Avainsana: Concordia-piiri

Kategoriat
Iso katekismus Kokous Perisynti Rippi

Concordia-piirit

Concordia-piirit jatkuvat Helsingissä, Seinäjoella ja Turussa! Tervetuloa! Kevätkauden aloitukset:
Ma 18.1. klo 18 Seinäjoki, Hyvän Paimenen kappeli (Kalevank. 3). Aihe: Perisynti (Augsburgin tunnustus). Alustaa past. Hannu Lehtonen.
Ti 19.1. klo 18 Helsinki, STI (Kaisaniemenk. 13 A, 4. krs.). Aihe: Rippi (Iso katekismus). Alustaa past. Samuli Siikavirta.
Ke 27.1. klo 18 Turku, Katulähetys (Länt. pitkäk. 8, kulku sisäpihalta). Aihe: Toisen uskonkappaleen selitys (Iso katekismus). Alustaa past. Sebastian Grünbaum.

Kategoriat
5/2013 Kirkko Lehdet Saarna Vanhurskauttaminen Virka

Saarnavirka

Otto Granlund, teol. yo, Turku

 

Johdanto

 

Olen saanut tehtäväkseni pitää esitelmän Confessio Augustanan viidennestä uskonkohdasta, joka ainakin siinä suomenkielisessä versiossa tunnustuskirjoista, jota olen käyttänyt, on saanut otsikokseen sanat Kirkon virka. Ruotsinkielisessä versiossa sama artikla on saanut nimen Om predikoämbetet eli Saarnavirasta. Yhtä kaikki, kyse on siis evankeliumin opettamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta, pappisvirasta.

 

Kuten tiedämme, aihe on erittäin ajankohtainen. Keskustelu naispappeudesta alkaa ehkä pikku hiljaa hiljentyä mediassa, kun valtaosa niin kutsutuista konservatiiveista perääntyy keskittyäkseen esimerkiksi kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Mutta uskon, että tämä kysymys pappisvirasta joka tapauksessa ei ole voinut mennä ohitsemme aivan huomaamatta. Ilman tätä kysymystä meillä olisi tuskin tänään esimerkiksi juuri Concordia-yhdistyksen tai Lähetyshiippakunnan kaltaisia järjestöjä. Kysymys on ollut ajankohtainen ja se vaikuttaa meihin. Tästä syystä on myös tärkeää, että käsittelemme pappisvirkaa ja tutkimme siihen liittyviä asioita.

 

Virka on ajettu alas siinä, mitä kutsutaan kirkoksi Suomessa. Tunnemme päällimmäiset näkyvät syyt tähän alasajoon, mutta pappisviran avaaminen naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole ongelman perusta ja ydin, vaan pikemminkin ongelman seuraus. Ongelma on syvempi ja paljon levittäytyneempi kuin se kanta, joka hyväksyy pappisviran avaamisen naisille. Ymmärrys siitä, mitä pappisvirka on, on harvinaista. Tieto siitä, mihin pappisvirkaa tarvitaan, on harvinaista. Sinänsä naispappeuden vastustus on kohtalaisen yleistä, tästähän meitä aina silloin tällöin muistutetaankin medioiden kautta, mutta ne, jotka puolustavat ja pitävät esillä oikeaa pappisvirkaa, ovat harvassa. Näin on tuskin siksi, että niin moni haluaisi vastustaa oikeaa virkaa – sitä emme voi tietää – mutta ehkä ennen kaikkea siksi, että epätietoisuus on niin yleistä. Kirkkokansa ei vain tiedä, mikä pappisvirka on ja mihin sitä tarvitaan, eivätkä papitkaan tiedä, mihin virkaan heidät on asetettu.

 

Naispappeuden vastustus on – kuten sanottu – suhteellisen yleistä, mutta virkakantamme ei saa perustua siihen, että vastustamme jotakin pahaa, vaan sen on perustuttava johonkin hyvään. Tästä syystä keskitymme nyt hetkisen aikaa siihen, minkälaisen lahjan Jumala on antanut meille antaessaan viran ja miksi tästä lahjan hyvyydestä johtuen sitä on myös puolustettava väärinkäytöksiltä.

 

Keskitymme Augustanan viidenteen uskonkohtaan, se antaa nimittäin varsin selkeät vastaukset kun kysymme, mitä pappisvirka on ja miksi se on tärkeä. Luen nyt teille tämän uskonkohdan, mutta luen ennen sitä myös sitä edeltävän uskonkohdan, koska nämä artiklat ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa.

 

IV Vanhurskautus

 

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

 

V Kirkon virka

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

 

Neljäs uskonkohta

 

Mistä neljännessä uskonkohdassa puhutaan? Tekstistä käy selväksi, mikä työnjako ihmisen ja Jumalan välillä on kun on kyse vanhurskauttamisesta. Omat voimamme, ansiomme ja tekomme eivät riitä eivätkä edes auta, vaan synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Hän on kuolemallaan antanut hyvityksen synneistämme. Uskon kautta, kun uskomme, meidät otetaan armoon.

 

Jos otamme tämän uskonkohdan pois asiayhteydestään ja tarkastelemme sitä erillään muista Augustanan osista, voimme olettaa, että monet protestantit voisivat yhtyä sen sanoihin. Jeesus on tehnyt kaiken ja minun on vain uskottava. Ongelmia tosin ilmenee kun alamme asettaa kriittisiä kysymyksiä tälle uskolle: Mistä voin tietää, että uskon ihan oikeasti? Mistä tämä usko on tullut? Mihinkä tämä usko nojaa? Valitettavasti ehkä tavallisin lopputulos näiden kysymysten kysymisestä on se, että ihmisellä syntyy usko omaan uskoon, omaan ymmärrykseen Raamatusta, omaan uskonratkaisuun, ja niin edelleen. Uskosta tulee teko ja Augustanan neljännestä uskonkohdasta täysin merkityksetön, koska se nimenomaan sanoo, että tekomme eivät kelpaa. Mikään tekomme ei kelpaa, oli se kuinka hurskas tahansa, ei vaikka olisi kyse jaloimmasta mahdollisesta teosta, eli uskosta. Jos on kyse ihmisen teosta ja ihmisen uskosta, niin se ei vain kelpaa.

 

Viides uskonkohta

 

Augustanan viidennen uskonkohdan otsikko on Kirkon virka. Joku ehkä haluaisi huomauttaa, että otsikko ei ole kovin osuva. Eihän siinä ensisijaisesti käsitellä pappisvirkaa. Virka mainitaan ensimmäisessä virkkeessä, mutta sen jälkeen huomio keskittyy muihin asioihin: Sanaan, sakramentteihin, mitenkä Pyhä Henki lahjoitetaan, kuinka hän vaikuttaa uskon, ja niin edelleen.

 

Artiklan otsikko on Kirkon virka, mutta artiklassa käsitellään oikeastaan enimmäkseen muita asioita. Tavallaan tämä on aika kuvaavaa. Ei ainoastaan tässä artiklassa, vaan myös itse virassa, on kyse ensisijaisesti muista asioista kuin virasta. Eihän pappi ole olemassa oman itsensä tähden. Näkemykset pappisvirasta ja sen tarpeellisuudesta vaihtelevat suuresti niin kutsutussa kirkossa, ja välillä saattaa saada sen vaikutelman, että pappeja on olemassa vain siksi, että näin nyt vain sattuu olemaan.

 

Pappisvirassa ei myöskään ole kyse esimerkiksi mistään suuremmasta hurskaudesta, jota maallikon olisi mahdoton saavuttaa. Siinä ei saa olla kyse jonkinlaisesta valta-asemasta, että pappi asetettaisiin jonkinlaiselle valtaistuimelle. Papin ei tule olla pappi pelkän pappeuden vuoksi, vaan viidennessä artiklassa mainittujen asioiden vuoksi. Sanan vuoksi, sakramenttien vuoksi, ja jotta saisimme uskon.

 

Mistä usko on tullut? Se on tullut Jumalalta. Pyhä Henki lahjoittaa uskon. Hän vaikuttaa uskon heissä, jotka kuulevat evankeliumin, ja tämän hän tekee missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kukaan ei voi itsessään tuottaa pelastavaa uskoa. Kukaan ei voi niin vankkumattomasti päättää uskovansa, että hän sen ansiosta tulisi vanhurskautetuksi. Kukaan ei voi lukea Raamattua ja rukoilla saadakseen siten niin paljon tietoa, että hän voisi tehdä uskonratkaisun. Kun kysymme mistä usko tulee, vastaus on yksiselitteinen. Se tulee meille meidän ulkopuoleltamme, se tulee meille lahjana Jumalalta.

 

Mihinkä uskomme nojaa? ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Sana ja sakramentit, Jumalan armonvälineet, seisovat uskomme vankkana perustana. Niihin meidän tulee pitäytyä, niiden vaikutusalueella meidän tulee elää.

 

Seurakunta

 

Miten pystymme pitäytymään sanan ja sakramenttien ulottuvilla? Yksityisuskonnollisuus on tänä päivänä erittäin suosittua ja yleistä. Ajatellaan, että voi olla kristitty itsekseen, voi lukea Raamattua, voi lukea hyviä hartauskirjoja itsekseen ja voi rukoilla itsekseen. Silloin tällöin voi ehkä myös osallistua johonkin hyvään kristilliseen tapahtumaan, jos sellainen mahdollisuus ilmaantuu.

 

Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että Jumalan sanalla on mahdollisuus vaikuttaa – ja se myös vaikuttaa – yksityisessä Raamatun lukemisessa ja rukouksessa. Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että kun ihminen kristinuskosta tietämättömässä ympäristössä saa Raamatun käteensä, niin sanan on mahdollista viedä hänet kuolemasta elämään. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että maassamme hyvin tavallinen ajatus siitä, että juuri yksityinen uskonnonharjoitus olisi uskonelämän keskeisin asia, ei ole raamatullinen. Toki löydämme Matteuksen evankeliumista kehotuksen mennä sisään kammariinsa rukoilemaan. Toki löydämme sieltä myös lupaukset siitä, että missä kaksi tai kolme on kokoontuneena, siellä on myös Jeesus heidän mukanansa. Nämä ovat tärkeitä lupauksia ja käskyjä, mutta valitettavaa on, että kristittyjen parissa nämä asiat on usein erotettu asiayhteydestään.

 

Kristityn tulee elää seurakunnan yhteydessä. Jumalan sana ja sakramentit on annettu seurakunnalle. Jos tarkastelemme Vanhan testamentin profeettoja, huomaamme että profetioissa on useimmiten kyse siitä, että Jumala haluaa välittää sanomansa koko kansalle. Samoin on Uuden testamentin tekstien laita. Kenelle ne on suunnattu? Useimmissa tapauksissa juuri seurakunnille tai heidän paimenilleen. On vaikeaa – melkein mahdotonta – olla kristitty ilman seurakuntaa. Sitä meidän tosin ei tule epäillä, etteikö Herra pitäisi huolta omistansa myös kun he joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on mahdoton olla yhteydessä muihin kristittyihin. Mutta: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan-kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr 10:25)

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä elämään seurakunnan yhteydessä. Jumala on kutsunut meidät kristityt seurakuntaan ja kutsuu edelleen. Tulisi olla täysin luonnollista, että paikkakunnalla, jolla on useampia kristittyjä, he myös kokoontuisivat yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakuntana.

 

Papin tehtävä

 

Pappisvirka ei seiso tyhjiössä. Yksittäisen papinkaan ei tule seistä itsekseen tyhjiössä ja olla pappi vain jonkinlaisessa yleisessä merkityksessä. Papin tulee olla seurakunnassa ja seurakunnan palvelijana, ja hänen tulee palvella seurakuntaa ainoalla tavalla, jolla hän ylipäänsä voi palvella Jumalan seurakuntaa: saarnaamalla Jumalan sanaa. Hänen tulee saarnata lakia, jotta seurakunta voisi nähdä syntinsä. Hänen tulee saarnata evankeliumia, jotta seurakunta voisi uskoa syntiensä anteeksiantamukseen, missä ja milloin Jumala näkee hyväksi lahjoittaa uskon. Hänen tulee kuunnella rippiä ja antaa synninpäästö, Jeesuksen omalla valtuutuksella. Hänen tulee kastaa ihmisiä Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Herran ruumista ja verta ehtoollisella, jotta seurakunta voisi myös fyysisesti nähdä ja tuntea, kuinka Herra tulee heidän luokseen ja haluaa puhdistaa heidät kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Tähän pappeja tarvitaan. Tätä tehtävää varten Jumala on asettanut paimenviran, ja jotta seurakunta voisi elää elämäänsä hyvässä järjestyksessä.

 

Papin tehtävä on elää Jumalan sanasta, syventyä siihen ja sitä käyttäen myös johtaa Jumalan lampaita, olla paimen, mihin myös latinasta lainattu sana pastor viittaa. Kysyessämme minkälainen pappi tulisi valita seurakunnan paimeneksi, tärkeimmän kysymyksen tuleekin siksi olla, pitäytyykö ehdokas Jumalan sanaan. Monia heikkouksia saamme papeissammekin sietää, mutta jos he eivät pitäydy Jumalan sanaan palvellessaan seurakuntaa, ovat asiat erittäin huonosti. Ei sellainen pappi voi suorittaa tehtäväänsä. Ei sellainen pappi voi suorittaa pappisviran tehtävää. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Jotta saisimme tämän uskon! Mitä tapahtuu, jos evankeliumia ei saarnata puhtaasti ja jos sakramentteja ei toimiteta oikein? Pitäytyykö pappi siihen, mikä on oikein? Pitäytyykö hän Jumalan sanaan?

 

Niin kutsutussa kirkossa rimaa on laskettu reippaasti sen suhteen, mitä papistolta vaaditaan. Hyvin pitkälti kirkkopoliittisesta tilanteesta johtuen meistä on tullut huolimattomia näiden asioiden suhteen. Aikaisemmin raja vedettiin naispappeuden kohdalla. Jos miespuolinen pappi vastusti naispappeutta, ajateltiin, että asiat ovat hyvin. Missä raja menee nykyään? Homoseksuaalisten suhteiden siunaamisen kohdalla, kenties? Hyvä, jos pappi vastustaa sentään sitä, ajatellaan.

 

Voi vastustaa homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamista ilman, että on tajunnut Jumalan sanasta yhtään mitään. Tämä lieneekin yleisin yhdistelmä ympäri maailman. Voi myös vastustaa naispappeutta ilman, että ymmärtää papin tehtävää. Voi olla naispappeuden vastustaja myös aivan vääristä syistä, esimerkiksi siksi, että väheksyy naisia.

 

On hengenvaarallista alentaa rimaa tällä tavalla. Osaltaan on olemassa riski, että me itse ja muut katsovat meidän kuuluvan samaan ryhmään niiden kanssa, jotka halveksuvat naisia tai vihaavat homoseksuaaleja. Mutta vieläkin suurempi on riski, että evankeliumi sumentuu sekä meille, että muille, jos annamme naispappeuskysymyksen tai kysymyksen homosuhteiden siunaamisesta määrätä esimerkiksi sen, missä seurakunnassa vietämme jumalanpalvelusta. Rimaa täytyy korottaa. Meidän on kysyttävä, pitäytyykö pappi Jumalan Sanaan vai ei. Ei rimaa tule korottaa siksi, että me haluaisimme olla ilkeitä tai koska haluaisimme olla epävieraanvaraisia. Ei siitä ole kyse. Mutta kristitty ei elä konservatismista. Seurakunta ei elä konservatismista. Sen sijaan me elämme puhtaasta evankeliumista ja oikeista sakramenteista. Emme enemmästä, emmekä vähemmästä. Emme voi elää ilman näitä. Emme me, eivät pappimme, eivätkä muut seurakuntalaiset.

 

Alustus Concordia-piirissä 22.5.2013

Kategoriat
4/2013 Lehdet Teologia

”Mikä ei ole Raamatullista, ei ole teologista.”

”Quod non est biblicum, non est theologicum”

Jouni Anttila, pastori, Helsinki

 

Tämä alustus jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tutkimme mitä laki on Vanhassa testamentissa. Toisessa osassa tutkimme laki-käsitettä Uudessa testamentissa. Kolmas osa käsittelee lakia luterilaisten tunnustuskirjojen Schmalkaldenin opinkohdissa. Nostan esille myös Yksimielisyyden ohjeesta lain kolme käyttöä. Olen pyrkinyt tekemään tämän johdannon siten, että se herättäisi keskustelua ja saattaisi jokaisen pohdiskelemaan lakia ja sitä mitä sillä tarkoitetaan ja mitä se merkitsee. Pyrkimykseni on ottaa eri näkökulmia lakiin, jotta sen kautta päästäisiin pohtimaan sitä, mitä laki oikeastaan on. Tämän vuoksi yksittäisissä näkökulmissa ei mennä kovin syvälle.

 

Vanha testamentti

 

  1. Toora sanana

Aloitamme tämän johdatuksen aiheeseen aivan Pyhän Raamatun alusta. Puhumme yleisesti viidestä Mooseksen kirjasta lakina. Eikä se aivan väärin olekaan, sillä viisi Mooseksen kirjaa on tunnettu jo Joosuan aikana nimityksellä ”Mooseksen laki” (tooraah mooseh / nomon moosee) (Joos. 8:31–32). Samalla nimityksellä se tunnetaan läpi Vanhan testamentin. Uudessa testamentissa käytetään myös Septuagintasta tuttua nomon moosee –ilmaisua.

