Kategoriat
Kaste Kirjat

Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.6.2012
Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg
Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg

Fredrik Gabriel Hedberg

”Jeesuksen nimessä! Baptismin kumoaminen ja pyhän kasteen puolustus.” Näin otsikoi Kaarinan seurakunnan kirkkoherra, evankelisen herätysliikkeen ”isäksi” kutsuttu Fredrik Gabriel Hedberg alun perin 1855 ruotsiksi ilmestyneen pyhä kastetta käsittelevän teoksensa. Tämän Hedbergin kastekirjan, joka on jäänyt pahasti unohduksiin, on nyt jokin aika sitten Lauri Koskenniemi ansiokkaasti suomentanut.

Koskenniemi selostaa alussa olevassa johdannossaan kirjan syntyhistoriaa. Historiallisen taustan muodostaa Hedbergin entisen työtoverin, pastori Anders Wibergin, kääntyminen baptistiseen oppiin. 1852 Wiberg julkaisi kirjan nimeltä Hvilken bör döpas? Och varuti bestär dopet? Tätä Wibergin kastetta käsittelevä teosta ja sen sisältämää baptistista kasteoppia vastaan Hedberg suuntaa nyt esiteltävänä olevan teoksensa.

Hedbergin kirja on hyvin poleeminen. Tekijän pääväite voidaan ilmaista esimerkiksi seuraavilla sanoilla, jotka Hedberg on lainannut sen aikaisesta A. G. Rudelbachin lausunnosta: ”Tämän (baptismin) harhan ytimenä on eittämättä päättäväinen ja pysyvä kirkon sakramenttiopin kieltäminen. Sitä mukaa kuin oivallamme sakramenttien sisällön, tajuamme tämän kieltämisen suuren vaaran. Sillä niitä ympäröivän ja niiden läpi kuuluvan sanan vuoksi sakramentit eivät ole vain Jumalan armon ja laupeuden merkkejä. Ne eivät ole vain uskoamme vahvistavia välineitä, vaan sellaisia pelastuksen välineitä, joiden kautta Herra Kristus yhdistää meidät valtakuntaansa ja itseensä. Ne ovat sanan saarnan ja Hengen viran ohella kolminkertainen todistus maan päällä (1.Joh. 5:8). Sen kautta Kristuksen kirkko elää ja on liikkeellä, taistelee ja saavuttaa täyttymyksensä. Joka siis hyökkää sakramenttien olemuksen ja niiden sisällön kimppuun, se purkaa Kristuksen kirkon” (s. 27). Linjassa tämän lausunnon kanssa Hedberg itse sanoo kirjansa ensimmäisessä luvussa: ”Samalla kun baptismi uutterasti kauniilta näyttävällä tavalla pyrkii toimittamaan sakramentin muodollisesti oikealla tavalla, se itse asiassa mikäli siitä riippuu yrittää hävittää jumalallisten sakramenttien sisimmän olemuksen” (s. 30). Alusta loppuun saakka Hedberg toistaa tämän väitteensä: Uudelleenkastajat tyhjentävät kasteen sen oikeasta sisällöstä, vaikka ovat niin tarkkoja kasteen toimittamisen muodosta. Uudelleenkastajat tekevät kasteesta lain teon, uuden ympärileikkauksen, josta pätee se, mitä Herran apostoli Galatalaiskirjeessä varoittaen sanoo evankeliumin väärentäjistä.

Hedberg perustaa sanottavansa ennen kaikkea Raamatun kastetta koskeviin kohtiin. Tämän lisäksi hän vetoaa monessa yhteydessä Lutheriin sekä kirkkoisiin ja myös luterilaisen ortodoksian teologeihin kuten Martin Chemnitziin tai Abraham Caloviukseen. Ne Raamatun kohdat., joita Hedberg tarkemmin selittää, ovat Joh.3:5, Tiit.3:5, Room.6:34, Kol.2:1112, Gal.3:27 ja Ef.5:2527. Hedberg osoittaa, että baptismi tulkitsee ratkaisevasti toisin ne kohdat., joissa Raamattu selvästi puhuu kasteen merkityksestä. Kun Jeesus Joh.3:5:ssa puhuu uudestisyntymisestä vedestä ja Hengestä, yrittävät uudelleenkastajat. selittää asian niin, ettei Jeesus varsinaisesti puhuisi vedestä vaan ainoastaan Hengestä jne. Näin baptistit selittäessään veden tarkoittavan vettä vain vertauskuvallisesti, ovat joutuneet Hedbergin mielestä samaan harhaan kuin reformoidut. Tiit.3:5:n, jossa apostoli puhuu uudestisyntymisen pesosta, Wiberg vääristää omalla käännöksellään, joka ei tee oikeutta alkutekstille.

Baptistinen raamatun tulkinta johtaa Hedbergin mukaan siihen, että kastetta ei pidetä uudestisyntymisen sakramenttina eli välttämättömänä pelastukseen (s. 60). Uudelleenkastajat lukevat Raamattua ennalta omaksumansa käsityksen ohjaamina. Tämä käsitys on Hedbergin mielestä tämä: ”Baptismi haluaa käsittää Kristuksen ainoastaan Hengen välityksellä, mutta ei tahdo tietää mitään olennaisesta yhteydestä häneen, joka ei ole ainoastaan tosi Jumala, vaan myös Pyhästä Hengestä siinnyt ja neitsyt Marjasta syntynyt tosi ihminen. Selvästi sanottuna me emme kasteessa ole saaneet. vain hänen lahjojaan vaan hänet itsensä. Siksi pyhä apostoli ei todista vain sitä, että olemme kasteessa pukeneet päällemme Kristuksen (Gal.3:27), vaan myös, että olemme siinä hän en kanssaan haudatut ja hänen kanssaan herätetyt (Kol.2:12)… Herran ja hänen uskovan seurakuntansa välinen yhteys ei ole vain hengellinen, vaan samanaikaisesti olennainen yhteys. Tämän perusta on uudesti syntymisen pesussa ja sitä ylläpitää ja ravitsee Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti. Tämä ei vähimmässäkään määrin vähennä sanan arvoa ja merkitystä uskolle. Päinvastoin tätä edellytetään, pyhittäähän vain Jumalan sana ja asetus näkyvät aineet Jumalan todellisiksi sakramenteiksi ja uskossa tähän samaan Jumalan sanaan ne oikein vastaan otetaan. Vasta sitten kun olemme käsittäneet sakramenttien varsinaisen olemuksen ja niiden ehdottoman välttämättömyyden kristillisen elämän todellisena syntymisenä ja kehittymisenä, voimme oikein tajuta tohtori Rudelbachin sanoihin sisältyvän totuuden: ”Baptismin harha murtaa perustukset” (s.6061).

Sitaatit tuovat ilmi Hedbergin kirjan keskeisen sisällön. Jo vuonna 1844 Hedberg tuo voimakkaasti esiin sen Lutherin opetuksen, ettei Jumalaa voida käsittää eikä häneen voida tarttua ilman sitä pukua, johon hän verhoutuu ilman lihaan tullutta Kristusta sekä ilman sanaa ja sakramentteja. Tähän Lutherille keskeiseen opetukseen yhtyen Hedberg näkee, että uudelleenkastajat juuri tavoittelevat paljasta Jumalaa. Siksi he haluavat käsittää Kristuksen vain Hengen välityksellä. Mutta tällä tavalla Kristuksen tosi ihmisyys tulee kielletyksi; koko kristologia pirstoutuu. Luterilainen kirkko sen sijaan tähdentää sakramenttien merkitystä juuri tästä syystä. Sakramenttien välityksellä syntyy “ei vain hengellinen vaan hengellisruumiillinen olennainen yhteys Herran ja hänen seurakuntansa välillä”. Siksi sakramenttien pääsisältö on Jeesus Kristus, Jumala ja ihminen. Ei siis ihme, että Hedberg näkee sanomattoman suuren kuilun luterilaisen ja baptistisen opin välillä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on tarpeen korostaa sitä, että Hedberg ei suinkaan mitätöi uskon merkitystä! Hänen linjansa käy hyvin ilmi esimerkiksi sivuilla 8384. Rooman kirkkoa vastaan Hedberg muistuttaa, että sakramenttien pelastava vaikutus edellyttää uskoa. Hedbergin päämaali on kuitenkin baptismi, jonka harha piilee siinä, että se kumoaa pyhien sakramenttien olemuksen ja tekee ne näin tyhjän veroisiksi vertauskuviksi.

Kirjan sisällöstä on syytä mainita vielä erikseen teoksen viimeinen luku (s. 214270). Siinä Hedberg käsittelee Mt.28:1820:n ja Mk16:1516:n valossa kysymystä lapsikasteesta ja lapsen uskosta. Vakuuttavasti Hedberg osoittaa, että juuri lapsikaste on Raamatun oman todistuksen mukaisesti kaikkein paras ja varmin kaste ja että uudestikastajien raamatuntulkinta on itsensä kanssa ristiriidassa.

Hedbergin rikassisältöiseen ja väkevähenkiseen kirjaan toivoisi mahdollisimman monen tutustuvan ja syventyvän. Hedberg osoittaa syvällisellä tavalla, mitä rikkaita aarteita puhtaaseen Jumalan sanaan perustuva luterilaiseen oppiin sisältyy. Erityisesti ne, jotka kipuilevat kastekysymyksen kanssa, voisivat saada selvyyden tässä tärkeässä kysymyksessä perehtymällä Hedbergin opastamana Raamatun omaan opetukseen. Tällaista opetusta me kipeästi tarvitsemme omassa kirkossamme! Hedbergin kirja osoittaa meille miten kalvinilaishenkinen opetus, jos me annamme sille sijaa, vie meiltä sakramenttien rikkaudet, jopa itse Kristuksen, ja kumoaa koko luterilaisen opin.

Hannu Lehtonen

Pyhän kasteen puolustus - Fredrik Gabriel Hedberg
Pyhän kasteen puolustus – Fredrik Gabriel Hedberg
Kategoriat
Ekumenia Luennot

PAAVIUS SCHMALKALDENIN ARTIKLOISSA JA TÄNÄÄN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.6.2012

Hannu Lehtonen

Pastori, Karstula

1. Mitä roomalais-katoliset opettavat paaviudesta?

Paavin valta-asema eräiden kirkolliskokousten valossa

Firenzen kirkolliskokouksesta 1439 lähtien paavi on virallisesti kantanut seuraavia titteleitä: Pietarin seuraaja. Kristuksen todellinen sijainen (vicarius Christi) koko kirkon pää

Trenton kirkolliskokouksenjalkeen julkaistiin lyhyt Trindentinumin uskontunnustus 1564. Siinä tunnustetaan kirkosta ja paavista: “Tunnustan pyhän katolisen apostolisen Rooman kirkon kaikkien kirkkojen äidiksi ja valtiattareksi; ja lupaan ja vannon todellista kuuliaisuutta Rooman piispalle, Pyhän Pietarin seuraajalle, apostolien prinssille ja Jeesuksen Kristuksen sijaiselle” [käännös HL].

