Kategoriat
4/2014 Lehdet Luominen Tiede

Raamatun oppi luomisesta on yhteensopimaton evoluution kanssa.

Pekka Nisula, Teuva

”Sillä jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte Minua; sillä Minusta hän on kirjoittanut” (Joh. 5:46)

Raamatun alussa on Kaikkitietävän Jumalan ihmisille antama sana maailman luomisesta ja lajien synnystä. Kehitysideologian hyväksyminen on syrjäyttänyt Raamatun ja pakottanut etsimään maailman synnylle kehitysajatukseen perustuvia syitä. Niinpä Raamatun kuutta 24–tuntista luomisen päivää on alettu selittää pitkiksi kehitysjaksoiksi.

Teologiassa Raamatun luomisen ja evoluution yhteensovittamista nimitetään teistiseksi evoluutioksi. Se omaksuu darwinistisen kuvan biologiasta samaistaen tämän kuvan Jumalan luomistapaan. Evoluution mukaisesti se hyväksyy ainoastaan luonnon lakien ohjaamattomat aineelliset prosessit elämän alkuperästä ja sen kehittymisestä. Koska kehitysopissa Raamattu on ihmissyntyinen, katsotaan sen tulkinnankin olevan muutettavissa ihmisten tarpeiden mukaan.

Kehitysopin ytimessä ei ole olemassa tämän maailman todellisuuden rajat ylittävää merkitysaluetta, johon sanat voitaisiin kiinnittää. Kielemme käyttöä kontrolloivat ainoastaan tämänpuoleisen aineelliseen todellisuuteen sidotut käytännölliset näkökohdat. Avainsana on tarkoituksenmukaisuus eikä Jumalan totuus (Joh. 17:17).

Tarkoituksenmukaisuuden määrätessä merkityksen, sanat voivat merkitä mitä tahansa. Raamatussa sanat ankkuroituvat Jumalan antamaan merkitykseen eivätkä ne ole merkityksiltään vapaita kellumaan mielivaltaisesti. Jumalan luomisessa päivä-sanalle antama tarkoitus synnyttää sen merkityksen. Kun Jumala sanoo ’kuusi päivää’, ei Hän tarkoita sillä 13,7 miljardia vuotta. Raamattu edellyttää pysymistä sanojen kirjaimellisessa merkityksessä, mistä ei poiketa, ellei Raamattu itse pakota sitä tekemään (1. Kor. 4:6; Luuk. 10:26).

Kirjaimellisen merkityksen sitovuudesta irtautumisella tähdätään Raamatun koko merkityksen purkamiseen. Luomiskertomuksessa päivä koostuu normaaliin tapaan valoisasta ja pimeästä ajanjaksosta, päivästä ja yöstä (1. Moos. 1:5) jakautuen ehtooseen ja aamuun, jotka yhdessä ovat yksi päivä (1. Moos. 1:5; Jer. 33:25–26). Jos päivän merkitys 1. Moos. 1:14:ssa ei ole kirjaimellinen, niin samassa jakeessa sana “vuosi” on merkityksetön.

Aadam eli kuudennesta päivästä eteenpäin yhteensä 930 vuotta (1. Moos 5:5). Päivän pituus jo tuhannenkin vuoden pituiseksi “venytettynä” on järjetön Aadamin elinikään verrattuna. Jumalan käskyn mukaan työtä tuli tehdä kuusi päivää, ei kuutta epämääräistä ajanjaksoa. Levätä tuli päivä eikä aikakautta (2. Moos. 20:9–10).

Raamatussa luomisen eteneminen ei ole sama kuin evoluution. Raamatussa maakasvit luotiin ensin ja vesieliöt myöhemmin. Kehitysopissa merieliöt ja selkärangattomat (trilobiitit) olivat ensin ja kasvillisuus myöhemmin. Raamatussa linnut ovat ennen matelijoita mutta kehitysopissa matelijat olivat ennen lintuja. Kasvit olivat ennen siemeniä, koska Jumalan käskystä kasvanut kasvillisuus vasta tuotti siemenen (1. Moos. 1:11–12).

Kehitysopillinen lajirunsauden johtaminen luonnonvalinnasta ja perinnöllisyydestä ei ole Raamatun lajinsa mukaisesti luomista. Raamatussa ihmistä ei luotu eläimeksi, vaan Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:27). Ihminen sai järjellisen ja kuolemattoman sielun, jota häviämään luoduilla (2. Piet. 2:12) eläimillä ei ole. Ihminen on tietoinen omasta kuolemastaan ja tajuaa aikansa rajallisuuden. Kehityksessä ihminen on vain yksi eläinlajeista vailla sielua, tarkoitusta ja ikuisuutta (1. Tim 2:13). Koska evoluutiossa oli vain suuri määrä eläimiä, joista kehittyi miljardien vuosien aikana yhä enemmän ihminen, ei ihmisen lähtökohtana voi olla todelliset Aadam ja Eeva. Kuolema evoluutiossa ei ole tullut maailmaan synnin seurauksena (Room. 5:12), vaan on alusta pitäen ollut edellytys, jota ilman koko kehitysprosessi ei voisi toimia. Ihmisen kehittyminen miljardien vuosien kuluessa alempiasteisesta korkeamman asteen eläimeksi poistaa syntiinlankeemuksen todellisena tapahtumana. Jumalan syytös ja rangaistuksen alaisuus sanan rikkomisen synnistä ja sen sovittamisesta raukeaa.

Pelastus Kristuksessa on sidottu historiallisesti todellisiin Aadamiin ja Eevaan, joiden synti teki pelastuksen välttämättömäksi (Matt. 19:4 Mark. 10:6). Jeesuksen sukuluettelo (Luuk. 3:23–38) käsittelee Aadamia Jeesuksen todellisena esi-isänä. Raamatun rinnastuksessa, Jumalan syyttäessä Aadamin synnistä koko ihmiskuntaa ja siinä, että Jumala lukee Kristuksen syntien sovitustyön, lain täyttämisen ja vanhurskauden ihmiskunnan hyväksi (Room. 5:19; 1. Kor. 15:21–22), edellytetään molemmissa tapahtumien historiallista todellisuutta. Kun kirkko kehitysopin hyväksymällä kieltää Raamatun luomisen ja lankeemuksen todellisina tapahtumina saadakseen sanomansa maailmalle hyväksyttäväksi, tulee Raamatun tarkoituksesta, Kristuksen Golgatan vanhurskauttamistyöstä (Joh. 20:31) pelkkä kuvitelma.

Kategoriat
Luennot Sana

RAAMATTU AIKOJEN MYRSKYSSÄ

Pekka Nisula, Teuva

JOHDANTO

Kristinusko on kirjauskonto. Se on sidoksissa sanaan. Jumala on ilmaissut meille tahtonsa ja totuutensa sanoin. Kun meiltä vaaditaan todisteita, meidän on vastattava, että meillä ei ole muuta kuin sana itse. Sana on puhunut meille, saanut meidät vakuuttuneiksi totuudesta ja se puhuu yhä uudelleen, vahvistaa meille totuuden. Yksikään sukupolvi ei saa Jumalasta muuta tietoa kuin sen, mikä on ilmaistu hänen sanassaan. Jokainen kristitty sukupolvi kirjoittaa uuden luvun kirkkohistoriaan, mutta ei uutta kirjaa Raamattuun. Uusien sukupolvien on toteutettava vanhan Raamatun sisältöä elämässään. Ei ole suoraa tietä ihmisestä Jumalaan – tie kulkee Kristuksen kautta ja hänet opimme tuntemaan vain sanan kautta. Jumala on antanut meille sanansa. Siinä Hän haluaa kohdata meidät, siinä Hän asuu ja vaikuttaa. Jumalan voima ei vaikuta ilman sanaa eikä sen ulkopuolella, vaan ainoastaan sen kautta (Luther). Se on elävää, luovaa, maailman luonutta ja kerran sen hävittävää sanaa. Kun Jumala lausuu sanan itsestänsä, seuraa koko Hänen jumaluutensa sanan mukana ja pysyy siinä. Sana on siis yhtä suuri kuin lausujansa eli vertaansa vailla koko luomakunnassa. Ei vain tietomme, vaan myös vanhurskautemme on sanasta riippuvainen. Tämä sana on kalleinta, mitä meille on uskottu. Se yksin voi osoittaa meille tien iankaikkisuuteen.

Raamattu on kulkenut voitosta voittoon käytännöllisesti katsoen yli koko maailman, mutta sillä on takana kärsimyshistoria, jollaista ei mikään muu kirja tunne. Raamattua on vainottu vuosisadasta toiseen niin kuin pahinta vihollista. Se on aikojen kuluessa ollut kiellettynä, pilkattuna, kahlehdittuna, poltettuna. Repivän arvostelun hienoilla mutta terävillä veitsillä on yritetty leikellä siitä osia. Näin se on saanut kestää mitä ankarimmat myrskyt, mutta hyökkäys on ollut turhaa. Raamattu elää ja jatkaa voittokulkuaan kautta maailman. Kuinka se on mahdollista? Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä (1.Piet.1:23) sanotaan, että Jumalan sana on elävä ja näin sen elämän lähde ei ole ihmisten ulottuvilla, vaan se on elävässä Jumalassa. Vuosisatojen moukarit on isketty kappaleiksi tähän kirjaan, mutta se itse on jäljellä ehjänä ja muuttumattomana ja sellaisena se on pysyvä – silloinkin kun kaikki ajallinen lyödään pirstaleiksi. Raamattu ei ole ollut vuosien saatossa vain ihmisten käsissä, vaan Jumalan kädessä. Pyhä Henki on valvonut työtään.

RAAMATUN INNOITUS – INSPIRAATIO

Kun Jumala pyhässä sanassaan, Raamatussa, tekee tiettäväksi pyhän tahtonsa ja asemansa, herää kysymys, eikö silloin myös sen, millä tavalla tämä meille nyt Raamatun välityksellä esitetään, täytyne olla Jumalan valvomaa ja säätelemää – Jumala tuskin on haastelija tai lepertelijä. Jumala ei ole voinut jättää ilmoitustaan väärien tulkintojen ja hämäännyttävien ihmisajatusten sotkemaksi, vaan Hän itse on johtanut Hengellään sen, mitä Hänen todistajansa ovat ilmoituksesta puhuneet.

Jumala, jonka me kohtaamme Raamatun alussa, ei ole vain kaikkivaltias aineellisuuden luoja, vaan Hänet esitellään meille alusta alkaen kielen luojana. Jumala loi taivaan ja maan, puhui, antoi nimen sille, mitä oli tehnyt (1.Moos.1:5-10). Jumala antoi ihmiselle kyvyn puhumiseen, Aadam sai tehtävän antaa eläimille nimi (1.Moos.2:19). Kaikkein ensimmäiseksi Jumala kuitenkin esitellään puhuvana Jumalana. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, näin ollen tässäkin suhteessa samanlaiseksi.

Jumala ei ainoastaan luonut ihmistä sellaiseksi, että hän voi ilmaista ajatuksensa sanoilla toiselle ihmiselle, vaan Jumala käytti ihmisen ymmärrettäviä sanoja ilmaistakseen ajatuksiaan ja tahtoaan tälle. Jumala puhui Aadamille, Eevalle, Nooalle, Aabrahamille jne. Jumalan ilmoitus on näin annettu sanoilla säilytettäväksi. Kun Mooses vastusti sanansaattajan tehtävää, muistutti Herra häntä siitä, että Hän on luonut suun ja kyvyn puhua (2.Moos.4:11-12). Sama lupaus annettiin muille profeetoille. Kun Jeremia valittiin sanan viejäksi, mutta hän pani vastaan (Jer.1:1-9), Jumala lupasi: “minä laitan sanani sinun suuhusi”. Kun Hesekiel kutsuttiin profeetaksi, Jumala antoi hänelle näyn, jossa profeetta sai käskyn syödä kirjan, jonka Jumala tarjosi hänelle (Hes.2:1-10; 3:1-11). Apostolit Uudessa testamentissa tiesivät, että he olivat saaneet saman lahjan. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo ylimmäispapillisessa rukouksessaan: “…sillä ne sanat, jotka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille” (Joh.17:8). Apostoli Paavali sanoo: “ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla” (1.Kor.2:13).

Jumalan sana kirjoitettiin muistiin tuleville polville. Tästä Mooseskin sai käskyn (2.Moos.17:14). Hän sai käskyn kirjoittaa muistiin selostuksen siitä, mitä oli tapahtunut: hän kirjoitti muistiin kaikki Herran sanat (2.Moos.24:4). Jeremia sai käskyn kirjoittaa muistiin kaikki ne sanat, jotka Herra oli hänelle puhunut (Jer.30:2; 36:2). Vielä lähes viimeinen profeetta, Sakarja, kiinnitti huomiota näihin sanoihin, jotka oli muinaisten profeettojen käden kautta annettu (Sak.7:7) ja käski kansaa kuulemaan niitä sanoja, jotka Herra oli heille ilmoittanut.

