Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi

Sana ’parannus’ alkukielissä

Kreikan kielessä parannusta tarkoittaa sana metanoia. Se voidaan kääntää myös sanalla mielenmuutos. Sana metanoia tulee verbistä metanoeoo. Meta ilmaisee tässä yhteydessä muutosta, noeoo [joka tulee sanasta nuus, mieli, ymmärrys, ajatus] tarkoittaa ajatella. Verbi metanoeoo voidaan kääntää siis ”ajatella toisin, muuttaa mielensä”. KR-38 kääntää tavallisesti verbin metanoeoo ”tehdä parannus” ja substantiivin metanoia ”parannus”. KR-92 käyttää muun muassa sanoja ”kääntymys”, ”kääntyä”, ”katua” sanojen ”parannus” ja ”tehdä parannus” ohella.

Matt. 3:2 (metanoeoo)
”’Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.’” (KR-38)
’”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!’” (KR-92)

Mark. 6:12 (metanoeoo)
”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (KR-38)
”Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä.” (KR- 92)

Luuk. 13:3 (metanoeoo)
”Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (KR-38)
”Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (KR-92)

Luuk. 5:32 (metanoia)
”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen.” (KR-38)
”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät.” (KR-92)

2. Kor. 7:9 (metanoia)
”nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi.” (KR-38)
”olen nyt iloinen – en siksi, että te tulitte surullisiksi, vaan koska murheenne sai teidät muuttamaan mielenne. (KR-92)

Matt. 3:8 (metanoia)
”Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä” KR-38
”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” KR-92

KR-38:n ”tehdä parannus” on siis KR-92:ssa usein korvattu sanalla ”kääntyä”. Tämä on parempi käännös, sillä sanat ”tehdä parannus” saattavat antaa sellaisen kuvan, että ihminen itse parantaa elämäänsä ja sillä tavalla kelpaa Jumalalle. KR-92:n käännös jatkaa VT:n kielenkäyttöä (suuv, palata). ”Tehdä parannus” tulee todennäköisesti suomen kieleen ruotsista.1
Rooman kirkon opetus parannuksesta

Kerromme Rooman kirkon parannusopetuksesta historiallisen taustoittamisen vuoksi. Tunnustuskirjoissa käydään tässä opinkohdassa keskustelua Rooman kirkon kanssa. Augsburgin tunnustuksen (CA) opetus tulee helpommin ymmärrettäväksi tätä taustaa vasten. Esittelemme Rooman opin myös siitä syystä, että huomaisimme, mitä tapahtuu, kun Raamattua ei seurata. Samalla esittelemme CA:ssa mainitun viimeisen harhan. Esityksemme Rooman opista ei ole täydellinen, mutta siitä käyvät ilmi sen pääasiat.

Rooman kirkossa parannus on yksi seitsemästä sakramentista. Tunnustuskirjoissa puhutaan muutamassa kohdassa Rooman kirkon parannuksesta. Sitä sanotaan muun muassa ”sofistien (paavilaisten) vääräksi parannukseksi” (Schmalkaldenin opinkohdat). Parannuksesta sanotaan, että se oli ”ennen Lutherin kirjoja varsin sekava.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apol.)) Vielä Tunnustuskirjoissa sanotaan, että Rooman kirkon opetus parannuksesta oli ”skolastikkojen ja kirkko-oikeuden opettajien mielipiteiden vaikutuksesta” pimennetty. (Apol.) Ja edelleen: ”On olemassa sententioiden kirjoittajien teoksia, mutta ne sisältävät loppumattomasti kysymyksiä, joihin ketkään jumaluusoppineet eivät ole voineet konsanaan antaa kunnon selitystä. Tavallinen kansa ei ole voinut ymmärtää asian ydintä, ei tajuta, mitä parannuksessa oikeastaan vaaditaan ja mistä omantunnon rauhaa olisi etsittävä. Astukoon meidän eteemme joku vastapuolelta sanomaan, milloin syntien anteeksiantaminen tapahtuu! Hyvä Jumala, mikä pimeys!” (Apol.) Rooman kirkon oppia parannuksesta luonnehditaan myös seuraavilla ilmauksilla: ”sofistinen sokkelo”, ”sepustus”, ”sepitelmä”, ”kuvitelma”, ”lain oppi, evankeliumin kumoaminen, epätoivon oppi” (Apol. XII) Tunnustuskirjojen antama kuva ei ole myönteinen. Katsotaan, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva paikkaansa.