Koska roomalais-katolinen kirkko nojaa vahvasti paavin asemaan on heille tietysti tärkeää perustella paavin valta-asema kirkossa. Ensimmäisessä Vatikaanin kirkolliskokouksessa (1869-1870) lausutaan paavin aseman historiallisesta perustelusta seuraavaa: “Me opetamme ja julistamme, että evankeliumin todistuksen mukaan Herramme Kristus on välittömästi ja suoraan luvannut ja antanut autuaalle apostoli Pietarille koko Jumalan kirkkoa koskevan valtaoikeudellisenprimaatin”. [alleviivaus HL]

Tässä on heti lausuttuna roomalais-katolisen kirkon opille olennainen kohta: Kristus itse on antanut välittömästi Pietarille koko kirkkoa koskevan valtaoikeudellisenprimaatin eli ehdottoman valta-aseman koko kirkossa. Se on siis jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan), koska Kristus on sen suoraan antanut. Raamattuperusteena on ennen kaikkea Matt.16: 18-19.

Edelleen sama kirkolliskokous opettaa: “…pyhä ja autuas Pietari, apostolien ruhtinas ja päämies … sai Herraltamme Jeesukselta Kristukselta taivaan valtakunnan avaimet ja että Pietari tähän päivään asti ja ainaisesti elää, johtaa ja käyttää tuomiovaltaa seuraajissaan Rooman pyhän piispanistuimen piispoissa, jonka istuimen hän itse on perustanut ja verellään pyhittänyt. …Tästä johtuen jokainen, joka seuraa Pietaria tällä piispanistuimella, saa itsensä Kristuksen säätämyksen mukaisesti Pietarin koko kirkkoa koskevan primaatin. …Jos siis joku sanoo … ettei Rooman paavi ole autuaan Pietarin seuraaja tässä primaatissa, hän olkoon erotettu” (=anateema kirottu). [alleviivaus HL]. Apostoli Pietari on perustanut Rooman piispanistuimen ja pyhittänyt sen marttyyrikuolemallaan. Pietarin valta on delegoitu hänen seuraajilleen Rooman piispan virassa. Tämä on aivan keskeistä roomalais-katolisen kirkon opille.

On mielenkiintoista huomata kuitenkin että esimerkiksi roomalaiskatolinen piispa Paul Verschuren (Suomi) huomauttaa, ettei Uusi testamentti anna vastausta kysymykseen, onko Jeesus asettanut Pietarin ensimmäiseksi paaviksi sekä että ensimmäisten vuosisatojen Rooman piispat eivät harjoittaneet primaattia. Verschuren ei kuitenkaan vie tätä pohdiskelua eteenpäin.

Vatikaanin 1. kirkolliskokous lausuu vielä seuraavaa paavin asemasta: “Herran säädöksen perusteella Rooman kirkolle kuuluu … johtoasema kaikkiin muihin kirkkoihin nähden, ja että tämä Rooman paavin valtaoikeudellinen valta, joka on luonteeltaan piispallista valtaa, on välitön, niin että kaikki paimenet ja uskovat … ovat sidotut tähän valtaan … ei ainoastaan uskoa ja moraalia koskevissa asioissa vaan myös niissä asioissa, jotka koskevat kaikkialle maailmaan levinneen kirkon järjestystä ja hallintoa”. “…hän on kaikkien uskovien ylin tuomari… kenenkään ei ole lupa muuttaa tuomiota, jonka Apostolinen istuin on antanut, eikä kenenkään ole luvallista nostaa oikeusjuttua sen antamaa päätöstä vastaan”.

Toinen Vatikaanin kirkolliskokous (l962-1965) vahvistaa mm. edellä esitetyt opetukset paavin asemasta. Siinä toistuvat nimenomaan jo edellä mainitut paavin nimitykset: Pietarin seuraaja, Kristuksen sijainen, koko kirkon näkyvä pää.

Paavin erehtymättömyys

Paavin valta-asemaan liittyen 1. Vatikaanin kirkolliskokous julisti opin paavin erehtymättömyydestä. Myös tämän 2. Vatikaanin kirkolliskokous on toistanut ja vahvistanut. Paavin erehtymättömyyden Vatikaanin 1. kirkolliskokous on määritellyt seuraavasti: “Silloin, kun Rooman paavi puhuu ex cathedra, se on: silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimenen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetilla määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa pidettäväksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustetun … ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttumattomia oman itsensä perusteella…”

2. Eräitä keskeisiä seikkoja Schmalkaldenin artiklassa paaviudesta

Paavi ei ole jure divino koko kristikunnan pää

Schmalkaldenin artiklojen ja ylipäätään Tunnustuskirjojen keskeinen opetus paaviudesta on, että paavi ei ole jumalallisen oikeuden mukaan (jure divino) koko kristikunnan pää. Sanonta jure divino tarkoittaa Schmalkaldenin artiklojen mukaan: Jumalan sanan perusteella Jumalan käskyn perusteella. Luther oli jo Leipzigin väittelyyn (1519) mennessä päätynyt siihen vakaumukseen, että paavi ei ole jumalallisen oikeuden perusteella kirkon pää. Tämä perustui seikkaperäiseen eksegeettiseen ja kirkkohistorialliseen tutkimiseen. Tärkeimpänä raamattuperusteena paavin aseman puolesta on esitetty Matt. 16:18-19 (taivaan valtakunnan avaimien antaminen). Vastatessaan tähän perusteluun Luther huomauttaa tärkeästä asiasta: Matt. 18:18 Kristus itse selittää itseään. Tämän jälkimmäisen kohdan mukaan avainten valta on annettu koko seurakunnalle ja siis Matt. 16:16-19 Pietari edustaa seurakuntaa. Paavin jure divino-aseman raamatullinen perustelu osoittautuu olevan heikoissa kantimissa. Kirkkohistoriallisen perustelun suhteen Luther mainitsee joitakin seikkoja myös Schmalkaldenin artiklassa mm. viittaus Cyprianukseen, jonka mukaan Rooman piispalle kuului tosin kunniasija, mutta ei oikeudellista valta-asemaa toisiin piispoihin nähden.

Paavi on antikristus

Muistellessaan uskonpuhdistuksen alkuvaiheita elämänsä lopulla Luther sitten jatkaa: “en kuitenkaan silti oivaltanut sitä, mikä on tästä johdonmukaisena seurauksena, nimittäin että paavi on ehdottomasti saatanasta. Sillä se mikä ei ole Jumalasta, on ehdottomasti saatanasta” (Lutherin esipuhe latinan kielisten teostensa julkaisuun Valitut teokset 11,7). Uskonpuhdistaja ei voinut pysähtyä siihen, että paavin asema perustuu ainoastaan inhimilliseen oikeuteen. Luther joutui päättelemään mainitun sitaatin mukaisesti, että jos paavin asemalla ei ole jumalallista oikeutusta sillä ei ole lainkaan oikeutusta vaan tällainen “pää” on Jumalan vihollisen pystyttämä.

Kirjeessään Spalatinukselle Luther sanoo vuonna 1520: “Tiedän jo olevani paljon vapaampi päästyäni vihdoinkin varmuuteen siitä, että paavi on Antikristus”. Tämän vakaumuksensa Luther toistaa aivan samanlaisena Schmalkaldenin artikloissa: “Tämä opinkohta osoittaa vakavasti, että paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan”. Raamatullisen vanhurskauttamisopin selviämistä pidetään syystä Lutherin reformatorisena löytönä. Mutta usein lienee jäänyt vähemmälle huomiolle, että paavin tuomitseminen Antikristukseksi liittyy tähän kiinteästi. Kun Luther kumarsi Kristukselle, hänen oli pakko samalla pyllistää paaville. Ilman irrottautumista paavin herruudesta uskonpuhdistusta ei olisi koskaan tapahtunut!

Paavi kumoaa pääopinkohdan

Schmalkaldenin artikloiden mukaan lunastuksen uskonkohta on pääopinkohta. Paaviudesta Luther sanoo, että paavi “on voimiensa mukaan turmellut koko pyhää kristillistä kirkkoa ja tehnyt tyhjäksi ensimmäistä eli pääopinkohtaa, joka puhuu Jeesuksen Kristuksen suorittamasta lunastuksesta” [alleviivaus HL]. Vanhurskauttamisoppi ja paavius ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään.

Paavi – Kristuksen sijainen

Paavin tittelinä on tänäkin päivänä Kristuksen sijainen. Tämä nimitys sisältää sen epäraamatullisen ajatuksen, että Kristus itse on poissa ja paavi toimii hänen sijaisenaan maan päällä (viittaan Simo Kivirannan esitykseen viime syksynä Concordia-päivässä 12.11. 1994). Kuitenkin Kristus vakuuttaa olevansa opetuslastensa kanssa joka päivä maailman loppuun saakka (Matt.28:20). Kristus ei tarvitse sijaisia vaan palvelijoita (esim. l.Kor.3:5).

Luterilaiset opettajat ovat viitanneet myös siihen, että sanojen “vicarius Filii Dei’ (Jumalan Pojan sijainen) lukuarvo on 666 eli Antikristuksen luku.

Laittomuuden ihminen

Luther ja luterilaiset ovat maininneet usein 2.Tess.2:4 perustellessaan sitä, että paavi on ennustettu Antikristus (ks. Pieperin seikkaperäinen eksegeesi: Kristillinen dogmatiikka 1995 558-562). Kyseisessä kohdassa Paavali sanoo, että laittomuuden ihminen asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa jumala. Jumalan temppelin on ymmärretty tarkoittavan kristillistä kirkkoa, jonne Antikristus asettuu hallitsemaan (Apologia VII-VIII, 4). Tämä Raamatunkohta sulkee pois sen mahdollisuuden, että Antikristus olisi pelkkä maallinen hallitsija. Tänäkin päivänä nämä tuntomerkit sopivat parhaiten Rooman paaviin.

Paavi inhimillisen oikeuden mukaan?

Nykyinen piispa Eero Huovinen kirjoitti jokin vuosi sitten artikkelin otsikolla “Kuka paavi oikein on? Luterilainen yritys ymmärtää paaviutta”. Huovinen asettuu kirjoituksessaan sille kannalle, että paavius ei ole pelkällä olemassaolollaan este luterilaisten ja katolisten väliselle kirkolliselle yhteydelle. Huovinen vetoaa varsinkin Melanchthonin lisäykseen Sehmalkaldenin opinkohtien allekirjoituksissa. Huovisen mukaan “piispojen ja paavin välillä voi siis luterilaisen virkaopin mukaan vallita samanlainen suhde kuin pappien ja piispan välillä. Kummassakin suhteessa on kysymys “aste-erosta”, joka on olemassa inhimillisen oikeuden perusteella”. Huovinen jatkaa: “Olennaisesti samanlainen on myös Lutherin ratkaisu, kun hän leikittelee inhimilliseen oikeuteen perustuvalla, oikein toteutetulla paavin viralla”. Huovisen perusteluihin on sanottava seuraavaa. Melanchthonin lisäys on yksityisen henkilön, ei tunnustavan kirkon mielipide. Huovinen ei tuo esiin, että Luther itse pitää paavin aseman jure humano (inhimillisen oikeuden mukaan) sulana mahdottomuutena.

Luterilainen tunnustus ja paavi tänään

Tämän päivän tilanteesta voidaan sanoa ainakin kolme selvää tosiasiaa: 1) luterilaiset ovat käytännössä lähes tyystin luopuneet Tunnustuskirjojen opista paavin osalta 2) kiinnostus Roomaan on kasvanut huomattavasti 3) vuodeksi 1997 kaavailtu oppituomioiden purkaminen vanhurskauttamisopissa tuo kirkollisen yhteyden solmimisen jo lähelle.