Uuden testamentin kirjoittajat lainaavat usein Vanhan testamentin kirjoituksia todeten lainaavansa Jumalan puhetta (ks. esim. Matt.1:22; 2:15; Ap.t.4:25: “Sinä, joka Pyhän Hengen kautta, isämme Daavidin, sinun palvelijasi, suun kautta, olet puhunut” – huomaa, miten tarkasti asia sanotaan: Pyhä Henki puhuu Daavidin suun kautta). Pietari puhuu Paavalin kirjeistä osana pyhiä kirjoituksia (2.Piet.3:16). Paavali kiittää tessalonikalaisia sen tähden, että he ottivat vastaan hänen sanansa, ei ihmissanoina, vaan Jumalan sanoina (1.Tess.2:13). Apostolien teoissa (Ap.t.24:14) puhutaan siitä, että isien Jumalan palveleminen on kaiken sen uskomista, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa. Raamatun sanoihin on meitä neuvonut Kristus itse. Kun perkele kiusasi häntä erämaassa, hän kolmesti pani tätä vastaan Raamatun sanat ja sai voiton.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus muistuttaa meitä siitä, että kyseessä ei ole mikä tahansa sana, vaan muuttumaton totuus: ”pyhitä heidät totuudessa, sinun sanasi on totuus” (Joh.17:17). Sanan totuudellisuudesta on vielä syytä muistaa, että ei ole sattumaa 2.Moos.3:6 kirjoitus, että Jumala on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Ensimmäinen Aadam ei ole myyttinen olento. Eihän toinen Aadam, Kristus, myöskään ole myyttinen olento (1.Kor.15:45). ”Sinun sanasi on kokonansa totuus” (Ps.119:160). Jumala on sanojensa takuumies (Snl.30:5). Jokainen Jumalan sana on taattu. Raamatun kohdat 2.Tim.3:16, 2.Piet.1:21 sekä edellä esitetyt kohdat todistavat, että Raamattu on Jumalan Hengen henkeyttämä, Pyhän Hengen puhaltama. Tämä koskee, kuten monista Raamatun kohdista näemme, todellakin ei vain asiaa, vaan myös itse sanoja ja niiden kieliopillista muotoa. Sanallinen inspiraatio on se tapa, jolla Jumala näki hyväksi itsensä ilmoittaa.

Jumala on puhunut todistajiensa kautta. He olivat Hänen puhemiehiään. Saarnatessaan he olivat Jumalan suuna, kirjoittaessaan Pyhän Hengen kyninä, käsinä ja sihteereinä. Ilmoituksen lisäksi Raamatun synnylle oli välttämätön myös Jumalan yliluonnollinen innoitus, inspiraatio, joka teki kirjoittajat kykeneviksi ilmaisemaan kaiken, minkä Jumalan Henki tahtoi kirjaansa kirjoitettavan. Luterilaisen puhdasoppisuuden mukaan inspiraatio oli sitä Jumalan toimintaa, missä hän yliluonnollista tietä antoi pyhille kirjoittajille oikeat sanat ilmaisuihin. Walther Rohnert sanoo Raamatun kirjoittajien saaneen Pyhältä Hengeltä paitsi impulssin kirjoittaa, myös sisällön ja muodon, jonka mukaan heidän tuli kirjoittaa. Axel B. Svensson määrittelee: kun pyhät kirjoittajat kirjoittivat, niin Jumala antoi heille sen, mitä heidät oli kirjoitettava muistiin ja Hän varjeli heidät niin, etteivät he jättäneet mitään pois siitä, minkä piti tulla mainituksi, ja niin että he käyttivät oikeita sanoja ja oikein esittivät sen, minkä he kertoivat toisten sanomana.

Kuten edellä todettiin, puhdasoppisuuden mukaan inspiraatio oli sitä Jumalan toimintaa, missä Hän yliluonnollista tietä antoi pyhille kirjoittajille sekä oikeat käsitykset asioista että oikeat sanat ilmaisuihin. Näin ollen Jumala on Raamatun varsinainen kirjoittaja, ihmiset ovat vain Hänen välikappaleitaan. Jumala on antanut heille sykäyksen kirjoittamiseen, johtanut heidät tajuamaan asian ja käyttämään oikeita sanoja.

Luther sanoo Ps.127:3 johdosta: ”Eivät ainoastaan sanat, joita Pyhä Henki ja Raamattu käyttävät, ole Jumalasta, vaan myös sanontatapa. Sinun pitää lukemasta päästyäsi lukea kirjaimellisia sanoja kirjasta, ahkerasti tarkaten ja miettien, mitä Pyhä Henki sillä (kirjaimellisella sanalla) tarkoittaa.

PYHÄ RAAMATTU – SANASTA SANAAN JUMALAN SANA

Johan Andreas Questedt (luterilaisen puhdasoppisuuden huomattava teologi, joka eli 1617-1688, toim.huom.) sanoo, että Raamatun inspiraatio perustuu Jumalan välittömään vaikutukseen. Profeetat ja apostolit olivat saarnatessaan Jumalan suuna, kirjoittaessaan kirjojaan Pyhän Hengen kyninä. Sen tähden heitä ei voi nimittää tekijöiksi, vaan sihteereiksi ja apulaisiksi. Pyhä Henki saneli heille sanan ja johdatti sen mieleen.

Tom G.A.Hardtin mukaan sanainspiraatio ei ole puhdasoppisuuden keksintöä, kuten esimerkiksi professori Miikka Ruokanen (kirjassaan Lutherin Raamattunäkemyksestä) haluaa meille uskotella, vaan koko kirkon isien ja uskonpuhdistuksen yhteinen näkemys. Luterilaiset opettivat tinkimättömästi koko Raamatun sanallista innoitusta eli inspiraatiota. Pyhä Raamattu on sana sanalta Jumalan oma sana. Raamattu on Pyhän Hengen kirja. Sinun on aina luettava Raamattua niin, että kuulet Jumalan itsensä siinä puhuvan. Herran Henki on puhunut apostoleissa ja profeetoissa, Hänen sanansa on ollut heidän kielellään.

Luterilaisten dogmaatikkojen mukaan oli päteviä syitä, miksi Raamattu on annettu meille kirjoituksen muodossa: 1) tervettä oppia ei turmella niin helposti, jos on pysyvä asiakirja Jumalan sanan ilmoituksesta, 2) kiistojen aikana sitova uskon sääntö pitää kestävänä kaikkia ihmisten vehkeilyjä, ansoja ja petoksia vastaan, sekä auttaa torjumaan väärien opettajien saivartelut ja tekopyhyyden, 3) kirjoitettu sana on helpompi ja tarkempi kääntää ja välittää muille kansoille kuin suullinen traditio, 4) kirja on paras kanava lain ja evankeliumin julistukseen.

Johannes Friedrich Koenig (myös luterilaisen puhdasoppisuuden teologi 1619-1664, toim.huom.) toteaa, että oppi inspiraatiosta on perustavanlaatuinen asia Raamatun ymmärtämisessä. Inspiraatio ei ole Uuden testamentin jälkeistä spekulaatiota, vaan luovuttamaton totuus jo Uuden testamentin kirjoittajille.

Inspiraatio koskee kaikkia osia Raamatussa. Koko Raamatun sana on annettu Jumalalta. Me emme voi päättää, mitkä osat Raamatussa katsotaan kuuluviksi Jumalan sanaan. On pidettävä kiinni koko inspiraatiosta, ei ainoastaan sen tähden, että se on selvä asia (Ilm.22:18,19), vaan myös siksi, että sillä on perustavanlaatuinen merkitys pelastusvarmuudellemme. Sana ja sen lupaukset ovat uskomme perustus. Kristinusko on varmuutta ja luottamista siihen, mitä Jumala on tehnyt, mitä Raamattu sanoo Hänen tehneen sekä mitä Hän Raamatussa on luvannut tehdä.

Edellä esitettyä me kutsumme verbaali- eli sanainspiraatioksi. Tätä termiä käytetään kuvaamaan tapahtumaa, jonka kautta Pyhä Henki antoi pyhille kirjoittajille itse sanat, joita käytettiin kirjotettaessa muistiin Jumalan totuus, jonka Jumala tahtoo säilytettäväksi ihmisen pelastukseksi. Edellä olevilla sanainspiraation perusteilla onkin osoitettu, miksi ei esimerkiksi reaali- eli asiainspiraatio täytä Raamatun innoitukselleen asettamia edellytyksiä. Asiainspiraation mukaan ajatukset ovat inspiroidut, ei sanonta. Toisin sanoen ajatuksille on löydettävä omin neuvoin ilmaisu, inspiraatio ei vaikuta siihen. Näin ollen Raamatun pääsanoma olisi inspiroitu, vaikka yksittäisten kohtien ilmaisut eivät sitä olisikaan. Niin sanotun persoonainspiraation mukaan taas Raamatun kirjoittajilla olisi ollut Pyhän Hengen henkilökohtainen panos elämässään, josta johtuen se, minkä he kirjoittivat olisi kaiken muun heidän toimintansa ohella Pyhän Hengen vaikutusta. Pyhä Henki olisi vain suurin piirtein varjellut kirjoittajien kirjallista työtä. Tämä jättää mahdollisuuden harhatulkinnoille. Professori Osmo Tiililä sanoi mm., että hän ei voi yhtyä käsitykseen, jonka mukaan olennaiset osat Raamatussa olisi käsitettävä inspiroiduiksi, mutta epäolennaiset osat olisivat inhimillisten erehdysten vallassa. Torjuttava on myös sellainen inspiraatiokäsitys, että kyseessä olisi jonkinlainen ihmisen luontovarustuksen puitteissa tapahtuva henkisten kykyjen terästyminen tai avartuminen. Se ei ole myöskään taiteelliseen inspiraatioon verrattavissa oleva tapahtuma.

Niin kuin on todettu, verbaali- eli sanainspiraatio on yhtäpitävä Raamatun kanssa. Sanamuotoa ei voi irrottaa sisällöstä: takana voi kummitella ajatus päästä sanan yläpuolelle (tai taakse, toim.huom.).

On esitetty kysymys, olisiko Raamattu Jumalan sana ihmiselle vain mikäli tämä sana tulee eläväksi omaantuntoon. Jos näin voitaisiin katsoa, olisi virsikirjakin Jumalan sanaa. Hetkelliset päätelmät siitä, mikä Raamatussa on olennaista, mikä epäolennaista, eivät voi olla pohjana. Raamattu ei ole tällä tavalla mestaroitavissa. Ei ole myöskään mahdollista esittää täsmällistä sanomaa muuten kuin täsmällisin sanoin. Ihmisten kautta puhuttu sana ei ele ihmisten, vaan Jumalan oma sana: ”heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut”(Room.3:2).

OPPI RAAMATUN INSPIRAATIOSTA HYÖKKÄYSTEN KOHTEENA

Moderni teologia on rakentanut väärän vastakkaisuuden toimivan ja puhuvan Jumalan välille. Kuitenkin Raamatun alusta kohtaamme Jumalan, joka on molempia. Jos me mytologisoimme Hänen puheensa, voimme aivan yhtä hyvin olla ilman ajatusta Hänen toiminnastaan.

Eräs hyökkäys Raamatun sanainspiraatiota vastaan on se, että kun Raamattua kutsutaan Jumalan sanaksi, on se otettava kuvaannollisesti. Jumalan sana on Kristus, sanotaan, ja Raamattu voidaan sanoa Jumalan sanaksi vain siinä merkityksessä, että se puhuu Kristuksesta, eikä niin, että itse sana on Jumalan puhetta. On totta, että joissain Raamatun kohdissa käytetään termiä Jumalan sana merkitsemään Kristusta – tämä on, niin kuin Luther sanoo, kuitenkin harvinaista ja epätavallista. Jos termi Jumalan sana merkitsee yksinomaan Kristusta, kuinka me sitten selitämme ne monet kohdat, jotka puhuvat Jumalan sanoista monikkomuodossa? Onko muitakin kuin yksi Kristus?

