvin näkemään kummallekin puolelle venettä, onko siinä kaloja vai ei. Opetuslapset eivät näe mitään, mutta silti he päättävät heittää verkot. Samassa verkko pursuaakin kaloja. Jotain ihmeellistä siis vaikuttaa tapahtuvan. Jeesus tulee ikään kuin sanan kautta veneeseen. Hän saa masentuneet opetuslapset vielä uuteen yritykseen. Mutta tällä kerralla he eivät tekisi sitä omassa voimassaan, vaan Jeesuksen, Sanan kanssa, ja hänen sanansa ohjaamina ja sanan tarkoittamaan paikkaan.

Ajattelen, että kysymys verkkojen heittämisestä on jatkuvasti ajankohtainen meille. Ensinnäkin heitämmekö me verkkoja ja toiseksi, ovatko verkkomme oikeassa paikassa? Ajatelkaa tilannetta, että opetuslapset ovat saaneet Jeesukselta sanan heittää verkot tiettyyn paikkaan. He eivät näe siinä kalaa, mutta toisaalla, jossakin ihan muussa paikassa näkyisi olevan suuri kalaparvi. Ajattelen, että tässä on yhä toistuva kiusaus kristilliselle seurakunnalle: luotammeko Mestarin ohjeisiin silloinkin, kun hän joskus antaa meidän nähdä nälkää. ”Miksi, Jeesus, kauhomme tässä tyhjää vettä, kun toisaalla on valtaisat kalaparvet. Ja miksi, Jeesus, käytämme näitä vanhoja verkkoja, kun dynamiitin heittäminen järveen olisi paljon nopeampi ja modernimpi tapa kalastaa?” Oli meidän kiusauksemme sitten mikä hyvänsä, niin päivän teksti on jälleen suuri ihmisten kalastuksen oppitunti. Jeesuksen täytyy olla veneessä. Sanan kautta hän tulee opetuslasten luo, ja hän antaa sellaisen saaliin kuin tahtoo. Kristillinen kalastustehtävä on aina Jeesuksen omaa työtä. Vene on ohjattava sinne, minne hän sanoo, ja verkot on heitettävä sinne, minne hän tahtoo.

Pietarin tie

Aina verkot eivät näytä täyttyvän niin nopeasti. Kuin rohkaisuksi opetuslapsille ihme tapahtuu nyt välittömästi. Verkko on niin täynnä kaloja, etteivät he saa sitä nostettua veneeseen. Kuvittele, kuinka Pietari ilkosillaan kalastusveneessä väsymyksen ja ärtymyksen keskeltä tuijottaakin yhtäkkiä täysiä kalaverkkoja. Tämän kokemuksen kautta hän sai muistaa ja oppia jotakin olennaista. Sillä eikö kerran aiemminkin ollut käynyt samalla tavalla? Vaikka kaiken olisi pitänyt olla kunnossa, ei homma ollut toiminut. Omin avuin oli jääty vaille saalista ennenkin, ja silloin kalastajien ammattiylpeyttä kiusasi Nasaretilaisen puusepän ohje verkkojen heittämisestä. Muistatko kuinka Luukkaan evankeliumissa Jeesuksella oli sana Pietarille: ”’Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne’. Tähän Simon vastasi: ’Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.’ Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät.” (Luuk. 5:4–6)

Nyt Jeesus ylösnousseena Vapahtajana haluaa palauttaa tuon tapauksen opetuslasten mieliin. Kolme vuotta sitten Jeesus oli antanut opetuslapsille tehtävän olla Jumalan valtakunnan nuotan heittäjiä ja nyt Jeesus ikään kuin uudistaa ja vahvistaa tämän. Pietari yhdistelee hitaasti langanpäitä ja mietti mitä ihmettä oikein tapahtui, ja samassa Johannes jo tajuaa. Rannalla on Jeesus! Johannes oivaltaa ensimmäisenä, mutta jälleen Pietari ryhtyy ensimmäisenä toimeen. Ja nyt Pietari tarjoaakin meille jokaiselle aivan huikean esimerkin. Hän oli käynyt kovan koulun mestarin opetuksessa. Hän oli raadollisella tavalla oppinut näkemään oman syntisen luontonsa ja joutunut katkerasti itkemään havaittuaan, millainen petturi oli ollut hiilivalkean luona. Hän oli ymmärtänyt jo aiemmin jotakin Jumalan pyhyydestä, mutta nyt hän oli saanut oppia myös Jumalan anteeksiannosta. Sillä eikö Pietari ollut sanonut Jeesukselle ensimmäisen kalastusihmeen jälkeen, että ”Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.” Mikä on muuttunut? Tapahtuma on lähes sama kuin viimeksi, mutta Pietarin reaktio on täysin päinvastainen. Pietari oli saanut oppia valtavan asian. Hän tiesi, ettei syntiselle ole mikään niin hyvä paikka kuin Jeesuksen luona. Ja meille kerrotaankin: ”Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, vyötti hän vaippansa ympärilleen, sillä hän oli ilman vaatteita, ja heittäytyi järveen.” Ilmeisesti Pietari oli niin sanotusti paitasillaan kalastamassa. Ja nyt ensimmäinen ajatus Pietarin päässä on, että ”täytyy päästä Jeesuksen luokse”. Eikö se ole jollakin tavalla paradoksaalista: kun Pietari oli vielä voimansa tunnossa, hän säikähtää Jumalan pyhyyttä, mutta nyt kun hän on nähnyt itsensä täydellisesti epäonnistuneena, hän ryntää Mestarin luokse. Kaikki muu saa jäädä. Voitko kuvitella kuinka kalastuspäällikkö ja lähetysjohtaja Pietari herkistyneessä innossa sen enempää miettimättä pulahtaa veteen ja liikutuksen vallassa kauhoo minkä ehtii päästäkseen Jeesuksen luokse. Työ, vaatimukset ja velvollisuudet eivät saa nyt askarruttaa mieltä. On päästävä Jeesuksen luokse. Paha ja tappio kääntyykin hyväksi. Kaiken pimeän, murheellisen ja oman epäonnistumisen takana piilevätkin loistavat enkelinsiivet. Kunhan vain saan olla Jeesuksen luona. Eikö Pietari aiemmin ollut Jeesuksesta varmistuakseen pyytänyt ihmettä: ”Jos se olet sinä, Herra, niin käske minun tulla tykösi vettä myöten.” Mutta nyt Mestarin sana sai riittää. Hän olisi valmis menemään Jeesuksen luokse raskaampaakin reittiä.

Sen minkä Pietari oli myrskyissä saanut oppia, Jeesus haluaa opettaa myös meille. Tiedäthän sinä, että paras paikka syntiselle on Jeesuksen luona. Kunpa meilläkin voisi olla elämämme myrskyissä ja ahdistuksen aikoina ajatus ”täytyy päästä Jeesuksen luokse”. Tämä vaikuttaa helpolta, mutta Luther toteaa, että se on yksi kaikkein vaikeimmista asioista opittavaksi. Kun vanha luontomme meitä kiusaa, niin kiusauksen hetkellä synti näyttää makealta, vain pieneltä pahalta johon lankeaminen on oikeastaan aika harmitonta. Toisaalta Jumalan näyttää vain lempeältä, jota ei oikeastaan kiinnostakaan mitä me teemme. ”Voisiko Jumala olla kiinnostunut näin mitättömästä asiasta, teenkö tämän vai tuon? Olethan tehnyt kaiken muuten niin hyvin, mikset voisi hieman antaa periksi.” Mutta lankeemuksen jälkeen, kun Jumalan sana, oma sydän ja perkele syyttävät, näyttäytyy synti hirmuisena ja Jumala vain ankarana tuomarina. Näyttää siltä, kuin syntiselle ei olisi enää toivoa. Ja kuulet päässäsi äänen: ”ei todellinen kristitty tekisi noin, et ansaitse Jumalan lapsen nimeä.” Siksi tämä on se kysymys, jossa Lutherin mukaan on suurin kamppailu: osata lankeemuksen jälkeenkin nähdä Jeesus armollisena Vapahtajana, joka vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä. Siksi meille jää aina vain Pietarin tie: ”Täytyy päästä Jeesuksen luokse”. Mitään muuta pakopaikkaa meillä ei ole, mutta mitään muuta me emme tarvitsekaan. Tiedäthän sinä, että paras paikka syntiselle on Jeesuksen luona?

Jeesus kutsuu väsyneet ja nälkäiset opetuslapset aterioimaan kanssaan. Hän ei lähetä vielä opetuslapsia julistamaan: ensin syödään, sitten palvellaan. Pietaria alkaa vähän hävettää, että hän hurskaan intonsa vallassa jätti ystävät veneeseen yksin töihin. Toivuttuaan sadan metrin vapaauintisuorituksesta hän hieman teatraalisesti menee yksin vetämään verkon rantaan.

Otetaan vielä aivan lyhyt katsaus saaliiseen. Meille kerrotaan, että kalasaalis oli 153 kalaa. Kuten kuvitella saattaa, tämä saalis on synnyttänyt monenlaisia innostuneita numerolaskelmia. Ainakin voimme sanoa sen, että jokainen kala on tiedossa. Jokainen kala evankeliumin verkossa on Jumalalle äärimmäisen arvokas. Siksi muista sinä joka pelkäät, että juuri siitä sinun kohdaltasi verkko varmasti repeää ja tunnet olevasi Jumalan valtakunnan nuotassa enää pienen siimanpätkän varassa: Kristuksen verkot eivät repeile, kuten verkot eivät repeilleet päivän tekstissäkään Tiberiaan järvellä. Hän ei päästä sinusta irti. Yksikään ei unohdu Jumalalta. Jokaisen hän kutsuu ja jokaisen ruokkii.

Tänäänkin saamme jäädä ylösnousemuksen riemuun. Jeesus tuli konkreettisella tavalla evankeliumitekstissä opetuslasten luo ja myös meidän luokse tänään täällä. Joko sitten olet täynnä pääsiäisen riemua tai ovat elämän huolet viikon aikana vieneet ilosi ja rauhasi, niin Jeesus kysyy, ”lapset, onko teillä mitään syötävää”, ja nälkäiset ja uupuneet hän jälleen kutsuu aterioimaan. Pietarin tavoin sinä saat tänään alttarilla tulla Jeesuksen luokse. Siksi meillä ei ole mitään hätää. Hän kutsuu hiilivalkean ääreen tänäänkin. Hiilivalkealta me saamme lähteä kaikkeen maailmaan ja olla tämän ylösnousemuksen todistajia. Amen.

Saarna pidetty Luther-säätiön Markus-yhteisön messussa 1.5.2011

Kategoriat
5/2011 Lehdet

Kuninkaan kolme valtaistuinta

Matt. 25:31–46

Lasse Räty, pastori, Nokia

Rakkaat ystävät. Tahdon kulkea kanssanne tässä saarnassa kuninkaan kolmelle valtaistuimelle.

1. Kirkkauden valtaistuin

Ajattele, että sinun pitäisi sopia tapaaminen tietyn henkilön kanssa. Kaveri on kuitenkin tunnettu epäluotettavuudestaan ja siksi mietit mikä olisi mahdollisimman varma paikka. Mikä se paikka voisi olla?

Tämän päivän evankeliumi antaa vastauksen. Sovi treffit viimeiselle tuomiolle, kirkkauden valtaistuimen luokse. Sinne tulevat nimittäin kaikki, aivan jokainen. Kaikki kuolleetkin ihmiset herätetään ja kutsutaan sinne. Jumalan Sana sanoo: ”Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen.” (2. Kor. 5:10) Veikkaanpa tosin, että kaverin tapaaminen unohtuu sinne tultaessa. Kun olemme pyhän Jumalan edessä polvillamme, meillä on jotakin aivan muuta ajateltavaa.

