ROOMALAISKIRJEEN TEEMA

Georg Stöckhardt, USA
”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. 17. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.” (Room. 1:16–17)
Apostoli perustelee edelleen evankeliumin laadulla ja sisällöllä, miksi hän niin suuresti ikävöi päästä Roomaan saarnaamaan evankeliumia. Hän ei häpeä evankeliumia. Lukeeko jakeessa 16 sanojen to euaggelion (evankeliumia) jälkeen vielä tou Khristou (Kristuksen) vai ei, ei muuta käsiteltävää asiaa. Paavalilla on joka tapauksessa, kuten hän on edellä todistanut, mielessä se evankeliumi, joka puhuu Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, meidän Herrastamme.
Tätä evankeliumia hänen ei tarvitse hävetä Roomassakaan, maailman pääkaupungissa, maallisen sivistyksen ja kulttuurin keskuksessa. Miksi ei? Se on Jumalan voima autuudeksi. Se on euaggelion theou (Jumalan evankeliumi), sanoma, joka on lähtöisin Jumalalta (Room. 1:1). Siksi siinä myös vaikuttaa Jumalan voima. Tämä Jumalan mahti saa aikaan jotakin, mitä mikään ihmisoppi tai maallinen filosofia ei voi saada aikaan. Se auttaa autuuteen.
Sanalla soteria tarkoitetaan tässä, kuten niin usein Uudessa Testamentissa, täyttynyttä pelastusta, iankaikkista autuutta. Paavali mainitsee heti viimeisen, korkeimman päämäärän, jota evankeliumi palvelee, evankeliumin saarnan perimmäisen tarkoituksen (finis ultimus). Seuraavassa jakeessa hän tuo esiin sen, mitä hyötyä ihmisellä jo nyt on tässä ajassa evankeliumista.
Apostoli luonnehtii tässä hänelle uskottua sanomaa samoin kuin hän kuvaa sitä 1. Kor. 15:1:ssä, missä hän sanoo: ”Veljet, minä teen teille tiettäväksi sen evankeliumin, jonka olen teille julistanut… jonka kautta te myös tulette autuaiksi” (di hou kai sotheste). Jaakob viittaa Uuden Testamentin sanan korkeaan, vertaamattomaan arvoon huomauttaen: ”joka voi teidän sielunne pelastaa” (ton dynamenon sosai tas psykhas hymon, Jaak. 1:21).
Evankeliumi on Jumalan voima autuudeksi nimenomaan jokaiselle, joka sen uskoo eli ottaa vastaan, olkoon juutalainen tai kreikkalainen. Juutalaisuuden etuoikeus, jonka vuoksi juutalaiset olivat pakanoihin nähden paremmassa asemassa, oli se, että elävä Jumala oli ilmoittanut itsensä heille ja tehnyt heille tunnetuksi tahtonsa ja lakinsa. Kreikkalaisuus, joka tässä edustaa koko pakanamaailmaa, oli luonnollisen, Jumalasta vieraantuneen ihmiskunnan kukoistusta. Tämä ero ei tule kysymykseen tarkasteltaessa apostolin pelastussanomaa. Juutalaiset ja kreikkalaiset tarvitsevat evankeliumia voidakseen tulla autuaiksi. Ei laki eivätkä lain teot, ei maallinen viisaus ja koulutus eikä siveellinen kuntoisuus auta millään tavoin autuuteen. Juutalaisilla oli valittuna kansana vain eräänlainen lunastusoikeus evankeliumiin. Siihen kiinnittää huomion juutalaiseen (judaio) liitetty sana proton (ensiksi). Sen vuoksi pakana-apostoli Paavali kääntyi pakanakaupungeissa aina ensiksi niissä olevien juutalaisten puoleen ja vasta sen jälkeen pakanoiden puoleen (Ap. t. 13:46).
Se, että evankeliumi on Jumalan voima autuuteen, perustellaan jakeessa 17 sillä, että siinä ilmoitetaan vanhurskaus. Vanhurskaus on autuuden edellytys. Synti sulkee ihmiseltä taivaan ja autuuden. Jos syntisestä on tullut vanhurskas, hänen autuaaksi tulemiselleen ei ole enää estettä.
