Kategoriat
1/2018 Lehdet Paastoaminen Rukous

Paastoamisesta

Lassi Mattila, Espoo

Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa Jumalan pyhät rukoilivat ja paastosivat kohtalokkaissa tai tärkeissä vaiheissa. Mooses ja Herramme Jeesus paastosivat 40 päivää, kun he rukoilivat Jumalaa armahtamaan kansaansa (5. Moos. 9:18–19; Matt. 4). Kuningas Daavid paastosi aviorikoksestaan syntyneen lapsen puolesta, jota Herra oli Daavidin synnin tähden lyönyt sairaudella (2. Sam. 12). Juudan kuningas Joosafat kuulutti paaston koko Juudeaan, kun suuri ja ylivoimainen vihollisjoukko uhkasi hyökyaallon tavoin hukuttaa heidät alleen (2. Aik. 20). Esra kuulutti paaston Ahava-joella, kun hän oli johtamassa juutalaisten joukon Baabelista Jerusalemiin, jotta Herran varjeleva käsi olisi heidän päällään vaarallisella matkalla (Esra 8). Kuninkaan juomanlaskijana toiminut Nehemia paastosi ja rukoili monta päivää taivaan Jumalan edessä Suusanin linnassa, kun kuuli Jerusalemiin palanneiden pakkosiirtolaisten ahdingon, ennen kuin astui Persian kuninkaan eteen veljiensä hyväksi (Neh. 1–2). Kuningatar Ester pyysi kaikkia Suusanin juutalaisia paastoamaan hänen kanssaan kolme päivää ja kolme yötä, ennen kuin astui henkensä uhalla Persian kuninkaan eteen anoakseen juutalaisen kansan pelastumista (Est. 4). Daniel kääntyi hartaassa rukouksessa ja paastossa Herran puoleen, kun löysi profeetta Jeremian ennustuksen siitä, että Jerusalem oli oleva raunioina 70 vuotta, jotta Jumala täyttäisi profetian sanat ja rakentaisi jälleen Jerusalemin määräajan umpeuduttua (Dan. 9). Iäkäs naisprofeetta Hanna palveli Jumalaa temppelissä paastoilla ja rukouksilla yötä päivää odottaen hartaasti Jerusalemin lunastusta (Luuk. 2). Antiokian seurakunnan profeetat ja opettajat toimittivat palvelustaan Herralle paastoten, ja paastoten he myös lähettivät Barnabaan ja Paavalin lähetysmatkalle (Ap. t. 13). Rukoillen ja paastoten Paavali ja Barnabas asettivat pastorit istuttamiinsa seurakuntiin ja jättivät heidät Herran haltuun (Ap. t. 14). Paavali yhdessä Herran muiden lähettiläiden kanssa osoittautui Jumalan palvelijaksi valvomisissa ja paastoissa (2. Kor. 6); paljon hän oli valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut (2. Kor. 11:27).

Meidän Herramme Jeesus Kristus on luvannut paastoavalle opetuslapselleen: ”sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle” Matt. 6:18.

Taivaallinen Isä kuuli Mooseksen ja sen suuremman Profeetan rukouspaaston ja teurasti Jumalan Karitsan maailman syntien sovitukseksi.

Herra kuuli parannukseen nöyrtyneen Daavidin rukouksen ja paaston ja antoi Salomon, ’Herran suosikin’ syntyä Daavidista ja Batsebasta.

Herra katsoi Joosafatin ja Juudan kansan puoleen ja lähetti Henkensä kautta profeetallisen ilmoituksen pelastuksesta:

”Näin sanoo teille Herra: Älkää peljätkö älkääkä arkailko tätä suurta joukkoa, sillä sota ei ole teidän, vaan Jumalan. Menkää huomenna heitä vastaan. Katso, he nousevat silloin Siisin solaa pitkin, ja te kohtaatte heidät laakson päässä, itäänpäin Jeruelin erämaasta. Mutta silloin ei ole teidän asianne taistella. Astukaa esiin, seisokaa ja katsokaa, kuinka Herra pelastaa teidät, Juuda ja Jerusalem. Älkää peljätkö älkääkä arkailko; menkää huomenna heitä vastaan, ja Herra on oleva teidän kanssanne.” 2. Aik. 20:15–17.

Herra Sebaot vastasi suosiollisesti Esran ja hänen kanssapalvelijoittensa rukouspaastoon niin, että ”meidän Jumalamme käsi oli meidän päällämme, ja hän pelasti meidät vihollisten käsistä ja väijytyksistä tiellä” (Esra 8:31).

Kuninkaan sydän taipui niin kuin vesioja Nehemian pyynnön mukaan, ”koska minun Jumalani hyvä käsi oli minun päälläni” Neh. 2:8.

Ester ja Suusanin juutalaiset saivat sen, minkä puolesta paastosivat, ja Herra ihmeellisellä tavalla pelasti kansansa varmalta tuholta ja toi tuomion heidän vihollisilleen.

Danielin rukoillessa ja paastotessa Herran sana lähti liikkeelle ja enkeli Gabriel tuli kiiruusti kiitäen hänen tykönsä ehtoouhrin aikana, tuoden mukanaan ilosanomaa Herran lupauksen täyttymyksestä.

Herra muisti palvelijansa Hannan rukoukset ja paastot ja salli hänen nähdä temppelissä Herran valmistaman lunastuksen Jeesus-lapsessa, luvatussa vaimon siemenessä.

Jumala johdatti paastoavaa ja rukoilevaa Antiokian seurakuntaa ja puhui heille Pyhässä Hengessään: ”Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut.” Ap. t. 13:2. Herra runsaasti siunasi rukoillen ja paastoten matkaan lähetettyjen Paavalin ja Barnabaan lähetysmatkan. Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Antiokiaan, josta he aikoinaan olivat lähteneet Jumalan armon haltuun annettuina, ja kutsuivat koolle seurakunnan kertoakseen, kuinka ”Jumala oli ollut heidän kanssansa ja tehnyt suuria ja kuinka hän oli avannut pakanoille uskon oven” Ap. t. 14:27.

Herra kuuli apostoleista halvimman avuttomat rukoukset ja paastot sen apostolinviran ja -tehtävän puolesta, johon Herra Jeesus oli hänet asettanut, ja teki hänestä suuressa armossaan apostoleista suurimman (1. Kor. 15:8–10), sillä eihän Herran lupaukset voi tyhjiin raueta: ”sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle” Matt. 6:18.

Ei ollut kyse näiden ihmisten pyhyydestä tai erinomaisuudesta vaan Herran pettämättömistä armolupauksista. ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ps. 50:15. ”Ei kelpaa hänelle hevosen voima, ei hän mielisty miehen jalkojen nopeuteen: Herra mielistyy niihin, jotka häntä pelkäävät, jotka panevat toivonsa hänen armoonsa.” Ps. 147:10–11.

Miksi emme mekin köyhinä ja avuttomina kääntyisi paastoten ja rukoillen taivaallisen Isämme puoleen, joka on luvannut antaa lapselleen sen, mitä hän näin anoen Isältään pyytää? Onko mitään, mikä olisi Herralle mahdotonta?

Sen tähden kääntykäämme näin taivaallisen Isämme puoleen saadaksemme Häneltä Hänen sanansa lupauksen mukaan. Herra on rikas antaja kaikille, jotka Häntä avuksi huutavat (Room. 10:12). Herra antaa monin verroin enemmän, kuin mitä me anomme tai ymmärrämme (Efe. 3:20).

Paastotkaamme ja rukoilkaamme, että Herra armahtaisi langennutta kansaansa ja lähettäisi sydämensä ja mielensä mukaiset palvelijat palauttaakseen kansansa evankeliumin totuuteen. Anokaamme, että mekin saisimme kuulua näiden uskollisten palvelijoiden joukkoon. Rukoilkaamme, että Herra murtaisi paatuneet sydämemme ja pelastaisi meidät niiltä, jotka itsepintaisesti sotivat Hänen tahtoansa vastaan. Pyytäkäämme Pyhän Hengen täydellistä lahjaa, niin että Hän saisi valaista pimentyneet mielemme ja opettaa meidät tarkasti tuntemaan Herran tien.

Paastotkaamme ja rukoilkaamme sen tehtävän puolesta, jonka Herra on meille uskonut, että me saisimme olla siinä uskollisia ja hyviä välikappaleita: että Herra täyttäisi meidät Pyhällä Hengellään ja kaikilla armolahjoillaan, että Herran hyvä ja siunaava käsi olisi kaikessa meidän päällämme ja antaisi meille menestyksen, että Jumalan tuomion sijasta uudet Pyhän Hengen antamat virvoituksen ajat saisivat langeta seurakunnillemme Herran kasvoista, jotka Poika on meille ilmoittanut.

”Niinpä minäkin sanon teille: anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan.” Luuk. 11:9.

Kategoriat
5/2017 Ilmestyskirja Lehdet Martti Luther

Lutherin esipuhe pyhän Johanneksen Ilmestykseen vuodelta 1545

 

 

Kääntäjän alkusanat

Kun puhutaan Lutherista ja Ilmestyskirjasta, monelle tulevat mieleen Lutherin sanat hänen esipuheestaan Ilmestyskirjaan vuodelta 1522: ”Minun henkeni ei mukaudu tähän kirjaan.” Joku oppineempi osaa lisätä tähän, että Luther epäili Ilmestyskirjan arvovaltaa, koska jo jotkut vanhan kirkon opettajat olivat epäilleet, onko kirja lähtenyt Johannes Sebedeuksen pojan, Jeesuksen apostolin kynästä. Harva nykyään muistaa, että Luther kirjoitti Ilmestyskirjaan toisenkin esipuheen vuonna 1545, siis vuotta ennen kuolemaansa. Tämä esipuhe löytyy vanhalla kirjasuomella vuoden 1776 Bibliasta, josta kääntäjäkin on oppinut sen tuntemaan. Vuoden 1545 esipuheessa kuulemme vanhan ja kypsän Lutherin äänen. Hän oppi vanhalla iällään arvostamaan Johanneksen Ilmestystä, koska hän löysi siitä Jumalan kirkon historian, seurakunnan, jota Herra Jeesus itse pitää halki vuosituhansien puhtaan evankeliumin sanan varassa pystyssä kaikista harhaopeista, lahkoista, vainoista, synneistä, Antikristuksesta ja Perkeleestä huolimatta.

”Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin.”

Lutherin esipuhe kumoaa myös selvästi sen harhakäsityksen, että Raamattunsa kirjaimellisesti ottavan kristityn olisi uskottava tulevaan Kristuksen näkyvän hallintavallan ja onnen aikaan maan päällä, ns. tuhatvuotiseen valtakuntaan. ”Sillä me olemme sitä mieltä, … että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia.”

Kääntänyt Walchin edition (osa XIV,palstat 131—139) pohjalta ja varustanut selityksillä Juuso Mäkinen.

Kristikunnassa esiintyy monenlaista ennustamista. Jotkut ennustavat selittämällä profeettojen Kirjoituksia, mistä Paavali puhuu ensimmäisen Korinttolaiskirjeen luvuissa 12 ja 14 ja muissakin kohdissa. Tämä on kaikkein tarpeellisinta ennustamista, ja sitä tarvitaankin päivittäin. Sillä se opettaa Jumalan sanaa, perustaa kristikunnan ja puolustaa uskoa. Mutta ennen kaikkea se hallitsee saarnavirkaa, pitää sitä voimassa, asettaa sen ja vaikuttaa siinä.

Jotkut taas ennustavat tulevista asioista, joista Raamattu ei aiemmin ole kertonut. Tämä tapahtuu kolmella tavalla. Ensiksi selvin sanoin, ilman kuvia ja vertauksia, niin kuin Mooses, Daavid ja muut samanlaiset profeetat ennustavat Kristuksesta, ja niin kuin Kristus ja apostolit ennustavat Antikristuksesta ja vääristä opettajista jne. Toiseksi kuvin, mutta lisäten siihen selväsanaisen selityksen, niin kuin Joosef selittää unet ja Daniel sekä unet että näyt. Kolmanneksi ilman sanoja ja selityksiä pelkästään kuvin ja vertauksin, niin kuin tapahtuu tässä Ilmestyskirjassa ja monien pyhien ihmisten unissa, näyissä ja kuvissa, jotka he ovat saaneet Pyhältä Hengeltä, niin kuin Pietari saarnaa Jooelin pohjalta Ap. t. 2:17: ”Teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat.” Niin kauan kuin tällaista ennustusta ei tulkita eikä se saa varmaa selitystä, se jää salatuksi, mykäksi ennustukseksi, eikä ole vielä tuottanut sitä hyötyä ja hedelmää, jonka sen on määrä kristikunnalle antaa.