The Road laulaa biisissään Tuomio: ”Uskallatko miettii miten sinun käy, kun Jeesus tulee takaisin?” Viimeisellä tuomiolla tapahtuu suuri ja lopullinen erottelu. Evankeliumissa se kerrotaan kuvalla lampaiden ja vuohien erottamisesta. Jeesus istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle ja kaikki kansat kootaan hänen eteensä. Koko ihmiskunta jaetaan kahteen joukkoon, niihin, jotka pääsevät iankaikkiseen elämään ja niihin, jotka joutuvat ikuiseen kadotukseen. Isän siunaamat kutsutaan taivaaseen ja kirotut lähtevät iankaikkiseen rangaistukseen.

Matteus kirjoittaa aiemmin evankeliumissaan: ”Ihmisen Poika” – se tarkoittaa Jeesusta – ”on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16:27)

Sanat tekojen perusteella tapahtuvasta tuomiosta saattavat yllättää. Eikö pelastus tapahdukaan armosta? Missä on puhe rakastavasta Jumalasta?

Riittääkö kadotustuomion syyksi todella se, että on jättänyt tekemättä hyvää toiselle? Näinhän evankeliumissa annetaan ymmärtää. Ja kun evankeliumin mukaan toiset kuitenkin pelastuvat niin minne heidän pahat tekonsa ovat joutuneet, kai niitäkin sentään on ollut? Millä perusteella he ovat siunattuja ja toiset puolestaan kirottuja?

Niin, miten sinun ja miten minun käy, kun Jeesus tulee takaisin?

2. Golgatan valtaistuin

Saadaksemme vastauksia näihin kysymyksiin meidän on tutkittava Jeesusta toisella, kovin erilaisella valtaistuimella. Kyse on keskimmäisestä rististä, jolle Jeesus kerran naulittiin ja surmattiin. Siitä valtaistuimesta Jeesus sanoi etukäteen: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32)

Viimeinen tuomio ei siis ole ensimmäinen kerta, kun Jeesus kokoaa kaikki ihmiset luoksensa. Hän on tehnyt sen jo kerran. Golgatalla pari tuhatta vuotta sitten kaikista maailman ihmisistä vain harvat olivat konkreettisesti paikalla. Ja kuitenkin jokainen meistä oli paikalla, sillä meidän syntimme olivat siellä. Jeesus veti syntisen ihmiskunnan yhteyteensä ottamalla kaikkien meidän syntimme omikseen. Hän kärsi Jumalan iankaikkisen rangaistuksen meidän rikkomuksistamme meidän sijaisenamme. Apostoli kirjoittaa: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2. Kor. 5:21)

‘Jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden’. Evankeliumin mukaan juuri vanhurskaat pääsevät ikuiseen elämään. Mitä se tarkoittaa?

Vanhurskas on sellainen, joka on kelvollinen ja puhdas Jumalan edessä. Me saamme olla vanhurskaita eli taivaaseen kelpaavia Jeesuksen tähden. Hän on tehnyt tavallisella järjellä ajatellen maailman typerimmän vaihtokaupan: hän otti meidän rikkomuksemme ja kaiken pahuutemme ja kuoli niiden takia. Vaihdossa hän antoi ihmiskunnalle täydellisen anteeksiantamuksen, oman puhtautensa ja pyhyytensä eli vanhurskautensa. Hän teki näin siksi, että rakastaa meitä niin äärettömästi.

Roomalaiskirjeessä sanotaan: ”Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:23-24)

Saamme siis vanhurskauden lahjaksi, armosta, Jeesuksen tähden. Se on valmistettu aivan kaikille – vaikka se kelpaakin vain harvoille. Tämä Jeesuksen koko maailmalle valmistama pelastus omistetaan henkilökohtaisesti uskomalla Jeesukseen. Miten se oikein tapahtuu käytännössä?

3. Sanan valtaistuin

Siihen tarvitaan kolmatta valtaistuinta, jolla Jeesus voidaan kohdata tänä päivänä. Kuninkaan kolmas valtaistuin on Jumalan Sana.

Jeesus kätki jumalallisen suuruutensa maan päällä eläessään. Erityisesti näin tapahtui hänen ristinkuolemassaan. Siinä ei ollut mitään kaunista, kirkasta tai muutenkaan jumalallista.

Jeesus lähestyy meitä yhä halpaan muotoon kätkeytyneenä. Kuinka halveksittu Raamattu onkaan nykyään. Sitä pidetään satukirjana tai vähintäänkin aikaansa sidottuna. Tai sitten sitä ei muuten vain lueta, emme edes me uskovat. Samoin aliarvostettuja ovat Sanan näkyvät muodot, Jeesuksen asettamat sakramentit eli kaste ja ehtoollinen.

Jumalan Sanaa ja sakramentteja kutsutaan yhteisellä nimellä armonvälineet. Raamattu, kaste ja ehtoollinen ovat siis välineitä, joiden kautta Jumala lahjoittaa meille armonsa. Ne ovat taivaaseen astuneen kuninkaan näkyvä ja konkreettinen valtaistuin täällä maan päällä.

Älä etsi Jeesusta Sanan ja sakramenttien ulkopuolelta, kokemuksistasi tai jostain muualta, sillä Jeesus tahtoo kohdata meidät juuri tältä valtaistuimeltaan. Muista, mitä olet saanut kasteessasi: Jumalan lapsen aseman. Tule usein ehtoolliselle. Se on todellinen armon istuin, jonne kutsutaan syntisiä ja monella tavalla epäonnistuneita. Käytä näitä välineitä Jeesukseen uskoen, mutta myös ja nimenomaan saadaksesi uskoa ja uskon vahvistusta häneen.

Taivaan ja maan kuningas tulee tässäkin jumalanpalveluksessa sanansa valtaistuimella sinun luoksesi. Jeesus ottaa sinut vastaan mielellään, sillä hän ei torju ketään, joka hänen luoksensa tulee. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16)

Viimeisellä tuomiolla ei siis enää ratkaista mitään. Siellä julistetaan lopputulos siitä, mikä on ollut todellisuutta jo tämän elämän aikana.

Jeesukseen uskovat pääsevät taivaaseen, sillä he ovat saaneet Jeesuksen turvakseen. Heitä ei tuomita heidän pahojen tekojensa perusteella, vaan heille julistetaan vapauttava tuomio Kristuksen hyvän työn tähden. Heidän syntejänsä ei enää muisteta, sillä ne on jo heitetty syvälle armon mereen, Jeesuksen vereen. Heidän hyvät tekonsa puolestaan, ne joita he eivät evankeliumin mukaan edes muista tehneensä, ovat seurausta uskosta Jeesukseen. Niillä ei ansaita mitään, vaan ne kertovat uskosta, joka on ollut olemassa ensin. He ovat vanhurskaita ja siunattuja yksin uskon kautta Kristukseen.

Epäuskoinen sen sijaan jää kirouksen alle, sillä ilman Jeesusta ihminen jää omien pahojen tekojensa, tai kuten evankeliumissamme laiminlyöntiensä tuomittavaksi. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.” (Joh. 3:18)

Kolme kuninkaan valtaistuinta: kirkkauden, Golgatan ja armonvälineiden valtaistuin.

Rakas nuori ja vanhempikin ystävä. Muista, että sinut on kasteen ja uskon kautta pesty puhtaaksi Jeesuksen verellä ja puettu Kristuksen omaan vanhurskauteen. Varo, etteivät sielunvihollinen, maailma, syntinen sydämesi eikä mikään tai kukaan muu saa koskaan eksyttää sinua eroon hyvästä Vapahtajastamme.

Odota turvallisella mielellä Herrasi tuloa, sinä Isän siunattu. Elä rohkeasti Kristuksen omana. Tee vapain sydämin ja iloisesti hyvää lähimmäisillesi. Rukoile ja toimi uupumatta Jumalan valtakunnan eteenpäin menemiseksi. Sovi mahdollisimman monen kaverisi, myös sen epäluotettavan, kanssa treffit kirkkauden valtaistuimen äärellä. Tee niin siksi, että Jeesus rakastaa sinua ja aivan jokaista.

Saarna Maata näkyvissä -festareiden sanajumalanpalveluksessa Turussa 20.11.2011

Kategoriat
5/2011 Lehdet

VIIMEINEN TUOMIO

Juha Muukkonen, pastori, Tornio

1. IKUISUUDESSA ON VAIN TAIVAS TAI HELVETTI

Armo ja rauha Isältä Jumalalta ja meidän Vapahtajaltamme Kristukselta Jeesukselta! (Tiit. 1:3) Kun Jeesus palaa takaisin maan päälle, niin aika loppuu. Meidän täällä vielä ajassa elävien on äärimmäisen vaikea kuvitella tilaa, jossa aikaa ei enää ole. On vain ikuisuus, joka ei pääty koskaan. Ikuisuudessa on vain kaksi vaihtoehtoista olotilaa: taivas Jeesuksen luona tai helvetti Perkeleen seurassa ilman Jeesusta. Tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa, kadotusta – ikuisen ja loppumattoman piinan ja rangaistuksen, Jumalan kasvojen edestä poisheitettynä olemisen tilaa – on järkyttävä jo ajatellakin, sen todeksi elämisestä puhumattakaan.

Moni haluaisi siksi kieltää kadotuksen olemassaolon. Mutta jos ei ole kadotusta, niin silloin olisi rehellisintä ja viisainta lakkauttaa heti tältä seisomalta kristillinen kirkko niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Nimittäin jos kukaan ei kuoleman jälkeen joutuisi helvettiin – riippumatta siitä, mitä on täällä ajassa uskonut ja miten elänyt – niin silloin ei kirkkoa tarvittaisi. Jos helvettiä ei ole, niin ei ole silloin myöskään taivasta. Jos sellaisetkin ihmiset, jotka eivät rakasta ja kunnioita Jeesusta Jumalana – jotka eivät kadu ja murehdi syntejään – pääsisivät taivaaseen, ei taivas olisi enää taivas, vaan uusi murheen ja tuskankyynelten laakso. Taivas on taivas vain silloin, kun sinne eivät pääse kuin täydelliset ja synnittömät. Taivaaseen pääseekin siksi vain ja ainoastaan täydellinen ja synnitön Jeesus. Jos joku on Jeesuksen ulkopuolella, eivät taivaan portit hänelle avaudu.

Kuka sitten on Jeesuksessa? Se, joka on Hänen Golgatan ristillä vuodattaman uhriverensä kautta puhtaaksi pesty Pyhässä Kasteessa. Se on Jeesuksessa, joka elää tuossa uudestisyntymisen pesussa. Jeesuksessa elävä on yhtä lihaa Hänen kanssaan. Jumalan sana vaikuttaa uskoa Jeesukseen. Jumalan uutta luova sana toimii niin julistettuna, luettuna, kuultuna ja muisteltuna. Pyhissä sakramenteissa, Pyhässä Kasteessa ja Herran Pyhässä Ehtoollisessa, Jumalan sana toimii myös materiaan sitoutuneena, samoin kuin erityisesti myös Herran käskyn mukaan toimitetussa ripissä. Jumalan sana tuo mukanaan Pyhän Hengen ja osallisuuden Jeesuksesta. Jumalan sanan ulkopuolella ei ole Jeesusta eikä elämää. Jeesus on Jumalan Sana.

