Kategoriat
1/2013 Ehtoollinen Lehdet

Ehtoollisen merkitys kristityn ruumiille

Ehtoollisessa käyttää Herra leipää ja viiniä näkymättömäin lahjainsa kantajana. Hän valitsee välikappaleensa luonnon valtakunnasta ja lupaa näissä antaa meille ruumiinsa ja verensä. Siis tämä, että hän käyttää näitä ulkonaisia välikappaleita, kuin myös, että hän antaa meille totisen ruumiinsa ja verensä ja siten jotain ruumiillisuudestaan, vaikka kirkastetusta eli Henkensä läpitunkemasta ruumiillisuudestaan, tarkoittaa sitä, että Herra ehtoollisessa tahtoo vaikuttaa hengellisessä suhteessa myös ruumiisemme, puhdistaa ja vahvistaa sitä, valmistaakseen sitä kirkastumiseen ylösnousemisessa. Vanhoille uskoville ei ollut tämä ajatus vieras. Useampi kirkon vanhemmista opettajista huomauttaa, että ihminen ehtoollisessa saa sielulleen ja ruumiilleen kuolemattomuuden. ”Kristuksen ruumis”, sanovat he, ”muuttuu meidän lihaksemme ja vereksemme ja antaa meidän ruumiillemme katoomattomuuden siemenen.” Myös suuri oppi-isämme Luterus lausui ajatuksensa samaan suuntaan. Kirjoituksessa ”Sanat ’Tämä on minun ruumiini’ pysyvät vielä vahvana”: ”Jumala siis menettelee meidän kanssamme niin, että hän antaa meille molemmat: työnsä (ehtoollisen) ja sanansa. Työ on ruumista varten, sana sielun käsitettäväksi. Niin jakaa siis Jumala molemmille heidän laatunsa mukaan ja antaa sanan sielulle ja työn ruumiille, jotta molemmat tulisivat autuaiksi ja nauttisivat samaa armoa.” Johan Gerhard, yksi Luteruksen oppilaista, todistaa: ”Niin kuin kaste uudestaan synnyttää ei ainoastaan sielua, vaan koko ihmisen ruumiineen ja sieluineen, niin tulee Kristuksen ruumiilla ja verellä ravituksi ei ainoastaan sielu vaan ruumiskin, eli koko ihminen ruumiineen ja sieluineen, saadakseen hengellisen, taivaallisen ja iankaikkisen elämän.” Viimeksi vielä mainittakoon Prätoriuksen sanat: ”Vihdoinkin on Kristus tällä tärkeällä opillaan epäilemättä tahtonut, että kurja, raadollinen ruumiimme tällaisen pyhyyden kautta pyhitettäisiin iankaikkisen elämän kuolemattomuudelle ja kunnialle. Sillä ketkä Kristus kerran tahtoo herättää iankaikkiseen elämään, niiden ruumiit voitelee ja pyhittää hän oman ruumiinsa ja verensä pyhällä palsamilla ja Pyhällä Hengellänsä, niin kuin Paavali sanoo Room. 8:11: ’Jos sen Henki, joka Jeesuksen kuolleista herätti, asuu teissä, niin myös se, joka Kristuksen kuolleista herätti, on teidän kuolevaiset ruumiinne eläväksi tekevä sen teissä asuvan hengen kautta.’ Tämän syyn käsitti myös marttyyri Irenaeus, kun hän kirjoittaa: ’Meidän ruumiimme, jotka nauttivat pyhää ehtoollista, eivät enää ole katoovaisia, vaan niillä on toivo ylösnousemisesta…’ Niin kuin maahan istutettu viinipuun kanto kasvattaa aikanansa hedelmällisen puun, niin myös meidän maahan haudatut ruumiimme, jotka ovat nauttineet Jeesuksen ruumista ja verta, pitää aikanansa ylösnouseman.”

Niin kuka voi täysin käsittää Herran ehtoollisen autuaallista merkitystä ja siunausta. Saada tulla yhdistetyksi Jeesuksen kanssa, itse elämän kanssa, niin sydämellisesti, että aivan syömme ja juomme hänet, että hän on meissä ja me hänessä, tämä on sellainen Jumalan armon ja rakkauden pohjaton syvyys, että se käy yli kaiken ymmärryksen.

Muukalaisten vieraspidot, s. 59–61. Tutkistelu pyhästä ehtoollisesta. Kirjoitti A.J. Bäck. Suomennos. Helsingissä 1904. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustantama.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta Espoosta.

Kategoriat
1/2013 Lehdet Vanhurskauttaminen

Kuka siihen kelpaa?

K. V. Tamminen

”Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmattu?” (Sak. 3:2)

Tässä on näky, profeetta Sakariaan näkemä näky. Hänelle kohotetaan esirippu maailmaan, jonne meidän silmämme eivätkä kaukoputkemme uletu, siihen näkymättömään maailmaan, jossa Jumala toimii, mutta jossa myös saatana toimii. Hänen eteensä aukenee oikeussali. Tuossa istuu korkealla ja korotetulla istuimella tuomari, tuossa seisoo syytetty, tuossa syyttäjä, tuossa oikeuden palvelijat valmiina toimimaan.

Kiinnitämme nyt huomiomme syytettyyn. Hän on pappi, ylimmäinen pappi, Joosua. Hän seisoo saastaisiin vaatteisiin puettuna Herran enkelin edessä. Tuomari, Herran enkeli, sanoo hänestä ihanan tunnustuksen, joka osoittaa, minkälaisia meidänkin ja jokaisen sovituksen virassa toimivan tulisi olla voidaksemme sen Jumalan tahdon mukaisesti täyttää. Hän sanoo: Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?

Tulesta temmattu. On siis olemassa tuli, iankaikkinen tuli. Hän, jonka katse on lempeä kuin auringon, hän, joka rakastaa vihollisiaan, puhuu siitä tulesta sanoen ihmisistä, jotka sinne joutuvat, ettei heidän matonsa siellä kuole eikä tuli sammu. Me olemme kaikki ansainneet tämän tulen. Kirottu on jokainen, joka ei täytä kaikkea, mikä lakiraamatussa on kirjoitettu. Mutta vaikka me olemme ansainneet tämän tulen, se ei kuitenkaan ole meitä ihmisiä varten olemassa. Jeesus sanoo, että se on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen. On tapahtunut jotain ihmeellistä meille ihmisille, jotka olemme ansainneet tämän tulen. Jumala on rakastanut maailmaa ja antanut sille Poikansa, ja Poika on rakastanut maailmaa ja on lunastanut kaikki ihmiset. Hän on ostanut maailman pois helvetistä verellään. Ei yhdellekään lunastetulle olennolle kuulu nyt tämä tuli. Ja kuitenkin on viimeisenä päivänä ääretön joukko, jolle sanotaan: Menkää tähän tuleen, menkää siihen tuleen, jonne teidän ei pitäisi mennä eikä tarvitsisi mennä, joka on valmistettu aivan toisia olentoja varten. Eivät siis kaikki tule autuaiksi. Kun puhutaan Isän rakkauden kohteesta, sanotaan, että se on maailma, kun puhutaan Pojan rakkauden kohteesta, sanotaan, että se on maailma, mutta kun puhutaan siitä, kuka tulee autuaaksi, ei enää käytetäkään sanaa maailma, vaan sanotaan: ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, huku vaan saa iankaikkisen elämän.” Mitenkä käy sille lunastetulle ihmiselle, joka ei usko? Hän hukkuu. ”Jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valo, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista.” (2. Kor. 4:3,4) Ympärillämme on paljon lunastettuja ihmisiä, kastettuja ihmisiä, mutta epäuskossa eläviä. On kuin tulenliekit jo ympäröisivät heitä, odottavat heitä. On vain ajan kysymys, milloin he niihin vaipuvat.

Tästä tulesta oli tuomarin edessä syytettynä seisova pappi Joosua temmattu pois. ”Temmattu.” Kuvaava sana! Hän ei itse päässyt siitä pois. Hänet temmattiin. Ulkoapäin tulivat kädet, tarttuivat häneen ja tempasivat. Minkälaiset kädet ne olivat? Sinä, joka myös olet tulesta temmattu, katsot niitä käsiä yhä ja olet niin onnellinen, kun näet, että ne kädet ovat lävistetyt. Mitkään muut kädet eivät olisikaan voineet sinua auttaa. Noitten haavojen tähden tiedät olevasi tulesta temmattu.

”Temmattu.” Se tapahtui äkkiä, aivan kuin tukka tulessa vielä. Niin temmattiin rosvo ristillä ihan helvetin portilta, niin Filipin vanginvartija, niin syntinen nainen. Niin myös Joosua. Ehkä joku meistäkin.

Meille on täytynyt tapahtua tämä, meille papeillekin, emme muuten voi olla sovituksen viran oikeita hoitajia. On ollut Israelissa pappeja, ylimmäisiäkin pappeja, jotka ovat olleet pappeja vain nimeltään ja viraltaan, mutta ei hengeltään. On ollut Kaifas, on ollut Hannas. Sellaisia on vieläkin. Mutta missä pappi itse tietää olevansa tulesta temmattu kekäle, siellä myös sana synnistä kaikuu omaantuntoon iskevänä ja sana armosta, sana sovintoverestä, sovituksen sana parantavana, tulesta tempaavana sanana.

Tee suureks myöskin meille

sun rakkautesi,

niin että itsellemme

me emme eläisi.

Sun pyhää uhrimieltäs

suo, Herra, meillekin,

ja kansas alttihiksi

tee uhrauksihin.

 

Sä lupasit, oi Herra,

myös että erämaa

saa kerran kevään kauniin

ja kukkiin puhkeaa.

Vuos vuodelt’ odotamme,

me täyttymystä sen.

Jo kohta koittaa anna

sen suven suloisen.

 

K. V. Tamminen. Hän vahvistaa teitä. Kirjapaja 1955.

Jukka ja Juha Huotarin lähettämä teksti

Kategoriat
1/2013 Lehdet Pietismi Teologia

Pietistit

Petri Hiltunen, pastori, TT, Kouvola

 

[Olemme aikaisemmilla kerroilla puhuneet uudelleenkastajista ja reformoiduista, jotka muodostivat omia kirkkokuntiaan. Tänään sen sijaan puhumme pietismistä, joka on enemmänkin kirkkokuntien sisäinen hengellinen liike. Pietismiä esiintyi siis myös mm. reformoidun kristillisyyden piirissä. Emme kuitenkaan puhu tässä siitä.]  Pietismi pyrki uudistamaan ja elävöittämään seurakuntia ja erityisesti syventämään yksityisten kristittyjen hengellistä elämää. Siitä nimi ”pietismi” (lat. pietas = hartaus). Painopiste on yksilön sisäisessä muutoksessa, pyhittymisessä. Raamattuopiston ”Hengellisen elämän syventymispäivät” on kuvaava nimi tälle pietistiselle liikkeelle.

 

Uskonpuhdistuksen (1517) aikakausi huipentui Tunnustuskirjojen hyväksymiseen vuonna 1577. Tämän jälkeen alkoi luterilaisuuden piirissä nk. ortodoksian tai puhdasoppisuuden aika. Huomio oli löydetyn uskon ja opin vaalimisessa ja rajankäynnissä siitä poikkeaviin hengellisiin suuntauksiin. Jotkut kokivat tämän kaavamaisena ja kuivana teologisena saivarteluna. Tiedon ja totenapitämisen korostaminen syrjäytti uskon elämyksellisen ja kokemuksellisen puolen. Myös ihmisten vakiintunut tapakristillisyys herätti 1600-luvulla arvostelua. Ulkonainen kirkossakäynti ilman elämänmuutosta ei tyydyttänyt kaikkia. Muutosta haettiin osittain keskiajan mystiikan perinteestä, jossa Jumalan ja sielun välinen henkilökohtainen suhde oli keskeistä.

 

Saksaa raastanut 30-vuotinen sota (1618-1648) herätti myös lopunajallisia asioita; paavi nähtiin Antikristuksena ja odoteltiin tuhatvuotista rauhan valtakuntaa. Hengellisellä harjoituksella uskottiin voitavan edistää tätä Kristuksen valtakuntaa. Huomio kääntyi vaikeina aikoina sisään päin. Paettiin kavalaa maailmaa. Yhteisöstä näkökulma siirtyi yksilöön, ulkoisesta sisäiseen. Tämä oli pietismiä ja kristillisyyttäkin laajempi kehityssuunta.

 

Pietistit olivat kärsimättömiä sen suhteen, että kristityissä ei näyttänyt tapahtuvan todellista parantumista ja elämän uudistumista. Usko ja Jumalan sana eivät saaneet riittävän näkyviä muutoksia aikaan. Niiden tehoa ajateltiin voitavan lisätä Jumalan lain kolmannella käytöllä (Jumalan käskyjen julistamisella uskoville) ja keskinäisellä hartauden harjoituksella.