Näin on tähän asti käynyt tällekin kirjalle. Moni on kylläkin koettanut mutta ei ole tähän päivään asti onnistunut esittämään mitään varmaa. Monet ovat omasta päästään sotkeneet tähän kirjaan monia taitamattomia käsityksiä. Tällaisten epävarmojen selitysten ja salatun merkityksen tähden mekin olemme tähän asti jättäneet tämän kirjan sikseen, erityisesti koska monet vanhat isätkin ovat olleet sitä mieltä, ettei tämä kirja ole P. apostoli Johanneksen laatima, niin kuin Eusebioksen[1] Kirkkohistoriassa kolmannessa kirjassa luvussa 25 sanotaan. Tähän epäilykseen me myös omasta puolestamme jäämme. Emme näin kuitenkaan tahdo estää ketään pitämästä tätä kirjaa P. apostoli Johanneksen laatimana, tai mitä mieltä sitten ikinä onkin.

Koska kuitenkin mielellämme saisimme varman tulkinnan tai selityksen, tahdomme antaa toisille ja korkeammille hengille ajattelemisen aihetta ja tuoda ilmi omatkin ajatuksemme, jotka ovat seuraavanlaiset. Koska kyseessä on ilmestys tulevasta historiasta ja erityisesti kristikunnan tulevista ahdistuksista ja onnettomuuksista, pidämme parhaana ja varmimpana tapana saada selitys, että kerätään historiankirjoista tähänastinen kristikunnan historia ja onnettomuudet ja yhdistetään ne näihin kuviin sekä verrataan niitä näihin sanoihin. Jos ne sopivat hyvin toisiinsa ja käyvät yksiin, niin voimme rakentaa tämän varman tai ainakin vastaansanomattoman selityksen varaan.

Niinpä olemme sitä mieltä, että ensimmäiset kolme lukua, jotka kertovat Aasian seitsemästä seurakunnasta ja niiden enkeleistä, eivät pyri muuhun kuin yksinkertaisesti kuvaamaan, millainen näiden seurakuntien ja enkelien tila tuohon aikaan oli, niin kuin itse tekstikin sanoo. Seurakuntia ja enkeleitä kehotetaan myös pysymään ja vahvistumaan tai tekemään parannuksen. Lisäksi opimme samassa yhteydessä, että sana enkeli tarkoittaa tästä eteenpäin muissakin kuvissa ja näyissä kristikunnan piispoja ja opettajia. Jotkut ovat hyviä, niin kuin pyhät isät ja piispat, jotkut ovat pahoja, niin kuin harhaoppiset ja väärät piispat. Tämä kirja puhuu kylläkin enemmän jälkimmäisistä kuin edellisistä.

Neljännessä ja viidennessä luvussa kuvataan koko kristikuntaa, jonka on määrä kärsiä tulevista ahdistuksista ja vitsauksista. Siellä on Jumalan edessä 24 vanhinta (eli kaikki piispat ja opettajat yksimielisyydessä), jotka on kruunattu uskolla ja jotka ylistävät Kristusta, Jumalan Karitsaa harpuilla eli saarnaavat. He palvelevat suitsutusastioilla eli rukoilevat hartaasti. Tämä kaikki näytetään kristityille lohdutukseksi, jotta he tietäisivät, että kristikunta kuitenkin kestää kaikissa tulevissa vitsauksissa.

Kuudennessa luvussa alkavat tulevat ahdistukset ja ensin ruumiilliset ahdistukset, nimittäin vaino maallisen esivallan taholta eli kruunattu ratsastaja jousineen valkoisen hevosen selässä. Sitten sota ja verenvuodatus eli ratsastaja miekkoineen punaisen hevosen selässä. Sitten puute ja nälänhätä eli ratsastaja vaakoineen mustan hevosen selässä. Sitten rutto ja paiseet eli kuolemaksi kuvattu ratsastaja hallavan hevosen selässä. Sillä nämä neljä vitsausta ja monet muutkin, kuten hävitys ja mullistukset esivallassa, seuraavat varmasti aina kiittämättömiä ja Jumalan sanan halveksijoita viimeiseen päivään asti, niin kuin kuudennen luvun lopussa jakeessa 13 näytetään. Tätä myös marttyyrien sielut huutaen vaativat.

Seitsemännessä ja kahdeksannessa luvussa alkaa ilmestys hengellisistä ahdistuksista eli monenlaisista harhaopeista. Sitä ennen näytetään jälleen lohdutukseksi kuva,jossa enkeli sinetöi kristityt ja estää neljää pahaa enkeliä, jotta voisimme jälleen olla varmoja siitä, että kristikunnalla on oleva harhaopettajienkin alaisuudessa hurskaita enkeleitä ja puhdas sana. Sen osoittaa myös enkeli,jolla on suitsutusastia eli rukous. Tällaisia enkeleitä ovat pyhät isät, kuten Spyridon[2],Athanasius[3], Hilarius[4] ja Nikean kirkolliskokous[5] sekä muut samanlaiset.

Ensimmäinen paha enkeli on Tatianos enkratiitteineen[6], jotka kielsivät avioliiton ja tahtoivat juutalaisten tavoin tulla vanhurskaiksi teoista. Sillä opin tekojen vanhurskaudesta täytyi olla ensimmäinen, joka nousi evankeliumia vastaan, ja sen täytynee jäädä myös viimeiseksi. Se saa vain aina uusia opettajia ja erilaisia nimiä, kuten pelagiolaiset[7] jne.

Toinen enkeli on Markion[8] katafrygialaisineen[9], manikealaisineen[10], montanolaisineen jne., jotka kerskuvat hengellisyydestään yli koko Raamatun ja lentelevät tämän palavan vuoren tavoin taivaan ja maan välillä, niin kuin meidän keskuudessamme Müntzer[11] ja hurmahenget.

Kolmas on Origenes[12], joka filosofian ja järjen kautta on tehnyt Raamatun karvaaksi ja saastaiseksi, niin kuin meidän keskuudessamme korkeakoulut ovat tähän saakka tehneet.

Neljäs on Novatus kathareineen[13], jotka kielsivät parannuksen ja olivat olevinaan puhtaampia kuin muut. Samanlaisia olivat myöhemmin donatolaiset[14]. Mutta meidän hengellisemme ovat suorastaan kaikkia näitä neljää. Oppineet, jotka tuntevat historiat, osaavat nämä kyllä sovittaa yhteen, sillä kävisi liian pitkälliseksi luetella ja todistaa kaikki.

Yhdeksännessä ja kymmenennessä luvussa vasta todellinen surkeus alkaakin, sillä näihin tuleviin vitsauksiin verrattuna tähänastiset ruumiilliset ja hengelliset ahdistukset ovat olleet miltei leikinlaskua, kuten enkelikin[15] kahdeksannen luvun lopussa jakeessa 13 osoittaa, että on tulossa kolme voi-huutoa. Viimeiset kolme enkeliä eli viides, kuudes ja seitsemäs tuovat voi-huudot ja lopulta maailmanlopun. Näissä yhdistyy hengellinen ja ruumiillinen vaino. Voi-huutoja on kolme; ensimmäinen on suuri, toinen on suurempi ja kolmas on kaikkein suurin.

Ensimmäinen voi-huuto eli viides enkeli on suuri harhaopettaja Areios[16] seuraajineen, jotka ovat karmealla tavalla rääkänneet koko kristikuntaa koko maailmassa, niin että teksti sanoo tässä kohden, että hurskaat olisivat mieluummin kuolleet kuin joutuneet sellaista näkemään, vaikka ovatkin joutuneet sitä näkemään eivätkä kuolleet. Niin, teksti sanoo, että enkeli helvetistä, nimeltään tuhoaja, on heidän kuninkaansa, aivan kuin haluttaisiin sanoa itse Perkeleen ajavan heitä. Areiolaiset eivät nimittäin vainonneet oikeita kristittyjä ainoastaan hengellisesti vaan myös ruumiillisesti miekalla. Lue areiolaisten historiasta, niin ymmärrät kyllä tämän näyn ja nämä sanat.

Toinen voi-huuto on kuudes enkeli, häpeällinen Muhammed seuraajinaan saraseenit[17], jotka ovat suuresti vaivanneet kristikuntaa sekä opeilla että miekalla. Tämän enkelin vierellä ja kanssa tulee lisäksi väkevä enkeli, jolla on sateenkaari ja katkera kirja, tehdäkseen tämän voi-huudon sitä pahemmaksi. Tämä on pyhä paavikunta suurine hengellisine loistoineen eli messuineen. Se valtaa säädöksillään temppelin, erottaa pois esipihan ja pystyttää sen sijaan valekirkon eli ulkonaisen pyhyyden.

Yhdennessätoista ja kahdennessatoista luvussa tuodaan pahojen voi-huutojen ja vitsausten välissä esiin kaksi lohdullista kuvaa: yksi kahdesta saarnaajasta ja toinen raskaana olevasta naisesta, joka synnyttää pienen Pojan, vaikkei lohikäärme sitä arvostakaan. Nämä osoittavat, että joitain hurskaita opettajia ja kristittyjä jää kuin jääkin jäljelle sekä edellisen kahden voi-huudon että myös kolmannen tulevan voi-huudon aikana. Nyt kaksi viimeistä voi-huutoa yhdistyy ja käy samanaikaisesti kristikunnan kimppuun, niin että Perkele lyö viimeisetkin ilmat pihalle.

Viimeistä seitsemästä enkelistä, joka puhaltaa luvun 11 lopussa[18], seuraavat sitten luvussa 13 tämän seitsemännen enkelin toimet eli kolmas voi-huuto, nimittäin paavillinen keisarikunta ja keisarillinen paavikunta. Nyt saa paavikunta valtaansa myös maallisen miekan eikä enää hallitse ainoastaan kirjan avulla toisessa voi-huudossa vaan myös miekan avulla kolmannessa voi-huudossa. Näinhän he kerskaavatkin, nimittäin että paavilla on vallassaan sekä hengellinen että maallinen miekka.

Tässä ovat nyt ne kaksi petoa. Ensimmäinen on keisarikunta, jälkimmäinen kaksisarvinen on paavikunta, josta on nyt tullut myös maallinen valtakunta, tosin Kristuksen nimen varjolla. Sillä paavi on pystyttänyt jälleen tuhoutuneen Rooman valtakunnan ja siirtänyt sen kreikkalaisilta saksa-laisille. Tästä huolimatta se on pikemminkin Rooman valtakunnan kuva kuin valtakunta itse sellaisena kuin se on ollut. Paavi kuitenkin antaa kuvalle hengen ja elämän, niin että sillä on omat säätynsä, oikeutensa, jäsenensä ja virkansa ja pysyy jollain tavalla yllä. Tämä on kuva, joka oli haavoi-tettu ja jälleen parani.

Mutta mitä iljetyksiä, valitusta ja vahinkoa keisarillinen paavikunta on saanut aikaan, sitä ei voi edes luetella. Sillä ensiksi maailma on hänen kirjasensa kautta tullut täyteen epäjumalanpalvelusta luostareineen, hiippakuntineen, pyhimyksineen, pyhiinvaelluksineen, kiirastulineen, aneineen, naimattomuuksineen ja lukemattomine ihmisoppeineen ja -tekoineen jne. Kuka voi toiseksi luetella, kuinka paljon verenvuodatusta, murhaa, sotaa ja kurjuutta paavit ovat saaneet aikaan sekä sotimalla että usuttamalla keisarin, kuninkaat ja ruhtinaat toistensa kimppuun?