Äärimmäisyyksiin mennään myös siinä väitteessä, että sanainspiraatio, niin kuin me sen ymmärrämme, on mahdoton siksi, että Jumalan totuus on niin suuri, majesteettinen ja niin kaukana ihmisten ajatuksista, että sitä ei voida koskaan ilmaista ihmiselle ymmärrettävin sanoin. Kuinka Jumalan rajattomuus mahtuu ihmisen kielen rajallisuuteen? Viittaamme Jumalan sanaan, että Kristuksessa ”asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol.2:9). Jos meillä on kehitysopillinen näkemys kielen kehityksestä, niin että sivilisaatiomme puhe ei ole enempää kuin älykkäiden eläinten ääntelyä, voi olla todella vaikeaa ymmärtää, kuinka sellainen puhe voidaan käsittää ilmaisemaan Jumalan viisautta. Mutta jos ihmiskielinen puhe, niin kuin Raamattu opettaa, on Jumalan lahja, miksi se ei kelpaisi tai riittäisi tehtävään tehdä Jumalan tahto tunnetuksi ihmiselle.

RAAMATUN EREHTYMÄTTÖMYYS

Joissain piireissä sanainspiraatiota vastaan hyökätään argumenteilla, että Raamattu sisältää virheitä – siis se ei voi olla Jumalan sana kirjaimellisessa merkityksessä. Totta on, että Raamattu sisältää kohtia, jotka näyttävät riitelevän ihmisen rajallisen todellisuuden pohjalta määriteltyä totuutta vastaan. On kutenkin kysyttävä, minkä tähden ihmiset uskovat aina, että Raamattu on väärässä, jos joku ryhmä oppineita niin väittää. On kysyttävä jokaiselta, uskooko hän tosissaan, että Raamattu on erehtymään kykenemätön. Pelkkä ajatuskin, että Raamattu voisi erehtyä esimerkiksi historiallisissa asioissa on Pyhän Hengen häpäiseminen, majesteettirikos. Modernin teologian taivaaseen saakka huutava eksytys on se, että katoavainen ihminen, hänen sokea järkensä, asetetaan Raamatun sanan yläpuolelle sitä kritisoimaan. Inhimillinen tiede ei voi asettua Raamatun yläpuolelle. Tiede on luonteeltaan erehtyväistä ja rajoittuu ihmisjärjen tajuttaviin ja mitattaviin asioihin. Se ei voi asettuma sanomaan mitään Raamatun yläpuolelle.

Jos tiede ylittää alueensa ja yrittää sanoa jotain Raamattua vastaan, silloin on kyseessä ihmisten keksimä spekulaatio, teoria, jota ei voida kokemusperäisesti todentaa. Sellaisessa tapauksessa on tiede väärässä ja Raamattu oikeassa, eikä päinvastoin.

Sanainspiraatioon liitetään tavallisesti sana ´fundamentalismi´, ´fundamentalistit´ ym. On sanottava, että fundamentalistit jäävät kiitettävistä ponnisteluistaan huolimatta puolitiehen, koska he eivät sovella Raamattu-periaatetta kaikkiin opin kohtiin. He puhuvat oikein Raamatun erehtymättömyydestä ja arvovallasta, mutta valitettavasti heiltä jää reformoituina huomaamatta Raamatun sanan kollatiivinen voima. Se antaa ja suo kaiken, minkä lupaa. Kun luemme syntien anteeksiantamuksen autuudesta, me emme lue selostusta tapahtumasta jossain kaukana, vaan Jumala siinä antaa syntimme anteeksi. Jumala on itse liittänyt sanaansa sen, että Hän antaa sen, minkä lupaa – Jumalan sana on elävä sana. Reformoidut etsivät Raamatusta elämänohjeita ja pitävät sitä pelkkänä lakikirjana, jonka kirjainta on ulkonaisesti noudatettava. Onhan meillä Raamatussa Jumalan pyhä laki, mutta meille luterilaisille Raamattu on evankeliumikirja, joka ilmoittaa Jumalan vapaan armon ihmeellisistä teoista meidän autuudeksemme. On työlästä noudattaa lakia ilman uskoa evankeliumiin.

RAAMATTU – JUMALLINEN JA INHIMILLINEN?

Inspiraatiokysymykseen liittyy mm. Uppsalan yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan professorin, Anton Friedrichseninkin esittämä Kristuksen kaksiluonto-opin soveltaminen Raamattuun. On kuitenkin todettava, että kaksiluonto-oppi ei sovi kaikilta osin Raamattuun. Se on tarkoitettu Kristuksen persoonaa kuvaamaan. Eihän Raamatussa ole kahdenlaista sanaa, vaan se on kauttaaltaan Jumalan omaa sanaa, jonka Pyhä Henki on puhunut profeettojen suulla ja kirjoittanut heidän kynällään. Kirjoittajien käyttämä kullekin ominainen tyyli on ulkonainen muoto, johon Pyhä Henki on pukenut oman sanansa.

Kristus, jumaluuden toinen persoona, Sana, on yhtä olemusta Isän kanssa, mutta tuli Jeesuksessa todelliseksi ihmiseksi, kaikessa ihmisten kaltaiseksi, kuitenkin ilman syntiä. Väite, että tosi inhimillisyys välttämättä sisältää erehtyvyyden, kieltää ja turmelee kaksiluonto-opin, tehden Kristuksesta erehtyvän ihmisen. Kaksiluonto-oppi ei ole koskaan sisältänyt tällaista ajatusta. Kristuksen tosi ihmisyys ei merkinnyt erehtyväisyyttä ja syntisyyttä. Se ei merkinnyt syntisyyttä mm. seuraavista syistä. Kristuksen pyhän ihmisluonnon erillään pitäminen Marian syntisestä ihmisluonnosta on Jumalan teko. Kristus ei polveutunut Aadamista luonnollista tietä, vaan sikisi Jumalan yliluonnollisen asioihin puuttumisen kautta, nimittäin Pyhän Hengen vaikutuksesta. Kristuksen ihmisluonto ei koskaan ollut olemassa omana persoonanaan, vaan kuului Jumalan Pojan persoonaan, joka taas on kaiken lain ja syyllisyyden yläpuolella. Syntisyys ja erehtyväisyys ei kuulunut alkuperäiseen ihmisluontoon, vaan tuli syntiinlankeemuksen johdosta. Jeesuksella on alkuperäinen ihmisluonto ilman syntiä.

A.E.Koskenniemi (ks. Sanansaattaja 13.8.1987) hyökkäsi rajusti mainittua sovellutusta vastaan ja muistutti, että siinä väitetään: Raamatun jumalallinen aines on erehtymätön ja inhimillinen aines erehtyvä, jopa paljon ja suuria virheitä sisältävä. Tämä on pilkkaa Raamatun Herraa kohtaan ja tällainen kirja ei auta ihmistä autuuteen. Yritys ympätä kaksiluonto-oppi inspiraatioon tuottaa sekavaa sanahelinää. Jumala ei ole antanut kirjaa, joka sisältäisi totuutta ja erehdystä, totta ja tarua, määrätyssä tarkoituksessa sommiteltuja inhimillisiä sepustuksia, historiaa, joka ei ole mitään historiaa. Hän ei antanut sellaista, mitä me omin käsin saisimme erotella, parannella tai puhdistella. Jokainen yritys tislata Raamatusta Jumalan sana on osoittautunut turhaksi. Raamatun kirjoittajat ovat olleet innoituksen ihmeen ja armolahjan valtaamia. Kirkkomme tunnustuskirjat sanovatkin sattuvasti: Ja mistä he itse sitten sen tietävät tai miten he pystyvät tarttumaan anteeksiantamukseen ja saamaan sen omakseen, elleivät he pidä kiinni Raamatun ja evankeliumin sanasta ja usko siihen?

———-

Toimituksen lisäkommentti: esityksessä mainittujen teologien lisäksi kirjoittaja on käyttänyt apunaan mm. pastori Raimo Koski-Homin Raamatusta pitämiä seikkaperäisiä esitelmiä.

Kirjoittajan mainitsemaa sanaa ´fundamentalisti´ käytetään nykyään sanana, jolla Raamattuun yksinkertaisesti uskovat papit ja maallikot pyritään leimaamaan. Viimeksi tätä leimasinta on ahkerasti käyttänyt julkisuudessa prof., kirkolliskokousedustaja, Raija Sollamo kirjoittaessaan homokysymyksestä. On syytä aina tutkia, mitä tällä sanalla tarkoitetaan. Reformoidulta pohjalta nouseva fundamentalismi, jota meillä on edustanut näkyvästi mm. teologian tohtori Uuras Saarnivaara, korostaa ja puolustaa ansiokkaasti Raamatun arvovaltaa ja erehtymättömyyttä liberaaliteologiaa vastaan. Valitettavasti se kuitenkin samalla reformoidulle opille tyypillisesti esim. väheksyy sakramentteja, jopa kieltäen täysin Raamatun vastaisesti sen, että kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen.

Lainaamme vielä Nisulan kirjoituksessa mainitusta A.E.Koskeniemen kirjoituksesta kohdan, jossa käsitellään fundamentalismia: “Fundamentum-sanaa käytetään nykyään niiden keskuudessa, jotka pitäytyvät Pyhän Raamatun ja kristillisen uskomme perustotuuksiin. Fundamentum merkitsee “perustusta” Näiden perustotuuksien uskojia ja niiden puolustajia taas sanotaan fundamentalisteiksi. Ne, jotka pitävät Raamattua kirjana, jossa on virheitä eikä Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneenä, niin kuin Raamattu itse todistaa, käyttävät noita vieraskielisiä sanoja pilkkamielessä. Puhumalla pilkaten “perustuksesta” he ilmaisevat itse olevansa vailla perustusta! Raamattu ei ole heidän perustuksensa, hehän alentavat sen erehtyvien kirjojen seuraan. Heidän Raamattunsa on Nebukadnessarin kuvapatsas, jonka pää oli kultaa, mutta jalat seka-ainetta, yhteen sulattamatonta, päälle päätteeksi unikuva”.

– Pekka Nisula: Raamattu aikojen myrskyssä (Concordia 2/96)

Kategoriat
Luennot Sana

RAAMATTU ON ITSE ITSENSÄ TULKKI

Pekka Nisula, Teuva

 

Literalisti Hugo Victorilainen (Hugo de St. Victor) sanoi aikoinaan: ”Millä tavalla te siis luette Raamattua, ellette lue sitä kirjaimellisesti, sillä jos ei kirjaimesta pidetä kiinni, mitä Raamattu sitten on?”

Teologiassa oppikysymykset ovat muuttuneet tulkintakysymyksiksi. Totuus ei olisikaan se, mitä Raamatusta suoraan luetaan, vaan aivan jotain muuta. Näin on Raamatun sanan ymmärtäminen hajonnut tulkintojen viidakoksi ja kaikille mielettömyyksille löytyy niitä ymmärtäviä tulkintoja. Mistä tiedät, että juuri sinun tulkintasi on oikea?

KIELI, JOTA PUHUMME

Ihmiskieli on hyvin monimutkainen järjestelmä, ja sen hallitseminen edellyttää varsin monimutkaisia toimintoja. Sanomaa vastaanotettaessa on pystyttävä tunnistamaan äänteet ja merkitystä kantavat yksiköt sekä pystyttävä tajuamaan näiden yksiköiden väliset suhteet, jotta sanoman ymmärtäminen olisi mahdollista. Puhuttaessa on tietysti suoritettava samantapainen prosessi. Ihmiskielellä on se erikoinen ominaisuus, että sen avulla pystytään ilmaisemaan mitä tahansa, myös uusia käsitteitä ja tilanteita. Se on järjestelmä, jossa yhdistelmämahdollisuuksia on rajattomasti. Se vapauttaa ajan ja paikan kahleista. Kieli on niin kiinteä systeemi, että se on mahdollista muuntaa kirjoitettuun muotoon ilman, että sen ymmärrettävyys kärsisi. Se on järjestelmä ihmisen puhe-elimillä tuotettuja kuuluvia merkkejä. Kirjoituksen avulla nämä voidaan saattaa silmin nähtäväksi. Kieli koostuu äänteistä, sanoista, lauseista ja teksteistä. Äännetason yksiköillä ei ole itsenäistä merkitystä, mutta niistä voidaan muodostaa merkityksellisiä sanoja käyttämällä suhteellisen pientä joukkoa (20-60) erilaisia äänteitä yhdistellen näitä. Sanan rakenne on kiinteä eikä sen osien väliin voi lisätä mitään. Tämä järjestelmä siis koostuu merkeistä, symboleista eli sanoista ja niiden yhdistämistä koskevista säännöistä. Näitä sääntöjä nimitetään kieliopiksi. Kaikilla tunnetuilla kielillä – miten erilaisia ne ovatkin – on täysin kehittynyt kieliopillinen järjestelmä. Ennen kuin kieltä pystyy käyttämään hyväkseen, täytyy olla kyky käsitteelliseen ajatteluun. Eläin ei osaa ajatella käsitteellisesti merkeillä, vaan se ajattelee vaistomaisesti. Eläinten äänet ilmaisevat tarkoitusperäisyyttä, mutta ne eivät ole symboleja vaan signaaleja, jotka voivat olla kulloisenkin tilanteen aiheuttamia. Apinat voivat oppia irrallisia symboleja, kuten monet eläinlajit, mutta ne eivät ole antaneet yksiselitteistä näyttöä konversationaalisesta semanttisesta syntaktisesta hallinnasta. Ihmisenkään hoidossa oleva simpanssi ei koskaan opi puhumaan. Kieli ei myöskään periydy. Historia, biologia, psykologia ja nykyiset tekniset tieteet ovat vuorollaan vaikuttaneet ja ohjanneet kielitieteellisen tutkimuksen suuntaa. Darwinismin voittokulku sai aikaan sen, että kielen esihistoriaa alettiin tarkastella polveutumisopin hengessä. August Schleicher sovelsi darwinismin kielitieteeseen. Heidänkin mukaansa on kielen alkuperästä kuitenkin vaikea saada otetta. Tämä johtuu etupäässä siitä, ettei kielen esihistoriasta voi heidän mielestään tehdä välittömiä havaintoja. Ateistinen tiedemaailma tunnustaakin, etteivät he tiedä, miten kieli on syntynyt. Avoimeksi on jäänyt myös se, onko kieli syntynyt yhden ihmisryhmän parissa vai onko eri tahoilla syntynyt useita toisistaan riippumattomia kieliä.

