Kategoriat
4/2011 Lehdet

AABRAHAMIN SAAMA SIUNAUS UUDISTETAAN (1. MOOS. 15)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Paul Kretzmann, USA
Jumalan lupaus Aabrahamille
15:1: ”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: ’Älä pelkää, Abram! Minä olen sinun kilpesi; sinun palkkasi on oleva sangen suuri.’” Näiden tapausten jälkeen, kun Abram oli palannut kotiinsa Hebroniin, Herra puhui hänelle näyssä tämän ollessa haltioituneessa tilassa, Jumalan vaikutuksen alaisena. Juhlallisesti Herra vakuuttaa uudelleen palvelijalleen monien häntä saartavien vaarojen uhatessa ja ottaen huomioon myös sen, että hän on edelleen ilman lasta: ”Älä pelkää, Abram! Minä olen sinun kilpesi; sinun palkkasi on oleva sangen suuri.” Herra lupasi puolustaa häntä kaikissa vastoinkäymisissä ja siunata häntä niin, että Hän itse olisi Abramin palkka.
15:2: ”Mutta Abram sanoi: ’Oi Herra, Herra, mitä sinä minulle annat? Minä lähden täältä lapsetonna, ja omaisuuteni haltijaksi tulee damaskolainen mies, Elieser.’ 3. Ja Abram sanoi vielä: ’Sinä et ole antanut minulle jälkeläistä; katso, talossani syntynyt palvelija on minut perivä’.” Lupaus, jonka Herra oli hänelle antanut (1. Moos. 12:2), näytti kaukaiselta menneisyyden asialta. Abramin usko oli kovalla koetuksella. Aika kului päivä päivältä ja vuosi vuodelta, ja yhä hän oli lapseton, ilman jälkeläistä. Vain yksi johtopäätös näytti mahdolliselta – se nimittäin, että yksi hänen talossaan syntyneistä palvelijoista, damaskolainen Elieser, olisi hänen perijänsä. Tämän ilmaisee puolivalmis lause. Saman ajatuksen toistaminen korostaa lohduttomuuden tunnetta, joka oli hiljalleen valtaamassa Abramin mielen.
15:4: ”Mutta katso, hänelle tuli tämä Herran sana: ’Hän ei ole sinua perivä, vaan joka lähtee sinun omasta ruumiistasi, hän on sinut perivä’.” Hänen omaisuutensa perijä olisi paitsi hänen huoneensa jäsen, hänen oma poikansa, hänestä syntyisin. Tämä osoittaa, että hän olisi myös Messiasta koskevan profetian perillinen.
15:5: ”Ja hän vei hänet ulos ja sanoi: ’Katso taivaalle ja lue tähdet, jos ne taidat lukea’. Ja hän sanoi hänelle: ’Niin paljon on sinulla oleva jälkeläisiä’.” Jumalan kärsivällisyydellä on ihmeellinen ylläpitävä ja vahvistava voima. Painaakseen palvelijansa mieleen lupauksensa täsmällisen merkityksen Herra toi hänet ulos ja pani hänet katsomaan tarkkaavaisesti tähtiä täynnä olevalle taivaalle, josko hän tuntisi voivansa laskea tähdet. Niin suuri olisi, lyhyesti sanottuna, hänen jälkeläistensä lukumäärä. Tämä lupaus on viime kädessä messiaaninen. Yhden Siemenen, Kristuksen, välityksellä oli määrä siunata kaikki maan sukukunnat. Kaikista kansakunnista kaikki ne ihmiset, jotka ovat vastaanottaneet ainoan todellisen pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, ovat todellisia Aabrahamin jälkeläisiä. He ovat Jumalan kansa, hengellinen Israel (Room. 4:18).
15:6: ”Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.” (Vrt. Room. 4:5). Abram pani luottamuksensa Herran lupaukseen kaikkineen, mitä se sisälsi, ja sen vuoksi Herra otti hänet armoliittoonsa. Tämä on pelastuksen tie kaikille syntisille, tie sen todellisen vanhurskauden saavuttamiseksi, jolla meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä. Kristus on ansainnut siunauksen, pelastuksen ja vanhurskauden kaikille ihmisille, ja kaikilla, jotka vastaanottavat tämän lupauksen uskossa, on nämä ihmeelliset lahjat – he ovat puhtaita, pyhiä ja vanhurskaita Jumalan edessä, koska Kristuksen vanhurskaus on luettu heille.
Liiton uhri