 

Johann Arndt (1555 – 1621)

 

Pietismin liikkeellepanijana voidaan pitää Johann Arndtia, saksalaista luterilaista pappia. Hän opiskeli lääketiedettä enemmän kuin teologiaa. Arndtin merkitys oli siinä, että hän välitti keskiajan katolisen kirkon mystiikkaa luterilaiseen kirkkoon. Hän mm. saksansi keskiajan mystikkojen teoksia (Saksalainen teologia ja Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta). Tärkein hänen oma teoksensa oli Totisesta kristillisyydestä (1605), jota Arndt muokkasi useaan kertaan siihen kohdistuneen kritiikin vuoksi. Arndtia syytettiin mm. synergismistä (ihminen on pelastuksen asiassa yhteistyössä Jumalan kanssa) ja perisynnin kieltämisestä. Toinen tärkeä Arndtin kirja oli Paratiisin yrttitarha.

 

Arndt halusi uudistaa kirkkoa, mutta ei siten, että kirkko palaisi Lutherin opetuksiin. Lutherin ajatukset jäivät hänen teoksissaan taka-alalle. Sen sijaan hän toivoi mystiikan uudistavan kirkon. Jumalan kuva tulee palauttaa ihmissieluun. Jumala voidaan tuntea myös luonnon välityksellä. Mystiikan tie: puhdistautuminen, valaistuminen ja sielun yhdistyminen Jumalaan. Hän ei osoita tietä pelastukseen vaan pyhittymiseen ja hurskauteen. Tämä tapahtuu itsekieltäymyksen, maailmanrakkauden puhdistamisen, nöyryyden, katumuksen, antautumisen ym. avulla. Sakramentit jäivät Arndtin kristillisyydessä sen sijaan vähälle huomiolle.

 

Arndtin teokset tunnettiin jo varhain Suomessa ja niitä painettiin 1800-luvun puoliväliin mennessä 11.000 kappaletta, mikä oli valtava määrä. Arndtin kirjat olivat Raamatun ja virsikirjan jälkeen yleisimmät talonpoikien omistamat kirjat Ruotsissa. Arndtin kirjoilla ja ajatuksilla on varmasti ollut syvä vaikutus myös Suomen hengelliseen elämään ja eritoten herätysliikkeisiin.

 

Philipp Jakob Spener (1635- 1705)

 

Varsinaisen pietistisen liikkeen isä oli kiistatta Philipp Spener. Hän tunsi hyvin Arndtin teokset lapsuudestaan saakka, jota hän piti Raamatun jälkeen toiseksi tärkeimpänä kirjana. Nuorena hän koki voimakkaan kuolemankaipuun, kun hänen tätinsä kuoli pojan ollessa 13-vuotias. Spener ei koskaan kiinnostunut systemaattisesta teologiasta vaan keskittyi Raamatun tutkimiseen ja itämaisiin kieliin. Spener oli elämäntavoiltaan hyvin pidättyvä ja vaati itseltään kuuliaisuutta käskyille, mm. sunnuntain pyhittämiselle.

 

Vuonna 1670 Spener kutsui työhuoneeseensa hartausryhmän, joka keskusteli kahdesti viikossa Raamatusta. Kokoontuminen aloitettiin ja päätettiin aina veisuulla ja rukouksella. Tässä on seuraperinteen juuri.

 

Varsinainen läpimurto oli Spenerin teos Pia desideria (Hurskaita toiveita). Sen mukaan kaikki hengellinen elämä on läpeensä turmeltunutta luterilaisessa kirkossa. Tämä hengellisen elämän rappio näkyi hänen mukaan kaikilla yhteiskunnan aloilla. Papisto ei tuntenut todellista kristillisyyttä, koska siltä puuttui hänen mukaansa elävä usko (kuulostaako tutulta?).

 

Pitäytyminen puhtaaseen oppiin ei Spenerin mukaan riittänyt. Vaadittiin valaistumista Pyhästä Hengestä ja hurskasta elämää. Pappien huono elämä oli Spenerin mukaan kansan hengellisen uudistumisen ja mm. juutalaisten kääntymisen esteenä. Hurskauden avulla voitaisiin saavuttaa ensimmäisten kristittyjen ”jumalallinen elämä” ja ”autuas tila”.

 

Keinoja tämän ihannetilan saavuttamiseen Spener luettelee kuusi: (1) Jumalan sanan tuominen runsaammin keskuuteemme, (2) Yleisen pappeuden käyttöönotto ja ahkera harjoitus, (3) Uskon ytimeksi tiedon sijaan lähimmäisen rakkaus, (4) Opillisessa kiistelyssä rajoituttava kaikkein välttämättömimpään, (5) Teologian opintoja on muutettava hengellistä elämää tukevampaan suuntaan, (6) Saarnojen puhdistaminen mahtipontisuudesta ja koristeellisuudesta yksinkertaiseksi uskon ja sen hedelmien edistämiseksi.

Kahdessa ensimmäisessä vaatimuksessaan Spener vetosi Lutheriin, muissa Arndtiin.

 

Kahdessa kohdassa Spener poikkesi selvästi luterilaisesta ortodoksiasta: hurskaiden kokousten vaatimisessa ja tuhatvuotisen valtakunnan odotuksessa.

Kirjasta löytyy myös kaksi myöhemmän pietismin tunnuspiirrettä: selvästi ajoitettava kääntymiskokemus (”uskoontulo”) ja lähetystyön edistäminen.

 

August Hermann Francke (1663-1727) ja hallelainen pietismi

 

Pietismin laajeneminen protestanttisen kristillisyyden valtavirraksi tapahtui Spenerin oppilaan August Francken välityksellä. Francke valmistui filosofian maisteriksi, ei teologiksi. Francke toimi kuitenkin saarnaajana, sielunhoitajana, opettajana, organisaattorina ja yrittäjänä. Hän tunsi hyvin Arndtin opetukset.

 

Saarnaajana hän menetti luottamuksensa luterilaisen opin totuuteen, varmuuden Raamatusta Jumalan sanana ja lopulta jopa uskon Jumalaan taivaassa. Kun hän tajusi tämän, hän heittäytyi polvilleen ja rukoili pelastusta. Rukous kuultiin ja varmuus palasi. Kaikki epäilys oli hetkessä poissa. Francke tunsi uudestisyntyneensä. Tämä muodostui pietistisen kääntymyskokemuksen perusmalliksi.

 

Francke ei kuitenkaan ymmärtänyt uudestisyntyneen kristityn luonnon kaksijakoisuutta; samalla kertaa syntinen ja vanhurskas. Sen sijaan hän näki ne toisiaan seuraavina jaksoina; ensin kääntymätön, sitten uudestisyntynyt. Tämän ajattelun juuret ovat reformoidussa, kalvinistisessa kristillisyydessä.

 

Hallen kaupungista tuli franckelaisen pietismin keskus. Siellä oli yliopisto, opettajankoulutuslaitos, lääketieteellisiä laitoksia, kirjapaino ja varsinkin orpokoti, josta tuli koko liikkeen keulakuva. Tämä oli pietismin ”Jerusalem”. Hallessa sovellettu teologian opetus levisi suureen osaan Saksaa. Siinä korostui Raamattu ja käytäntö opin kustannuksella. Hallelaisesta pietismistä tuli Preussin ”valtionuskonto”.

 

Muita pietismin suuntauksia

 

Franckelainen pietismi sulautui lähes täysin yhteiskuntaan ja vaikutti siihen. Monet radikaalipietistiset ryhmät sen sijaan erottautuivat maailmasta ja muodostivat omia itsenäisiä ryhmiään. Useat radikaalipietistit ajautuivat täydelliseen individualismiin, jossa vain yksilön kokemuksella oli jotain merkitystä. Myös monet selkeät opilliset harhat vaikuttivat tämän suuntauksen parissa.

 

Nikolaus von Zinzendorf ja hernhutilainen veljeskunta erottautui maailmasta, mutta säilytti silti vaikutuksensa siihen. Zinzendorf hylkäsi pitkälti kirkkojen tunnustukset ja pyrki vain veljesrakkauden toteuttamiseen, ”sydämen uskontoon”. Häntä askarrutti erään maalauksen teksti: ”Tämän tein puolestasi. Mitä sinä teet minun puolestani?” Hernhutin yhteisöstä muodostui liikkeen pääpaikka ja esikuva. Siellä valitaan edelleen ”Päivän tunnussana”. Zinzendorf joutui ristiriitaan muiden pietistien kanssa, mutta halusi paneutua Lutherin vanhurskauttamisoppiin. Hän kehitti erityisen ”veri- ja haavaopin”. Virsi 388 on Zinzendorfin sanoittama.

 

Württembergin pietismi oli lujin ja viimeisin pietistinen suuntaus Saksassa. Siinä korostui lopun aikojen odotus. Kristuksen piti heidän mukaansa palata vuonna 1836. Merkittävin tämän suunnan edustaja oli Johann Albrecht Bengel (1687-1752). Hänen vaikutuksensa tuntuu Suomessakin raamatuntutkimisen alalla.

 

Pietismin vaikutus Suomessa

 

Saksalainen pietismi on varsinkin Ruotsin kautta vaikuttanut hyvin paljon suomalaiseen kristillisyyteen. Lestadiolaisuuteen se vaikutti Ruotsin lukija-liikkeen kautta. Herännäisyyteen pietismi vaikutti enemmän kuin evankelisuuteen, jossa on puhdasoppisuuden vaikutusta. Uuspietistiset liikkeet (Kansanlähetys, KRS, Raamattuopisto, Kylväjä ym.) ovat valikoiden omaksuneet varhaisen pietismin vaikutuksia. Pietismi tuli postillojen ja hartauskirjojen välityksellä jo varhain kotien uskonnollisen elämän sisällöksi. Siksi on ollut vaikea erottaa tunnustuksellista luterilaisuutta pietismistä. Periaatteessa Suomi on luterilainen maa, mutta käytännössä hyvin pietistinen.

 

Pietismin opetuksia

 

Valentin Ernst Löscher (1673–1749) kirjoitti vuonna 1717 teoksen, jonka nimi kuuluu suunnilleen ”Totuuden ja rauhan esitys tähänastisista pietistisistä kiistoista sekä kristillinen selitys ja niin sanottu puolustuskirjoitus heidän oppinsa suhteen”. Suomeksi se on julkaistu vuonna 2007 nimellä ”Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa” (julk. Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko, Tampere).

 

Löscher toimi Dresdenissä superintendenttinä ja hänen tehtävänsä oli mm. seurakuntien ja niiden opetuksen valvonta. Hän kantoi suurta huolta siitä hengellisestä rappiosta, joka Saksassa vallitsi. Hän ei kuitenkaan nähnyt pietismiä vastauksena tähän rappioon, koska näki siinä monia ongelmia. Siksi hän julkaisi useitakin kirjoja, joissa käsitteli pietistien opetusta. Löscher nostaa esille pietistien väittämiä, jotka olen tässä hieman yksinkertaistanut:

 

”Oikea oppi ei ole olennaista vaan hurskaus” (ei oppi vaan elämä)

 

Pietistit hyökkäsivät puhdasoppisia luterilaisia vastaan siitä, että nämä korostivat oppia. Teoreettisella totuudella ja puhtaalla opilla ei ole väliä. Se on vain kuollutta kirjainta. Pietistien mielestä ihminen voi olla autuas, vaikka eläisi karkeiden opillisten harhojen vallassa. ”Jos tahto on hyvä, mitkään harhat eivät voi vahingoittaa meitä”. Siksi tulee sallia ja hyväksyä se, että ollaan eri mieltä opillisista kysymyksistä, kunhan ihmiset vain uskovat. Harhaoppisia ei tulisi siksi vastustaa, ainakaan jyrkästi.

 

Kommentti: Oppia ja elämää ei voi asettaa toisiaan vastaan. Oikeasta opista seuraa – tai tulisi seurata – hyvä elämä. Siellä, missä Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja oikein, syntyy todellista, Jumalan Hengen luomaa uskoa. Puhtaasta uskosta taas seuraa hengellisiä hedelmiä, kuten hurskautta ja rakkautta. Ei ole siis ollenkaan yhdentekevää, opetetaanko oikein vai ei. Puhdasta oppia on vaalittava ja sen vääristymiä vastustettava: ”Jokainen, joka ei pysy Kristuksen opetuksessa vaan tuo siihen jotakin lisää, on vailla Jumalaa. Jokaisella, joka tässä opetuksessa pysyy, on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä” (2. Joh. 1:9–10).

 

2. ”Armonvälineet eivät ole tärkeitä”

 

Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen eivät ole välttämättömiä autuuden saavuttamiseksi. Tärkeintä on suora yhteys Jeesuksen ja Jumalan kanssa. Ulkonaiset armonvälineet ovat vain muotomenoa. Kääntymys ja parannus ei tapahdu ulkonaisen sanan kautta vaan sisäisen mielenmuutoksen avulla. Hurskaus yksin on aitoa uskoa, ei eläminen armonvälineiden yhteydessä. Todellinen uudestisyntynyt uskova ei tarvitse armonvälineitä. Tämä johti mm. ehtoollisen laiminlyömiseen ja kasteen arvon mitätöimiseen.