Wittgensteinkin kyllä tajusi, että voimme tietää ainoastaan jos jotakin puhutaan, mutta ihmisen yläpuolella on hänen mielestään hiljaisuus, koska mistään muusta ei voinut puhua kuin luonnontieteen tuntemista tosiasioista. Kristillisen uskomme mukaan ajatus siitä, että puhumamme kielen alkuperä olisi hämärän peitossa, on ennakkoasenteellinen ja väärä. Raamatun totuus on, että on joku, joka puhui ihmisten yläpuolelta. Jumala itse on avannut sen vaikenemisen muurin, joka ympäröi Hänen universaalista maailman hallintaansa. Ääretön persoonallinen Jumala on olemassa ja Hän puhuu. Miksi Jumala ei voisi olla yhteydessä luomaansa ihmiseen, jos Hän niin haluaisi? “Joka on korvan istuttanut, Hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, Hänkö ei näkisi?” (Ps. 94:9). “Kuulevan korvan ja näkevän silmän – molemmat on Herra luonut” (Snl. 20:12). “Kuka on antanut ihmiselle suun, tahi kuka tekee mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkä minä, Herra?” (2 Moos. 4:11). Miksi on mahdotonta ajatella, että Jumala olisi sanallisessa yhteydessä luodun kanssa, jos Hän kerran loi tämän sanoja käyttäväksi olennoksi? Tässä yhteydessä on hyvä muistaa se, että ennen kuin mitään oli luotu, kolminaisuuden eri persoonien välillä vallitsi yhteys. Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja osa tätä kuvaa on se, että ihminen käyttää sanoja. Sanoja käyttävänä ihminen pystyy sanalliseen kommunikaatioon toisten kanssa. Jos Jumala on antanut meille kyvyn sanalliseen kommunikaatioon, miksi luulisimme, että Hän ei puhuisi meille sanoin ja lausumin. Miksi tuntuisi hämmästyttävältä, että puhuessaan ihmiselle sanallisesti, selvin käsittein ja asiallisesti, Jumala kertoo meille luotettavan totuuden kaikilla niillä alueilla, joista Hän puhuu. On vain yksi syy työntää mahdottomuutena pois ne tosiasiat, että Jeesus puhui esim. Saulukselle sanallisesti käyttäen normaaleja sanoja ja lauserakenteita ja että Jumala teki samoin Siinailla. Tämä syy on kokonaan toisen ennakko-olettamuksen omaksuminen. Jumala kyllä täysin kykenee ilmaisemaan ajatuksensa sanoin, jotka vastaavat tarkoin Hänen ajatuksiaan, ja Hän tahtookin tehdä niin (Jes. 34:16). Näin Jumala on itse valinnut puhumamme kielen ilmoituksen välineeksi.

SANASTA JA MERKITYKSESTÄ

Kreikassa askarrutti kysymys siitä, onko sanojen äänneasun ja merkityksen välillä välttämätön luonnollinen yhteys. Sanan ja sen tarkoittaman asian välisestä yhteydestä tiedetään, että kielissä on olemassa yksinkertainen sääntö tai normi, joka määrää, että kuhunkin muotoon liittyy tietty asiamerkitys – muutenhan olisi mahdotonta kääntää kielestä toiseen. Kieli ei myöskään ole koskaan puhtaasti muodollinen eikä irrallinen, vaan siihen kuuluu aina sisältö. Näin sanan ja asian välinen yhteys saa tärkeän merkityksen. Nimi kuuluu omistajalleen, sana ja asiasisältö kuuluvat yhteen. Vanha Testamenttikaan ei tunne abstraktista sanaa, joka olisi ilman reaalista sisältöä ja irrallaan lausujastaan. Käsite ja sitä ilmaiseva sana kuuluvat yhteen. Raamatussa edetään sanoista asioihin, ja asiat ovat kiinni sanoista eli riippuvat niistä.

TULKINTAA

Onko Raamattu annettu ja kirjoitettu sitä varten, että se ymmärrettäisiin vai onko se tarkoitettu jäämään käsittämättömäksi tai ainoastaan joidenkin ihmisten ymmärrettäväksi keinoilla, joita kaikki eivät voi koskaan saavuttaa? Eikö Pyhä Henki olisi kyennyt saamaan aikaan ymmärrettävää ja ihmiselle selvää puhetta tai etteikö Pyhä Henki olisi halunnutkaan sellaista? Ensinnäkin, eikö Hän, joka on antanut koko maailmalle kielen, olisi osannut puhua? Luther sanoo: “Pyhä Henki on selvin kirjoittaja ja puhuja taivaassa ja maan päällä, Hänen sanoillaan voi siksi olla vain yksi merkitys, joka on niiden ilmeisin merkitys.” Jumalan pilkkaa on taas väittää, että Pyhä Henki ei olisi halunnut kaikille ymmärrettävää puhetta. (Jumalan kaltaisuuteen perustuu se, että nykyajan ihminenkin kykenee ymmärtämään Raamatun kieltä.) Tulkinnallista mielivaltaisuutta vastaan Raamatusta nousevat mm. seuraavat kohdat: “Ei yli sen, mikä kirjoitettu on” (1 Kor. 4:6). “Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?” (Luuk. 10:26). Vertauskuvallinen ymmärtäminen (johon palataan myöhemmin) on luvallista silloin, kun Raamattu itse sitä käyttää.

Kirjaimellista tulkintaa edusti aikoinaan Antiokian koulu. Aleksandrialaisten (Filon) mielestä oli Raamatun inhimillisen aikahistoriallisen aineksen takaa etsittävä jumalallista Kristuksesta ja kirkosta. Hengellistä merkitystä etsittiin Raamatusta vertauskuvien (allegoriat) ja esikuvien (typos) avulla. Augustinus kuitenkin sanoi, että kuvaannollinen puhetapa ei todista mitään. Origenes oli sitä mieltä, että sanallinen merkitys ei voinut kelvata muille kuin alemman tason kristityille. Kehittyneemmät tarvitsivat pneumaattista, allegorista selitystä. Antiokialaiset nimittivät tekstin hengellistä tulkintaa teoriaksi ja rajasivat typologiankin mahdollisimman vähiin. He etsivät varmoja konkreettisia ja kirjaimellisia todisteita. Keskiajan raamatuntutkijat taas käyttivät nelinkertaista raamattuymmärrystä: kirjaimellinen merkitys sekä kolmella tavalla allegorisesti ymmärretty hengellinen merkitys. Kirjain opettaa tapahtumat, allegorinen uskon, moraalinen (tropologinen) siveellisyyden, anagoginen elämän lopputarkoituksen. Nikolaus Lyralainen piti mitä tärkeimpänä sanallisen merkityksen selville saamista. Ulrich Zwingli kehitti oman kuvaannollisen tulkintamenetelmänsä, josta hän käytti nimitystä alloiosis. Sen mukaan Raamattu voi tarkoittaa toista kuin sen sanoo. Luther asettuikin sitten päättävämmin vaatimaan sananmukaista selitystä. Hän hylkäsi vuosina 1516-1517 Raamatun allegorisen tulkinnan ja sen neljänlaisen merkityksen, jota oli Origeneen ja Klemens Aleksandrialaisen ajoista asti käytetty kirkossa laajalti. Kun Luther taisteli allegorista tulkintaa vastaan (jossa Raamatun sanoille yritettiin antaa jokin salattu merkitys), hän arvostelikin ankarasti niitä, jotka selittivät Raamattua allegorisesti, kuvaannollisesti, merkitsemään muuta kuin mitä se sanoo sen yksinkertaisessa sanallisessa merkityksessä – milloin sen itsensä mukaan ei ole kysymys kuvaannollisesta puhetavasta. Luther neuvoo, että kun Jumala tahtoo kirjoitetussa sanassaan päästä kosketuksiin ihmisten kanssa, täytyy meidän ihmisten tarkata kirjoitettuja sanoja. Luther kehottaakin jokaista kristittyä teologia tarttumaan Raamatun kirjaimiin aivan niin kuin meidän on pidettävä kiinni puusta tai seinästä, jotta emme luiskahtaisi syrjään tai häilyisi ja harhaantuisi omine ajatuksinemme. Inhimillisestä selityksestä luopuessaan Luther seisoi omantuntonsa tähden pelkän Raamatun tekstin pohjalla. Hän sanoo kaikista teoksistaan, että niiden tarkoituksena on johdattaa takaisin Raamattuun ja tehdä tämä niin, että jokainen opettaja uskossaan nojautuu ilman mitään selityksiä pelkkään Raamatun sanaan. Selittäjän tehtävästä Luther sanoo, että tulkitsija pidättelee häilyväistä ihmismieltä yksinkertaisessa Raamatun sanassa ja, milloin se on jo poikennut, johdattelee sitä takaisin sanaan. ”Vaikkakaan Jumalan sana ei sinänsä kaipaa tulkitsemista, tarvitsevat kuitenkin meidän kovat sydämemme ja kuurot korvamme airuitten ja erämaassa saarnaavien ääntä” (Harless).

