Kyrka och Folk -lehdessä (www.kyrkaochfolk.se) on julkaistu 2013-2014 useassa osassa ruotsinkielisenä käännöksenä Hermann Sassen kirjaa, joka käsittelee hengellisen ja maallisen vallan välistä suhdetta luterilaisen opin mukaan (ruots. Andligt och världsligt regemente enligt luthersk lära; Sassen kirjoituksen osat löytyvät Kyrka och Folk –lehden nettisivuilta esim. hakusanalla Sasse). Hän kirjoitti tämän tekstin vuonna 1935 eli aikana, jolloin Hitler ja natsit olivat nousseet valtaan Saksassa.
Tämä kirjoitus oli tuolloin erittäin ajankohtainen ja se on sitä myös tänä päivänä. Sasse alleviivaa kirjoituksessaan luterilaisen tunnustuksen linjausta, jonka mukaan hengellisellä ja maallisella vallalla on kummallakin oma alansa eivätkä ne saa sekaantua toistensa tehtäviin: ”Sen takia kirkollista ja maallista valtaa ei pidä sekoittaa toisiinsa” (Augsburgin tunnustus XXVIII,12).
Sassen mukaan hengellisen ja maallisen vallan välisen suhteen ratkaisemiseen ei ole olemassa mitään kertakaikkista ”patenttiratkaisua”. Hän kirjoittaa: ”Se, missä laajuudessa tänä päivänä kansamme keskuudessa on aito valtio ja aito kirkko sekä onko niiden välillä oikea suhde vai ei, riippuu loppujen lopuksi siitä, missä määrin kansassamme on elävä kunnioitus Jumalan lahjomattomia käskyjä kohtaan sekä missä määrin usko pelastavaan evankeliumiin syntien anteeksisaamisesta Kristuksen tähden on todellisuutta.”
Sassen kirjoituksen syntyaikana natsihallinto pyrki alistamaan kirkot omiin tarkoitusperiinsä ja siten se rikkoi karkeasti edellä esitettyä luterilaisen tunnustuksen linjausta vastaan. Luterilaisen tunnustuksen takana seisseet teologit ja maallikot eivät voineet suostua tällaiseen. Sasse näki vastaavan tilanteen myöhemmin esimerkiksi Ruotsin kirkossa, jossa valtiovalta pakotti kirkon avaamaan pappisviran naisille.
Olisi mielenkiintoista kuulla Sassen arvio meidän tilanteestamme. Meillä ev. lut. kirkkoa ei suoraan pakotettu naispappeuteen. Mutta kun ehkä vastoin odotuksia naispappeuden vastustus ei ole loppunut kirkossa, laati piispainkokous syksyllä vuonna 2006 selonteon, jossa se mm. torjui pappien työvuorojärjestelyt tasa-arvolain vastaisena.
Varatuomari ja pastori Jyrki Anttinen kirjoittaa tähän piispainkokouksen selontekoon liittyen hiljaittain julkaistussa Matti Väisäsen Yhdeksi ruumiiksi kastettuna -juhlakirjassa otsikolla Kun oikeudettomuus sai vallan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa: ”Piispainkokouksen selonteko sai aikaan perustavaa laatua olevan muutoksen pitkään jatkuneeseen eli vakiintuneeseen käytäntöön. Erikoista tässä on vielä se, että tämä linjaus tehtiin kokonaan kirkon omaan lakiin perustuvan päätöksentekojärjestelmän ulkopuolella. Näin piispainkokous – harmaalla alueella toimien – antoi juridiikalle vallan määrittää kirkon teologiaa ja palvella näin kirkkopolitiikkaa sekä uusia aatevirtauksia. Tällä oven avauksella oli ja tulee varmasti jatkossakin olemaan ratkaiseva vaikutus teologisissa kiistoissa opillisen auktoriteetin horjuessa.” (Yhdeksi ruumiiksi kastettuna, s. 60. Toim. Petri Hiltunen, Esko Murto ja Juhana Pohjola. Suomen evankelis-luterilainen lähetyshiippakunta ja Suomen Luther-säätiö. Porvoo 2014.)
Anttinen on laittanut kirjoituksensa yhden kappaleen väliotsikoksi sanat: ”Meidän tärkein tehtävämme on noudattaa Suomen lakia” (emt. s. 61, kurs. HL). Hän kertoo, että nämä sanat lausui Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi puheessaan hiippakuntavaltuustolle keväällä 2006. Ne olivat osa Salmen terveisiä piispainkokouksesta.