 

Kun käännöksessä on suomenkielessä laki-sana, usein alkutekstissä käytetään juuri toora-sanaa. Kuitenkin näin käännettynä se on varsin kapea-alainen. Laki-sana tuo näet mieleen enemmän ihmisen tekemisen ja omavanhurskauden – laki on jotakin sellaista, mitä ihmisen tulee tehdä. Kuitenkin toora-sanan merkityksiä ovat myös ohje, opetus ja opastus. Joissain tapauksissa toora-sana voitaisiin kääntää tarkoittamaan jopa oppia. Tämä on syytä pitää mielessä, kun tutkitaan viittä Mooseksen kirjaa.

 

  1. Mooseksen laki

 

Koska aiheena on laki, otetaan muutama esimerkki Mooseksen laista eli Toorasta ja siitä miten laki ilmenee siinä. On aina muistettava, että vaikka puhutaan Mooseksen laista, niin kaiken takana on kuitenkin aina Jumala. Tämä tulee selvästi esille useassa kohtaa, Herra itse puhuu ”minun laista” ja psalmeissa mainitaan Herran laki. Lähtökohta on siis se, että Jumala antoi tämän lain sanat Moosekselle.

 

  1. a) Mooseksen laki yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjänä

 

Riemuvuosi (3. Moos. 25, 5. Moos. 15)

”Ja laske seitsemän vuosiviikkoa: seitsemän kertaa seitsemän vuotta, niin että seitsemän vuosiviikon aika on neljäkymmentä yhdeksän vuotta. Ja seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä anna pasunan raikuen soida; sovituspäivänä antakaa pasunan soida koko maassanne. Ja pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa vapautus maassa kaikille sen asukkaille. Se olkoon teille riemuvuosi; jokainen teistä saa silloin palata perintömaallensa ja sukunsa luo.” (3. Moos. 25:8)

 

Riemuvuotena velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui alkuperäiselle omistajalleen. Myyntihinta ei ollut maan hinta, vaan jäljellä olevien satojen hinta seuraavaan riemuvuoteen asti. Syy tähän järjestelyyn oli se, että ihmiset eivät omistaneet maata, vaan maan omistaja oli lopulta Jumala.  ”Älköön maata ainaiseksi myytäkö, sillä maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani.” (5. Moos. 25:23) Se, että Jumala oli maan lopullinen omistaja ja velkojen maksuksi myyty omaisuus palautui omistajalleen, piti – ainakin teoriassa – tuloerot kurissa. Samalla tämä säädös opetti ihmisille Jumalan hyvyydestä: lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

 

Mooseksen laissa on useita yhteiskunnallisia asioita käsitteleviä säädöksiä, esimerkiksi kuoleman tuomion todistajat (5. Moos.17:6–7), säädös väärästä todistajasta (5. Moos. 19:18–19), säädös kuninkaasta (5. Moos. 17:14–). Lisäksi on orjia koskevat säädökset ja niin edelleen. Vaikka aina ei puhutakaan varsinaisesti laista, nämä ovat kuitenkin toimineet VT:n Israelin lainsäädännön ja yhteiskunnallisen järjestyksen pohjana.

 

  1. b) Mooseksen laki, erityisesti 3. Mooseksen kirja ihmisen syntisyyden opettajana ja sovituksen ilmoittajana.

 

Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus) on Mooseksen lain keskimmäinen kirja, ja sen keskimmäinen luku käsittelee suurta sovituspäivää. Leviticus alkaa uhrisäädöksillä, toisin sanoen, mitä tulee uhrata ja miten missäkin tilanteessa. Suurena sovituspäivänä suoritettiin uhri ylipapin ja hänen sukunsa puolesta, ja tämän jälkeen uhri kansan syntien puolesta ja pyhäkön puhdistamiseksi saastaisuudesta, jonka kansa teoillaan oli sille aiheuttanut. Tämä säädös opettaa ihmiselle, että hän on syntinen ja hänen rikkomuksensa vaatii sovitusta Jumalan edessä. Samoin ihmiselle opetetaan, että hän ei omilla teoillaan voi sovittaa itsensä ja Jumala välejä, vaan aina tulee olla sijaiskärsijä. Koska suuri sovituspäivä oli toistuva tapahtuma, se myös osoitti ihmiselle, että hän ei pysty lopultakaan noudattamaan lakia omaksi vanhurskaudekseen.

 

  1. c) Huomioita kymmeneen käskyyn

 

Ehkä tunnetuin säädöskokoelma Mooseksen lain sisällä ovat kymmenen käskyä. Heprean alkukielessä kymmenen käskyä eivät ole kymmenen käskyä vaan kymmenen sanaa. Niitä ei ole kirjoitettu käskymuotoon ”Älä tee…” vaan ohjeellisempaan muotoon ”Sinä et tule [tekemään jotakin]…”.  Tämä ei tee niistä yhtään vähempiarvoisia, sillä näiden kymmenen sanan merkitys on siinä, että ne ovat Jumalan antamia säädöksiä siitä, miten ei tule elää. Tästä näkökulmasta katsottuna ne eivät ole elämää rasittavia säädöksiä vaan elämää suojelevia ohjeita. Kymmenen käskyä osoittavat meille sen, miten Jumala haluaa meidän elävän elämäämme. Luojanamme Hän tietää mikä on meille parasta. Kysymyksessä ei ole siis mikään moraalisääntöjen kokoelma, joka opettaa ihmisille korkeaa moraalia, vaan elämän perussäännöt, joiden rikkominen välttämättä väistämättömyyden pakosta ajaa ihmisen ennemmin tai myöhemmin haaksirikkoon. Niissä ilmoitetaan Jumalan tahto – siinä mielessä kymmenen käskyä voidaan toisaalta ymmärtää laiksi, koska lain rikkominen oikeuden mukaisessa järjestelmässä johtaa automaattisesti rangaistukseen.

 

  1. Profeetat ja Mooseksen laki

 

Profeetoille Toora korostuu Jumalan tahdon ilmaisuna, jos näin voisi sanoa. Jumalan tahdon rikkominen on synti. Syntiä kohtaa tuomio ja rangaistus tai sitten se sovitetaan. Kolme näkökulmaa nousee profeetoilla esille selvästi: yhteiskunnallisen lain polkeminen, temppelipalveluksen rappio ja oikein tekeminen ts. lain mukaan eläminen arkisessa elämässä, esimerkiksi köyhien kohteleminen.

 

Eri profeetoilla on erilaiset korostukset Mooseksen lain eli Tooran suhteen. Suuremmilla profeetoilla voi olla useitakin näkökulmia Tooraan. Jesaja 5:7:ssä profeetta valittaa, kuinka Jumala odotti oikeudenmukaisuutta ja vanhurskautta omalta kansaltaan, mutta sitä ei koskaan tullut. Samanlaista yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta Jesaja valittaa 10. luvun alussa, kun profeetta tuo esille oikeusjärjestelmän korruption.

 

Muiden muassa Jeremia ja Miika tuovat esiin temppelipalveluksen rappion. Sen sijaan, että kansa olisi noudattanut Mooseksen laissa olevia määräyksiä, se on hylännyt sille annetun lain. Jeremia jopa nostaa esiin kansan röyhkeän Mooseksen lain rikkomisen. Hän toteaa, että temppeli on rosvojen luola – luolassahan ei tehdä rikoksia, vaan rikokset tehdään muualla ja luolaan tuodaan saalis ja siellä sen ajatellaan olevan turvassa. Miika 6:6–7 tuo esille, että kansa ei ollut ymmärtänyt temppelipalveluksen sisältöä. Kyse ei ollut ulkonaisesta suorituksesta, kuten pakanauskonnoissa, vaan ulkoisen temppelipalveluksen tarkoitus oli julistaa sitä, mihin ihminen sisimmässään uskoi.

 

Uusi testamentti

 

  1. Laki ja Uusi testamentti

 

  1. a) Jeesus, Vuorisaarnan opetus ja lain todellinen henki

 

Juutalaiset teologit rakastivat Tooraa. Se oli heidän teologiansa lähtöpiste ja perusta. Siinä ilmoitettiin kaikki se, mitä Jumala ihmiseltä tahtoi. Psalmeissa Herran lain noudattajaa pidetään onnellisena. Juutalaiselle Mooseksen laki on lamppu, joka valaisee hänen askeliaan.

 

Vuorisaarnassa Jeesus käy läpi lähes kaikki kymmenen käskyä. On sinänsä erikoista huomata, että kun rikkomus lieventyy, rangaistus itse asiassa kovenee, Matt. 5:21–22. Tappamisesta joutuu kohtaaman oikeuden tuomion, mutta hulluksi haukkuminen saa rangaistuksekseen helvetin tulen.

 

Jeesuksen ajan juutalaisten lakikäsitys oli synergistinen. Kyse ei ollut pelkästä liittonomismista, eli siitä, että ihmisen kuuliaisuus on vastaus Jumalan armotöihin. Tässä synergismi tarkoitti sitä, että kuuliaisuus edelsi armoliittoon pääsemistä ja oli tulevan pelastuksen ehto.

 

Jeesus ei tullut kumoamaan lakia. Hän opettaa, mitä Jumalan lain noudattaminen todellisuudessa ihmiselle on. ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Matt. 5:48) Jeesus julistaa lakia siten, ettei se riitä, että tehdään ulkoisesti oikein, vaan koko ihmisen toiminnan tulee olla täydellisesti Herran lain mukaista, niin ulkoisesti kuin myös sisäisesti. Jeesuksen saarna paljasti ihmisen todellisen tilan – ulkoinen kuulaisuus ei auta, jos ihminen on sisältä kuollut.

 

Tätä näkökulmaa eli ihmisen todellista tilaa, Jeesus tuo opetuksessaan esille. ”Ja hän sanoi: ’Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.’” (Mark. 7:20–23) Tämä näkökulma on tärkeä, kun otetaan huomioon ihmisen kyvyttömyys noudattaa lakia kuten Jeesus opettaa.

 

”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään.” (Matt. 5:17) Kristityn on tärkeä ymmärtää ja muistaa se, että Jeesus ei kumonnut lakia, vaan täytti sen. Niinpä vuorisaarnasta nousee vielä tärkeä näkökulma lakiin ja se on se, mitä laki on sen täyttämisen jälkeen? Laki ei kristitylle ole enää pelastustie, vaan se opettaa ihmistä vielä tämän elämän ajan elämään Jumalan tahdon mukaan. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, mutta vanha ihminen sitä vielä tarvitsee.

 

  1. b) Paavali ja laki

 

Kirjeessään galatalaisille Paavali vastustaa niin kutsuttuja judaisteja, jotka opettivat, että pelkkä usko ei riittänyt pelastukseen, vaan sen lisäksi tuli ympärileikkauttaa itsensä ja noudattaa Mooseksen lakia. Tällaista käytäntöä vastaan Paavali kävi mitä hurjimmalla tavalla. Tästä pääsemme myös kiinni siihen, että Paavali käyttää pääsääntöisesti käsitettä laki. Jos olen oikein ymmärtänyt, lailla Paavali viittaa juuri Mooseksen lakiin eli viiteen Mooseksen kirjaan.

 

Paavali tuo tähän laki-teemaan tärkeän piirteen eli lain ja evankeliumin erottamisen. Paavali tuo selvästi esille, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ei lain tekojen kautta. Hänelle laki on vaatimusten tie, joka ei anna voimia sen noudattamiseen. Evankeliumi on puolestaan Jumalan voima, joka antaa kaiken mitä se vaatii. ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? Niinkö älyttömiä olette? Te alotitte Hengessä, lihassako nyt lopetatte? Niin paljonko olette turhaan kärsineet? – jos se on turhaa ollut. Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta?” (Gal. 3:1–5)

 

Paavali on hyvin ymmärtänyt Jeesuksen vuorisaarnan. Hän ymmärsi, että lakia on noudatettava täydellisesti, jos sen kautta aikoo pelastua. Realistina Paavali on oppinut myös Jeesuksen opetuksen ja Vanhan testamentin todistuksen siitä, että ihminen on syntinen, eikä hän pysty omin voimin noudattamaan lakia Jumalan standardin mukaan.

 

Galatalaiskirjeessä Paavali vastaa siihen, miksi laki sitten on annettu, jos ihminen ei alun alkaenkaan sitä pystynyt noudattamaan. ”Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä. Välimies taas ei ole yhtä varten; mutta Jumala on yksi. Onko sitten laki vastoin Jumalan lupauksia? Pois se! Sillä jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todella tulisi laista. Mutta Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat.” (Gal. 3:19–22)

                     

”Kun Paavali on puhunut näin laista ja sanonut, että se ei ketään pelasta, hän joutuu kertomaan, miksi ihmeessä Jumala sitten antoi koko lain. Lain antamisen syynä on ihmisten synti. Silti laki ei missään nimessä ole vastoin Jumalan lupauksia. Laki on ihan hyvä asia, mutta vika on meissä ihmisissä, jotka emme osaa elää lain mukaan niin, että pelastuisimme. Siksi laki on pelastustienä ehdottomasti ja kaikilta poikki. Yksi suuri tehtävä lailla silti on: Se            osoittaa selvästi jokaisen ihmisen olevan syntinen ja Jumalan vihan alla. Se siis ’sulkee kaikki                       synnin alle’. Tämä on tärkeä tehtävä, jonka tässä maailmassa hoitaa nimenomaan Jumalan laki.” (Erkki Koskenniemi)

 

Tunnustuskirjat ja luterilainen opetus

 

  1. Schmalkaldenin opinkohdat

 

”Tässä asiassa on käsityksemme, että Jumala on antanut lain 1. ensiksi hillitsemään syntiä toisaalta hirvittävin rangaistuksen uhkauksin, toisaalta armon ja lahjan lupauksin ja tarjouksin. Tämä tarkoitus ei kuitenkaan ole toteutunut, mikä johtuu synnin ihmisessä vaikuttamasta pahuudesta. Toiset ovat näet sen johdosta vain tulleet pahemmiksi, nimittäin ne, jotka vihaavat lakia, koska se kieltää sen, mitä he mielellään tekevät, ja käskee tekemään sellaista, mikä on heille vastenmielistä. Siksi he toimivat entistä enemmän vastoin lain vaatimusta, mikäli rangaistukselta voivat. Näitä ovat kurittomat, häijyt ihmiset, jotka tekevät pahaa milloin ikinä siihen on tilaisuutta. Toisista tulee sokean ylimielisiä: he kuvittelevat pitävänsä lain ja kykenevänsä siihen omin voimin, niin kuin yllä on sanottu skolastisista teologeista. Näistä tulee teeskentelijöitä ja tekopyhiä.

Mutta lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4:15: ’Laki saa aikaan vihaa’ ja Room. 5:20: ’Laki tekee synnin suuremmaksi.’”

 

  1. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan seuraavaa:

 

”Tiedämme, että Jumalan lain avulla (1) pidetään hillittömiä ja tottelemattomia ulkonaisen kurin ja kunniallisuuden piirissä ja (2) opetetaan kaikkia ihmisiä tuntemaan syntinsä. Tiedämme myös (3), että sellaiset ihmiset, jotka Jumalan Henki on synnyttänyt (2 Kor. 3:13–18) uudesti ja joiden sydämeltä Mooseksen peite on poistettu heidän kääntyessään Herran tykö, (Ps. 119:1) elävät ja vaeltavat Jumalan laissa. Viimeksi mainitusta, kolmannesta lain käytöstä on syntynyt kiistaa muutamien harvojen teologien kesken.”

 

  1. Luterilaista opetusta laista ja vähän evankeliumistakin.

 

Laki ja evankeliumi käsitteinä:

 

”Laki on sanan varsinaisessa merkityksessä on Jumalan sana, jossa Hän vaatii ihmisiltä, että heidän luontonsa, ajatuksensa, sanojensa ja tekojensa on oltava yhtäpitäviä Jumalan käskyjen kanssa, jotka hän on antanut ihmisille elämän ohjeeksi ja kiroaa ne, jotka tätä vastaan rikkovat.”

 

”Evankeliumi on sanan varsinaisessa merkityksessä se Jumalan sana, jossa Jumala ei esitä ihmiselle mitään moraalisia vaatimuksia, eikä siitä johtuen myöskään nuhtele heitä mistään rikkomuksista, vaan päin vastoin lupaa Kristuksen sijaishyvityksen tähden armonsa ja anteeksiantamuksensa niille, jotka eivät ole hänen lakiansa pitäneet.”

 

Nämä kaksi ovat siis päinvastaisia, ja ne on osattava erottaa, jotta Jumalan lailla ja evankeliumilla olisi se terä, joka niillä kuuluu olla. Kuitenkin Raamattu käyttää laki-käsitettä myös laajemmassa merkityksessä ilmoittamaan Jumalan ilmoitusta yleensä, jolloin laki-käsite sisältää evankeliumin.

 

Yhteistä näille kahdelle on se, että ne molemmat ovat täysin Jumalan sanaa. Raamatussa laki ja evankeliumi ovat sulassa sovussa vierekkäin, esimerkiksi Roomalaiskirjeessä. Kuitenkaan niitä ei sekoiteta toisiinsa.

 

Lailla ja evankeliumilla on suhteessa pelastusjärjestykseen marssijärjestys. Lakia on julistettava siksi, että ihminen käsittäisi oman syntisyytensä ja kadotuksenalaisuutensa. Kun tämä päämäärä on saavutettu, on lain sijaan julistettava evankeliumia murheelliselle sydämelle.  Ihmisen on nähtävä lain valossa oma mahdottomuutensa, jotta evankeliumi menisi perille. Näin ollen usko on lain loppu. Uuden ihmisen puolesta kristitty ei tarvitse lakia, sillä laki on kirjoitettuna hänen sydämeensä (Jer. 31:33). Vanha ihminen ei kuitenkaan kuole ihmisen tullessa kristityksi. Tälle vanhalle ihmiselle on lakia julistettava, ja vanha ihminen lakia sen kaikissa muodoissaan tarvitsee. Yhteiskunnassa lakia tarvitaan (1.) pitämään jumalattomuutta aisoissa, (2.) näyttämään ihmiselle hänen syntisyytensä ja rankaisemaan siitä, sekä (3.) ohjeeksi ja opetukseksi oikeaan elämään.