RAAMATUN TULKINNAN PERUSTEITA LUTERILAISESSA USKOSSAMME

Raamatun opin mukaan ihmiset eivät valaise Raamattua, vaan Raamattu valaisee ihmistä (Ps. 119:105). Raamattu on selkeä (ps. 119:105, 2 Piet. 1:19; 2 Kor. 4:3-4) eikä se tarvitse teologin oman minä tuotteilla valaisua. Luther: “Siis jos Raamatussa on jokin hämärä lausuma, niin älkää epäröikö, sen takana on varmasti sama totuus, joka toisessa paikassa on selvä.” Me emme tarvitse traditiota, kun saamme elää kirkkaan sanan paistaessa. Emme seuraa ihmisten vaan Pyhän Hengen selitystä (2 Piet. 1:20). Gerhard sanoo, että me tunnustamme ainoastaan Kristuksen uskomme korkeimmaksi ja oikeaksi mestariksi (Matt. 23:8), jonka ääni kaikuu Raamatussa. Gerhard toteaa edelleen, että “korkein ja autenttinen tulkitsija on Pyhä Henki.” Selittämisen lahja on Pyhän Hengen synnyttämää valoa hurskasten sydämissä; Taivaallinen Isä antaa Henkensä niille, jotka tätä pyytävät (Luuk. 11). Jumalan sana on otettava vastaan sellaisena kuin se itse itsensä selittää eli Raamattu selittä itsensä (2 Piet. 1:20). Raamattu selittää itsensä joko välittömästi eli selitys liittyy heti perään (Joh. 2:19, jonka selitys jakeessa 21; Joh. 12:32, jonka selitys jakeessa 33; Ilm. 5:8, jolle selitys samassa jakeessa) tai välillisesti, johon Raamattu tarjoaa meille selitysvälineet. Näitä ovat alkukielet, tekstiyhteys (edeltävä ja seuraava teksti), tarkoitus, rinnakkaiskohdat, uskonmukaisuus sekä koko Raamatun yleinen tarkoitus. Edellä luetellut löytyvät Raamatusta, vaikka niiden käyttö tuleekin ulkopuolelta. Alkuteksti on ratkaiseva, mistä Pfeiffer sanoo: “Raamatun sanojen merkitystä on arvioitava alkutekstin mukaan – – – alkuteksti on normi, käännökset normitettuja.” Kielen käytöstä on pidettävä kiinni (5 Moos. 30:11-14). Jumalan käsky on annettu sellaisella kielellä, joka heillä (israelilaisilla) on käytössä suussa ja sydämessä. Lutherin mukaan on pysyttävä sanojen mutkattomassa yksinkertaisessa ja luonnollisessa merkityksessä, joka on kielen ja sen käytön mukainen (grammatica et usus loquendi). “Täytyy oppia sitä, mitä Pyhä Henki on jättänyt meille sanojen todellisesta kieliopillisesta merkityksestä. Sillä jos oikeaa kielioppia ei olisi, samalla sammuisi myös puhtaan opin valkeus; samoin kuin Lutherin aikana palautui oikea kielioppi, tuli takaisin myös opin puhtaus (Hofmann). Tunnustamme oikeaksi merkitykseksi vain kirjaimellisen merkityksen, josta Luther sanoo: “Etsitään se merkitys, jonka kirjain osoittaa. Se yksin on uskon ja kristillisen teologian koko olemus. Se ainoastaan säilyy murheessa ja ahdistuksessakin ja voittaa helvetin portit sekä synnin ja kuoleman ja vie ne vangiksi Jumalan ylistykseksi ja kirkkaudeksi.” Pfeiffer puhuu vielä erikseen kirjaimen merkityksestä, joka on se, minkä sanat varsinaisessa ja alkuperäisessä merkityksessään tuovat esiin, vaikka se ei välistä ilmaisisikaan puhujan tarkoitusta. Kirjaimen merkitys ei ole aina ja kaikkialla sama kuin kirjaimellinen merkitys eli sanojen varsinaisesti ilmaisema merkitys. Se, mitä sanotaan kirjaimen merkitykseksi, ei ole aina Pyhän Hengen tarkoittama merkitys, jota on tapana sanoa kirjaimelliseksi. Tässä ei ole nimittäin tarkattava pelkästään näiden sanojen merkitystä, vaan myös niiden käyttöä. Kirjaimellinen merkitys on se, mihin Pyhä Henki lähinnä tähtää annettujen sanojen avulla riippumatta siitä, onko nämä sanat käsitettävä varsinaisessa vai kuvaannollisessa merkityksessä. Tämä osoitetaan oikeaksi sillä, että olisi sopimatonta olettaa Pyhän Hengen käyttävän sanoja ilman mieltä ja vailla tarkoitusta. Raamatun tarkoittama hengellinen merkitys on joko kirjaimellinen tai sitä ei ole lainkaan. Pidämme kiinni siitä, että kirjaimellinen merkitys on vain yksi eli kullakin kohdalla on vain yksi merkitys. Luther sanookin, että Pyhä Henki on kaikkein yksiselitteisin puhuja ja kirjoittaja, mitä taivaassa ja maan päällä on. Niinpä Hänen sanoillansakaan ei voi olla useampaa kuin yksi, kaikkein yksiselitteisin merkitys, jota sanomme kirjaimelliseksi merkitykseksi. Lutherin mukaan Ps. 22:19 julistaa kahta Raamatun häväistystä, nimittäin jakamista ja arvanheittoa. Jakaminen alkoi, kun Tuomas ja Lyra alkoivat levittää maailmaan Raamatun nelinkertaista merkitystä eli kirjaimellista, kuvaannollista-moraalista (tropologista), hengellistä (analogista) ja salaista (anagogista). (He siis jakoivat tämän Kristuksen puvun neljään osaan.) Lutherin mukaan hengellinen, moraalinen ja salainen merkitys ovat yksi asia. Sitä ei apostoli Paavali missään sano Raamatun merkitykseksi. Gerhard lausuukin, että allegoriset tropologiat ja anagogiat eivät ole erimerkityksisiä, vaan ne ovat tuon yhden ainoan merkityksen erilaisia seurauksia. Ne ovat Raamatun kolmenlaista käyttöä, kirjaimellisen merkityksen kolmenlaista sovellutusta (Pfeiffer). Hän toteaa myös, että ellei asialla ole pelkästään yhtä merkitystä, sillä ei ole mitään varmaa merkitystä. Raamattu ei ole kaksimielinen (Ps. 19:8-9). Sellainen selitys ei ole hyväksyttävissä, mikä kumoaa tekstiyhteyden ja tekee kirjoittajan itsensä kanssa ristiriitaiseksi (edellyttäen, ettei ole epäilystä kirjoittajan erehtymättömyydestä). Gerhardin sanoin: “Joka kohdan selityksen täytyy täsmätä tarkoituksen ja tekstiyhteyden kanssa.” Tästä Pfeiffer: “Jos syntyy epäilystä jostakin tekstistä olevasta, niin on otettava huomioon edeltävät ja seuraavat jakeet, tarvittaessa palattava kirjan edellisiin lukuihin ja katsottava, mikä merkitys sopisi näihin olosuhteisiin ja täsmäisi kirjoittajan tarkoituksen kanssa.” Sanan ja lauseen merkityksestä ei poiketa, ellei Raamattu pakota sitä itse tekemään. Tämä tapahtuu silloin, kun itse tekstiin sisältyvät asiat tai jokin rinnakkaiskohta tai uskonmukaisuus siihen pakottavat. Lutherin mukaan minkään raamatunkohdan ollessa kyseessä ei ole sallittava päätelmää eikä mitään kuvaannollista esitystä, ellei ilmeinen sanojen keskinäinen suhde ja selvä asian mahdottomuus, joka kompastuu johonkin uskonopin kohtaan, siihen pakota. Jumalan sanaa ei käsitellä niin vallattomasti, että annettaisiin jollekin sanalle ilman nimenomaista selvää Raamatun sanaa toinen merkitys kuin mikä sen luonnollinen merkitys on. Jos yhdessä kohdassa sallii sellaista vallattomuutta, että ilman Raamatun perustetta voisi sanoa, että sana “on” tarkoittaa samaa kuin sana “merkitsee”, niin silloin ei missään muussakaan paikassa voisi puolustautua. Näin koko Raamattu tehtäisiin mitättömäksi, koska ei olisi olemassa mitään perustetta sille, miksi tällainen vallattomuus sopisi yhdessä mutta ei muissa kohdin (näin Luther) . Hämärämmät kohdat selitetään selvien kohtien valossa ja niiden mukaan. Luther opettaa tästä: “Koko Raamatun ominaisuus on, että se selittää itsensä kaikin puolin yhtäpitävillä kohdillaan ja haluaa tulla ymmärretyksi uskonsääntönsä avulla. Kaikkein varmin tapa tutkia Raamatun merkitystä on ahkeroida päästä käsittämään sitä vertaamalla keskenään useita raamatunkohtia ja ottamalla niistä vaarin. Se, että Raamattu olisi hämärä ja että sitä täytyisi valaista ihmisopeilla — on itse asiassa samaa kuin taluttaisi Pyhää Henkeä kouluun tai opettaisi häntä vasta puhumaan.” Quenstedt selvittää tätä sanoen: “Hämärämmät kohdat, jotka tarvitsevat selitystä, voi ja tulee selittää toisilla kirkkaammilla raamatunpaikoilla. Raamattu tarjoaa itse selityksen hämärille kohdille, kun niitä verrataan selviin kohtiin (opin sijaintipaikkoihin) niin että Raamattua selitetään Raamatulla.” Uskonkohdat on otettava niiden sijaintipaikoista ja arvioitava näiden mukaan sellaisia lausumia, jotka viittaavat niihin ohimennen. “Jokaisella uskonkohdalla on varma ja varsinainen sijaintipaikkansa jossakin kohden Raamatussa, kun taas toisaalla vain viitataan siihen. Jokaista uskonkohtaa täytyy sen vuoksi arvioida sen varsinaisesta sijaintipaikasta käsin — Niinpä vanhurskautusoppia käsitellään sen sijaintipaikassa Room. 3 ja 4, Gal. 2 ja 3, Ef. 2. Ehtoollisopin varsinainen sijaintipaikka on Matt. 26, Mark. 14, Luuk. 22, 1 Kor. 10 ja 11” (Gerhard). Jokainen selitys, joka ei ole uskonmukainen, hylätään (Room. 12:6 – tarkoittaa ilmoitettua uskoa eikä henkilökohtaista uskon määrää). “Esikuvia täytyy kuitenkin selittää varman säännön ts. luotettavan ja selvän Raamatun mukaan eikä tämän säännön eli Raamatun vastaisesti” (Tunnustuskirjat). Gerhard: “Raamatun selityksen täytyy olla aina uskonmukainen. Tämä sääntö esitetään esimerkiksi Room. 12:6. Tämä kohta tarkoittaa, että Raamatun selityksen täytyy olla yhtäpitävä sen pysyvän merkityksen kanssa, joka Raamatussa esitetään tuosta taivaallisen opin pääkohdasta. Sillä koska koko pyhä Raamattu saa alkunsa Pyhän Hengen välittömästä toimesta ja on Jumalan henkeyttämä, niin siinä on sen vuoksi myös kaikki samalla totta ja täsmää keskenään mitä parhaiten, niin ettei siinä ole mitään vastakkaista tai keskenään ristiriitaista.” Pfeiffer määrittelee, että uskonmukaisuudella ymmärretään kaikkien kristillisen uskon pääkohtien sopusointua ja harmoniaa. Usko on sen eri osien keskinäisen yhteyden kannalta yksi ja kultaketjun kaltainen, ja se hajoaa kokonaan, jos siitä poistaa yhdenkin osan, kuten Luther sanoo. Kristus opettaa (Matt. 19:3), että uskonmukaisuutta on arvioitava kunkin kohdan varsinaisesta sijaintipaikasta käsin, kun Hän ratkaisi omavaltaista avioeroa koskevan riitakysymyksen. Juutalaiset vetosivat erääseen raamatunpaikkaan, nimittäin 5 Moos. 24:1, joka ei ollut pääkohta. Mutta Kristus ohjasi heidät avioliittoa koskevan uskonopin varsinaiseen sijaintipaikkaan, 1 Moos. 2:24. Raamatun kaikkien muiden kohtien selityksessä on meneteltävä siten, ettemme anna millekään kohdalle sellaista merkitystä, joka ei täsmäisi hyvin noiden Raamatun pääkohtien ja koko summan kanssa (Baier). Jumalan kirjoitettu sana on otettava vastaan kokonaisena niin, ettei pidetä mitään siinä olevaa liikana tai vähäpätöisenä, vaan että pidetään kaikkea tarpeellisena ja tärkeänä ja otetaan vastaan myös kaikki ne opit, jotka välttämättä seuraavat Raamatun sanoista (Matt. 5:18-19, Ilm. 22:18). Koko Raamattu on siis tärkeä. Luther tästä: “Jumala on yksi. Hän ei anna jakaa itseään osiin, niin että häntä voisi yhdessä kohdassa kunnioittaa ja toisessa halveksia.” Luther edelleen: “Senpä tähden ei voi muuta kuin joko uskoa kaikki tai olla uskomatta mitään. Pyhä Henki ei salli itseään paloiteltavan, että hän sallisi opettaa ja uskoa yhden kohdan oikein ja toisen väärin. — Sillä kaikki harhaoppiset ovat sellaisia, että he menevät ensin harhaan vain yhdessä kohdassa, mutta joutuvat sitten kieltämään kaikki. — Yksi Jumalan sana on kaikki ja kaikki (Jumalan sanat) ovat yksi. — Kieltäessäsi Jumalan yhdessä opinkohdassa jäät kieltäjäksi kaikissa kohdissa (Jaak. 2:10). — Me voimme tulla autuaiksi, vaikka meidän ja sakramenttilaisten välillä ei olekaan rakkautta ja sopua, mutta emme ilman puhdasta oppia ja uskoa. Oppia ja elämää ei siis lainkaan voi verrata toisiinsa (Matt. 5:18).” Quenstedt sanoo vielä, että oikein Raamatusta johdetut päätelmät ovat Jumalan sanaa asian ja merkityksen puolesta, vaikka ne eivät olekaan sitä kirjaimen mukaan. Jokaiselle opille on annettava oikea paikka ja merkitys. Vanhurskauttamisoppi eli oppi Kristuksesta ja vanhurskautuksesta on kaiken keskus (1 Kor. 3:11, 1 Kor. 2:2, 1 Kor. 15:3, Ilm. 19:10). Augsburgin tunnustuksen puolustus sanookin: “Sillä kukapa ei toivoisi viimeisenä hetkenään voivansa kuolla sitä uskoa tunnustaen, että me saamme synnit anteeksi uskon kautta, ilman omaa ansiotamme ja tekojamme, Kristuksen veren kautta?” On tehtävä tarkka ero lain ja evankeliumin välillä (Joh. 1:17, Room. 10:14, 2 Tim. 2:15). Lutheria lainaten lailla on määränsä, miten pitkälle se saa mennä ja mitä sen pitää saada aikaan. Sen on nimittäin edettävä Kristukseen asti ja kauhistettava katumattomia Jumalan vihalla ja epäsuosiolla. Samoin evankeliumillakin on oma virkansa ja tehtävänsä saarnata syntien anteeksiantamusta murheellisille omilletunnoille. Joka ei tiedä eikä ota huomioon sitä (että laki lakkaa, kun usko tulee), se kadottaa evankeliumin eikä tule milloinkaan uskoon, sanoo Luther.