Tässä Perkeleen viimeinen viha yhdistyy ja saa vallan: tuolla auringonnousun puolella toinen voi-huuto, Muhammed ja saraseenit; täällä auringonlaskun puolella paavikunta ja keisarikunta ja kolmas voi-huuto. Näihin yhtyy ikään kuin lisukkeeksi vielä Turkki, Goog ja Maagog, niin kuin luvussa 20 kerrotaan. Näin kristikuntaa rääkätään mitä kauheimmalla ja surkeimmalla tavalla kaikkialla maailmassa ja kaikilta puolilta väärillä opeilla ja sodilla, kirjalla ja miekalla. Tämä on kitkerää pohjasakkaa ja viimeinen vitsaus. Sitä seuraa lähes yksinomaan lohdullisia kuvia kaikkien voi-huutojen ja kauheuksien päättymisestä.

Luvussa 14 Kristus alkaa ensin suunsa Hengellä surmata Antikristustaan, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo, ja enkeli, jolla on evankeliumi, astuu väkevän enkelin katkeraa kirjaa vastaan. Myös pyhiä ja neitsyitä seisoo Karitsan ympärillä, ja he saarnaavat oikein. Evankeliumia puolestaan seuraa toisen enkelin huuto, että Babylon on kukistuva ja hengellinen paavikunta sortuva.

Sitten seuraa elonleikkuu, ja ne, jotka evankeliumin vastaisesti pitäytyvät paavikuntaan, heitetään Kristuksen kaupungin ulkopuolelle jumalallisen vihan viinikuurnaan eli evankeliumin kautta heidät ikään kuin erotetaan kristikunnasta ja tuomitaan Jumalan vihaan. Tämä viha on suuri, ja kuurnasta vuotaa paljon verta. Taitaapa olla niinkin, että myös meidän mittaamattoman runsaita ja ylikypsiä syntejämme odottaa vielä kunnollinen rangaistus ja tuomio.

Sen jälkeen tulee 15. ja 16. luvussa seitsemän enkeliä seitsemän maljan kanssa. Silloin evankeliumi leviää ja karkaa monien oppineiden ja hurskaiden saarnaajien kautta kaikilta suunnilta paavikunnan kimppuun, ja niin pedon valtaistuimesta eli paavin vallasta tulee pimeää, kurjaa[19] ja halveksittua. Mutta he kaikki suuttuvat ja puolustautuvat rohkeasti. Sillä pedon kidasta lähtee kolme sammakkoa eli kolme saastaista henkeä, jotka kiihottavat kuninkaita ja ruhtinaita evankeliumia vastaan. Mutta siitä ei ole apua; sillä heidän taistelunsa käydään Harmageddonissa.[20] Sammakot ovat sofistit, sellaiset kuin Faber, Eck, Emser[21] ym., jotka kurnuttavat kovaan ääneen evankeliumia vastaan eivätkä kuitenkaan saa mitään aikaan, vaan pysyvät sammakkoina.

Luvussa 17 koko keisarillinen paavikunta ja paavillinen keisarikunta kootaan aivan alusta aina loppuun asti yhdeksi kuvaksi. Kooten kerrotaan, ettei sitä enää ole (sillä muinainen Rooman valtakunta on ajat sitten hävinnyt) ja on kuitenkin (sillä moni valtakunta ja myös itse Rooman kau-punki ovat vielä olemassa). Tässä tuodaan esiin sellainen kuva, jossa ri-kollinen ikään kuin saatetaan julkisesti tuomioistuimen eteen tuomittavaksi, jotta saisimme tietää, että petokin kohta tuomitaan ja tuhotaan Her-ramme tulemuksen ilmestyksellä, niin kuin P. Paavali 2. Tess. 2:8 sanoo. Tätä tuomiota alkavat paavikunnan suojelijatkin panna täytäntöön, niin kuin teksti sanoo, siis ne, jotka sitä nyt suojelevat, niin että hengelliset joutuvat lopulta istumaan ilkosen alastomina.

Luvussa 18 tämä hävitys alkaa, loistava ja suuri komeus kukistuu ja hiippakuntien riistäjistä, prebendavarkaista[22] ja hoviväestä tulee loppu. Siksi Roomakin on rosvottu ja joutu-nut oman suojelijansa valloittamaksi lopullisen hävityksen alkuna.[23]

Mutta vielä he eivät luovuta, vaan yrittävät, lohduttavat, varustautuvat ja puolustautuvat. Ja, niin kuin luvussa 19 sanotaan, kun he eivät enää pärjää Raamatulla ja kirjoituksillaan ja sammakotkin ovat kurnutuksensa kurnuttaneet, he tarttuvat tosissaan toimeen ja koettavat tehdä sen väkivallalla: he kokoavat kuninkaita ja ruhtinaita sotaan. Mutta he kompastuvat. Sillä Hän, jonka nimi on Jumalan Sana, voittaa, kunnes sekä peto että väärä profeetta otetaan kiinni ja heitetään helvettiin.

Kaiken tämän tapahtuessa koittaa nyt luvussa 20 vielä lähtömalja, Goog ja Maagog, Turkki, punaiset juutalaiset, jotka Saatana, joka on tuhat vuotta ollut sidottuna ja tuhannen vuoden kuluttua jälleen päästetään irti, tuo mukanaan. Mutta hekin joutuvat pian hänen kanssaan tuliseen järveen. Sillä me olemme sitä mieltä, että tämä edellisistä erillinen kuva on annettu Turkin tähden, ja että ne tuhat vuotta ovat alkaneet silloin, kuin tämä kirja kirjoitettiin, ja että Perkelekin sidottiin silloin. Mutta luvun tuhat ei ole pakko kuvata niin tarkasti jok’ikistä minuuttia. Turkkilaisia seuraa sitten saman tien viimeinen tuomio tämän luvun lopulla, niin kuin Dan. 7[24] myös osoittaa.

Lopuksi 21. luvussa kuvataan lopullista lohdutusta, nimittäin että pyhä kaupunki on täydellisesti valmistettu ja saatetaan morsiamen tavoin ikuisiin häihin, että Kristus yksin on Herra, että kaikki jumalattomat tuomitaan ja joutuvat Perkeleen kanssa helvettiin.

Tämän selityksen jälkeen voimme saada tästä kirjasta hyötyä ja käyttää sitä oikein. Ensiksi lohdutukseksi tietääksemme, ettei väkivalta, eivät valheet, ei viisaus eikä pyhyys, ei ahdistus eikä kärsimys voi kristikuntaa musertaa, vaan se saa lopulta voiton ja pysyy vahvana.

Toiseksi varoitukseksi siitä suuresta, vaarallisesta, moninaisesta pahennuksesta, jota kristikunnassa tapahtuu. Sillä koska niin valtava voima ja loisto taistelevat kristikuntaa vastaan ja koska se on aivan hahmottomana kätketty niin monien ahdistusten, harhaoppien ja muiden heikkouksien alle, on järjelle ja luonnolle mahdotonta tuntea kristikuntaa. Sen sijaan ne lankeavat ja loukkaantuvat siihen ja kutsuvat kristilliseksi kirkoksi niitä, jotka ovat kristillisen kirkon pahimpia vihollisia, ja kutsuvat puolestaan niitä kirotuiksi harhaoppisiksi, jotka oikeasti ovat oikea kristillinen kirkko. Näin on tähän asti käynyt paavikunnan, Muhammedin ja kaikkien harhaoppisten keskuudessa, ja näin he hukkaavat tämän uskonkohdan: ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon.”

Näin tekevät monet viisastelijat nytkin: koska he näkevät harhaoppeja, eripuraa ja monenlaisia puutteita sekä monia vääriä ja suruttomia kristittyjä, he päättelevät muitta mutkitta, ettei kristittyjä ole olemassakaan. He ovat näet kuulleet, että kristittyjen on määrä olla pyhä, rauhallinen, yksimielinen, ystävällinen ja hyveellinen kansa. Siksi he kuvittelevat, ettei mitään pahennusta, mitään harhaoppia, mitään puutetta pitäisi olla olemassakaan, vaan pelkkää rauhaa ja hyvettä.

Tuollaisten pitäisi lukea tämä kirja ja oppia katselemaan kristikuntaa toisin silmin eikä järjellä. Sillä tämä kirjahan näyttää, niin ajattelen, aivan riittävästi hirvittäviä ja pelottavia petoja, iljettäviä ja vihamielisiä enkeleitä sekä tuhoisia ja kauheita vitsauksia. Jätän mainitsematta ne muut suuret heikkoudet ja puutteet, joita kuitenkin aina on ollut kristikunnassa ja kristittyjen keskuudessa, niin että järjen on tietenkin täytynyt tällaisen menon keskellä lopulta hukata koko kristikunta. Tässähän me näemme selvästi, millaisia hirvittäviä pahennuksia ja puutteita ennen meidän aikaamme on ollut, vaikka noista ajoista ajatellaan, että kristikunnan tila on ollut silloin parhaimmillaan, niin että meidän aikaamme voitaisiin melkein pitää kultavuotena[25] niihin verrattuna. Etkö uskokin myös pakanoiden loukkaantuneen näihin asioihin ja pitäneen kristittyjä itsepäisenä, suruttomana ja riitaisana joukkona?

Lause ”Minä uskon yhden pyhän kristillisen kirkon” on uskonkohta siinä missä muutkin. Siksi järki ei voi mitenkään sitä käsittää, vaikka se laittaisi päähän kaikki maailman silmälasit. Perkele osaa kyllä peittää kirkon pahennuksilla ja lahkoilla, niin että sinä siihen loukkaannut. Jumalakin osaa kätkeä kirkon heikkouksilla ja kaikenlaisilla puutteilla, niin että sinä joudut houkaksi ja muodostat siitä väärän tuomion. Kirkko ei halua tulla nähdyksi vaan uskotuksi; mutta usko koskee sitä, mitä ei nähdä, Hepr. 11:1.

Kirkko laulaakin Herransa kanssa tätä laulua: ”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” Kristitty on kätketty itseltäänkin, niin ettei hän näe pyhyyttään eikä hyveellisyyttään, vaan näkee itsessään pelkkää pahetta ja epäpyhyyttä. Ja sinä kömpelö viisastelija tahdot nähdä kristikunnan sokealla järjelläsi ja saastaisilla silmilläsi?

Kooten: pyhyytemme on taivaassa, missä Kristus on, eikä maailmassa silmien nähtävissä niin kuin tavara toreilla. Niin anna siis pahennuksen, lahkojen, harhaoppien ja heikkouksien olla ja tehdä, minkä pystyvät; kunhan vain evankeliumin sana pysyy luonamme puhtaana ja me pidämme sitä rakkaana ja arvossa, niin meidän ei tarvitse epäillä, etteikö Kristus ole luonamme ja kanssamme, vaikka kaikessa kävisi pahimmin päin. Niin me näemme tästäkin kirjasta, että Kristus on kaikesta huolimatta kaikkien vitsausten, petojen ja pahojen enkelien aikana ja yläpuolella pyhiensä luona ja kanssa ja viimein voittaa.


[1] Eusebios (k. 339/340), Kesarean piispa, laati ensimmäisen meidän päiviimme säilyneen kirkkohistorian, joka on vanhan kirkon historian tuntemisen kannalta erittäin merkittävä.

[2] Spyridon (k. 348), Kyproksella sijainneen Trimythouksen piispa, joka osallistui Nikean kirkollis-kokoukseen.

[3] Athanasios (k. 373), Aleksandrian patriarkka, joka oli Kristuksen jumaluuden kieltävän areiolaisen harhaopin innokkaimpia vastustajia ja opetti kirkkaasti Jumalan tulemisesta ihmiseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Hänet ajettiin elämänsä aikana viidesti maanpakoon piispanistuimeltaan, kun areiolaisuutta kannattavat keisarit panit hänet toistuvasti viralta.

[4] Hilarius Poitierslainen (k. n. 367), kutsuttu ”Lännen Athanasiukseksi”, koska hän oli tunnettu kolminaisuusopin ja Kristuksen ihmiseksitulon opettaja.

[5] Ensimmäinen seitsemästä ns. ekumeenisesta eli yleisestä kirkolliskokouksesta. Nikean kirkolliskokous pidettiin nykyisessä Luoteis-Turkissa Nikean kaupungissa vuonna 325. Kirkolliskokouksessa tuomittiin areiolaisuus, joka kielsi Kristuksen todellisen jumaluuden. Kirkolliskokouksessa laadittua areiolaisuuden vastaista tunnustusta laajennettiin seuraavassa, vuonna 381 Konstantinopolissa (nyk. Istanbul) pidetyssä kirkolliskokouksessa. Tämä tunnustus tunnetaan nimellä Nikean tai Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus, ja se on edelleen käytössä niin idän kuin lännenkin kirkoissa. Se on myös osa luterilaista Tunnustusta.