 

Kommentti: Armonvälineitä ja armon hedelmiä ei voi erottaa toisistaan. Armonvälineet (sana ja sakramentit) juuri välittävät Jumalan armon ja pelastuksen. Niiden kautta syntyvät usko ja sen hedelmät. Kristus itse tulee evankeliumin Sanassa ja kasteessa ihmiseen. Usko Kristukseen on uskoa Sanassa ja sakramenteissa läsnä olevaan Kristukseen. Sanasta ja sakramenteista irrotettu Kristus saattaa olla ihmisen oman mielikuvituksen tai tunteiden tuotetta. Ihminen voi kyllä olla vain ulkonaisesti armonvälineiden yhteydessä ilman että hän uskoo. Tällainen ei tietenkään hyödytä ihmistä vaan on päinvastoin haitaksi.

”Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta” (1. Piet. 1:23).

 

3. ”Papit eivät ole välttämättömiä”

 

Papit eivät saa ihmisissä aikaan mitään sisäistä muutosta tai anteeksiantamusta. Vain hurskaista papeista voi olla jotakin apua. Yleisen pappeuden nojalla kuka tahansa voi hoitaa hengellisiä tehtäviä, opettaa julkisesti ym. Tulee erottautua papeista, jotka eivät elä kyllin hurskaasti ja kehottaa muitakin tekemään samoin.

Maallikot voivat aivan hyvin kokoontua keskenään ja hoitaa toisiaan.

 

Kommentti: Pappeus ei perustu ihmisen kykyihin tai edes hengelliseen hurskauteen vaan Kristuksen asettamaan virkaan. Hän kutsuu, asettaa ja vihkii paimenet julistamaan sanaa ja hoitamaan sakramentteja. Näin ihmiset saavat syntinsä anteeksi ja heissä voi syntyä elävä usko. Kelvotonkin pappi jakaa todellisen Kristuksen ruumiin ja veren ja hänen synninpäästönsä on pätevä.

Yleinen pappeus ei tarkoita sitä, että kuka tahansa voi hoitaa papillisia tehtäviä. Siihen tarvitaan erillinen kutsu. Jumala on säätänyt seurakuntaansa järjestyksen: lauma ja paimen.

”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:11-12).

 

4. ”Teot ovat tarpeen pelastukseen”

 

Usko vanhurskauttaa toimintansa kautta. Ilman tekoja usko on kuollut. Vasta kun teot ovat näkyvillä, voi ihminen olla varma pelastuksestaan. Kristuksen täytyy asua meissä ja tuottaa meissä hedelmää – vasta sitten ihminen on vanhurskas. Pelkkä Kristuksen ansion hyväksilukeminen ja syntien anteeksi saaminen ei vielä pelasta ihmistä. Spener: ”Usko, joka on ilman tekoja, ei vanhurskauta eikä tee autuaaksi”.

 

Kommentti: Usko kyllä aina toimii, koska se ei jää ilman hedelmää. Mutta uskon hedelmä ei vanhurskauta ihmistä. Usko ei vanhurskauta sen tähden, että se on toimiva, vaan koska se kohdistuu Kristukseen, joka armahtaa. Usko vanhurskauttaa, koska se ottaa vastaan ja omistaa. ”Uskossa meidän hyväksemme luettu Kristuksen vanhurskaus on ainoa peruste, jonka turvin kestämme Jumalan tuomiolla!” (Löscher). Kun synnit on saatu anteeksi, me kelpaamme Jumalan edessä.

 

Toiminta ja teot eivät kuulu lainkaan vanhurskauttamisen uskonkohtaan vaan pyhitykseen. Tekojen vaatiminen syrjäyttää evankeliumin ja tekee kaikesta lakia. ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (Room. 3:28).

 

5. ”Maailmanloppua edeltää tuhatvuotinen valtakunta”

 

Ennen maailmanloppua päättyy ristin valtakunta, jossa uskovat ovat koettelemusten alaisia. Tilalle tulee Jeesuksen Kristuksen maanpäällinen rauhan valtakunta. Siellä ei ole syntiä, ristiä, hätää eikä kuolemaa vaan uskovat kokevat pelkkää valoa ja onnea. Sydämiin perustetaan uusi, taivaallinen olemus. Armonvälineitä ei enää tarvita tuhatvuotisessa valtakunnassa. Kaikki asetetaan ennalleen tuhannen vuoden aikana.

 

Kommentti: Seurakunta on ristin alla elävä ja taisteleva kirkko niin kauan kuin se on maan päällä eli Kristuksen paluuseen saakka. Kristityt joutuvat elämään ahdistuksessa, mutta saavat turvan Jumalan sanasta ja sakramenteista. Tuhatvuotinen valtakunta hämärtää ajatuksen Kristuksen kertakaikkisesta paluusta, viimeisestä tuomiosta ja kaiken pahan tuhoamisesta.

”Maailmassa teillä on ahdistus” (Joh. 16:33). ”Jos sitä aikaa ei lyhennettäisi, yksikään ihminen ei säästyisi. Mutta valittujen tähden se aika lyhennetään” (Matt. 24:22). ”Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Matt. 24:13).

 

6. ”Ehdonvallan asiat ovat kiellettyjä”

 

Pyrkimys elämän hurskauden lisäämiseen vaatii, että ihmisen pitää kuolettaa itsensä maailmalle. Kaikki rakkaus luotuja kohtaan ja halu niihin on luvatonta ja itsessään syntiä. Ihminen saa rakastaa vain Jumalaa. Jumala on kieltänyt kaiken pelaamisen, tanssimisen, häätanssit, näyttelemisen ja näytelmien katselemisen, pilailun, leikinlaskun, tieteen, alkoholin käyttämisen jne. Kaikki mihin Pyhä Henki ei armonsa kautta ohjaa ihmistä, on syntiä. Joka tekee syntiä ei ole uudestisyntynyt.

 

Kommentti: Uudestisyntymistä ei voi sitoa ehdonvallan asioihin. Vain epäusko ja armonvälineissä tarjotun pelastuksen torjuminen on kadottava asia. Samoin kadottavaa on katumaton jääminen synnin valtaan ja syntisen elämän puolusteleminen.

 

Luotuja saa ja tulee rakastaa. Niitä kohtaan voidaan tuntea halua, joka ei ole pahaa tai syntistä. Tällainen rakkaus ei karkota pelkoa ja rakkautta Jumalaa kohtaan. Miesten tulee rakastaa vaimojaan ja lapsiaan (Ef. 5:28, Tiit. 2:4).

 

Kristitty tekee hyvin, jos välttää hyödyttömiä tai haitallisia harrastuksia. Itsessään esim. tanssi tai näytelmät eivät ole syntiä. Löscher itse sanoi, ettei tee mitään em. asioista, koska papin hengellinen hyöty edellyttää sitä.

 

7. ”Ihmisessä on jotain jumalallista, jonka varaan usko rakentuu” (mystisismi)

 

Ihminen tuntee ja löytää itsessään jotain jumalallista, Jumalan kuvan kipinäisen. Kristus on tietyllä tapaa valona jokaisen ihmisen sisimmässä. Kaikki ei ole menetetty syntiinlankeemuksessa. Synti ja saatana eivät ole turmelleet tuota jumalallista meissä. Se jumalallinen täytyy uudelleen herättää. Jumalallinen kipinä meissä saa aikaan uudestisyntymisen ylösnousemisellaan ja voitollaan. Näin ihminen jumalallistetaan. – Näin opetti myös keskiajan mystiikka.

 

Kommentti: Ihmisessä ei itsessään ole mitään hyvää, jonka varaan uskonelämä voitaisiin rakentaa. Hän on olemukseltaan turmeltunut ja erossa Jumalasta.

Jumalan kuva on särkynyt. Nämä pirstaleet eivät auta autuuden saavuttamisessa. Uudestisyntymisessä Jumalan kuva uudistetaan. Se tapahtuu kuitenkin ainoastaan Kristuksen tähden. Kristus ei kuitenkaan löydy ihmisen sisimmästä vaan ulkopuolelta, armonvälineistä, Sanasta ja sakramenteista. Uskomalla Jumalan lupauksiin kootaan kadotettu Jumalan kuva.

– Uskonpuhdistajat torjuivat mystiikan tien.

”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani (=lihassani), ole mitään hyvää” (Room. 7:18)

 

8. ”Usko ei tarvitse ulkonaisia tukia”

 

8.1. Kirkko

”Mitään näkyvää, oikeaa kirkkoa ei ole. Puhdas oppi ja sakramenttien jakaminen eivät ole oikean kirkon tuntomerkit vaan ainoastaan hurskaus. Kirkko on joukko pelkkiä hurskaita ihmisiä. Kirkon tuntomerkki on ihmisten pyhyys.

 

8.2. Harhojen torjuminen

Harhaoppisia ei tarvitse nuhdella. Todellista harhaoppisuutta on jumalaton elämä ja sellaiset opit, jotka edistävät jumalatonta elämää. On ollut väärin keskittyä opin vaalimiseen.

 

8.3. Tunnustuskirjat

Tunnustuskirjat ovat vain ihmisten kirjoittamia ja niissä on monia virheitä. Niitä ei saa asettaa Raamatun rinnalle. Tunnustuskirjat eivät ole välttämättömiä vaan joskus jopa haitallisia. Spener: ”Kirkko voi kukoistaa hyvin ilman tunnustuskirjoja”. Tunnustuskirjoja vastaan opettavia pappeja tulee sietää kirkossa.

 

8.4. Teologia

Erityinen teologian opiskelu tai soveltaminen ei ole välttämätöntä. Akateeminen teologia on vain saivartelua eikä se hyödytä ihmisten autuuden asiaa.

 

8.5. Jumalanpalvelut ja kirkkorakennukset

Julkinen jumalanpalvelus ei ole välttämätön. Esim. virsirunoilija Tersteegen (virsi 194) lakkasi jo varhain käymästä kirkossa. Todelliset kristityt ovat vapaita ulkonaisesta kirkollisesta elämästä. Jumalanpalvelus on vain muotomenoa. Aito hengellinen elämä toimii pienissä uskovien ryhmissä. Ei tarvita kirkkorakennuksia, voidaan kokoontua kodeissa.

 

8.6. Rippi

Ripittäytyminen ei ole tarpeellista. Pappi ei voi antaa syntejä anteeksi.

 

Kommentti: Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (Augsburgin tunnustus). Ihminen ei voi arvioida toisen uskon tai hurskauden määrää tai laatua. Julkiset harhat tulee torjua julkisesti. Jumalatonta elämää tulee karsia lain saarnalla, kehotuksilla ja joskus ehtoollisen pidättämisellä. Ilman tunnustusta ei ole oikeaa kirkkoa. Teologian opiskelu on välttämätöntä puhtaan opin opettamiseksi. Jumalanpalvelus on armonvälineiden hoitamista ja käyttämistä. Jumalanpalvelus tarvitsee julkisen tilan, jota tulee kunnioittaa. Rippi on hätääntyneen sielun lohdutus.

 

9. ”Jumala toimii usein ihmeellisesti”

Jumala voi antaa ihmiselle suoria, välittömiä ilmoituksia ohi Jumalan sanan, seurakunnan tai saarnaviran. Ihmisille annetaan näkyjä ja ilmestyksiä, joita tulee tavoitella. Ei ole mitään väärää olla hengellisessä yhteydessä lahkoiksi kutsuttujen ryhmien, kuten uudelleenkastajien tai kveekareiden kanssa. Villeissä profetioissa ei ole mitään pahaa.

 

Kommentti: Meidän tulee etsiä Jumalan tahtoa vain Hänen sanastaan. Pyhä Henki voi toki toimia missä ja miten haluaa, mutta meidät Jumala ohjaa etsimään Häntä sanasta ja sakramenteista. Kaikkea hengellistä elämää tulee koetella sanan valossa.

 

10. ”Ihminen voi saavuttaa täydellisyyden”

Elävä ja toimiva kristillisyys johdattaa ihmistä yhä puhtaampaan ja täydellisempään elämään. Ihminen ei ole uudestisyntynyt, ellei hänessä ole tapahtunut täydellistymistä. Synnittömämmäksi tuleminen on merkki ja tae pelastuksesta. Uudestisyntyminen on olemuksellinen muutos, jossa ihminen tulee hurskaaksi. Ihminen voi päästä niin pitkälle, ettei lainkaan tunne pahoja himoja. Tällöin ei ole enää tarpeen tunnustaa syntejä. Paasto ja ankaruus itseä kohtaan on tarpeen täydellisyyden saavuttamisessa. Spener: ”Uskovat ovat täysin vapaat synnistä ja kaikesta pahasta”.

 

Kommentti: Vanhurskauttaminen on kertakaikkista. Ihminen tulee kasteen ja uskon kautta täydelliseksi Jumalan edessä. Kristuksen ansio luetaan hänen hyväkseen. Hän on vanhurskas.

 

”Elämän vanhurskaus” on sitä vastoin aina epätäydellistä. Kasvaminen jumalisuudessa ja pyhittyminen jää aina kesken. Ihmisen pelastus ei koskaan ole riippuvainen täydellistymisestä tai synnittömyydestä vaan Kristuksen uhrista. Kristitty on loppuun asti osallinen syntisestä, langenneesta luonnosta ja hänellä on joka päivä tarve tunnustaa syntinsä.