Mikä on meidän linjamme, jos tahdomme olla tunnustukselle uskollisia? Meitä ei saa hämätä se yleinen väite, että Rooma on muuttunut. Paavin asema on päinvastoin nimenomaan paalutettu viimeisimmissä kirkolliskokouksissa. Rooman sisäinen nahistelu ei tätä tilannetta muuta. Meidän tunnustuskirjojemme opetusta ei myöskään ole kumottu. Paavi täyttää Antikristuksen tuntomerkit. Siksi meidän tulee pysyä erossa hänestä ja hänen kirkostaan vaikka sitten lahkolaisen nimeä kantaen (ks. TK 1990, 290, 42).

Kategoriat
4/2011 Lehdet

Concordia 4/2011

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Kristuksen toinen tuleminen Hannu Lehtonen

Parannus Jukka ja Juha Huotari

Roomalaiskirjeen teema Georg Stöckhardt

Aabrahamin saama siunaus uudistetaan(1. Moos. 15) Paul Kretzmann

Ensimmäinen lupaus K. V. Tamminen

Saarnaajien todistuksia: Olemmeko siunatuita vai kirotuita? Jaakko Tuori

Esivallan tehtävä ja arvo Martti Luther

Kategoriat
4/2011 Lehdet

PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Uusi Testamentti sisältää monta apostoli Paavalin kirjettä. Näistä ensimmäisenä Uudessa Testamentissa on apostolin kirje roomalaisille. Roomalaiskirje on erittäin keskeinen. Siinä tuodaan esille kristinuskon pääoppi, vanhurskauttamisoppi. On tunnettua, että Lutherille Room. 1:17 (”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.”) oli ratkaisevassa asemassa, kun hänelle selvisi puhdas vanhurskauttamisoppi. Hänelle kirkastui Jumalan armosta se suuri asia, ettei apostoli Paavali puhu tässä kohdassa Jumalan rankaisevasta vanhurskaudesta vaan siitä lahjavanhurskaudesta, jonka varassa me kestämme Jumalan edessä, siis Kristuksen vanhurskaudesta.

Roomalaiskirjeestä on olemassa suomeksi jonkin verran selitysteoksia. Hiljattain ilmestyi uutena lisänä näiden joukkoon merkittävä teos, Georg Stöckhardtin laaja Roomalaiskirjeen selitys. Stöckhardt eli 1842–1913. Hän oli syntynyt Saksassa, mutta siirtyi 1878 USA:han, jossa hän toimi Missouri-Synodin pastorina ja sittemmin VT:n ja UT:n professorina C. F. W. Waltherin jälkeen. Stöckhardtilta ilmestyi 1900-luvun alkupuolella useita UT:n selitysteoksia.

Stöckhardtin Roomalaiskirjeen selityksen toimittaja ja suomentaja, pastori Markku Särelä, sanoo teoksen esittelysanoissa mm. seuraavaa: ”Apostoli Paavalin kirje roomalaisille on kirjoitettu erityisesti meitä pakanakristittyjä varten. Se sisältää kristinuskon lohdullisen pääopin eli vanhurskauttamisen perusteellisen selityksen. Sen ohella se käsittelee lain ja evankeliumin tehtäviä ja niiden eroa, pyhää kastetta, pyhitystä, armovalintaa, paatumusta ja paaduttamista, Israel-kysymystä, seurakuntaelämää, esivaltaa, heikkojen ja vahvojen keskinäistä suhdetta sekä monta muuta kristityn uskonelämälle tärkeää asiaa. Georg Stöckhardt, luterilainen teologian tohtori, professori ja eksegeetti, laati perusteellisen selityksen tähän apostolin kirjeeseen. Hän etenee selityksessään johdonmukaisesti tekstiin ja tekstiyhteyteen uskollisesti pitäytyen. Erityisen arvokkaita ovat hänen Vanhan Testamentin lainauksia koskevat selityksensä.”

Stöckhardtin selitysteos ei ole kevyttä kenttälukemista. Kirja vaatii paneutumista. Mutta tämä kannattaa, sillä Stöckhardtin selitys vie kirjaimellisesti autuuden lähteille. Suokoon Jumala, että tämä merkittävä teos löytäisi monta lukijaa ja käyttäjää, ja että teos saisi olla innostamassa lukemaan ja tutkimaan Roomalaiskirjettä.

Kategoriat
4/2011 Lehdet

KRISTUKSEN TOINEN TULEMINEN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Hannu Lehtonen, pastori, Soini

Jeesus tulee

Raamattu opettaa monin kohdin Jeesuksen toisesta tulemisesta. Tästä tapahtumasta ennustetaan jo VT:ssa. Danielin kirjan 7. luvussa kerrotaan näystä, jonka Daniel näki: ”Minä näin yöllisessä näyssä, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen.” (Dan. 7:13) Kun Jeesus oli ylipappien edessä kuulusteltavana, hän viittasi tähän ennustukseen: ”Niin ylimmäinen pappi sanoi hänelle: ’Minä vannotan sinua elävän Jumalan kautta, että sanot meille, oletko sinä Kristus, Jumalan Poika’. Jeesus sanoi hänelle: ’Sinäpä sen sanoit. Mutta minä sanon teille: tästedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä.’” (Matt. 26:63–64) Kun Jeesus oli astunut ylös taivaaseen, enkelit sanoivat Jeesuksen perään katseleville opetuslapsille: ”Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.” (Ap. t. 1:11)

Hän, joka tulee, on Ihmisen Poika, tosi ihminen, joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Mutta hän on samassa persoonassa myös tosi Jumala, Herra. 1. Tessalonikalaiskirjeessä apostoli Paavali sanoo opettaessaan Kristuksen toisesta tulemisesta: ”Itse Herra on tuleva alas taivaasta…” (1. Tess. 4:16)

Raamatun alkukielessä käytetään Kristuksen toisesta tulemisesta puhuttaessa usein sanaa paruusia, johon sisältyy ajatus kuninkaan vierailusta. Tämä sana sopii erinomaisesti kuvaamaan Kristus-kuninkaan toista tulemista. Toisaalta monissa kohdissa käytetään myös sanaa ’ilmestyä’. Esimerkiksi apostoli Johannes sanoo: ”Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.” (1. Joh. 3:2) Vastaavasti apostoli Paavali kirjoittaa: ”kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol. 3:4)

Aina on ollut epäuskoisia pilkkaajia, jotka haluavat tehdä kristityt naurunalaisiksi. Apostoli Pietari ennustaa: ”Ja ennen kaikkea tietäkää se, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan ja sanovat: ’Missä on lupaus hänen tulemuksestansa? Sillä onhan siitä asti, kuin isät nukkuivat pois, kaikki pysynyt, niin kuin se on ollut luomakunnan alusta.’” (2. Piet. 3:3–4) ”Viimeisinä päivinä tulee pilkkaajia, irvailijoita, juuri ennen tuomiopäivää. Nämä miehet, joista monet ovat hyvin älykkäitä ja oppineita, tunnetaan siitä, että he pilkaten kieltävät tuomion tulemisen. Sellaiset henkilöt todistelevat kirjoilla, artikkeleilla ja luennoilla tyynesti ja hyvin viisailta näyttäen, että on vastoin tiedettä ja järkeä uskoa tuomiopäivän tulemiseen. He kohtelevat pilkaten ja ivaten itse sitä ajatustakin, että Raamattu voisi olla totta. Mitä lähemmäksi viimeinen päivä tulee, sitä nopeammin näiden pilkkaajien määrä kasvaa ja sitä röyhkeämmiksi he tulevat väitteissään. – – Kristittyjen tulisi panna merkille syy tähän asenteeseen, nimittäin se, että sellaiset ihmiset vaeltavat omien halujensa ja himojensa mukaan. Jumalasta ja Hänen pyhästä tahdostaan he eivät tahdo tietää mitään. Heidän ainoa päämääränsä elämässä on nauttia täysin voimin lihan himosta, silmien pyynnöstä ja elämän korskeudesta. Ja koska ajatus Herran paluusta tuomiolle häiritsee heitä heidän elämässään synnissä ja häpeässä, he koettavat tehdä naurunalaiseksi ajatuksen viimeisestä päivästä. Heidän omatuntonsa kertoo heille – riippumatta siitä, minkä muodon heidän itsekkyytensä ottaa – että heidän täytyy tehdä tili Herralle.” (Paul Kretzmann, The Popular Commentary of the Bible, suom. HL)

Milloin Jeesus tulee?

Ihmisuteliaisuutta on aina kiehtonut suuresti kysymys siitä, milloin Jeesus tulee takaisin, milloin tulee maailman loppu. On ollut monia ennustelijoita, jotka ovat arvelleet voivansa ennustaa tarkan ajankohdan. Mutta odotettu ajankohta on tullut ja mennyt ilman, että mitään olisi tapahtunut. Näin täytyykin olla, sillä Jeesuksen takaisin tulemisen ajankohtaa ei ole meille ilmoitettu. Markuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus sanoo: ”Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä.” (Mark. 13:32) Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa ylösnoussut Jeesus huomauttaa aikamääriä uteleville opetuslapsilleen: ”Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut.” (Ap. t. 1:7)

On siksi turhaa koettaa laskeskella päivää ja hetkeä. Sitä vastoin Jeesus mainitsee lopunajallisissa puheissaan monia merkkejä, jotka edeltävät hänen toista tulemistaan. Näitä merkkejä me voimme ja meidän pitääkin tarkata. Oheinen ryhmitys on tiivistelmä LC–MS:n (Luterilainen kirkko – Missourisynodi) oppikomitean asiaa koskevasta paperista (lyh. CTCR).

1) Tärkein lopunajallinen merkki on evankeliumin saarnaaminen kaikille kansoille. Matt. 24:14: ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” Se antaa Kristuksen lihaan tulemisen ja toisen tulemisen väliselle ajalle sen ensisijaisen merkityksen ja tarkoituksen (Matt. 28:18–20).

2) Toinen merkkien ryhmä – sodat, maanjäristykset, nälänhätä, taudit ja merkit taivaissa – ilmaisee Jumalan tuomiota (2. Aik. 15:6; Matt. 24:6–8; Mark. 13:7–8; Luuk. 21:9–11; Jooel 2:30–31). Ne ovat ilmauksia Jumalan vihasta ja osoittavat kaikkien syntisten tarvetta tehdä parannus (Luuk. 13:3, 5; Ilm. 9:20–21; 16:9). Kristittyjä kehotetaan kuitenkin pitämään näitä merkkejä myös uuden ja paremman maailman ’synnytystuskina’ (Room. 8:22; Matt. 24:8; Ilm. 21:1-4) ja lohduttautumaan sillä, että Jumala lupaa suojella ja varjella heidät tämän kärsimyksen keskellä (Ilm. 3:10; 7:3-4).

3) Kolmas merkkien ryhmä ilmaisee vastustusta Jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan: ahdistus, luopuminen ja Antikristus. Koska maailma jatkuvasti vastustaa Jumalan valtakuntaa, kristityt joutuvat odottamaan kärsivänsä vainoa eri muodoissa koko Kristuksen lihaantulemisen ja toisen tulemisen välisen ajan ja heitä kehotetaan kestämään uskossa loppuun saakka (Matt. 24:9; Mark. 13:9–13; Luuk. 21:12–19). Raamattu kuitenkin opettaa myös, että kirkon kokema ahdistus kasvaa loppua kohti (Matt. 24:21, 22).