15:7: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Minä olen Herra, joka toin sinut Kaldean Uurista, antaakseni sinulle tämän maan omaksesi’.” Valmistautuessaan antamaan Abramille erityisen merkin liiton täydelliseksi saattamisesta ja vakuuttaakseen häntä siitä, että hänen jälkeläisensä tulisivat omistamaan Kanaanin maan, Herra esittäytyy siksi, jonka menettely menneisyydessä takaa hänen uskollisuutensa tulevaisuudessa.
15:8: ”Mutta hän sanoi: ’Oi Herra, Herra, mistä minä tiedän, että saan sen omakseni?’” Tämä kysymys ei aiheutunut epäilyksestä vaan halusta saada jokin tae, kun kyseessä oli tämä lupaus, joka ylitti kaiken ihmisymmärryksen. Hän pyysi liiton merkkiä.
15:9: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Tuo minulle kolmivuotias hieho, kolmivuotias vuohi ja kolmivuotias oinas sekä metsäkyyhkynen ja nuori kyyhkynen’.” Kaikki nämä olivat uhrieläimiä, jotka, vaikka niitä ei poltettu uhreina Herralle, oli kuitenkin pyhitettävä hänelle (3. Moos. 1:2,14).
15:10: ”Ja hän toi nämä kaikki ja halkaisi ne ja asetti puolikkaat vastakkain; lintuja hän ei kuitenkaan halkaissut. 11. Niin laskeutui petolintuja ruumiiden päälle, mutta Abram karkoitti ne pois. 12. Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet.” Abram valmisti uhrieläimet Jumalan määräyksen mukaisesti. Hieho, vuohi ja oinas halkaistiin ja puolikkaat asetettiin vastakkain pareittain, kun taas lintuja ei halkaistu. Koko tämä toimitus täytti Abramin mitä syvimmällä pelolla. Kun petolinnut, kotkat ja korppikotkat, tulivat syömään ruhoja, Abram torjui ne, ajoi ne pois. Seremonia, joka tässä toimitettiin, oli käytössä ikivanhoista ajoista saakka – sopimuksen tekevät osapuolet kulkevat kuolleiden eläinten puolikkaiden välistä osoittaakseen suostumisensa yhteyteen. Oudon näkymän huipuntuma tuli auringon laskiessa, kun Abramin voitti raskas uni ja suuri kauhu valtasi hänet.
Liiton tekeminen
15:13: ”Ja Herra sanoi Abramille: ’Niin tiedä totisesti, että sinun jälkeläisesi tulevat elämään muukalaisina maassa, joka ei ole heidän omansa, ja heidän on niitä palveleminen, ja ne sortavat heitä neljäsataa vuotta. 14. Mutta myös sen kansan, jota he palvelevat, minä tuomitsen; ja sitten he pääsevät lähtemään, mukanaan paljon tavaraa’.” Herra itse antaa selityksen joillekin vertauskuvallisille teoille, jotka liittyivät hänen ja Abramin välisen liiton tekemiseen. Abramin tulisi tietää varmasti, että hänen jälkeläisensä tulisivat olemaan muukalaisina vieraassa maassa neljäsataa vuotta, kunnes Herra itse toimittaisi tuomion heidän hyväkseen ja toisi heidät ulos orjuuden huoneesta, ei tyhjinä vaan mukanaan huomattava määrä omaisuutta.
15:15: ”Mutta sinä saat mennä isiesi tykö rauhassa, ja sinut haudataan päästyäsi korkeaan ikään.” Abram itse ei joutuisi kokemaan niitä koettelemuksia, jotka tulisivat hänen lastensa päälle, vaan hän kuolisi rauhassa saavutettuaan korkean iän.