Vanhurskaus määritellään tarkemmin Jumalan vanhurskaudeksi (dikaiosyne theou). Tämä käsite ei tarkoita tässä Jumalan olemuksen ominaisuutta, vaan päinvastoin – kuten varsin yleisesti tunnustetaan – ihmisen oikeaa suhdetta Jumalaan, Jumalan hyväksyvää tuomiota, ”tilaa, jossa ihmisellä on Jumala puolellaan” (Hofmann, Luthardt) eli luettua vanhurskautta (justitia imputata). Kysymys on tässä siitä – kuten apostolin myöhempi esitys osoittaa – että ihminen Jumalan edessä (enopion autou, 3:20, para to theo, 2:13, Gal. 3:11) käy vanhurskaasta, sellaisesta, joka Jumalan silmissä on juuri sellainen kuin Jumala tahtoo, jota Jumalan ei tarvitse lainkaan moittia. Mutta silloinhan Lutherin käännös die Gerechtigkeit, die vor Gott gilt (vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa) on täysin oikea ilmaus sille asialle, mistä on puhe.
Me siis käsitämme Fritzschen, Philippin ja vanhojen luterilaisten eksegeettien tavoin sanan theou (Jumalan) olevan genetivus obiecti (kohteen ilmaiseva gen.) eikä genetivus subiecti (tekijän ilmaiseva gen.), vaikka onhan toki niin, että tämä vanhurskaus, jonka Jumala lukee vanhurskaudeksi, on peräisin Jumalalta, ja Jumala itse antaa sen ihmiselle. (Vrt. Fil. 3:9: ten ek theou dikaosynen, Jumalasta tulevan vanhurskauden). Samoin kuin Joh. 12:43:ssa he doksa tou theou (Jumalan kunnia) tarkoittaa ”kunniaa Jumalan edessä”, niin tässä dikaosynen theou on ”vanhurskaus Jumalan edessä”. Paavalin lausuma 2. Kor. 5:21 hina hemeis genometha dikaoisynen theou en autou (jotta me tulisimme hänessä Jumalan vanhurskaudeksi) ei siedä mitään muuta merkitystä – kuten Fritzsche aivan oikein tähdentää – kuin sen, ”että tulisimme hänessä vanhurskaudeksi, joka Jumalan edessä kelpaa”.
Juuri tämä vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, ilmoitetaan, ”paljastetaan” (apokalyptetai) evankeliumissa. Tämä edellyttää, että se on olemassa jo ennen sen paljastamista. Vain sellaisesta asiasta, joka tosiasiassa on olemassa, vaikkakin salatulla tavalla, voidaan sanoa, että se paljastetaan. Vanhurskaus Jumalan edessä on kerta kaikkiaan käsillä siinä, mistä evankeliumi puhuu, nimittäin Kristuksessa. Kristus on lihassa ollen tehnyt sen valmiiksi elämällään, kärsimyksellään ja kuolemallaan. Koska Kristus on Jumalan Poika, se on täydellinen vanhurskaus, joka on täysin tyydyttänyt suuren, pyhän Jumalan. Kristus, jumalihminen, on pannut kuntoon ihmisten suhteen Jumalaan ja saanut aikaan Jumalan armollisen tuomiopäätöksen ihmisiä kohtaan.
Tosin tämä oli aluksi ihmisiltä salassa. Ihmiset eivät olisi tietäneet mitään Jumalan Pojan ilmaantumisesta lihaan eivätkä sen perusteista ja tarkoituksesta, ellei sitä olisi nimenomaisesti ilmoitettu heille. Mutta myös Kristuksen syntisille hankkima vanhurskaus ilmoitetaan eli annetaan tiedoksi ja siten samalla tarjotaan evankeliumissa.
Uudemmat eksegeetit tulkitsevat tämän apostolin lausuman useimmiten siten, että evankeliumissa annettaisiin tiedoksi, millä tavoin ihminen voi päästä vanhurskauteen ja millä ehdoilla hän voi Jumalan edessä tulla vanhurskaaksi, nimittäin uskon ehdolla. Niin esim. Philippi: ”Evankeliumissa paljastetaan vanhurskaus, sikäli kuin evankeliumi sisältää tiedon siitä, mitä Jumalan vanhurskaus on ja miten se päästään tuntemaan… Vain evankeliumi paljastaa muuten peitossa olevan tien vanhurskauteen ja autuuteen.”