Ilmestyskirja kuvailee myös Kirkon kokemaa viimeistä vainoa, vaikkakin symbolisella kielellä (Ilm. 9:13–19; 11:7–10; 16:12–16; 19:19; 20:7–9). Tämä on se ’vähä aika’, jolloin saatana kokoaa antikristillisen maailman pyrkimyksenään tuhota kristillinen kirkko ja estää sitä vapaasti saarnaamasta evankeliumia kaikille kansoille (Ilm. 20:7–9; Hes. 38–39). Saatanan viimeistä hyökkäystä kutsutaan symbolisesti Harmageddonin taisteluksi.

Kristillisen kirkon historiaa luonnehtii myös luopumus Kristuksen lihaan tulon ja toisen tulemisen välisenä aikana (Matt. 24:10-12; Hepr. 6:6; 10:29; 2. Piet. 2:20–22; 1. Joh. 2:19; Gal. 6:12–13). Mutta UT ennustaa myös viimeistä luopumusta tai kapinaa. Jeesus puhuu vääristä Kristuksista ja vääristä profeetoista, jotka johtavat monia harhaan (Matt. 24:24; Mark. 13:22). Apostoli Paavali opettaa, että Kristuksen toinen tuleminen ei tapahdu, ennen kuin ”luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi.” (2. Tess. 2:3). Esimerkiksi homoseksuaalisuuden lisääntyvä julkinen hyväksyminen eri maissa ja myös kirkoissa on epäilemättä lopun ajan merkki, samoin naispappeus, luterilaisten kirkkojen neuvottelut ja sopimukset paavin kirkon kanssa jne.

Lopuksi, Jumalan vastustamista luonnehtii Antikristus. Termi antikristus löytyy Johanneksen kirjeissä (1. Joh. 2:18, 22; 4:3; 2. Joh. 7) ja se merkitsee sekä Kristuksen sijaista että vastustajaa. UT ennustaa, että kirkko todistaa kautta historiansa monista antikristuksista (Matt. 24:5, 23–24; Mark. 13:6, 21–22; Luuk. 21:8; 1. John 2:18, 22; 4:3; 2. John 7). Kaikki väärät opettajat, jotka opettavat vastoin Kristuksen sanaa, ovat Kristuksen vastustajia ja, sikäli kuin he niin menettelevät, anti-Kristuksia. Mutta Raamattu opettaa myös yhtä suurta Antikristusta (Dan. 7:8, 11, 20–21, 24–25; 11:36–45; 2. Tess. 2; 1. Joh. 2:18; 4:3; Ilm. 17-18).

Luterilaisen tunnustuksen mukaan Rooman paavi vastaa Raamatun antamia merkkejä Antikristuksesta [paavikunta on kironnut puhtaan vanhurskauttamisopin Trentossa 1500-luvulla; paavin erehtymättömyysdogmi 1870 yms.]. On kuitenkin tärkeää huomioida se ero, jonka luterilaiset tunnustajat tekivät paavin viran ja tuon viran yksittäisten haltijoiden välillä. Katolinen vastauskonpuhdistus aloitti 1500-luvulla kampanjan, jonka päämääränä oli selittää, ettei Ilmestyskirja voi viitata paaviin tai paavikuntaan. Tämä kampanja on ollut ilmeisen menestyksekäs.

Jeesus tulee suuressa kunniassa

Jeesus tuli ensimmäisen kerran tähän maailmaan alhaisessa hahmossa. Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan puhuttelevasti: ”Hän kasvoi Herran edessä niin kuin vesa, niin kuin juuri kuivasta maasta. Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.” (Jes. 53:2)

Kun Jeesus tulee toisen kerran, hän tulee suuressa kunniassa ja kirkkaudessa. ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle.” (Matt. 25:31; ks. myös Matt. 13:39–43; 16:27; 24:30–31; 2. Tess. 1:7; Ilm. 19:11-14; Tiit. 2:13; Juud. 14, 24;

1. Piet. 4:13; Sak. 14:3).) Hän tulee kuninkaallisena majesteettina ja kaikkien polvien pitää notkistuman hänen edessään ja kaikkien kielten tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra (Fil. 2:10–11). Raamattu kuvaa Jeesuksen toista tulemista mahdollisimman julkisena ja äänekkäänä tapahtumana. Ensimmäisessä tessalonikalaiskirjeessä apostoli Paavali sanoo: ”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa…” (1. Tess. 4:17)

On syytä tähdentää sitä, että Raamattu ei tunne muita Kristuksen tulemisia. On vain kaksi: toinen on tapahtunut ja toinen on vielä edessäpäin. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hepr. 9:27–28)

Kristikunnan piirissä on saanut paljon jalansijaa sellainen opetus, jonka mukaan Jeesus tulisi ennen julkista tuloaan salaa tempaamaan uskovat pois tästä maailmasta. On olemassa esimerkiksi monia kirjoja ja elokuvia, joissa tältä pohjalta esitetään hyvin mielikuvitusta kutkuttavia kuvitelmia siitä, miten ihmisiä katoaa selittämättömästi jne. Tämän opetuksen ideoihin kuuluu ajatus siitä, että vaikka kaikki uskovat on temmattu täältä maailmasta pois, maailma silti jatkaa olemassaoloaan ja myöhemmin täällä on paljonkin uskovia juutalaisten kääntyessä Kristuksen uskoon ja tehdessä voimallista lähetystyötä. Samaan yhteyteen kuuluu myös oppi ns. tuhatvuotisesta valtakunnasta.

Tämä edellä lyhyesti kuvailtu oppi on syntynyt noin vuonna 1830. Sen alkuunpanijana pidetään yleisesti entistä anglikaanipastori John Nelson Darbya (1800–1882), jonka välityksellä oppi levisi Amerikkaan. Siellä laadittu ns. Scofieldin selitysraamattu (ens. laitos v. 1909) on tullut tunnetuksi tämän opin levittäjänä. Hal Lindseyn teokset ovat vaikuttaneet tämän opin leviämisessä myös Suomeen paljon. Opilla Kristuksen salaisesta tulemisesta on maassamme kannatusta erityisesti ns. vapaiden suuntien keskuudessa, mutta se on levinnyt myös luterilaisten keskuuteen.

Edellä lainatussa Tessalonikalaiskirjeen kohdassa apostoli yhdistää Kristuksen julkisen tulemisen uskovien ylöstempaamisen kanssa. Emme luterilaisina suinkaan kiistä uskovien, elävien ja kuolleiden, ylöstempaamista, koska Raamattu niin opettaa. Mutta on torjuttava vääränä ja harhaanjohtavana opetuksena edellä kuvattu oppi Kristuksen salaisesta tulemisesta siihen kuuluvine käsityskantoineen. Raamattu korostaa monin kohdin hyvin voimakkaasti sitä, että Kristuksen toinen tuleminen on mahdollisimman julkinen tapahtuma ja myös, että tämä maailmanaika päättyy siihen.

Luther sanoo Kristuksen toisesta tulemisesta: ”Se tulee olemaan kuin suuren ja voimallisen kuninkaan tai keisarin tulo täydessä sotavarustuksessa, joka täyttää ilman taisteluhuutojen ja trumpettien äänellä. Kuoleman ja helvetin voitokkaan Kukistajan huuto tavoittaa kuolleet haudoissaan, uskovat kuulevat Vapahtajansa äänen ja tulevat esiin haudoistaan kirkastetuissa ruumiissa, valmiina liittymään Hänen voittoisaan juhlakulkueeseensa (1. Kor. 15:42–44; Fil 3:21). – Välittömästi tämän jälkeen uskovat, jotka Herra on jättänyt tähän päivään asti jäljelle, jotka yhä elävät lihassa, saavat kokea Kristuksen majesteettisen voiman ruumiissaan. Heidät temmataan yhtäkkiä pilviin Kuninkaiden Kuninkaan saattueeseen liittymistä varten. Heidän ruumiidensa kuolevaisuus jää silloin myös taakse, katovaisen pukeuduttua katoamattomuuteen (1. Kor. 15:52,53). Korotetun Vapahtajansa seurassa uskovat ilmestyvät silloin kirkkaudessa koko maailman eteen, ollakseen iäti Herran kanssa. – – Varmoina sellaisesta edessämme olevasta ilosta apostolin kehotuksen pitäisi epäilemättä löytää halukkaat korvat ja aulis kuuliaisuus: ’Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.’ Tähän lyhyeen Raamatun kohtaan sisältyy valtavan paljon lohdutusta, jota tuskin voidaan ilmaista lyhyessä selityksessä.” (W2, 12,2032-2099, suom. HL)

”Apostoli ilmoittaa siis että kuolleet yht’äkkiä nostetaan haudoistaan ja meidät samalla temmataan ylös, missä lienemmekin, siirretään kuolevaisesta elämästä ja tilasta, kohta tullaksemme kaikki yhdessä myöskin kirkastetuksi. Sitä apostoli tarkoittaa sanoessaan: emme kaikki kuole eli nuku. Asia ei voi eikä saa toteutua niin vitkaan, että ihmiset aina toisiansa hautaisivat, kunnes kaikki olemme vähitellen kuolleet, vaan meidät kootaan kerran kaikki yhtä haavaa ja temmataan yhdessä ylös, vaikka tosin kuolema siinä myös tapahtuu. Jumala on silloin osoittava kaikkivaltaansa ja voimaansa antaessaan hukkua yhdessä silmänräpäyksessä kaikki, mitä on maan päällä; koko maailma on silloin menevä raunioiksi ja muotonsa on muuttuva, mutta me saamme iäti olla Kristuksen kanssa, vaan nuo toiset, jotka eivät uskoneet, heitetään iäiseen vaivaan. Tämä on tapahtuva, sanoo apostoli viimeisen tuomion pasuunan kaikuessa. Herra on tuleva alas suuren huudon kuuluessa, lausuu hän tessalonikalaisille, ja ylienkelin hän on antava puhaltaa pasuunaan, joka on kaikuva kautta taivaan ja maan, niin että kaikki sortuu raunioiksi ja kuolleet ylös heräävät.” (Luther, Kuolleitten ylösnouseminen)

”Tässä kysynee joku, eivätkö jumalattomatkin nouse ylös kuolleista? Vastaus: yhtä hyvin kuin jumalaapelkääväisetkin. Sillä Kristus tuomitsee eläviä ja kuolleita, olivatpa he hyviä tai pahoja, vanhurskaita tai jumalattomia. Mutta vain uskollisille, niille, jotka ovat poisnukkuneet Kristuksessa, suodaan se sanomaton armo ja kirkkaus, että heidät saatetaan uuteen ja ikuiseen Jerusalemiin yhdessä Kristuksen, heidän sulhasensa kanssa niin ihanassa puvussa, ettei maailmalla senkaltaista ole. Jumalattomia sitä vastoin, niitä, jotka kuolevat epäuskossa, ei temmata pilvissä Herraa vastaan, vaan he jäävät tänne alas ja saavat kuulla tuomionsa: ’Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen’ jne. (Matt. 25:41). Jumalattomatkin herätetään samoin kuin uskollisetkin, mutta jälkimmäiset elämän ylösnousemukseen, muut tuomion ylösnousemukseen.” (Luther, Sana ja armo, s. 426–427)

Raamattuluento Ev. lut. Todistajaseuran vuosijuhlassa Alajärvellä 22.8.2010. Ensimmäinen osa.

Kategoriat
4/2011 Lehdet

PARANNUS

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi

Sana ’parannus’ alkukielissä

Kreikan kielessä parannusta tarkoittaa sana metanoia. Se voidaan kääntää myös sanalla mielenmuutos. Sana metanoia tulee verbistä metanoeoo. Meta ilmaisee tässä yhteydessä muutosta, noeoo [joka tulee sanasta nuus, mieli, ymmärrys, ajatus] tarkoittaa ajatella. Verbi metanoeoo voidaan kääntää siis ”ajatella toisin, muuttaa mielensä”. KR-38 kääntää tavallisesti verbin metanoeoo ”tehdä parannus” ja substantiivin metanoia ”parannus”. KR-92 käyttää muun muassa sanoja ”kääntymys”, ”kääntyä”, ”katua” sanojen ”parannus” ja ”tehdä parannus” ohella.