15:16: ”Ja neljännessä polvessa sinun jälkeläisesi palaavat tänne takaisin; sillä amorilaisten syntivelka ei ole vielä täysi.” Sukupolven iäksi laskettiin tuolloin vielä noin sata vuotta, ja niinpä neljä sukupolvea edustaisi – pyöreästi – neljääsataa vuotta. Silloin amorilaisten – jotka tässä edustavat kaikkia kanaanilaisia – syntivelka tulisi täyteen, ja se, että israelilaiset tulisivat hävittämään heidät, tulisi heille Herran tuomiona.
15:17: ”Ja kun aurinko oli laskenut ja oli tullut pilkkopimeä, näkyi suitsuava pätsi ja liekehtivä tuli, joka liikkui uhrikappaleiden välissä.” Nämä tapahtumat päättivät Herran ja Abramin välisen liiton tekemiseen liittyneet vertauskuvalliset tapahtumat. Suitsuava pätsi, samanlainen kuin jota käytetään savenvalimoissa, ja soihtu tai pikipata – Herran kunnian tuliset vertauskuvat – liikkui eläinten puolikkaiden välissä. Nämä eläimet ovat siten Aabrahamin jälkeläisten esikuva, kun heidät kidutettiin lähes kuoliaiksi, varsinkin egyptiläisten toimesta. Petolinnut (ks. ed. jae 11) kuvaavat näitä Israelin vihollisia. Se, että nämä haaskalinnut ajettiin pois, osoittaa, että Herra vapauttaisi kansansa Abramille antamansa lupauksen tähden. Suuri pimeys ja kauhu (ks. ed. jae 12) viittasi israelilaisia kohtaavien onnettomuuksien ja ahdistuksien vakavuuteen. Mutta että lopulta Herran kunnia kulki eläinten puolikkaiden välistä, osoitti, että Jumala toisi lopulta avun kansalleen ja vapauttaisi heidät kaikkien heidän vihollistensa käsistä.
15:18: ”Sinä päivänä Herra teki Abramin kanssa liiton, sanoen: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan, Egyptin virrasta aina suureen virtaan, Eufrat-virtaan saakka’”; nämä kaksi virtaa olisivat vastaavasti Israelin valtakunnan eteläisenä ja pohjoisena rajana, Egyptin puro, Wadi el Arish, tai Rhinocolura, sekä Eufrat: 19. ”keeniläiset”, Kanaanin luoteisessa osassa, ”kenissiläiset”, luultavasti edellisistä länteen päin, ”kadmonilaiset”, kohti Eufratia, 20. ”heettiläiset”, joita oli erityisen paljon sittemmin pohjois-Galileaksi kutsutulla alueella, ”perissiläiset”, sittemmin itäiseksi Samariaksi kutsutulla alueella, ”refalaiset”, Perean maassa Jordanin itäpuolella, 21. ”amorilaiset”, Kuolleesta merestä länteen olevalla alueella, ”kanaanilaiset”, Jordanin ylemmässä laaksossa ja Saaronin tasangolla, ”girgasilaiset”, Galilean meren länsipuolella, ”ja jebusilaiset”, sittemmin Pohjois-Juudeaksi kutsulla alueella. Herra luettelee tarkoituksellisesti kaikki Kanaanissa asuvat kansat painaakseen Abramin mieleen, että tämän jälkeläiset tulisivat omistamaan Kanaanin kokonaan. Herran lupaukset eivät koskaan palaa hänen luokseen tyhjinä. Hänellä on tapana voittaa meidän heikko uskomme siten, että hänen lupauksensa täyttyy täydellisesti, yli kaiken sen, mitä me pyydämme tai ymmärrämme.
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2011 Lehdet