Rooman kirkossa parannus jaetaan kolmeen osaan: katumus, rippi eli tunnustaminen ja hyvitys (contritio, confessio, satisfactio). Näitä kolmea osaa tutkimme nyt tarkemmin Rooman kirkon katekismuksen avulla (Katolisen kirkon katekismus, Katolinen tiedotuskeskus 2005).

 Tässä tulee näkyviin alkukielien osaamisen tärkeys. Esimerkkinä tästä on Tapio Nousiainen, joka opettaa kirjassaan ”Miksi en ole luterilainen” (Ristin voitto, 1958) sanoihin ”tehdä parannus” viitaten, että ”raamatullinen ja apostolinen kristillisyys on aina…ollut ratkaisukristillisyyttä”. Lisäksi hänen mukaansa ”ihmisen on otettava tahdonratkaisun askel Jumalaa kohti”. Tämä Nousiaisen kanta perustuu väärinkäsitykseen.

Rooman kirkon opetuksen mukaan parannuksen ensimmäinen osa on siis katumus. Katolisen kirkon katekismuksen mukaan katumus on ”sielun murhe tehdyn synnin tähden ja sitä kohtaan tunnettua inhoa sekä niihin liittyen päätös olla vastedes tekemättä syntiä” (Katolisen kirkon katekismus [jatkossa KKK] , kohta 1451). Katumus on siis murhetta tehdystä synnistä, sen inhoamista ja päätöstä, että syntiä ei enää tehdä.

Edelleen Katolisen kirkon katekismus opettaa, että on kahdenlaista katumusta: täydellistä ja epätäydellistä (contritio ja attritio). Täydellinen katumus syntyy rakkaudesta Jumalaan, epätäydellinen katumus syntyy muista syistä kuin rakkaudesta Jumalaan (esim. ”synnin inhottavuuden näkemisestä tai ikuisen kadotustuomion ja muiden syntistä uhkaavien rangaistusten pelosta” = pelosta nouseva katumus). (KKK, kohta 1492)

Samanlaisia alkukielen osaamattomuudesta johtuvia väärinkäsityksiä esiintyy joidenkin kirkkojen opetuksessa. Esimerkiksi väite siitä, että kreikankielinen verbi ”baptidzoo” tarkoittaisi pelkästään upottamalla kastamista ja siksi upotuskaste olisi ainoa oikea kasteen muoto, ei pidä paikkaansa.

Luther ei turhaan korostanut alkukielten osaamisen tärkeyttä: ”Minä tiedän varmasti, että se, jonka pitää saarnata ja selittää Raamattua ja joka ei tunne latinan, kreikan ja heprean kieltä, vaan on perehtynyt ainoastaan äidinkieleensä, tekee monta ja suurta virhettä. Kokemukseni on, että nämä kielet mitä suurimmassa määrin auttavat oikein ymmärtämään pyhää Raamattua. Sen tiesi Augustinuskin, kun hän sanoi, että niiden, joille on uskottu Jumalan sanan julistaminen, täytyy ymmärtää kreikan ja heprean kieltä, Pyhä Henki kun on kirjoittanut Vanhan ja Uuden testamentin näillä kielillä.” (Lohdutussanoja elämän taisteluissa, v. 1946 painos, s. 85–86)

Täydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus opettaa, että se ”tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista.” (KKK, kohta 1452) Siis sielun murhe tehdyn synnin tähden, synnin inhoaminen ja päätös, että syntiä ei enää tehdä, tuo anteeksiannon synnistä. Epätäydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus sanoo seuraavaa: ”Tällainen omatunnon vavistus voi panna alkuun sisäisen kehityksen, jonka sakramentaalinen synninpäästö vie Jumalan armon vaikutuksesta täyttymykseen. Pelkkä epätäydellinen katumus ei vielä saavuta anteeksiantoa raskaista synneistä, mutta se valmistaa kuitenkin pääsemään anteeksiantoon parannuksen sakramentissa.” (KKK, kohta 1453)