2. RUUMIIN KUOLEMA

Viimeinen tuomio tulee meitä jokaista vastaan kuolemassa. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen joutui katoavaisuuden alle: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1. Moos. 3:19) Fyysinen kuolema sairauksineen, kipuineen, tuskineen ja ahdistuksineen kuuluu langenneen ihmiskunnan elämään. Moni pelkää ruumiinsa kuolemaa ja erityisesti siihen liittyvää tuskaa ja eroon joutumista. Mutta fyysinen kuolema ei ole Jeesukseen uskovalle paha asia. Jeesukseen uskovalle ruumiin kuolema on kutsu kotiin, lähtö riemulliseen taivaan hääjuhlaan, jossa saamme katsella Jeesusta suoraan kasvoista kasvoihin.

Apostoli Paavali kirjoittaa Filippiläiskirjeessään: ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. 22. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. 23. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi.” (Fil. 1:21–23)

Jeesukseen uskovalle ruumiin kuolema on uneen nukkumista, josta Jeesus voi hänet milloin tahansa herättää. Ruumiin kuolema ei muuta ihmisen suhdetta Jumalaan, ihmisen kuolema ei myöskään sovita tai pyhitä mitään. Jumalaton ei muutu pyhäksi kuollessaan, hänelle kuolema ei ole mitään haudan lepoa eikä vapautusta tuskista ja kärsimyksistä. Toisaalta Jeesukseen uskova ja Hänessä elävä ei kuole suhteessa Jumalaan, vaikka ihmisten näkökulmasta aistein koettavaa yhteyttä häneen ei enää toistaiseksi olekaan. ”Jeesus sanoi hänelle: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. 26. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” (Joh. 11:25–26)

3. HENGELLINEN KUOLEMA

Kuolema ei tarkoita yksin ruumiin kuolemaa, vaan myös hengellistä kuolemaa. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne.” (Ef. 2:1). Ilmestyskirjasta luemme Herramme sanat: ”Sardeen seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo hän, jolla on ne Jumalan seitsemän henkeä ja ne seitsemän tähteä: Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.’” (Ilm. 3:1) Ihminen voi olla fyysisesti elossa, mutta hengellisesti kuollut. Ihminen, joka ei tunnusta oma syntisyyttään eikä usko sitä Jeesuksen tähden anteeksiannetuksi, on hengellisesti kuollut. Anteeksisaamaton paha elämä erottaa ihmisen Elämän Lähteestä, Elävästä Jumalasta. Jos Jeesuksen omaksi kastettu ei usko ja halua kilvoitella Pyhän Kasteensa mukaisesti, on tällainen liukunut pois Herrasta Jeesuksesta ja joutunut kadotukseen joutuvien joukkoon.

4. ENSIMMÄINEN YLÖSNOUSEMUS TARKOITTAA JEESUKSESSA KUOLLEIDEN TAIVASELÄMÄÄ

Se sitä vastoin, joka on tullut Jumalan sanan voimasta herätetyksi hengellisestä kuoleman tilasta Jeesuksen uskoon, on osallinen myös ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Perille päässeet pyhät elävät taivaassa, vaikka heidän ruumiinsa vielä makaavat täällä maan päällä haudoissaan.

Ilmestyskirjan tuhatvuotisesta valtakunnasta kertova kohta puhuu näistä hengellisestä kuolemasta ylösnousseista sieluista, jotka saavat elää myös ruumiin kuoleman jälkeen: ”Ja minä näin valtaistuimia, ja he istuivat niille, ja heille annettiin tuomiovalta; ja minä näin niiden sielut, jotka olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eikä sen kuvaa eivätkä ottaneet sen merkkiä otsaansa eikä käteensä; ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta. 5. Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennen kuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. 6. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta.” (Ilm. 20:4–6)

Ensimmäinen ylösnousemus ei tarkoita uskovien ruumiiden ylösnousemusta, vaikka jotkut niin virheellisesti väittävätkin. Ensimmäinen ylösnousemus tarkoittaa ihmisen sielun hengellistä ylösnousemusta eli uskoon tulemisesta ja uudestisyntymistä seuraavaa taivaselämää Jeesuksen luona, silloinkin kun ruumis on kuollut. Jeesus puhuu samasta asiasta myös seuraavasti: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat ne saavat elää.” (Joh. 5:25)

”Jeesus sanoi hänelle: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. 26. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” (Joh. 11:25–26)

5. IANKAIKKINEN KUOLEMA ELI HELVETTI

Jos ihminen erkanee tästä ajasta hengellisesti kuolleena, ilman uskoa Jeesukseen, niin häntä odottaa iankaikkinen eli toinen kuolema. Johannes kirjoittaa Ilmestyskirjassa: ”Minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt. 12. Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjat avattiin; ja avattiin toinen kirja, joka on elämän kirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan. 13. Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin, kukin tekojensa mukaan. 14. Ja Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi. 15. Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen. 1. Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.” (Ilm. 20:11–15 – 21:1)

”Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema.” (Ilm. 21:8) Jos ihminen kohtaa fyysisen ruumiin kuoleman hengellisesti kuolleena, Herransa hyljänneenä eli ilman yhteyttä ja uskoa Jeesukseen, muuttuu hengellinen kuolema iankaikkiseksi kuolemaksi.

”Silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, 9. tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä 10. ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen, sen tähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua. 11. Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, 12. että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” (2. Tess. 2:8–12)

Tämä on kadotus eli helvetti. Jeesus puhuu samasta asiasta lainaamalla Jesajan kirjan loppujaetta: ”Jos sinun silmäsi viettelee sinua, heitä se pois. Parempi on sinulle, että silmäpuolena menet sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvettiin, 48. jossa heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu.” (Mark. 9:47–48) Kysymys ei ole siis mistään tyhjiin raukeamisesta, vaan paikasta ja olotilasta, missä elämänsä aikana Jumalan hylänneet ihmiset saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen teoistaan.

6. JOKAPÄIVÄINEN SYNTISEN LIHAN KUOLETTAMINEN

Neljäs asia, johon kuolema-sanalla Raamatussa viitataan, on uskovan ihmisen kuoleminen synnille, oman syntiä rakastavan luontomme eli langenneen lihamme kuolettaminen. ”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. 2. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. 3. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; 4. kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. 5. Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, 6. sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, 7. ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte.” (Kol. 3:1–7)

7. USKO JA TEOT

Oikeudenmukaisuus ei useinkaan toteudu tässä maailmassa. Kuolemaansa asti monet saavat kärsiä epäoikeudenmukaisuutta, jota ei koskaan tässä maailmassa hyvitetä, ja toisaalta monet pystyvät välttämään heille kuuluvan rangaistuksen, säilyttämään valheellisesti hyvän maineensa vielä kuoltuaankin. Mutta kerran koittaa päivä, jolloin kaikki epäoikeudenmukaisuus hyvitetään ja paha saa palkkansa, oikeudenmukaisen tuomion.

Tuomiopäivä on Herran päivä, suuri ja julkinen, Jeesuksen takaisintulon päivä. Sinä päivänä ihmiset erotetaan toisistaan, uskovat uskomattomista. Jumalan edessä uskovaisuutta ei mitata sillä, miten usein lausuu – ”Herra, Herra” tai tekee kristillisiä tekoja, vieläpä ihme- tai voimatekoja Jeesuksen nimessä.

”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. 22. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ 23. Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt.7:21–23)

Hurskaimpienkaan tekojen tekijä ei voi piirun vertaa turvata Jumalan tuomioistuimen edessä näihin tekoihinsa. Ainoa, mikä kestää Herran edessä, on Jeesuksen sovitustyö Golgatan ristillä. Yhtään omaa tekoaan, uskonratkaisuaan tai mitään, mitä ihminen on itse tehnyt, hän ei voi asettaa esille Jumalan eteen. Sillä kaikki, mitä ihminen tekee, on enemmän tai vähemmän synnin saastuttamaa. Synti asuu uudestisyntyneessäkin ihmisessä lähtemättömästi ruumiin kuoleman hetkeen asti. ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; 19. sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. 20. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.” (Room. 7:18–20)

Minun, Sinun ja jokaisen kohdalla pelastus on täysin ja sataprosenttisesti Jumalan lahja, Hänen armovalintansa mukainen Jumalan teko. Pelastuksen suhteen viimeisellä hengenvedollaan Jeesuksen puoleen kääntyvä massamurhaaja ja Herran rakastama apostoli Johannes ovat samassa veneessä. Kumpikin pelastuu vain ja ainoastaan Jeesuksen tähden, ei oman elämänsä hurskauden takia, joka ei koskaan ole ollut riittävän hyvää, jotta se kelpaisi taivaspaikan maksuksi. Vieläpä sekin, että käännymme Herran puoleen ja alamme Häneen uskoa, on viime kädessä Pyhän Hengen ja Sanan työtä meissä itsessämme kuolleissa ja kadotetuissa.

Kukaan meistä ei voi ylpeillä sillä, että minä olen tullut uskoon ja pääsen taivaaseen. Tosiasiassa kysymys on vain siitä, että Jeesus on Sanassaan ja asettamissaan sakramenteissaan vaikuttavan Pyhän Hengen voimalla herättänyt meidät synteihimme kuolleet eloon. Useimpien kohdalla tämä uudestisyntyminen on tapahtunut jo pienenä lapsena, sylivauvana, sillä kristillinen kaste on tuo uudestisyntymisen pesu. ”Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” (1. Kor. 6:11)

”Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, 5. pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” (Tiit. 3:4–5)

Ikävä kyllä monet meistä suomalaisista olemme jääneet lapsuudessamme ja nuoruudessamme vaille kastetulle kuuluvaa kristillistä opetusta ja kasvatusta sekä seurakuntayhteyttä. Itsekään en ole saanut lapsena sellaista kasvatusta ja opetusta, että olisin kasvaessani oppinut tuntemaan myös ymmärrykseni kautta Herramme Jeesuksen ja Jumalan Sanan eli Pyhän Raamatun. Mutta kiitos Jumalan suuren armon, yli kaksikymmentä vuotta sitten sain palata tuohon kasteen armoliittoon eli tulla uskoon. Sitä samaa paluuta Jumalan suuriin pelastustekoihin minä tarvitsen joka päivä, tänäänkin. Joka päivä minun on kuoletettava itsessäni asuvaa syntiä ja tehtävä siitä parannusta. Ja joka päivä saan yhä uudestaan uskoa kohdalleni omien syntieni anteeksiantamuksen Herramme kalliin ristinveren tähden.

Herra kutsuu sinuakin tekemään tänään parannusta synneistäsi ja uskomaan Jeesuksen ristillä täyttämään pelastustyöhön. Sillä ei ole merkitystä, oletko ollut uskon tiellä vaikka puoli vuosisataa tai onko tämä ensimmäinen päivä elämässäsi, jolloin tiedät kuulevasi Jumalan parannukseen ja uskoon kehottavan äänen sydämessäsi. Yhtälailla jokainen meistä tarvitsee juuri tänään anteeksiantamusta. Sillä, mitä eilen on tapahtunut, hyvää tai pahaa, ei lopulta ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, oletko tänään Jumalan lapsi. Eilen uskossa ollut voi tänään luopua ja hengellisesti kuolla; ja eilen synteihinsä kuollut voi tänään Jumalan sanan voimasta herätä eloon.

Pyhä Henki sanoo: ”Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, 8. älkää paaduttako sydämiänne, niin kuin teitte katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa […] 12. Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, 13. vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: – tänä päivänä, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi.” (Hebr. 3:7–8, 12–13)

Kategoriat
5/2011 Lehdet

KRISTUKSEN TOINEN TULEMINEN

Hannu Lehtonen, pastori, Soini

Ensimmäinen osa esityksestä on julkaistu aiemmin numerossa 4/2011

Jeesus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita

Kun Jeesus tulee kirkkaudessaan, hän herättää kaikki kuolleet ja seuraa viimeinen tuomio. Apostolit saarnasivat: ”Ja hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hän on se, jonka Jumala on asettanut elävien ja kuolleitten tuomariksi.” (Ap. t. 10:42) Tuomio koskee kaikkia ihmisiä ja tuomio on lopullinen, ikuinen. ”Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti’.” (Matt. 25:34) ”Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä’.” (Matt. 25:41) Ks. myös 1. Piet. 1:4-5, 7; 5:4; 1. John 3:2; Hepr. 9:28; 2. Kor. 5:10; 2. Tess. 1:6–10).