ENSIMMÄINEN LUPAUS

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

K. V. Tamminen, (1882–1946), rovasti
”Se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” (1. Moos. 3:15)
Tämä on ensimmäinen Jumalan antama lupaus Messiaasta. Sitä onkin aina kutsuttu alkuevankeliumiksi. Se on ihana lupauksen sana. Paratiisin aurinko oli mennyt mailleen, mutta lupauksen aurinko oli noussut. Ne sanat ovat oikeastaan kiroussanoja, jotka Jumala lausui käärmeelle. Mutta se, mikä on kirouksen sana käärmeelle, se on siunauksen sanaa ihmisille.
Kaksi vapisevaa, oman kurjuutensa syvästi tuntevaa, mennyttä puhtauttaan ja kirkkauttaan surevaa ihmislasta kuulee nuo sanat. Mikä kirkas valo niistä tunkeutuikaan heidän epätoivoisen sydämensä pimeyteen! Kuinka monta kertaa ne sanat sitten tulevan elämän aikana toivatkaan heille lohdutusta. Heidän synkkä katseensa kirkastui joka kerran, kun he muistivat nuo sanat: ”Se on polkeva rikki sinun pääsi.” Vaimon siemen on polkeva rikki käärmeen pään. Milloin, milloin se tapahtuisi? Sitä he vain odottivat. Nuo sanat olivat kuin tulikirjaimin syöpyneet heidän sieluunsa. Niitä he muistelivat tiellä käydessään, maata pannessaan ja ylösnoustessaan. Eivätkä niin tehneet vain Aadam ja Eeva. Samoin varmaan jokainen hurskas, oikea israelilainen teki. He pitivät kiinni Herran lupauksesta.
Tutkikaamme sitä tarkemmin. Jo tämä ensimmäinen ennustus on äärettömän rikassisältöinen. Oikeastaan sinun ei tarvitsisi Raamatustasi muistaa eikä tietää muuta kuin tämä ensimmäinen lupauksen sana voidaksesi olla autuudestasi vakuuttunut. Siinä on jo ilmaistu meille, kuka käärmeen pään polkee rikki ja millä tavoin se tapahtuu.
Käärmeen pään rikkipolkijaksi sanotaan vaimon siementä. ”Vaimon siemen on polkeva rikki sinun pääsi”, niin Jumala sanoi käärmeelle. Olemme jo ennen osoittaneet, että vaimon siemenellä tarkoitetaan vaimon jälkeläisiä, ihmissukua. Yksi ihmissuvusta, eräs vaimon jälkeläisiä oli oleva se, joka polkee rikki käärmeen pään. Sellainen oli Jeesus. Hän oli vaimon siementä. Hän oli yksi meistä. Ajattele, Jeesus kuuluu samaan ihmissukuun kuin sinä ja minä.
Matteuksen evankeliumin alussa on ihmissuvun sukuluettelo. Siinä näet syntisten ihmisten nimien rinnalla myös nimen Jeesus Kristus. Samassa sukuluettelossa, jossa on minun ja sinun nimesi, on myös Jeesuksen nimi. Mutta Jeesus ei ole vain ihminen. On otettava huomioon, ettei Jumala sano: miehen siemen, vaan sanoo: vaimon siemen. Vaikka tämä käärmeen pään rikkipolkija on yksi ihmisistä, yksi vaimosta syntynyt, hän ei ole kuitenkaan miehestä syntynyt.
Enkeli Gabriel sanoi Marialle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut.” Samalla kertaa kuin hän on totinen ihminen, samalla kertaa hän on myös totinen Jumala. Tämä on tärkeä tietää ja uskoa varsinkin nykyisenä aikana, jolloin monen mielestä Kristuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä on vain kaunis juutalainen taru. Ei koskaan kukaan ihminen olisi voinut vapahtaa meitä perkeleen vallasta. Se olisi jäänyt tekemättä iankaikkisesti. Mutta hän on Jumala ja ihminen. Sen ilmaisee jo tuo ensimmäinen ennustuksen sana: vaimon siemen.