Tällaiset selitykset vain hämärtävät selkeän tekstin. Paavali ei tässä sano, että evankeliumissa ilmoitettaisiin tie vanhurskauteen ja sääntö, jonka mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi ja autuaaksi, vaan hän sanoo, että evankeliumissa paljastetaan itse vanhurskaus, juuri tämä konkreettinen asia. Vanhurskautta, joka Jumalan edessä kelpaa, ei lupailla vasta tulevana asiana, jonka ihminen voisi saada tietyin ehdoin, tai jopa asiana, joka ihmisen olisi itse hankittava, vaan se esitetään ja ojennetaan läsnä olevana, valmiina lahjana. Evankeliumissa ei ainoastaan anneta ihmisille tiedoksi, että he, kunhan vain uskovat, voivat tulla vanhurskaiksi ja autuaiksi. Ei niin, vaan evankeliumissa heille ilmoitetaan, että heitä varten on jo olemassa vanhurskaus, että Jumala on jo julistanut heistä suopean tuomionsa, että Jumala katsoo ihmiskuntaa Kristuksessa mielisuosionsa silmin ja että syntisillä on armollinen Jumala.
Toki nyt usko välttämättä liittyy tähän vanhurskauteen, joka evankeliumissa ilmoitetaan. On vain määriteltävä oikein uskon suhde vanhurskauteen. Niinpä apostoli liittää jakeen 17 alkuosan lausumaansa vielä sanat ek pisteos eis pistin (uskosta tulevana uskoa varten, vrt. KR -38: uskosta uskoon). Missään tapauksessa näitä sanoja ei sovi sitoa lauseen predikaattiin ’ilmoitetaan’ (apokalyptetai), kuten Hofmann, Luthardt, Weiss ja eräät muut tekevät. Sellainen lausuma, että vanhurskaus ilmoitettaisiin evankeliumissa uskon seurauksena, ja oletus, että evankeliumin saarna edellyttäisi uskon jo olevaksi, on täysin vastoin sitä, että apostoli 1:5:ssä sanoo apostolisen evankeliumin saarnan tarkoitukseksi uskonkuuliaisuuden aikaansaamisen pakanoiden keskuudessa. Se on ylipäänsä vastoin sitä uskon ja saarnan välistä suhdetta, mistä Raamattu muualla todistaa.
Kysymyksessä olevat sanat ek pisteos eis pistin (uskosta tulevana uskoa varten) on päinvastoin ymmärrettävä pääkäsitteen, dikaiosyne theou (Jumalan vanhurskaus) määritteeksi, samalla tavoin kuin 3:22:ssa vanhurskaus Jumalan edessä kuvataan ”Jumalan vanhurskaudeksi uskon kautta Jeesukseen Kristukseen” (dikaiosynen theou dia pisteos Iesou Khristou). Onhan tavallista Uuden Testamentin kielenkäyttöä yhdistää eri nimisanoja prepositioiden avulla ilman artikkelia yhdeksi käsitteeksi.
Tuskin kuitenkaan on lupa liittää sanoja ek pisteos ja eis pistin yhteen siinä merkityksessä, että sillä kuvattaisiin uskon kasvua. Sen esille ottamiseenhan ei ollut tässä mitään syytä. Vanhurskaudesta Jumalan edessä ei voida perustellusti sanoa, että sen kasvu tapahtuisi uskosta uskoon. Vain uskovasta voidaan sanoa, että kasvu hänestä puheen ollen tapahtuu uskosta uskoon. Ei niin, vaan tässä dikaiosynen theou (Jumalan vanhurskaus) kuvataan toisaalta käsitteellä dikaiosyne ek pisteos (vanhurskaus uskosta) ja toisaalta käsitteellä dikaiosynen eis pistin (vanhurskaus uskoa varten). Preposition vaihdos palvelee, kuten 3:30:ssa, sen voimakasta korostamista, että usko on tässä erittäin tärkeä ja että vanhurskaus Jumalan edessä tulee yksin uskosta (sola fide).