[6] Tatianos (k. n. 180), syyrialainen kristitty ja Justinos Marttyyrin (k. 165) oppilas, joka poikkesi opettajansa oikeasta opetuksesta. Tatianos suhtautui eräissä kirjoituksissaan halveksivasti avioelämään pitäen sitä lankeemuksen seurauksena ja Perkeleen keksintönä. Enkratiitit (kr. enkratein = pidättyä, elää itsehillinnässä) olivat lahko, jonka Tatianos oli kirkkohistorioitsija Eusebioksen mukaan perustanut. Enkratiitit kielsivät seuraajiaan syömästä lihaa ja menemästä naimisiin.

[7] Irlantilaisen munkki Pelagiuksen (k. 418) mukaan nimitetty lahko. Pelagius opetti Roomassa, että Jumalan armo on vapauttanut ihmisen tahdon, niin että hän voi pitää täydellisesti Jumalan lain ja näin ansaita iankaikkisen elämän. Lännen merkittävin kirkkoisä Augustinus (k. 430) oli Pelagiuksen lannistumaton vastustaja. Hän korosti Pelagiusta vastaan ihmisen täydellistä langenneisuutta ja sitä, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahja Jeesuksessa Kristuksessa.

[8] Markion (k. n. 160) opetti, että Uuden testamentin rakkauden Jumala, Jeesuksen Isä, on joku aivan toinen kuin Vanhan testamentin verenhimoinen Herra. Hän kielsi koko Vanhan testamentin arvon ja hyväksyi Pyhiksi Kirjoituksiksi vain Luukkaan evankeliumin ja osan Paavalin kirjeistä ja nekin vain itse muuttamassaan muodossa.

[9] Katafryygialaset eli montanolaiset olivat Montanuksen (eli toisella vuosisadalla) perustama karismaattinen lahko, jota sen kannattajat kutsuivat ”uudeksi profetiaksi”. He olivat sitä mieltä, ettei Pyhä Henki toimi enää opetusvirkaa ja apostolista oppia korostavassa katolisessa kirkossa, vaan vaikuttaa vain heidän oman, hurmoksellisen lahkonsa parissa. Montanuksen ennustukseen liittyi myös vahva vaatimus kristittyjen moraalisesta parannuksesta ja odotus, että uusi Jerusalem laskeutuisi minä hetkenä hyvänsä Montanuksen kotimaakuntaan Fryygiaan (mistä nimi ”katafryygialaiset”). Montanolaisuuden levitessä katoliset piispat ajoivat monin paikoin pahoja henkiä montanolaisista.

[10] Manikealaisuus oli 200-luvulla Persiassa eläneen profeetta Manin perustama uskonto, joka sekoitti elementtejä kristinuskosta, zarathustralaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Manikealaiset eivät hyväksyneet Raamatun arvovaltaa ja olettivat, että maailmaa hallitsee kaksi yhtä vahvaa keskenään taistelevaa voimaa, hyvä ja paha. Kirkkoisä Augustinus oli ennen kääntymystään manikealainen.

[11] Thomas Müntzer (k. 1525) oli saksalainen pappi, joka väitti elävänsä Jumalan erityisessä johdatuksessa, niin että hänen saarnojaan piti arvostaa Jumalan erehtymättömänä puheena. Hän julisti, että uskovien oli kukistettava sodassa vallanpitäjät, jotta Kristuksen ”tuhatvuotinen valtakunta” voisi toteutua maan päällä. Müntzer asettui Saksaa 1520-luvulla repineen talonpoikaissodan johtajaksi ja sai sen aikana surmansa.

[12] Origenes Aleksandrialainen (k. 254) oli oppinut teologi, joka loi kirjoituksissaan synteesiä kristillisen uskon ja kreikkalaisen filosofian välille. Hän eteni teoksissaan paikoin niin spekulatiivisiin johtopäätöksiin, että useat niistä tuomittiin kirkossa myöhemmin syystä harhaoppisiksi.

[13] Novatus (k. 258) oli roomalainen pappi, joka alkoi opettaa, ettei vainossa uskonsa kieltäneitä kristittyjä voida ottaa parannuksenkaan kautta enää kirkon ja pelastuksen yhteyteen. Hänen seuraajansa kutsuivat itseään nimellä cathari (kr.katharoi = puhtaat).

[14] Donatolaiset olivat piispa Donatuksen (k.355) mukaan nimensä saanut pohjoisafrikkalainen kirkko, joka opetti, etteivät vainoissa kompromisseja (esim. uskon kieltäminen, epäjumalille uhraaminen, pyhien kirjojen tai kirkon omaisuuden luovuttaminen viranomaisille) tehneen papin toimittamat sakramentit ole päteviä.

[15] Lutherin aikaan käytetyssä kreikankielisessä Uuden testamentin editiossa Textus Receptuksessa puhuttiin tässä kohtaa ”enkelistä”, kun taas 1900- ja 2000-luvulla tehdyt käännökset puhuvat luotettavimpien käsikirjoitusten tavoin ”kotkasta”, mikä varmasti on oikea lukutapa.

[16] Areios (k. 336) oli aleksandrialainen pappi, joka alkoi opettaa, että Kristus ei ole iankaikkinen tosi Jumala vaan Jumalan luoma jumalolento, jonka kautta maailma on luotu. Areioksen harhaoppi tuomittiin Nikean kirkollis-kokouksessa vuonna 325, mutta se sai vahvan jalansijan erityisesti Välimeren itäosissa ja levisi myöhemmin kansainvaellusten germaaniheimojen pariin, jotka olivat areiolaisia keskiajalle saakka.

[17] Muhammed (k. 632), islamin tärkein profeetta ja perustaja. Saraseeni on vanha nimitys arabeille.

[18] Luther kirjoittaa oikeastaan ”luvun 12 alussa”, mutta seitsemännen enkelin merkkisoitto on jo Ilm. 11:15.

[19] Lutherin käyttämä sana unselig on negaatio sanalle selig eli onnellinen, autuas, pelastettu. Unselig on siis kurja, onneton, epäautuas, pelastusta vailla oleva.

[20] Eräs Lutherin selitystä seuraava Ilmestyskirjan kommentaattori selittää sanan Harmageddon tulevan heprean sanoista ?erem geduud eli sotajoukon tuho. Carl Mathey-Zorn, Die Offenbarung St. Johannis, Verlag und Druck von Johannes Herrmann, Zwickau 1910, s. 241. Tämä käsitys sopii hyvin yhteen sen kanssa, miten Luther nimeä Harmageddon tässä käyttää. Uudemmat selittäjät selittävät yleensä nimen Harmageddon tulevan heprean sanoista har megiddoo eli Megiddon vuori.

[21] Johann Faber (k. 1541), Johannes Eck (k. 1543) ja Hieronymus Emser (k. 1527) olivat Lutherin paavilaisia teologisia vastustajia. Sofisti tarkoittaa viisastelijaa, spekulatiivisen filosofian tai teologian kannattajaa.

[22] Prebenda tarkoitti kirkolle lahjoitetusta maatilasta saatua palkkatuloa, joka käytettiin esimerkiksi pappien ja messujen ylläpitämiseen tai kirkollisia virkoja varten opiskelevien nuorten miesten opintojen kustantamiseen.

[23] Luther tarkoittaa Rooman valloitusta ja ryöstöä vuonna 1527. Pyhän saksalais-roomalaisen

keisarikunnan keisari Kaarle V (k. 1558) oli roomalaiskatolisen uskon puolustaja. Hänen joukkonsa kävivät Italiassa sotaa Ranskaa vastaan. Kun keisarin komentajilla ei ollut maksaa palkkasoturiarmeijalleen palkkoja, nämä kääntyivät kohti Roomaa, valloittivat kaupungin ja ryöstivät, polt-tivat ja hävittivät sitä monen päivän ajan. Monet aikalaiset pitivät Lut-herin tavoin Rooman hävitystä lopunajallisena merkkinä paavikunnan tuhosta.

[24] Lutherin aikaan Raamatuissa ei käytetty vielä jaenumeroita, joten raamatunkohtiin voitiin viitata vain luvun tarkkuudella. Lutherin teosten editoijat ovat usein lisänneet oman käsityksensä mukaisen jaenumeron raamattuviitteen yhteyteen. Niinpä Biblia ajattelee Lutherin viittaavan erityisesti jakeeseen Dan. 7:26, kun taas Walch ajattelee jakeita Dan. 7:7, 8.

[25] Kultavuosi oli Lutherin ensimmäisille lukijoille tuttu käsite paavilaisesta teologiasta, missä se tarkoittaa sellaista vuotta, jona paavi lupaa täydellisen eli kaikki synnit kattavan aneen niille, jotka katuvat syntejään, ripittäytyvät ja tekevät pyhiinvaelluksen Roomaan. Ensimmäinen kultavuosi pidettiin vuonna 1300. Kultavuosi on edelleen käytössä Rooman kirkossa. Ne toistuvat säännöllisesti joka 25. vuosi, mutta paavit julistavat myös ylimääräisiä kultavuosia, viimeksi vuosiksi 2015—2016. Lutherin aikalaisille kultavuosi edusti rauhan ja erityisen hengellisen siunauksen aikaa.

Kategoriat
4/2014 Avioliitto Lehdet Seksuaalisuus Sukupuoli

Sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaisi kouluopetusta

MUUT LEHDET:

Tapio Puolimatka

Sukupuolineutraalia avioliittolakia puolustetaan väittämällä, että sen tarkoituksena on estää sateenkaarilasten syrjiminen ja kiusaaminen. Harvemmin tuodaan esille, että sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen merkitsi uuden avioliittokäsityksen omaksumista koko yhteiskunnan ja kulttuurin pohjaksi. Uusi laki muuttaisi myös kouluopetuksen.

Näin tapahtui Kanadassa, jossa avioliittolaki hyväksyttiin 10 vuotta sitten. Kun oikeusjärjestelmä asetti homo- ja heteroseksuaalisen parisuhteen samanarvoiseksi, uusi ajattelutapa siirtyi myös kouluopetukseen. Nyt nuorelle esitetään yhtä arvokkaana vaihtoehto, että hän menisi naimisiin samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Kuitenkin samaa sukupuolta olevan parin kodissa kasvava lapsi on aina erotettu biologisesta isästään tai äidistään.

Uusi avioliitto-opetus ei rajoitu seksuaaliopetukseen ja yhteen oppiaineeseen, vaan sitä opetetaan läpäisyperiaatteella niin, että sen vaikutus ulottuu periaatteessa kaikkiin oppiaineisiin.

Vanhemmilla ei ole mitään tapaa estää sitä, että heidän lapsilleen opetetaan eri parisuhdemuotojen samanarvoisuutta, vaikka he pitäisivät tätä opetusta vahingollisena lapsilleen. Oikeusistuimet eivät ole Kanadassa suhtautuneet myönteisesti vanhempien valituksiin.

Professori Bradley W. Miller kritisoi sitä, että Kanadassa on uuden avioliitolain myötä laillistettu koko yhteiskunnan läpäisevä systemaattinen mielipiteenmuokkaus, joka saa vaikuttaa vapaasti, koska sen vastustaminen saattaa johtaa jopa siihen, että henkilö joutuu oikeustoimien kohteeksi. Kenenkään ei ole turvallista puolustaa miehen ja naisen välistä avioliittoa lehtikirjoituksissa, kirkon opetuksessa tai edes piispojen paimenkirjeissä.

Näin koko julkisen sanan voima puolustaa yhtä ainoaa oikeaa oppia, jota kukaan ei voi arvioida tai kritisoida julkisesti. Lapsille opetetaan esikoulusta alkaen, että avioliiton tarkoituksena on vain tyydyttää aikuisten vaihteleva halu löytää itselleen kumppani. Puhe lapsen oikeudesta isään ja äitiin voidaan tulkita syrjiväksi vihapuheeksi.