Matt. 3:2 (metanoeoo)
”’Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.’” (KR-38)
’”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!’” (KR-92)

Mark. 6:12 (metanoeoo)
”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (KR-38)
”Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä.” (KR- 92)

Luuk. 13:3 (metanoeoo)
”Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (KR-38)
”Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (KR-92)

Luuk. 5:32 (metanoia)
”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen.” (KR-38)
”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät.” (KR-92)

2. Kor. 7:9 (metanoia)
”nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi.” (KR-38)
”olen nyt iloinen – en siksi, että te tulitte surullisiksi, vaan koska murheenne sai teidät muuttamaan mielenne. (KR-92)

Matt. 3:8 (metanoia)
”Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä” KR-38
”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” KR-92

KR-38:n ”tehdä parannus” on siis KR-92:ssa usein korvattu sanalla ”kääntyä”. Tämä on parempi käännös, sillä sanat ”tehdä parannus” saattavat antaa sellaisen kuvan, että ihminen itse parantaa elämäänsä ja sillä tavalla kelpaa Jumalalle. KR-92:n käännös jatkaa VT:n kielenkäyttöä (suuv, palata). ”Tehdä parannus” tulee todennäköisesti suomen kieleen ruotsista.1
Rooman kirkon opetus parannuksesta

Kerromme Rooman kirkon parannusopetuksesta historiallisen taustoittamisen vuoksi. Tunnustuskirjoissa käydään tässä opinkohdassa keskustelua Rooman kirkon kanssa. Augsburgin tunnustuksen (CA) opetus tulee helpommin ymmärrettäväksi tätä taustaa vasten. Esittelemme Rooman opin myös siitä syystä, että huomaisimme, mitä tapahtuu, kun Raamattua ei seurata. Samalla esittelemme CA:ssa mainitun viimeisen harhan. Esityksemme Rooman opista ei ole täydellinen, mutta siitä käyvät ilmi sen pääasiat.

Rooman kirkossa parannus on yksi seitsemästä sakramentista. Tunnustuskirjoissa puhutaan muutamassa kohdassa Rooman kirkon parannuksesta. Sitä sanotaan muun muassa ”sofistien (paavilaisten) vääräksi parannukseksi” (Schmalkaldenin opinkohdat). Parannuksesta sanotaan, että se oli ”ennen Lutherin kirjoja varsin sekava.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apol.)) Vielä Tunnustuskirjoissa sanotaan, että Rooman kirkon opetus parannuksesta oli ”skolastikkojen ja kirkko-oikeuden opettajien mielipiteiden vaikutuksesta” pimennetty. (Apol.) Ja edelleen: ”On olemassa sententioiden kirjoittajien teoksia, mutta ne sisältävät loppumattomasti kysymyksiä, joihin ketkään jumaluusoppineet eivät ole voineet konsanaan antaa kunnon selitystä. Tavallinen kansa ei ole voinut ymmärtää asian ydintä, ei tajuta, mitä parannuksessa oikeastaan vaaditaan ja mistä omantunnon rauhaa olisi etsittävä. Astukoon meidän eteemme joku vastapuolelta sanomaan, milloin syntien anteeksiantaminen tapahtuu! Hyvä Jumala, mikä pimeys!” (Apol.) Rooman kirkon oppia parannuksesta luonnehditaan myös seuraavilla ilmauksilla: ”sofistinen sokkelo”, ”sepustus”, ”sepitelmä”, ”kuvitelma”, ”lain oppi, evankeliumin kumoaminen, epätoivon oppi” (Apol. XII) Tunnustuskirjojen antama kuva ei ole myönteinen. Katsotaan, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva paikkaansa.

Rooman kirkossa parannus jaetaan kolmeen osaan: katumus, rippi eli tunnustaminen ja hyvitys (contritio, confessio, satisfactio). Näitä kolmea osaa tutkimme nyt tarkemmin Rooman kirkon katekismuksen avulla (Katolisen kirkon katekismus, Katolinen tiedotuskeskus 2005).

 Tässä tulee näkyviin alkukielien osaamisen tärkeys. Esimerkkinä tästä on Tapio Nousiainen, joka opettaa kirjassaan ”Miksi en ole luterilainen” (Ristin voitto, 1958) sanoihin ”tehdä parannus” viitaten, että ”raamatullinen ja apostolinen kristillisyys on aina…ollut ratkaisukristillisyyttä”. Lisäksi hänen mukaansa ”ihmisen on otettava tahdonratkaisun askel Jumalaa kohti”. Tämä Nousiaisen kanta perustuu väärinkäsitykseen.

Rooman kirkon opetuksen mukaan parannuksen ensimmäinen osa on siis katumus. Katolisen kirkon katekismuksen mukaan katumus on ”sielun murhe tehdyn synnin tähden ja sitä kohtaan tunnettua inhoa sekä niihin liittyen päätös olla vastedes tekemättä syntiä” (Katolisen kirkon katekismus [jatkossa KKK] , kohta 1451). Katumus on siis murhetta tehdystä synnistä, sen inhoamista ja päätöstä, että syntiä ei enää tehdä.

Edelleen Katolisen kirkon katekismus opettaa, että on kahdenlaista katumusta: täydellistä ja epätäydellistä (contritio ja attritio). Täydellinen katumus syntyy rakkaudesta Jumalaan, epätäydellinen katumus syntyy muista syistä kuin rakkaudesta Jumalaan (esim. ”synnin inhottavuuden näkemisestä tai ikuisen kadotustuomion ja muiden syntistä uhkaavien rangaistusten pelosta” = pelosta nouseva katumus). (KKK, kohta 1492)

Samanlaisia alkukielen osaamattomuudesta johtuvia väärinkäsityksiä esiintyy joidenkin kirkkojen opetuksessa. Esimerkiksi väite siitä, että kreikankielinen verbi ”baptidzoo” tarkoittaisi pelkästään upottamalla kastamista ja siksi upotuskaste olisi ainoa oikea kasteen muoto, ei pidä paikkaansa.

Luther ei turhaan korostanut alkukielten osaamisen tärkeyttä: ”Minä tiedän varmasti, että se, jonka pitää saarnata ja selittää Raamattua ja joka ei tunne latinan, kreikan ja heprean kieltä, vaan on perehtynyt ainoastaan äidinkieleensä, tekee monta ja suurta virhettä. Kokemukseni on, että nämä kielet mitä suurimmassa määrin auttavat oikein ymmärtämään pyhää Raamattua. Sen tiesi Augustinuskin, kun hän sanoi, että niiden, joille on uskottu Jumalan sanan julistaminen, täytyy ymmärtää kreikan ja heprean kieltä, Pyhä Henki kun on kirjoittanut Vanhan ja Uuden testamentin näillä kielillä.” (Lohdutussanoja elämän taisteluissa, v. 1946 painos, s. 85–86)

Täydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus opettaa, että se ”tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista.” (KKK, kohta 1452) Siis sielun murhe tehdyn synnin tähden, synnin inhoaminen ja päätös, että syntiä ei enää tehdä, tuo anteeksiannon synnistä. Epätäydellisestä katumuksesta Katolisen kirkon katekismus sanoo seuraavaa: ”Tällainen omatunnon vavistus voi panna alkuun sisäisen kehityksen, jonka sakramentaalinen synninpäästö vie Jumalan armon vaikutuksesta täyttymykseen. Pelkkä epätäydellinen katumus ei vielä saavuta anteeksiantoa raskaista synneistä, mutta se valmistaa kuitenkin pääsemään anteeksiantoon parannuksen sakramentissa.” (KKK, kohta 1453)

Rooman kirkossa katumus on ihmisen oma suoritus. Katumus on ikään kuin ansiollinen asenne, jolla ansaitaan Jumalalta armo. Tämä asia sanotaan suoraan Katolisen kirkon katekismuksessa. Synnit siis pyyhitään pois, kun niitä inhotaan. Synnit saadaan anteeksi, kun niitä katuu, ts. katumuksen kautta, eikä uskon kautta Kristukseen. ”Onhan sen kieltäminen, että me uskolla saamme syntimme anteeksi, suorastaan Kristuksen veren ja hänen kuolemansa häpäisemistä.” (Apol.) Rooman kirkon oppi katumuksesta ei nouse Raamatusta, vaan omasta järjestä. Ihminen sovittaa itse itseään. Kristusta ja uskoa ei mainita. Tämä on ”omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus – vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta” niin kuin Tunnustuskirjoissa sanotaan (Schmalkaldenin opinkohdat (SO)). Se on teeskentelyä, joka ei ole surmannut synnin himoa. (vrt. SO)

Toisena osana Rooman parannuksessa on rippi. Ripissä oli tunnustettava kaikki synnit. Jos ripittäytyessä ei muistanut mainita kaikkia syntejä, ne sai anteeksi, jos ne mainitsi ripissä, kun ne tulivat mieleen. Katolisen kirkon katekismus sanoo, että ”katuvien tulee mainita kaikki kuolemansynnit, joista he huolellisen omantunnon tutkimisen kautta ovat tietoisia, myös kaikkein salaisimmat ja nekin, jotka on tehty yhdeksättä ja kymmenettä käskyä vastaan…”. (KKK, kohta 1456) Ja eräässä toisessa kohdassa sanotaan: ”Sen, joka haluaa päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa, täytyy tunnustaa papille kaikki raskaat synnit, joista hän ei ole aikaisemmin ripittäytynyt ja jotka huolellisen omantunnon tutkistelun jälkeen nousevat hänen mieleensä. Vaikka lievien syntien tunnustaminen ei olekaan sinänsä välttämätöntä, kirkko kuitenkin suosittelee sitä lämpimästi.” (KKK, kohta 1493)

Tällainen rippi on kidutusta. Kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei edes ole mahdollista. Tekosyntien takana on perisynti. Tällainen rippi on loputonta syntien luettelemista, joka johtaa vain epävarmuuteen. Ihminen ei voi ikinä tietää, oliko hän varmasti ripittäytynyt tarpeeksi. Esimerkiksi Luther ripittäytyi kerran kuusi tuntia yhteen menoon, kun hän oli luostarissa munkkina. Luther itse kertoo, että hän ripittäytyi niin paljon, että luostariopettaja nuhteli häntä siitä. Luther kirjoittaa: ”Me uuvutimme rippi-isät; niin aroiksi he meidät saivat ehdollisilla synninpäästöillään: ’Minä julistan sinut vapaaksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta sydämesi katumuksen, suusi tunnustuksen, töittesi hyvityksen ja pyhien esirukouksen tähden’ jne. Tästä (meihin kohdistetusta) ehdosta juonsi juurensa kaikki paha. Sillä me teimme tämän kaiken siksi, että pelkäsimme Jumalaa ja halusimme vanhurskaiksi – mutta kokonaan ihmissäädösten alle hautautuneina.” (Valitut teokset III, Elämänkerrallisia katkelmia s.12, v. 1983 painos)

Kaiken lisäksi ripittäytyjää ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa. Syntien tunnustamisella ja niitä häpeämällä ripittäytyjä hyvittäisi syntinsä nopeammin ja paremmin. Tällainen nöyryys muka hankki Jumalan armon. Edelleen ei mainittu mitään uskosta eikä Kristuksesta eikä kerrottu synninpäästön voimasta. Kaikki lohdutus perustui ihmisen omiin tekoihin: syntien luettelemiseen ja niiden häpeämiseen.