 

  1. Kaksi tutuinta väärinkäytöstä.

 

Antinomismi

 

Kristitylle ei enää tule saarnata lakia, sillä uskon synnyttää evankeliumi. Lakia tulee julistaa vain paatuneille ja epäuskoisille. Yksimielisyyden ohjeessa hylätään vahingollisena tämä oppi (s. 441).

 

Synergismi

 

Synergismin mukaan ihmisen tulee suhtautua oikealla tavalla evankeliumiin. Synergismin kannattajat katsovat, että evankeliumi on riippuvainen ihmisen suorituksesta, ts. persoonallisesta ratkaisusta eli suhtautumisesta asiaan oikealla tavalla. Tämän näkemyksen ongelma on siinä, että ei tunnusteta sitä tosiasiaa, että laki tuomitsee kaikki erotuksetta ja evankeliumi lupaa armon erotuksetta. Kaikki ihmiset ovat samalla viivalla suhteessa lakiin ja evankeliumiin. Ihmisen oma suhtautuminen ei siis muuta lain tai evankeliumin luonnetta.

 

Materiaalina Tunnustuskirjojen lisäksi:

Antti Laato: Risti, Sydän ja Ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä

Erkki Koskenniemi:http://sley.fi/luennot/Raamattu/UT/Gal/03EK.htm

Timo Eskola: Uuden testamentin narratiivinen teologia.

 

Alustus Concordia-piirissä

Kategoriat
4/2012 Lehdet Lohdutus Luennot Teologia

Hyvät teot II

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand., Kirkkonummi

Esityksen toinen osa. Ensimmäinen osa julkaistiin numerossa 3/2012

Omantunnon varma lohdutus

Tämän mukaisesti artikla (viittaa Augsburgin tunnustuksen puolustukseen eli Apologiaan) perustelee Kristuksen kunnian lisäksi uskonvanhurskautta ihmisen omantunnon varmuudella. Perustelu on seurausta Kristuksen työstä. Ihmisten tekemät teot eivät kuulu vanhurskauttamiseen eli pelastus ei riipu ihmisen teoista, koska muuten ihminen ei voisi koskaan olla varma autuudestaan. Artikla sanoo: ”Hurskailla ihmisillä ei tule milloinkaan olemaan omalletunnolleen kyllin varmaa lohdutusta synnin ja kuoleman kauhuja vastaan eikä Perkelettä vastaan hänen yrittäessään syöstä heitä epätoivoon, jolleivät tiedä, että heidän tulee olla varmat syntien anteeksiantamisesta lahjaksi, Kristuksen tähden” (Apol. XX, 8). Kumoamuksen teko-oppi tekee ihmiset ylpeiksi tai jättää heidät epävarmoiksi. Sellaiset tulevat ylpeiksi, jotka luulevat täyttäneensä lain omilla teoillaan. Lain kauhistuttamat omattunnot taas jäävät epävarmoiksi, koska kauhistunut omatunto, joka hätäilee oman syntisyytensä ja Jumalan vihan kanssa, ei voi koskaan olla täysin varma siitä, onko hänellä sellaisia tekoja, jotka riittävät Jumalan tuomiota vastaan. Tämä johtaa ihmisen aina vain tarkkailemaan itseään ja tekemään uusia tekoja sekä keksimään uutta jumalanpalvelusta. Teot voivat olla esimerkiksi almujen antamista, paastoamista, jatkuvaa ripittäytymistä, rukousta, pyhiinvaelluksia, munkiksi ryhtymistä tai jotakin muuta omaan itseensä luottamista. Teot eivät kuitenkaan tuo kauhistuneelle omalletunnolle rauhaa, sillä laki syyttää näitä tekoja tehdessäkin omaatuntoa lainrikkojaksi. Ulkonainen lain noudattaminen ei Jumalan edessä riitä.

Tällaisesta Luther kirjoittaa omasta kokemuksestaan seuraavalla tavalla: ”Tähän asti on pidetty suurimpana pyhyytenä luostariin menemistä, paastoamista, rukoilemista, jouhipaitaan ja harmaisiin vaatteisiin pukeutumista sekä ankaraa elämäntapaa. Me emme muusta tietäneet kuin että olimme pyhät kiireestä kantapäähän. Kuitenkin pidimme silmällä vain tekoa ja ruumista emmekä sydäntä, joka oli täynnä vihaa ja pelkoa ja pahan omantunnon vallassa. Maailman ylistämä pyhyys on Jumalan edessä pelkkää saastaa. Jumalalle kelpaava pyhyys taas ei ole harmaa viitta, valkea tai musta huppu, vaan puhdas omatunto. Tiedän näet, että Kristus on autuuteni. Omat tekoni eivät tässä merkitse mitään, Kristus yksin. Silloin kaikki on minulle epäpyhää ja minä yksin olen pyhä. Varmaa on, etten enää sano, että harmaa viitta on pyhä, punainen sen sijaan epäpyhä, sillä tiedän, ettei pyhyys ole harmaassa viitassa vaan Kristuksessa, jossa yksin on pelastus. Eihän harmaa viitta kenenkään sydäntä puhdista. Jumalan se on puhdistettava uskon ja Pyhän Hengen kautta” (Mannaa Jumalan lapsille 6.11.). Kenenkään omatunto ei voi saada rauhaa omista teoista tai ansioista, vaan yksin Kristuksen teosta, jonka hän omistaa evankeliumin sanasta uskon kautta.

Luther kirjoittaa tästä evankeliumin tuomasta varmuudesta: ”Kristityllä ei ole mistään muusta iloa tahi lohdutusta kuin siitä, että Isä Jumala on sen siunatun siemenen, rakkaan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kautta pyyhkinyt pois synnin, sovittanut Jumalan vihan, poistanut iankaikkisen kuoleman, että hän on viimeisenä päivänä jälleen herättävä uskovaisensa ja pelastava heidät kuolemasta, helvetistä ja kaikesta pahasta sekä vievä heidät iankaikkiseen elämään. Tämä on se lohdutus, joka meillä on Jeesuksen Kristuksen armon kautta. Saatana on voitettu, velka on maksettu, kuolema on surmattu ja taivas avattu” (Matkaevästä 19.1.).

Luther kirjoittaa myös: ”Ja tähän perustuu varmuutemme: Evankeliumi ei käske meitä katsomaan hyviä töitämme eikä täydellisyyttämme, vaan Jumalaa, ja hänen lupauksiaan, sekä välimiestä Kristusta. Sitä vastoin paavi ei käske meitä katsomaan Jumalaa, eikä hänen lupauksiaan, eikä ylimmäistä pappiamme Kristusta, vaan töitämme ja ansioitamme. Siitä seuraa ehdottomasti epäilys ja epätoivo, mutta minun kannallani oltaessa Hengen varmuus ja ilo, koska pysyn Jumalassa, joka ei voi valhetella. Sillä hän sanoo: katso, minä annan Poikani kuolemaan, jotta hän verellään lunastaisi sinut synnistä ja kuolemasta. Siinä en saata epäillä, ellen suorastaan tahdo kieltää Jumalaa. Ja tässä on syy, minkä tähden meidän autuudenoppimme on varma. Se johdattaa meidät pois oman itsemme katselemisesta ja asettaa meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme turvaudu omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteisiimme, persoonaamme emmekä töihimme, vaan siihen, mikä on ulkopuolella meitä, s. o. Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää” (Matkaevästä 20.8.).

Kristityllä on varmuus omasta pelastuksestaan, koska usko pitäytyy varmaan objektiiviseen armolupaukseen. Syntien sovitus on jo tapahtunut, se on jo olemassa täysin ihmisestä riippumatta, koska se perustuu Kristuksen sovintokuolemaan. Tähän varmuus perustuu, ei omiin tekoihin kuten Rooma väittää tai omaan uskoon kuten hurmahenget väittävät, vaan Jumalan pettämättömään armosanaan. Kaikki on valmiina Kristuksessa eli täysin ihmisen ulkopuolella. Näin pelastuksen perusta on vankka ja kestävä. Vain näin omatunto saa rauhan, eikä enää yritä omilla teoilla sovittaa itseään. Luther antaa erinomaisen sielunhoidollisen neuvon pelastusvarmuudesta kaikille epätoivoisille: ”On siis väärin se, mitä muutamat sanovat, ettei ihminen voi tietää, onko hän autuuden tilassa vaiko ei. Kavahda olemasta epätietoinen! Ole järkähtämättömän varma siinä uskossa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun syntiesi tähden. Kuinka sinä saattaisit olla tuntematta tällaista uskoa, jos se sinussa on?” (Hengellinen virvoittaja, s. 569, vuoden 1952 painos).

III Hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus

Tunnustuskirjoissa siis kielletään Raamattuun vedoten se, että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen osa tai edellytys. Pelastuksen ollessa kyseessä evankeliumi sulkee pois kaikki ihmisten teot. Tällainen raamatullinen opetus oli saanut Rooman kirkon väittämään, että luterilaiset kieltävät hyvät teot.1 Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen XX artikla alkaa sanoilla: ”Meikäläisiä syytetään aiheetta siitä, että he kieltävät hyvät teot” (CA XX, 1). Tämä Rooman kirkon syytös perustuu väärinkäsitykseen. Luterilaiset eivät missään nimessä ole hyviä tekoja vastaan. Luterilainen tunnustus opettaa, että hyvät teot eivät ole ansio tai syy, jolla olisi osuutta vanhurskauttamisessa, vaan että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen seuraus. Hyvät teot kuuluvat siis pyhitykseen. Ne ovat pelastuksen hedelmä, eivät sen juuri. Pieper huomauttaa, että tosiasiassa Rooman kirkko itse hylkää hyvät teot, kun se tuomitsee oikean vanhurskauttamisopin. Tämän tehdessään Rooman kirkko kiroaa samalla hyvät teot, sillä niistä voidaan puhua vasta uskon kautta tapahtuvan vanhurskautuksen seurauksena. Samoin ne, jotka Rooman tavoin sekoittavat pyhityksen ja hyvät teot vanhurskauttamiseen, tekevät pyhityksestä ja hyvistä teoista mahdottomia (Kristillinen dogmatiikka, s. 403 ja 331, vuoden 1995 painos). Se, että hyvät teot ovat vanhurskautuksen seuraus, mainitaan Apol. XX:ssa toteavasti viitaten artiklaan Apol. IV: ”Muutoin olimme kyllin selvästi yllä osoittaneet, että meidän käsityksemme mukaan hyvien tekojen tulee välttämättä seurata uskoa” (Apol. XX, 15).

Ensiksi täytyy katsoa, mitä oikeat hyvät teot ovat, jotka seuraavat uskoa. Oikeat hyvät teot ovat sellaisia tekoja, joita Jumala on sanassaan määrännyt ja käskenyt, eivät sellaisia, joita ihminen on itse keksinyt (esim. Matt. 15:1–10). Jumala itse kertoo meille, mikä on hänen silmissään hyvää (katso Mark. 14:3–9). Jumalan edessä vain ne teot ovat hyviä, jotka tehdään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi (1. Kor. 10:31; 1. Piet. 4:10). Jumalan käsky ja tahto siis määräävät, mikä on hyvä teko ja mikä ei. Luther kirjoittaa: ”Kymmenen käskyn ulkopuolella ei mikään teko eikä asiantila voi olla hyvä eikä Jumalalle otollinen, oli se sitten maailman mielestä miten suuri ja erinomainen tahansa” (IK I, 311). Kaikki muu on itsevalittua jumalanpalvelusta ja tapahtuu lihan tyydyttämiseksi. Maailma ylistää tätä, mutta ei Jumala.

Luonnollinen ihminen ei voi edes tehdä hyviä tekoja, koska hänellä ei ole uskoa eikä Pyhää Henkeä. Kuinka huono puu voisi tehdä hyvää hedelmää (Matt. 7:18)? Tästä syystä oikeiden hyvien tekojen edellytys on usko, koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, joka uudistaa sydämen niin, että ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Ihmisen on siis ensin päästävä uskon kautta sovintoon Jumalan kanssa, jotta voisi tehdä hyviä tekoja. Tästä syystä on mahdotonta, että hyvät teot edeltäisivät uskoa.
Luonnollisesta ihmisestä Augsburgin tunnustuksessa opetetaan, että ilman Pyhää Henkeä ihmisen voimat ovat ensinnäkin ”täynnä jumalattomia mielenliikkeitä” (CA XX, 31). Toiseksi sanotaan, että luonnollisen ihmisen voimat ovat ”liian heikkoja saamaan aikaan Jumalan edessä kelpaavia tekoja” (CA XX, 31). Kolmanneksi sanotaan, että ilman Pyhää Henkeä ihminen on ”Perkeleen vallassa, joka kiihottaa ihmiset kaikenlaisiin synteihin, jumalattomiin mielipiteisiin ja selviin rikoksiin” (CA XX, 32). Luonnollinen ihminen on Lutherin sanoin ”täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, laiskuutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea epäuskoa” (IK IV, 66). Hän ei tee eikä hänessä ole mitään hyvää. Tästä Augsburgin tunnustus sanoo: ”Niin heikko on ihminen, kun hän elää vailla uskoa ja Pyhää Henkeä ja ohjaa itseään pelkästään ihmisvoimin” (CA XX, 33).

Pyhän Hengen uudistama ihminen sen sijaan tekee hyviä tekoja, koska usko tuottaa hyviä hedelmiä. Sellainen usko, joka ei tuota hyviä tekoja on kuollut (Jaak. 2:26).2 Vanhurskauttamisen ja hyvien tekojen oikea järjestys ilmaistaan Raamatussa selvästi. Efesolaiskirjeen toisessa luvussa jakeissa 8–9 on tiivistelmä vanhurskauttamisopista. Heti seuraavassa jakeessa todetaan, että meitä ei ole vanhurskautettu sitä varten, että voisimme jatkaa synnissä. Raamatun mukaan ”me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10). Hyvät teot ovat uutta kuuliaisuutta, joita tehdään uskon harjoittamiseksi, uskon tunnustamiseksi ja kiitollisuuden osoittamiseksi. Teot siis todistavat uskosta ja sen aitoudesta. Tekoja ei tehdä siksi, että niillä yritettäisiin saada jotakin ansiota Jumalan edessä, vaan siksi, koska se on Jumalan tahto ja koska teot luonnollisesti nousevat uskosta. Hyvät teot eivät ole omaa valintaamme, vaan Jumala on ne ”edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10).

Koska Pyhä Henki on uudistanut uskovan eli uskova on luotu uudestaan ”Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10), hän tekee hyviä tekoja vapaaehtoisesti ja alttiisti, ei pakosta tai laskelmoiden. Hän toimii kuten Lyydia, Filippin vanginvartija, Sakkeus, Dorkas tai Paavali, joiden uskoa seurasivat hyvät teot. Uskova tekee hyviä tekoja halukkaasti Jumalan lapsen tavoin rakkaudesta vanhurskauteen, koska uudestisyntyneenä hänellä on uuden ihmisen puolesta koko Jumalan laki kirjoitettuna sydämessään (Jer. 31:33). Siksi uskova uuden ihmisen puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin ja haluaa elää sen mukaan. Hyvät teot eivät silloin ole lain tekoja, vaan ne ovat Hengen tekoja eli Hengen hedelmiä. Ne tehdään rakkaudesta Jumalaan, ei käskyn takia, rangaistuksen pelossa tai palkan toivossa.

Voimaa hyviin tekoihin kristitty saa evankeliumista, ei laista. Vain evankeliumi synnyttää uuteen elämään. Raamattu sanoo: ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19) ja: ”Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme” (1. Joh. 4:11). Evankeliumi synnyttää rakkauden Jumalaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Usko tuo halun tehdä hyviä tekoja. Juuri se rakkaus, jolla Kristus ensin rakasti meitä, on uskovan voimana, eikä se jää toimettomaksi. Laki kyllä ilmoittaa Jumalan tahdon ja vaatii, mutta se ei anna kuuliaisuutta. On erittäin karkeaa lain ja evankeliumin sekoittamista, jos uskovia yritetään lain avulla saada tekemään hyviä tekoja.3 Laki ei saa aikaan hyviä tekoja. Se saa aikaan sellaisia tekoja, jotka eivät ole uskosta. Näitä tekoja Raamattu sanoo synniksi (Room. 7:5; Room. 6:20–21).

Tämä ei silti tarkoita, että uskova ei tarvitsisi lain saarnaa. Uskova tarvitsee hänessä olevan vanhan ihmisen takia lakia, sillä uskovassakin on jäljellä vanha Aadam, ”äksy ja vikuri aasi” (FC-SD 6, 24) eikä uudistus siksi ole täydellinen. Uskovassa on Hengen sota lihaa vastaan. Uuden ihmisen puolesta uskova ilolla yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisen puolesta ei. Laki ilmoittaa uskovalle synnin. Tästä syystä laillakin on käyttöä pyhityksessä sikäli kuin se palvelee evankeliumia. Kuitenkin laki on aina alisteinen evankeliumille. Tästä Pieper kirjoittaa: ”Koska näet kristityssä vielä on liha ja hän lihan mukaan on taipuvainen väheksymään häneen piintyneenä olevaa syntiä, täytyy lain alati ilmaista hänelle hänen syntinsä ja kadotuksenalaisuutensa; missä nimittäin synnintunto lakkaa, lakkaa myös usko syntien anteeksiantamukseen eli usko evankeliumiin (vrt. Luther, St. L. XX, 1646; Erl. IV, 440 s.). Tässä tapauksessa taas tukkeutuisi pyhityksen ja hyvien tekojen lähde” (Kristillinen dogmatiikka, s. 386, vuoden 1995 painos). Silti uskova ei ole lain alla. Uskova vaeltaa laissa, mutta ei tee tekoja lain pakosta. Voiman hyviin tekoihin saa vain evankeliumista.