 

11. ”Kirkkoa pitää jatkuvasti uudistaa”

 

Vasta täydellisesti hurskaiden kirkko on oikea kirkko. Tarvitaan uusi uskonpuhdistus, jossa jumalattomuus juuritaan pois. Tähän tarvitaan uutta oppia, ja ennen kaikkea puhdasta elämää. Vanhat kirkolliset tavat on hylättävä. Niiden tilalle on tuotava uusia tapoja. Jumalanpalvelusta ja rippiä ei tarvita. Hurskaiden veljespiirit ovat välttämättömiä uudistuksen toteuttamisessa.

 

12. ”Hurskaus on tärkeämpää kuin usko”

 

Avainkäsite on hurskaus, saksaksi Pietät. Perinteisesti hurskas oli ihminen, joka (1) ”kuulee, tutkii, kätkee ja tunnustaa Jumalan sanan, käyttää kastetta ja pyhää ehtoollista ja suhtautuu niihin kunnioituksella, arvostuksella, tarkkaavaisuudella ja kaipauksella” sekä (2) ”on kaunistettu pelastuksen hedelmillä sisäisesti ja ulkonaisesti”. Hän pelkää ja rakastaa Jumalaa ja palvelee häntä tositarkoituksella.

 

Pietismissä hurskaus ymmärrettiin vain tässä jälkimmäisessä merkityksessä.

Puu irrotettiin vesilähteestä ja ajateltiin, että se kasvaa itsekseen, oletetun sateen avulla. Käytännössä ”hurskaat” irtaantuivat usein seurakuntayhteydestä ja muodostivat hurskaiden piirejä, joissa ei ollut paimenta eikä armonvälineitä.

 

Väitettiin että tämä hurskaus on pelastumisen edellytys, ei vanhurskauttava usko. Tällöin pyhitys ja pelastus sotkettiin keskenään.

 

Tutulta kuulostavat 1600–1700 -luvun vaihteen pietistien ajatukset: ”Hurskaus on todellinen uskonto, ei oppi”, ”Todellinen uskonto on omantunnon puhtautta”, ”Kristinuskon olemus muodostuu vain Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta”, ”Usko on rakkautta”. Muu on kuivaa, kuollutta aivouskoa, kovaa oikeaoppisuutta, nimikristillisyyttä, leipäpappeja, muotomenoa tms.

 

Löscher pyrki sovintoon pietistien kanssa, mutta ei ollut valmis tinkimään Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta (Löscher, s. 272, viim. kappale).

 

 

 

KIRJALLISUUTTA

 

Arndt Johann, Paratiisin yrttitarha. Porvoo 1940.

 

Arndt Johann, Totisesta kristillisyydestä. Porvoo 1927.

 

Bruns Hans, Pietismin isä Philipp Jakob Spener. Saarijärvi 1976.

 

Kansanaho Erkki, Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan herännäisyyteen. Helsinki 1947.

 

Kempiläinen Tuomas, Kristuksen seuraamisesta. Hengen tie 3. Pieksämäki 1979.

 

Kirja täydellisestä elämästä. Theologia Deutsch. – Hengen tie 1. Pieksämäki 1979.

 

Löscher Valentin Ernst, Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa. Tampere 2007.

 

Repo Matti, Pyhittävä yhteisö. Kirkkokäsitys vanhurskauttamisopin heijastajana reformaatiosta pietismiin. Juva 1991.

 

Spener Philipp Jakob, Pia desideria. Kirkon uudistus. – Hengen tie 9. Pieksämäki 1984.

 

Wallman Johannes, Totinen kääntymys ja maailmanparannus. Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Pieksämäki 1997.

 

 

Luento Uskonpuhdistuksen perillisiä –luentosarjassa  syksyllä 2012

Kategoriat
1/2013 Lehdet

Hurmahenkisyys – kiusaus ja haaste tämän päivän kristityille

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 9.5.2014

Halvar Sandell, kappalainen, Helsinki

Sana on kaiken lähtökohta

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1)

 

Maailma on luotu Kristuksessa. Luomisteot Raamatun ensimmäisessä luvussa tapahtuvat siten, että Jumala toimii Sanansa välityksellä. Hän lausuu, mitä luomisteon tulee tuoda esille, ja se, mitä hän sanoo, tapahtuu. Roomalaiskirjeessä apostoli sanoo tästä ytimekkäästi: ”…sen Jumalan edessä, johon hän (Aabraham) uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat.” (Room. 4:17)

Jumalan Kirkossa kaikki tulee alistaa Sanan alle

Voimme sanoa, että Aadam ja Eeva elivät Kirkossa jo alkutilassa. He olivat välittömästi tekemisissä Jumalan kanssa. Tällä Jumalan kanssa tekemisissä olemisella ei ollut heille sitä ehtoa, joka meille on olemassa, nimittäin sovitusuhri (perusta) sekä sakramentit (joiden välityksellä sovitustyö välitetään). Mutta Jumala oli antanut heille Sanansa, että he pitäytyisivät siihen. Tämä Sana sanoi heille myös, etteivät he saaneet syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se sana suojeli ja varjeli heitä saatanan kavaluutta vastaan. Ennen kuulumaton onnettomuus oli, että he eivät pitäytyneet Sanaan, vaan saatanan houkutuksesta tekivät itselleen oman sanan.

 

Ihmissuvun lankeemus alkaa siten, että ihminen irrottautuu Sanasta ja luo oman sanansa, joka tulee Jumalan Sanan paikalle. ”Olisiko Jumala sanonut?” ”Onko Jumalan todellakin sanonut?” (1. Moos. 3:3) Hurmahenkisyys on pesiytyneenä Aadamin ja Eevan lapsiin tämän hetken jälkeen. Kaikki väärät opit ja väärät uskonnot syntyvät siten, että ihmissana korvaa Jumalan sanan. Ihminen on itse kuvitellut voivansa panna asiat järjestykseen, ja pahimmassa tapauksessa hän on pannut Jumalan suuhun sellaista, mitä Jumala ei ole koskaan lausunut. Tämä on suurinta Jumalan nimen väärinkäyttämistä.

Entusiastit ja hurmahenget

Kirkossa on alituisena, puhdasta Jumalan sanan oppia uhkaavana vaarana, se, että ihmiset asettavat Jumalan Sanan paikalle oman hengellisen kokemuksensa tai jonkin tapahtuman heidän henkilökohtaisessa uskonelämässään. Eri muodoissa tällaista löytyy koko Kirkon ajalta. Puhdasoppisten kristittyjen käyttämät termit tämän kuvaamiseksi vaihtelevat.

Nimitys ’entusiastit’ (intoilijat) tulee kreikan sanasta éntheos – sanatarkasti ’Jumalan täyttämä’, en + theos. Siten kutsuttiin syyrialaisen lahkon kannattajia 300-luvulla. Sittemmin tätä sanaa on usein käytetty. Luther käytti vastaavasti uskonpuhdistuksessa sanaa Schwermer tai Schwärmgeist (hurmahenki). Luther käyttää ilmaisuja vaihtelevasti ja puhuu myös esimerkiksi ylihengellisistä (übergeistlich) ja ylikristillisistä (überchristlich). Englanninkielisessä käännöksessä saksan Schwärmerei on käännetty ilmauksella ’fanatic spirits’, esimerkiksi Lutherin kirjeessä Strassburgin kristityille 1524 (Luther Works 40, 61–71)

 

Hurmahenkisyys teologisena käsitteenä

Käsite ’hurmahenkisyys’ on peräisin siitä, miten sitä on saksan kielessä käytetty. Siihen se se on alun perin otettu luonnon piiristä. Tiedämme, mitä tapahtuu mehiläisyhdyskunnassa. Tätä on käytetty siirretyssä merkityksessä hurmahenkisyydestä. Kun Luther tuli esille uskonpuhdistuksen aikana, hän käytti tätä ilmausta kuvaamaan entusiastisia liikkeitä, joita siihen aikaan syntyi ja jotka saivat aikaan paljon sekamelskaa. Nimitys hurmahenkisyys liittyy siihen, että ollaan keskittyneitä tiettyyn kristillisyyden (voimakkaasti koettuun) osaan ja sen tähden suhtaudutaan, toimitaan ja ajatellaan sellaisella tavalla, joka sulkee ulos tiettyjä ratkaisevia näkökulmia kristillisyydestä.

1520-luvulla tapahtui paljon. Luther näki tarpeelliseksi ottaa kantaa hurmahenkiseen liikkeeseen puhein, kirjein ja kirjoituksin. Eräs Lutherin kollegoista Wittenbergissä, Andreas Bodenstein von Karlstadt (1480–1541), alkoi tavoitellessaan suurempaa hengellisyyttä halveksia kaikkea kaunista kirkossa. Hän korosti, että kaikki tärkeä on hengellistä. Vanhan testamentin kuvakielto tulkittiin väärin. Sitten seurasi kuvien, jopa krusifiksien, kauniiden maalausten ja koriste-esineiden poistaminen kirkoista. Tämänkaltaiset puhdistukset toistuivat sittemmin protestanttisen kirkon historiassa. Sakramenttikäsitys hengellistyi ja vääristyi.

 

Osa hurmahengistä oli yhteiskunnallisesti radikaaleja ja kumouksellisia. Se koski em. Karlstadtia mutta myös erityisesti Thomas Münzeriä (1490–1525). Siitä kehkeytyi vaikutusvaltainen liike, joka aiheutti paljon vaivaa uskonpuhdistukselle sen ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Kuvaan kuuluivat myös ns. Zwickaun profeetat, kolme miestä, jotka toteuttivat radikaalia ohjelmaa. Luther vetää rajaa hurmahenkisyyteen vuonna 1522 ns. Invocavit-viikon saarnoissa. Vuonna 1524 Luther omisti aikaa taistelussa vaarallista hurmahenkisyyttä vastaan selvittääkseen käsitteet ja silloin ilmestyi kaksiosainen teos Wider die himmlischen Propheten, von Bildern und Sacrament (Taivaallisia profeettoja vastaan, kuvista ja sakramentista; vuoden 1524 lopussa ja 1525 alussa). Luther vastustaa siinä erityisesti Karlstadtia.

 

Hurmahenkisyyttä ilmeni monissa paikoissa. Näin tapahtui Hollannissa sekä osassa alueita, joilla uskonpuhdistus vaikutti – saksalaisen kielialueen eteläisessä osassa, lisäksi muilla alueilla, kuten Saksissa, jossa se oli ajoittain hyvin voimakasta.

 

Sekä Karlstadt että Münzer olivat kouluja käyneitä miehiä, mutta se hengellinen liike, jonka pauloihin he joutuivat, vaikutti, että heillä oli sekä kirkon että valtion suhteen kumouksellisia ajatuksia. Uudestikastajaliike – joka on taustana myöhempien aikojen baptistiselle yhteisölle – alkoi myös toimintansa tähän aikaan.

Hurmahenkisyys kukoistaa usein ja on aina piilevänä olemassa siihen asti, kunnes Kirkko käyttää Jumalan sanaa. Sen tähden on tärkeää, että kaikki kastetut ja uskovat oppivat tunnistamaan hurmahenkisyyden. Että nuoret uskovat sanan yleisinhimillisessä merkityksessä intoilevat siitä uskosta, jonka he ovat löytäneet, tulee hyväksyä ja ottaa vastaan. Mutta terveen, puhdasoppisen kirkon tulee osata liittää hengellinen kokemus siihen paikkaan kristillisen uskon näkemyksessä ja käytännön muotoutumisessa, johon nämä kokemukset kuuluvat. Armonvälineet ovat perustava asia. Terveessä kristillisen uskon harjoituksessa ymmärretään ero uskon perustan ja seurausten välillä. Sen, mihin hurmahenkisellä taholla vedotaan, ei tarvitse itsessään olla väärää, mutta se tulee väärälle paikalle ja kohtalokkaalla tavalla sille annetaan asema, jota sillä ei tule olla.

 

Kahdeksan teesiä hurmahenkisyydestä

Ensimmäinen teesi hurmahenkisyyttä vastaan: Tänä päivänä taistelemme varsinkin hurmahenkisyyttä vastaan. Kristittyjä uhkaava vaara ei ole ensijaisesti suora kieltäminen, vaan hurmahenkisyys, joka tahtoo saada Hengen ohi sanan.

”Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. Niin teki Müntzer, ja niin tekevät yhä tänä päivänä monet, jotka tahtovat tehdä tarkan eron hengen ja kirjaimen välillä, mutta eivät tiedä mitä puhuvat tai opettavat.” (TK 1990, 275–276)

”Lyhyesti: hurmahenkisyyden tauti on Aadamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun, vanha lohikäärme on sen itiöt heihin istuttanut. Se puhkeaa voimallisesti ja väkevästi esiin kaikenlaisena kerettiläisyytenä, kuten paavilaisuutena ja muhamettilaisuutena. Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” (TK 1990, 276)

Toinen teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisen ajattelutavan mukaan voidaan Jumala-suhde perustaa jollakin ihmisen teolla, vaikutuksella ja vapaalla tahdolla. Se ei suinkaan ole välttämättä seuraus Sanan välityksestä ja Hengen vaikutuksesta Jumalan ulkonaisen sanan kautta.

Me väitämme, että lupauksen mukaan Jumala-suhde saadaan aikaan Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä, jotka ihminen ottaa vastaan Hengen vaikutuksesta. Esimerkiksi: ” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17).