Kolmantena ja viimeisenä osana Rooman parannukseen kuuluu hyvitys. Hyvitysteoilla tarkoitetaan sellaisia tekoja, joita ripin vastaanottanut pastori antaa ripittäytyjälle tehtäväksi. Hyvitys- eli katumustekoja tehtiin sen tähden, että synnin kautta syntyneet vahingot korvattaisiin ja ripittäytyjä turvautuisi uudelleen Kristuksen opetuslapsen toimintatapoihin. Katolisen kirkon katekismus puhuu ”hengellisestä terveydestä”, joka täytyy saada takaisin. Tähän ei synninpäästö riitä, vaan ripittäytyjän tulee ”soveliaalla tavalla ’hyvittää syntinsä’, ’sovittaa’ ne”. (KKK, kohta 1459) Nämä teot määrää rippi-isä. Tekojen tulee vastata tehtyjen syntien raskautta ja luonnetta. Katumustyö voi olla rukousta, lahjan antamista, laupeudentekoja, lähimmäisen palvelemista, vapaaehtoista luopumista, uhraamista ja ”ristin kärsivällistä hyväksymistä”.

Kun Tunnustuskirjoissa puhutaan tästä hyvityksestä, sanotaan, että hyvitysteoilla saisi lyhennettyä kiirastulen kestoa. Kiirastulessa suoritettaisiin se osa syntien hyvityksestä, mikä oli jäänyt suorittamatta (jos ei ollut tunnustanut ja katunut kaikkia syntejään ripissä). Tämä aiheutti hätää ihmisissä, koska kukaan ei voinut olla varma siitä, kuinka kauan joutuisi olemaan kiirastulessa. Ja jos joku olikin varma, hänen varmuutensa perustui omaan hyvitystekoonsa. Luottamus ei perustunut uskoon tai Kristukseen, vaan omiin tekoihin. Tätä epävarmuutta lieventääkseen Rooman kirkko keksi aneet.

Rooman kirkon parannuksen päämäärä ja vaikutus on sovinto Jumalan ja kirkon kanssa. ”Raskaiden syntien yksityinen, täydellinen tunnustaminen ja sitä seuraava synninpäästö on ainoa varsinainen keino päästä sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa.” (KKK, kohta 1497) Raamatun mukaan sovinto Jumalan kanssa perustuu yksin Kristuksen ansioon: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh.1:7)

Kokonaisuutena tarkastellen Rooman kirkon opetusta parannuksesta, voimme todeta, että siinä ei oteta huomioon syntiä. Heillä on väärä käsitys perisynnistä. Rooman kirkko opettaa, että ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja muuttumattomina. Ihmisen järki muka kykenee opettamaan oikein, ja tahto voi toimia sen mukaisesti oikein, että Jumala antaa armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa. (vrt. KKK, kohdat 405, 1993, 2002, 2008) Tästä johtuu, että parannusta tehtiin vain tekosynneistä (, ts. syntikäsitys vaikuttaa parannuskäsitykseen. Tämä näkyy muun muassa siinä, että Rooman kirkossa usko edeltää parannusta, ”sillä kukaan ei tee parannusta, ellei hän usko”, Augsburgin tunnustuksen kumoamus.) Parannus on pelkkää epävarmaa ”paikkailua” tekosynneistä.

Rooman kirkon parannuksen kaikki kolme kohtaa (katumus, rippi ja tunnustus) ovat tarkoitetut ihmisteoiksi. Usko syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden puuttuu Rooman kirkon parannuksesta. Sen oppi parannuksesta on Raamatusta luopumista, sillä Raamattu sanoo syntien anteeksiantamuksen riippuvan Jumalan armosta ja uskosta siten, että mitkään teot eivät tule kysymykseen (esim. Ef. 2: 8-9; Room. 4:5-7, 16; Gal. 2:16). Rooman kirkon oppi parannuksesta sitoo sieluja tekojen oppiin ja Rooman kirkkoon sekä pitää erossa Kristuksesta. Väärän syntikäsityksen lisäksi Roomalla on väärä oppi vanhurskauttamisesta. Myös tämä väärä vanhurskauttamisoppi näkyy Rooman parannusopetuksessa.

Hyvin kuvaavat ovat Schmalkaldenin opinkohtien sanat Rooman kirkon parannuksesta: ”Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: ’Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni.’
Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.” (SO III, 3, 12–14) Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan sama asia seuraavasti: ”Koko oppi näistä kysymyksistä, joita nyt olemme tarkastelleet, on vastustajiemme esittämänä täynnä harhaa ja teeskentelyä, ja se pimittää Kristuksen hyvän teon, avainten vallan ja uskonvanhurskauden.” (Apol. XII, 10)
Kun alussa kysyimme, pitääkö Tunnustuskirjojen antama kuva Rooman kirkon parannuksesta paikkaansa, voimme todeta sen pitävän paikkaansa.2

Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Ensimmäinen osa.

 Lisää Rooman kirkon parannuksesta voi lukea Augsburgin tunnustuksen kumoamuksesta, joka on julkaistu suomeksi teoksessa ”Reformaation tunnustukset” (STKSJ 264).
Kategoriat
4/2011 Lehdet