Vaikka uskova tekee hyviä tekoja alttiisti, niin hän tekee niitä edelleen lihassa, joka ei ole uudistunut. Siksi uskovankin tekemät hyvät teot ovat lihan tahraamia eli ne ovat ruumiissa tehtyinä epäpuhtaita ja epätäydellisiä (Room. 7:14–25; Gal. 5:17). Silti ne kelpaavat Jumalalle Kristuksen vuoksi, koska hyvien tekojen tekijä on uskovana Jumalalle mieluinen. Uskon tähden uskovan tekemät hyvät teot ovat ”pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoitusta siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä” (Apol. IV, 189). Raamattu kertookin, että Aabelin teko oli vanhurskas, koska hän itse oli vanhurskas (Hebr. 11:4; 1. Joh. 3:12). Luther kirjoittaa, että hyvät teot ovat ”Jumalalle mieluisia silloin, kun ne vuotavat oikeasta lähteestä, siis rakkaudesta Jumalaan ja vilpittömästä tahdosta noudattaa Jumalan käskyjä” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Sen sijaan pakanoiden ja epäuskoisten teot eivät ole hengellisiä tekoja eli Hengen hedelmiä, koska pakanoilla ja epäuskoisilla ei ole uskoa. Pakanoiden ja epäuskoisten teot, jotka ulkonaisesti tapahtuvat Jumalan lain mukaan, kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden alaan. Siinä mielessä ne ovat ylistettäviä tekoja, mutta niillä ei ole mitään hengellistä arvoa, vaan ne ovat syntiä. Pakanat ja epäuskoiset ovat yhä ”huono puu”. Heidän tekonsa kuuluvat eri alueelle kuin kristittyjen tekemät teot. Edelliset kuuluvat yhteiskunnallisen vanhurskauden eli maailman valtakunnan alaan, kun taas jälkimmäiset kirkon piiriin. Ero on siis suuri.

Tätä eroa Rooman kirkko ei kuitenkaan tee. Se opettaa kaikkien pelagiolaisten ja synergistien tavoin, että ihminen kykenee myötävaikuttamaan Jumalan armon ja autuuden saavuttamiseen. Rooman kirkko kieltää sen, että kaikki epäuskossa tehdyt teot olisivat hengellisellä alueella syntiä. Tämän osoittaa selvästi Trenton kirkolliskokouksen kuudennen istunnon vanhurskauttamista koskevan dekreetin seitsemäs kaanon: ”Jos joku sanoo, että kaikki teot, jotka on tehty ennen vanhurskauttamista, olivatpa ne tehdyt missä tarkoituksessa tahansa, ovat todellisia syntejä tai että ne ansaitsevat Jumalan vihan, tai että mitä innokkaammin joku pyrkii valmistautumaan armoon, sitä raskaammin hän tekee syntiä: hän olkoon erotettu.” [anathema = kirottu]

IV Kiista hyvien tekojen merkityksestä

Edellä sanotusta luterilaisilla oli keskinäinen yksimielisyys. Pian kuitenkin luterilaisten keskuudessa tuli kiistaa hyvien tekojen merkityksestä. Riita tunnetaan Georg Majorin mukaan niin sanottuna majoristisena kiistana. Kiista lähti liikkeelle Georg Majorin väittäessä hyvien tekojen olevan pelastuksen kannalta välttämättömiä. Tätä väittämää vastusti Nikolaus von Amsdorf, joka väitti päinvastoin, että hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia. Sanakiistasta tuli sitten kiista itse opista. Tämän ratkaisemiseksi kirjoitettiin Yksimielisyyden ohjeen neljäs uskonkohta.

Kun Major puhui hyvien tekojen välttämättömyydestä, hän tarkoitti sillä varsinaisesti sitä, että hyvät teot olisivat välttämättömiä uskon säilyttämisen kannalta. Tämä Majorin edustama harha on itse asiassa seurausta synergismistä. Se tulee esille majorilaisten päätelmässä hyvien tekojen suhteesta uskoon. He päättelivät, että koska ihminen voi pahaa tekemällä estää Jumalan työtä ja tehdä sen tyhjäksi, voi ihminen vastaavasti pahoista teoista luopumalla ja hyviä tekoja tekemällä ylläpitää eli turvata uskon säilymisen.

Majorilaiset olivat kyllä oikeassa siinä, että pahat teot tekevät uskon tyhjäksi. Raamattu sanoo: ”Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa” (1. Kor. 6:9–10) ja ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Gal. 5:19–21; katso myös Ef. 5:5 ja Kol. 3:5–6). Kun pahat teot saattavat murheelliseksi Jumalan Pyhän Hengen (vrt. Ef. 4:30), hän väistyy sydämestä. Pyhän Hengen voi siis menettää. Raamatussa sanotaan, että Pyhä Henki on uskon Henki (2. Kor. 4:13), joka saa aikaan pyhityksen ja hyvät teot (Gal. 5:22). Jos Pyhää Henkeä estetään toteuttamasta tätä tehtävää, hän ei enää vaikuta uskoakaan. Tämä sama asia, että pahat teot turhentavat uskon, mainitaan myös Yksimielisyyden ohjeessa (FC-SD 4, 31). Samoin se toteaa, että on oikein kehottaa kristittyjä hyviin tekoihin. Tämän on kuitenkin tapahduttava ”siten, ettei hämärretä oppia uskosta eikä vanhurskauttamisen opinkohtaa” (FC-SD 4, 33).

Siksi majorilaisten päätelmä, että vastaavasti hyvät teot säilyttävät uskon, on Raamatun vastainen. Hyvät teot ovat kyllä uskon seuraus ja ne osoittavat, että usko on oikea. Kuitenkaan hyvät teot eivät ylläpidä uskoa, vaan usko ylläpitää hyviä tekoja. Majorilaisten väite kääntää uskon ja hyvien tekojen suhteen päinvastaiseksi. Majorilaisilla hedelmät kantavat puun eikä puu kanna hedelmää. Jos Major olisi synergismissään oikeassa, seuraisi siitä se, että ihminen ensin tarttuisi uskolla vanhurskauteen, mutta sitten luovuttaisi tämän tehtävän teoille, koska teot muka säilyttävät uskon. Toisin sanoen usko tarttuu pelastukseen, mutta tämä pelastukseen tarttuva usko ylläpidetään hyvillä teoilla. Pieperin sanoin tämä on ”uskon viraltapano pelastuksen saavuttamisen välineenä” (Kristillinen dogmatiikka, s. 387, vuoden 1995 painos). Yksimielisyyden ohje torjuu Majorin harhan, kun se sanoo: ”Jumalan sanan perusteella on siis ilmeistä, että usko on varsinainen ja ainoa keino ottaa vastaan vanhurskaus ja pelastus; yksin uskon avulla Jumala ne myös ominamme säilyttää” (FC-SD 4, 35). Pelastuksessa Raamattu ohjaa aina Kristukseen, eivätkä ihmisen omat teot ole avuksi. Kaikki sellainen opetus torjutaan, jossa teot joko ylläpitävät, turvaavat tai tukevat pelastusta. Ihminen pelastuu aina uskon kautta Kristukseen.

Yksimielisyyden ohje samaistaakin Majorin opetuksen Rooman kirkon opetukseen. Trenton kirkolliskokouksessa Rooma nimittäin lausui: ”Jos joku sanoo, että hyvillä teoilla ei ole vaikutusta vastaanotetun vanhurskauden säilymiselle ja vieläpä lisääntymiselle Jumalan edessä, vaan että nämä teot ovat yksinomaan vastaanotetun vanhurskauttamisen hedelmiä ja merkkejä, mutta eivät samalla sen lisääntymisen syitä: hän olkoon erotettu” [anathema = kirottu] (Kuudes istunto, dekreetti vanhurskauttamisesta, kaanon 24). Kuten huomaamme, Rooman ja Majorin opetuksessa ei tässä kohden ole mitään eroja. Molemmat ovat puolipelagiolais-synergistejä. Tämänlaisesta opetuksesta Yksimielisyyden ohje sanoutuu selvin sanoin irti: ”On siis täydellä syyllä hylättävä sekä Trenton kirkolliskokouksen päätökset että kaikki muutkin samanlaiset mielenilmaukset, joiden mukaan me säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä tai ainakin osaksi säilytämme ja pidämme omanamme kerran saamamme uskonvanhurskauden tai uskon itsensä” (FC-SD 4, 35).

Näin torjutaan majorilaisuuden väite, jonka mukaan hyvät teot ovat pelastuksen kannalta välttämättömiä. Syy on vanhurskauttamisopillinen. Majorin väitettä ei saa ”puolustella eikä kaunistella, vaan se torjutaan ja hylätään kirkkojemme piiristä valheellisena ja vääränä” (FC-SD 4, 29). Majorilaisuuden torjuminen ei silti tarkoita von Amsdorfin väitteen hyväksymistä. Vaikka von Amsdorfin väitteen tarkoitus oli hyvä, koska sillä vastustettiin hyviin tekoihin luottamista vanhurskauttamisessa, se hylätään Yksimielisyyden ohjeessa vääränä. Väite nimittäin voidaan tulkita myös siten, että hyvät teot sinänsä olisivat vahingollisia. Näin ei ole, koska uskon tuottamat hyvät teot ovat Jumalan tahto ja käsky ja ne kertovat uskon aitoudesta. Siksi von Amsdorfin väite on ”väärä ja pahennusta herättävä, koska se turmelee tapoja ja kunniallista elämää ja on omiaan synnyttämään ja tukemaan raakaa, surutonta epikurolaista elämäntapaa” (FC-SD 4, 39). Sitä ei tule käyttää, koska se tukisi lihallista elämää ja antinominismia. Majorilainen kiista ratkaistiin siten, että uskon ja hyvien tekojen suhde pysyi oikeana: hyvät teot ovat uskon seurauksena välttämättömät, mutta ne eivät ole välttämättömät autuuteen eivätkä uskon säilymiseen.

Oikea oppi hyvistä teoista on mahdollista vain silloin, kun on oikea oppi vanhurskauttamisesta. Muutoin uskon ja tekojen järjestys vääristyy. Stefan Prätoriuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä: ”Jumalalle kiitos, että tiedämme, ettei uskovaisen tarvitse tehdä hyviä töitä välttääkseen helvettiä tahi voittaakseen itselleen taivasta, koska se jo on meille kalliisti ostettu ja sielumme lunastettu syvästä helvetistä, vaan ainoastaan kiitollisuudesta, iloisesti ja vapaaehtoisesti, niin kauan kuin meissä on pisarakaan verta, koska emme ole itsemme omat, vaan hänen, joka meidät on lunastanut” (Uskovaisten hengellinen aarreaitta, s. 429, vuoden 1957 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Hyvät teot I

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand.

Aiheemme on Augsburgin tunnustuksen puolustuksen XX artikla eli hyvät teot. Tämä artikla puolustaa sitä Augsburgin tunnustuksessa ilmaistua Jumalan sanan erehtymätöntä ja muuttumatonta oppia, joka opettaa uskonvanhurskautta. Ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen tähden uskon kautta, ilman ihmisen omia ansioita tai tekoja. Tätä uskoa sitten seuraavat hyvät teot, mutta niihin ei luoteta eikä niitä pidetä minään ansioina Jumalan edessä. Tätä Rooma ei hyväksynyt, vaan hyökkäsi Augsburgin tunnustuksessa esitettyä puhdasta Jumalan sanan oppia vastaan väittämällä, että vanhurskauttamiseen tarvitaan uskon lisäksi ihmisen omia tekoja. Rooma nimittäin opettaa, että tekoja on tehtävä ennen vanhurskauttamista ja uskon säilyttämiseksi vanhurskauttamisen jälkeen. Rooman opetus tekojen paikasta ja luonteesta on vastoin Raamattua. Näin huomaamme, että jos ei opeteta oikein uskonvanhurskaudesta, ei voi opettaa oikein hyvistä teoista. Vanhurskauttamisopilla ja opilla hyvistä teoista on kiinteä yhteys. Pieper kirjoittaa: ”On mahdotonta opettaa pyhitystä ja hyviä tekoja raamatullisessa mielessä opettamatta samalla vanhurskautusta, koska ainoa vaikutin pyhitykseen ja hyviin tekoihin, mitä meillä on, on Jumalan Kristuksessa osoittama sula armo (Room. 12:1; 2. Kor. 8:9)” (Kristillinen dogmatiikka, s. 399, vuoden 1995 painos).

Alustuksen rakenne on seuraava. Ensimmäiseksi (I) käsitellään Rooman kirkon oppia hyvistä teoista, koska Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apologia) on vastausta Rooman kirkon tuottamaan Augsburgin tunnustuksen Kumoamukseen. Näin saadaan taustaa Apologian artiklalle XX. Toiseksi (II) käsitellään vastauksena Kumoamukseen Apologian artiklaa XX. Kolmanneksi (III) tarkastellaan laajemmin Tunnustuskirjojen opetusta hyvistä teoista. Lopuksi (IV) tarkastellaan kiistaa hyvien tekojen merkityksestä.

I Rooman kirkko ja teot

Rooman kirkko sotkee teot vanhurskauttamiseen. Siksi tässä yhteydessä on hieman käsiteltävä Rooman kirkon vanhurskauttamisoppia. Lyhyesti sanottuna Rooman kirkko opettaa, että ihminen pelastuu sekä uskosta että teoista. Rooman kirkko kyllä sanoo, että ihminen pelastuu ”armosta”, mutta se määrittelee armon Raamatun vastaisesti siten, että ”armo” on voima, jonka Jumala panee ihmiseen. Tämä saa ihmisen tekemään hyviä tekoja, jotka täydellistävät vanhurskauttamisen. Tätä Rooman kirkko kutsuu ”vuodatetuksi armoksi” (gratia infusa). Armo ei siis Rooman kirkon mukaan ole Jumalan armollista mielenlaatua syntistä kohtaan (gratuitus Dei favor). Vanhurskauttamisesta Rooma opettaa, että se on prosessi, jolla Jumala tekee ihmisen vanhurskaaksi. Tämä prosessi on asteittainen. Anteeksiantamuksen määrä on verrannollinen tekojen määrään. Rooman vanhurskauttamisoppi on siis puhdasta teko-oppia. Se ei siis opeta, että syntinen pelastuu yksin armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman tekoja. Rooman kirkon vanhurskauttamisopin määritelmä kieltää, että vanhurskauttaminen on syyllisen vapauttamista ja vanhurskaaksi julistamista Kristuksen vanhurskauden tähden. Rooman kirkko kieltää senkin, että usko on vanhurskauden vastaanottava väline, tarttumistoiminto, jolla armo ja laupeus omistetaan. Uskolla Rooman kirkko tarkoittaa hyvettä, joka muodostaa vanhurskauttamisprosessin alun toivon ja rakkauden kanssa.

Rooman kirkon Raamatun vastainen teko-oppi näkyy hyvin Augsburgin tunnustuksen Kumoamuksessa.1 Se liittää pelastuksen ja hyvät teot yhteen useassa eri kohdassa. Kumoamus sanoo: ”Jos joku kuitenkin hylkää ihmisten ansiot, jotka on saatu Jumalan armon avulla, on hän lähempänä manikeolaisia kuin katolista kirkkoa. Pyhät kirjoitukset ovat täysin tekojemme ansioiden hylkäämistä vastaan.” Ja edelleen: ”Kaikki kristityt tunnustavat tämän opinkohdan [= vanhurskauttamisopin] osalta, että tekomme eivät itsessään ole ansiollisia, vaan Jumalan armo tekee niistä ikuisen elämän arvoisia.” Samanlainen linja jatkuu hieman myöhemmin: ”Se että he [= luterilaiset] laskevat samassa uskonkohdassa vanhurskauttamisen yksin uskon ansioksi on täysin ristiriidassa evankeliumin totuuden kanssa, joka ei koskaan sulje pois tekoja, eikä sitä tule hyväksyä.” Lisäksi Kumoamus kieltää selvin sanoin uskonvanhurskauden, kun se sanoo: ”Edelleen ei ole hyväksyttävää, että vanhurskauttamista pidetään niin usein uskon ansiona, sillä se kuuluu pikemminkin armon ja rakkauden yhteyteen. Pyhä Paavali lausuu selvästi: ’vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään’ (1. Kor. 13:2). Tässä pyhä Paavali vakuuttaa koko kirkon siitä, että usko ei yksin vanhurskauta. Hän myös opettaa, että rakkaus on korkein hyve: ’Kaikkein ylimpänä pitäkää rakkautta, joka on täydellisyyden side’ (Kol. 3:14 Vulg.).”2 Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, minkä aseman Rooman kirkko antaa hyville teoille, Kumoamus lausuu: ”Usko ja hyvät teot ovat Jumalan lahjoja, joiden perusteella Jumala antaa ikuisen elämän.” Kumoamuksen XX artiklassa ei paljoa käsitellä CA artiklaa XX. Kumoamus yhtyy tässä yhteydessä aikaisempiin lausumiinsa tekojen ansiollisuudesta ja hylkää XX artiklassa sen, että ”hyvät teot eivät ansaitse syntien anteeksiantamusta.”