Länsi-Suomi 27.11.2014

Kategoriat
4/2014 Lehdet Rukous Vapaus

Kristityn vapaus

Aili Väisänen, Kiuruvesi

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.” (Gal.5:1)

Rukous: Jumala, Isämme, sinä olet vapauttanut meidät lain orjuudesta. Auta pysymään tässä vapaudessa. Varjele meitä sitomasta itseämme tapoihin ja tottumuksiin, jotka estävät rakastamasta sinua ja lähimmäisiämme. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Itken. Tuo pieni, Kotimaa–lehdestä leikattu rukous kotimme seinällä, ajan saatossa kellastunut paperi, kuinka syvästi sinä puhut. Kuinka ihmeellinen sinä olet Jumala.

Ajatukset palaavat aikaan yli vuosikymmen sitten. Koin syvästi ja voimakkaasti, että kaikki ei ole kohdallaan. Olin kuin loukussa. Rukoilin ja rukoilin, itkin ja kyselin: osoita Herra, miksi, mistä on kysymys?

Aika kului, rukous jatkui. Kunnes eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, ovikello soi. Itkun jälkiä silmistäni pyyhkien menin avaamaan. Siellä sinä ystävämme olit, viimeisestä näkemisestämme oli kulunut useita vuosia. Kerroit, kuinka sinulle oli tullut pakottava tarve tulla käymään. Siinä kahvipöydässä yllättäen kysyit, muistitko sinä pyytää ”X– liikkeestä” pois lapun, johon olit laittanut nimesi?

Olin totisesti unohtanut, mutta ystävämme neuvoi: ”Se lappu täytyy sinun itse sieltä huolehtia pois. Valvo, että nimesi poistetaan myös tietokoneelta.” Pari kuukautta siinä meni ja monta kyyneltä vuoti, kunnes vihdoin sain kirjatun, kahden henkilön allekirjoittaman kirjeen vahvistuksena nimeni poistamisesta.

Virsi 215: Siinä se on: ”Oi armon merta ihmeellistä, sen vesi voimallinen on.” Kiitos Jeesus! Se sanoin kuvaamaton riemu ja vapauden tunne sen jälkeen oli valtava. Loukusta vapauteen päässyt lintu kuvaa sitä parhaiten. Mieleeni nousevat Raamatun sanat Jes. 43:1: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”

Totisesti, kun muu horjuu, kasteen armo, hyvän omantunnon liitto pysyy (1. Piet. 3:21–22).

Jeesus, sinä sanoit opetuslapsillesi: ”Älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan” (Luuk. 10:20).

Rakas Jumala, kirkasta sanasi sydämissämme, anna sen loistaa ja lämmittää niin kuumana, että saamme siitä lohdutuksen, ilon ja vapauden. Kiitos!

Kategoriat
4/2014 Lehdet Luominen Tiede

Raamatun oppi luomisesta on yhteensopimaton evoluution kanssa.

Pekka Nisula, Teuva

”Sillä jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte Minua; sillä Minusta hän on kirjoittanut” (Joh. 5:46)

Raamatun alussa on Kaikkitietävän Jumalan ihmisille antama sana maailman luomisesta ja lajien synnystä. Kehitysideologian hyväksyminen on syrjäyttänyt Raamatun ja pakottanut etsimään maailman synnylle kehitysajatukseen perustuvia syitä. Niinpä Raamatun kuutta 24–tuntista luomisen päivää on alettu selittää pitkiksi kehitysjaksoiksi.

Teologiassa Raamatun luomisen ja evoluution yhteensovittamista nimitetään teistiseksi evoluutioksi. Se omaksuu darwinistisen kuvan biologiasta samaistaen tämän kuvan Jumalan luomistapaan. Evoluution mukaisesti se hyväksyy ainoastaan luonnon lakien ohjaamattomat aineelliset prosessit elämän alkuperästä ja sen kehittymisestä. Koska kehitysopissa Raamattu on ihmissyntyinen, katsotaan sen tulkinnankin olevan muutettavissa ihmisten tarpeiden mukaan.

Kehitysopin ytimessä ei ole olemassa tämän maailman todellisuuden rajat ylittävää merkitysaluetta, johon sanat voitaisiin kiinnittää. Kielemme käyttöä kontrolloivat ainoastaan tämänpuoleisen aineelliseen todellisuuteen sidotut käytännölliset näkökohdat. Avainsana on tarkoituksenmukaisuus eikä Jumalan totuus (Joh. 17:17).

Tarkoituksenmukaisuuden määrätessä merkityksen, sanat voivat merkitä mitä tahansa. Raamatussa sanat ankkuroituvat Jumalan antamaan merkitykseen eivätkä ne ole merkityksiltään vapaita kellumaan mielivaltaisesti. Jumalan luomisessa päivä-sanalle antama tarkoitus synnyttää sen merkityksen. Kun Jumala sanoo ’kuusi päivää’, ei Hän tarkoita sillä 13,7 miljardia vuotta. Raamattu edellyttää pysymistä sanojen kirjaimellisessa merkityksessä, mistä ei poiketa, ellei Raamattu itse pakota sitä tekemään (1. Kor. 4:6; Luuk. 10:26).

Kirjaimellisen merkityksen sitovuudesta irtautumisella tähdätään Raamatun koko merkityksen purkamiseen. Luomiskertomuksessa päivä koostuu normaaliin tapaan valoisasta ja pimeästä ajanjaksosta, päivästä ja yöstä (1. Moos. 1:5) jakautuen ehtooseen ja aamuun, jotka yhdessä ovat yksi päivä (1. Moos. 1:5; Jer. 33:25–26). Jos päivän merkitys 1. Moos. 1:14:ssa ei ole kirjaimellinen, niin samassa jakeessa sana “vuosi” on merkityksetön.

Aadam eli kuudennesta päivästä eteenpäin yhteensä 930 vuotta (1. Moos 5:5). Päivän pituus jo tuhannenkin vuoden pituiseksi “venytettynä” on järjetön Aadamin elinikään verrattuna. Jumalan käskyn mukaan työtä tuli tehdä kuusi päivää, ei kuutta epämääräistä ajanjaksoa. Levätä tuli päivä eikä aikakautta (2. Moos. 20:9–10).

Raamatussa luomisen eteneminen ei ole sama kuin evoluution. Raamatussa maakasvit luotiin ensin ja vesieliöt myöhemmin. Kehitysopissa merieliöt ja selkärangattomat (trilobiitit) olivat ensin ja kasvillisuus myöhemmin. Raamatussa linnut ovat ennen matelijoita mutta kehitysopissa matelijat olivat ennen lintuja. Kasvit olivat ennen siemeniä, koska Jumalan käskystä kasvanut kasvillisuus vasta tuotti siemenen (1. Moos. 1:11–12).

Kehitysopillinen lajirunsauden johtaminen luonnonvalinnasta ja perinnöllisyydestä ei ole Raamatun lajinsa mukaisesti luomista. Raamatussa ihmistä ei luotu eläimeksi, vaan Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:27). Ihminen sai järjellisen ja kuolemattoman sielun, jota häviämään luoduilla (2. Piet. 2:12) eläimillä ei ole. Ihminen on tietoinen omasta kuolemastaan ja tajuaa aikansa rajallisuuden. Kehityksessä ihminen on vain yksi eläinlajeista vailla sielua, tarkoitusta ja ikuisuutta (1. Tim 2:13). Koska evoluutiossa oli vain suuri määrä eläimiä, joista kehittyi miljardien vuosien aikana yhä enemmän ihminen, ei ihmisen lähtökohtana voi olla todelliset Aadam ja Eeva. Kuolema evoluutiossa ei ole tullut maailmaan synnin seurauksena (Room. 5:12), vaan on alusta pitäen ollut edellytys, jota ilman koko kehitysprosessi ei voisi toimia. Ihmisen kehittyminen miljardien vuosien kuluessa alempiasteisesta korkeamman asteen eläimeksi poistaa syntiinlankeemuksen todellisena tapahtumana. Jumalan syytös ja rangaistuksen alaisuus sanan rikkomisen synnistä ja sen sovittamisesta raukeaa.

Pelastus Kristuksessa on sidottu historiallisesti todellisiin Aadamiin ja Eevaan, joiden synti teki pelastuksen välttämättömäksi (Matt. 19:4 Mark. 10:6). Jeesuksen sukuluettelo (Luuk. 3:23–38) käsittelee Aadamia Jeesuksen todellisena esi-isänä. Raamatun rinnastuksessa, Jumalan syyttäessä Aadamin synnistä koko ihmiskuntaa ja siinä, että Jumala lukee Kristuksen syntien sovitustyön, lain täyttämisen ja vanhurskauden ihmiskunnan hyväksi (Room. 5:19; 1. Kor. 15:21–22), edellytetään molemmissa tapahtumien historiallista todellisuutta. Kun kirkko kehitysopin hyväksymällä kieltää Raamatun luomisen ja lankeemuksen todellisina tapahtumina saadakseen sanomansa maailmalle hyväksyttäväksi, tulee Raamatun tarkoituksesta, Kristuksen Golgatan vanhurskauttamistyöstä (Joh. 20:31) pelkkä kuvitelma.

Kategoriat
4/2014 Lehdet lukijan kynästä Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttamisesta

Lukijan kynästä:

Keijo Vakkuri, Seinäjoki

Jumala on kerta kaikkiaan ottanut pelastuksen pois omista käsistämme ja omistanut sen lahjoittamalleen uskolle. Raamattu sanoo selvästi, että ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:10). Samoin: ”Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi” (Room. 11:32). Kukaan ei siis voi pelastua minkään tekonsa varassa, eikä minkään itsessään olevan varassa. Lakihan vaatii ihmiseltä, ei ainoastaan osittaista vaan täydellistä kuuliaisuutta, sillä edelleen on kirjoitettu, ”joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin”. Laki siis vaatii sitä, että koko ihminen joka ainoalta osaltaan on täydellinen, vailla mitään puutosta, sillä ”minä olen Herra, teidän Jumalanne; pyhittäkää siis itsenne ja olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä” (3. Moos. 11: 44).

Koska siis tilanteemme on tämä, että meidät kaikki on suljettu tottelemattomuuteen, jotta meitä voitaisiin armahtaa, on Jumalan täytynyt valmistaa meille toinen tie pelastukseen, jossa mitkään teot eivät voi tulla kysymykseen. Tämä tie on uskon tie, joka on lyhyesti sanoen se uusi liitto, jonka Jumala oli luvannut jo ns. alkuevankeliumissa, kun hän ilmoitti Eevalle paratiisissa, että hänen jälkeläisensä tulisi rikkomaan käärmeen pään. Hyvä kuvaus tästä on myös Vanhan Testamentin kirjoitus siitä, kuinka israelilaiset pelastuivat kuolettavasta käärmeen puremasta vain katsomalla vaskista valmistettuun käärmeeseen, jonka Mooses laittoi tangon päähän 4. Moos. 21. 6-9 ja jota kuvausta myös itse Jeesus siteeraa Johanneksen evankeliumissa sanoen: ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:14–16).

Niinpä luterilaisuus opettaa hellittämättä, että uskova pelastuu, on vanhurskaut9ettu yksin uskosta ja teot seuraavat tästä, koska vasta vanhurskas ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Sanoohan Jeesus itse, ettei huono puu voi kantaa hyviä hedelmiä, vaan puu on ensin tehtävä hyväksi ja vasta sitten se voi kantaa hyviä hedelmiä. Niinpä tässä vanhurskaaksi tulemisen vaiheessa eivät teot voi tulla missään tapauksessa kysymykseen, koska se on nimenomaan sitä, että Jumala julistaa jumalattoman vanhurskaaksi (Room. 4:5) Poikansa Kristuksen tähden, eikä suinkaan julista jo ennestään hyviä tekoja tekevää vanhurskaaksi, koska sellaisten tekeminenhän on mahdotonta huonolle puulle. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.”

Ja kun ihminen on vanhurskautettu, tehty otolliseksi Jumalalle, niin hän on sen jälkeen vanhurskas ja syntinen samanaikaisesti, sillä onhan vanhurskauttaminen nimenomaan jumalattoman vanhurskauttamista, eli syntien lukematta jättämistä. ”Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä” (Room. 4: 8) Tästä seuraa, että uskovan on joka päivä tunnustettava syntinsä, koska hän tekee niitä sanoin, ajatuksin ja teoin joka päivä. Näinhän me teemme Isä meidän -rukouksessa kun rukoilemme, ”anna meille anteeksi meidän syntimme”. Niin kauan kuin tässä tunnustuksessa pysytään, on myös usko olemassa ja ihminen voi olla satavarma pelastuksestaan, vaikka syntejä kuinkakin kosolti olisi. Uskossa oleminen taas ei ole meidän tekomme, vaan tyystin Jumalan teko, joka vastaa joka hetki myöskin sen ylläpidosta.