Rooman kirkossa katumus on ihmisen oma suoritus. Katumus on ikään kuin ansiollinen asenne, jolla ansaitaan Jumalalta armo. Tämä asia sanotaan suoraan Katolisen kirkon katekismuksessa. Synnit siis pyyhitään pois, kun niitä inhotaan. Synnit saadaan anteeksi, kun niitä katuu, ts. katumuksen kautta, eikä uskon kautta Kristukseen. ”Onhan sen kieltäminen, että me uskolla saamme syntimme anteeksi, suorastaan Kristuksen veren ja hänen kuolemansa häpäisemistä.” (Apol.) Rooman kirkon oppi katumuksesta ei nouse Raamatusta, vaan omasta järjestä. Ihminen sovittaa itse itseään. Kristusta ja uskoa ei mainita. Tämä on ”omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus – vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta” niin kuin Tunnustuskirjoissa sanotaan (Schmalkaldenin opinkohdat (SO)). Se on teeskentelyä, joka ei ole surmannut synnin himoa. (vrt. SO)

Toisena osana Rooman parannuksessa on rippi. Ripissä oli tunnustettava kaikki synnit. Jos ripittäytyessä ei muistanut mainita kaikkia syntejä, ne sai anteeksi, jos ne mainitsi ripissä, kun ne tulivat mieleen. Katolisen kirkon katekismus sanoo, että ”katuvien tulee mainita kaikki kuolemansynnit, joista he huolellisen omantunnon tutkimisen kautta ovat tietoisia, myös kaikkein salaisimmat ja nekin, jotka on tehty yhdeksättä ja kymmenettä käskyä vastaan…”. (KKK, kohta 1456) Ja eräässä toisessa kohdassa sanotaan: ”Sen, joka haluaa päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa, täytyy tunnustaa papille kaikki raskaat synnit, joista hän ei ole aikaisemmin ripittäytynyt ja jotka huolellisen omantunnon tutkistelun jälkeen nousevat hänen mieleensä. Vaikka lievien syntien tunnustaminen ei olekaan sinänsä välttämätöntä, kirkko kuitenkin suosittelee sitä lämpimästi.” (KKK, kohta 1493)

Tällainen rippi on kidutusta. Kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei edes ole mahdollista. Tekosyntien takana on perisynti. Tällainen rippi on loputonta syntien luettelemista, joka johtaa vain epävarmuuteen. Ihminen ei voi ikinä tietää, oliko hän varmasti ripittäytynyt tarpeeksi. Esimerkiksi Luther ripittäytyi kerran kuusi tuntia yhteen menoon, kun hän oli luostarissa munkkina. Luther itse kertoo, että hän ripittäytyi niin paljon, että luostariopettaja nuhteli häntä siitä. Luther kirjoittaa: ”Me uuvutimme rippi-isät; niin aroiksi he meidät saivat ehdollisilla synninpäästöillään: ’Minä julistan sinut vapaaksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta sydämesi katumuksen, suusi tunnustuksen, töittesi hyvityksen ja pyhien esirukouksen tähden’ jne. Tästä (meihin kohdistetusta) ehdosta juonsi juurensa kaikki paha. Sillä me teimme tämän kaiken siksi, että pelkäsimme Jumalaa ja halusimme vanhurskaiksi – mutta kokonaan ihmissäädösten alle hautautuneina.” (Valitut teokset III, Elämänkerrallisia katkelmia s.12, v. 1983 painos)

Kaiken lisäksi ripittäytyjää ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa. Syntien tunnustamisella ja niitä häpeämällä ripittäytyjä hyvittäisi syntinsä nopeammin ja paremmin. Tällainen nöyryys muka hankki Jumalan armon. Edelleen ei mainittu mitään uskosta eikä Kristuksesta eikä kerrottu synninpäästön voimasta. Kaikki lohdutus perustui ihmisen omiin tekoihin: syntien luettelemiseen ja niiden häpeämiseen.

Kolmantena ja viimeisenä osana Rooman parannukseen kuuluu hyvitys. Hyvitysteoilla tarkoitetaan sellaisia tekoja, joita ripin vastaanottanut pastori antaa ripittäytyjälle tehtäväksi. Hyvitys- eli katumustekoja tehtiin sen tähden, että synnin kautta syntyneet vahingot korvattaisiin ja ripittäytyjä turvautuisi uudelleen Kristuksen opetuslapsen toimintatapoihin. Katolisen kirkon katekismus puhuu ”hengellisestä terveydestä”, joka täytyy saada takaisin. Tähän ei synninpäästö riitä, vaan ripittäytyjän tulee ”soveliaalla tavalla ’hyvittää syntinsä’, ’sovittaa’ ne”. (KKK, kohta 1459) Nämä teot määrää rippi-isä. Tekojen tulee vastata tehtyjen syntien raskautta ja luonnetta. Katumustyö voi olla rukousta, lahjan antamista, laupeudentekoja, lähimmäisen palvelemista, vapaaehtoista luopumista, uhraamista ja ”ristin kärsivällistä hyväksymistä”.