Tarkemmin Rooman kirkko määritteli oppejaan, muun muassa vanhurskauttamisoppinsa vuosina 1545–1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa. Tästä kirkolliskokouksesta C. F. W. Walther lausui oppilailleen paljon kertovat sanat: ”Tehän tiedätte, että Tridentin kirkolliskokous kokoontui vihdoin muutamia harvoja kuukausia ennen Lutherin kuolemaa parantamaan niitä haavoja, joita uskonpuhdistuksen työ oli paavikuntaan iskenyt. Siinä teillä ovat kaikki harhat, joita vähitellen oli pesiytynyt Rooman kirkkoon, sinetöitynä, tosin hivenen verran hienommin lausuttuina kuin useimmat senaikaiset roomalaiset jumaluusoppineet asian esittivät” (Laki ja evankeliumi, s. 240–241, vuoden 2007 painos). Aiheemme kannalta kiinnitämme huomiota kuudennessa istunnossa vuonna 1547 annettuun dekreettiin vanhurskauttamisesta. Jo dekreetin johdanto sanoo, että luterilaista, Raamattuun perustuvaa vanhurskauttamisoppia on levitetty ”mielten hämmennykseksi ja kirkon ykseyden suureksi vahingoksi.” Omaa teko-oppiaan se kehuu ”todeksi ja terveeksi”, jota jo Jeesus opetti. Johdannon lopuksi dekreetti kieltää ankarasti, ”ettei kukaan rohkenisi uskoa, saarnata tai opettaa toisin kuin tämä dekreetti säätää ja julistaa.”

Lyhyesti sanottuna Trenton vanhurskauttamisoppia koskevat päätökset tuomitsevat uskonpuhdistajien seuraaman raamatullisen vanhurskauttamisopin. Trento kiroaa ne, jotka uskovat ja opettavat, että Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden syntiselle uskon kautta. Rooman vanhurskauttamisoppi on tosiasiassa evankeliumin kiroamista ja Kristuksen sovitustyön kieltämistä, mikä ilmenee seuraavista lainauksista.3

”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan.” (Luku 7).

”Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 9) [Erotettu = anathema, parempi käännös olisi: kirottu. Suomennoksessa käytetään systemaattisesti sanoja ”…olkoon erotettu.”]

”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskaaksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja vanhurskautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä suosiollisuus: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 11) [anathema, kirottu]

”Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamusta jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 12) [anathema, kirottu]

Näitä lausumia Rooman kirkko ei ole koskaan peruuttanut. Niillä muutamilla sivuilla, joilla Katolisen kirkon katekismus (KKK) käsittelee vanhurskauttamista, se viittaa useasti Trenton kirkolliskokouksen dekreettiin vanhurskauttamisesta. Katekismus ei tosin mainitse kiroustuomioita, mutta se ei niitä kumoakaan. Vanhurskauttamisesta KKK lausuu: ”Vanhurskauttamiseen kuuluvat syntien anteeksisaaminen, pyhitys ja sisäisen ihmisen uudistaminen” (KKK, kohta 2019) ja edelleen: ”Kukaan ei voi ansaita itselleen ensimmäistä armoa, joka on kääntymyksen lähtökohta. Pyhän Hengen liikkeelle panemina voimme ansaita itsellemme ja toisillemme kaikki armot, jotka auttavat meitä pääsemään ikuiseen elämään, samoin kuin meille välttämättömiä ajallisia hyvyyksiä” (KKK, kohta 2027). Tänäkin päivänä Rooman kirkko siis opettaa vanhurskauttamisesta uskon ja tekojen yhdistelmää.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Rooman kirkon lisäksi myös kreikkalaiskatoliset eli ortodoksit luottavat vanhurskauttamisessa tekoihinsa. ”Mikä on välttämätöntä Jumalan miellyttämiseksi ja sielun pelastukseksi? Ensiksi, tieto tosi Jumalasta ja oikea usko Häneen; toiseksi, uskon mukainen elämä ja hyvät teot” (The Longer Catechism of the Eastern Church, Question 3).

Kun pidämme mielessä Rooman kirkon opetuksen tekojen ansiollisuudesta, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi Luther kirjoittaa: ”… moneen vuosisataan ei kukaan näet ole opettanut hyvistä teoista paremmin ja jumalisemmin kuin me nykyään opetamme” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:3 johdosta, s. 111, vuoden 1932 painos).

II Apologia XX

Johdanto artiklaan Apol. XX

Apologia XX ei ole tyhjentävä esitys opista hyvistä teoista, eikä se sellaiseksi itseään väitäkään. Artikla on enemmänkin uskonvanhurskauden puolustamista Kumoamuksen väitteitä vastaan. Artikla viittaakin vanhurskauttamisartiklaan: ”Mutta edellä olemme puhuneet asiasta kokonaisuudessaan, ja sieltä lukija löytää todistukset. Nämä rivit eivät ole tämän asian selvittely, vaan valittelu. Siihen meidät on pakottanut vastustajiemme menettelyn arvottomuus, he kun tällä kohdalla ovat nimenomaan esittäneet, etteivät hyväksy tätä meidän uskonkohtaamme, jonka mukaan me emme saa syntien anteeksiantamusta omien tekojemme tähden, vaan uskolla ja lahjaksi Kristuksen tähden” (Apol. XX, 11). Yksityiskohtaisempaa opetusta hyvistä teoista on Apologian vanhurskauttamisartiklan yhteydessä.

Uskonvanhurskauden puolustus

Apologia XX puolustaa Jumalan sanan opetusta hyvien tekojen suhteesta vanhurskauttamiseen ja siten torjuu Kumoamuksessa puolustetun teko-opin. Apol. XX korostaa voimakkaasti, ettei ihmisen tekemillä teoilla ole mitään merkitystä vanhurskauttamisessa. Apol. XX:n ensimmäinen ja pääargumentti Kumoamuksen teko-oppia vastaan on Raamatun vanhurskauttamisoppi. Artikla kysyy: ”Mitähän olisi nyt sanottava näin ilmeiseen asiaan? Tässä Kumoamuksen laatijat selvästi osoittavat, minkä hengen johdettavina ovat. Onko näet kirkossa mitään varmempaa asiaa kuin se, että syntien anteeksiantamus tulee meidän osaksemme lahjana, Kristuksen tähden, ja että Kristus on meidän syntiemme sovitus, eivät meidän tekomme? Näinhän Pietari sanoo: (Ap. t. 10:43) ’Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta’” (Apol. XX, 2).

Raamatun yksiselitteisen opetuksen mukaan ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen ansion
tähden uskon kautta ilman ihmisen omia tekoja. Raamattu sanoo: ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista” (Gal. 2:16). Ja: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef. 2:8–9). (Katso myös esim. Room. 4:5; Room. 4:16; Fil. 3:9; Apt. 13:38–39) Tästä Raamatun opetuksesta Tunnustuskirjoissa sanotaan: ”Muutamia loukkaa tuo vähäinen sana YKSIN, vaikka Paavalikin sanoo: (Room. 3:28) ’Päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja’, ja niin ikään Efesolaiskirjeessä: (Ef. 2:8–9) ’Ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi’, ja samoin Roomalaiskirjeessä: (Room. 3:24) ’Saavat lahjaksi vanhurskauden.’ Jos ei tämä poissulkeva sana YKSIN heitä miellytä, pyyhkikööt myös Paavalin lauseista nämä poissulkevat sanat ’lahjaksi’, ’ette tekojen kautta’, ’se on lahja’ jne. Ovathan nämäkin poissulkevia. Mutta se, minkä me suljemme pois, on käsitys ansiosta” (Apol. IV, 73).

Jos Raamatun opetus kerran on niin selvä, miksi sitten Rooma opetti ja edelleen opettaa teko-oppia armo-opin sijaan? Syynä on se, että Rooma on sekoittanut lain ja evankeliumin tai tarkemmin sanottuna Rooma ei tunne evankeliumia. Sillä on ”toisenlainen evankeliumi”, joka ei ole Kristuksen evankeliumi. Tällaisia Raamattu sanoo kirotuiksi, ei niitä, joilla on puhdas evankeliumi (katso Gal. 1:8–9 ja 1. Kor. 16:22). Roomalla on liian pinnallinen käsitys Jumalan laista ja liian positiivinen näkemys ihmisestä. Siksi syntien anteeksiantamus yksin Kristuksen veressä on Roomalle liian radikaalia, sillä evankeliumi ei puhu mitään mitä ihmisen pitäisi tehdä, vaan se kertoo mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa. Evankeliumi sulkee ihmisen omat teot pois. Tämä on luonnolliselle ihmiselle, joka ei pidä itseään turmeltuneena eikä kadotustuomion ansainneena, liikaa. Jokainen ymmärtää luonnostaan lakia ja siksi luulee, että lain ulkonainen täyttäminen riittää pelastukseen. Tämä näkyy myös Rooman opetuksessa, kuten äsken huomasimme. Apol. IV luonnehtii Rooman opetusta: ”[V]astustajamme kierosti vääntelevät Raamatun sanoja omien mielipiteidensä tueksi, että he esittävät monia lauseita typistettyinä, että he sivuuttavat täysin selvät uskosta puhuvat lauseet ja poimivat Raamatusta vain tekoja koskevia kohtia, niitäkin vääristellen, että he joka paikassa Raamatun sanojen jatkoksi sepittelevät joitakin omia inhimillisiä käsityksiään ja että he lakia opettaessaan pimittävät Kristuksesta kertovan evankeliumin. Koko vastustajiemme oppi on osaksi ammennettu ihmisjärjen lähteestä, osaksi käsittää ainoastaan lain oppia, ei evankeliumin. Kaksi vanhurskautuksen tapaa he tuntevat: toinen on peräisin järjestä, toinen laista, ei evankeliumista eikä Kristusta koskevasta lupauksesta” (Apol. IV, 286–287).

Raamatun opetuksen mukaan kukaan ei voi lain kautta vapautua synnistä ja tulla vanhurskaaksi, koska kukaan ei täytä lakia kokonaan, sillä laki vaatii täydellisyyttä. Lain päätehtävänä on osoittaa jokaisen syntisyys ja Jumalan viha synnin tähden. Lakia ei siis ole annettu sitä varten, että ihminen sitä täyttämällä tulisi vanhurskaaksi (Room. 3:19–20; Gal. 3:11). Laki murskaa ihmisen omavanhurskauden ja näyttää ihmisen todellisen tilan kuolemanrangaistuksen ja kadotuksen ansainneena riisumalla ihmisen täysin paljaaksi kaikesta omastaan ja näyttämällä, ettei tästä tilasta ole pääsyä ihmisen omin voimin. Siksi Jumala on antanut lupauksen syntien anteeksiantamuksesta ja vanhurskautuksesta Kristuksen tähden. Kristus on täyttänyt koko lain ja antaa jokaiselle pelastuksen lahjana armosta, ilman tekoja, uskon kautta. Ihmisen omat ansiot tai teot eivät ole lupauksen ehtona, koska silloin armo ei olisi enää armo, eikä lupaus syntien anteeksiantamuksesta koskisi ketään, koska kukaan ei lakia täytä. Muuten syntien anteeksiantamus kävisi mitättömäksi (Room. 4:14; Gal. 3:11).

Tästä huomaamme, että artiklan uskonvanhurskauden puolustamisen syy on kristologinen. Vain oikea vanhurskauttamisoppi antaa kunnian Kristukselle. Siksi Apologia kutsuukin Kumoamuksen teko-oppia julkeaksi Kristuksen herjaamiseksi ja jatkaa: ”Ei siis tule sietää sitä jumalanpilkkaa, että Kristukselle kuuluva kunnia omistetaan meidän omille teoillemme” (Apol. XX, 4). Kumoamuksen teko-oppi riistää Kristukselta hänen Sovittajan ja Välimiehen kunniansa ja antaa sen ihmisen omille teoille. Näin teko-oppi pilkkaa Kristusta pitämällä halpana Jumalan Pojan sovintoverta. Luther kirjoittaa, että teko-oppi on ”äärimmäistä Kristuksen rienaamista, hänen kasvoihin syljeksimistä, Jumalan Pojan jalkoihin tallaamista, uuden liiton veren epäpyhänä pitämistä (Hebr. 10:23)” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:21 johdosta, s. 226, vuoden 1932 painos). Se on ”suoranaista Kristuksen ansion kieltämistä ja sen Jumalan Pojan pilkkaamista, herjaamista ja uudestaan ristiinnaulitsemista, joka on sovittanut meidän syntimme kärsimisellään ja kuolemallaan” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Vielä Luther kirjoittaa: ”Joka nyt tulee omine tekoineen Jumalan eteen armoa saadaksensa, se juoksee kiveä vastaan ja särkee päänsä, vieläpä saa osakseen armon sijasta pelkkää vihaa. On Herran Kristuksen kieltämistä, pilkkaamista ja häpäisemistä, jos joku rohkenee panna syntiä vastaan jotakin muuta kuin Kristuksen ansion, aivan kuin ei Kristuksen veri olisi riittävä poistamaan kaikkea syntiä. Jos siis tahdot päästä vapaaksi synnistä, niin älä millään muotoa etsi omia tekojasi tuodaksesi niitä Jumalan eteen, vaan pakene Kristuksen tykö. Hän on ottanut sinun syntisi sinulta ja sälyttänyt ne päällensä, sillä hän on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman” (Hengellinen virvoittaja, s. 498, vuoden 1952 painos).

Näin kovaa kieltä käytetään, koska kyse on Kristuksen lunastustyön riittävyydestä ja täydellisyydestä eli evankeliumin totuudesta. Paavali kirjoittaa galatalaisille, ettei hän antanut teko-oppia opettaville Kristuksen evankeliumin vääristäjille yhtään periksi (Gal. 2:5). Lisäksi hän kirjoittaa filippiläisille, ettei evankeliumin vastustajia pidä missään kohden säikähtää (Fil. 1:29). Evankeliumin totuus on luovuttamaton, eikä sen rinnalla voi olla minkäänlaista harhaa. Siksi Paavali joutui nuhtelemaan itse Pietaria tämän ulkokultaisuuden tähden (Gal. 2:11–14). Jumalan sana täytyy pitää puhtaana, sillä ”vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9). Paisi Kristuksen kunniasta, evankeliumin puolustamisessa on kyse myös ihmisten sieluista eli ihmisten pelastuksesta. Oikea evankeliumi vie taivaaseen, väärä evankeliumi on Perkeleen myrkkyä, joka vie ihmisen ikuiseen helvetin tuleen. Luther muistuttaakin, että ”kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62. teesi). Evankeliumin puolustamisessa on aina nämä kaksi puolta. Tämä näkyy myös artiklassa, kun se puolustaa uskonvanhurskautta. Evankeliumin puolustamisessa on siis kyse suuresta ja vakavasta asiasta. Siksi Luther ja Tunnustuskirjat käyttävät siitä välillä kovaakin kieltä, johon ei pidä loukkaantua.

Jotta Kristukselle annettaisiin hänelle kuuluva kunnia ja asema ja jotta ihmiset pelastuisivat, on pysyttävä evankeliumin totuudessa. Sen vuoksi on pidettävä kiinni ja puolustettava sitä, että Kristus yksin on meidän Välimiehemme ja Sovittajamme, Jumalan Karitsa, joka otti päälleen koko maailman synnin, kantoi ne omassa ruumiissaan ristinpuuhun, kärsi niiden rangaistuksen ja omalla verellään päästi meidät synnistä. Uskon kautta tämä Kristuksen ansio luetaan meidän hyväksemme. Jos tähän sekoitetaan omia tekoja väittämällä, että ihminen pelastuisi omien tekojensa tähden tai niiden avulla, silloin Kristus olisi turhaan kuollut (Gal. 2:21). Tästä Luther kirjoittaa: ”Et siis voi ansaita armoa teoillasi. Jos yrität, teet pahan vielä pahemmaksi: sillä kun kerran olet paha puu, et voi kantaa muunlaisia hedelmiä kuin pahoja toisin sanoen syntiä. ’Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä’ (Room. 14:23). Jos siis mielitään edeltävillä teoilla ansaita armoa, on se samaa kuin jos Jumalaa lepytettäisiin synneillä; mutta sehän on suorastaan synnin kartuttamista synneillä, Jumalan ivaamista ja hänen kiihoittamistaan vihaan” (Hengellinen virvoittaja, s. 437, vuoden 1952 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012. Alustuksen loppuosa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
5/2011 Lehdet

PARANNUS

Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi

 

Ensimmäinen osa esityksestä on julkaistu numerossa 4/2011

 

Augsburgin tunnustus (CA) XII

 

Yleistä

 

Tunnustuskirjoissa esitetään oikea, Jumalan sanan mukainen oppi parannuksesta. CA samalla torjuu Rooman opetuksen. Kuten parannusartiklasta ja sen paikasta CA:n rakenteessa näkyy, oppi parannuksesta liittyy moneen muuhun opinkohtaan. Parannus liittyy seuraaviin oppeihin: 1. kaste, 2. lain ja evankeliumin erottaminen, 3. vanhurskauttaminen, 4. synti, 5. ihminen, 6. avainten valta.

 

Tästä näkyy, että oppi on kokonaisuus ja että eri opinkohdat liittyvät toisiinsa. Luther opettaa Galatalaiskirjeen selityksessä, että oppi on kuin yhtenäinen kultainen rengas, jossa ei ole halkeamaa. Jos renkaassa on halkeama, se ei ole enää yhtenäinen. Siksi mitään Raamatun oppia ei voida pitää siinä mielessä vähemmän tärkeänä, että siitä voitaisiin olla eri mieltä tai että sitä ei tarvitsisi opettaa ollenkaan.