Anttinen kirjoittaa: ”Tuo näin jälkikäteen ajateltuna ehkä hieman koominenkin lausuma kertoo osaltaan siitä hengestä, millä tätä virkakysymyskiistaa olivat ainakin valmistelusta vastaavat lähteneet ajamaan. Kun apostolisen viran muuttamisen teologia ei kaikkia vakuuttanut, otetaan avuksi yhteiskunnallinen lainsäädäntö, tosin valikoituna sellaisella juridiikalla, jossa kirkon omalle autonomialle ja teologialle ei anneta sitä erityisasemaa, joka sille uskonnollisena yhdyskuntana ja uskonnollisena työnantajana valtiosääntömme ja voimassa olevan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolainsäädännön mukaan voisi kuulua. Kun näin oikaistaan mutkat suoriksi, niin päästään helpommin tarkastelemaan papin työtä pelkästään virkamiesoikeudellisesti ilman hankalia tunnustuksellisia ja teologisia sisältökysymyksiä.” (emt. s. 61)
Vielä siteeraus Anttiselta: ”Todettakoon, että piispa Salmen johtamassa tuomiokapitulissa tämä virkamiesoikeudellinen teologian puhdistaminen juridiikasta vietiin huippuunsa erään virkateologiseen kiistaan liittyneen kurinpitoasian yhteydessä syksyllä 2008. Kun kantelun kohteena ollut pappi vetosi tuomiokapitulissa omantunnon vapauteen tai itse asiassa Jumalan sanaan sidotun omantunnon syyhyn kieltäytyessään alttariyhteistyöstä naispuolisen kollegan kanssa, niin tuomiokapituli ohitti ongelman omastatunnosta toteamalla, että pappi voi toimittaa jumalanpalveluksen osallistumatta itse lainkaan uskonnonharjoittamiseen.” (emt. s. 61, kursivointi HL)
On puhuttelevaa, että viime vuonna aiheutti suurta kohua ministeri Päivi Räsäsen hengellisessä kesäjuhlassa pitämä puhe, jossa hän toi esille mm. Raamatun kohdan, jossa sanotaan: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Ap. t. 5:29)
Sassen tekstiin kannattaa tutustua ja olisi hyvä, jos se saataisiin myös suomen kielellä luettavaksi. Hän tuo esille monia mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä asioita tästä ajankohtaisesta aihepiiristä.
Hannu Lehtonen
Ohessa toinen edellä sanottuun liittyvä Sassen teksti, joka on aikoinaan julkaistu Concordia-lehdessä. Tässä tekstissä Sasse kuvaa sitä, miten tällaisen regimenttien sekoittamisen välityksellä kirkkoon tuotu institutionaalinen valhe laillistaa väärän opin. Tämä estää puhtaan evankeliumin julistamisen ja tekee kirkosta lopulta vain ihmisten uskonnollisia tarpeita tyydyttävän instituution, uskontohuoltolaitoksen.
VALHEEN VOIMA
Hermann Sasse (1895-1976), prof., Australia
Valhe on ihmisen kuolema, hänen ajallinen ja ikuinen kuolemansa. Valhe tappaa kansakuntia. Mitä väkevimmät maailman valtakunnat ovat tuhoutuneet valheisiinsa. Historia ei tunne hämmentävämpää spektaakkelia (joukkokohtaus) kuin tuomion, joka toteutuu, kun edistyneen kulttuurin ihmiset hylkäävät totuuden ja valheiden meri nielee heidät. Näin tapahtui kuihtuvan pakanallisen antiikin aikana. Uskonto ja laki, runous ja filosofia, elämä avioliitossa ja perheessä, valtiossa ja yhteiskunnassa, lyhyesti sanottuna, yksi elämän alue toisensa jälkeen joutui valheen voiman ja kirouksen uhriksi. Siellä missä ihminen ei enää voi sietää totuutta, hän ei voi elää ilman valhetta. Siellä missä ihminen kuollessaankin valehtelee itselleen ja muille, pidetään hänen kulttuurinsa hirvittävää hajoamista suurenmoisena edistymisenä ja alaspäin meneminen nähdään ennen kokemattomana etenemisenä.