Edellämainittu allegoria on vertauskuvallinen esitys, tekstin väitetty syvempi hengellinen merkitys, tulkinta. Allegoriassa sanan historiallisen merkityksen rinnalla nähdään toinen syvempi, hengellinen merkitys, joka saattaa kokonaan olla erillään edellisestä ja peittää sen alleen. Allegoria on tekstin alkuperäisen merkityksen kannalta hyvin mielivaltainen, ja se merkitsee historian symbolisoimista. Raamatussa on vertauksia, mutta niihin kaikkiin pätee kuitenkin se, että niitä sanotaan vertauksiksi hyvin selkeästi. Tekstiyhteys ratkaisee, onko kohta kirjaimellisesti totta vai onko se kuvaannollinen tai symbolinen. Esimerkiksi 1. Mooseksen kirjassa tekstiyhteys osoittaa, että meidän tulee ymmärtää luomisen kuusi päivää todellisina päivinä, jotka koostuvat illasta ja aamusta. Allegorisointi synnyttää Lutherin mukaan muuallakin kuin ehtoollisen asetussanojen tulkinnassa katastrofaalisia seurauksia, kun esim. luomiskertomuksesta saatetaan tehdä vertauskuva. Kun ehtoollisen asetussanoille sallitaan allegorinen tulkinta, seuraa tästä se, että mitä tahansa raamatunkohtaa voidaan tulkita em. tavalla. Augustinus mm. selitti Nooan juopumusta allegoriaksi Kristuksen ristinkärsimyksistä. Muista kuvaannollista esitystavoista metafora on vertaukseen perustuva kielikuva (kameli = erämaanlaiva). Metafora on uudelleenkuvailua, mutta se kuvaa kohdettaan aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Se on merkityksen siirto, sanan kuvaannollista käyttöä. Metonymia eli metalepsi merkitsee nimen tai käsitteen vaihtoa, jolloin sana korvataan toisella sukulaissanalla. Eufemismi tarkoittaa kuvaannollista kaunistelevaa puhetapaa. Ironia on ivallinen esitys, hyperbola liioittelua. Synekdokee on kielikuva, jossa osa ilmaisee kokonaisuutta (esim. “sadat purjeet saapuivat satamaan”, pro “purjelaivat”). Eufemismista esimerkkinä “Hyvän toivon niemi”. Personifikaatio taas kuvailee elottoman elolliseksi, esim. “pakkanen painaa kasvonsa ruutuun”. Luther kuitenkin totesi, että hän ei muista missään Raamatun kohdassa yleisten ilmausten yhteydessä nähneensä esim. synekdokeeta.

Raamatuntulkintatermi typologia eli esikuva näkee Vanhan Testamentin henkilöt ja tapahtumat Uuden Testamentin täyttymyksen esikuvina. Se edustaa historiallista todellisuutta, jolla on tulevaista kuvastava olemus (vrt. Israelin historia). J. Gerhard totesi, että typologiassa säilyy kytkentä faktoihin, kun taas allegoria irtaantuu historiasta. Yhteenvetona voidaan sanoa, että kielikuvissa ei kuitenkaan ole itse asia vaan ainoastaan kuvia ja vertauksia asiasta – kielikuva voidaan myös vaihtaa.

ALLOIOSIS SOVELLETTUNA EHTOOLLISEEN

Soveltaessaan alloiosis-menetelmäänsä ehtoollisen asetussanoihin Zwingli selitti, että Jeesus tarkoitti, että “tämä merkitsee minun ruumistani” jne. Hän kielsi, että Kristuksen ruumis ja veri todellisesti annettaisiin ehtoollisen nauttijoille. Hänen mielestään Jumala on aina taivaassa, mutta ihminen maan päällä. Zwinglin mukaan Jumala ei voi Kristuksessa olla ihmiselle välittömästi läsnä oleva todellisuus maailmassa vaan ainoastaan tuon todellisuuden ilmaus. Tähän Luther kuitenkin sanoi: “Minun Raamattuuni on kirjoitettu Kristuksen sanat: ´tämä on minun ruumiini´.” Luther kysyikin vastustajiltaan, missä kohdassa asetussanojen allegorinen luonne ilmenee, tietäen, että sakramentin asettamisen yhteydessä ei tällaista selitystä anneta. Luther varoitti sekoittamasta toisiinsa sitä, mikä on, ja sitä, miten tämä oleminen selitetään. Hän viittaa painokkaasti siihen, että aina kun puheessa käytetään sanaa “on”, puhutaan varmasti olion olemuksesta eikä sen selittämisestä. Kielihän lakkaisi olemasta ajatustenvaihdon väline, jos “on” ei enää olisi “on”, vaan merkitsisi jotain muuta. Jollakin on merkitystä vain siinä tapauksessa, että on todella olemassa jotain. Kun luovutaan tosiasioista, ei merkityskään voi säilyä. Teologian kriisitilanne onkin siinä, että ilmoitustapahtuma “tämä on” korvataan sanoilla “tämä merkitsee”. On mahdotonta edustaa sellaista teologiaa, joka korostaa merkitystä mutta samalla luopuu itse asiasta. ”Raamatun tosiasia, että kirkon alttarilla lepää uhratun ja tapetun Luojan ruumis ja veri, herättää aina vastalauseen, jolle Zwingli antoi muodon: sielu nautti ´henkeä´, siksi se ei voi syödä lihaa” (Tom G.A.Hardt) Tässä yhteydessä Hardt sanoo myöskin: ”Ajatellessamme Lutherin usein tekemää rinnastusta konsekraation ja Raamatun ensimmäiseen lukuun sisältyvien luomissanojen välillä voitaisiin sanoa, että hän myöntyy sakramentin sanojen totuudessa yhtä vähän viivytyksiin kuin hän taipuu myöntämään, että luomissanojen mahtiin voitaisiin liittää miljoonien vuosien mittainen täyttymyksen odotus. Kummassakin tapauksessa seisomme vastaansanomattoman tosiasian edessä: ´Hän sanoi, ja tapahtui niin´ (Ps. 33:9).”

ALLEGORISOINNIN UUDELLEENTULEMINEN

Raamatun selittämisessä ns. myyteistä riisujat palasivat näihin vanhoihin harhoihin uudelleen ja he käynnistivät uuden allegorisoinnin kauden, jossa avattiin jälleen ovi tulkinnan mielivallalle. Totuus ei heillekään ole sanan ilmiasussa, vaan se piileskelee jossakin myytin kätköissä kuin peiton alla. Sana merkitsee jotain asiaa, mutta ei sellaisenaan ole se asia. Sana ei heille ole Jumala. Totuus ei ole se, mikä sanassa on ilmoitettu ja mikä siitä suoraan luetaan vaan jokin muu. Ensimmäinen raamattukriitikko sanoi Raamatun alkulehdillä: “Onko Jumala todellakin sanonut — Ette suinkaan kuole…” Historiallis-kriittisen koulutuksen omaksuneet saattavat antaa aineistolle toisen merkityksen allegorisoinnin kautta. Tähän viittaavat sellaiset sanonnat kuin “varsinaisesti”, “pohjimmiltaan” jne. Merkitys-käsitteelle annetaan hallitseva asema. Tälle tutkimukselle on ominaista pitkälle ulottuvat olettamukset ja että se rakennetaan hypoteesien eli oletusten varaan. (Hist.-kriitt. menetelmässä tekstiä on lupa selittää vanhempien tai samanikäisten tekstien avulla. Täten Jes. 53 lopussa olevaa ”kärsivää Herran Palvelijaa” selitettäessä ei voi käyttää apuna Uutta Testamenttia. Tämä koskee kaikkia Vanhan Testamentin lausumia. Jeesuksen omaa sanomaakaan selvitettäessä ei saa käyttää hyväksi Paavalin kirjoituksia.)

Raamatun kuvallinen esitystapa ei kuitenkaan sisällä samalla mytologisia näkemyksiä. Sillä ei ole mitään tekemistä mytologioiden kanssa (2 Piet. 1:16). Sellainen tutkija, joka sekoittaa ja rinnastaa keskenään ainutlaatuisen ilmoitustapahtuman sekä myyttiset kuvaukset ja kuvitelmat pakanallisten jumaluuksien kohtaloista, ei luovu vain historiallisista tosiasioista, vaan myös Raamatun lähtökohdasta Jumalan antamana sanana. Raamatun ilmoituksen ehdottomuus sulkee kaikki mytologiset käsitykset ja kuvitelmat pois. Myyttinen kuvaamistapa merkitsee yritystä selittää ihmisen hätää ja etsintää hänen omista luonnonmukaisista edellytyksistään käsin. Raamattua ei ole koottu uskonnollisesta kansanperinteestä. Järki ei voi olla perustava tulkintaperiaate tässäkään mielessä. Raamattu itse ei anna myöskään viitteitä kahden eri tason ilmoitukseen eikä se anna ajatella, että uskonnollinen totuus olisi erillään sen historiallisesta sisällöstä, vaan se päinvastoin vetoaa toistuvasti historiaan. Raamatun takaa ei voida löytää jotakin vielä syvällisempää ja täydellisempää totuutta, koska Raamattu on perimmäinen totuus.

Luento Raamattu- ja tunnustuspäivillä Kokemäellä 6.6.1998.

– Pekka Nisula: Raamattu on itse itsensä tulkki (3/98)

Kategoriat
Luennot Tiede

Kehitysoppi ei mahdu Raamattuun

JUMALA LOI TAIVAAN JA MAAN

Pekka Nisula, Teuva

“Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä” (Hebr.11:3)

Professori Osmo Tiililä totesi aikoinaan, että niin kauan kuin teologia pitäytyy esittämään yleistä luomisuskoa, sillä on työrauha, mutta kun teologia astuu askeleenkin pidemmälle yrittäen perustautua 1.Moos.1:een, on jouduttu vaaravyöhykkeelle. Hengellisessä sodankäynnissä erästä päätaistelua käydään tänä päivänä luomiskäsityksen ja kehitysopin välillä. Useimmat ihmiset eivät edes ole kuulleet tai tulleet ajatelleeksi, että vallitsevassa tilanteessa voisi olla jotain ristiriitaista – kun esim. luopunut teologia perääntyy jatkuvasti luonnontieteiden edeltä tällä alueella. Kysymys maailmankaikkeuden sekä elämän ja ihmisen alkuperästä on kristinuskon kannalta elämän ja kuoleman kysymys. Luomisusko muodostaa perustan sekä lupauksen. Sille rakentuu kaikki, mitä Jumala myöhemmin luoduileen tekee. Jos Aadamin syntiinlankeemusta ei ole tapahtunut, niin ihmistä ei tarvitse pelastaa mistään ja Kristus vuodatti ristillä verensä turhaan. Jos Mooseksen kirjoituksia ei uskota, niin Kristuksen sanoilla ei ole merkitystä. Ilman luomista ei ole kristinuskoa. Emme voi missään tapauksessa syrjäyttää 1.Moos.1:tä, herättipä se tutkimukselle miten vaikeita ongelmia tahansa. Luomisoppi ei ole vain helluntailaisten kannattama oppi, vaan Raamatun arvovaltaan pitäytyvien kristittyjen hyväksymä, siis tunnustuksellisten luterilaisten kannattama oppi. Luonnontiede on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen luomisopin arvottomuuden luonnon selityksenä. Kehitysopin vaiheilla käyty kädenvääntö on osoittanut sen, että asiatodisteiden loppuessa turvaudutaan propagandistisiin hyökkäyksiin. Luomisuskon edustajat kyltitetään epätieteellisiksi fundamentalisteiksi ja reaganilaisiksi tai USA:n äärikristittyihin verrattaviksi puuhailijoiksi.