Kolmas teesi hurmahenkisyyttä vastaan liittyy toiseen teesiin

Hurmahenget, samoin kuin mystikot, luulevat harhautumisensa tähden, että Jumala-suhde voidaan perustaa ihmisen ratkaisulla, hengellisellä aktilla. He ovat hukanneet tajun siitä, että syntiinlankeemuksen jälkeen asetettiin kerubit ja leimuava miekka liekkeineen vartioimaan elämän puun tietä. Tämän jälkeen Jumala-suhde perustetaan lupauksen mukaan vain välillisesti. Jumala säätää, miten hän kohtaa ihmisen, kuten 1. Mooseksen kirjan jatko osoittaa. Sen tähden meidän tulee etsiä Jumalan kohtaamista sieltä, mihin hän on säätänyt kohtaamisen meidän kanssamme.

Neljäs teesi hurmahenkisyyttä vastaan koskee Raamatun käyttämistä

Hurmahenget antavat henkensä johtaa itseään ja Raamatun käytön tarkempi analyysi paljastaa heidät usein. Heillä voi olla paljon ja seikkaperäisiä Raamattu-viitteitä, mutta Raamattu on heille ensisijaisesti viitekirja eikä auktoriteetti, sääntö ja ojennusnuora. Heidän oma hengellinen paradigmansa (kaikkea johtava pääajatus, idea) on heille olennaisinta, ja he poimivat Raamatun sanoja sen perustelemiseksi.

Koska he asettavat subjektiivisen Raamatun tulkinnan kunniapaikalle, ovat he muun Raamatun käytön, kirkkoisien ja tunnustusten yläpuolella. Heidän ei tarvitse esittää perusteluja näiden suhteen, koska he ovat (mielestään) henkineen ja armolahjoineen kaiken sellaisen yläpuolella. He voivat sydämestään myöntyä uskonpuhdistuksen yksin Raamattu -periaatteeseen, mutta he tarkoittavat sillä subjektiivista biblisismiä. Hurmahenget antavat usein sakramenteille ja viralle vain suhteellisen merkityksen. He ovat säännönmukaisesti allianssikristittyjä (kristittyjen yhteys ilman yhteistä oppia) eivätkä tahdo esimerkiksi tehdä kysymystä naispappeudesta kirkkoa jakavaksi kysymykseksi. Varsin usein he kannattavat suoraan epäjärjestystä.

Viides teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisesti suuntautuneet kuvailevat usein puhdasoppisten luterilaisten uskovien kannan väärin. He saavat asian kuulostamaan siltä kuin jälkimmäiset kieltäisivät, että Jumala voi tehdä ihmeitä, ja etteivät he uskoisi, että Jumala on kaikkivaltias. Kaikki, joilla on aito kristillinen tunnustus, tunnustavat Jumalan kaikkivaltiaaksi.

 

Mitä tulee niihin, jotka keskittyvät poikkeuksellisiin ilmiöihin, on tarpeellista huomauttaa, että luomakunta, jonka mukana on annettu se, mitä me tavallisesti kutsumme luonnonlaeiksi, on itsessään suuri ihme. Ihme ei rajoitu niihin kertoihin, jolloin tapahtuu jotakin sellaista, joka sotii vastoin ihmisen yleistä kokemusta siitä, mikä on mahdollista. Se merkitsisi itsensä rajoittamista kysymyksessä Jumalan suvereenista kaikkivallasta. Joka päivä meidän tulee ylistää Jumalaa hänen suurista ihmeteoistaan eikä yksipuolisesti tavoitella sitä, mikä meidän mielestämme on erityistä ja merkillistä.

Kuudes teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisyydessä ei ole ensijaisesti kysymys muodoista ja tunnelmasta – vaikkakin se voi suuressa määrin olla keskipisteenä ja usein hurmahenkisesti suuntautuneet näkevät sen ratkaisevan olennaiseksi. Hurmahenkisyys ei kuitenkaan ole sama kuin haltioituneet tai dramaattiset ilmaukset, vaan hurmahenkisyys on konsepti (periaate, idea). Muoto voi olla myös täysin rauhallinen ja näennäisesti maltillinen, suorastaan meditatiivinen. Hurmahenkisyyden ydin on välitön pääsy henkeen ja elämään hengellisen varustuksen kautta. Jumala-suhde perustetaan tämän konseptin mukaan välittömästi yksittäisen henkilön hengelliseen aktiin, joka on seurausta hänen tekemästään vapaasta valinnasta, vaikkakin veljien tuella, mutta ilman ulkonaisen Jumalan sanan ja sakramenttien välitystä, vaikka Raamattua kyllä lainataan ja se on käsissä. Ihmisen aloitteesta lähtevä rukous käsitetään jonkinlaiseksi armonvälineeksi, joksikin sellaiseksi, joka saa aikaan Jumala-suhteen. Oikein ymmärrettynä rukous on kuitenkin jotakin, joka tapahtuu Jumalan sanan tai syntyneen Jumala-suhteen seurauksena. Torjumme hurmahenkisen konseptin.

Seitsemäs teesi hurmahenkisyyttä vastaan

 

Hurmahenkisesti suuntautuneet ovat usein tunnustuksettomia allianssikristittyjä, mikä on myös loogista, koska he – siitä huolimatta että he kieltävät sen – pitävät tärkeimpänä hengellisiä ilmiöitä eikä hengellisen elämän lähdettä. Tämä tuo mukanaan paljon huolenaiheita. He kannattavat tahdon vapautta ja lähtevät siitä, ettei ole mitään sidottua tahtoa, joka estää hengellistä elämää. Ihmisen on vain antauduttava, jos hän niin tahtoo. Hengellisen elämän voima on siinä kyvyssä ja hengen kokemuksessa, jolla hengellinen yhteys varustaa ihmisen yhteydessä hänen omaan aloitteeseensa. He antavat armolahjojen ottaa armonvälineiden paikan. He eivät – toisin kuin muut kristityt – näe epätavanomaisia armolahjoja ainoastaan mahdollisina, vaan itsestään selvinä edellytyksinä kirkon elämälle samalla tavalla kuin apostolien aikana. He vihjailevat, että ne, jotka eivät opeta, kuten he, eivät usko ihmeiden mahdollisuuteen ja Jumalan voimaan tänä päivänä. Radikaali oppi ihmisen myötäsyntyisestä syntiturmeluksesta, jota läntiset augustinolaiset ja luterilaiset kristityt ovat opettaneet varsinkin Paavalin pääkirjeen (Roomalaiskirje) pohjalta, ei ole kynnyskysymys heille, ja sen vuoksi he voivat melko varauksettomasti tehdä hengellistä yhteistyötä niiden voimien kanssa, jotka eivät lainkaan tunnusta perisyntiä.

 

Kun kaste ja ehtoollinen on alettu ymmärtää lähinnä armon merkeiksi eikä, kuten tunnustus edellyttää, armonvälineiksi, on hurmahenkisesti suuntautuneiden vaikeampi nähdä todellisesti ihmeenomaista sakramenteissa. Pyhät lahjat hengellistetään. Tämän seurauksena sakramentit eivät myöskään ole mitään kynnyskysymyksiä hengelliselle yhteydelle rukouksen ja saarnan välityksellä. Jopa voi tulla kysymykseen yhteinen ehtoollinen muita tunnustuksia edustavien kanssa. Asetussanojen lukemisen välityksellä tapahtuva ehtoollisen ihme sivuutetaan. Käsitys siitä, että siunattu leipä on Kristuksen ruumis, katoaa helposti tässä hengellisessä sekavuudessa, joka leimaa suhtautumista sakramentteihin. Kristittyjen tulee punnita näitä asioita ja ottaa etäisyyttä hengellisen elämän käsittämiseen hurmahenkisesti.

 

Kahdeksas teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Herätyskristillisyys on vaihdettu tapahtumakristillisyydeksi. Karismaattisen liikkeen hurmahenkisempi haara haluaa sisällyttää mukaan kaikki ne, jotka sattuvat olemaan läsnä suurissa tapahtumissa. Tapahtumia, osoitettavissa olevia (kuten ainakin uskotaan) ihmeitä tulee tapahtumaan – niinpä on elettävä yhdestä, hyvän fiiliksen sisältävästä kokouksesta, toiseen. Terävä lain julistus, joka tekee jokaisesta ihmisestä syyllisen Jumalan tuomion edessä, on poistettava. Ihmisen ei tule selvästi saada tietää, että hän on langennut syntinen, joka on matkalla ikuiseen kadotukseen. Jumalan vihasta ei sanota mitään varmaa. Kun evankeliumin lupaukset ja pelastussanoma riippuvat ilmassa, ei myöskään ole voimaa niissä sanoissa, että evankeliumi on Jumalan voima itse kullekin uskovalle. Enemmän tulee kysymykseksi se, mitä meille tapahtuu nyt, kun olemme yhdessä, ja mitä sitten seuraavalla kerralla. Tämä merkitsee kristillisestä uskosta poisjohtamista. Se ilmestyy toisinaan näkyviin Kirkon historiassa. Kuule, mitä Paavo Ruotsalainen (1777–1852) sanoo: ”Epävakaat ihmiset hankkivat itselleen Jumalan sanasta tulevaa mielihyvää kokouksissa eivätkä ymmärrä, että tulee hankkia itselleen sielun lepoa tässä samassa Kristuksessa; sen tähden he tyytyvät tähän mielihyvään.” (Lainaus H. Nymanin teoksesta Den bidande tron hos Paavo Ruotsalainen, s. 123)

 

Epilogi

Moni voi väittää, että hänellä on ollut kokemuksia ja syviä ilmestyksiä. Ratkaiseva kristillinen tuntomerkki on kuitenkin tietoisuus omasta synnistä, siitä että synnit annetaan anteeksi, että niiden anteeksisaamista etsitään ja vastaanotetaan. Jos synnin hätä ja sen hoito armonvälineiden kautta on puolittain tuntematon asia tai jotakin, joka nopeasti sivuutetaan itsestään selvyytenä, ole varma siitä, että olet tekemisissä hurmahenkien kanssa. On myös sanottava selvästi, että hurmahenkisyys pitää sisällään hengenvaaran kristilliselle elämälle. Me tasapainoilemme kapealla köydellä. Uskova saa mielellään olla avoin kaikelle sille, mikä seuraa uskon vastaanottamista – kouriintuntuville siunauksille ja rukousten kuulemisille, jotka voidaan tietoisesti havaita. Koskaan ei saa vähätellä sitä iloa ja voimaa, joka on kristillisessä yhteydessä ja yhteisessä taistelussa.

 

Me emme pyri vastustamaan uskon monia ihmeellisiä seurauksia jo tässä elämässä. Meidän tulee myös viitata siihen lohdutukseen, joka annetaan uskovalle, jota kohtaavat vastoinkäymiset ja ulkonaiset onnettomuudet elämässä. Kristillisen elämän ei tarvitse olla mikään menestyshistoria maailmansisäisistä arviointiperusteista käsin tarkasteltuna, mutta Jumala on lupauksensa mukaan uskollinen ja johtaa omansa autuuteen (vrt. Job ja tietyt psalmit, Paavalin pistin jne.). Ainoa ja myös täysin ratkaiseva, jonka tulee tulla selväksi, on se, että uskon syntyminen on Jumalan käsissä, että syntinen kohtaa ja löytää armon lupaukset ja itse armon armonvälineissä: synninpäästön sanassa, evankeliumin saarnassa, jossa on evankeliumin lupaus, pyhässä ehtoollisessa, joka on syntien anteeksiantamiseksi. Kristus kohtaa meidät Sanan välityksellä kaiken sen kanssa, mitä hän on saavuttanut sovitustyössään ja voitossaan itse Perkeleestä. Tämä on perusta ja lähtökohta.

Jumala on antanut suurimman lahjan meille siinä, mitä Kristus on tehnyt meidän puolestamme. Kiitollisuutemme ja ilomme koskee sitä. Meidän ei kuitenkaan pidä samalla unohtaa, että me elämme jatkuvasti syntiinlankeemuksen maailmassa. Kristus ja Totuus ovat täällä vihattuja ja että Kristus on ennustanut, että hänen kristittynsä tulevat kokemaan tämän vihan. Kristitty joutuu tässä elämässä kohtaamaan ristin todellisuuden ennen autuuteen pääsemistään. Hurmahenkisyys kaipaa liikaa kirkkautta suoraan – ohi ristin. Kristittyjen pitää olla selvillä siitä, että nyt on uskon aika. Ikuinen näkeminen seuraa sen jälkeen.

Kristillisellä kirkolla on meidän aikanamme paljon aihetta varoittaa hurmahenkisyyden vaarasta ja kehottaa uskovia vartioimaan valppaasti tällä alueella solidaarisina toisia kristittyjä kohtaan. Jos omakohtainen hengellisyys ja hurskaus ottaa vallan ylitse Sanan majesteetin, jos korostetaan voimakkaasti sitä, mitä maailmalla tapahtuu uskonnollisissa asioissa, tulee polttopiste yksipuolisesti siihen, mitä meissä ja muualla tapahtuu eikä siihen, että meidän tulee alituisesti saada ravintoa Jumalan sanasta ja elää siitä. Silloin menevät asiat pahasti vinoon. Valkoinen Perkele, joka on paljon hurskaampi kuin me kaikki yhdessä, saapuu harhauttamaan – uskonpuhdistajan varoittavan sanan tulee aina kaikua kirkossa.