Tämä ensimmäinen ennustus ilmaisee meille myös, millä tavoin käärmeen pään rikkipolkeminen tapahtuu. Siinä sanotaan: ”Se on polkeva rikki sinun pääsi ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” Se, joka polkee rikki käärmeenpään, saa käärmeeltä piston. Samalla kertaa kuin käärmeen pää murskataan, samalla kertaa sen murskaajaa haavoitetaan. Siinä on jo ennustettu, että Jeesus kuollessaan voittaa perkeleen. Voittaja itse saa haavoja. Näemme myös, että niin tapahtuu. Ilman haavoja ei sankarimme päässyt taistelusta. Käärme pisti häntä kantapäähän. Ja juuri sen tähden että hän sai haavoja, hän meidät vapahti. Käärme luuli voittavansa pistäessään häntä, mutta se juuri oli hänen häviönsä syy. Hebrealaiskirjeen kirjoittaja sanoo: ”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr. 2:14–15). Ja Paavali sanoo: ”Tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta.” Pietari sanoo: ”Hänen haavainsa kautta te olette paratut.” Näemme selvästi kaikkialta Raamatusta, että juuri käärmeen pään rikkipolkijan kuoleman kautta käärmeen pää poljettiin rikki. Niin laulaa myös Luther: ”Kuollessaan särki käärmeen pään. Helvetin vallat voitti hän, Eteemme avas taivaan.”
Mutta mitä merkitsee se, että käärmeen pää on poljettu rikki? Sehän on vertauskuvallista puhetta. Johannes sanoo: ”Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot”. Eiköhän siinä lauseessa ole ilmaistu, mitä merkitsee se, että käärmeen pää on poljettu rikki. Perkeleen työt on tehty tyhjäksi. Se, että ihmiskunta lankesi syntiin, oli perkeleen työtä. Käärmeen viekoittelemina Aadam ja Eeva söivät kielletystä puusta. Mutta nyt on perkeleen työt tehty tyhjäksi. ”Se paha, mitä puu teki kielletty, Se ristinpuussa on lääkitty, Se meit’ ei voi surmata enää.”
Yhtä puhdas kuin maailma oli ennen syntiinlankeemusta, yhtä puhdas se on nyt käärmeen pään rikkipolkijan kuoleman johdosta. Meidän syntimme on kaikki otettu pois. Vaimon siemen on voittanut, koko ihmissuku on voittanut.
Kun valtakunta taistelee valtakuntaa vastaan, eivät kaikki lähde taisteluun. Vaimot, lapset, vanhukset ja kaikki muut taisteluun kykenemättömät jäävät kotiin. Mutta kun sanoma saapuu taistelukentältä: meidän sotajoukkomme on voittanut, karkottanut vihollisen, silloin riemuitsee koko kansa. Vanhukset ja lapset, rammat ja raajarikot syleilevät toisiaan ja sanovat: ”Me voitimme, me voitimme!” Samoin myös kun oli kysymys käärmeen pään rikkipolkemisesta, ei koko vaimon siemen, koko ihmissuku, lähtenyt taisteluun. Se oli taisteluun kykenemätön. Mutta sillä oli yksi, vain yksi, joka kykeni taisteluun. Oli yksi sitä väkevää haarniskoitua väkevämpi, yksi ihmissukuun kuuluva, vaimon siementä oleva, joka lähti taisteluun. Hän itse sanookin: ”Kuurnan minä poljin, minä yksinäni, ei ketään kansojen joukosta ollut minun kanssani. (Jes. 63:3) Mutta sittenkin, vaikka ei kukaan meistä ole ollut taistelussa mukana, sittenkin me saamme riemuita: me olemme voittaneet. Kaikki saavat iloita. Koko vaimon siemen saa iloita. Koko ihmissuku saa puhjeta voittovirsiä veisaamaan ja huutaa: ”Me olemme voittaneet!” Vaikka olisit kuinka kurja tahansa, ontuva tai raajarikko, joka et mihinkään taisteluun kykene, saat kuitenkin huutaa: ”Me olemme voittaneet, minä olen voittanut!” Apostoli Paavali puhkeaa myös tällaiseen voittohuutoon sanoessaan: ”Kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” Jeesuksen kautta on vaimon siemen, koko ihmissuku, voittanut. Olemme voittaneet! Käärmeen pää on poljettu rikki. Halleluja!
K. V. Tamminen, Ensimmäinen synti, s. 72–76. Porvoo 1947. Kuva ja Sana.