Kun Kristus tulee toisen kerran, ”luodaan uudet taivaat ja uusi maa” (Jes. 65:17; 66:22; 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:1). Raamattu osoittaa, että nykyisen ja uuden maailman välillä on oleva sekä jatkuvuus että ei-jatkuvuus, samoin kuin kristityn nykyisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin välillä.

 

Nykyään on levinnyt laajalle oppi ns. tuhatvuotisesta valtakunnasta (kiliasmi, millenialismi). Tämän opin mukaan Kristus tulee näkyvässä muodossa tänne maan päälle hallitsemaan tuhannen vuoden ajan ennen viimeistä tuomiota. Saman opin mukaan saatana päästetään tuhannen vuoden lopulla irti. Hän kokoaa suuren joukon ihmisiä taistelemaan Kristusta ja hänen omiaan vastaan, mutta kokee täydellisen tappion. Sen jälkeen seuraa viimeinen tuomio.

Kiliasmia perustellaan varsinkin eräillä VT:n profetioilla sekä Ilmestyskirjan 20. luvulla. Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuuksia tutkistella seikkaperäisesti esimerkiksi Ilmestyskirjaa. Näissä lopunaikaa koskevissa kysymyksissä ja Ilmestyskirjasta esitetyissä tulkinnoissa kristitty voi sangen helposti joutua hämmennyksiin. On tärkeää pitäytyä Jeesuksen toista tulemista koskeviin perustaviin Raamatun kohtiin. Silloin pysymme selvillä vesillä emmekä joudu harhateille.

Kiliasmin mukaan Jeesuksen toinen tuleminen ei merkitsisi kaikkien kuolleiden välitöntä herättämistä sekä elävien ja kuolleiden tuomitsemista. Jeesus sanoo kuitenkin edellä lainaamassani Matteuksen evankeliumin 25. luvussa toisin: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista.” Jeesus ei puhu tässä mitään mistään tuhatvuotisesta valtakunnasta, vaan että hänen tulemistaan seuraa välittömästi viimeinen tuomio. Johanneksen evankeliumin viidennessä luvussa Jeesus sanoo vastaavasti: ”Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28–29).” Apostolisessa uskontunnustuksessa seurakunta tunnustaa tämän mukaisesti: ”…on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.

Saarnaaja Hans Wassermann sanoo artikkelissaan Väärä tuhatvuotinen valtakunta-oppi irrottaa meidät Kristuksesta: ”Ratkaiseva kysymys kuuluu, onko Jeesus Kristus voittanut ja sitonut perkeleen, hallitseeko hän jo kaikkea taivaassa ja maan päällä? Vastausta hakiessaan he (kiliastit) eivät katso Raamatun sanaan, vaan ympärillään olevaan maailmaan. Ja sitten meihin säälien. Kuitenkaan evankeliumin iankaikkisen elämän sanoma ei sitoudu ajan arviointeihin ja rajoituksiin, vaan se omistaa jo uskolla kaiken ja iloitsee katoamattomasta lahjasta, jolla on voiton lupaus.”

”Vaikka Jeesus torjuu mahdollisuuden tietää ajoista ja hetkistä, on apostolien ajoista saakka ihmisillä ollut valtava kiinnostus ja usko siihen, että nyt on päästy ihmislaskelmilla ja sensaatiomaisilla profetioilla Jumalan salaisuuksien jäljille (esim. laskettaessa Jeesuksen toista tulemusta ja tuhatvuotisen valtakunnan perustamista). Kuitenkin ne ovat toinen toisensa jälkeen osoittautuneet perusteettomiksi laskelmiksi.

Jeesus kääntääkin apostolien huomion pois heidän Israelin valtakuntaa kohtaan tuntemastaan uteliaisuudesta ja arvailuista ja kohdistaa sen luvattuun Pyhän Hengen voimaan ja lähetystehtävään. Pyhän Hengen voima on hänen kykynsä liittää ihmiset ylösnousseen Kristuksen voittoon, niin että he voivat olla hänen edustajiaan julistaen voittosanomaa syntinsä anteeksisaaneiden valtakunnasta, jossa on syntien anteeksisaaminen lahjana. Kasteemme on siitä konkreettisena muistutuksena. Kasteessa meidät tehtiin osallisiksi Kristuksen täydellisestä sovituksesta, voitosta ja hallinnasta. Tätä seurakunta nyt maailmassa julistaa.”

Luther sanoo: “Me jotka uskomme Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, ja elämme hänen suojeluksessaan ja turvissaan, myöskin me olemme nyt hänessä ja hänen kauttaan, perkeleen, synnin ja kuoleman valtiaita. Sillä Hän on tullut ihmiseksi meidän takiamme, saattaakseen meidät tähän herrauteen. Lunastanut meidät kalliilla verellään, pessyt ja puhdistanut meidät synneistämme ja antanut sydämeemme Pyhän Hengen takeeksi perinnöstämme ja autuudestamme, ja tehnyt meistä kuninkaita ja pappeja Jumalan edessä, siis Jumalan lapsia ja perillisiä ja kanssaperillisiään.” (Sana ja armo s. 49)

Franz Pieper sanoo Kristillisessa dogmatiikassaan: ”Mitä tuhatvuotisopin vaikutukseen kristittyjen hengelliseen elämään tulee, on sanottava, että tähän oppiin liittyvä kristillisen toivon vääristely on kristittyjen hengelliselle elämälle erittäin vahingollinen ja vaarallinen. Missä kiliasmiin suhtaudutaan vakavasti, toisin sanoen missä se saa sijansa sydämessä, siellä se ohjaa sydämen ja ajatukset sivuun kristityn elämän salatusta hengellisestä kirkkaudesta, joka on varmuus syntien anteeksiantamuksesta ja taivaallisesta perinnöstä, ja korvaa sen ulkonaisten ja maallisten asioiden odotuksella. Näin se tekee merkityksettömiksi sellaiset valtavat ja ihanat sanat kuin Joh. 14:27 ja 16:33. Kiliasmi ei tyydy Kristuksen sanaan: ’Katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä’, vaan tahtoo, että Jumalan valtakunta tulisi ulkonaisin merkein, niin että voitaisiin sanoa ’Katso, tuolla se on!’ Sanalla sanottuna Raamattu ei opeta tuhatvuotisoppia, vaan varoittaa siitä.” (Pieper, Kristillinen dogmatiikka s. 625, 1961 SLEY)

Kiliasmiin liittyy läheisesti myös ajatus juutalaisten yleisestä kääntymisestä Kristuksen puoleen lopun aikana. Tämä käsityskanta näkyy myös nykyisen Raamatun käännöksen eräissä käännösratkaisuissa (esim. Room. 11:25). Ns. tunnustuksellinen luterilaisuus torjuu ajatuksen juutalaisten yleisestä kääntymisestä lopun aikana.

”Kristittyjen tulee torjua antisemitismi (juutalaisvastaisuus) kaikissa muodoissa ja sen sijaan kirkon asennetta tulisi luonnehtia rakastava suhtautuminen juutalaiskansaan. – – Miten vaikeaa joidenkin juutalaisten onkin ymmärtää, kristillinen rakkaus velvoittaa Kirkkoa jakamaan pelastuksen evankeliumia heille. Martti Luther sanoi viimeisessä saarnassaan (v. 1546) kristittyjen suhtautumisesta juutalaisiin: ’Tahdomme kohdella heitä kristillisellä rakkaudella ja rukoilla heidän puolestaan, että he kääntyisivät ja vastaanottaisivat Herran.’ Kristityt uskovat, että epäuskoisilla juutalaisilla on yhä toivoa. ”Sillä ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu.” (Room. 11:29) Jumala tarjoaa heille yhä pelastusta evankeliumin kautta. Sen tähden kirkon tulisi jatkaa evankeliumin ilmoittamista heille (Room. 1:16), sillä se on ainoa välikappale, jonka kautta he voivat pelastua (Ap. t. 4:12). Uskovat juutalaiset yhdessä pakanakristittyjen kanssa muodostavat uuden Israelin. Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista (Gal. 3:28).” (CTCR)

Mihin Raamatun opetus Jeesuksen toisesta tulemisesta meitä kehottaa?

Raamatun opetuksella Kristuksen toisesta tulemisesta on hyvin käytännöllinen tarkoitus. Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset uskovat evankeliumin, viettävät pyhää elämää palvellen Kristusta ja innokkaasti odottavat viimeistä päivää kärsivällisyydessä (CTCR) (Room. 13:12–14; Tiit. 2:11–13; 1. Piet. 1:13–15; 2. Piet. 3:11–12; 1. Joh. 3:2–3; 1. Tim. 6:14; Matt. 25:14–30).

”Valvokaa siis, sillä ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee.” (Matt. 24:42)

”Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” (Luuk. 21:28)

”Hän, joka näitä todistaa, sanoo: ’Totisesti, minä tulen pian’. Amen, tule, Herra Jeesus! Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.” (Ilm. 22:20–21)

Kategoriat
Karismaattisuus Luennot

TORONTON SIUNAUS?

Hannu Lehtonen

past., Karstula

Niin sanottuun Toronton siunaukseen eli nauruherätykseen liittyy monia ulkoisia ilmiöitä, kuten kaatuminen, hallitsematon, jopa hysteerinen nauru, itku, nytkähtely, juopumusta muistuttava tila, karjahtelu jne. Tällaiset ilmiöt herättävät paljon huomiota sekä väittelyä puolesta ja vastaan. Hengellisten liikkeiden ja ilmiöiden arvioinnissa ei kuitenkaan pidä jäädä tuijottamaan vain pintaa. On kysyttävä ennen kaikkea, mikä on se oppi, joka on ko. liikkeen perustana. Seuraavassa arvioin lyhyesti tämän ns. ”Toronton siunauksen” eräitä opillisia piirteitä käytettävissä olevien lähteiden pohjalta.

1. Jumalan sana ja Henki

Pyhä Henki toimii Jumalan säätämien armon välikappaleiden, sanan ja sakramenttien kautta. Tämän osoittaa Raamattu kauttaaltaan ja tämä on myös luterilaisen kirkon Tunnustuskirjojen oppi. Sellainen oppi sitä vastoin, jossa Pyhä Henki irrotetaan Jumalan sanasta, määritellään hurmahenkisyydeksi. ”Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse perkeleestä”, sanoo Luther kursailematta.

Mitä ns. Toronton siunauksessa opetetaan? Liikkeessä puhutaan sanan ja Hengen välisestä oikeasta tasapainosta. Ajatuksena tuntuu olevan suunnilleen, että Jumalan sanaa on ollut paljon tarjolla, mutta Pyhän Hengen vaikutus (”voitelu”) on paljolti puuttunut, mutta nyt tilanne on muuttunut. Nauruherätyksen kautta Jumala ”ilmoittaa Kristuksen täydellisemmin” ja ”muovaa Kristuksen uskovissa realistisemmin” Edelleen opetetaan, että vain Pyhän Hengen täyteys elävöittää Raamatun luvun ja rukouselämän, Pyhä Henki puhuu suoraan uskovien ryhmille jne.

Toronton siunauksen luonne on selvästi hurmahenkinen Reformoidun kristillisyyden tunnuslause, että Pyhä Henki ei tarvitse kulkuneuvoja so. sanaa ja sakramentteja, sopii täysin tähän uusimpaan, tuolta maaperältä nousevaan liikkeeseen.