Hengellisyys ja uskonto ilman Sanan lujaa perustaa johtaa pois uskosta, ja se voi olla ja on porttina luopumukseen apostolisesta ja katolisesta uskosta. Kristillinen yhteys, joka antaa kaikkien kukkien kukkia omilla ehdoillaan ilman, että kokemuksia ja subjektiivisia mielipiteitä arvioidaan Jumalan sanalla, suhtautuu petollisesti tehtäväänsä. Usein on enemmän ulkonaista menestystä, ainakin lyhyellä tähtäyksellä, siinä, että vedotaan tunteisiin ja esitellään jotakin mielenkiintoista mitä tapahtumiin tulee. Ihminen etsii näet aina omaansa myös uskonnossa. Sen, että hurmahenkisissä liikkeissä on paljon ihmisiä ja että ne ovat laajenevia, ei pidä saattaa perinteisiä kristittyjä tolaltaan.

Hurmahenkisyys pitää tunnistaa oikein. Sillä on usein osaksi erilainen luonne ulkonaisessa suhteessa kuin mikä tilanne oli uskonpuhdistuksen aikaan, vaikka peruskonsepti on perimmältään sama. Sisäinen Sana, ts. välitön sanoma ja liian pitkälle viety subjektiivinen Raamatun tulkinta, on niitä yhdistävä tekijä.

Hurmahenkisyys ei nykyään ole yleensä yhteiskunnallisesti kumouksellista (vaikkakin näkemys valtion tehtävästä ja sosiaalietiikasta ylipäänsä voi poiketa luterilaisesta ajattelusta). Tietyn tyyppisille hurmahenkisille yhteisöille voi olla luonteenomaista, että niissä ei ylipäänsä pohdita sitä, miksi mitäkin tehdään. Liian helposti järkiperäinen joutuu väistymään sen edestä, mikä välittömästi tenhoaa aisteihin riippumatta siitä, onko se Raamatun mukaista. Sen tähden on kristillisessä seurakunnassa syytä, mitä musiikkiin ja lauluun tulee, antaa sen, mitä järkiperäisesti Sanan, uskon ja vaiston perusteella tiedetään, johtaa niiden valitsemista eri yhteyksissä. Jumalalle tulee antaa kunnia – hänen Sanansa on oltava ratkaiseva. Sitä, miten ihmismieli kokee mielihyvää, ei pidä sivuuttaa, mutta se ei saa olla määräävänä tekijänä. Uusi Testamentti kehottaa kristittyjä valvomiseen, terveeseen harkintaan ja kärsivällisyyteen.

Tämän maailmanajan lopulla tapahtuu suuri, pahojen henkien vaikuttama hengenvuodatus ihmein ja merkein. ”Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin.” (Matt. 24:24; myös Mark. 13:22) ”[N]iin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä” (2. Tess. 2:8–9).

Karismaattinen liike, joka keskittyy ainoastaan ilmiöihin ja hengellisen elämän ilmauksiin, valmistaa maaperää tälle ja tekee vastaanottavaiseksi väärälle. Tässä pahassa liikkeessä (pahojen henkien aikaansaamassa hengenvuodatuksessa), joka aivan varmasti esiintyy väärän valkoisen magian verhossa ja käyttää kristittyjen puhetapaa, ei ole kyse mistään vähemmästä kuin valittujenkin eksyttämisestä – mikäli mahdollista.

Hengelliset liikkeet on koeteltava ja ne, jotka vastaavat hurmahenkisyyden tuntomerkkejä, täytyy torjua. Pelissä on paljon – elämä ja autuus.

Nya Väktaren 48/2012. Suom. Hannu Lehtonen

Kategoriat
1/2013 Lehdet

Pääkirjoitus 1/2013 * Hannu Lehtonen

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.5.2014

Luterilaiset tunnustuskirjat opettavat persoonallisesta pahasta eli perkeleestä monissa kohdin ja hyvin väkevästi. Tunnustuskirjoissa suhtaudutaan perkeleeseen hyvin vakavasti. Niiden suhtautuminen vastaa sitä, miten Jeesus kuvaa perkelettä opetuksessaan sanoessaan: ”Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa.” (Luuk. 11:21) Luterilaisissa tunnustuksissa sanotaan mm.: ”Ihmisluonto on niin perin heikko, ettei se omien voimiensa varassa pysty tekemään vastarintaa Perkeleelle, vaan tämä pitää kahleissa kaikkia, joita usko ei ole vapauttanut.”

Vanhastaan sielunvihollista on myös ollut tapana kutsua kavalaksi (vrt. virsi 170), jota hän onkin. Luther sanoo Isossa katekismuksessa: ”Jumalan sanaa me tarvitsemme joka päivä, emme ainoastaan niin kuin jokapäiväistä leipää, vaan myös sitä varten, että voisimme vastustaa Perkelettä, tuhattaituria, joka päivittäin herkeämättä meitä ahdistelee ja väijyy.” Luther puhuu myös siitä, että perkele esiintyy niin mustana kuin myös valkoisena perkeleenä. Luther sanoo: ”Valkoinen perkele, joka ahdistaa hengellisiin synteihin, jotka näyttävät vanhurskaudelta, vahingoittaa paljon enemmän kuin musta, joka ahdistaa vain lihan synteihin, jotka maailmakin synneiksi tunnustaa.” (Mannaa Jumalan lapsille 1981, s. 134)

Perkele on myös väsymätön. Oikein on sanottu, että hän ei pidä kesälomaa. ”Perkele yllyttää, lietsoo ja kiihottaa sitä estämään meitä, ajamaan meidät takaisin, kaatamaan meidät ja palauttamaan jälleen hänen valtansa. Koko hänen tahtonsa, kaikki hänen päätöksensä ja ajatuksensa tähtäävät yötä päivää vain tähän. Hetkeäkään lepäämättä hän käyttää sen saavuttamiseksi kaikkia niitä temppuja, konnankoukkuja ja keinoja, joita vain suinkin pystyy keksimään.” (TK 1990, s. 391)

Millä me voimme sotia perkelettä vastaan ja ajaa hänet pois. Luterilaiset tunnustuskirjat vastaavat: Jumalan sanalla ja rukouksella. Luther sanoo: ” Perkelettä on tapana kutsua tuhattaituriksi. Miksi tulisikaan kutsua Jumalan sanaa, joka karkottaa ja tuhoaa tuollaisen tuhattaiturin kaikkine mahtikonsteineen? Vähintäänkin satatuhattaituriksi!” (TK 1990, s. 329) ”Kukaan ei näet usko, miten ankarasti Perkele haraa vastaan, hän kuin ei voi sietää sitä, että joku opettaa ja uskoo oikein. Hänelle tuottaa määrätöntä tuskaa se, että hänen on annettava valheensa ja iljetyksensä paljastua kaikessa häpeässään, vailla sitä kunniaa, minkä niille antoi Jumalan nimen ihana verho. Kaiken lisäksi hän saa kärsiä vielä senkin, että hänet karkotetaan ihmisten sydämistä ja hänen valtakuntansa siten rakoilee.” (TK 1990, s. 391)

Selittäessään Isä meidän rukouksen viimeistä pyyntöä (”päästä meidät pahasta”) Luther lausuu: ”Meillä ei siis voi olla täällä maan päällä tärkeämpää tehtävää kuin on päävihollistamme vastaan suunnattu taukoamaton rukous. Ellei näet Jumala meitä varjelisi, emme olisi hetkeäkään turvassa Perkeleen hyökkäyksiltä.”

Kristuksen lunastustyöstä katekismuksessa sanotaan: ”Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”

Kategoriat
Hallitus Kristus Martti Luther

Lutherin Invocavit-saarnat alati ajankohtaisia

Aikamme kannanottoja ja mielipiteitä seuratessa huomaa, miten paljon on sekaannusta hyvin perustavien kristillisten oppien kohdalla. Näyttää siltä, että moni ihminen ei käsitä esimerkiksi vanhan ja uuden liiton välistä eroa Raamatussa.

Uskonpuhdistuksen alkuvaiheissa nousi henkilöitä, jotka näyttivät kannattavan Lutheria, mutta sitten kävi ilmi, että heillä oli olennaisesti erilainen käsitys kristillisestä opista. Nämä henkilöt, mm. Karlstadt, joka oli teologian tohtori, olivat sitä mieltä, että Luther ei ollut mennyt tarpeeksi pitkälle uskonpuhdistuksessa. Luther oli tässä vaiheessa Wartburgin linnassa henkipattona. Kuullessaan huolestuttavia uutisia Wittenbergistä hän lopulta päätti lähteä salaa sinne.

Wittenbergissä Luther piti ns. Invocavit-saarnat, joiden avulla hän sai hillittyä em. hurmahenkien turmiollisen vaikutuksen. Näissä saarnoissa Luther osoittaa Raamatun perusteella, mikä on puhdas evankeliumin oppi. Luther varoittaa siitä, että Karlstadtin kaltaiset henget kieltävät tosiasiallisesti Kristuksen ja evankeliumin.

Luther käsittelee näitä kysymyksiä myös eräissä muissa teoksissaan, kuten teoksessaan Taivaallisia profeettoja vastaan (ei toistaiseksi suomennettu).

Ohessa näyte Invocavit-viikon saarnoista. Siinä Luther puhuu kuvista. Innostakoon tämä lukemaan lisää.

”Nyt siirrymme puhumaan kuvista. Niistä sanomme, ettei asian tarvitse olla tietyllä tavalla, vaan vapauden on vallittava. Me voimme pitää kuvia tai olla pitämättä, vaikka olisi tosin parempi olla ilman niitä. En suosi kuvia. Aikanaan syntyi ankara riita kuvista keisarin ja paavin kesken. Keisari katsoi, että hänellä oli valta kieltää kuvat kokonaan, mutta paavi tahtoi, että niitä piti olla. Molemmat erehtyivät. Sen vuoksi on myös vuotanut paljon verta. Paavi pääsi voitolle ja keisarin täytyi kärsiä tappio. Miksi tämä riita syntyi? Koska he tekivät vapaudesta asian, jonka piti olla juuri tietyllä tavalla. Sitä Jumala ei voi sietää. Tahtoisitko sinä tehdä toisin kuin korkea Majesteetti on päättänyt? Et mitenkään, vaan sinä annat periksi. Te luette (2. Moos. 20:4): ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla.” Tällä pohjalla te seisotte ja tämä on teidän perustanne. Nyt katsomme, miten vastustajamme sanovat: Ensimmäinen käsky vaatii palvomaan vain yhtä Jumalaa eikä kuvaa, kuten sen jälkeen sanotaan: ”Älä näitä palvo.” Tässä on kielletty palvominen mutta ei tekemistä. Näin tulee perusta horjuvaksi ja epävarmaksi. Niinpä niin, sinä tuumit, tekstissä sanotaan: ”Älä tee itsellesi kuvaa.” Sanotaan kuitenkin myös: ”Älä niitä palvo.” Kuka uskaltaa noin epävarman käskyn perusteella hävittää kuvat? En ainakaan minä. Eivätkö edelleen Nooa, Aabraham ja Jaakob rakentaneet alttareita? Kuka sen voi kieltää? Meidän on se myönnettävä. Korottihan vielä Mooses vaskikäärmeen, kuten 4. Mooseksen kirjassa (4. Moos. 21:9) luemme. Mitä voit tähän sanoa? Mooses itse oli kieltänyt tekemästä kuvia ja kuitenkin hän itse teki kuvan. Onhan näet käärmekin kuva. Mitä tähän sanomme? Edelleen: olihan temppeliin tehty kaksi siivellistä kerubia armoistuimen yläpuolelle (2. Moos. 37:7). Ajatella! Juuri siihen, missä Jumala tahtoi häntä palvottavan! Meidän on siis tunnustettava, että saamme tehdä ja pitää kuvia, mutta emme palvoa niitä. Jos niitä kuitenkin palvotaan, ne täytyy lyödä rikki ja poistaa. Niin teki kuningas Hiskia, kun hän löi rikki Mooseksen pystyttämän vaskikäärmeen (2. Kun. 18:4).

Kuka nyt olisi niin rohkea että sanoisi, kun häneltä vaaditaan vastausta: ”Onhan kuvia palvottukin.” Hänelle sanottaisiin: ”Mikä sinä olet syyttämään meitä siitä, että olemme palvoneet kuvia?” Luuletteko heidän myöntävän sen, vaikka se kuitenkin on totta? Emme voisi silti heitä pakottaa tunnustamaan. Katsokaa, kuinka he ovat menetelleet, kun minä hylkään teot, jotka eivät perustu uskoon. He sanovat: Luuletko, että meiltä puuttuu usko tai että teemme tekoja ilman uskoa? Silloin en voi heitä enempää pakottaa, vaan minun on pantava taas pillit pussiin, sillä jos he saavat hiuksen leveyden verran, he tekevät siitä satoja kilometrejä. Sen vuoksi olisi pitänyt saarnata, etteivät kuvat ole mitään ja ettei Jumalalle tehdä sillä mitään palvelusta, kun pystytetään kuvia. Kun niin olisi menetelty tässä asiassa, kuvat olisivat itsestään hävinneet.