Historiallista taustaa

Ajatus evoluutiosta ei ollut Darwinin keksintö, vaan monet tiedemiehet ja filosofit uskoivat siihen jo ennen hänen aikaansa. Muinainen kreikkalainen Anaximandres opetti ihmisen kehittyneen kalasta. Empedokles esitti ihmisen polveutuvan kasveista. He eivät kuitenkaan saavuttaneet yleistä hyväksyntää, koska jatkuvan alkusynnyn arveltiin selittävän elämän synty (mudasta ja limasta syntyy jatkuvasti uutta elämää – Aristoteles). Tämän vasta viime vuosisadalla Pasteur osoitti mahdottomaksi. Kehitysoppi jäi vuosisadoiksi alkusyntyteorian varjoon. 1700-luvun lopulla kehitysajatukset nousivat uudestaan pinnalle. Darwinin isoisä, Erasmus Darwin, ja Jean Baptiste de Lamarckin ottivat evoluutioajatuksen uudelleen esille. Lamarckinin mukaan kaikki elämässä tapahtuva on liikettä. Sen avulla edistyy kehitys yksilöissä ja näissä saavutetut ominaisuudet periytyvät jälkeläisille. Georges Cuvier vastusti heidän teorioitaan katastrofioppinsa perusteella, minkä on katsottu kuitenkin edistäneen darwinismia. Hänen ansiostaan evoluutioteoria pysyi kuitenkin syrjässä vuosikymmeniä. James Hutton ja sir Charles Lyell esittivät upouusia ajatuksia maan kehityksestä. Lisäksi Hutton opetti, ettei elollinen kehitys ole vielä loppunut. Em. vaikutuksesta evoluutioteoria on saanut alkunsa ja muodostunut jo satoja vuosia ennen Darwinia – hän vain kokosi teorian osat ja keräsi todistusaineistoa ajatuksiaan tukemaan. Vuonna 1859 julkaistu Lajien synty meni hyvin kaupaksi. Vielä vuosi jälkeenpäin koko tieteen maailma kuitenkin vastusti Darwinia. Hänen ajatuksensa tulivat yleisesti hyväksyttäviksi vasta Thomas Henry Huxleyn kautta, joka otti tehtäväkseen Darwinin teorian puolustamisen. Darwin sai teoksensa ilmestymisen jälkeen paljon sekä puoltajia että vastustajia. Evoluutio-opin leviämiseen maanvyöryn tavoin vaikuttivat mm. seuraavat seikat: 1) Darwinin esittämä todistusaineisto näytti tukevan alkuvaiheessa hänen ajatuksiaan, 2) huomattava osa kristillistä kirkkoa antoi heti periksi ja julisti, että luomiskertomuksen ja kehitysopin välillä ei ole ristiriitaa. Darwinismin vyörytys ei kuitenkaan saanut temmattua kaikkia tiedemiehiä luonnontieteen alalta mukaansa.

Tulo Suomeen

Maassamme kehitysajatuksia esiintyi jo 1869, jolloin F.L.Schaumann kirjoitti darwinismin tieteelliset perusteet (kylläkin huonot). Vuonna 1872 luonnontieteilijä A.J.Melan esitelmä ihmisen synnystä kannatti myös darwinismin oppeja. Hän kuului niihin ylioppilaspiireihin, jotka taistelivat uskonnollisia arvoja vastaan. Historian professori E.G.Palmenin mukaan olisi nyt ollut helppo hävittää uskonto, mutta vaikea rakentaa korvaavaa uutta moraalista katsomustapaa. Eläintieteen professori J.A.Palmenilta (evoluutioteorian suomalainen edustaja) ilmestyi runsaasti darwinismia puolustavia kirjoituksia. Muista evoluution puolustajista 1880-luvulla mainittakoon kasvitieteilijä F.R.Elfing (Raamatun ivaaja), R.Tigerstedt ja Minna Canth. E.Erkko hyökkäsi erityisesti luomisoppia vastaan. Luomisuskoa maassamme puolustivat S.Topelius, J.V.Snellman, E.Lönnroth ja Y.Yrjö-Koskinen. Mutta koska heidän työnsä painopiste ei ollut luonnontieteessä, he eivät pystyneet muodostamaan kovinkaan suurta vastapainoa kehitysfilosofialle ja voitto oli maassamme helposti saavutettu. Pitäytyminen Raamattuun tarjosi tehokkaimman vastuksen tätä kielteistä virtausta vastaan.

Kehitysoppi ja kansallissosialismin rotupolitiikka

Kehitysteorioiden avulla on pyritty selittämään mm. uskonnon alkuperää eli uskonnon kehitys on selvitettävä psykologian laeilla, sillä kehitysajattelussa uskonto on kehityksen lakien alainen siinä missä muutkin. Kristinuskokaan ei ole ehdotonta. Teologiaan tätä sovellettiin alkamalla puhua monijumalaisuudesta lähtökohtana kristinuskossa. Freud katsoi syyllisyyden tunteen periytyneen ihmiselle apinalauman kieroonkasvaneista perhesuhteista. Filosofiassa kehitysoppi on vaikuttanut ajatteluun ja etiikkaan. zsche julisti aineellista elinvoimaa ja hengissäselviytymistä ainoina merkittävinä arvoina ja syytti kristinuskoa kehityksen jarruttamisesta. Marx näki Darwinin kirjassa kuoliniskun Jumalalle. Marxilainen biologia perustui hankittujen ominaisuuksien periytymiseen. Natsien evoluutioerehdykset on jo yleensä tajuttu, kommunismin evolutionistinen pesänselvitys on vasta alkuvaiheissaan.

“Darwin selittää korkeimman kehityksen kasvi-ja eläinmaailmassa siten, että ns. olemassaolon taistelussa elolliset olennot säilyvät ja niiden ominaisuudet voivat periytyä jälkeläisille, jotka parhaiten soveltuvat siihen ympäristöön, jossa ne elävät. Tätä nimitetään luonnon valinnaksi vastakohtana sivistyneen yhteiskunnan keinotekoiselle valinnalle. Milloin on kysymys ihmisen kehityksestä, inhimillisen hengen kehitys kahlehtii yhä keinotekoisemmin luonnon elinehdot perinnöllisyyteen nähden. Sopimattomat ja sairaalloiset yksilöt, jotka luonnossa tuhoutuisivat olemassaolon taistelussa, säilyvät ja vieläpä saavat hoitoa lääkäreiden taitojen ja helpottuneiden elinehtojen ansiosta. Luonnossa luonnonkansojen keskuudessa joutuu kaikki sairaalloinen ja elämään kelpaamaton perikatoon. Emme voi palauttaa luonnollisia elinehtojamme, mutta voimme vastustaa keinotekoisen ympäristön vaikutusta keinotekoisella valinnalla harjoittamalla rotuhuoltoa, joka lopulta johtaa samaan tulokseen, esim. hedelmättömäksi tekeminen voi tapahtua röntgen-ja radiumsäteillä sekä myös raskauden keskeyttämisellä. Ihmisrodut ovat luonnolliselta muuttumattomalta olemukseltaan niin erilaisia, että alin rotu on lähempänä kehittynyttä eläinrotua kuin ihmisroduista ylintä. Rodun ja veren puhtautta on säilytettävä ja kehitettävä kaikin mahdollisin keinoin. Kaikki, mikä johtaa tähän tulokseen, on sallittavaa” ((Saksan) valtakunnan ja Preussin sisäasiainministeriön terveydenhoito-osaston ent. johtaja lääketieteen tohtori Arthur Gütt).

“Uskonto on riippuvainen laeista ja se on muokattava niiden mukaisesti”. “On olemassa vain elävien elimistöjen maailma, kaikki olennot, myöskin ihminen, ovat elimellisen maailman ajoittaisia ilmenemismuotoja”, kuuluivat myös heidän (kansallissosialistien eli natsien) väittämiinsä.

Ihmisen ihannointia korkeimpana edustavat kompastuivat siihen, että ihminen ei ole ollut niin ihailtava kuin on ajateltu eivätkä kansat niihin kiinnitettyjen toiveiden mukaisia. Tämä sai Nietschen rajoittamaan ihannoinnin muutamaan valioyksilöön – loput olivat halveksittavia ja olivat olemassa vain valmistaakseen tietä valioyksilöille, joissa ihmisyyden korkeus tulee näkyviin. Kansallissosialistit edustivat tätä käytännössä, kansallissosialismin romahdus merkitsi sitten idealistisen ajattelun loppua.

Antikristillisyys

Evoluutio ei ole yksinomaan darwinismia, vaan se on aina ollut keskeinen osa sitä ajatusmaailmaa, joka pyrkii torjumaan persoonallisen Jumalan. Kristillisen kirkon ja teologian lähtökohtana ei saa olla kulloinenkin tieteen filosofia, vaan Jumalan ilmoitus Raamatussa. Kirkon tehtävänä on osoittaa Raamatun ehdottomasta auktoriteetista käsin, missä tieteellinen maailmankuva on pielessä ja selittää Raamattua luterialaisen Raamattu-periaatteen pohjalta, että kaiken lähtökohtana on Kolmiyhteisen Jumalan luomistyö ja lähtien siitä, että kaikki luotiin tyhjästä, ei tapahtunut ikuisen materian hahmottumista Jumalan vaikutuksesta (materia ei ole ikuinen). Se sulkee pois spekuloinnin kaaoksesta, aineesta, jonka olisi täytynyt olla olemassa ennen kuin Jumala loi (kaaos-teoria on muinaisegyptiläinen uskomus). Ei ollut alkumateriaa eikä alkuräjähdystä (räjähdys synnyttää epäjärjestystä!). Luominen tyhjästä torjuu myös evolutionismin, joka noudattaa periaatetta, että tyhjästä ei tule mitään.

Evoluutio sulkee pois Raamatun ajatuksen, että Jumala on ennen kaikkea ja että Hän on luonut kaiken tyhjästä sanallaan. Luominen tyhjästä torjuu myös Aristoteleen käsityksen materian ikuisuudesta. Maailma ei olem myöskään vuotanut Jumalasta (uusplatonismi). Eikä se ole myöskään syntynyt sattumalta, kuten Epikuros esittää. Evoluutio on paluuta kreikkalaiseen luonnonfilosofiaan. Se, että tyhjästä ei tule mitään, on näennäistieteellisiin vaatteisiin puettua metafysiikkaan. Luomisen väline oli sana, syy oli Jumalan vapaa rakkaus sekä tarkoitus Jumalan kunnia. Jumalalla ei ollut mitään luomisen pakkoa, sillä Jumala ei tarvinnut maailmaa. Maailman alku on ajassa ja se ei ole ikuinen. Ikuisen luomisen ajatus merkitsee kristillisen ajattelun itämaistamista, on hylätty ilmoituksesta saatu rajoitus, alku ja loppu, ja siirrytty intialaisiin ajatusmalleihin. Kehitysopillisella meliorismilla (ajattelu, jonka mukaan maailmaa ei pidetä hyvänä eikä pahana, vaan sellaisena, jota voidaan ihmisen toiminnalla parantaa) ei ole juurta luomakunnan alkujärjestyksenä. Se julistaa maailman ainaista välttämätöntä paremmaksi kehittymistä. Raamatun luomisen eteneminen alemmasta ihmiseen ei ole sama kuin evoluution. Raamattu ei tunne Jumalan passiivisen läsnäolon prosessia, vaan Jumalan, joka toimii. Teistinen evoluutio (Jumala loi kehityksen kautta) ei ole Raamatun mukainen. Kasvienhan olisi pitänyt olla olemassa kauan ennen aurinkoa. Raamatun oppi on luominen kuudessa päivässä. Jumala loi kasvit ja eläimet lajinsa mukaan. Jumala antaa jokaiselle siemenelle sellaisen ruumiin kuin tahtoo. Ihmistä ei luotu eläimeksi,vaan Jumalan kuvaksi, vallitsemaan eläinmaailmaa. Ihmisen luomista edelsi Kolmiyhteisen Jumalan neuvonpito ja luomisessa hänen sieraimiinsa puhallettiin elämän henki. Ihmisestä tehtiin lähes jumalallinen olento, joka seppelöitiin kunnialla ja kirkkaudella. Hän oli kuolematon. Luotujen synty, olemassaolon jatkuminen perustuu yksinomaan Jumalan herkeämättömään vaikutukseen, ei luotujen omavaraiseen toimintaan, Kol.1:17. Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa kaikkien joukkoinensa, eikä esim. mitään yli-ihmistä ole odotettavissa.