Kategoriat
4/2011 Lehdet

SAARNAAJIEN TODISTUKSIA: OLEMMEKO SIUNATUITA VAI KIROTUITA?

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

On otettava huomioon, että me ihmiset olemme ensimmäisen uskonkappaleen valossa Jumalan luomia ja Jumalan kuvia. Niinpä olemme, ja sitä olemme sielun ja ruumiin puolesta. Ja vaikka syntiin lankeeminen turmeli meissä koko Jumalan kuvan, ”ruumiin ja sielun”, ja kaatoi kirouksen alle, ja vei sisälle kiroukseen niin eipä sittenkään mitään hätää: sillä toisen uskonkappaleen valossa näemme: Herramme Jeesus on meitä kadotettuja ja tuomittuja ihmisiä lunastanut kaikesta synnistä, kirouksesta ja kuolemasta, perkeleen vallan alta vapahtanut ja päästänyt. Niinpä koko alkuluomuksen, ruumiin ja sielun meissä Jeesus lunasti. Toivon, että ei teissä kellään ole mitään tätä totuutta vastaan.
Nyt siirrymme kolmanteen uskonkappaleeseen. Sen valossa näemme, että Pyhä Henki on kokonansa armovälineiden, sanan, kasteen ja ehtoollisen alla meitä puettanut Kristuksen täydellisellä lunastustyöllä, koko anteeksiantamisella, ja vanhurskaudella, kokonaisella siunauksella, jota me olemme vastaanottaneet uskolla. Ja näin on Kristus päällemme puettu, että Hän on nyt meissä ja me olemme Hänessä. Ja näin on syntimme kadonnut hänen vanhurskauteensa, ja kuolemamme hänen elämäänsä, ja kirouksemme hänen siunaukseensa, oi ääretöntä autuuttamme. Ja näin nyt olemme Kristuksessa uusina luontokappaleina kokonansa sielun ja ruumiin puolesta siunattuja. Sillä, sanoo apostoli Hebr. epist. 10:23: ”Ja pestyt ruumiin puolesta puhtaalla vedellä, pitäkää horjumatoin toivon tunnustus, sillä se on uskollinen, joka ne lupasi”. Asian näin ollessa kun kastettuna uskomme Kristukseen, niin täysi taivaan siunaus lepää päällämme. OIemme keskellä Abrahamin, Isakin ja Jaakobin siunausta, sillä Kristuksesta virtaa siunaus päällemme joka hetki, joka päivä, tunti, minuutti, ja sekunti, ja silmänräpäys, niin että ei ole ollenkaan enää sitä aikaa, että kerkiäisimme jäämään kirotuiksi. Sillä jos vielä Jeesukseen uskovina olisimme välillä kirottuja, niin siunauksen pitäisi meissä muuttua välillä kiroukseksi, ja taas pyörtää takaisin siunaukseksi, aina sen mukaan kuinka tunnustamme. Niin kuin nyt muutamat väittävät, että itsessäni olen kirottu, mutta Kristuksessa siunattu, mutta minä kysyn: kuka sinulle, veljeni, on antanut sen luvan, että sinä saat itseäsi heitellä siunauksen ja kirouksen välillä, niin kuin sinä itse tahdot? Kuka? Sellaista lupaa ei ole sinulle antanut Jumala, vaan oma järkesi ja perkele, joka soisi, ettei kukaan olisi irti kirouksesta. Muista nyt, että olemme Kristuksessa kokonansa siunattuja, sielun ja ruumiin puolesta siunattuja sisällä, ja ulkona, tiellä käydessä, ylös noustessa ja maata pannessa, niin aina vain siunatut, eikä enää kirotut milloinkaan.
On myös väitetty, että laki kiroo yhtä hyvin uskovaisen niin kuin uskottomankin. Mutta tämä väite on kokonansa hullu väite ja väärä. Sillä Paavali sanoo Room. 10:4: ”Kristus on lain loppu jokaiselle uskovaiselle vanhurskaudeksi”. Jäikö kirotuksi? Ja Room. 8:2 kuuluu: ”Hengen laki, joka eläväksi tekee Kristuksessa Jeesuksessa, on meitä synnin ja kuoleman laista vapahtanut”. Ja Galat. epist. 2:19 kuuluu: ”Minä olen lain kautta laista kuollut pois, että minä Jumalassa eläisin” ja Gal. 3:25: ”Mutta sitten kuin usko tuli, niin emme enää ole sen opettajan alla”, (nimittäin lain), vaan me olemme nyt laille kuolleet, ja laista vapaat, siunatut ja autuaat. Tämä on tunnustuksemme. Nyt kysyn: kiroaako laki uskovaisia? Ei voi. Jos voisi, niin Kristus ei olisi mitään.
Mutta nyt toisena asiana tunnustamme mekin kirousta, joka on meissä vielä oleva perisynti (vanha Aadam), jota ei ole lunastettu eikä kasteessa Kristuksella puettu, vaan on kasteessa kuolemaan tuomittu ja vainajaksi tehty. Ja tätä vanhaa Aatua ei ole siunattu eikä sitä ylös herätetä, eikä kunnialla kruunata. Kas tämä turmelus meissä, jota Jumala ei ole luonut, tämä on kirottu, ja tätä emme yritäkään siunatuksi. Tunnustuksemme kuuluu näin: Sielumme ja ruumiimme puolesta ihmisinä olemme siunatut ja aina siunatut, vaan meissä oleva synti, se on vanha Aadami, on kirottu ja pysyy kirottuna. Ja niin sen pitääkin pysyä kirottuna, tehkäämme erotus luonnolla ja perisynnillä, Jumalan työllä ja perkeleen työllä. Älkää näitä lyökö yhteen, älkää kirotko Jumalan siunaamaa perisynnin yhteydessä. Sillä silloinkin olemme siunatut, vaikka tunnustamme meissä olevan vanhan Aadamin kirotuksi.
Lopputulos: Siunatuiksi jäävät kaikki ne, jotka kastettuna uskovat Kristuksen siunauksen itsellensä, nämä ovat Herran siunatuita. Mutta lain kirouksen alaiseksi jäävät kaikki jumalattomat ja farisealaiset, jotka epäuskolla kieltävät itseltänsä siunauksen. Tästä sanoo apostoli 1. Tim. 1:9: ”Tietäkäät se, ettei vanhurskaalle ole laki pantu, vaan väärille, tottelemattomille, jumalattomille, uskottomille”. Heitä kaikkia yhdessä joukkiona kiroaa ja tuomitsee laki alimmaiseen helvettiin, niin kauan kuin he ovat lain alla ja ovat sielunsa ja ruumiinsa puolestakin kirotuita. Mutta me kaikin uskovina Jeesukseen, olemme siunatuita ja niin siunattuna vietämme pääsiäisjuhlaa täällä, ja sitten kerran taivahassa. Oi autuuttamme. Amen.
Jaakko Tuori (1862–1921), saarnaaja, Ylistaro
Pääsiäisviesti. Helluntaituulet ja juhannuskukat, s. 7–8.