 

Tähän liittyy oppien erottaminen perustaviin ja ei-perustaviin. Perustavilla opeilla tarkoitetaan niitä opinkappaleita, joissa riippuu koko kristinusko ja joiden tunteminen ja uskominen on välttämätöntä pelastukseen. Siksi esimerkiksi vanhurskauttamisoppia sanotaan pääopiksi. Ei-perustavat opinkohdat ovat siinä mielessä vähemmän tärkeitä, että jos niiden suhteen on tietämätön tai erehtynyt, niin voi pelastua, jos on perusopeissa oikea tieto ja usko. Tämä erottelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meillä olisi vapaus hyväksyä joitakin Raamatun oppeja ja hylätä toisia, vaan kaikki pidetään. (”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Matt. 28:20; ”Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa.” Apt. 20:27 – Paavalin jäähyväispuheesta Efeson seurakunnan vanhimmille) Jokainen opinkohta pitää opettaa ja säilyttää sille kuuluvassa asemassa.

 

Silloin kun opiskellaan ja opetetaan opinkohtia, on syytä muistaa, että meillä on Raamatussa kaikkien oppien lopullinen ilmoitus. Oppi ei muutu tai kehity. Kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu ja Jeesus on sen kulmakivi, niin kuin Efesolaiskirje (Ef. 2:20) sanoo. Meitä käsketään seisomaan lujina apostolien ja profeettojen sanoissa ja pitämään niistä kiinni (2. Tess. 2:15). Meille sanotaan myös, että emme saa niistä mitään poistaa tai lisätä. Jos joku poistaa tai lisää jotain, hänelle käy niin kuin Raamattu sanoo: ”Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin” (Ilm. 22:18–19).

 

C. F. W. Walther sanoo, että oikea puhdas oppi ei ole mitään muuta kuin ”oppi taivaan tiestä”. Väärä oppi taas on ”vaarallista sielun myrkkyä”. Walther esittää toivomuksen, johon on helppo yhtyä: ”Oi jospa Jumala jo nyt antaisi teidän sydämiinne vakavan pelon, jopa oikean kammon väärää oppia kohtaan ja armosta antaisi pyhän kaipuun puhtaaseen, Jumalan itsensä ilmoittamaan, autuaaksitekevään totuuteen!” (Laki ja evankeliumi, v. 2008 painos, s. 31–32) Tähän käskee myös toinen käsky ja tätä rukoilemme Isä meidän -rukouksen ensimmäisessä pyynnössä. (Ks. Vähä ja Iso Katekismus)

 

 

Parannuksen luonne

 

CA opettaa, että oikea parannus koostuu kahdesta osasta: katumuksesta ja uskosta. Vaikka artikla on enemmänkin toteava, se ei tarkoita sitä, että sillä ei olisi tukea Raamatussa. Raamatun esimerkit parannuksen tekijöistä näyttävät tämän artiklan todeksi.

 

Kuningas Daavid (2. Sam. 11–12; Ps. 51)

 

Kuningas Daavid teki huorin Batseban kanssa. Daavid yritti peitellä tätä syntiään, mutta epäonnistui siinä. Tämä johti lopulta siihen, että Daavid murhautti Batseban miehen Uurian. Jumalalta tämä ei kuitenkaan pysynyt salassa ja profeetta Naatan tuli Daavidin luo ja nuhteli Daavidia. Daavid katui syntiään. Tämä näkyy Daavidin sanoissa: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan” (2. Sam.12:13). Daavidilla oli siis ”synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa” (CA XII). Daavid ei kuitenkaan jäänyt synnintunnosta johtuvaan epätoivoon, vaan myös uskoi. Usko tuli, kun hän sai kuulla Jumalan sanat profeetan kautta: ”Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole”. Hän sai kuulla synninpäästön sanat. Omatunto sai rauhan; helvetin kauhu vaihtui taivaan iloon.

 

Syntinen nainen fariseus Simonin talossa (Luuk. 7:36-50)

 

Sama katumus-usko -jako näkyy myös tässä kohdassa. Syntisen naisen kyyneleet ilmaisivat katumusta. Heti perään hän sai kuulla Jeesuksen sanat: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannetut” ja omistaa ne uskolla itselleen. Surun kyyneleet vaihtuivat ilon kyyneliksi.

 

Sama pätee esimerkiksi ristin ryövärin, apostoli Pietarin, Sakkeuksen ja Filippin vanginvartijan kohdalla. Kaikissa on sama katumus ja usko.

 

Näistä muutamista Raamatun esimerkeistä käy ilmi, että parannus on luonteeltaan katumusta ja uskoa. Mikä aiheuttaa katumuksen ja mistä usko syntyy? Tästä päästään Raamatun oman sisäisen jaon äärelle, johon oppi parannuksesta liittyy eli lain ja evankeliumin erottamiseen.

 

Kun tutkii Raamattua, niin huomaa, että esimerkkiemme ihmisten katumuksen sai aikaan Jumalan laki. He kaikki olivat lain satuttamia. Usko taas syntyi evankeliumin sanasta. He saivat synninpäästön. Näin kävi kaikille esimerkkien ihmisille. [Lain ja evankeliumin välisestä erosta voi katsoa erityisesti C. F. W. Waltherin kirjasta Laki ja evankeliumi.]

 

Lain ja evankeliumin välinen ero on tarkoin tunnettava. Tämä ei koske pelkkiä teologeja, vaan jokaista kristittyä. Jos tätä eroa ei tunne, ei ole sitä ”valoa”, jossa Jumalan sanaa jaetaan oikein. (FC, SD 5, 1) Silloin Raamattu ei aukene. Se pysyy suljettuna kirjana. Kun Raamattua ei tunneta, silloin koko teologia vääristyy.

 

Raamatussa kaikki se, mikä käskee ihmistä ja sanoo mitä ihmisen pitää tehdä kelvatakseen Jumalalle, on lakia. Laki vaatii meiltä täydellistä kuuliaisuutta ja pyhyyttä eikä vaatimuksia yhtään lievennetä. ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” Ulkonainen lain täyttäminen ei riitä, niin kuin fariseukset luulivat. Ihmisen on oltava kokonaan täydellinen. Laki kertoo, mitä meidän on tehtävä, mutta ei anna voimaa siihen. Laki paljastaa ihmisen synnit, mutta ei kerro mistä saa avun hätään. Laki ei lohduta. Lain satuttama Daavid sanoi: ”Sillä sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua. Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden eikä luissani rauhaa minun syntieni tähden. Sillä minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niinkuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat. Minun haavani haisevat ja märkivät minun hulluuteni tähden. Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää.” (Ps. 38:3–7)

 

Tässä psalmissa tulee hyvin esille lain päätehtävä eli lain hengellinen käyttö. Lain tarkoitus on saattaa meidät synnintuntoon ja epätoivoon omista mahdollisuuksista kelvata Jumalan edessä. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. Schmalkaldenin opinkohdat (SO) sanoo tämän asian näin: ”Tällaista on oikean parannuksen alku. Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: Kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.” (SO III, 3, 3)

 

Raamattu sanoo lain päätehtävän näin: ”Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.” (Room. 3:19–20)

 

Onneksi Raamatussa on myös toisenlainen sana eli evankeliumin sana. Se poikkeaa lain opista. Laki vaatii, mutta evankeliumi näyttää meille lain täyttäjän. Se näyttää mitä Jumala on tehnyt meille Kristuksessa. Evankeliumi ei vaadi, vaan antaa Jumalan armon ja lohdutuksen. Evankeliumi ei nuhtele, vaan lohduttaa ja poistaa kaiken pelon ja antaa rauhan ja ilon. Näin evankeliumi tekee, ”koska Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen, kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että yksin hänen kauttaan saamme armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen”. (FC, SD 5, 20) Kristuksen täydellinen ja iäti riittävä sovitustyö on syntien anteeksiantamuksen perustana.

 

Toisin sanoen kaikki se, mikä Raamatussa lohduttaa synnintunnossa olevia ja tarjoaa heille armoa ja laupeutta Kristuksessa, on evankeliumia. Vain tällä tavalla lain särkemä omatunto saa todellisen ja kestävän rauhan. Se on syntien anteeksiantamuksen rauha ja Karitsan veren rauha. Tästä Jeesus sanoi: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” (Joh.14:27). Samalla tulee myös ilo sydämeen. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. (Syntiselle naiselle Jeesus sanoi: ”Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan.”) Parannus on sama niin kuninkaalle kuin julkisyntiselle. Laki kauhistuttaa, evankeliumi tuo rauhan. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)

 

Tämä laki-evankeliumi -jaottelu selittää parannuksen koko luonteen katumuksena ja uskona. Sekä katumuksen että uskon eli koko parannuksen vaikuttaa yksin Jumalan sana. Kumpikaan (katumus ja usko) ei ole ihmislähtöistä. Ihminen ei siten voi ”päättää” tai ”tehdä ratkaisua” Jumalan puoleen. Jumala vaikuttaa koko parannuksen. Ihminen tosin voi estää oman kääntymyksensä. (Matt. 23:37) [Vrt. Rooman kirkon parannus, joka on kokonaan ihmisteko.]

 

Huomautuksena voi sanoa, että edellä kuvatut Rooman harhat johtuvat juuri siitä ettei tunneta lain ja evankeliumin eroa ja yhteenkuuluvuutta sekä siitä, että Raamatun rinnalle on nostettu inhimillinen auktoriteetti. Väärän opin juuret ovat siis syvällä.

 

Apologia tiivistää parannuksen luonteen hyvin: ”Mutta miksi olisi tarpeen esittää monia todisteita, kun me kohtaamme niitä kaikkialla Raamatussa. Psalmissa 117 sanotaan: (Ps. 118:18) ’Herra minua kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut.’ Ps. 118: (Ps. 119:28) ’Minun sieluni itkee murheesta; vahvista minua sanallasi.’ Näissä kohdissa edelliseen osaan sisältyy katumus, kun taas jälkimmäisessä selvästi kuvataan, kuinka me katumuksessa saamme lohdutuksen, nimittäin Jumalan sanan avulla, joka tarjoaa armon. Se on sydämen voima ja tekee sydämen eläväksi. Samoin (1. Sam. 2:6): ’Herran antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen.’ Näissä lauseissa edellinen osa puhuu katumuksesta, jälkimmäinen uskosta. Edelleen: (Jes. 28:21) ’Herra kiivastuu tehdäkseen työnsä, vieraan työnsä, ja toimittaakseen tekonsa, oudon tekonsa.’ Profeetta sanoo Jumalan vieraaksi työksi sitä, että hän kauhistaa, koska Jumalan omaa työtä on eläväksi tekeminen ja lohduttaminen. Mutta profeetta sanoo Jumalan kauhistavan sen tähden, että löytyisi tilaa lohdutukselle ja eläväksi tekemiselle, koska suruttomat sydämet, jotka eivät Jumalan vihaa tunne, pitävät halpana lohdutuksen. Raamattu liittää tavallisesti juuri tällä tavoin toisiinsa nämä kaksi asiaa, kauhistukset ja lohdutuksen siinä tarkoituksessa, että se opettaisi parannuksen olennaisiksi osiksi nämä kaksi asiaa: katumuksen sekä uskon, joka lohduttaa ja tekee vanhurskaaksi. Emme käsitä, kuinka parannuksen luonnetta voitaisiin selkeämmin ja yksinkertaisemmin esittää.

 

Nämä nyt siis ovat Jumalan kaksi tärkeintä tekoa, jotka hän ihmisiin kohdistaa: hän kauhistaa perin pohjin ja taas vanhurskauttaa ja tekee eläviksi kauhistamansa. Koko Raamattu jakaantuu näiden kahden teon mukaan. Toinen osa on lakia, joka tuo ilmi synnit, syyttää niistä ja tuomitsee ne. Toinen osa on evankeliumia, toisin sanoen Kristuksessa lahjoitetun armon lupausta. Tämä lupaus toistuu tavan takaa koko Raamatussa. Ensin se annettiin Aadamille, sitten kantaisille; sen jälkeen profeetat julistivat sitä, ja lopulta Kristus saarnasi sitä ja todisti siitä juutalaisten keskuudessa. Apostolit levittivät sen sitten koko maailmaan. Uskomalla tähän lupaukseen ovat kaikki pyhät tulleet vanhurskaiksi, eivät oman katumuksensa ansiosta, olipa se sitten pinnallista tai täydellistä.” (Apol. XII, 49–54)

 

Tässä kohden täytyy selventää, kuten Apologian sitaatin lopusta kuulimme, että katumus ei ole anteeksiantamuksen syy. Parannusta ei saa ymmärtää niin, että Jumala antaa anteeksi katumuksemme tähden. Ei niin, vaan saamme anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Tämän anteeksiantamuksen me uskolla otamme vastaan. Muuten sekoitetaan laki ja evankeliumi ja opetetaan Rooman tavoin teko-oppia. Roomahan opetti ihmisiä panemaan luottamuksen omaan katumukseensa. Rooman mukaan Jumala antaa synnit anteeksi ihmisen oman katumuksen ja rakkauden tähden. Tämä on pelkkää teko-oppia, jossa halveksitaan Kristuksen sovintoverta ja asetetaan omat teot Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan. Tässä laki antaa anteeksi, evankeliumia ei tarvita.

 

Katumus on kyllä tarpeen, mutta ei syntien anteeksiantamuksen tähden, vaan uskon tähden, joka tarttuu syntien anteeksiantamukseen. Katumus edeltää uskoa. Niin usko kuin sitä edeltävä katumus ovat molemmat Jumalan tekoa, jotka hän vaikuttaa sanallaan. Katumuksessa ihminen on siis Jumalan toiminnan kohteena. Katumus ei ole ihmisen teko.

 

Luther kirjoittaa tästä: ”Varo siis turvautumasta katumukseesi tai luulevasi, että saat synnit anteeksi tuskasi tähden! Jumala ei katso puoleesi niiden, vaan armon tähden, koska olet uskonut hänen lupaukseensa ja uhkaukseensa, joka on aiheuttanut tuskasi”. (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 452, v. 1983 painos; katso myös Apol. XII 75–76)

 

Toinen huomioitava seikka, joka koskee parannuksen luonnetta katumuksena ja uskona, liittyy omantunnon kauhistusten (katumus) ja omantunnon rauhan ja lohdutuksen (usko evankeliumiin) keskinäisiin suhteisiin. Raamatun opetuksen mukaan sillä samalla hetkellä, kun katuva uskoo Jumalaan joka on Kristuksessa armollinen, on tapahtunut parannus. Katumuksen ja uskon välissä ei ole mitään katumusharjoituksia tai muita armonjärjestyksiä, jotka katuvan pitäisi tehdä tai käydä läpi ennen kuin saisi uskoa syntien anteeksiantamukseen. Katuva saa heti omistaa Jumalan sanan, jonka mukaan hänellä on Kristuksen veressä anteeksiantamus.1 Raamattu sanoo tätä ”varmaksi sanaksi”. ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim.1:15)

 

Nyt kun on selvinnyt parannuksen luonne katumuksena ja uskona, jotka ovat lain ja evankeliumin vaikutusta, huomaamme että Raamatussa sanaa parannus ei aina käytetä samassa merkityksessä. Tästä ei pidä sekaantua. Joissakin kohdissa sanaa parannus käytetään ihmisen koko kääntymyksestä eli kääntymyksen synonyyminä, jolloin sanaan sisältyy katumus ja usko. Näin on esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

 

”…mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luuk. 13:5)

”…samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.” (Luuk. 15:7)

”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Matt. 4:17)

”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Beetsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka teissä ovat tapahtuneet, olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa istuen tehneet parannuksen.” (Luuk. 10:13)

”…sillä he tekivät parannuksen Joonaan saarnan vaikutuksesta, ja katso, tässä on enempi kuin Joonas.” (Luuk. 11:32)

”Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen” (Luuk. 16:30)

”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen” (Luuk. 5:32)

”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (Mark. 6:12)

”… sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9)

 

Tämän lisäksi sanaa käytetään suppeammassa merkityksessä, jolloin parannus ja usko Kristukseen tai parannus ja syntien anteeksiantamus mainitaan erikseen. Näissä tapauksissa sanalla parannus tarkoitetaan synnin tuntemista, sen katumista ja siitä luopumista, mutta ei syntien anteeksiantamista ja uskoa. Tällä tavoin sanaa käytetään esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

 

”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:15)

”Hänet on Jumala oikealla kädellänsä korottanut Päämieheksi ja Vapahtajaksi, antamaan Israelille parannusta ja syntien anteeksiantamusta.” (Ap. t. 5:31)

”…ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.” (Luuk. 24:47)

 

Tämä ero on hyvä huomata, ettei hämmenny Raamattua lukiessaan. Myös sanaa ’evankeliumi’ käytetään kahdessa merkityksessä.

 

 

Parannuksen sisältö

 

Parannuksen sisältö tulee ilmi artiklan alussa, kun sanotaan, että ”ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet…” CA:ssa siis kaste ja parannus kuuluvat yhteen. Parannus on sisällöltään paluuta kasteeseen. Mitä se tarkoittaa, että parannus on paluuta kasteeseen? Tämä selviää, kun tarkastellaan kasteen lahjoja.

 

Kasteessa syntinen ihminen saa Jumalalta suuria lahjoja. Kaste vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen, se vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden. Kasteessa ihminen uudestisyntyy, Kristus verhoaa ansiollaan ja Jumala omistaa lapsekseen. Lyhyesti sanoen kasteessa saadaan kaikki taivaan aarteet. Uskon kautta nämä lahjat omistetaan, epäusko kadottaa kasteen lahjat.

 

Jo kasteessa siis tapahtuu ihmisen ”perusparannus”. Tähän kasteessa saatuun armahdukseen langennut ihminen saa palata. Parannus ei ole ”toinen lankku” kasteen rinnalla, niin kuin Rooman kirkko opetti (ja opettaa). Kasteen liitto pysyy Jumalan puolelta aina voimassa. ”Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, niin minä parannan teidän luopumuksenne.” (Jer. 3:22); ”jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.” (2. Tim. 2:13).