Kun Tunnustuskirjoissa puhutaan tästä hyvityksestä, sanotaan, että hyvitysteoilla saisi lyhennettyä kiirastulen kestoa. Kiirastulessa suoritettaisiin se osa syntien hyvityksestä, mikä oli jäänyt suorittamatta (jos ei ollut tunnustanut ja katunut kaikkia syntejään ripissä). Tämä aiheutti hätää ihmisissä, koska kukaan ei voinut olla varma siitä, kuinka kauan joutuisi olemaan kiirastulessa. Ja jos joku olikin varma, hänen varmuutensa perustui omaan hyvitystekoonsa. Luottamus ei perustunut uskoon tai Kristukseen, vaan omiin tekoihin. Tätä epävarmuutta lieventääkseen Rooman kirkko keksi aneet.

Rooman kirkon parannuksen päämäärä ja vaikutus on sovinto Jumalan ja kirkon kanssa. ”Raskaiden syntien yksityinen, täydellinen tunnustaminen ja sitä seuraava synninpäästö on ainoa varsinainen keino päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa.” (KKK, kohta 1497) Raamatun mukaan sovinto Jumalan kanssa perustuu yksin Kristuksen ansioon: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh.1:7)

Kokonaisuutena tarkastellen Rooman kirkon opetusta parannuksesta, voimme todeta, että siinä ei oteta huomioon syntiä. Heillä on väärä käsitys perisynnistä. Rooman kirkko opettaa, että ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja muuttumattomina. Ihmisen järki muka kykenee opettamaan oikein, ja tahto voi toimia sen mukaisesti oikein, että Jumala antaa armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa. (vrt. KKK, kohdat 405, 1993, 2002, 2008) Tästä johtuu, että parannusta tehtiin vain tekosynneistä (, ts. syntikäsitys vaikuttaa parannuskäsitykseen. Tämä näkyy muun muassa siinä, että Rooman kirkossa usko edeltää parannusta, ”sillä kukaan ei tee parannusta, ellei hän usko”, Augsburgin tunnustuksen kumoamus.) Parannus on pelkkää epävarmaa ”paikkailua” tekosynneistä.

Rooman kirkon parannuksen kaikki kolme kohtaa (katumus, rippi ja tunnustus) ovat tarkoitetut ihmisteoiksi. Usko syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden puuttuu Rooman kirkon parannuksesta. Sen oppi parannuksesta on Raamatusta luopumista, sillä Raamattu sanoo syntien anteeksiantamuksen riippuvan Jumalan armosta ja uskosta siten, että mitkään teot eivät tule kysymykseen (esim. Ef. 2: 8-9; Room. 4:5-7, 16; Gal. 2:16). Rooman kirkon oppi parannuksesta sitoo sieluja tekojen oppiin ja Rooman kirkkoon sekä pitää erossa Kristuksesta. Väärän syntikäsityksen lisäksi Roomalla on väärä oppi vanhurskauttamisesta. Myös tämä väärä vanhurskauttamisoppi näkyy Rooman parannusopetuksessa.

Hyvin kuvaavat ovat Schmalkaldenin opinkohtien sanat Rooman kirkon parannuksesta: ”Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: ’Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni.’
Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.” (SO III, 3, 12–14) Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan sama asia seuraavasti: ”Koko oppi näistä kysymyksistä, joita nyt olemme tarkastelleet, on vastustajiemme esittämänä täynnä harhaa ja teeskentelyä, ja se pimittää Kristuksen hyvän teon, avainten vallan ja uskonvanhurskauden.” (Apol. XII, 10)
Kun alussa kysyimme, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva Rooman kirkon parannuksesta paikkaansa, voimme todeta sen pitävän paikkaansa.2

Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Ensimmäinen osa.

 Lisää Rooman kirkon parannuksesta voi lukea Augsburgin tunnustuksen kumoamuksesta, joka on julkaistu suomeksi teoksessa ”Reformaation tunnustukset” (STKSJ 264).