Kategoriat
4/2011 Lehdet

ESIVALLAN TEHTÄVÄ JA ARVO

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

”Sillä esivalta on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi.” (Room. 13:4)
Maallinen hallituksemme on Kristuksen vallan jäljennös ja varjokuva. Sillä saarnavirka lahjoittaa meille iankaikkisen vanhurskauden, iankaikkisen rauhan ja iankaikkisen elämän. Mutta maallisen hallituksemme ylläpitämä rauha on ajallista ja katoavaista. Ja kumminkin sekin on ihana jumalallinen järjestys ja oivallinen lahja Jumalalta, joka sen on perustanut ja asettanut, ja joka myös tahtoo pitää sen voimassa, koska sitä ilman emme saata elää. Ellei maallista hallitusta olisi, eivät ihmiset milloinkaan tulisi toimeen keskenään, järjettömien luontokappaleiden tavoin he söisivät toinen toisensa. Esivalta suojelee meitä, niin ettei kuka tahansa meitä saata tappaa; se suojelee meidän vaimojamme, niin ettei kuka tahansa voisi heitä ryöstää ja raiskata; se suojelee lapsiamme, tyttäriämme ja poikiamme, niin ettei kuka tahansa voisi heitä varastaa, se suojelee itsekunkin taloa ja kotia, ettei kuka tahansa pääsisi sinne murtautumaan ja pahaa tekemään; samoin se suojelee peltojamme, karjaamme ja omaisuuttamme, ettei kuka tahansa pääsisi niihin käsiksi, varastaisi, ryöstäisi ja vahingoittaisi niitä.
Etkö luule, että jos linnut ja muut eläimet saattaisivat puhua, sanoisivat ne nähdessään yhteiskunnallisen oikeusjärjestyksemme: ”Oi, rakkaat ihmiset, ette ole ihmisiä, vaan oikeita jumalaisolentoja meihin verrattuna. Miten turvassa elämänne ja omaisuutenne onkaan; me sitä vastoin emme hetkeäkään saata olla varmoja elämästämme, kodistamme ja ravinnostamme. Voi teidän kiittämättömyyttänne, sitä, ettette näe, miten suloisen elämän yhteinen Jumalamme on teille suonut meihin verrattuna.”
Martti Luther, Sana ja armo

Kategoriat
3/2011 Lehdet

Concordia 3/2011

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Mitä Marian teko kertoo meille? Lasse Marjokorpi

Jumalan nimeen kätketyt Joel Kerosuo

Saarnaajan tehtävä C. F. W. Walther

Mihin pappisvalani velvoittaa minua ajankohtaisissa kysymyksissä? Sakari Korpinen

Kuninkaiden sota ja Lootin pelastaminen (1. Moos. 14) Paul Kretzmann

Mihin äärikristillisyys johtaa? Soili Haverinen

Muut lehdet

Minä tahdon olla sinun opettajasi Martti Luther


Kategoriat
3/2011 Lehdet

PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Carl Ferdinand Wilhelm Waltherin syntymästä. Walther tunnetaan Missouri-synodin (LCMS) keskeisenä oppi-isänä ja perustajana.

C. F. W. Walther syntyi 25.10.1811 Langenschursdorfin kylässä silloisessa Saksin kuningaskunnassa. Walther vihittiin papiksi vuonna 1837 Saksassa. Hän joutui toimimaan hyvin hankalissa oloissa silloisessa kirkossa. Kirkon johtajista osa oli järkeisuskovia (rationalisteja) aivan kuten Suomessakin vastaavana aikana. Maassa oli toteutettu luterilaisten ja reformoitujen yhteenliittäminen, minkä seurauksena luterilaiset olivat hyvin ahdistetussa asemassa.

Vuonna 1838 Walther lähti n. 800 muun luterilaisen kanssa Yhdysvaltoihin päästääkseen vapaampiin oloihin. Kirkollinen työ johti eri vaiheiden kautta Missouri-synodin perustamiseen 1847. Walther toimi pastorina, kirkon johtajana kaksi kertaa, Der Lutheraner-lehden päätoimittajana jne. Hänen vaiherikas ja siunauksellinen elämänsä päättyi 7.5.1887

Waltherin teoksia on käännetty myös suomeksi. Tässä mainittakoon kaksi näistä: Laki ja evankeliumi sekä Kirkko ja virka. Ensin mainittu teos koostuu Waltherin luennoista teologian opiskelijoille. Hän käy läpi erittäin tärkeää aihetta: lain ja evankeliumin oikea erottaminen. Teoksesta huokuu kokeneen teologin ja uskovan ihmisen varma ote tähän aiheeseen. Voisi sanoa, että tässä teoksessa Walther saarnaa ja opettaa lain ja evankeliumin oikeaa tuntemista ja niiden oikeaa erottamista toisistaan. Laki syyttää ja tuomitsee, mutta evankeliumi vapauttaa ja lohduttaa synnin ahdistamaa ihmistä. Teoksen viimeinen luku on todella rohkaisevaa puhetta evankelisen saarnaajan tärkeimmästä ja varsinaisesta tehtävästä, saarnata evankeliumia.