 

Seuraavat kolme lainausta Lutherilta ilmaisevat tämän asian hyvin.

 

”Huomaat siis heti, miten vaarallista, vieläpä pettävää on arvella, että parannus on ’haaksirikkoisen toinen lauta’, ja miten vaarallinen erehdys on ajatus, että kasteen voima vähenee synnin tähden ja laiva alkaa vuotaa. Kaste pysyy ehyenä, lujana ja voittamattomana laivana hajoamatta milloinkaan yksityisiksi laudoiksi. Siinä laivassa purjehtivat kaikki, jotka pyrkivät pelastuksen satamaan. Satama on Jumalan totuus, joka antaa meille lupauksen sakramenteissa. Tosin sattuu sellaista, että moni kevytmielisesti hyppää laivasta mereen ja hukkuu. Nämä ovat niitä, jotka antavat uskon lupauksen mennä menojaan ja syöksyvät syntiin. Mutta itse laiva pysyy ennallaan ja kulkee vahingoittumattomana eteenpäin. Jos syntinen jotenkin voisi armosta palata takaisin laivaan, niin ei häntä kantaisi elämään mikään lauta, vaan laiva kokonaisuudessaan. Nämä ovat niitä, jotka uskon avulla palaavat takaisin Jumalan iäti lujan lupauksen luo.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 432, v. 1983 painos)

 

”Jos lankeat syntiin, niin muista, että sinulla on tilaisuus palata takaisin kasteeseen. Se on ainoa laiva, johon voimme palata. Ole sen tähden varuillasi niiden suhteen, jotka tahtovat tehdä kaksi väylää, joiden kautta purjehtimalla pääsemme synnin meren yli, nimittäin kasteen ja parannuksen. He sanovat, että meidän täytyy tarttua parannukseen, kun olemme tehneet synnin takia haaksirikon ja menettäneet kasteen armon. Älä usko heitä; se on pelkkää petosta, jolla he viettelevät itsensä ja toiset. Kaste on parannuksen alku. Niin usein kuin lankeat syntiin, pakene takaisin kasteen turviin, niin saat Pyhän Hengen, joka auttaa sinua. Katuminen ei ole mitään muuta kuin oman itsesi ja syntisen elämäsi tuomitsemista ja sen elämän uudistamista, jonka olemme kasteessa saaneet.” (Matkaevästä, 17. kesäkuuta)

 

”Kun siis nousemme synnistä tai teemme parannuksen, emme silloin tee muuta kuin käännymme takaisin kasteen voimaan ja uskoon, josta olimme langenneet, ja palaamme silloin saamaamme lupaukseen, jonka olimme hylänneet syntiemme tähden. Sillä kerran annettu lupaus pysyy totena ja on valmis ottamaan meidät avosylin vastaan palatessamme. – – –

 

Parannuksen tekijän on siis sangen hyödyllistä ensi sijassa muistaa turvallisin mielin kastettaan ja siinä annettua jumalallista lupausta, jonka hän oli hylännyt. Hänen tulee iloiten tunnustaa Herralle saaneensa pitää tallessa niin paljon pelastuksestaan kuin kasteen ja inhota jumalatonta kiittämättömyyttään, joka on saanut hänet lankeamaan pois kasteen uskosta ja totuudesta.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 430, v. 1983 painos)

 

Kaste on siis äärettömän suuri aarre, johon parannuksessa palataan. Tästä saa myös parannussaarna sisältönsä. Aina on olemassa tie takaisin kasteen armoliittoon. Kaste pysyy aina Jumalan puolelta voimassa. Kasteen armosta langennut ei tarvitse uutta kastetta, vaan uudelleen uskomista. Rovasti K. V. Tamminen on sanonut: ”Meidänkin täytyy jokaiselle langenneelle osoittaa Jeesuksen sovintoverta ja kasteen vettä ja sanoa: katso Jumala on merkinnyt sinut omakseen, on oman nimensä painanut sinuun.” (Ristin ihme, s. 202) Näin sanotaan jokaiselle katuvalle syntiselle.

 

 

Parannuksen hedelmät

 

Artiklassa puhutaan myös parannuksen hedelmistä. Asiallisesti kyse on samasta kuin CA VI, jossa sanotaan että usko tuottaa hyviä hedelmiä. Hyvät teot eli hedelmät eivät ole osa parannusta, vaan ne ovat parannuksen seurausta. Parannus on kaksiosainen, mutta ”hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä”. Hyvät teot ovat Jumalan tahdon mukaisia tekoja, joita uskova tekee mielellään, mutta ei luottaen niihin tai pitäen niitä ansioina Jumalan edessä.

 

Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan näistä hedelmistä seuraavasti: ”Moneen kertaan olemme jo osoittaneet, että parannuksen tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja Jumalan käskyt opettavat, mitä nämä hyvät hedelmät ovat: Jumalan avuksi huutaminen, kiitos, evankeliumin tunnustaminen, evankeliumin opettaminen, vanhempien ja esivallan totteleminen, uskollisuuden

osoittaminen katumuksessa, se ettemme tapa emmekä ole pitkävihaisia vaan olemme sovinnollisia, annamme tarpeessa oleville varojemme mukaan, pidätymme haureudesta ja aviorikoksesta, hillitsemme lihaamme, pidämme sen aisoissa ja kuritamme sitä. Tätä kaikkea emme tee iankaikkista rangaistusta korvataksemme, vaan jottei lihamme tottelisi Perkelettä ja loukkaisi Pyhää Henkeä. Edelleen kuuluu näihin hyviin hedelmiin totuuden puhuminen.” (Apol. XII, 174)

 

Luther kirjoittaa: ”Mutta kun uskon kautta saamme synnit anteeksi, niin kumpuavat sitten myös sydämestä, aivan kuin puhtaasta lähteestä, puhtaat ja Jumalalle otolliset teot. Ja vaikka pyhissä vielä jäljellä olevan synnin tähden heidän kuuliaisuutensa ei ole täysin puhdas, se on kuitenkin Jumalalle otollinen uskon tähden, joka luottaa Kristukseen. Näitä tekoja sanotaan parannuksen hedelmiksi, ja niistä ensimmäinen on se, jonka profeetta tässä mainitsee, että me tuomme uhrimulleiksi huultemme uhrit, toisin sanoen: että kielemme julistavat Jumalan ylistystä hänen laupeutensa tähden, jonka hän on osoittanut meille Kristuksessa.” (Hengellinen virvoittaja, 495 – Hoos. 14:3 johdosta)

 

Kun kerroimme parannuksen tekijöistä – Pietarista, Daavidista, Sakkeuksesta ja Filippin vanginvartijasta – heidän kaikkien elämässä tapahtui muutos. Heidän tekonsa osoittivat heidät kääntyneiksi. Heidän hyvät tekonsa olivat uskon seurausta, hedelmää. Voimaa hedelmiin he saivat uskosta syntien anteeksiantamiseen. Pietarista tuli väkevä apostoli, jonka koko elämä todisti siitä syntien anteeksiantamuksesta, jonka hän itse oli myös saanut. Daavid vaelsi myöhemmin Jumalan käskyjä noudattaen. Sakkeus lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja nelinkertaisesti takaisin niille, joilta hän oli petoksella rahaa ottanut. Filipin vanginvartija pesi Paavalin ja Silaksen haavat.

 

Kukaan esimerkkiemme henkilöistä ei jäänyt elämään synnissään, vaan kaikki tulivat mielenmuutokseen, jossa ilmenivät parannuksen hedelmät. Se, että hyvät teot eivät ole osa parannusta, näkyy hyvin ristin ryövärin kohdalla. Hän ei voinut tehdä mitään tekoja, sillä hänet oli naulattu käsistä ja jaloista kiinni ristille. Hän vain katui ja uskoi. Hänelle Jeesus sanoi: ”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43)

 

Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Toinen osa

1 Katumuksen ja uskon välisen suhteen ovat pietistit sekoittaneet. Pietistien mukaan katuvalla ei ollut heti ”lupa” uskoa, vaan täytyi odottaa, kunnes saa kokemuksen armosta. Siinä, missä katuvalle tulisi julistaa Kristuksen evankeliumia ja ohjata sanan ja sakramenttien äärelle, pietistit kehottivat katuvaa omiin tekoihin. Tunnettu esimerkki pietismin ja raamatullisen opetuksen eroista on 1843 Espoon kaksoishäissä körttijohtaja Paavo Ruotsalaisen ja ruotsalaisen uusevankelisuuden johtomiehen Carl Olof Roseniuksen välinen keskustelu. Paavo Ruotsalainen kysyi Roseniukselta olisiko tämä autuas, jos nyt kuolisi. Roseniuksen vastatessa myöntävästi Ruotsalaisen kysyi, mihin Rosenius perustaa tämän. Rosenius vastasi perustavansa Kristuksen sovitustyöhön. Tähän Ruotsalainen kysyi: ”Missä on passi” (varmuus, että on osallinen tästä sovituksesta) Rosenius vastasi: ”Jumalan sanassa.” Vastauksen saatuaan Ruotsalaisen kerrotaan nauraneen ja reiteensä lyöden sanoneen: ”Ei kelpaa, samoin kaikki tekopyhät ämmät Savossa ovat valmiit vastaamaan, ei kelpaa yksinään sanan päälle krossata”. (Ks. W.A. Schmidt: Fredrik Gabriel Hedberg s. 365)

Kategoriat
4/2011 Lehdet

PARANNUS

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi

Sana ’parannus’ alkukielissä

Kreikan kielessä parannusta tarkoittaa sana metanoia. Se voidaan kääntää myös sanalla mielenmuutos. Sana metanoia tulee verbistä metanoeoo. Meta ilmaisee tässä yhteydessä muutosta, noeoo [joka tulee sanasta nuus, mieli, ymmärrys, ajatus] tarkoittaa ajatella. Verbi metanoeoo voidaan kääntää siis ”ajatella toisin, muuttaa mielensä”. KR-38 kääntää tavallisesti verbin metanoeoo ”tehdä parannus” ja substantiivin metanoia ”parannus”. KR-92 käyttää muun muassa sanoja ”kääntymys”, ”kääntyä”, ”katua” sanojen ”parannus” ja ”tehdä parannus” ohella.

Matt. 3:2 (metanoeoo)
”’Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.’” (KR-38)
’”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!’” (KR-92)

Mark. 6:12 (metanoeoo)
”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (KR-38)
”Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä.” (KR- 92)

Luuk. 13:3 (metanoeoo)
”Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (KR-38)
”Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (KR-92)

Luuk. 5:32 (metanoia)
”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen.” (KR-38)
”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät.” (KR-92)

2. Kor. 7:9 (metanoia)
”nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi.” (KR-38)
”olen nyt iloinen – en siksi, että te tulitte surullisiksi, vaan koska murheenne sai teidät muuttamaan mielenne. (KR-92)

Matt. 3:8 (metanoia)
”Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä” KR-38
”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” KR-92

KR-38:n ”tehdä parannus” on siis KR-92:ssa usein korvattu sanalla ”kääntyä”. Tämä on parempi käännös, sillä sanat ”tehdä parannus” saattavat antaa sellaisen kuvan, että ihminen itse parantaa elämäänsä ja sillä tavalla kelpaa Jumalalle. KR-92:n käännös jatkaa VT:n kielenkäyttöä (suuv, palata). ”Tehdä parannus” tulee todennäköisesti suomen kieleen ruotsista.1
Rooman kirkon opetus parannuksesta

Kerromme Rooman kirkon parannusopetuksesta historiallisen taustoittamisen vuoksi. Tunnustuskirjoissa käydään tässä opinkohdassa keskustelua Rooman kirkon kanssa. Augsburgin tunnustuksen (CA) opetus tulee helpommin ymmärrettäväksi tätä taustaa vasten. Esittelemme Rooman opin myös siitä syystä, että huomaisimme, mitä tapahtuu, kun Raamattua ei seurata. Samalla esittelemme CA:ssa mainitun viimeisen harhan. Esityksemme Rooman opista ei ole täydellinen, mutta siitä käyvät ilmi sen pääasiat.

Rooman kirkossa parannus on yksi seitsemästä sakramentista. Tunnustuskirjoissa puhutaan muutamassa kohdassa Rooman kirkon parannuksesta. Sitä sanotaan muun muassa ”sofistien (paavilaisten) vääräksi parannukseksi” (Schmalkaldenin opinkohdat). Parannuksesta sanotaan, että se oli ”ennen Lutherin kirjoja varsin sekava.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apol.)) Vielä Tunnustuskirjoissa sanotaan, että Rooman kirkon opetus parannuksesta oli ”skolastikkojen ja kirkko-oikeuden opettajien mielipiteiden vaikutuksesta” pimennetty. (Apol.) Ja edelleen: ”On olemassa sententioiden kirjoittajien teoksia, mutta ne sisältävät loppumattomasti kysymyksiä, joihin ketkään jumaluusoppineet eivät ole voineet konsanaan antaa kunnon selitystä. Tavallinen kansa ei ole voinut ymmärtää asian ydintä, ei tajuta, mitä parannuksessa oikeastaan vaaditaan ja mistä omantunnon rauhaa olisi etsittävä. Astukoon meidän eteemme joku vastapuolelta sanomaan, milloin syntien anteeksiantaminen tapahtuu! Hyvä Jumala, mikä pimeys!” (Apol.) Rooman kirkon oppia parannuksesta luonnehditaan myös seuraavilla ilmauksilla: ”sofistinen sokkelo”, ”sepustus”, ”sepitelmä”, ”kuvitelma”, ”lain oppi, evankeliumin kumoaminen, epätoivon oppi” (Apol. XII) Tunnustuskirjojen antama kuva ei ole myönteinen. Katsotaan, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva paikkaansa.

Rooman kirkossa parannus jaetaan kolmeen osaan: katumus, rippi eli tunnustaminen ja hyvitys (contritio, confessio, satisfactio). Näitä kolmea osaa tutkimme nyt tarkemmin Rooman kirkon katekismuksen avulla (Katolisen kirkon katekismus, Katolinen tiedotuskeskus 2005).

 Tässä tulee näkyviin alkukielien osaamisen tärkeys. Esimerkkinä tästä on Tapio Nousiainen, joka opettaa kirjassaan ”Miksi en ole luterilainen” (Ristin voitto, 1958) sanoihin ”tehdä parannus” viitaten, että ”raamatullinen ja apostolinen kristillisyys on aina…ollut ratkaisukristillisyyttä”. Lisäksi hänen mukaansa ”ihmisen on otettava tahdonratkaisun askel Jumalaa kohti”. Tämä Nousiaisen kanta perustuu väärinkäsitykseen.

Rooman kirkon opetuksen mukaan parannuksen ensimmäinen osa on siis katumus. Katolisen kirkon katekismuksen mukaan katumus on ”sielun murhe tehdyn synnin tähden ja sitä kohtaan tunnettua inhoa sekä niihin liittyen päätös olla vastedes tekemättä syntiä” (Katolisen kirkon katekismus [jatkossa KKK] , kohta 1451). Katumus on siis murhetta tehdystä synnistä, sen inhoamista ja päätöstä, että syntiä ei enää tehdä.

Edelleen Katolisen kirkon katekismus opettaa, että on kahdenlaista katumusta: täydellistä ja epätäydellistä (contritio ja attritio). Täydellinen katumus syntyy rakkaudesta Jumalaan, epätäydellinen katumus syntyy muista syistä kuin rakkaudesta Jumalaan (esim. ”synnin inhottavuuden näkemisestä tai ikuisen kadotustuomion ja muiden syntistä uhkaavien rangaistusten pelosta” = pelosta nouseva katumus). (KKK, kohta 1492)

Samanlaisia alkukielen osaamattomuudesta johtuvia väärinkäsityksiä esiintyy joidenkin kirkkojen opetuksessa. Esimerkiksi väite siitä, että kreikankielinen verbi ”baptidzoo” tarkoittaisi pelkästään upottamalla kastamista ja siksi upotuskaste olisi ainoa oikea kasteen muoto, ei pidä paikkaansa.