Jumalan sana ja Pyhä Henki irrotetaan toisistaan. Liikkeen tilaisuuksissa Jumalan sananjulistus on ainoastaan ”lämmittelyvaihe” varsinaiseen asiaan eli Hengen tulemisen odottamiseen ja karismaattisiin ilmiöihin.

2. Raamatun selvä sana ja kätketyt merkitykset

Ilmiselvä tosiasia on, että useimpia Toronton siunauksen ilmiöitä ei voida perustella Raamatulla. Tämän myöntävät liikkeen omatkin edustajat. Mutta selvitäkseen vaikeudesta, he puhuvat ensisijaisista ja toissijaisista teksteistä Raamatussa. Ensisijaisella tarkoitetaan tekstejä, jotka selvästi opettavat mitä Jumala tahtoo meidän uskovan tai tekevän. Toissijaisilla teksteillä sen sijaan tarkoitetaan tekstejä, joissa ei selvästi opeteta jotain asiaa, mutta se on siinä kuitenkin epäsuorasti esitetty. Liikkeen edustajat myöntävät, että esim. kaatumisesta, vapisemisesta tai juopumusta muistuttavasta tilasta ei ole Raamatussa ensisijaisia tekstejä eli siis selviä kohtia, mutta tehdyn määrityksen mukaisesti voidaan nyt sanoa, että eräät raamatunkohdat kuitenkin tavallaan sisältävät näitä asioita, ja näin saadaan liikkeelle raamatullinen perustelu.

On totta, että Raamatussa on mainittu asioita myös epäsuorasti. Mutta meidän uskomme ja käytäntömme on perustuttava selviin raamatunkohtiin, muuten me olemme hyllyvällä ja upottavalla suolla, ilman mitään pohjaa. Mainitulla raamatunkohtien jaottelulla saadaan taitavasti häivytettyä näköpiiristä juuri se tosiasia, että Toronton siunauksella ei ole Raamatussa perusteita! Puhe toissijaisista kohdista on harhauttavaa. Tällainen ohut raamatullisuus on myös harjoittajilleen petollista. Kuvaavaa on arvioida muutos amerikkalaisessa Vineyard-kirkossa, josta tämä liike on tavallaan lähtöisin. Kirkonjohtaja John Wimberg myöntää, että monia Toronton siunauksen kohuttuja ilmiöitä, kuten hysteeristä naurua, on aiemmin pidetty riivaajien vaikutuksena! Mutta nyt se onkin Hengen työtä!?

3. Raamatun uudelleentulkinta

Tämän ns. nauruherätyksen yksi rakastettu kielikuva on puhe uudesta viinistä. Niinpä liikkeen edustajat esim. kirjoittelevat kirjeitä ”uusille pultsareille”! Raamatun profeettoja verrataan baarimikkoihin jne.

Tuota kuvaa voi varsin hyvin soveltaa myös liikkeen Raamatun tulkintaan; Raamatun teksteihin “kaadetaan” monessa tapauksessa uusi sisältö. Tämä ei ole mitenkään yllättävää. Koska perustava lähtökohta on Jumalan sanan ja Hengen erottaminen, ei Raamatun konkreettisella sanalla voi muutoinkaan olla ratkaisevaa merkitystä. Yksi esimerkki: liikkeelle eräs keskeinen raamatunkohta on Paavalin kehotus Ef.5:18, ”täyttykää Hengellä”. Tästä raamatunkohdasta tehdään oikea kieliopillinen huomio, Paavali tarkoittaa täyttymisellä jatkuvaa tilaa. Jakeen alussa Paavali varoittaa juopumasta viinillä. Nyt tästä tehdään seuraava tulkinta: Älkää juopuko viinillä, vaan sen sijaan Hengellä. Tästä sitten saadaan ”raamatullinen” perustelu yhdelle ilmiölle, juopumusta muistuttavalle tilalle, jota esiintyy Toronton siunauksessa.

Koetelkaa henget

Raamattu kehottaa vakavasti koettelemaan henget, 1 .Joh.4: 1. Emme saa uskoa suin päin mitä hyvänsä, mitä meille kristillisyyden nimissä esitetään ja opetetaan. Toronton siunauksen edustajatkin kysyvät, onko ko. liike Jumalasta. Eräs liikkeessä keskeinen henkilö, Toronton lentokentän Vineyard-seurakunnan pastori John Arnott esittää seuraavan kriteerin: Jumala tekee hyviä asioita, saatana pahoja. Tämän perusteella liikkeen ilmiöiden arvellaan olevan ilman muuta Jumalasta. On kuitenkin Raamatun valossa selvää, että tämän tapaiset, sinänsä oikeat arviointiperusteet eivät riitä. Luterilaisina kristittyinä me kuitenkin kysymme ennen kaikkea, mitä oppia opetetaan. Tätä meidän on kysyttävä myös Toronton siunauksen kohdalla. Rakennetaanko siinä Jumalan pettämättömän sanan ja sakramenttien kallioperustalle – vai omien tunteiden pettävälle pohjalle? Vastaus on selvästi, jälkimmäinen.

Olen käsitellyt lyhyesti eräitä liikkeessä ilmeneviä käsityksiä. Jo niiden perusteella on paikallaan lausua varoituksen sana: saatana on kavala henki. Lopunaikana esiintyy yhä vakavampia eksytyksiä. Meidän on tarkoin varottava niitä. Emme saa uskoa niitä kristilliseksi vain sen tähden, että vedotaan Kristuksen nimeen tai Pyhään Henkeen.

Kategoriat
Luennot Sana

PYHÄN RAAMATUN SANAINSPIRAATIOSTA – NÄKÖKOHTIA PUHDASOPPISUUDEN AJALTA

Hannu Lehtonen, pastori, Karstula

”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä” (2 Tim. 3:16, käännös HL).

”Sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta” (2 Piet. 1:21).

Tämän esitykseni aiheena on luterilaisen puhdasoppisuuden oppi Raamatusta. Innoituksen tähän aiheeseen on antanut tohtori Robert Preusin kirja ’Raamatun inspiraatio’, joka käsittelee seikkaperäisesti tätä kysymystä. Se ilmestyi alun perin 1955 ja on nyt ilmestynyt suomeksi. Seuraan esityksessäni Preusin tutkimusta ja nostan siitä esille eräitä mielestäni keskeisiä näkökohtia.

JOHDANTO

Luterilainen puhdasoppisuus on monta kertaa leimattu esimerkiksi kuolleeksi ja kylmäksi puhdasoppisuudeksi, tai se on samaistettu fundamentalismin kanssa. Useimpien teologien kanta luterilaisen puhdasoppisuuden Raamattu-oppiin on kielteinen. Tyypillinen iskulause tässä yhteydessä on mm.: “Raamattu ei ole maantieteen tai biologian oppikirja.” Luterilaiseen puhdasoppisuuteen kohdistuvassa kritiikissä heijastuu se teologian perusteita koskeva murros, joka on vanhaprotestantismin ja uusprotestantismin välissä. Erityisesti kyse on ns. historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja sen takana olevien filosofisten olettamusten vaikutuksesta teologiassa. Teologisessa tutkimuksessa luterilainen puhdasoppisuus on yleensä sivuutettu.

Robert Preusin tutkimuksen lähtökohtana on tietyllä tapaa juuri tämä ynseys luterilaista puhdasoppisuutta kohtaan. Hän mainitsee teoksensa johdannossa kaksi syytä, jotka oikeuttavat tutkimuksen 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen kannasta Raamatun inspiraatioon. Ensimmäinen syy on se, että näillä dogmaatikoilla on ollut suuri vaikutus heitä seuraaviin luterilaisiin sukupolviin, jotka ovat opiskelleet heidän teologiaansa, vaikka usein pintapuolisesti, kylmäkiskoisesti ja usein valitettavasti toisen käden lähteistä. Toinen syy on Preusin mukaan vanhojen dogmaatikkojen Raamattu-oppi. On ollut hyvin tyypillistä luterilaisen puhdasoppisuuden ajan kuvaaminen kuolleen puhdasoppisuuden aikakautena, jolloin luterilaiset oppineet kävivät loputtomia oppiriitoja milloin mistäkin kysymyksestä. Toisaalta tänä päivänä aletaan nähdä se, mistä Preus huomauttaa: tuona aikana oli aitoa kristillistä hurskautta, mikä näkyy mm. hartauskirjallisuuden ja virsien paljoudessa [vrt. esim. Paul Gerhardtin virret]. Preus on hyvin vakuuttunut siitä, että tärkein syy jälkimaailman suureen paheksuntaan luterilaista puhdasoppisuutta kohtaan on löydettävissä heidän tiukassa pitäytymisessään luterilaiseen yksin Raamattu -periaatteeseen ja heidän opissaan sanainspiraatiosta.

RAAMATTU-PERIAATTEEN RATKAISEVA MERKITYS

Preus alkaa tutkimuksensa käsittelemällä Raamattua teologian lähteenä. Hän osoittaa, miten yksin Raamattu -periaatteella on ratkaisevan merkitys luterilaiselle puhdasoppisuudelle. Luther opetti tunnetusti, että oppi on kuin kultainen rengas, jossa ei ole aukkoja. Luterilainen puhdasoppisuus näki asian samalla tavalla. Siksi tutkittaessa heidän Raamattu-oppiaan, ei tule rajoittua vain niihin lukuihin, joissa he erikseen tarkastelevat Raamattua. (Jossain määrin rinnakkainen virhe on se, mihin muuan teologi lankesi tutkiessaan Lutherin Raamattu-oppia siten, että etsi vain niitä kohtia, joissa erikseen käytetään sanaa ’inspiraatio’.)

Luterilaisen puhdasoppisuuden kiinnostukselle Raamattu-oppia kohtaan on aivan perustavaa se asema, jonka he antavat Raamatulle teologian lähteenä. Heidän mukaansa Raamattu on teologian tietoprinsiippi (principium cognoscendi), mikä tarkoittaa sitä, että se on kristillisen opin ainoa ohje. Ilmoitetun teologian ainoana lähteenä täytyy olla kirjoitettu Jumalan sana eli Raamattu. Muutoin meidän teologiamme on väärä ja niin myös Kristuksemme. Dogmaatikot tuntevat myös luonnollisen teologian, mutta he tekevät eron sen ja ilmoitetun teologian välillä. Luonnollisen teologian lähde on järki ja luonto. Se ei tarjoa pelastavaa tietoa evankeliumista, vaan ainoastaan tiedon Jumalan laista, hänen olemassaolostaan ja hänen oikeudenmukaisuudestaan. Jumala antoi ilmoituksensa aluksi suusanallisesti, mutta heti kun hänen sanaansa oli kirjoitetussa muodossa, oli tämä Jumalan kirjoitettu sana ohje ihmisille. Raamatun kaanonin tultua valmiiksi on Jumalan välitön ilmoitus päättynyt ja meidän tulee pitäytyä yksin Raamattuun.

Raamattu on dogmaatikkojen mukaan teologian lähde ainoastaan välineellisessä mielessä. Teologian olemassaolo ei johdu siitä. Jumala on teologian ensimmäinen syy (principium essendi). Jumala ilmoittaa totuuden; Raamattu on ilmoitettu totuus (Quenstedt). Raamattu on ohje, jonka avulla me arvioimme opillisia kysymyksiä. Dogmaatikot huomattavat myös siitä, että kaikki se, mikä sisältyy Raamattuun tai mikä on johdettu siitä oikean päättelyn kautta, sisältyy sanaan ’Raamattu’. Teologisia johtopäätöksiä, oppeja, ei kuitenkaan tule pitää teologian lähteenä. Tähän virheeseen lankeaa mm. Tuomas Akvinolainen.