Mutta yksi asia on, jonka tähden pelastus voidaan menettää ja se on uskon kääntöpuoli, epäusko. Se tapahtuu siten, että ihminen antaa pahojen tekojen päästä sillä tavoin vallitsemaan elämäänsä, että ne karkottavat uskon, eli ihminen ei enää usko niitä anteeksi. Tällöinkin näin käydessä on kysymys siitä, että ihminen alkaa luottaa omiin tekoihinsa Jumalan armon sijasta. Onhan näet katumattomuus juuri merkki siitä, ettei uskota syntien anteeksiantamusta enää olevan olemassa Kristuksen sijaissovituksen tähden, vaan jättäydytään omaan varaan. Mutta kun näin käy, syynä ei milloinkaan ole se, ettei Jumala olisi pitänyt uskosta huolta, vaan syy luopumukseen on aina ihmisen oma syy. Mutta niin kauan kuin usko on olemassa, heikko tai vahva usko jolla syntien anteeksiantamuksessa riiputaan, pelastus on varma, eikä ihmisen tarvitse epäillä pelastustaan. Näin yksin usko on se vedenjakaja, joka erottaa vuohet ja lampaat toisistaan.

On myös huomioitava, että vanhurskautuksen, siis pelastuksen kyseessä ollen, eivät myöskään uskovien uskovina tekemät hyvät työt tule kysymykseen, koska ne ovat yhtä kaikki lain tekoja. Jumala on näet kieltänyt meiltä sanassaan kaikki itse valitun jumalanpalveluksen muodot siinä mielessä, että me niitä tehden voisimme sovittaa itsemme. Hän tahtoo sen sijaan lähestyä meitä sanassaan ja sakramenteissaan ja tarjota pelastusta niiden välityksellä lahjana Kristuksen tähden yksin uskolla omaksuttavaksi. Näin jumalanpalvelus onkin tosiasiallisesti sitä, että annamme hänen palvella meitä, ts. sen suunta on Jumalasta meihin päin.

Maassamme on myös viime aikoina tuotu esille ns. osianderilainen harha eri nimikkeiden alaisuudessa, jossa ajatellaan Kristuksen meissä asumisen olevan meidän vanhurskautemme Jumalan edessä. Jo itse ajatuksesta näin esitettynä näkee, että se sulkee pois Kristuksen tähden hyväksemme luetun vanhurskauden ja romuttaa vanhurskautuksen objektiivisen luonteen, sen että se tapahtuu meidän ulkopuolellamme ollen luonteeltaan puhtaasti juridinen, oikeudellinen akti. Osianderilaisen harha juontaa juurensa luterilaisista Tunnustuskirjoista tutusta Andreas Osianderista, joka piti Kristuksen jumalallisen luonnon asumista meissä vanhurskautenamme. Hän sanoi: ”Minä erotan toisistaan ulkoisen ja sisäisen sanan ja sanon ulkonaisesta sanasta, että se voi tavoittaa ainoastaan kuulijoiden korvat, eikä omaa sen edemmäksi menevää vaikutusta. Tämä ei totisesti ole Jumalan sanaa, sillä Jumalan sana menee syvemmälle.”* Osiander onkin luettava ns. kokemusteologien joukkoon, jotka opettavat välitöntä hengen vaikutusta irrallaan Jumalan sanasta. Sitä paitsi Osianderin ajatus Kristuksen jumaluuden meissä asumisesta kaatuu jo siihen yksinkertaiseen kristologiseen tosiasiaan, ettei Kristuksen jumaluus voi koskaan olla irrallaan hänen ihmisyydestään ja siten Kristuksen asuminen meissä jumaluutensa puolesta meidän vanhurskautenamme on mahdottomuus.

Lopuksi voinkin todeta, että suurin lohtu uskovalle on, ettei pelastuksemme todellakaan ole omissa käsissämme vaan Jumalan, Isän käsissä. ”Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä” (Joh. 10:29).

* Osiander-sitaatin lähde: Francis Pieper, Christian Dogmatics, vol. II, p. 528.

Kategoriat
4/2014 Lehdet

Jaakobin lähtö (1. Moos. 31)

Paul Kretzmann, USA

Pakosuunnitelma

31:1: ”Mutta hän sai kuulla, että Laabanin pojat puhuivat näin: ’Jaakob on anastanut kaikki, mitä isämme omisti; isämme omaisuudesta hän on hankkinut itselleen kaiken tämän rikkauden’.” Tässä puhui kateus, joka ei tahtonut suoda Jaakobille ilmeistä Jumalan siunausta. Siten se tuli paljastaneeksi hyvin pahan epäluulon, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa.

31:2: ”Ja Jaakob huomasi Laabanin kasvoista, ettei hän ollut häntä kohtaan niinkuin ennen.” Laaban ei enää salannut itsekkyyttään ja ahneuttaan, mistä seurasi pahantahtoisuus Jaakobia kohtaan.

31:3: ”Ja Herra sanoi Jaakobille: ’Palaja isiesi maahan ja sukusi tykö. Minä olen sinun kanssasi’.” Kanaan oli Jaakobin isien maa (1. Moos. 17:8; 26:3). Hänen lähimmät sukulaisensa asuivat siellä. Sen vuoksi Herra ei ainoastaan käskenyt hänen palata takaisin vaan lupasi myös varjella hänet.

31:4–5: ”Niin Jaakob kutsutti Raakelin ja Leean kedolle laumansa luo, 5. ja hän sanoi heille: ’Minä huomaan isänne kasvoista, ettei hän ole minua kohtaan niinkuin ennen’.” Aiempina aikoina, Jaakobin ensimmäisinä palvelusvuosina, Jaakobin Laabanille tuottama voitto oli saanut tämän suhtautumaan häneen sangen ystävällisesti, mutta nyt kateus ja ahneus olivat saaneet vallan Laabanin sydämessä.    ”Vaikka isäni Jumala on ollut minun kanssani’.” Jumala, jota hänen isänsä Iisak oli palvellut ja joka oli ilmoittanut itsensä armossa ja luvaten siunauksensa Jaakobille.

31:6: ”Te tiedätte, että minä olen palvellut isäänne kaikin voimin.” Jaakob oli korostanut uskollisuuttaan Laabania kohtaan (1. Moos. 30:30; 33). Samoin hän saattoi totuudellisesti viitata siihen Laabanin tyttärien, vaimojensa, edessä.

31:7: ”Mutta isänne on kohdellut minua petollisesti ja muuttanut palkkaani kymmenen kertaa.” Tämä on toinen likatahra Laabanin luonteeseen, sillä kun sopimus oli tehty (1. Moos. 30:34) ei siihen mitään muutoksia haettu. Silti Laaban muutti säännöllisesti ja mielivaltaisesti sen ehtoja omaksi edukseen. ”Jumala ei kuitenkaan ole sallinut hänen tehdä minulle mitään vahinkoa.” Ei ruumiin eikä omaisuuden suhteen.

31:8: ”Kun hän sanoi: ’Pilkulliset olkoot sinun palkkasi’, niin koko lauma kantoi pilkullisia; ja kun hän sanoi: ’Juovikkaat olkoot sinun palkkasi’, niin koko lauma kantoi juovikkaita.” Kun Laaban huomasi, että hänen karjansa sai jälkeläisiä Jaakobin eduksi alkuperäisen sopimuksen mukaan, hän muutti ajoittain ehtoja. Siten hän teki Jaakobille yhä vaikeammaksi saada voittoa, koska jokainen uusi sopimus tiukensi sopimusehtoja.

31:9: ”Niin on Jumala ottanut isänne omaisuuden ja antanut minulle.” Jaakob tunnustaa ja myöntää siten kiitollisena, että Herra oli pitänyt huolen hänen eduistaan. Herra oli kääntänyt pahan tarkoituksen hänen hyväkseen ja moninkertaistanut sen osan laumasta, joka oli pantu erilleen hänen palkkiokseen.

31:10: ”Mutta lauman pariutumisen aikana minä nostin silmäni ja näin unessa, että vuohipukit, jotka astuivat laumaa, olivat juovikkaita, pilkullisia ja kirjavia.” Jumalan kaitselmus oli johtanut Jaakobin laumojen kasvamisen. Ilman sitä ei terävinkään liikemiesäly olisi häntä auttanut.

31:11: ”Ja Jumalan enkeli sanoi minulle unessa: ’Jaakob!’ Minä vastasin: ’Tässä olen’.” Tämä on jälleen Herran enkeli sanan erityisessä merkityksessä, Jahve, Jumalan Poika, kuten hän usein itsensä ilmoitti lapsilleen Vanhassa testamentissa.

31:12: ”Niin hän sanoi: ’Nosta silmäsi ja katso, kaikki vuohipukit, jotka astuvat laumaa, ovat juovikkaita, pilkullisia ja kirjavia, sillä minä olen nähnyt kaiken, mitä Laaban sinulle tekee’.” Selvästi Jaakobilla oli ollut useita näkyjä kuuden vuoden aikana. Herra ilmaisi hänelle pitävänsä huolen hänen eduistaan. Huipentuma oli kuitenkin tullut äskettäisessä unessa.

31:13: ”’Minä olen Jumala, joka ilmestyin Beetelissä, jossa sinä voitelit patsaan ja jossa teit minulle lupauksen’.” Herran enkeli oli sama kuin Beetelin Jumala, se Jumala, joka ilmoitti itsensä Beetelissä enkelien yläpuolella olevana. Jaakob oli tunnustanut uskonsa tosi Jumalaan vihkimällä tuon paikan Beetelissä ja tekemällä hyvin vakavan valansa. ”Nouse nyt ja lähde tästä maasta ja palaja synnyinmaahasi.” Jaakobia ei siten hoputtanut heidän välittömälle paolleen ainoastaan Laabanin kateus ja epäoikeudenmukaisuus vaan myös Jumalan suora käsky.

31:14: ”Silloin Raakel ja Leea vastasivat ja sanoivat hänelle: ’Ei meillä ole enää osaa eikä perintöä isämme talossa’.” Se, miten Laaban kohteli tyttäriään, sai näyttämään että hän oli iloinen päästessään eroon heistä.

31:15: ”’Eikö hän pitänyt meitä kuin vieraita, koska myi meidät ja söi suuhunsa meistä saamansa hinnan’.” Laabanin menettely tyttäriänsä kohtaan sai näyttämään, että hän piti heitä Jaakobille myytyinä neljäntoista vuoden palvelusta. Eikä ainoastaan tämä, vaan hän piti itsellään sen hinnan, sen rahan, jonka arvoisia heidän palveluksensa olivat hänelle. Hän söi suuhunsa heidän omaisuutensa eivätkä he saaneet siitä mitään.

31:16: ”’Niin, koko se rikkaus, jonka Jumala on ottanut isältämme, meidän se on ja meidän lastemme. Tee siis nyt kaikki, mitä Jumala on sinulle sanonut’.” Laaban on esimerkki ahneesta, kovasydämisestä ja tyrannimaisesta miehestä, jolla on mielessään vain oma etunsa ja joka ei välitä kenenkään muun oikeuksista. Tämän kaltaisten ihmisten taholta hurskaiden, uskovien ihmisten täytyy kestää paljon kärsimyksiä. Mutta Jumala huolehtii lapsistaan eikä salli minkään vahingon kohdata heitä ilman hänen lupaansa.

 

Jaakobin pako ja Laabanin takaa-ajo

31:17–18: ”Silloin Jaakob nousi ja nosti lapsensa ja vaimonsa kamelien selkään 18. ja kuljetti pois kaiken karjansa ja kaiken omaisuutensa, jonka hän oli koonnut, kaiken omistamansa ja Mesopotamiassa hankkimansa karjan, mennäkseen isänsä Iisakin luo Kanaanin maahan.” Jaakob oli ilmiselvästi tehnyt suunnitelmansa ja kaikki järjestelynsä hyvin huolellisesti jo ennen kuin hän kutsui vaimonsa neuvotteluun, joka teki päätöksen välittömän paon puolesta. Teksti korostaa toistuvasti sitä seikkaa, että kaikki se varallisuus, karja ja omaisuus, jonka Jaakob oli koonnut ja jonka hän otti mukaansa paetessaan, oli hänen rehellisesti kokoamaansa.