Luther ei turhaan korostanut alkukielten osaamisen tärkeyttä: ”Minä tiedän varmasti, että se, jonka pitää saarnata ja selittää Raamattua ja joka ei tunne latinan, kreikan ja heprean kieltä, vaan on perehtynyt ainoastaan äidinkieleensä, tekee monta ja suurta virhettä. Kokemukseni on, että nämä kielet mitä suurimmassa määrin auttavat oikein ymmärtämään pyhää Raamattua. Sen tiesi Augustinuskin, kun hän sanoi, että niiden, joille on uskottu Jumalan sanan julistaminen, täytyy ymmärtää kreikan ja heprean kieltä, Pyhä Henki kun on kirjoittanut Vanhan ja Uuden testamentin näillä kielillä.” (Lohdutussanoja elämän taisteluissa, v. 1946 painos, s. 85–86)

Täydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus opettaa, että se ”tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista.” (KKK, kohta 1452) Siis sielun murhe tehdyn synnin tähden, synnin inhoaminen ja päätös, että syntiä ei enää tehdä, tuo anteeksiannon synnistä. Epätäydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus sanoo seuraavaa: ”Tällainen omatunnon vavistus voi panna alkuun sisäisen kehityksen, jonka sakramentaalinen synninpäästö vie Jumalan armon vaikutuksesta täyttymykseen. Pelkkä epätäydellinen katumus ei vielä saavuta anteeksiantoa raskaista synneistä, mutta se valmistaa kuitenkin pääsemään anteeksiantoon parannuksen sakramentissa.” (KKK, kohta 1453)

Rooman kirkossa katumus on ihmisen oma suoritus. Katumus on ikään kuin ansiollinen asenne, jolla ansaitaan Jumalalta armo. Tämä asia sanotaan suoraan Katolisen kirkon katekismuksessa. Synnit siis pyyhitään pois, kun niitä inhotaan. Synnit saadaan anteeksi, kun niitä katuu, ts. katumuksen kautta, eikä uskon kautta Kristukseen. ”Onhan sen kieltäminen, että me uskolla saamme syntimme anteeksi, suorastaan Kristuksen veren ja hänen kuolemansa häpäisemistä.” (Apol.) Rooman kirkon oppi katumuksesta ei nouse Raamatusta, vaan omasta järjestä. Ihminen sovittaa itse itseään. Kristusta ja uskoa ei mainita. Tämä on ”omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus – vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta” niin kuin Tunnustuskirjoissa sanotaan (Schmalkaldenin opinkohdat (SO)). Se on teeskentelyä, joka ei ole surmannut synnin himoa. (vrt. SO)

Toisena osana Rooman parannuksessa on rippi. Ripissä oli tunnustettava kaikki synnit. Jos ripittäytyessä ei muistanut mainita kaikkia syntejä, ne sai anteeksi, jos ne mainitsi ripissä, kun ne tulivat mieleen. Katolisen kirkon katekismus sanoo, että ”katuvien tulee mainita kaikki kuolemansynnit, joista he huolellisen omantunnon tutkimisen kautta ovat tietoisia, myös kaikkein salaisimmat ja nekin, jotka on tehty yhdeksättä ja kymmenettä käskyä vastaan…”. (KKK, kohta 1456) Ja eräässä toisessa kohdassa sanotaan: ”Sen, joka haluaa päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa, täytyy tunnustaa papille kaikki raskaat synnit, joista hän ei ole aikaisemmin ripittäytynyt ja jotka huolellisen omantunnon tutkistelun jälkeen nousevat hänen mieleensä. Vaikka lievien syntien tunnustaminen ei olekaan sinänsä välttämätöntä, kirkko kuitenkin suosittelee sitä lämpimästi.” (KKK, kohta 1493)

Tällainen rippi on kidutusta. Kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei edes ole mahdollista. Tekosyntien takana on perisynti. Tällainen rippi on loputonta syntien luettelemista, joka johtaa vain epävarmuuteen. Ihminen ei voi ikinä tietää, oliko hän varmasti ripittäytynyt tarpeeksi. Esimerkiksi Luther ripittäytyi kerran kuusi tuntia yhteen menoon, kun hän oli luostarissa munkkina. Luther itse kertoo, että hän ripittäytyi niin paljon, että luostariopettaja nuhteli häntä siitä. Luther kirjoittaa: ”Me uuvutimme rippi-isät; niin aroiksi he meidät saivat ehdollisilla synninpäästöillään: ’Minä julistan sinut vapaaksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta sydämesi katumuksen, suusi tunnustuksen, töittesi hyvityksen ja pyhien esirukouksen tähden’ jne. Tästä (meihin kohdistetusta) ehdosta juonsi juurensa kaikki paha. Sillä me teimme tämän kaiken siksi, että pelkäsimme Jumalaa ja halusimme vanhurskaiksi – mutta kokonaan ihmissäädösten alle hautautuneina.” (Valitut teokset III, Elämänkerrallisia katkelmia s.12, v. 1983 painos)

Kaiken lisäksi ripittäytyjää ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa. Syntien tunnustamisella ja niitä häpeämällä ripittäytyjä hyvittäisi syntinsä nopeammin ja paremmin. Tällainen nöyryys muka hankki Jumalan armon. Edelleen ei mainittu mitään uskosta eikä Kristuksesta eikä kerrottu synninpäästön voimasta. Kaikki lohdutus perustui ihmisen omiin tekoihin: syntien luettelemiseen ja niiden häpeämiseen.

Kolmantena ja viimeisenä osana Rooman parannukseen kuuluu hyvitys. Hyvitysteoilla tarkoitetaan sellaisia tekoja, joita ripin vastaanottanut pastori antaa ripittäytyjälle tehtäväksi. Hyvitys- eli katumustekoja tehtiin sen tähden, että synnin kautta syntyneet vahingot korvattaisiin ja ripittäytyjä turvautuisi uudelleen Kristuksen opetuslapsen toimintatapoihin. Katolisen kirkon katekismus puhuu ”hengellisestä terveydestä”, joka täytyy saada takaisin. Tähän ei synninpäästö riitä, vaan ripittäytyjän tulee ”soveliaalla tavalla ’hyvittää syntinsä’, ’sovittaa’ ne”. (KKK, kohta 1459) Nämä teot määrää rippi-isä. Tekojen tulee vastata tehtyjen syntien raskautta ja luonnetta. Katumustyö voi olla rukousta, lahjan antamista, laupeudentekoja, lähimmäisen palvelemista, vapaaehtoista luopumista, uhraamista ja ”ristin kärsivällistä hyväksymistä”.

Kun Tunnustuskirjoissa puhutaan tästä hyvityksestä, sanotaan, että hyvitysteoilla saisi lyhennettyä kiirastulen kestoa. Kiirastulessa suoritettaisiin se osa syntien hyvityksestä, mikä oli jäänyt suorittamatta (jos ei ollut tunnustanut ja katunut kaikkia syntejään ripissä). Tämä aiheutti hätää ihmisissä, koska kukaan ei voinut olla varma siitä, kuinka kauan joutuisi olemaan kiirastulessa. Ja jos joku olikin varma, hänen varmuutensa perustui omaan hyvitystekoonsa. Luottamus ei perustunut uskoon tai Kristukseen, vaan omiin tekoihin. Tätä epävarmuutta lieventääkseen Rooman kirkko keksi aneet.

Rooman kirkon parannuksen päämäärä ja vaikutus on sovinto Jumalan ja kirkon kanssa. ”Raskaiden syntien yksityinen, täydellinen tunnustaminen ja sitä seuraava synninpäästö on ainoa varsinainen keino päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa.” (KKK, kohta 1497) Raamatun mukaan sovinto Jumalan kanssa perustuu yksin Kristuksen ansioon: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh.1:7)

Kokonaisuutena tarkastellen Rooman kirkon opetusta parannuksesta, voimme todeta, että siinä ei oteta huomioon syntiä. Heillä on väärä käsitys perisynnistä. Rooman kirkko opettaa, että ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja muuttumattomina. Ihmisen järki muka kykenee opettamaan oikein, ja tahto voi toimia sen mukaisesti oikein, että Jumala antaa armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa. (vrt. KKK, kohdat 405, 1993, 2002, 2008) Tästä johtuu, että parannusta tehtiin vain tekosynneistä (, ts. syntikäsitys vaikuttaa parannuskäsitykseen. Tämä näkyy muun muassa siinä, että Rooman kirkossa usko edeltää parannusta, ”sillä kukaan ei tee parannusta, ellei hän usko”, Augsburgin tunnustuksen kumoamus.) Parannus on pelkkää epävarmaa ”paikkailua” tekosynneistä.

Rooman kirkon parannuksen kaikki kolme kohtaa (katumus, rippi ja tunnustus) ovat tarkoitetut ihmisteoiksi. Usko syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden puuttuu Rooman kirkon parannuksesta. Sen oppi parannuksesta on Raamatusta luopumista, sillä Raamattu sanoo syntien anteeksiantamuksen riippuvan Jumalan armosta ja uskosta siten, että mitkään teot eivät tule kysymykseen (esim. Ef. 2: 8-9; Room. 4:5-7, 16; Gal. 2:16). Rooman kirkon oppi parannuksesta sitoo sieluja tekojen oppiin ja Rooman kirkkoon sekä pitää erossa Kristuksesta. Väärän syntikäsityksen lisäksi Roomalla on väärä oppi vanhurskauttamisesta. Myös tämä väärä vanhurskauttamisoppi näkyy Rooman parannusopetuksessa.

Hyvin kuvaavat ovat Schmalkaldenin opinkohtien sanat Rooman kirkon parannuksesta: ”Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: ’Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni.’
Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.” (SO III, 3, 12–14) Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan sama asia seuraavasti: ”Koko oppi näistä kysymyksistä, joita nyt olemme tarkastelleet, on vastustajiemme esittämänä täynnä harhaa ja teeskentelyä, ja se pimittää Kristuksen hyvän teon, avainten vallan ja uskonvanhurskauden.” (Apol. XII, 10)
Kun alussa kysyimme, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva Rooman kirkon parannuksesta paikkaansa, voimme todeta sen pitävän paikkaansa.2

Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Ensimmäinen osa.

 Lisää Rooman kirkon parannuksesta voi lukea Augsburgin tunnustuksen kumoamuksesta, joka on julkaistu suomeksi teoksessa ”Reformaation tunnustukset” (STKSJ 264).
Kategoriat
2/2011 Lehdet

PYHÄN KASTEEN MERKITYS

Lassi Mattila, teol. yo, Helsinki
Mikä on pyhän kasteen merkitys? Onko se hetken kestävä, ihmisten suorittama tunnustautumisrituaali, jonka merkitys nykyisyydessä on lähes yhdentekevä – vai voisiko sillä olla jotakin sisältöä ja merkitystä myös tähän päivään? Jotta ymmärtäisimme pyhää kastettamme, meidän täytyy katsoa, millaisille ihmisille ja mihin tarpeeseen Jumala kasteen lahjan antaa.

”Mutta oli mies, fariseusten joukosta, nimeltä Nikodeemus, juutalaisten hallitusmiehiä. Hän tuli Jeesuksen tykö yöllä ja sanoi hänelle: ’Rabbi, me tiedämme, että sinun opettajaksi tulemisesi on Jumalasta, sillä ei kukaan voi tehdä niitä tunnustekoja, joita sinä teet, ellei Jumala ole hänen kanssansa.’ Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa’. Nikodeemus sanoi hänelle: ’Kuinka voi ihminen vanhana syntyä? Eihän hän voi jälleen mennä äitinsä kohtuun ja syntyä?’ Jeesus vastasi: ’Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.’” (Joh. 3:1-7)

Nikodeemus oli arvostettu mies juutalaisten keskuudessa. Nyt hän oli tullut antamaan Jeesukselle tunnustusta. Jeesuksen vastaus vain tuntuu olevan hyvin erikoinen – eihän se nyt liity ollenkaan siihen, mitä varten Nikodeemus oli tullut Jeesuksen luo. Eikö Jeesuksen olisi pitänyt ottaa kiitollisuudella vastaan Nikodeemuksen tunnustus: ”Sinä Jeesus olet suuri Jumalan lähettämä opettaja, joka olet tullut kirkastamaan meille Jumalan lain. Kyllä minä olen kuullut, miten saarnaat Mooseksen laista – ja se on kaikki ihan oikein! Jumalan lain noudattamisesta on tullut niin pinnallista näinä päivinä – tuskin kukaan sitä ottaa todesta. Mutta nyt Jumala on lähettänyt sinut opettamaan meille Jumalan lain ja vahvistamaan sen jopa suurilla tunnusteoilla! Suuri on Israelin Jumala!”

Nikodeemuksen innostuneen vuodatuksen jälkeen, on hetken hiljaisuus ja sitten Jeesus aloittaa vakavana oman kovan saarnansa. Mikä lihasta on syntynyt on ja pysyy lihallisena. Liha pysyy aina lihana, vaikka se kävisi mitkä tahansa koulut läpi. Syntisen ihmisen taistelu omaa syntiänsä vastaan on mahdoton tehtävä: mitä enemmän tässä synnin suossa rimpuilee, sitä syvemmälle vajoaa. Jeesus osoitti Nikodeemukselle, että tämän elämässä oli jotakin pahasti vialla. Niin pahasti, että Nikodeemus tarvitsisi ihan kokonaan uuden elämän. Vähän kuin lääkäri sanoisi potilaalleen: ”Nyt on niin paha tilanne, etteivät mitkään pillerit ja leikkaukset auta: sinä tarvitsisit ihan uuden elämän.” Jotta syntinen pääsisi Jumalan kanssa iankaikkiseen elämään, uuteen luomakuntaan, hän tarvitsee kokonaan uuden elämän: hänen täytyy syntyä uudestaan ylhäältä, Jumalasta. Mutta miten voi ihminen synnyttää itsensä uudestaan ja vieläpä Jumalasta? Eikö tämä ole ihan mieletöntä puhetta? Kyllä, sitä tämä on langenneelle ihmiselle: järjetöntä puhetta. Ehkä juuri siksi pyhän kasteen merkitys on useasti myös niin hämärä ja vaikeatajuinen meille kristityillekin – sillä juuri uuden syntymän pyhä kaste meille lupaa ja antaa. ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.”

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja käsittämättömyydessään pyhä kaste lupaa meille paikan Jumalan uuteen luomakuntaan, jossa saamme elää ikuisesti täydellisessä yhteydessä Jumalaan ja muihin ihmisiin. Pyhä kaste lupaa meille kaksi ihmeellistä asiaa, jotka ovat meille itsellemme täysin mahdottomia: 1) kaste lupaa surmata meissä asuvan syntisen luonnon ja 2) kaste lupaa meille elämän osana Jumalan luomaa uutta luomakuntaa. Näiden kahden lupauksen sisältö voitaisiin tiivistää siihen, että kasteessa Jeesukseen Kristukseen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, me olemme yhteenkasvaneet Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6).
Kaste tuhoaa meissä olevan synnin, koska meidät on liitetty Jeesuksen kuolemaan. Meissä kastetuissa ei tee enää työtään sama kuolema kuin maailmassa, vaan Jeesuksen kuolema. Jeesuksen kuolema oli kuolema pois synnistä, ja sitä se on myös meille pyhän kasteen liitossa. Kaikki kärsimys on Jumalan työtä, jolla hän riisuu meitä syntisestä luonnostamme. Vasta ajallinen kuolemamme tuhoaa lopullisesti synnin meistä pois. Mutta jo nyt ovat syntimme Jumalan silmissä tuhotut Jeesuksessa Kristuksessa.
Kaste myös synnyttää meissä uuden elämän, koska kasteessa meidät on liitetty myös Jeesuksen ylösnousemukseen. Uusi syntyminen on jo nyt annettu meille, vaikka se ei olekaan vielä täydelliseksi tullut. Vasta kuolleiden ylösnousemuksessa me saamme pukeutua siihen täydelliseen uuteen syntymiseen, jonka pyhä kaste meille lupaa. Mutta jo nyt Isä Jumala näkee meissä vain Poikansa Jeesuksen pyhyyden ja puhtauden, johon meidät on kasteessa puettu (esim. Gal. 3:26-27).
Jotta siis Jumala voisi pukea meidät taivaallisen majaamme, hänen täytyy riisua yltämme maallinen majamme. Vaikka sinusta tuntuu ja näyttää siltä, että Jumala tahtoo sinulle pahaa, kun Hän vie sinut kärsimyksiin ja lopulta kuolemaan, niin saat luottaa siihen, että tällä kaikella Jumala vain toteuttaa sinun kastettasi. Jotta Jeesuksen elämä tulisi sinussa näkyviin, täytyy Jumalan antaa sinulle kärsimystä, ahdistusta, kipua ja lopulta ajallinen kuolema. Tästä Paavali puhuu mm. 2. Korinttolaiskirjeessä (esim. 2. Kor. 4:7 – 6:10).
Mikä siis on pyhän kasteesi lohdutus? Voisiko sillä olla jotakin merkitystä myös sinulle tänään? Kysytäänpä vähän toisella tapaa: onko Jeesuksen kuolemalla ja ylösnousemuksella mitään merkitystä? Sillä Jeesukseen, hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, on sinut kasteessa liitetty. Kaikki mitä Jeesus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan ansainnut, on sinun pyhän kasteen liitossa. Sinun on syntien anteeksiantamus, sinun on synnin kuolema, sinun on uusi elämä.
Kasteen vaikutus ei rajoitu vain kastehetkeen, vaan kaste tekee sinussa työtään jatkuvasti. Sinun on paras alkaa kunnioittaa kastettasi jo täällä ajassa, sillä sinun kasteesi on se ihana uusi syntymä, jossa sinä vietät koko iankaikkisuutesi. Todistaahan Jeesus, että kasteessa annettu Pyhän Hengen lahja on annettu lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään (Joh. 3:5; 4:14; 7:38).
Sinä saat turvata kasteesi varmoihin lupauksiin kaikessa hädässä, mikä sinua kohtaa. Kaiken synnin, joka ahdistaa sinua, täytyy kasteesi lupausten edessä irrottaa sinusta otteensa. Vaikka vielä täällä ajassa synnin taakka voi painaa maahan saakka, niin taivaassa ei milloinkaan, niin kuin virressä veisataan (virsi 146). Vielä pienen hetken täällä ajassa kärsittyäsi on Jeesus ottava sinut luokseen kotiin. Siellä Jumala pyyhkii kaikki sinun kyyneleesi pois ikuisesti. Ja nyt jo täällä ajassa on taivas läsnä, Jeesus läsnä. Sanassaan ja sakramenteissaan hän on jo nyt luonamme, sulkee meidät syleilyynsä ja pyyhkii kyyneleemme pois: ”Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi jo nyt. Jaksa vielä hetki täällä synnin maassa. Minä teen vielä vähän sinun kauttasi valtakuntani työtä, mutta kun viimeinen sinulle antamani sana on sanottu ja teko tehty, otan minä sinut luokseni ikuiseen rauhaan. Silloin kaikki murhe ja huokaus on pois otettu ja jäljellä ovat vain riemu ja ilo.”
Paavalin sanoin: ”Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. (Room. 14:8)”
Aamen.
Concordia-piirin hartaus CA IX, 28.1.2011