Jos – historian kumoamattoman todistuksen mukaan – tämä on Jumalan tuomio valheelle, eikö Jumala sitten rankaisisi valhetta myös kirkossaan? Totisesti hän, joka on koko maailman Tuomari, tekee sen! Sillä valheen valta yltää myös kirkkoon. Apostolien päivistä saakka kirkossa on ollut valehtelua aivan kuten muussakin maailmassa. Kirkon ihmisetkin näet ovat ja pysyvät köyhinä syntisinä kuolemaansa saakka.
Valheita on kerrottu kirkossa pelkuruuden ja heikkouden, turhamaisuuden ja ahneuden takia. Mutta kaikkien näiden ohella kirkossa on valheiden puun laajassa latvustossa yksi erityisen makea hedelmä. Se on hurskas valhe. Se on tekopyhyys, jolla ihminen valehtelee toisille, ja älyllinen itsepetos, jolla hän valehtelee itselleen, että hän uskoo. ”Meidänkään aikanamme sanan julistaminen luulotellussa puhdasoppisuudessa ei valitettavasti ole tämän valheen harvinainen ilmentymä.” Näin kirkkomme suurin eetikko kerran lausui, varoittaen oman aikansa ja meidän aikamme teologeja mitä vakavimmasta synnistä, valehtelemisesta Jumalalle.
Pelottavin asia hurskaassa valehtelemisessa on, että se ei ole valehtelemista vain ihmisille vaan myös Jumalalle rukouksessa, tunnustuksessa, pyhässä ehtoollisessa, saarnassa ja teologiassa. Hurskaalla valheella on aina taipumus tulla rakentavaksi valheeksi. Se karkotettiin aikoinaan kirkosta, kun se esiintyi pyhimyslegendojen ja pyhäinjäännöksillä tapahtuvan huijauksen muodossa. Sitten suoraan hurskaiden silmien edessä se palasi uudessa muodossa, kuten Luther-legendoissa tai pietistisinä aikoina almanakkojen ja traktaattien muodossa. Nämä sisälsivät kertomuksia ihmeellisistä rukousvastauksista ja yhtä ihmeellisistä kääntymyksistä, joita joko ei koskaan tapahtunut tai joissa historiallisen totuuden ydin ei enää ollut havaittavissa. Tämä ”rakentava” valhe myös raivaa tiensä kirkon alueelle, joka opettaa ilmoitettuja totuuksia. Tarpeellisen valmistuksen jälkeen se voi saavuttaa ”opillisen kypsyyden” aseman. Siten siitä tulee dogmaattinen valhe.
Pyydämme roomalaiskatolisia kristittyjä uskomaan, että meidän on todella vaikea käyttää tässä sanaa ”valhe” ja että me emme tee niin loukataksemme heitä. Me tiedämme, että he tunnustavat syvästä uskon vakaumuksesta esimerkiksi opin Marian saastattomasta sikiämisestä, ja samalla vilpittömyydellä he vastaanottavat vielä odotetun Maria-dogmin laajennuksen kirkollisen opetusviran kädestä [kirjoitettu ennen vuoden 1950 Marian taivaaseen ottamis -dogmia, suom. huom.]. Mutta tämä ei muuta mitään siitä tosiasiasta, että näillä dogmeilla luodaan vääriä oppeja.
Raamatullinen ja teologinen määritelmä valheesta on tämä: vaikka se syyllistyy epätotuuteen, se pettää totuuden ja julistaa sitä, mikä ei ole totta. Se salaa tämän syyllisyytensä Jumalan edessä inhimillisen hyväuskoisuuden taakse. Tässä teologinen määritelmä valheesta eroaa filosofisen etiikan vastaavasta määritelmästä. Teologia tietää, että kaikkein vaarallisimpia valheita ovat ne, jotka julistetaan ”hyvällä omallatunnolla”, kuten maailma sanoo.
Kun puhumme dogmaattisesta valheesta, meillä ei ole kuitenkaan mielessämme vain ne juhlitut opit, jotka katolinen kirkko on julistanut. Niiden välityksellä teorioita on korotettu kirkollisen opin tasolle, niillä ei ole mitään perustaa pyhässä Raamatussa eivätkä ne ole tosia. Me sisällytämme tähän myös nimenomaan ne opit, joiden kanssa moderni protestantismi on ponnistellut korjatakseen, täydentääkseen tai korvatakseen evankelisen kirkon opin. Näitä ovat esimerkiksi pietismin väärä kirkko-oppi tai rationalismin väärä oppi Jeesuksen Kristuksen persoonasta.