31:19: ”Mutta Laaban oli mennyt keritsemään lampaitaan. Silloin Raakel varasti isänsä kotijumalat.” Se, että Laaban oli poikiensa kanssa pitämässä lampaan keritsijäisiä, jotka kestivät useita päiviä, antoi Jaakobille hänen hakemansa tilaisuuden. Laaban ei näet olisi ikinä sallinut hänen lähteä rauhassa. Ei ole mitään väärää siinä, että pakenee tyrannia ja etsii paikkaa, jossa voi elää rauhassa ja turvassa ja omistautua kutsumustyöhönsä ilman että sitä estetään. Raakel varasti kuvat, isänsä pienet kotijumalat, luultavasti sen vuoksi, että hän pelkäsi tämän ehkä kysyvän niiltä neuvoa kuin oraakkelilta. Tämä osoittaa, että vaikka Raakel uskoi tosi Jumalaan, hän ei ollut vielä täysin vapaa pakanallisesta taikauskosta.

31:20: ”Ja Jaakob lähti varkain aramilaisen Laabanin luota eikä ilmaissut hänelle pakenemisaiettaan.” Jaakob käytti tilaisuutta poistua omaisuuksineen Laabanin siitä tietämättä (2. Sam. 15:6). Siitä ei vanhemmalle miehelle myöskään kerrottu.

31:21: ”Niin hän pakeni kaikkinensa, lähti ja meni virran yli ja suuntasi kulkunsa Gileadin vuorille päin.” Hän kahlasi yli Eufratin ja kääntyi sitten suoraan lounaaseen kohti Gileadin vuorta, joka sijaitsee Jarmuk-joen kaukaisemmalla puolella, kaakkoon Gennesaretin järvestä.

31:22–23: ”Mutta kolmantena päivänä Laabanille ilmoitettiin, että Jaakob oli paennut. 23. Silloin hän otti mukaansa heimonsa miehet ja ajoi häntä takaa seitsemän päivänmatkaa ja saavutti hänet Gileadin vuorilla.” Jaakobilla oli kolmen päivän etumatka, mutta hänen suuret laumansa hidastivat kulkua, kun sitä vastoin Laaban kykeni matkaamaan heimonsa miesten kanssa hyvin nopeasti. Kaikesta huolimatta Jaakob oli edennyt hyvin kymmenpäiväisen matkansa aikana.

31:24: ”Mutta Jumala tuli aramilaisen Laabanin luo unessa yöllä ja sanoi hänelle: ’Varo, ettet puhu Jaakobille hyvää etkä pahaa’.” Tämä nimi (aramilainen) erottaa Laabanin Jumalan oman kansan jäsenistä. Kirjaimellisesti ottaen Laabanin ei tullut puhuessaan Jaakobille siirtyä hyvästä pahaan, kiireisestä tyttäriensä ja näiden lasten tervehtimisestä moitteisiin ja muihin suuttumuksen ilmauksiin. Jumala rajoittaa sallimuksessaan hänen vihollistensa valtaa hänen lapsiinsa.

 

Laaban haukkuu Jaakobia

31:25: ”Ja Laaban saavutti Jaakobin. Jaakob oli pystyttänyt telttansa vuorelle, Laaban taas pystytti telttansa Gileadin vuorelle.” Jaakob oli siis leiriytynyt sille vuorijonolle, jonka korkeimpana huippuna oli Gileadin vuori. Laaban pystytti myös telttansa saavuttaessaan hänet heimolaistensa kanssa.

31:26: ”Ja Laaban sanoi Jaakobille: ’Mitä oletkaan tehnyt? Sinä olet pettänyt minut ja kuljettanut pois minun tyttäreni niinkuin miekalla otetut!’.” Laaban uskoi, että hän tekisi suurimman vaikutuksen Jaakobiin teeskentelemällä rakastavaa isää, joka on järkyttynyt. Hän toimi sen mukaisesti ja syytti Jaakobia siitä, että tämä oli kuljettanut hänen tyttärensä pois vastoin näiden tahtoa, kuin sotavankeina.

31:27: ”’Minkätähden pakenit salaa, läksit luotani varkain? Et ilmoittanut minulle mitään, ja niin minä en saanut saattaa sinua matkalle iloiten ja laulaen, vaskirummuin ja kantelein.’” Laaban käyttää kiihkeissä moitteissaan ilmauksia, joiden tarkoituksena on saada Jaakob näyttämään luihulta pelkurilta. Itse hän sitä vastoi vihjaa, ettei hän jalomielisyydessään olisi jättänyt järjestämättä asianmukaista jäähyväisjuhlaa iloiten ja laulaen, rummuin ja kantelein.

31:28: ”’Etkä suonut minun suudella lasteni lapsia ja tyttäriäni. Tyhmästi sinä olet menetellyt.’” Laaban kutsuu kursailematta koko Jaakobin menettelyä mielettömäksi.

31:29: ”Minulla olisi valta tehdä teille pahaa, mutta teidän isänne Jumala sanoi minulle viime yönä näin: ’Varo, ettet puhu Jaakobille hyvää etkä pahaa’.” Laabanin mukanaan tuoma joukko oli kyllin iso aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Jaakobille. Vain pelko Jumalan rangaistuksesta esti Laabania seuraamasta haluaan. Tässä kohtaa Laabanin vihamielisyys selvästi sai hänet unohtamaan kaiken harkitsevaisuuden ja paljastamaan hänen katkeruutensa ja todellisen aikeensa.

31:30: ”’Olkoon: sinä olet nyt lähtenyt matkallesi, koska niin suuresti ikävöit isäsi kotiin, mutta minkätähden olet varastanut minun jumalani?’” Laaban tahtoo sanoa, että Jaakobin lähdölle on olemassa jotakin perusteita, vaikkakin se tapahtui salaa. Mutta hänen jumaliensa varastamiselle ei voitu löytää mitään puolustusta, ja siitä hän nyt syyttää suoraan Jaakobia.

31:31–32: ”Jaakob vastasi ja sanoi Laabanille: ’Minä pelkäsin, sillä ajattelin, että sinä riistäisit minulta tyttäresi’.” Tämä oli vastausta Laabanin ensimmäiseen kysymykseen, siihen miksi Jaakob oli lähtenyt Mesopotamiasta sillä tavalla kuin hän lähti. Se ei paljastanut Laabanin hyvin imartelevaa mielipidettä. Mitä syytökseen tuli, Jaakob sanoi: 32. ”Mutta se, jonka hallusta löydät jumalasi, menettäköön henkensä. Heimojemme miesten läsnäollessa tutki, mitä minulla on, ja ota pois, mikä on omaasi.” Tämä lausuma osoittaa, miten vihoissaan Jaakob oli siitä varkausepäilystä, josta häntä oli syytetty. Hän rohkeasti haastaa Laabanin tekemään tutkimuksen heimolaistensa nähden ja julistaa, että jos joltakulta löydetään kuvat, hän on ansainnut kuoleman. ”Sillä Jaakob ei tiennyt, että Raakel oli ne varastanut.”

31:33: ”Ja Laaban meni Jaakobin telttaan, Leean telttaan ja molempien orjatarten telttaan, mutta ei löytänyt mitään. Ja tultuaan ulos Leean teltasta hän meni Raakelin telttaan.” Niin varma Laaban oli asiastaan, että hän suoritti hyvin perusteellisen etsinnän. On ironiaa siinä, että epäjumalanpalvelija etsii jumaliaan eikä kykene niitä löytämään.

31:34: ”Mutta Raakel oli ottanut kotijumalat, pannut ne kamelin satulaan ja istunut niiden päälle. Ja Laaban penkoi koko teltan, mutta ei löytänyt mitään.” Laaban tarkasti kaiken teltassa perinpohjaisesti. Hän ei ainoastaan katsellut ympärilleen vaan myös koetteli käsillään.

31:35: ”Ja hän sanoi isällensä: ’Älä vihastu, herrani, siitä etten voi nousta sinun edessäsi” – kuten tyttären kunnioitus isäänsä kohtaan olisi edellyttänyt – ”sillä minun on, niinkuin naisten tavallisesti on’. Ja Laaban etsi, mutta ei löytänyt kotijumalia.” Riippumatta siitä oliko tämä totta vai ei, hän osoittautui ovelan isänsä veroiseksi tyttäreksi, sillä tämä juoni esti Laabania katsomasta satulan alle, jota Raakel käytti leposohvana. Myöhempänä aikana tämä asia säädettiin lailla (3. Moos. 15:19s). Siten Herra ei sallinut Jaakobin, joka ei tiennyt mitään Raakelin juonesta, joutua häpeään.

 

Jaakob ojentaa Laabania

31:36: ”Silloin Jaakob vihastui ja soimasi Laabania; Jaakob puhkesi puhumaan ja sanoi Laabanille: “Mitä minä olen rikkonut, mitä pahaa minä olen tehnyt, että näin minua ahdistat?” Etu oli nyt kokonaan Jaakobin puolella eikä hän hukannut aikaa käyttääkseen sen hyödykseen. Hän vaati Laabania tilille sekä tämän asenteesta että hänen kaikista vääristä teoistaan – samoin siitä, että tämä oli ahdistellut häntä niin ylimielisesti.

31:37: ”Nyt olet penkonut kaikki minun tavarani; mitä olet löytänyt sellaista, joka olisi sinun talosi tavaraa? Tuo se tähän minun heimoni ja sinun heimosi miesten eteen, että he ratkaisisivat meidän molempien välin.” Etsiminen, johon Laaban oli ryhtynyt varmana epäilyksessään, ei tuottanut yhtään mitään tuloksia. Tämä sai hänet näyttämään hölmöltä molempien – sekä omiensa että Jaakobin kanssa olevien silmissä.

31:38–39: ”Jo kaksikymmentä vuotta minä olen ollut sinun luonasi; sinun uuhesi ja vuohesi eivät ole synnyttäneet keskoisia, enkä minä ole oinaita sinun laumastasi syönyt.” 39. ”Pedon haaskaamaa en ole sinulle tuonut, se oli minun itseni korvattava; minulta sinä sen vaadit, olipa se viety päivällä tai viety yöllä.” Jaakob ei ollut mennyt Laabanin luokse esittäen yksityiskohtaisen kertomuksen jokaisesta menetyksestä laumassa. Sen sijaan hän oli vapaaehtoisesti itse korvannut kaikki menetykset.

31:40: ”Päivällä vaivasi minua helle, yöllä vilu, ja uni pakeni silmistäni.” Lähi-idässä yön kylmyyttä vastaa polttava helle päiväsaikaan.

31:41: ”Jo kaksikymmentä vuotta minä olen ollut sinun talossasi; neljätoista vuotta minä palvelin sinua saadakseni molemmat tyttäresi ja kuusi vuotta saadakseni sinulta karjaa, mutta kymmenen kertaa sinä muutit minun palkkani.” Kuten yksi raamatunselittäjä sanoo: ”Voimakas tunne ja ylväs itsetietoisuus, jotka ilmenevät hänen puheessaan, antavat sille rytmikkään liikkeen ja runolliset muodot.”

31:42: Jos minun isäni Jumala, Aabrahamin Jumala, jota myöskin Iisak pelkää, ei olisi ollut minun puolellani, niin sinä olisit nyt lähettänyt minut tyhjänä tieheni. Jumala on nähnyt minun kurjuuteni ja kätteni vaivannäön, ja hän ratkaisi viime yönä asian.” Jaakobin palvelu Laabanin luona on esimerkki oikeasta uskollisuudesta, joka tässä asetetaan kauttaaltaan vastakohdaksi vanhemman miehen itsekkyydelle. Oikea uskova on valpas, uskollinen, tunnontarkka ja huolellinen siinä, ettei hän lyö laimin tai tuhlaa mitään hänelle uskotusta omaisuudesta. Hän palvelee innokkaasti Jumalaa ja lähimmäistään kättensä teoilla.