ROOMALAISKIRJEEN TEEMA

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Georg Stöckhardt, USA
”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. 17. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.” (Room. 1:16–17)
Apostoli perustelee edelleen evankeliumin laadulla ja sisällöllä, miksi hän niin suuresti ikävöi päästä Roomaan saarnaamaan evankeliumia. Hän ei häpeä evankeliumia. Lukeeko jakeessa 16 sanojen to euaggelion (evankeliumia) jälkeen vielä tou Khristou (Kristuksen) vai ei, ei muuta käsiteltävää asiaa. Paavalilla on joka tapauksessa, kuten hän on edellä todistanut, mielessä se evankeliumi, joka puhuu Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, meidän Herrastamme.
Tätä evankeliumia hänen ei tarvitse hävetä Roomassakaan, maailman pääkaupungissa, maallisen sivistyksen ja kulttuurin keskuksessa. Miksi ei? Se on Jumalan voima autuudeksi. Se on euaggelion theou (Jumalan evankeliumi), sanoma, joka on lähtöisin Jumalalta (Room. 1:1). Siksi siinä myös vaikuttaa Jumalan voima. Tämä Jumalan mahti saa aikaan jotakin, mitä mikään ihmisoppi tai maallinen filosofia ei voi saada aikaan. Se auttaa autuuteen.
Sanalla soteria tarkoitetaan tässä, kuten niin usein Uudessa Testamentissa, täyttynyttä pelastusta, iankaikkista autuutta. Paavali mainitsee heti viimeisen, korkeimman päämäärän, jota evankeliumi palvelee, evankeliumin saarnan perimmäisen tarkoituksen (finis ultimus). Seuraavassa jakeessa hän tuo esiin sen, mitä hyötyä ihmisellä jo nyt on tässä ajassa evankeliumista.
Apostoli luonnehtii tässä hänelle uskottua sanomaa samoin kuin hän kuvaa sitä 1. Kor. 15:1:ssä, missä hän sanoo: ”Veljet, minä teen teille tiettäväksi sen evankeliumin, jonka olen teille julistanut… jonka kautta te myös tulette autuaiksi” (di hou kai sotheste). Jaakob viittaa Uuden Testamentin sanan korkeaan, vertaamattomaan arvoon huomauttaen: ”joka voi teidän sielunne pelastaa” (ton dynamenon sosai tas psykhas hymon, Jaak. 1:21).
Evankeliumi on Jumalan voima autuudeksi nimenomaan jokaiselle, joka sen uskoo eli ottaa vastaan, olkoon juutalainen tai kreikkalainen. Juutalaisuuden etuoikeus, jonka vuoksi juutalaiset olivat pakanoihin nähden paremmassa asemassa, oli se, että elävä Jumala oli ilmoittanut itsensä heille ja tehnyt heille tunnetuksi tahtonsa ja lakinsa. Kreikkalaisuus, joka tässä edustaa koko pakanamaailmaa, oli luonnollisen, Jumalasta vieraantuneen ihmiskunnan kukoistusta. Tämä ero ei tule kysymykseen tarkasteltaessa apostolin pelastussanomaa. Juutalaiset ja kreikkalaiset tarvitsevat evankeliumia voidakseen tulla autuaiksi. Ei laki eivätkä lain teot, ei maallinen viisaus ja koulutus eikä siveellinen kuntoisuus auta millään tavoin autuuteen. Juutalaisilla oli valittuna kansana vain eräänlainen lunastusoikeus evankeliumiin. Siihen kiinnittää huomion juutalaiseen (judaio) liitetty sana proton (ensiksi). Sen vuoksi pakana-apostoli Paavali kääntyi pakanakaupungeissa aina ensiksi niissä olevien juutalaisten puoleen ja vasta sen jälkeen pakanoiden puoleen (Ap. t. 13:46).
Se, että evankeliumi on Jumalan voima autuuteen, perustellaan jakeessa 17 sillä, että siinä ilmoitetaan vanhurskaus. Vanhurskaus on autuuden edellytys. Synti sulkee ihmiseltä taivaan ja autuuden. Jos syntisestä on tullut vanhurskas, hänen autuaaksi tulemiselleen ei ole enää estettä.
Vanhurskaus määritellään tarkemmin Jumalan vanhurskaudeksi (dikaiosyne theou). Tämä käsite ei tarkoita tässä Jumalan olemuksen ominaisuutta, vaan päinvastoin – kuten varsin yleisesti tunnustetaan – ihmisen oikeaa suhdetta Jumalaan, Jumalan hyväksyvää tuomiota, ”tilaa, jossa ihmisellä on Jumala puolellaan” (Hofmann, Luthardt) eli luettua vanhurskautta (justitia imputata). Kysymys on tässä siitä – kuten apostolin myöhempi esitys osoittaa – että ihminen Jumalan edessä (enopion autou, 3:20, para to theo, 2:13, Gal. 3:11) käy vanhurskaasta, sellaisesta, joka Jumalan silmissä on juuri sellainen kuin Jumala tahtoo, jota Jumalan ei tarvitse lainkaan moittia. Mutta silloinhan Lutherin käännös die Gerechtigkeit, die vor Gott gilt (vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa) on täysin oikea ilmaus sille asialle, mistä on puhe.
Me siis käsitämme Fritzschen, Philippin ja vanhojen luterilaisten eksegeettien tavoin sanan theou (Jumalan) olevan genetivus obiecti (kohteen ilmaiseva gen.) eikä genetivus subiecti (tekijän ilmaiseva gen.), vaikka onhan toki niin, että tämä vanhurskaus, jonka Jumala lukee vanhurskaudeksi, on peräisin Jumalalta, ja Jumala itse antaa sen ihmiselle. (Vrt. Fil. 3:9: ten ek theou dikaosynen, Jumalasta tulevan vanhurskauden). Samoin kuin Joh. 12:43:ssa he doksa tou theou (Jumalan kunnia) tarkoittaa ”kunniaa Jumalan edessä”, niin tässä dikaosynen theou on ”vanhurskaus Jumalan edessä”. Paavalin lausuma 2. Kor. 5:21 hina hemeis genometha dikaoisynen theou en autou (jotta me tulisimme hänessä Jumalan vanhurskaudeksi) ei siedä mitään muuta merkitystä – kuten Fritzsche aivan oikein tähdentää – kuin sen, ”että tulisimme hänessä vanhurskaudeksi, joka Jumalan edessä kelpaa”.
Juuri tämä vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, ilmoitetaan, ”paljastetaan” (apokalyptetai) evankeliumissa. Tämä edellyttää, että se on olemassa jo ennen sen paljastamista. Vain sellaisesta asiasta, joka tosiasiassa on olemassa, vaikkakin salatulla tavalla, voidaan sanoa, että se paljastetaan. Vanhurskaus Jumalan edessä on kerta kaikkiaan käsillä siinä, mistä evankeliumi puhuu, nimittäin Kristuksessa. Kristus on lihassa ollen tehnyt sen valmiiksi elämällään, kärsimyksellään ja kuolemallaan. Koska Kristus on Jumalan Poika, se on täydellinen vanhurskaus, joka on täysin tyydyttänyt suuren, pyhän Jumalan. Kristus, jumalihminen, on pannut kuntoon ihmisten suhteen Jumalaan ja saanut aikaan Jumalan armollisen tuomiopäätöksen ihmisiä kohtaan.
Tosin tämä oli aluksi ihmisiltä salassa. Ihmiset eivät olisi tietäneet mitään Jumalan Pojan ilmaantumisesta lihaan eivätkä sen perusteista ja tarkoituksesta, ellei sitä olisi nimenomaisesti ilmoitettu heille. Mutta myös Kristuksen syntisille hankkima vanhurskaus ilmoitetaan eli annetaan tiedoksi ja siten samalla tarjotaan evankeliumissa.
Uudemmat eksegeetit tulkitsevat tämän apostolin lausuman useimmiten siten, että evankeliumissa annettaisiin tiedoksi, millä tavoin ihminen voi päästä vanhurskauteen ja millä ehdoilla hän voi Jumalan edessä tulla vanhurskaaksi, nimittäin uskon ehdolla. Niin esim. Philippi: ”Evankeliumissa paljastetaan vanhurskaus, sikäli kuin evankeliumi sisältää tiedon siitä, mitä Jumalan vanhurskaus on ja miten se päästään tuntemaan… Vain evankeliumi paljastaa muuten peitossa olevan tien vanhurskauteen ja autuuteen.”
Tällaiset selitykset vain hämärtävät selkeän tekstin. Paavali ei tässä sano, että evankeliumissa ilmoitettaisiin tie vanhurskauteen ja sääntö, jonka mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi ja autuaaksi, vaan hän sanoo, että evankeliumissa paljastetaan itse vanhurskaus, juuri tämä konkreettinen asia. Vanhurskautta, joka Jumalan edessä kelpaa, ei lupailla vasta tulevana asiana, jonka ihminen voisi saada tietyin ehdoin, tai jopa asiana, joka ihmisen olisi itse hankittava, vaan se esitetään ja ojennetaan läsnä olevana, valmiina lahjana. Evankeliumissa ei ainoastaan anneta ihmisille tiedoksi, että he, kunhan vain uskovat, voivat tulla vanhurskaiksi ja autuaiksi. Ei niin, vaan evankeliumissa heille ilmoitetaan, että heitä varten on jo olemassa vanhurskaus, että Jumala on jo julistanut heistä suopean tuomionsa, että Jumala katsoo ihmiskuntaa Kristuksessa mielisuosionsa silmin ja että syntisillä on armollinen Jumala.
Toki nyt usko välttämättä liittyy tähän vanhurskauteen, joka evankeliumissa ilmoitetaan. On vain määriteltävä oikein uskon suhde vanhurskauteen. Niinpä apostoli liittää jakeen 17 alkuosan lausumaansa vielä sanat ek pisteos eis pistin (uskosta tulevana uskoa varten, vrt. KR -38: uskosta uskoon). Missään tapauksessa näitä sanoja ei sovi sitoa lauseen predikaattiin ’ilmoitetaan’ (apokalyptetai), kuten Hofmann, Luthardt, Weiss ja eräät muut tekevät. Sellainen lausuma, että vanhurskaus ilmoitettaisiin evankeliumissa uskon seurauksena, ja oletus, että evankeliumin saarna edellyttäisi uskon jo olevaksi, on täysin vastoin sitä, että apostoli 1:5:ssä sanoo apostolisen evankeliumin saarnan tarkoitukseksi uskonkuuliaisuuden aikaansaamisen pakanoiden keskuudessa. Se on ylipäänsä vastoin sitä uskon ja saarnan välistä suhdetta, mistä Raamattu muualla todistaa.
Kysymyksessä olevat sanat ek pisteos eis pistin (uskosta tulevana uskoa varten) on päinvastoin ymmärrettävä pääkäsitteen, dikaiosyne theou (Jumalan vanhurskaus) määritteeksi, samalla tavoin kuin 3:22:ssa vanhurskaus Jumalan edessä kuvataan ”Jumalan vanhurskaudeksi uskon kautta Jeesukseen Kristukseen” (dikaiosynen theou dia pisteos Iesou Khristou). Onhan tavallista Uuden Testamentin kielenkäyttöä yhdistää eri nimisanoja prepositioiden avulla ilman artikkelia yhdeksi käsitteeksi.
Tuskin kuitenkaan on lupa liittää sanoja ek pisteos ja eis pistin yhteen siinä merkityksessä, että sillä kuvattaisiin uskon kasvua. Sen esille ottamiseenhan ei ollut tässä mitään syytä. Vanhurskaudesta Jumalan edessä ei voida perustellusti sanoa, että sen kasvu tapahtuisi uskosta uskoon. Vain uskovasta voidaan sanoa, että kasvu hänestä puheen ollen tapahtuu uskosta uskoon. Ei niin, vaan tässä dikaiosynen theou (Jumalan vanhurskaus) kuvataan toisaalta käsitteellä dikaiosyne ek pisteos (vanhurskaus uskosta) ja toisaalta käsitteellä dikaiosynen eis pistin (vanhurskaus uskoa varten). Preposition vaihdos palvelee, kuten 3:30:ssa, sen voimakasta korostamista, että usko on tässä erittäin tärkeä ja että vanhurskaus Jumalan edessä tulee yksin uskosta (sola fide).
Vanhurskaus Jumalan edessä, joka ilmoitetaan evankeliumissa, on siis ensiksikin dikaiosynen ek pisteos, vanhurskaus uskosta. On mahdotonta, että tämä tarkoittaisi, että vanhurskaus olisi uskon tuottamaa hedelmää ja kasvaisi siitä esiin ja että usko vasta saisi aikaan vanhurskauden, koskapa vanhurskaus annetaan ja tarjotaan evankeliumissa valmiina lahjana. Vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, on olemassa jo ennen saarnaa ja uskoa. Niinpä apostoli tarkoittaa, että vanhurskaus tulee meidän osaksemme ja omaksemme uskosta tulevana. Heti kohta kun kuka tahansa ottaa vastaan evankeliumin Kristuksesta uskossa, hänellä on sen mukana osallisuus siihen vanhurskauteen, joka on jo valmiina evankeliumissa ja ihmiselle ojennetaan. ”Paavali tosiaankin lisää tähän, millä välineellä tai keinolla omistamme ja sovellamme itsellemme tämän Jumalan vanhurskauden eli syntien anteeksiantamisen, nimittäin tietenkin uskolla. Sen vuoksi hän sanoo: ’uskosta’” (Körner).
Toiseksi dikaiosynen theou (Jumalan vanhurskaus) on dikaiosyne eis pistin, siis sellainen vanhurskaus, joka on määrätty uskoa varten ja on uskoa varten olemassa ja tarkoitettu olemaan uskon varassa. Jumala, joka Kristuksen kautta on hankkinut ihmisille vanhurskauden, on säätänyt sen järjestyksen, että ihminen ottaisi vaarin tästä vanhurskaudesta ja ottaisi sen uskossa vastaan. Ihmisen tulee yksinkertaisesti ottaa vain vastaan se, minkä Jumala antaai. Niin hän on sitten myös sen suuren asian omistuksessa ja sitä nauttimassa, mistä pelastus, elämä ja autuus riippuvat.
Apostoli vetoaa lopuksi profeetan sanaan Hab. 2:4 osoittaakseen, että edellä oleva selvittely jakeissa 16–17a täsmää Vanhan liiton Raamatun kanssa: kathos gegraptai ho de dikaios ek pisteos zesetai (kuten on kirjoitettu: vanhurskas on elävä uskosta). Hän lainaa Septuagintaa ja jättää pois pisteos (usko) sanan perästä vain virheellisen mou (minun) sanan. — Profeetan tarkoitus on: Vanhurskas on elävä uskonsa kautta. Se on hänelle tunnusomainen asia. Hän on elävä yhä edelleen. Hän ei koskaan tuhoudu, kun taas ylpeä, jumalaton ei kestä, vaan on sortuva, jae 5. Vanhurskaan uskolla ei tarkoiteta muuta kuin, että hän ”riippuu uskollisesti Jumalassa, pitää kiinni lupauksen sanasta” (Delitzsch).
Tämä profeetan sana vastaa tarkalleen sitä, mitä Paavali on juuri sanonut siitä tiestä, joka vie elämään ja autuuteen, vain sillä erolla, että Paavali asettaa tuon Vanhan Testamentin aksioomin Uuden Testamentin valoon. Vanhurskaalle tunnusomaisin asia on usko, joka tarttuu evankeliumin lupaukseen ja pitää siitä kiinni. Juuri usko tekee hänet vanhurskaaksi, kun hän omistaa itselleen evankeliumissa luvatun ja tarjotun vanhurskauden. Sellaisen uskon kautta vanhurskas lopulta perii iankaikkisen elämän, elämän sanan täydessä merkityksessä, iankaikkisen, täyttymyksensä saaneen pelastuksen (soteria). Vanhurskaus, joka on uskossa omistettu, kelpuuttaa hänet autuuteen.
Niin apostoli on näillä kahdella jakeella 1:16 ja 17 antanut lyhyen tiivistelmän evankeliumistaan, samaan tapaan kuin edellä 1:4–5:ssä, vain sillä erotuksella, että hän tässä selvästi esittää, mitä hyötyä meillä on Kristuksesta, Jumalan Pojasta ja Daavidin Pojasta. Juuri tätä evankeliumia apostoli haluaa lohdullisin mielin julistaa Roomassa. Kuitenkin hän haluaa sitä ennen ensiksi kirjallisesti todistaa siitä Rooman kristityille. Oikeutetusti useat vanhemmat ja uudemmat eksegeetit näkevät tässä lauseessa 1:16–17 lyhyen ilmoituksen tämän kiertokirjeen sisällöstä eli Roomalaiskirjeen varsinaisen teeman.
Georg Stöckhardt, Apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen selitys, s. 48–52. Suomeksi toimittanut Markku Särelä. STLK 2011. Otsikko toimituksen.