Kuinka pelottavaa on ajatella, että kirkossa opetetaan asioita, jotka eivät ole tosia, verhottuna sille uskottuun ikuiseen totuuteen. Mikään ateismi tai bolshevismi ei voi saada aikaan yhtä paljon vahinkoa ja tuhoa kuin hurskas valhe, valhe kirkossa. Tässä valheessa tulee ilmeiseksi sen voima, jota Kristus itse kutsuu valehtelijaksi ja valheiden isäksi (Joh. 8:44). Eikä tämä toden totta ole enää yllättävää. Kuinka hän, joka itse olemukseltaan on valehtelija, voi passiivisesti katsoa sitä seikkaa, että tässä valheellisuuden ja harhan maailmassa, suhteellisuuden maailman häilyvässä ytimessä, voisi olla ”Jumalan huone, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15). Mutta koska hän ei voi rynnätä avoimessa taistelussa tätä pylvästä vastaan, jonka Jumala itse on perustanut ”totuuden pylvääksi ja perustukseksi” (columna et firmamentum veritatis), hän hiipii hurskauden naamion alla ja valloittaa aseman tehdäkseen siitä käsin valloituksensa. Hän pyrkii kaatamaan totuuden pylvään hurskaan valheen voimalla.
Mutta ajatteleeko kukaan, että Kristus, joka on personoitunut Totuus, sallisi valheen tulla kirkkoonsa rankaisematta? Ei. Se tuomio, jonka hän, joka on Pyhä ja Totinen, langettaa maailman kaikille valheille, alkaa jokaisen tuomion tavoin Jumalan huoneesta.
Institutionaalinen valhe
Kirkkoa tuhoavien valheiden joukossa on yksi, jota emme ole vielä maininneet. Hurskaan ja dogmaattisen valheen ohella on olemassa yksi erityisen vaarallinen valheen muoto, jota voidaan kutsua institutionaaliseksi valheeksi. Me tarkoitamme tällä valhetta, joka kehittyy kirkon instituutioissa, sen hallinnossa ja organisaatiossa. Se on niin vaarallinen, koska se laillistaa muut valheet kirkossa ja tekee niiden poistamisen mahdottomaksi. Sellainen valhe on olemassa esimerkiksi siellä, missä kirkon hallinto takaa yhtäläiset oikeudet kirkossa niille, jotka tunnustavat Kolminaisuuden ja Kristuksen kaksi luontoa, ja niille, jotka kieltävät nämä. Samoin siellä, missä evankeliumin saarna uskonpuhdistuksen tarkoittamassa mielessä nauttii samaa oikeutta kuin opittoman valistususkonnon julistus, niin kauan kuin jälkimmäinen vetoaa vain Raamattuun. Samoin siellä, missä on sääntönä, että seurakunnassa, jossa on kaksi pastorin virkaa, toinen täytyy täyttää ”vapaamielisellä” pastorilla, niin että seurakunnan ”liberaalien” jäsenten ei tarvitse mennä ”puhdasoppisen” pastorin luo.
Tällainen kirkollinen laki tekee täysin mahdottomaksi erottaa totuus harhasta, oikea oppi väärästä opista. Näin muodostettu kirkko ei voi enää huolehtia siitä, että evankeliumi saarnataan selvästi ja puhtaasti ja harhaoppia vastustetaan. Sen täytyy suojella julkisia harhaoppisia, kun ”puhdasoppinen” puoli kiistää näiltä yhtäläisen olemassaolon oikeuden kirkossa. Sellaisen kirkon seurakuntien, siinä kasvatettavan nuorison, ihmisten, joille se yrittää saarnata evankeliumin totuutta, täytyy tulla siihen käsitykseen, että se ei paljoakaan piittaa siitä, mitä joku uskoo tai ei usko. Koska se, mitä saarnassa on uskottava tai ei uskottava, on jätetty yksilön käsiin, niin se, mikä häntä miellyttää tai ei miellytä, hänen maailmankatsomuksensa ja pian myös hänen epäuskoisuutensa tulee kirkon julistuksen normiksi. Saarnan olennaisen sisällön muodostavat pian subjektiiviset uskonnolliset kokemukset ja käsitykset objektiivisen sanoman sijasta siitä, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa. Siten kirkko vajoaa tasolle, jossa se on instituutio ihmisten moninaisten uskonnollisten tarpeiden tyydyttämistä varten, ja se lakkaa olemasta Kristuksen kirkko, totuuden pylväs ja perustus.