 

Liitto Gileadin vuorella

31:43: ”Niin Laaban vastasi ja sanoi Jaakobille: ’Tyttäret ovat minun tyttäriäni, ja lapset ovat minun lapsiani, ja karja on minun karjaani, ja kaikki, mitä näet, on minun omaani. Mutta minkä minä nyt mahdan näille tyttärilleni tai lapsille, jotka he ovat synnyttäneet!’” Laaban puhuu yhä perusteettomasti kerskuen viitaten ylenmääräiseen valtaansa ja väittäen omakseen sellaista, mikä ei hänelle enää kuulunut. Hänen sanansa osoittavat kuitenkin myös, että Jaakobin nuhteella oli ollut vaikutus. Hän tajuaa, että kaikki pyrkimykset Jaakobin henkeä tai hyvinvointia vastaan vahingoittaisivat myös hänen lapsiaan ja lastenlapsiaan. Samanaikaisesti hänessä herää pelko siitä, että jonakin päivänä Jaakob saattaisi palata Mesopotamiaan mahtavan joukon johtajana ja kostaa kokemansa vääryyden.

31:44: ”Tule siis, tehkäämme liitto keskenämme, ja olkoon se todistuksena meidän välillämme, minun ja sinun.” Tämä ehdotus oli suurelta osin itsekkyyden seurausta, mutta se palveli tarkoitusta.

31:45: ”Silloin Jaakob otti kiven ja nosti sen pystyyn patsaaksi.” Tämä kivi oli muistomerkki sopimuksesta, rauhanomaisesta erosta, johon hän suostui.

31:46: ”Ja Jaakob sanoi heimonsa miehille: ’Kootkaa kiviä’. Ja he ottivat kiviä ja rakensivat roukkion ja aterioivat siinä sen kiviroukkion päällä.” Aterioiminen osoitti ystävällismielistä kanssakäymistä.

31:47–49: ”Ja Laaban antoi sille nimen Jegar-Saahaduta, mutta Jaakob antoi sille nimen Galed.” Molemmat nimet, joista edellinen on kaldean (aramean) kieltä ja jälkimmäinen heprean kieltä, tarkoittavat samaa: todistuksen roukkio. 48 ”Ja Laaban sanoi: ’Tämä roukkio olkoon tänään todistajana meidän välillämme, minun ja sinun’; sen tähden hän antoi sille nimen Galed 49. ja myöskin nimen Mispa. Sillä hän sanoi: ’Herra olkoon vartija meidän välillämme, minun ja sinun, kun joudumme loitolle toistemme näkyvistä’.” Mispa on toinen nimi, joka paikalle annettiin myöhemmin Laabanin toisen huomautuksen tähden. Mispa merkitsee vartiotornia, sillä Herraa pyydettiin olemaan vartijana, valvomaan tarkoin, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin.

31:50: ”’Jos sinä kohtelet pahasti minun tyttäriäni tahi otat toisia vaimoja tyttärieni lisäksi, niin tiedä, että vaikkei ketään ihmistä olekaan läsnä, Jumala kuitenkin on todistajana meidän välillämme, minun ja sinun’.” Herra tiesi, mitä sopimukseen sisältyi ja hän valvoisi, ettei yhtään sen ehtoa vastaan rikottaisi.

31:51: ”Ja Laaban sanoi vielä Jaakobille: ’Katso, tämä roukkio ja tämä patsas, jonka minä olen pystyttänyt meidän välillemme, minun ja sinun 52. – tämä roukkio olkoon todistuksena, ja myöskin tämä patsas olkoon todistuksena siitä, etten minä kulje tämän roukkion ohi sinun luoksesi ja ettet sinäkään kulje tämän roukkion ja tämän patsaan ohi minun luokseni paha mielessä’.” Jos jommallakummalla olisi joskus koston ajatuksia, hänen tiensä toisen maahan veisi tämän paikan ohi ja kivinen muistomerkki muistuttaisi häntä liitosta.

31:53: ”’Aabrahamin Jumala ja Naahorin Jumala, heidän isiensä Jumala, olkoon tuomarina meidän välillämme’. Laaban, epäjumalanpalvelija, on aika epämääräinen mainitsemaan oman jumalansa nimeä, vaikkakin hän koettaa löytää yhteisen perustan. ”Ja Jaakob vannoi valansa Jumalan kautta, jota hänen isänsä Iisak pelkäsi.” Jumala, jonka Iisak tiesi olevan ainoan oikean Jumalan.

31:54: ”Ja Jaakob uhrasi vuorella teurasuhrin ja kutsui heimonsa miehet aterioimaan, ja he aterioivat ja olivat yötä vuorella.” Jaakob teurasti eläimiä uhriksi todelliselle Jumalalle. Hän kutsui veljensä syömään leipää ja siten sinetöimään liiton yhteisellä aterialla.

31:55: ”Mutta varhain seuraavana aamuna Laaban nousi, suuteli lastensa lapsia ja tyttäriään ja hyvästeli heidät; sitten hän lähti matkaan ja palasi kotiinsa.” Näin Laaban erosi heistä hyvin hellissä merkeissä vastakohtana hänen aiemmalle karkeudelleen. Tästä kertomuksesta liitosta me opimme, että uskovat koettavat pitää rauhan kaikkien ihmisten, myös epäuskoisten, kanssa, sikäli kuin se on mahdollista totuutta kieltämättä. Tämä ei muuta kuitenkaan sitä, että he käyvät alituista sotaa syntiä vastaan.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2014 Kirkko Lehdet Lähetyshiippakunta Sana

Jumalan sana pysyy ikuisesti, eikä muutu aikojen muuttuessa

Risto Soramies, Lähetyshiippakunnan piispa

”He väittävät olevansa viisaita, mutta ovat tulleet tyhmiksi… ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen.” (Room. 1:22, 26)

Suomen eduskunta on päättänyt uudesta avioliittolaista, ja osa kansasta juhlii, vaikka ei tiedä, mihin tämä ihmiskunnan historiassa ainutlaatuinen ratkaisu lopulta johtaa. Kansamme on tehnyt ajattelemattoman, sivistymättömän virheen unohtaen historian opetuksen, Jumalan sanasta puhumattakaan. Eduskunta oli 28.11.2014 valinnan edessä ja se valitsi väärin.

 

Kristillinen kirkko ei ole valinnan edessä

Jumalan kansalla on vain yksi tapa suhtautua Jumalan sanaan ja asetuksiin: se kiittää Jumalaa ikuisesta sanasta ja ojentautuu edelleenkin sen mukaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko kosiskellessaan maailmaa vetää ylleen Jumalan vihan ja rangaistuksen. Jumala ei salli itseään pilkattavan. Arkkipiispa Mäkinen on osoittaessaan julkisesti suosiota synnille viitoittanut tien ikuiseen kadotukseen, sillä eivät pilkkaajat eivätkä avionrikkojat peri Jumalan valtakuntaa. Jos Suomen kirkko ei kieltäydy seuraamasta arkkipiispaansa, se lakkaa olemasta kristillinen kirkko. Mikkelin piispa Häkkinen on julkisesti tunnustautunut raamatulliseen avioliittokäsitykseen. Suokoon Jumala, että kirkko tunnustaa totuudeksi Mikkelin piispan äänen tässä asiassa.

 

Mitä Lähetyshiippakunta tässä tilanteessa uskoo, opettaa ja tunnustaa?

Me tunnustamme nyt ja tahdomme vastakin tunnustaa kaikkien kristittyjen kanssa, että:

…Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Siksi Jumalan silmissä on vain syntiin langenneita miehiä ja naisia, joille Jumala on valmistanut pelastuksen Poikansa kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kaikki kärsivät erilaisista synnin seurauksista, joihin kirkko suhtautuu armeliaasti, koska se on itsekin armon tarpeessa.

Homoseksuaalisuuteen taipuva ja sen harjoittamiseen syyllistynyt ihminen on edelleen mies tai nainen. Kun hän ”huutaa avuksi Herran nimeä”, kuten Raamattu sanoo, hän pelastuu Jeesuksen Kristuksen tähden. Sama armo on varattuna hänelle, kuin heteroseksuaalisiinkin synteihin syyllistyneille. ”Kääntykää ja uskokaa evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta!” on edelleen kristillisen kirkon sanoma.

…Jumala on asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi liitoksi, heidän onneksensa ja lasten kasvuympäristöksi. Me opetamme edelleen avioliiton koskemattomuutta ja uskollisuuden tarpeellisuutta. Avioliitto on elinikäinen: ”Kunnes kuolema meidät erottaa…”

…Jumalan hyvän, elämää ylläpitävän ja pyhän lain käskyihin kuuluu kuudes käsky: ”Älä tee huorin!” Se käskee ja ohjaa uskollisuuteen ja kieltää kaikki esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet ja kaiken, mikä sotii avioliiton pyhyyttä vastaan. Tämänkin käskyn rikkominen tuottaa Jumalan vihan, sillä Jumala on pyhä.

 

Mitä on edessämme?

Jumalan kansan edessä on iankaikkinen taivas Jumalan luona. Sinne mennään ”monen ahdistuksen kautta”. Ei tule pettää itseänsä: tämä maailma ei ole paratiisi, vaikka Jumala on suonut meille paljon kiitoksen aiheita ja nautittavaa. Uusi avioliittolaki tekee kyllä elämämme vaikeammaksi. Kun synti tehdään oikeaksi, muuttuu hyväkin pahaksi ja paha hyväksi. Ihmiset sokaistuvat ja menettävät jopa yksinkertaisen terveen järjen.

Jumalan armosta ovat kristityt saaneet elää maassamme rauhassa pitkään. Maan lait ja kirkon opetus ovat olleet sopusoinnussa. Kristittyjä ei ole syrjitty systemaattisesti. Nyt olemme siirtyneet uuteen aikaan – ehkäpä sitä voi pitää normaalina tilanteena. Niin ovat kristityt maailmassa eläneet ja elävät monin paikoin tälläkin hetkellä.

Me rukoilemme edelleen isänmaamme puolesta ja rakastamme sitä ja sen kansaa. Mutta emme saa olla naiiveja sen suhteen. Suomi ei ole Jumalan kansa, vaan Jumalaa vastaan kapinoiva, kiittämätön kansa, joka tarvitsee julistusta Jumalan tuomiosta ja anteeksiantamuksesta Kristuksessa.

 

Siksi

…Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovat sitoutuneet Jumalan sanaan ja pitäytyvät siihen iloiten. Seurakuntiemme ovet ovat auki kaikille taustasta ja menneisyydestä riippumatta. Seurakunta on armahdettujen syntisten paikka, muunlaisia jäseniä sillä ei voi ollakaan. Me iloitsemme kaikista seurakunnista, omistamme ja toisten, joissa pysytään Jumalan sanassa ja evankelisessa tunnustuksessa!

…käyttäkää armonvälineitä runsaasti ja usein. Ruokkikaa itseänne Jumalan sanalla. Se sana kestää ja vie perille. Se ei petä eikä valehtele. Siinä on myös pelastus pahimmallekin syntiselle. Kuunnelkaa saarnaa, veisatkaa hyväksi koettuja virsiä, kehottakaa toisianne.

…muistakaa kastettanne, jossa teidät puettiin Kristukseen. Kristuksen vanhurskauden vaatteessa on meidän itsessämme saastaisten puhtaus.

…nauttikaa pyhää ehtoollista, jossa Jeesus Kristus antaa itsensä meille konkreettisesti.

…älkää siis unohtako seurakunnan kokousta, messua, ettette kärsisi uskossanne haaksirikkoa. Oikea seurakunta elää Jumalan sanasta, jota väärentämättömästi opetetaan, ja sakramenteista, jotka toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaan.

…opettakaa lapsillenne ja lastenlapsillenne Jumalan sanaa ja ottakaa heidät mukaan kirkkoon. Ei nuoria voi, ei tarvitse eikä saakaan eristää tästä maailmasta, mutta on pidettävä huolta, että heidän juurensa ovat Jumalan maailmassa. Älkää luulko, että joku toinen hoitaa lastenne hengellisen kasvun. Siitä on teidän pidettävä huoli. Eikä se ole vaikeata, kun käytätte niitä välineitä, jotka Jumala on meille antanut.

Kristus on perustanut kirkkonsa, eivätkä sitä voita helvetin portitkaan. Sen, joka pysyy totuudessa, ei tarvitse pelätä.