Raamattu on opin ainoa ohje. Jos se ei ole ainoa, se ei ole ohje lainkaan. Raamattu on meille puhuva Jumala. Hutteruksen mukaan tämä seikka erottaa luterilaisen kirkon useimmista muista kirkkokunnista ja lahkoista ’puhtaana, oikeaoppisena kirkkona’.

Luterilainen puhdasoppisuus korostaa voimakkaasti tätä Raamattu-periaatetta varsinkin siksi, että katoliset poleemikot hyökkäsivät toistuvasti tätä kantaa vastaan. Roomalaiskatolilainen teologia pitää kiinni siitä, että Raamattu ei ole teologian ainoa lähde. Myös kirjoittamaton traditio sekä paavien ja kirkolliskokousten päätökset ovat näitä lähteitä. Preus väittää, että näiden kahden osapuolen kaikkien opillisten erojen vaikein kohta oli juuri tässä periaatteita koskevassa ristiriidassa.

Roomalaiskatolilaiset halusivat sisällyttää kirjoittamattoman tradition teologian tietoprinsiippiin. Luterilaiset eivät voineet tätä hyväksyä. Perusteena oli se, että tätä kautta Raamattu lakkaa olemasta prinsiippi ja siitä tulee kirkon ja paavin selitysten alle alistettu ohjattu ohje. Samasta syystä dogmaatikot vastustivat tämän aikakauden synkretistejä luterilaisessa kirkossa, kuten Calixtusta [synkretismi = uskontojen tai eri oppien yhteen sekoittuminen]. Näiden mielestä traditiota tuli pitää teologian toissijaisena lähteenä. Dogmaatikot huomauttavat, että mitään kiistatonta varhaisen kirkon konsensusta ei voida näyttää toteen (tyypillinen uskomus nykyäänkin) ja toisekseen synkretistien ajatus vaarantaa yksin Raamattu -periaatteen.

RAAMATTU ON JUMALAN SANA

Dogmaatikot kutsuvat Raamattua varauksetta ja yksiselitteisesti Jumalan sanaksi. Raamattu on Jumalan sana, koska Jumala puhuu meille Raamatussa. Raamattu on puhuva Jumala. Puhdasoppisuuden Raamattu-opin kannalta on tärkeää ottaa huomioon heidän käyttämänsä erottelu Raamatun materian ja forman välillä. Raamatun materia tarkoittaa mm. sen kirjaimia, tavuja, sanoja ja lauseita. Tässä mielessä Raamattu ei millään lailla poikkea mistään muusta kirjasta. Raamatun sisäinen forma tarkoittaa Raamatun inspiraatiota tai sen inspiroitua merkitystä. Tämä forma on se, mikä tekee Raamatusta Raamatun, ja erottaa sen kaikista muista kirjoista. Kun dogmaatikot puhuvat Raamatusta Jumalan sanana, he puhuvat Raamatun inspiroidusta sisällöstä täsmällisesti puhuessaan. Toisaalta Raamatun kirjaimet ja sanat eivät ainoastaan merkitse Raamatun inspiroitua sisältöä, vaan ne todella ilmoittavat tämän jumalallisen merkityksen, ja siksi niitä ei voida erottaa siitä. Preus on sitä mieltä, että tätä materia-forma erottelua ei tutkimuksessa ole tuotu tarpeeksi esille.

Koska Raamatun forma tekee Raamatusta Jumalan sanan, dogmaatikot pitävät kiinni Jumalan sanan ykseydestä ja samuudesta. Caesar on Caesar niin maalauksessa kuin kolikossa kuvattuna. Samoin Jumalan sana on sama niin kirjoitettuna kuin suusanallisesti esitettynä. Preus mainitsee Raamattu-perusteena Fil. 3:1. Jumalan sanan samuus koskee myös Jumalassa olevaa sanaa (verbum endiatheton). Tällä kohden dogmaatikot kritisoivat roomalaiskatolilaista oppia, joka korottaa kirjoittamattoman tradition Jumalan sanaksi Raamatun rinnalle, sekä Rathmannin oppia, jonka mukaan on olemassa Raamatun kirjoitetusta sanasta erillinen sisäinen sana.

Dogmaatikot erottavat huolellisesti kirjoitetun Jumalan sanan iankaikkisesti pysyvästä, hypostaattisesta Jumalan Sanasta, joka on Kolminaisuuden toinen persoona. Toisaalta dogmaatikkojen mukaan meidän tulee ajatella ilmoitettua sanaa ainoastaan persoonallisen Sanan yhteydessä. Mitään profeetallista sanaa ei voi olla olemassa persoonallisesta Sanasta erillään. Jumala tekee kaiken Sanan eli Poikansa kautta. Persoonallinen Sana, Kristus, on profeetallisen sanan sydän, sisältö ja tarkoitus.

RAAMATUN INSPIRAATIO

Johann Hülsemannin mukaan ilman jesuiittojen esiintymistä ei Raamatun inspiraatiota ja jumalallisuutta olisi kyseenalaistettu hänen aikanaan (1602-61). Preusin mukaan 1600-lukua edeltäneen ajan katolilaiset puhuivat Raamatun alkuperästä hyvin samankaltaisin termein kuin 1600-luvun luterilaiset dogmaatikot. Liberaaleina poikkeuksina Preus mainitsee Pighiuksen ja Erasmus Rotterdamilaisen. Jälkimmäistä Johann Eck läksytti ankarasti siitä, että tämä oli opettanut evankelistojen saattavan erehtyä kirjoituksissaan. Hülsemannin mukaan jesuiitat halusivat saattaa opin inspiraatiosta epäilyksenalaiseksi voidakseen osoittaa kirjoittamattoman tradition välttämättömyyden kristillistä oppia formuloitaessa.

Dogmaatikkojen mukaan Raamattu teologian lähteenä edellyttää Raamatun ehdotonta itsensä todistavaa arvovaltaa (autopistia), inspiraatiota ja erehtymättömyyttä. Tämä koskettaa dogmaatikkojen varauksetonta sitoutumista tunnustuskirjoihin. Voiko sitoutua varauksetta tunnustuskirjoihin, jos samalla hylkää Raamatun inspiraation ja erehtymättömyyden? Dogmaatikkojen vastaus olisi kielteinen.

Inspiraatiosta dogmaatikot opettavat, että Jumala antoi Raamatun sisällön, sanat sekä kehotuksen eli käskyn kirjoittaa. Inspiraatio on Quenstedtin mukaan ”ehdottomasti ainutlaatuinen ja epätavallinen Jumalan toiminto”, joka koskee ainoastaan Raamattua. Inspiraatio on koko Kolmiyhteisen Jumalan toiminto. Dogmaatikot pitäytyvät myös tässä vanhaan sääntöön, jonka mukaan Kolmiyhteisen Jumalan ulospäin suuntautuvat teot ovat jakamattomat.

Inspiraatio koskee koko Raamattua. Raamatussa ei ole mitään, mitä ei ole inspiroitu. Dogmaatikkojen keskuudessa vallitsi yksimielisyys siitä, että kaikki Raamatussa on annettu jumalallisen inspiraation välityksellä, mutta vasta Georg Calixtuksen jälkeen tälle kysymykselle osoitettiin erityistä huomiota. Calixtuksen mukaan Jumala ei ole välittänyt inspiraation kautta niitä osia Raamatusta, jotka eivät koske erityisesti meidän uskomme salaisuuksia. Näiltä osin Pyhä Henki Calixtuksen mukaan ohjasi kirjoittajia ja varjeli heidät kaikesta virheestä. Puhdasoppiset luterilaiset ottavat tähän vastakkaisen kannan. Kaikki mitä Raamatussa on, on annettu jumalallisen inspiraation kautta. Siksi Raamatussa ei voi olla vähäpätöisiä asioita (levicula). Dogmaatikoille puhe vähäpätöisistä asioista oli jumalatonta. Ei voida todellisesti palvella Jumalaa ja samanaikaisesti pitää jotain hänen sanansa kohtaa vähäpätöisenä ja merkityksettömänä.

Tämä täysinspiraatio-oppi ei sulje pois sitä, minkä Raamattu selvästi ilmoittaa, nimittäin, että kirjoittajat tutkivat etukäteen niitä asioita, joista he kirjoittivat (esim. Luuk. 1:3). Inhimillisten lähteiden tutkiminen edelsi inspiraation aktia, joka oli samanaikainen kaiken Raamatun kirjoittamisen kanssa, minkä seurauksena tallennettavien asioiden valinta ja itse sanojen järjestys annettiin inspiraation kautta ilman erehdyksen tai muistivirheen mahdollisuutta.

Dogmaatikot perustelevat oppinsa Raamatusta Raamatulla. Tunnettuja Raamattu-todisteita ovat 2 Tim. 3:16 ja 2 Piet. 1:21. Edellisen kohdan mukaan ei riitä sanoa, että vain Raamatun opilliset osat ovat inspiroidut. Inspiraatio koskee koko Raamattua. Jälkimmäisestä kohdasta Calovius huomauttaa, että koska Raamatun kirjoittajat eivät kirjoittaneet omasta ihmistahdostaan vaan Jumalan johtamina, heitä ei ainoastaan varjeltu kaikesta erheestä, vaan he olivat todella vaikutetut ja inspiroidut puhumaan ja kirjoittamaan. Raamatun kirjoittajat olivat pelkästään Pyhän Hengen käsinä ja kirjureina toimivia apureita. Calixtuksen ja jesuiittojen kanta on järjetön. Se johtaa mahdottomaan inhimillisen ja jumalallisen etsintään Raamatussa ja johtaa epävarmuuteen Raamattuun tallennetun arvovallasta ja luotettavuudesta. Jos yhden ainoankin jakeen inspiraatio kielletään, niin silloin Raamattu ei ole lainkaan inspiroitu. Kyseessä on kaikki tai ei mitään.

Sanainspiraatiolla puhdasoppiset dogmaatikot tarkoittavat sitä, että jokainen sana Raamatussa on Jumalan inspiroima ja sanelema. Kaikki dogmaatikot uskoivat sanainspiraatioon. Tarkimmin sitä ovat käsitelleet ja puolustaneet Calovius, Quenstedt, Dannhauer ja Hollazius. Calovius tekee tärkeän huomautuksen sanoessaan, että yleensä sanainspiraation kieltäminen kytkeytyy yhteen sen kanssa, että kielletään myöskin sanoilla välitetty asia. 1600-luvulla sanainspiraation kieltäminen tuli ilmeiseksi erityisesti jesuiittojen ja socinolaisten keskuudessa. Preus selostaa Regensburgissa 1601 pidettyä keskustelukokousta luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välillä. Tuossa kokouksessa mukana olleet jesuiitat kielsivät julkisesti, että Raamattu on Jumalan sana.

Raamatun sisältöä ei voida erottaa sen sanoista. Jumalan meille itsestään antamansa tiedon merkitys on erottamattomasti sidottu Raamatun sanoihin. Sisältöä ei voida ilmaista ilman sanoja; sanojen tarkoituksenahan on nimenomaan välittää tietty sisältö. Ellemme voi sanoa, että Jumala on antanut Raamatun sanat, emme voi sanoa, että Raamattu on inspiroitu. Ainoa vaihtoehto sanainspiraatiolle on se, ettei ole lainkaan inspiraatiota.