Niin kuin minä olen tehnyt, teki Paavali Ateenassa. Hän meni heidän kirkkoihinsa ja näki kaiken heidän epäjumalanpalveluksensa, mutta hän ei lyönyt ketään päin naamaa vaan astui keskelle toria ja sanoi: ”Te Ateenan miehet olette kaikki epäjumalanpalvelijoita”(Ap. t. 17:22). Hän saarnasi epäjumalia vastaan, mutta ei väkivalloin repinyt ketään niistä irti. Sinä sen sijaan tahdot tehdä sillä tavalla ja saada aikaan mellakoita, särkeä alttarit ja repiä kuvat. Luuletko siten hävittäväsi kuvat? Ei siitä mitään tule. Sinä saat ne vain varmemmin pysymään paikallaan. Jos sinä täällä kaadat kuvat, arveletko tehneesi saman Nürnbergissä ja kaikkialla maailmassa. Et suinkaan. Pyhä Paavali istuutui laivaan, kuten me luemme Apostolien teoista (Ap. t. 28:11). Laivaan oli maalattu tai veistetty kaksoisjumalien kuvat. Hän antoi viedä itsensä laivaan eikä kysellyt mitään. Hän ei repinyt niitä irti. Onko sitten Luukkaalla jokin tähdellinen syy kuvailla noita kaksoisjumalia? Epäilemättä. Hän on siten tahtonut osoittaa, etteivät ulkonaiset asiat tee uskolle mitään vahinkoa. Sydän ei saa riippua niissä kiinni eikä rohkeus olla niistä riippuvainen. Näin meidän tulee saarnata ja puhua ja antaa yksin sanan vaikuttaa, kuten sanoin. Sen täytyy ensin ottaa ihmisten sydämet vangeikseen ja valaista ne. Me emme ole niitä, jotka sen tekevät. Sen takia apostolit kerskuvat olevansa sanan palveluksessa (Room. 11:13). He on sanan palvelijan virka (ministerium verbi), mutta heillä ei ole toimeenpanovaltaa (ministerium executionis). Tästä asiasta on nyt puhuttu kylliksi.”

Miten Jumala uudistaa kirkkoa. Invocavit-saarnat v. 1522, s. 36–38. Pieksämäki 1996 (SLEY). Nämä saarnat on julkaistu aiemmin Lutherin Valituissa teoksissa, osa III

Kategoriat
6/2012 Lehdet Valtakunta

Kristuksen valtakunta

”Jonka hartioilla on herraus” (Jes. 9:5)

Tästä huomaat mikä suloisuus ja lohtu on tuossa sanassa jonka Jesaja sanoo: ’Hänen hartioillansa on herraus’. Hän ei sano: ’Hänen herrautensa on Jerusalemissa, Syyriassa, Aasiassa, Intiassa tai jollakin muulla maailman kulmalla’. Missä hän on, siellä on hänen herrautensakin, vapaana, olematta sidottu mihinkään paikkaan, aikaan tai henkilöön, sidottuna ainoastaan häneen itsehensä. Ja lisäksi: hän kantaa heitä kaikkine heidän vajavaisuuksineen, niin kuin isä lapsiansa, niin kuin paimen karitsaisiansa; hän ei työnnä heitä luotaan heidän syntiensä tähden, vaan parantaa ja auttaa heitä. Hänen valtakuntansa on nimittäin armon valtakunta, avun valtakunta, lohdutuksen valtakunta kaikille kurjille syntisille. Tottakin on ihmeellistä puhetta tuo: hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa siitä huolimatta että se on oleva kaikkialla maailmassa; hänen pitää evankeliumin kautta hallitseman kaikissa seuduissa, mutta kuitenkin hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa kaikkialla! Maalliset kuninkaat kyllä suovat että heitä valtakuntansa avulla korotetaan, kannatetaan, johdetaan ja ohjataan; tämä kuningas sitä vastoin nostaa, kantaa, johdattaa, rauhoittaa ja ohjaa omiansa.

Tämä tapahtuu aina seuraavasti. Ristillä hän kerta kaikkiaan kantoi meitä kaikkia; nyt hän kantaa meitä evankeliumilla, toisin sanoen, nyt saarnataan, että hän meitä kaikkia silloin kantoi ansaiten anteeksiantamuksen kaikista niistä synneistä, joita olimme tehneet, joita nyt tai vasta teemme. Oi, mikä ihana tehtävä! Mikä lohdullinen Kristusta koskeva lausuma: hänen valtakuntansa on hänen hartioillansa! Tähän samaan tapaan puhelee Mooseskin laulussansa – 5. Mooseksen Kirjan 32. luvussa (5. Moos. 32:11): Jumala on kantanut Israelin kansaa hartioillansa, toisin sanoen, seurustellut heidän kanssansa kuin pienten lasten kanssa, ravinnut heitä, kärsinyt heidän tapojansa ja auttanut heitä, ja niin Kristuskin meille tekee.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 230. Turku 1941. SLEY.

Kategoriat
Hallitus Kirkko Maallinen valta

Hengellinen ja maallinen regimentti luterilaisen opin mukaan

Herman Sasse
Herman Sasse

Kyrka och Folk -lehdessä (www.kyrkaochfolk.se) on julkaistu 2013-2014 useassa osassa ruotsinkielisenä käännöksenä Hermann Sassen kirjaa, joka käsittelee hengellisen ja maallisen vallan välistä suhdetta luterilaisen opin mukaan (ruots. Andligt och världsligt regemente enligt luthersk lära; Sassen kirjoituksen osat löytyvät Kyrka och Folk –lehden nettisivuilta esim. hakusanalla Sasse). Hän kirjoitti tämän tekstin vuonna 1935 eli aikana, jolloin Hitler ja natsit olivat nousseet valtaan Saksassa.

Tämä kirjoitus oli tuolloin erittäin ajankohtainen ja se on sitä myös tänä päivänä. Sasse alleviivaa kirjoituksessaan luterilaisen tunnustuksen linjausta, jonka mukaan hengellisellä ja maallisella vallalla on kummallakin oma alansa eivätkä ne saa sekaantua toistensa tehtäviin: ”Sen takia kirkollista ja maallista valtaa ei pidä sekoittaa toisiinsa” (Augsburgin tunnustus XXVIII,12).

Sassen mukaan hengellisen ja maallisen vallan välisen suhteen ratkaisemiseen ei ole olemassa mitään kertakaikkista ”patenttiratkaisua”. Hän kirjoittaa: ”Se, missä laajuudessa tänä päivänä kansamme keskuudessa on aito valtio ja aito kirkko sekä onko niiden välillä oikea suhde vai ei, riippuu loppujen lopuksi siitä, missä määrin kansassamme on elävä kunnioitus Jumalan lahjomattomia käskyjä kohtaan sekä missä määrin usko pelastavaan evankeliumiin syntien anteeksisaamisesta Kristuksen tähden on todellisuutta.”

Sassen kirjoituksen syntyaikana natsihallinto pyrki alistamaan kirkot omiin tarkoitusperiinsä ja siten se rikkoi karkeasti edellä esitettyä luterilaisen tunnustuksen linjausta vastaan. Luterilaisen tunnustuksen takana seisseet teologit ja maallikot eivät voineet suostua tällaiseen. Sasse näki vastaavan tilanteen myöhemmin esimerkiksi Ruotsin kirkossa, jossa valtiovalta pakotti kirkon avaamaan pappisviran naisille.

Olisi mielenkiintoista kuulla Sassen arvio meidän tilanteestamme. Meillä ev. lut. kirkkoa ei suoraan pakotettu naispappeuteen. Mutta kun ehkä vastoin odotuksia naispappeuden vastustus ei ole loppunut kirkossa, laati piispainkokous syksyllä vuonna 2006 selonteon, jossa se mm. torjui pappien työvuorojärjestelyt tasa-arvolain vastaisena.

Varatuomari ja pastori Jyrki Anttinen kirjoittaa tähän piispainkokouksen selontekoon liittyen hiljaittain julkaistussa Matti Väisäsen Yhdeksi ruumiiksi kastettuna -juhlakirjassa otsikolla Kun oikeudettomuus sai vallan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa: ”Piispainkokouksen selonteko sai aikaan perustavaa laatua olevan muutoksen pitkään jatkuneeseen eli vakiintuneeseen käytäntöön. Erikoista tässä on vielä se, että tämä linjaus tehtiin kokonaan kirkon omaan lakiin perustuvan päätöksentekojärjestelmän ulkopuolella. Näin piispainkokous – harmaalla alueella toimien – antoi juridiikalle vallan määrittää kirkon teologiaa ja palvella näin kirkkopolitiikkaa sekä uusia aatevirtauksia. Tällä oven avauksella oli ja tulee varmasti jatkossakin olemaan ratkaiseva vaikutus teologisissa kiistoissa opillisen auktoriteetin horjuessa.” (Yhdeksi ruumiiksi kastettuna, s. 60. Toim. Petri Hiltunen, Esko Murto ja Juhana Pohjola. Suomen evankelis-luterilainen lähetyshiippakunta ja Suomen Luther-säätiö. Porvoo 2014.)

Anttinen on laittanut kirjoituksensa yhden kappaleen väliotsikoksi sanat: ”Meidän tärkein tehtävämme on noudattaa Suomen lakia” (emt. s. 61, kurs. HL). Hän kertoo, että nämä sanat lausui Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi puheessaan hiippakuntavaltuustolle keväällä 2006. Ne olivat osa Salmen terveisiä piispainkokouksesta.

Anttinen kirjoittaa: ”Tuo näin jälkikäteen ajateltuna ehkä hieman koominenkin lausuma kertoo osaltaan siitä hengestä, millä tätä virkakysymyskiistaa olivat ainakin valmistelusta vastaavat lähteneet ajamaan. Kun apostolisen viran muuttamisen teologia ei kaikkia vakuuttanut, otetaan avuksi yhteiskunnallinen lainsäädäntö, tosin valikoituna sellaisella juridiikalla, jossa kirkon omalle autonomialle ja teologialle ei anneta sitä erityisasemaa, joka sille uskonnollisena yhdyskuntana ja uskonnollisena työnantajana valtiosääntömme ja voimassa olevan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolainsäädännön mukaan voisi kuulua. Kun näin oikaistaan mutkat suoriksi, niin päästään helpommin tarkastelemaan papin työtä pelkästään virkamiesoikeudellisesti ilman hankalia tunnustuksellisia ja teologisia sisältökysymyksiä.” (emt. s. 61)

Vielä siteeraus Anttiselta: ”Todettakoon, että piispa Salmen johtamassa tuomiokapitulissa tämä virkamiesoikeudellinen teologian puhdistaminen juridiikasta vietiin huippuunsa erään virkateologiseen kiistaan liittyneen kurinpitoasian yhteydessä syksyllä 2008. Kun kantelun kohteena ollut pappi vetosi tuomiokapitulissa omantunnon vapauteen tai itse asiassa Jumalan sanaan sidotun omantunnon syyhyn kieltäytyessään alttariyhteistyöstä naispuolisen kollegan kanssa, niin tuomiokapituli ohitti ongelman omastatunnosta toteamalla, että pappi voi toimittaa jumalanpalveluksen osallistumatta itse lainkaan uskonnonharjoittamiseen.” (emt. s. 61, kursivointi HL)

On puhuttelevaa, että viime vuonna aiheutti suurta kohua ministeri Päivi Räsäsen hengellisessä kesäjuhlassa pitämä puhe, jossa hän toi esille mm. Raamatun kohdan, jossa sanotaan: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Ap. t. 5:29)

Sassen tekstiin kannattaa tutustua ja olisi hyvä, jos se saataisiin myös suomen kielellä luettavaksi. Hän tuo esille monia mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä asioita tästä ajankohtaisesta aihepiiristä.

Hannu Lehtonen

Ohessa toinen edellä sanottuun liittyvä Sassen teksti, joka on aikoinaan julkaistu Concordia-lehdessä. Tässä tekstissä Sasse kuvaa sitä, miten tällaisen regimenttien sekoittamisen välityksellä kirkkoon tuotu institutionaalinen valhe laillistaa väärän opin. Tämä estää puhtaan evankeliumin julistamisen ja tekee kirkosta lopulta vain ihmisten uskonnollisia tarpeita tyydyttävän instituution, uskontohuoltolaitoksen.

VALHEEN VOIMA
Hermann Sasse (1895-1976), prof., Australia

Valhe on ihmisen kuolema, hänen ajallinen ja ikuinen kuolemansa. Valhe tappaa kansakuntia. Mitä väkevimmät maailman valtakunnat ovat tuhoutuneet valheisiinsa. Historia ei tunne hämmentävämpää spektaakkelia (joukkokohtaus) kuin tuomion, joka toteutuu, kun edistyneen kulttuurin ihmiset hylkäävät totuuden ja valheiden meri nielee heidät. Näin tapahtui kuihtuvan pakanallisen antiikin aikana. Uskonto ja laki, runous ja filosofia, elämä avioliitossa ja perheessä, valtiossa ja yhteiskunnassa, lyhyesti sanottuna, yksi elämän alue toisensa jälkeen joutui valheen voiman ja kirouksen uhriksi. Siellä missä ihminen ei enää voi sietää totuutta, hän ei voi elää ilman valhetta. Siellä missä ihminen kuollessaankin valehtelee itselleen ja muille, pidetään hänen kulttuurinsa hirvittävää hajoamista suurenmoisena edistymisenä ja alaspäin meneminen nähdään ennen kokemattomana etenemisenä.