Vanhurskaus Jumalan edessä, joka ilmoitetaan evankeliumissa, on siis ensiksikin dikaiosynen ek pisteos, vanhurskaus uskosta. On mahdotonta, että tämä tarkoittaisi, että vanhurskaus olisi uskon tuottamaa hedelmää ja kasvaisi siitä esiin ja että usko vasta saisi aikaan vanhurskauden, koskapa vanhurskaus annetaan ja tarjotaan evankeliumissa valmiina lahjana. Vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, on olemassa jo ennen saarnaa ja uskoa. Niinpä apostoli tarkoittaa, että vanhurskaus tulee meidän osaksemme ja omaksemme uskosta tulevana. Heti kohta kun kuka tahansa ottaa vastaan evankeliumin Kristuksesta uskossa, hänellä on sen mukana osallisuus siihen vanhurskauteen, joka on jo valmiina evankeliumissa ja ihmiselle ojennetaan. ”Paavali tosiaankin lisää tähän, millä välineellä tai keinolla omistamme ja sovellamme itsellemme tämän Jumalan vanhurskauden eli syntien anteeksiantamisen, nimittäin tietenkin uskolla. Sen vuoksi hän sanoo: ’uskosta’” (Körner).
Toiseksi dikaiosynen theou (Jumalan vanhurskaus) on dikaiosyne eis pistin, siis sellainen vanhurskaus, joka on määrätty uskoa varten ja on uskoa varten olemassa ja tarkoitettu olemaan uskon varassa. Jumala, joka Kristuksen kautta on hankkinut ihmisille vanhurskauden, on säätänyt sen järjestyksen, että ihminen ottaisi vaarin tästä vanhurskaudesta ja ottaisi sen uskossa vastaan. Ihmisen tulee yksinkertaisesti ottaa vain vastaan se, minkä Jumala antaai. Niin hän on sitten myös sen suuren asian omistuksessa ja sitä nauttimassa, mistä pelastus, elämä ja autuus riippuvat.
Apostoli vetoaa lopuksi profeetan sanaan Hab. 2:4 osoittaakseen, että edellä oleva selvittely jakeissa 16–17a täsmää Vanhan liiton Raamatun kanssa: kathos gegraptai ho de dikaios ek pisteos zesetai (kuten on kirjoitettu: vanhurskas on elävä uskosta). Hän lainaa Septuagintaa ja jättää pois pisteos (usko) sanan perästä vain virheellisen mou (minun) sanan. — Profeetan tarkoitus on: Vanhurskas on elävä uskonsa kautta. Se on hänelle tunnusomainen asia. Hän on elävä yhä edelleen. Hän ei koskaan tuhoudu, kun taas ylpeä, jumalaton ei kestä, vaan on sortuva, jae 5. Vanhurskaan uskolla ei tarkoiteta muuta kuin, että hän ”riippuu uskollisesti Jumalassa, pitää kiinni lupauksen sanasta” (Delitzsch).
Tämä profeetan sana vastaa tarkalleen sitä, mitä Paavali on juuri sanonut siitä tiestä, joka vie elämään ja autuuteen, vain sillä erolla, että Paavali asettaa tuon Vanhan Testamentin aksioomin Uuden Testamentin valoon. Vanhurskaalle tunnusomaisin asia on usko, joka tarttuu evankeliumin lupaukseen ja pitää siitä kiinni. Juuri usko tekee hänet vanhurskaaksi, kun hän omistaa itselleen evankeliumissa luvatun ja tarjotun vanhurskauden. Sellaisen uskon kautta vanhurskas lopulta perii iankaikkisen elämän, elämän sanan täydessä merkityksessä, iankaikkisen, täyttymyksensä saaneen pelastuksen (soteria). Vanhurskaus, joka on uskossa omistettu, kelpuuttaa hänet autuuteen.
Niin apostoli on näillä kahdella jakeella 1:16 ja 17 antanut lyhyen tiivistelmän evankeliumistaan, samaan tapaan kuin edellä 1:4–5:ssä, vain sillä erotuksella, että hän tässä selvästi esittää, mitä hyötyä meillä on Kristuksesta, Jumalan Pojasta ja Daavidin Pojasta. Juuri tätä evankeliumia apostoli haluaa lohdullisin mielin julistaa Roomassa. Kuitenkin hän haluaa sitä ennen ensiksi kirjallisesti todistaa siitä Rooman kristityille. Oikeutetusti useat vanhemmat ja uudemmat eksegeetit näkevät tässä lauseessa 1:16–17 lyhyen ilmoituksen tämän kiertokirjeen sisällöstä eli Roomalaiskirjeen varsinaisen teeman.
Georg Stöckhardt, Apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen selitys, s. 48–52. Suomeksi toimittanut Markku Särelä. STLK 2011. Otsikko toimituksen.

^