Kehitysopin läpäisyvoima teologiassa

Liberaali kristinusko on myös täysin omaksunut kehitysajattelun kuten käy ilmi esim. lukion uskonnon oppikirjasta: “Uskonnon avulla ihminen mieltää paikkansa maailmankaikkeudessa. Ainoana lajina juuri ihminen kykenee oivaltamaan oman olemassaolonsa ja esittämään näitä kysymyksiä. Tämä erottaa ihmisen kaikista muista evoluution, lajien kehityksen, luomista olennoista”. Evoluutioteoria ja liberaaliteologit ovat onnistuneet tuhoamaan Raamatun arvovallan tavallisen ihmisen silmissä. Näin Raamatulta riistetään sen arvo historian kuvauksena. Tämä on seurausta kehitysopin hengessä tapahtuvasta eksegeesistä. Ihmisen kuvittelevat saaneensa evoluutioteoriasta tieteellisen oikeuden kapinoida Jumalaa vastaan. Teologian luopumuksen kasvot esiintyvät paljolti tällä alueella – selitetään luomiskertomus itämaiseksi myytiksi, kuten E.G.Gulin (ent. Tampereen piispa). Emil Brunner ja Paul Tillich lisäävät siihen vielä syntiinlankeemuskertomuksen. A.Hjelt (ent. eksegetiikan professori Helsingissä) menee vielä pitemmälle selittäessään patriarkkakertomusten olevan totuuden ja tarujen sekoitusta. Erityisen vaikea on luominen kuudessa päivässä. Esimerkiksi prof. Aapeli Saarisalo kirjoittaa: “Sana ´päivä´ merkitsee muuallakin Raamatussa aikakautta tai ajanjaksoa. Aamusta ja illasta puhuttaessa voidaan tarkoittaa vain sitä, että kullakin aikakaudella on selvä alkunsa ja loppunsa”. Bo Giertz sanoo: “Seitsemän luomispäivää on mitattu Jumalan eikä meidän aikamittojemme mukaan”. Aksel Valen-Sendstad taas lausuu: “On todennäköistä, että kuusi päivää on kirjallinen tyylikeino. Ensimmäisen Mooseksen kirjan lukujen 1-2 luomiskertomukset eivät ole pyrkineetkään tyydyttämään luonnontieteen vaatimuksia vaan toteamaan Jumalan luomistyön ja sen olemuksen. Antti Pietilä sanoo: “Luomiskertomus voi aatteellisesti, ei yksityiskohdin, lähestyä luonnontiedettä sen ponnistellessa täydelliseen tietoon. Luomiskertomus on määrätyn maailmankuvan pohjalta syntynyt”. J.R.W.Stott sanoo: “Harvat kristityt enää kuvittelevat, että luomispäivät olisi tarkoitettu täsmällisiksi 24 tunnin jaksoiksi. Omasta puolestani en näe missään kohdin voittamatonta ristiriitaa kehitysopin ja luomiskertomuksen välillä”. Teististä evoluutiota edustava Bengt Hägglund sanoo: “Itse asiassa ei ole mitään estettä sille, että kehitysajatus yhdistetään Raamatun luomiskäsitykseen; missään kohdassa ei väitetä, että lajit luotiin yhdellä kertaa. Päinvastoin jo kuuden päivän työn kuvauksessa on aikajärjestys, joka jossain määrin vastaa sitä elävien olentojen kehityksen sukupuuta, joka kehityshistoriasta on tiedossamme”. Lennart Pinomaa: “Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja. Oppi Raamatun erehtymättömyydestä asetttaa nykypäivän kristityn sovittamattomaan ristiriitaan luonnonlakien kanssa ja rikkoo siten hänen elämänsä eheyden”.

Kehitysopin savijalat

Termi biologinen evoluutio sisältää seuraavaa: 1) aine järjestäytyi itsestään (kemiallinen evoluutio) tasolle, joka riittää pitämään elämää yllä, 2) alkusolut kehittyivät edelleen nykyisen kehitysopin mukaiseen sukupuuhun – aikaa tähän katsotaan kuluneen miljoonia vuosia, 3) kaikki on tapahtunut sattuman ja luonnonlakien vaikutuksesta, se “vain tapahtui”, 4) elämän muodot kehittyivät alkusolusta spontaanisti luonnonvalinnan auttamana, 5) sattumanvaraiset mutaatiot tai kemialliset muutokset geneettisen koodin rakenteessa ovat käyttövoimana orgaaniselle evoluutiolle kaikilla elämän tasoilla, 6) evoluutio pyrkii selittämään geneettisen koodin muodostumisen DNA:n kemiallisista osista ilman kromosomin molekyylin ulkopuolella olevaa geneettistä ajatusta eli informaatiota (esim. kirjan teksti syntyisi paperimolekyyleistä). Käsitteistä ´mikroevoluutio´ tarkoittaa lajin sisällä tapahtuvia muutoksia ja ´makroevoluution´ otaksutaan johtavan lajien välisten rajojen ylittämiseen, mikä tarkoittaa geneettisen informaation laadullista ja määrällistä kasvua SATTUMAN ja valinnan avulla.

Kehitysoppiin uskotaan siitäkin huolimatta, vaikka luonto ei siihen mukaudu. Tiedetään, että sen testattavuus on olematon ja että siinä turvaudutaan sekä perustaudutaan loputtomille olettamuksille. Syyksi ei riitä se, että siitä saadaan ainakin näennäinen viitekehys muuten hajanaisiksi jääviin fysiikan, kemian ja biologian havaintoihin. Yleisesti on tiedossa, että esim. fossiililöydöt (muinoin eläneiden otusten kivettyneitä jäännöksiä) eivät tue asteittaista, hidasta lajista toiseen tapahtunutta kehitystä – puuttuvat renkaat todella puuttuvat. Eläinten peruslajit eivät ole muuttuneet. Kasvien pääryhmät ilmaantuivat äkkiä ja ilman välimuotoja, pysyivät erillisinä ja hävisivät kerroksista suurin piirtein samannäköisinä kuin ne niihin ilmestyivät. Fossiileja ei nykyään juurikaan muodostu. Fossiileista ei ole löytynyt ainoatakaan selvää näyttöä kehittymässä olevasta uudesta rakenteesta eikä fossiilien sijainti kerrostumissa ole aina sama (välivaiheet selkärangattomista selkärankaisiin puuttuvat tyystin).

Todisteena oleva luonnonvalinta ei tuota yhä korkeampia elämän muotoja, vaan se sallii jo voimassaolevista kulloinkin vallitsevissa oloissa voimakkaimman menestymisen. Se ei luo uusia muotoja, vaan pyrkii estämään vanhojen katomista. Evoluutiota ei voi kuvailla sopeutumismekanismiksi, sillä eliöt ovat jo sopeutuneita. Perimässä olemassa olevien sopeutumismahdollisuuksien kirjo antaa luonnonvalinnalle olosuhteiden mukaan sopeutumismahdollisuudet. Näiden mahdollisuuksien täytyy jo olla olemassa geenivarastossa ennen kuin luonnonvalinta valitsee niistä sopivimman. Se ei selitä uusien ominaisuuksien alkuperää, koska niiden täytyy olla jo olemassa ennen kuin luonnonvalinta valitsee niistä sopivimman. Tätä sanotaan lajin puitteissa tapahtuvaksi muunteluksi. Jalostus on älyn ohjaamaa toimintaa, mitä luonnonvalinta ei ole. Jotta luonnonvalinta toimisi kuten jalostus, sitä ohjaamassa pitäisi olla äly. Se ei pysty selittämään, miksi esim. koiran geenit sisältävät huomattavan rotuvalikoiman.

Elävän järjestelmän kaksi perusosaa ovat valkuaisaine- ja perimämolekyylit – perimämolekyyli siirtyy polvesta toiseen. Siihen on kirjattu kaikki erityispiirteemme. Ne muodostavat elämän perusrakenteen. Kaikkea säätelee siis tämä DNA-molekyyli, joka muistuttaa rakenteeltaan helminauhaa. Jokaisessa solussa on 2 metriä tätä nauhaa, ja se kertaa ihmisen solujen määrä, satoja miljoonia kappaleita, niiin saadaan kokonaispituus ihmistä kohden. Informaation luonteeseen kuuluu, että se sisältää lähettäjän, vastaanottajan ja mielekkään sanoman. Se välitetään sopimuksenvaraisten merkkien avulla, ja siksi sen täytyy olla älyn tuottamaa. Aine itsessään ei sisällä taipumusta tuottaa informaatiota. Luonnontiede ei ole osoittanut, että sattuma kykenisi suunnittelemaan ja rakentamaan uusia, monimutkaisia elimiä sekä fysiologisia toimintoja. Evoluution kannalta ongelma on myös se, että kromosomien lukumäärä on eräällä sammakkoeläimellä suurempi kuin ihmisellä. Geneettisen koodin alkuperä on muna vai kana-ongelma, sillä proteiinien muodostus riippuu DNA:sta. DNA:ta ei voi kuitenkaan valmistua ilman jo olemassaolevia valkuaisaineita. Ei ole selitetty, miten DNA voi syntyä itsestään eikä tiedetä, mistä tämä (informaatio)kieli on tullut.

Mutaatiot (geenien sattumanvaraiset muutokset, jotka aiheutuvat säteilystä ja kemiallisista vaikuttajista) ovat pääasiassa haitallisia, sairauksia ja epämuodostumia aiheuttavia. Vain perimämolekyylissä tapahtunut muutos periytyy ja jos se on liian suuri, ei jälkeläisiä tule. (Lisääntyminen ei onnistu eri lajien välillä). Ne ovat harvinaisia eivätkä ne tuota uusia elinvoimaisia geenejä. Geenimutaatiot ovat olemassaolevan aineiston uudelleensekoittumista.

Kehitysopin kannalta maapallon on oltava vähintään miljardeja vuosia vanha. Kaikki maapallon iän mittaukset perustuvat ajatteluun, jonka mukaan kaikki on aina tapahtunut nykyisellä nopeudella eikä ole ollut suuria luonnonmullistuksia. Radioaktiivisissa menetelmissä käytetään hyväksi ko. aineiden puoliintumisaikoja, joka tarkoittaa aikaa, jonka kuluessa puolet lähtöaineesta on muuttunut toiseksi aineeksi. Tällä perusteella on sitten yritetty määrittää radioaktiivisen aineen ikää. Siinä ei kuitenkaan voida varmasti tietää lähtötilannetta ainemäärien osalta, eikä sitä, kuinka paljon aineiden määrä on aikojen kuluessa kivessä muuttunut. Radioaktiivisen mittauksen tulos syntyy siitä, että aikamäärät, joita menetelmä antaa, sopivat yhteen muilla tavoilla varmistettujen aikamäärien kanssa (johtofossiilit). Esimerkiksi tutkitaan, millaisia fossiileja kerrostuma sisältää, sitten määritellään kerrostuman ikä näiden avulla. Se perustuu kehäpäätelmänä sille olettamukselle, että evoluutio on totta.

Meteoriitti-ja avaruuspölyn sataminen on vakio. Ennakkolaskelma pölyn määrästä kuun pinnalla oli 60 metriä, mutta todellisuudessa määrä oli vain muutamia senttejä. Maapallon pinnan eroosio olisi miljoonassa vuodessa huuhtonut mantereet mereen jne. Ei siis ole mitään ehdotonta keinoa määritellä maan ikää. Evoluutioteoria tarvitsee myös hypoteesin alkusynnystä. Fysiikka ja kemia eivät kuitenkaan pysty selittämään alkusyntyä elottomasta aineesta, valtavin aukko onkin elottoman aineen ja elävän solun välillä. Ihminen ei kykene tekemään elävää solua eikä entsyymejä. Solussa niitä tunnetaan yli tuhat. Soluissa on em. geneettinen kieli järjestelmä, joka lukee, muistaa ja tulkitsee tätä kieltä. Solussa on ohjausjärjestelmä, automaattiset kokoonpanolinjat, laadun valvonta; siinä korjataan virheitä, siinä on voimalaitos, naapurisolujen tunnistus, jätteiden käsittely, kellokoneisto, vihollisen tunnistus ja puolustusvoimat. Kaiken kaikkiaan solu on äärettömän monimutkainen rakenteeltaan ja toiminnaltaan. Tiede voi vain kuvailla solun toimintaa. Koska tieteen tulokset täytyy tulkita, välittyy tulkitsijan maailmankuva automaattisesti tuoden mukanaan subjektiivisen elementin. Luonnontieteitä kiusaa se, että väitetään tiedettävän asioita, joita ei tiedetä. Vaarana on, että tieteen filosofisessa ja ideologisoivassa ylärakenteessa käytetään tutkimustuloksia enempään kuin ne on tarkoitettu; juuri tästä on kyse kehitysopissakin. Se ei ole itsessään luonnontieteen tulos, vaan se on maailmankatsomus, elämän tarkoituksen filosofia, joka pyrkii selittämään kaiken alkuperän ilman Jumalaa. Kristinuskossa lähdetään taas siitä, että luomistapahtuma on yliluonnollinen Jumalan suorittama kertakaikkinen teko.

Lähteet:

Dosentti Matti Leisolan esitelmät ja haastattelut

A.E.Wilder Smith: Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota. WSOY 1981.

LL Pekka Reinikaisen kirjallinen tuotanto

– Pekka Nisula: Jumala loi taivaan ja maan – kehitysoppi ei mahdu Raamattuun (4/96)