Jos – historian kumoamattoman todistuksen mukaan – tämä on Jumalan tuomio valheelle, eikö Jumala sitten rankaisisi valhetta myös kirkossaan? Totisesti hän, joka on koko maailman Tuomari, tekee sen! Sillä valheen valta yltää myös kirkkoon. Apostolien päivistä saakka kirkossa on ollut valehtelua aivan kuten muussakin maailmassa. Kirkon ihmisetkin näet ovat ja pysyvät köyhinä syntisinä kuolemaansa saakka.

Valheita on kerrottu kirkossa pelkuruuden ja heikkouden, turhamaisuuden ja ahneuden takia. Mutta kaikkien näiden ohella kirkossa on valheiden puun laajassa latvustossa yksi erityisen makea hedelmä. Se on hurskas valhe. Se on tekopyhyys, jolla ihminen valehtelee toisille, ja älyllinen itsepetos, jolla hän valehtelee itselleen, että hän uskoo. ”Meidänkään aikanamme sanan julistaminen luulotellussa puhdasoppisuudessa ei valitettavasti ole tämän valheen harvinainen ilmentymä.” Näin kirkkomme suurin eetikko kerran lausui, varoittaen oman aikansa ja meidän aikamme teologeja mitä vakavimmasta synnistä, valehtelemisesta Jumalalle.

Pelottavin asia hurskaassa valehtelemisessa on, että se ei ole valehtelemista vain ihmisille vaan myös Jumalalle rukouksessa, tunnustuksessa, pyhässä ehtoollisessa, saarnassa ja teologiassa. Hurskaalla valheella on aina taipumus tulla rakentavaksi valheeksi. Se karkotettiin aikoinaan kirkosta, kun se esiintyi pyhimyslegendojen ja pyhäinjäännöksillä tapahtuvan huijauksen muodossa. Sitten suoraan hurskaiden silmien edessä se palasi uudessa muodossa, kuten Luther-legendoissa tai pietistisinä aikoina almanakkojen ja traktaattien muodossa. Nämä sisälsivät kertomuksia ihmeellisistä rukousvastauksista ja yhtä ihmeellisistä kääntymyksistä, joita joko ei koskaan tapahtunut tai joissa historiallisen totuuden ydin ei enää ollut havaittavissa. Tämä ”rakentava” valhe myös raivaa tiensä kirkon alueelle, joka opettaa ilmoitettuja totuuksia. Tarpeellisen valmistuksen jälkeen se voi saavuttaa ”opillisen kypsyyden” aseman. Siten siitä tulee dogmaattinen valhe.

Pyydämme roomalaiskatolisia kristittyjä uskomaan, että meidän on todella vaikea käyttää tässä sanaa ”valhe” ja että me emme tee niin loukataksemme heitä. Me tiedämme, että he tunnustavat syvästä uskon vakaumuksesta esimerkiksi opin Marian saastattomasta sikiämisestä, ja samalla vilpittömyydellä he vastaanottavat vielä odotetun Maria-dogmin laajennuksen kirkollisen opetusviran kädestä [kirjoitettu ennen vuoden 1950 Marian taivaaseen ottamis -dogmia, suom. huom.]. Mutta tämä ei muuta mitään siitä tosiasiasta, että näillä dogmeilla luodaan vääriä oppeja.

Raamatullinen ja teologinen määritelmä valheesta on tämä: vaikka se syyllistyy epätotuuteen, se pettää totuuden ja julistaa sitä, mikä ei ole totta. Se salaa tämän syyllisyytensä Jumalan edessä inhimillisen hyväuskoisuuden taakse. Tässä teologinen määritelmä valheesta eroaa filosofisen etiikan vastaavasta määritelmästä. Teologia tietää, että kaikkein vaarallisimpia valheita ovat ne, jotka julistetaan ”hyvällä omallatunnolla”, kuten maailma sanoo.

Kun puhumme dogmaattisesta valheesta, meillä ei ole kuitenkaan mielessämme vain ne juhlitut opit, jotka katolinen kirkko on julistanut. Niiden välityksellä teorioita on korotettu kirkollisen opin tasolle, niillä ei ole mitään perustaa pyhässä Raamatussa eivätkä ne ole tosia. Me sisällytämme tähän myös nimenomaan ne opit, joiden kanssa moderni protestantismi on ponnistellut korjatakseen, täydentääkseen tai korvatakseen evankelisen kirkon opin. Näitä ovat esimerkiksi pietismin väärä kirkko-oppi tai rationalismin väärä oppi Jeesuksen Kristuksen persoonasta.

Kuinka pelottavaa on ajatella, että kirkossa opetetaan asioita, jotka eivät ole tosia, verhottuna sille uskottuun ikuiseen totuuteen. Mikään ateismi tai bolshevismi ei voi saada aikaan yhtä paljon vahinkoa ja tuhoa kuin hurskas valhe, valhe kirkossa. Tässä valheessa tulee ilmeiseksi sen voima, jota Kristus itse kutsuu valehtelijaksi ja valheiden isäksi (Joh. 8:44). Eikä tämä toden totta ole enää yllättävää. Kuinka hän, joka itse olemukseltaan on valehtelija, voi passiivisesti katsoa sitä seikkaa, että tässä valheellisuuden ja harhan maailmassa, suhteellisuuden maailman häilyvässä ytimessä, voisi olla ”Jumalan huone, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15). Mutta koska hän ei voi rynnätä avoimessa taistelussa tätä pylvästä vastaan, jonka Jumala itse on perustanut ”totuuden pylvääksi ja perustukseksi” (columna et firmamentum veritatis), hän hiipii hurskauden naamion alla ja valloittaa aseman tehdäkseen siitä käsin valloituksensa. Hän pyrkii kaatamaan totuuden pylvään hurskaan valheen voimalla.

Mutta ajatteleeko kukaan, että Kristus, joka on personoitunut Totuus, sallisi valheen tulla kirkkoonsa rankaisematta? Ei. Se tuomio, jonka hän, joka on Pyhä ja Totinen, langettaa maailman kaikille valheille, alkaa jokaisen tuomion tavoin Jumalan huoneesta.

Institutionaalinen valhe

Kirkkoa tuhoavien valheiden joukossa on yksi, jota emme ole vielä maininneet. Hurskaan ja dogmaattisen valheen ohella on olemassa yksi erityisen vaarallinen valheen muoto, jota voidaan kutsua institutionaaliseksi valheeksi. Me tarkoitamme tällä valhetta, joka kehittyy kirkon instituutioissa, sen hallinnossa ja organisaatiossa. Se on niin vaarallinen, koska se laillistaa muut valheet kirkossa ja tekee niiden poistamisen mahdottomaksi. Sellainen valhe on olemassa esimerkiksi siellä, missä kirkon hallinto takaa yhtäläiset oikeudet kirkossa niille, jotka tunnustavat Kolminaisuuden ja Kristuksen kaksi luontoa, ja niille, jotka kieltävät nämä. Samoin siellä, missä evankeliumin saarna uskonpuhdistuksen tarkoittamassa mielessä nauttii samaa oikeutta kuin opittoman valistususkonnon julistus, niin kauan kuin jälkimmäinen vetoaa vain Raamattuun. Samoin siellä, missä on sääntönä, että seurakunnassa, jossa on kaksi pastorin virkaa, toinen täytyy täyttää ”vapaamielisellä” pastorilla, niin että seurakunnan ”liberaalien” jäsenten ei tarvitse mennä ”puhdasoppisen” pastorin luo.

Tällainen kirkollinen laki tekee täysin mahdottomaksi erottaa totuus harhasta, oikea oppi väärästä opista. Näin muodostettu kirkko ei voi enää huolehtia siitä, että evankeliumi saarnataan selvästi ja puhtaasti ja harhaoppia vastustetaan. Sen täytyy suojella julkisia harhaoppisia, kun ”puhdasoppinen” puoli kiistää näiltä yhtäläisen olemassaolon oikeuden kirkossa. Sellaisen kirkon seurakuntien, siinä kasvatettavan nuorison, ihmisten, joille se yrittää saarnata evankeliumin totuutta, täytyy tulla siihen käsitykseen, että se ei paljoakaan piittaa siitä, mitä joku uskoo tai ei usko. Koska se, mitä saarnassa on uskottava tai ei uskottava, on jätetty yksilön käsiin, niin se, mikä häntä miellyttää tai ei miellytä, hänen maailmankatsomuksensa ja pian myös hänen epäuskoisuutensa tulee kirkon julistuksen normiksi. Saarnan olennaisen sisällön muodostavat pian subjektiiviset uskonnolliset kokemukset ja käsitykset objektiivisen sanoman sijasta siitä, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa. Siten kirkko vajoaa tasolle, jossa se on instituutio ihmisten moninaisten uskonnollisten tarpeiden tyydyttämistä varten, ja se lakkaa olemasta Kristuksen kirkko, totuuden pylväs ja perustus.

On itsestään selvää, että tämä kirkon lankeaminen evankeliumista voi tapahtua myös siellä, missä sen organisaatio näyttää vielä olevan järjestyksessä. Sillä mikään asetus, mikään laki, mikään tunnustuksellisen kannan juridinen lukkoon lyöminen ei voi varjella kirkkoa oikeasta uskosta luopumisesta. Luterilainen kirkko – erotuksena muista tunnustuksista – ei ole koskaan opettanut, että Jumala olisi antanut kirkolleen tietyn organisaatiomuodon puhtaan opin takaamiseksi. Meidän tietääksemme kukaan luterilainen teologi ei ole opettanut koskaan mitään muuta.

Mutta sinä hetkenä, jona kirkon lankeaminen evankeliumista ilmaistaan myös kirkon laissa ja siten laillistetaan, on institutionaalisen valheen koko kauheus voimassa. Sillä tämä valhe tekee totuuteen palaamisen mahdottomaksi. Kirkko voi langeta kauhistuttavaan opilliseen harhaan, se voi avata portin ja oven harhaopille suvaitsemalla sitä ja tekemättä mitään sille. Pyhän Hengen avulla sellainen kirkko voi myöhemmin katua, palata puhtaaseen Jumalan sanaan ja ryhtyä tämän sanan käskemään taisteluun väärää oppia vastaan. Mutta jos se on juhlallisesti tunnustanut harhan oikeuden keskuudessaan, silloin harhasta itsestään on tullut kyseisen kirkon elimellinen osatekijä. Se ei silloin voi enää taistella harhaa vastaan, ja kiivas taistelu väärää oppia vastaan sen keskuudessa olisi tämän kirkon yhden siiven täysin laiton taistelu toista vastaan.

Miten tästä sairaudesta kärsivä kirkko voi jälleen tulla terveeksi? Miten sellainen kirkko voi erottaa oikean kirkon harhasta? Kukaan ei ole niin typerä luullakseen, että harha luopuu koskaan omasta tahdostaan siitä oikeudesta, joka sille on kirkossa myönnetty. Se on osa sen olemusta, ettei se voi tehdä tätä. Se näet elää siitä väitteestä, että se on aito kirkko. Se voi elää vain kirkon varjossa, ei itsenäisenä uskontona tai filosofiana. Toisinaan jokin tietty harha pakotetaan syrjään muuttuneen filosofisen tilanteen ja (hallitsevan) teologisen järjestelmän muutoksen seurauksena. Se ei silloinkaan poistu kirkon historian näkyvästä keskuksesta jättämättä muille harhoille perustavia ajatuksiaan, puoleensa vetävää voimaansa ja kovalla vaivalla ansaittua olemassaolon oikeuttaan.

Suuret harhaopit kuolevat yhtä vähän kuin perkele. Ne palaavat yhä uusissa hahmoissa – kuinka monta hahmoa areiolaisuus ja pelagiolaisuus ovatkaan jo ottaneet! Ne seuraavat kirkkoa sen historiassa kautta vuosisatojen ja valmistavat sitä suurina viettelyksinä lopun aikoja varten (1. Kor. 11:19; 2. Piet. 2:1). Varhaiskirkko tiesi tämän, ja meidän täytyy oppia se siltä jälleen. Niinpä täytyy luopua typerästä ja yksinkertaisesta toivosta, että väärä oppi, joka on modernissa kirkkohallinnossa tunnustettu yhtä lailliseksi puhtaan opin kanssa, häviää lopulta itsestään. Mutta siellä, missä jokin kirkko on tehnyt sopimuksen väärän opin kanssa ja laskenut maahan ne aseet, joilla se voi ja sen täytyy taistella harhaa vastaan, jää jäljelle vain viimeinen mahdollisuus erottaa kirkko harhasta: puhdasoppisen kirkon erottaminen kuvasta, joka ainoastaan kantaa nimeä ”kirkko”, mutta jolla todellisuudessa ei ole mitään tekemistä Kristuksen kirkon kanssa.

Katkelma Herman Sassen teoksesta Union and Confession. Suomennos ja otsikot: Hannu Lehtonen. Julkaistu Concordiassa vuonna 2005

sasse01