MONERGISTINEN INSPIRAATIO-OPPI

Dogmaatikot opettavat, että kaikki Raamatun sanat kirjoitettiin Jumalan sanelemina. Jumala on Raamatun varsinainen tekijä, pyhät kirjoittajat olivat välikappaleita, Kristuksen käsiä, Pyhän Hengen käsiä ja kirjureita. Raamattu ei ole ihmissanaa, vaan se on itse Jumalan sana. Siksi Gerhard sanoo oikein: “Pyhä Henki puhuu meille Raamatussa ja sen kautta. Sen tähden meidän on pidettävä Raamatun sanoja Pyhän Hengen sanoina ja ajatuksina.” Tämä käsitys Hengen ja kirjoittajien välisestä suhteesta on monergistinen [Jumalan yksinvaikuttavuus]. Raamattu ei syntynyt ihmisten tahdosta, ei edes ihmisten myötävaikutuksella. Hengen välikappaleina ja kirjureina kirjoittajat eivät voineet kirjoittaa mitään muuta kuin sen, mitä heille saneltiin. Quenstedt vakuuttaa, että profeetat ja apostolit eivät tuoneet Raamatun kirjoittamiseen mitään muuta kuin puhekykynsä ja kynänsä. Calovius on vielä hellittämättömämpi painottaessaan Raamatun kirjoittajien välineellistä luonnetta ja eliminoidessaan kaiken synergismin mahdollisuuden inspiraation suhteen. Pyhä Henki on antanut sanan profeetoille ja apostoleille. Siksi Kristuksen salaisuuden sanotaan olevan ”Hengessä ilmoitettu hänen pyhille apostoleilleen ja profeetoille” (Ef. 3:5) ja apostoli Pietari kirjoittaa: ”(profeetat … ovat tutkineet mihin tai millaiseen aikaan) heissä oleva Kristuksen Henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta. Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet” (1 Piet. 1:11-12).

Monergistinen oppi inspiraatiosta ei tarkoita sitä, että Jumala olisi tehnyt Raamatun kirjoittajista epäinhimillisiä ja olisi muuttanut heidät pelkiksi mekanismeiksi. He puhuivat tietoisesti, ymmärtäen ja kokien, ja he kirjoittivat samalla tavalla. Quenstedt sanoo: “Kirjoittajien sanotaan olevan feromenoi, Pyhä Henki vaikutti heissä, kannusti ja kuljetti heitä. He eivät olleet ikään kuin tiedottomia, jollaisia hurmahenget sanovat olevansa ja jollaiseksi pakanat kuvittelevat profeettojensa ekstaasin. Sitä ei tule myöskään käsittää niin, että profeetat eivät olisi ymmärtäneet niitä asioita koskevia profetioitaan, joista heidän tuli kirjoittaa. Tämä oli harha, jota aikoinaan opettivat montanolaiset, fryygialaiset, eli katafryygialaiset sekä priscillianistit.” Dogmaatikot siis torjuvat voimakkaasti montanolaisen käsityksen Pyhän Hengen ja Raamatun kirjoittajien välisestä suhteesta.

Monergistinen inspiraatio-oppi ei myöskään tarkoita sitä, että kirjoittajat olivat pakotetut kirjoittamaan Raamatun. He kirjoittivat tahtoen, mutta ei omasta vapaasta tahdostaan. Jumala teki heistä tahtovia kirjureita. He valitsivat, mitä he kirjoittivat. Siksi apostoleilla ja profeetoilla oli sama tarkoitus kirjoittaessaan Raamattua kuin Jumalalla. Psykologisesti katsottuna kirjurien tahto oli toiminnassa, kun he kirjoittivat Raamatun, vaikkakaan he eivät omalla tahdollaan vaikuttaneet mitään Raamatun syntymiseen.

Monergistinen inspiraatio-oppi ei myöskään tarkoita sitä, että kirjurit olisivat menettäneet identiteettinsä tai että he eivät olisi säilyttäneet erilaisia tyylillisiä erojaan. Tämä aiheutti kysymyksen: jos Raamatussa on erilaisia tyylejä, miten Raamattu voi olla sanasta sanaan inspiroitu? Esitettyyn kysymykseen dogmaatikot vastaavat, että tietyssä mielessä Raamatulla on yhdenmukainen tyyli. Sen käsittelemän asian yhdenmukaisuus saa aikaan, että se näyttää yhden kirjoittajan kirjoittamalta. Ilmeinen tyylin erilaisuus selitetään sillä, että Pyhä Henki soveltautui kirjureiden olosuhteisiin, kykyihin ja lahjoihin (akkommodaatio-oppi). Jos Cicero osaa kirjoittaa sekä ylevällä että nöyrällä tyylillä, osaa Pyhä Henki tehdä samoin. Dogmaatikoista Feustking sanoo: “sanellessaan Raamatun sanat Henki soveltautui kunkin profeetan, evankelistan ja apostolin luonnollisiin kykyihin ja heidän oppineisuutensa tasoon sekä heidän normaaliin puhetapaansa.” Quenstedt sanoo, että Pyhä Henki saattoi puhua meille ainoastaan soveltautumalla inhimilliseen tapaan puhua ja kommunikoida.

Edellä sanotun perusteella on selvää, että dogmaatikot eivät hyväksy ns. mekaanista inspiraatioteoriaa, joka heidän nimiinsä on usein pantu. Sen mukaanhan Raamatun kirjoittajien esitetään olleen tavallaan pelkkiä elottomia koneita, jotka ainoastaan liikuttivat käsiään ja tottelivat Pyhän Hengen vastustamatonta impulssia. Dogmaatikot tunsivat tämän teorian ja tuomitsivat sen äänekkäästi ja tietoisesti. Se, että dogmaatikot kutsuivat kirjoittajia kyniksi ja käsiksi, ei tarkoita, että he tahtoivat tehdä kirjoittajista epäinhimillisiä. He käyttivät näitä termejä ainoastaan korostaakseen vakuuttuneisuuttaan siitä, että Jumala on tosiasiallisesti Raamatun varsinainen kirjoittaja (auctor primarius), apostolit ja profeetat välikappaleita tai instrumentteja, joiden kautta Jumala kirjoitti sanansa muistiin.

Dogmaatikkojen inspiraatio-oppia on arvostellut meidän aikanamme konservatiivisista teologeista mm. Herman Sasse [Sassen sanotaan muuttaneen käsitystään tutustuttuaan Preusin teokseen]. Hänen mukaansa dogmaatikkojen monergismi pitää sisällään monofysiittis-dokeettisen [viittaa Kristuksen inhimillisen luonnon kieltäviin harhaoppeihin] käsityksen Raamatusta, mikä tuhoaa Raamatun inhimillisen luonteen. Sassen mukaan tämä tuho tapahtui, kun pyhät kirjoittajat esitettiin Pyhän Hengen työkaluiksi; Pyhä Henki kirjoitti käyttämättä heidän tahtoaan tai luonnettaan. Preusin mukaan tämä kritiikki menee liian pitkälle. Dogmaatikot eivät koskaan opettaneet, että ihmistahto oli toimimaton tai neutraali psykologisesti. Preusin mukaan Sassen ja monen muun teologin ja tutkijan huomio on ollut siinä määrin dogmaatikkojen monergistisessa inspiraatio-opissa, että he ovat jättäneet huomiotta sen, mikä on yhtä tärkeää, heidän soveltautumis-oppinsa (akkommodaatio). Kun heidän näkemystään inspiraatiosta ei ole kyetty tulkitsemaan heidän soveltautumis-oppinsa valossa, on tästä seurannut väärä analyysi itse heidän inspiraatio-opistaan. Preus sanoo, että tämä vanhaa luterilaista inspiraatio-oppia koskeva historiallinen virheellisyys siten kuin Sasse sitä edustaa, on onneton, ei ainoastaan siksi, että suuri joukko nykyisistä teologeista uskoo sen, vaikka heidän pitäisi olla selvillä asian oikeasta laidasta, vaan myös siksi, että se todellisuudessa tukkii tien ymmärtää dogmaatikkojen Raamattu-oppia oikein, siten kuin he itse sitä opettivat.

Teoksensa loppuluvussa Preus palaa tähän kysymykseen. Hän sanoo, että jos nämä kaksi, monergistinen inspiraatio-oppi ja soveltautumisoppi, näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, niin dogmaatikot eivät pyri millään lailla saattamaan niitä sopusointuun. Tällainen aukko (lacuna) vaivaa tietysti niitä, jotka tutkivat heitä, mutta heti, kun dogmaatikoista annetaan se kuva, että he ylittävät tämän aukon, heistä epäilyksettä annetaan väärä kuva. Tämä tapa, että he rauhallisesti pidättäytyvät vetämästä loogiselta näyttäviä johtopäätöksiä opeistaan, ei ollut epätavallista 1500- ja 1600-luvun luterilaisten teologien keskuudessa; itse asiassa se oli heille periaate. Heidän inspiraatiota koskevaa kantaansa vastaa heidän oppinsa kääntymyksestä. He opettivat Yksimielisyyden ohjeen toisen artiklan mukaisesti, että kääntymys on monergistinen, että sen saa aikaan yksin Jumalan armo ja että ihmisen tahto on täysin passiivinen kääntymyksessä. Ja silti he eivät opeta, että ihminen on kääntymyksen kohteena pelkkä robotti tai että Jumala vaikuttaa ihmisen kääntymyksen vastoin tämän tahtoa tai että ihminen ei sanan täydellisimmässä merkityksessä koe omaa kääntymystään. Vastaavia esimerkkejä ovat myös klassinen kysymys, miksi toiset pelastuvat mutta toiset eivät (cur alii alii non), yksin armo (sola gratia) – yleinen armo (gratia universalis) jne. Tämä näiden teologien haluttomuus pidättäytyä vetämästä johtopäätöksiä, joihin heidän oppinsa näyttävät peruuttamattomasti viittaavan, täytyy, niin ärsyttävää kuin se voi olla, pitää aina mielessä, jos haluamme ymmärtää oikein heidän teologiaansa ja välttää sen ansan, että sepitämme kuvitellun Quenstedtin tai Caloviuksen.

Luento Pohjois-Euroopan Luther-akatemian teologisessa symposiumissa Helsingissä 3.9.1999

– Hannu Lehtonen: Pyhän Raamatun sanainspiraatiosta –

näkökohtia puhdasoppisuuden ajalta (5/99)

Kategoriat
Ekumenia Luennot

PAAVIUS SCHMALKALDENIN ARTIKLOISSA JA TÄNÄÄN

Hannu Lehtonen

Pastori, Karstula

1. Mitä roomalais-katoliset opettavat paaviudesta?

Paavin valta-asema eräiden kirkolliskokousten valossa

Firenzen kirkolliskokouksesta 1439 lähtien paavi on virallisesti kantanut seuraavia titteleitä: Pietarin seuraaja. Kristuksen todellinen sijainen (vicarius Christi) koko kirkon pää

Trenton kirkolliskokouksenjalkeen julkaistiin lyhyt Trindentinumin uskontunnustus 1564. Siinä tunnustetaan kirkosta ja paavista: “Tunnustan pyhän katolisen apostolisen Rooman kirkon kaikkien kirkkojen äidiksi ja valtiattareksi; ja lupaan ja vannon todellista kuuliaisuutta Rooman piispalle, Pyhän Pietarin seuraajalle, apostolien prinssille ja Jeesuksen Kristuksen sijaiselle” [käännös HL].

Koska roomalais-katolinen kirkko nojaa vahvasti paavin asemaan on heille tietysti tärkeää perustella paavin valta-asema kirkossa. Ensimmäisessä Vatikaanin kirkolliskokouksessa (1869-1870) lausutaan paavin aseman historiallisesta perustelusta seuraavaa: “Me opetamme ja julistamme, että evankeliumin todistuksen mukaan Herramme Kristus on välittömästi ja suoraan luvannut ja antanut autuaalle apostoli Pietarille koko Jumalan kirkkoa koskevan valtaoikeudellisenprimaatin”. [alleviivaus HL]

Tässä on heti lausuttuna roomalais-katolisen kirkon opille olennainen kohta: Kristus itse on antanut välittömästi Pietarille koko kirkkoa koskevan valtaoikeudellisenprimaatin eli ehdottoman valta-aseman koko kirkossa. Se on siis jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan), koska Kristus on sen suoraan antanut. Raamattuperusteena on ennen kaikkea Matt.16: 18-19.