Tässä Stöckhardt ei puhu luonnollisen ihmisen kyvystä tai kykenemättömyydestä ottaa vastaan armo, vaan hän puhuu siitä välttämättömyydestä, mikä vallitsee vanhurskauden ja sen vastaanottamisen välillä Pyhän Hengen vaikuttamana, jotta ihminen pelastuisi. Lausumaa ei pidä siis ymmärtää synergistisesti. Stöckhardt torjuu synergismin selvästi kaikkialla.
Kategoriat
4/2011 Lehdet

AABRAHAMIN SAAMA SIUNAUS UUDISTETAAN (1. MOOS. 15)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Paul Kretzmann, USA
Jumalan lupaus Aabrahamille
15:1: ”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: ’Älä pelkää, Abram! Minä olen sinun kilpesi; sinun palkkasi on oleva sangen suuri.’” Näiden tapausten jälkeen, kun Abram oli palannut kotiinsa Hebroniin, Herra puhui hänelle näyssä tämän ollessa haltioituneessa tilassa, Jumalan vaikutuksen alaisena. Juhlallisesti Herra vakuuttaa uudelleen palvelijalleen monien häntä saartavien vaarojen uhatessa ja ottaen huomioon myös sen, että hän on edelleen ilman lasta: ”Älä pelkää, Abram! Minä olen sinun kilpesi; sinun palkkasi on oleva sangen suuri.” Herra lupasi puolustaa häntä kaikissa vastoinkäymisissä ja siunata häntä niin, että Hän itse olisi Abramin palkka.
15:2: ”Mutta Abram sanoi: ’Oi Herra, Herra, mitä sinä minulle annat? Minä lähden täältä lapsetonna, ja omaisuuteni haltijaksi tulee damaskolainen mies, Elieser.’ 3. Ja Abram sanoi vielä: ’Sinä et ole antanut minulle jälkeläistä; katso, talossani syntynyt palvelija on minut perivä’.” Lupaus, jonka Herra oli hänelle antanut (1. Moos. 12:2), näytti kaukaiselta menneisyyden asialta. Abramin usko oli kovalla koetuksella. Aika kului päivä päivältä ja vuosi vuodelta, ja yhä hän oli lapseton, ilman jälkeläistä. Vain yksi johtopäätös näytti mahdolliselta – se nimittäin, että yksi hänen talossaan syntyneistä palvelijoista, damaskolainen Elieser, olisi hänen perijänsä. Tämän ilmaisee puolivalmis lause. Saman ajatuksen toistaminen korostaa lohduttomuuden tunnetta, joka oli hiljalleen valtaamassa Abramin mielen.
15:4: ”Mutta katso, hänelle tuli tämä Herran sana: ’Hän ei ole sinua perivä, vaan joka lähtee sinun omasta ruumiistasi, hän on sinut perivä’.” Hänen omaisuutensa perijä olisi paitsi hänen huoneensa jäsen, hänen oma poikansa, hänestä syntyisin. Tämä osoittaa, että hän olisi myös Messiasta koskevan profetian perillinen.
15:5: ”Ja hän vei hänet ulos ja sanoi: ’Katso taivaalle ja lue tähdet, jos ne taidat lukea’. Ja hän sanoi hänelle: ’Niin paljon on sinulla oleva jälkeläisiä’.” Jumalan kärsivällisyydellä on ihmeellinen ylläpitävä ja vahvistava voima. Painaakseen palvelijansa mieleen lupauksensa täsmällisen merkityksen Herra toi hänet ulos ja pani hänet katsomaan tarkkaavaisesti tähtiä täynnä olevalle taivaalle, josko hän tuntisi voivansa laskea tähdet. Niin suuri olisi, lyhyesti sanottuna, hänen jälkeläistensä lukumäärä. Tämä lupaus on viime kädessä messiaaninen. Yhden Siemenen, Kristuksen, välityksellä oli määrä siunata kaikki maan sukukunnat. Kaikista kansakunnista kaikki ne ihmiset, jotka ovat vastaanottaneet ainoan todellisen pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, ovat todellisia Aabrahamin jälkeläisiä. He ovat Jumalan kansa, hengellinen Israel (Room. 4:18).
15:6: ”Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.” (Vrt. Room. 4:5). Abram pani luottamuksensa Herran lupaukseen kaikkineen, mitä se sisälsi, ja sen vuoksi Herra otti hänet armoliittoonsa. Tämä on pelastuksen tie kaikille syntisille, tie sen todellisen vanhurskauden saavuttamiseksi, jolla meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä. Kristus on ansainnut siunauksen, pelastuksen ja vanhurskauden kaikille ihmisille, ja kaikilla, jotka vastaanottavat tämän lupauksen uskossa, on nämä ihmeelliset lahjat – he ovat puhtaita, pyhiä ja vanhurskaita Jumalan edessä, koska Kristuksen vanhurskaus on luettu heille.
Liiton uhri

15:7: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Minä olen Herra, joka toin sinut Kaldean Uurista, antaakseni sinulle tämän maan omaksesi’.” Valmistautuessaan antamaan Abramille erityisen merkin liiton täydelliseksi saattamisesta ja vakuuttaakseen häntä siitä, että hänen jälkeläisensä tulisivat omistamaan Kanaanin maan, Herra esittäytyy siksi, jonka menettely menneisyydessä takaa hänen uskollisuutensa tulevaisuudessa.
15:8: ”Mutta hän sanoi: ’Oi Herra, Herra, mistä minä tiedän, että saan sen omakseni?’” Tämä kysymys ei aiheutunut epäilyksestä vaan halusta saada jokin tae, kun kyseessä oli tämä lupaus, joka ylitti kaiken ihmisymmärryksen. Hän pyysi liiton merkkiä.
15:9: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Tuo minulle kolmivuotias hieho, kolmivuotias vuohi ja kolmivuotias oinas sekä metsäkyyhkynen ja nuori kyyhkynen’.” Kaikki nämä olivat uhrieläimiä, jotka, vaikka niitä ei poltettu uhreina Herralle, oli kuitenkin pyhitettävä hänelle (3. Moos. 1:2,14).
15:10: ”Ja hän toi nämä kaikki ja halkaisi ne ja asetti puolikkaat vastakkain; lintuja hän ei kuitenkaan halkaissut. 11. Niin laskeutui petolintuja ruumiiden päälle, mutta Abram karkoitti ne pois. 12. Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet.” Abram valmisti uhrieläimet Jumalan määräyksen mukaisesti. Hieho, vuohi ja oinas halkaistiin ja puolikkaat asetettiin vastakkain pareittain, kun taas lintuja ei halkaistu. Koko tämä toimitus täytti Abramin mitä syvimmällä pelolla. Kun petolinnut, kotkat ja korppikotkat, tulivat syömään ruhoja, Abram torjui ne, ajoi ne pois. Seremonia, joka tässä toimitettiin, oli käytössä ikivanhoista ajoista saakka – sopimuksen tekevät osapuolet kulkevat kuolleiden eläinten puolikkaiden välistä osoittaakseen suostumisensa yhteyteen. Oudon näkymän huipuntuma tuli auringon laskiessa, kun Abramin voitti raskas uni ja suuri kauhu valtasi hänet.
Liiton tekeminen
15:13: ”Ja Herra sanoi Abramille: ’Niin tiedä totisesti, että sinun jälkeläisesi tulevat elämään muukalaisina maassa, joka ei ole heidän omansa, ja heidän on niitä palveleminen, ja ne sortavat heitä neljäsataa vuotta. 14. Mutta myös sen kansan, jota he palvelevat, minä tuomitsen; ja sitten he pääsevät lähtemään, mukanaan paljon tavaraa’.” Herra itse antaa selityksen joillekin vertauskuvallisille teoille, jotka liittyivät hänen ja Abramin välisen liiton tekemiseen. Abramin tulisi tietää varmasti, että hänen jälkeläisensä tulisivat olemaan muukalaisina vieraassa maassa neljäsataa vuotta, kunnes Herra itse toimittaisi tuomion heidän hyväkseen ja toisi heidät ulos orjuuden huoneesta, ei tyhjinä vaan mukanaan huomattava määrä omaisuutta.
15:15: ”Mutta sinä saat mennä isiesi tykö rauhassa, ja sinut haudataan päästyäsi korkeaan ikään.” Abram itse ei joutuisi kokemaan niitä koettelemuksia, jotka tulisivat hänen lastensa päälle, vaan hän kuolisi rauhassa saavutettuaan korkean iän.
15:16: ”Ja neljännessä polvessa sinun jälkeläisesi palaavat tänne takaisin; sillä amorilaisten syntivelka ei ole vielä täysi.” Sukupolven iäksi laskettiin tuolloin vielä noin sata vuotta, ja niinpä neljä sukupolvea edustaisi – pyöreästi – neljääsataa vuotta. Silloin amorilaisten – jotka tässä edustavat kaikkia kanaanilaisia – syntivelka tulisi täyteen, ja se, että israelilaiset tulisivat hävittämään heidät, tulisi heille Herran tuomiona.
15:17: ”Ja kun aurinko oli laskenut ja oli tullut pilkkopimeä, näkyi suitsuava pätsi ja liekehtivä tuli, joka liikkui uhrikappaleiden välissä.” Nämä tapahtumat päättivät Herran ja Abramin välisen liiton tekemiseen liittyneet vertauskuvalliset tapahtumat. Suitsuava pätsi, samanlainen kuin jota käytetään savenvalimoissa, ja soihtu tai pikipata – Herran kunnian tuliset vertauskuvat – liikkui eläinten puolikkaiden välissä. Nämä eläimet ovat siten Aabrahamin jälkeläisten esikuva, kun heidät kidutettiin lähes kuoliaiksi, varsinkin egyptiläisten toimesta. Petolinnut (ks. ed. jae 11) kuvaavat näitä Israelin vihollisia. Se, että nämä haaskalinnut ajettiin pois, osoittaa, että Herra vapauttaisi kansansa Abramille antamansa lupauksen tähden. Suuri pimeys ja kauhu (ks. ed. jae 12) viittasi israelilaisia kohtaavien onnettomuuksien ja ahdistuksien vakavuuteen. Mutta että lopulta Herran kunnia kulki eläinten puolikkaiden välistä, osoitti, että Jumala toisi lopulta avun kansalleen ja vapauttaisi heidät kaikkien heidän vihollistensa käsistä.
15:18: ”Sinä päivänä Herra teki Abramin kanssa liiton, sanoen: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan, Egyptin virrasta aina suureen virtaan, Eufrat-virtaan saakka’”; nämä kaksi virtaa olisivat vastaavasti Israelin valtakunnan eteläisenä ja pohjoisena rajana, Egyptin puro, Wadi el Arish, tai Rhinocolura, sekä Eufrat: 19. ”keeniläiset”, Kanaanin luoteisessa osassa, ”kenissiläiset”, luultavasti edellisistä länteen päin, ”kadmonilaiset”, kohti Eufratia, 20. ”heettiläiset”, joita oli erityisen paljon sittemmin pohjois-Galileaksi kutsutulla alueella, ”perissiläiset”, sittemmin itäiseksi Samariaksi kutsutulla alueella, ”refalaiset”, Perean maassa Jordanin itäpuolella, 21. ”amorilaiset”, Kuolleesta merestä länteen olevalla alueella, ”kanaanilaiset”, Jordanin ylemmässä laaksossa ja Saaronin tasangolla, ”girgasilaiset”, Galilean meren länsipuolella, ”ja jebusilaiset”, sittemmin Pohjois-Juudeaksi kutsulla alueella. Herra luettelee tarkoituksellisesti kaikki Kanaanissa asuvat kansat painaakseen Abramin mieleen, että tämän jälkeläiset tulisivat omistamaan Kanaanin kokonaan. Herran lupaukset eivät koskaan palaa hänen luokseen tyhjinä. Hänellä on tapana voittaa meidän heikko uskomme siten, että hänen lupauksensa täyttyy täydellisesti, yli kaiken sen, mitä me pyydämme tai ymmärrämme.
Suomennos: Hannu Lehtonen