On itsestään selvää, että tämä kirkon lankeaminen evankeliumista voi tapahtua myös siellä, missä sen organisaatio näyttää vielä olevan järjestyksessä. Sillä mikään asetus, mikään laki, mikään tunnustuksellisen kannan juridinen lukkoon lyöminen ei voi varjella kirkkoa oikeasta uskosta luopumisesta. Luterilainen kirkko – erotuksena muista tunnustuksista – ei ole koskaan opettanut, että Jumala olisi antanut kirkolleen tietyn organisaatiomuodon puhtaan opin takaamiseksi. Meidän tietääksemme kukaan luterilainen teologi ei ole opettanut koskaan mitään muuta.
Mutta sinä hetkenä, jona kirkon lankeaminen evankeliumista ilmaistaan myös kirkon laissa ja siten laillistetaan, on institutionaalisen valheen koko kauheus voimassa. Sillä tämä valhe tekee totuuteen palaamisen mahdottomaksi. Kirkko voi langeta kauhistuttavaan opilliseen harhaan, se voi avata portin ja oven harhaopille suvaitsemalla sitä ja tekemättä mitään sille. Pyhän Hengen avulla sellainen kirkko voi myöhemmin katua, palata puhtaaseen Jumalan sanaan ja ryhtyä tämän sanan käskemään taisteluun väärää oppia vastaan. Mutta jos se on juhlallisesti tunnustanut harhan oikeuden keskuudessaan, silloin harhasta itsestään on tullut kyseisen kirkon elimellinen osatekijä. Se ei silloin voi enää taistella harhaa vastaan, ja kiivas taistelu väärää oppia vastaan sen keskuudessa olisi tämän kirkon yhden siiven täysin laiton taistelu toista vastaan.
Miten tästä sairaudesta kärsivä kirkko voi jälleen tulla terveeksi? Miten sellainen kirkko voi erottaa oikean kirkon harhasta? Kukaan ei ole niin typerä luullakseen, että harha luopuu koskaan omasta tahdostaan siitä oikeudesta, joka sille on kirkossa myönnetty. Se on osa sen olemusta, ettei se voi tehdä tätä. Se näet elää siitä väitteestä, että se on aito kirkko. Se voi elää vain kirkon varjossa, ei itsenäisenä uskontona tai filosofiana. Toisinaan jokin tietty harha pakotetaan syrjään muuttuneen filosofisen tilanteen ja (hallitsevan) teologisen järjestelmän muutoksen seurauksena. Se ei silloinkaan poistu kirkon historian näkyvästä keskuksesta jättämättä muille harhoille perustavia ajatuksiaan, puoleensa vetävää voimaansa ja kovalla vaivalla ansaittua olemassaolon oikeuttaan.
Suuret harhaopit kuolevat yhtä vähän kuin perkele. Ne palaavat yhä uusissa hahmoissa – kuinka monta hahmoa areiolaisuus ja pelagiolaisuus ovatkaan jo ottaneet! Ne seuraavat kirkkoa sen historiassa kautta vuosisatojen ja valmistavat sitä suurina viettelyksinä lopun aikoja varten (1. Kor. 11:19; 2. Piet. 2:1). Varhaiskirkko tiesi tämän, ja meidän täytyy oppia se siltä jälleen. Niinpä täytyy luopua typerästä ja yksinkertaisesta toivosta, että väärä oppi, joka on modernissa kirkkohallinnossa tunnustettu yhtä lailliseksi puhtaan opin kanssa, häviää lopulta itsestään. Mutta siellä, missä jokin kirkko on tehnyt sopimuksen väärän opin kanssa ja laskenut maahan ne aseet, joilla se voi ja sen täytyy taistella harhaa vastaan, jää jäljelle vain viimeinen mahdollisuus erottaa kirkko harhasta: puhdasoppisen kirkon erottaminen kuvasta, joka ainoastaan kantaa nimeä ”kirkko”, mutta jolla todellisuudessa ei ole mitään tekemistä Kristuksen kirkon kanssa.
Katkelma Herman Sassen teoksesta Union and Confession. Suomennos ja otsikot: Hannu Lehtonen. Julkaistu Concordiassa vuonna 2005