Edelleen sama kirkolliskokous opettaa: “…pyhä ja autuas Pietari, apostolien ruhtinas ja päämies … sai Herraltamme Jeesukselta Kristukselta taivaan valtakunnan avaimet ja että Pietari tähän päivään asti ja ainaisesti elää, johtaa ja käyttää tuomiovaltaa seuraajissaan Rooman pyhän piispanistuimen piispoissa, jonka istuimen hän itse on perustanut ja verellään pyhittänyt. …Tästä johtuen jokainen, joka seuraa Pietaria tällä piispanistuimella, saa itsensä Kristuksen säätämyksen mukaisesti Pietarin koko kirkkoa koskevan primaatin. …Jos siis joku sanoo … ettei Rooman paavi ole autuaan Pietarin seuraaja tässä primaatissa, hän olkoon erotettu” (=anateema kirottu). [alleviivaus HL]. Apostoli Pietari on perustanut Rooman piispanistuimen ja pyhittänyt sen marttyyrikuolemallaan. Pietarin valta on delegoitu hänen seuraajilleen Rooman piispan virassa. Tämä on aivan keskeistä roomalais-katolisen kirkon opille.

On mielenkiintoista huomata kuitenkin että esimerkiksi roomalaiskatolinen piispa Paul Verschuren (Suomi) huomauttaa, ettei Uusi testamentti anna vastausta kysymykseen, onko Jeesus asettanut Pietarin ensimmäiseksi paaviksi sekä että ensimmäisten vuosisatojen Rooman piispat eivät harjoittaneet primaattia. Verschuren ei kuitenkaan vie tätä pohdiskelua eteenpäin.

Vatikaanin 1. kirkolliskokous lausuu vielä seuraavaa paavin asemasta: “Herran säädöksen perusteella Rooman kirkolle kuuluu … johtoasema kaikkiin muihin kirkkoihin nähden, ja että tämä Rooman paavin valtaoikeudellinen valta, joka on luonteeltaan piispallista valtaa, on välitön, niin että kaikki paimenet ja uskovat … ovat sidotut tähän valtaan … ei ainoastaan uskoa ja moraalia koskevissa asioissa vaan myös niissä asioissa, jotka koskevat kaikkialle maailmaan levinneen kirkon järjestystä ja hallintoa”. “…hän on kaikkien uskovien ylin tuomari… kenenkään ei ole lupa muuttaa tuomiota, jonka Apostolinen istuin on antanut, eikä kenenkään ole luvallista nostaa oikeusjuttua sen antamaa päätöstä vastaan”.

Toinen Vatikaanin kirkolliskokous (l962-1965) vahvistaa mm. edellä esitetyt opetukset paavin asemasta. Siinä toistuvat nimenomaan jo edellä mainitut paavin nimitykset: Pietarin seuraaja, Kristuksen sijainen, koko kirkon näkyvä pää.

Paavin erehtymättömyys

Paavin valta-asemaan liittyen 1. Vatikaanin kirkolliskokous julisti opin paavin erehtymättömyydestä. Myös tämän 2. Vatikaanin kirkolliskokous on toistanut ja vahvistanut. Paavin erehtymättömyyden Vatikaanin 1. kirkolliskokous on määritellyt seuraavasti: “Silloin, kun Rooman paavi puhuu ex cathedra, se on: silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimenen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetilla määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa pidettäväksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustetun … ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttumattomia oman itsensä perusteella…”

2. Eräitä keskeisiä seikkoja Schmalkaldenin artiklassa paaviudesta

Paavi ei ole jure divino koko kristikunnan pää

Schmalkaldenin artiklojen ja ylipäätään Tunnustuskirjojen keskeinen opetus paaviudesta on, että paavi ei ole jumalallisen oikeuden mukaan (jure divino) koko kristikunnan pää. Sanonta jure divino tarkoittaa Schmalkaldenin artiklojen mukaan: Jumalan sanan perusteella Jumalan käskyn perusteella. Luther oli jo Leipzigin väittelyyn (1519) mennessä päätynyt siihen vakaumukseen, että paavi ei ole jumalallisen oikeuden perusteella kirkon pää. Tämä perustui seikkaperäiseen eksegeettiseen ja kirkkohistorialliseen tutkimiseen. Tärkeimpänä raamattuperusteena paavin aseman puolesta on esitetty Matt. 16:18-19 (taivaan valtakunnan avaimien antaminen). Vastatessaan tähän perusteluun Luther huomauttaa tärkeästä asiasta: Matt. 18:18 Kristus itse selittää itseään. Tämän jälkimmäisen kohdan mukaan avainten valta on annettu koko seurakunnalle ja siis Matt. 16:16-19 Pietari edustaa seurakuntaa. Paavin jure divino-aseman raamatullinen perustelu osoittautuu olevan heikoissa kantimissa. Kirkkohistoriallisen perustelun suhteen Luther mainitsee joitakin seikkoja myös Schmalkaldenin artiklassa mm. viittaus Cyprianukseen, jonka mukaan Rooman piispalle kuului tosin kunniasija, mutta ei oikeudellista valta-asemaa toisiin piispoihin nähden.

Paavi on antikristus

Muistellessaan uskonpuhdistuksen alkuvaiheita elämänsä lopulla Luther sitten jatkaa: “en kuitenkaan silti oivaltanut sitä, mikä on tästä johdonmukaisena seurauksena, nimittäin että paavi on ehdottomasti saatanasta. Sillä se mikä ei ole Jumalasta, on ehdottomasti saatanasta” (Lutherin esipuhe latinan kielisten teostensa julkaisuun Valitut teokset 11,7). Uskonpuhdistaja ei voinut pysähtyä siihen, että paavin asema perustuu ainoastaan inhimilliseen oikeuteen. Luther joutui päättelemään mainitun sitaatin mukaisesti, että jos paavin asemalla ei ole jumalallista oikeutusta sillä ei ole lainkaan oikeutusta vaan tällainen “pää” on Jumalan vihollisen pystyttämä.

Kirjeessään Spalatinukselle Luther sanoo vuonna 1520: “Tiedän jo olevani paljon vapaampi päästyäni vihdoinkin varmuuteen siitä, että paavi on Antikristus”. Tämän vakaumuksensa Luther toistaa aivan samanlaisena Schmalkaldenin artikloissa: “Tämä opinkohta osoittaa vakavasti, että paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan”. Raamatullisen vanhurskauttamisopin selviämistä pidetään syystä Lutherin reformatorisena löytönä. Mutta usein lienee jäänyt vähemmälle huomiolle, että paavin tuomitseminen Antikristukseksi liittyy tähän kiinteästi. Kun Luther kumarsi Kristukselle, hänen oli pakko samalla pyllistää paaville. Ilman irrottautumista paavin herruudesta uskonpuhdistusta ei olisi koskaan tapahtunut!

Paavi kumoaa pääopinkohdan

Schmalkaldenin artikloiden mukaan lunastuksen uskonkohta on pääopinkohta. Paaviudesta Luther sanoo, että paavi “on voimiensa mukaan turmellut koko pyhää kristillistä kirkkoa ja tehnyt tyhjäksi ensimmäistä eli pääopinkohtaa, joka puhuu Jeesuksen Kristuksen suorittamasta lunastuksesta” [alleviivaus HL]. Vanhurskauttamisoppi ja paavius ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään.

Paavi – Kristuksen sijainen

Paavin tittelinä on tänäkin päivänä Kristuksen sijainen. Tämä nimitys sisältää sen epäraamatullisen ajatuksen, että Kristus itse on poissa ja paavi toimii hänen sijaisenaan maan päällä (viittaan Simo Kivirannan esitykseen viime syksynä Concordia-päivässä 12.11. 1994). Kuitenkin Kristus vakuuttaa olevansa opetuslastensa kanssa joka päivä maailman loppuun saakka (Matt.28:20). Kristus ei tarvitse sijaisia vaan palvelijoita (esim. l.Kor.3:5).

Luterilaiset opettajat ovat viitanneet myös siihen, että sanojen “vicarius Filii Dei’ (Jumalan Pojan sijainen) lukuarvo on 666 eli Antikristuksen luku.

Laittomuuden ihminen

Luther ja luterilaiset ovat maininneet usein 2.Tess.2:4 perustellessaan sitä, että paavi on ennustettu Antikristus (ks. Pieperin seikkaperäinen eksegeesi: Kristillinen dogmatiikka 1995 558-562). Kyseisessä kohdassa Paavali sanoo, että laittomuuden ihminen asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa jumala. Jumalan temppelin on ymmärretty tarkoittavan kristillistä kirkkoa, jonne Antikristus asettuu hallitsemaan (Apologia VII-VIII, 4). Tämä Raamatunkohta sulkee pois sen mahdollisuuden, että Antikristus olisi pelkkä maallinen hallitsija. Tänäkin päivänä nämä tuntomerkit sopivat parhaiten Rooman paaviin.

Paavi inhimillisen oikeuden mukaan?

Nykyinen piispa Eero Huovinen kirjoitti jokin vuosi sitten artikkelin otsikolla “Kuka paavi oikein on? Luterilainen yritys ymmärtää paaviutta”. Huovinen asettuu kirjoituksessaan sille kannalle, että paavius ei ole pelkällä olemassaolollaan este luterilaisten ja katolisten väliselle kirkolliselle yhteydelle. Huovinen vetoaa varsinkin Melanchthonin lisäykseen Sehmalkaldenin opinkohtien allekirjoituksissa. Huovisen mukaan “piispojen ja paavin välillä voi siis luterilaisen virkaopin mukaan vallita samanlainen suhde kuin pappien ja piispan välillä. Kummassakin suhteessa on kysymys “aste-erosta”, joka on olemassa inhimillisen oikeuden perusteella”. Huovinen jatkaa: “Olennaisesti samanlainen on myös Lutherin ratkaisu, kun hän leikittelee inhimilliseen oikeuteen perustuvalla, oikein toteutetulla paavin viralla”. Huovisen perusteluihin on sanottava seuraavaa. Melanchthonin lisäys on yksityisen henkilön, ei tunnustavan kirkon mielipide. Huovinen ei tuo esiin, että Luther itse pitää paavin aseman jure humano (inhimillisen oikeuden mukaan) sulana mahdottomuutena.

Luterilainen tunnustus ja paavi tänään

Tämän päivän tilanteesta voidaan sanoa ainakin kolme selvää tosiasiaa: 1) luterilaiset ovat käytännössä lähes tyystin luopuneet Tunnustuskirjojen opista paavin osalta 2) kiinnostus Roomaan on kasvanut huomattavasti 3) vuodeksi 1997 kaavailtu oppituomioiden purkaminen vanhurskauttamisopissa tuo kirkollisen yhteyden solmimisen jo lähelle.

Mikä on meidän linjamme, jos tahdomme olla tunnustukselle uskollisia? Meitä ei saa hämätä se yleinen väite, että Rooma on muuttunut. Paavin asema on päinvastoin nimenomaan paalutettu viimeisimmissä kirkolliskokouksissa. Rooman sisäinen nahistelu ei tätä tilannetta muuta. Meidän tunnustuskirjojemme opetusta ei myöskään ole kumottu. Paavi täyttää Antikristuksen tuntomerkit. Siksi meidän tulee pysyä erossa hänestä ja hänen kirkostaan vaikka sitten lahkolaisen nimeä kantaen (ks. TK 1990, 290, 42).