Kirkko ja virka –teoksen synty liittyy niihin vaikeisiin vaiheisiin, jotka Walther ja hänen kanssaan Yhdysvaltoihin tulleet luterilaiset joutuivat kohtaamaan. Waltherin teos on hedelmää syventymisestä Lutherin ja luterilaisten isien opetuksiin tästä aihepiiristä. Walther vetää linjaa toisaalta niitä kohtaan, jotka korostivat seurakunnan ja yhteisen pappeuden merkitystä kirkon viran kustannuksella, mutta toisaalta myös niitä kohtaan, jotka Waltherin mielestä korottivat viran kirkon yläpuolelle (Grabau, Buffalo-synodi). Teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Kategoriat
3/2011 Lehdet

MITÄ MARIAN TEKO KERTOO MEILLE?

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Lasse Marjokorpi, kirkkoherra, Kemijärvi

”Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus saapui Betaniaan, jossa Lasarus asui, hän, jonka Jeesus oli herättänyt kuolleista. Siellä valmistettiin hänelle ateria, ja Martta palveli, mutta Lasarus oli yksi niistä, jotka olivat aterialla hänen kanssaan. Niin Maria otti naulan oikeata, kallisarvoista nardusvoidetta ja voiteli Jeesuksen jalat ja pyyhki ne hiuksillaan; ja huone tuli täyteen voiteen tuoksua. Silloin sanoi yksi hänen opetuslapsistaan, Juudas Iskariot, joka oli hänet kavaltava: ’Miksi ei tätä voidetta myyty kolmeensataan denariin ja niitä annettu köyhille?’ Mutta tätä hän ei sanonut sentähden, että olisi pitänyt huolta köyhistä, vaan sentähden, että hän oli varas ja että hän rahakukkaron hoitajana otti itselleen, mitä siihen oli pantu. Niin Jeesus sanoi: ’Anna hänen olla, että hän saisi toimittaa tämän minun hautaamispäiväni varalle. Sillä köyhät teillä aina on keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina.’” (Joh. 12:1-8)

Nyt on alkamassa maailmanhistorian merkittävin viikko. Ollaan koolla Betaniassa, puolentoista kilometrin päässä Jerusalemista, spitaalia sairastaneen Simonin talossa.

Paikalla olevat ihmiset eivät tämän maailman mitoin ole kovin merkittäviä. He kuuluvat Jeesuksen ystäväpiiriin ja opetuslapsiin. Kuitenkin jo tässä kokoontumisessa on mukana kaikki, mikä tekee nuo muutamat päivät kaikkia muita päiviä tärkeämmiksi, niin että voidaan sanoa: tähän viikkoon siihenastinen historia on tähdännyt. Ja tästä eteenpäin se muuttuu aivan toiseksi. Se mitä pian tapahtuu, antaa kaikille päiville uuden merkityksen ja sisällön.

Sen vuoksi noiden muutamien päivien tapahtumat on niin tarkkaan tallennettu evankeliumikirjoihin. Sen ajan ihmisten ajatukset, puheet, vastaväitteet, epäusko ja pelot, ylipappien juonet, maallisen vallan kylmäkiskoiset ratkaisut, Juudaksen petollisuus ja opetuslasten heikkous ja pelkuruus on kirjattu evankeliumien sivuille. Jopa sellaisella tavalla, että kun kuulemme ja luemme niitä, me hämmästymme, että ihmisten ajatukset ovat olleet kaikkialla samanlaisia. Ja vieläkin enemmän: me löydämme itsemme noiden kirjojen sivuilta.

Tuolla viikolla Jeesus piti temppelissä kaiken kansan läsnä ollessa julkisia ja selväsanaisia puheita, joissa hän etukäteen kertoi sen, mitä tulee tapahtumaan. Käy toteen se, minkä hän toimintansa alussa sanoi, ja mistä häntä syytettiin: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä rakennan sen kolmessa päivässä.” Vanhan liiton jumalanpalvelus oli loppumassa. Jeesus ilmoitti sen sanoen: ”Teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi. Tästedes ette näe minua, ennen kuin sanotte: Siunattu olkoon hän joka tulee Herran nimeen.”

Näissä pidoissa Betaniassa oli Jeesuksen lisäksi toinenkin kunniavieras, Lasarus, joka oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista. Aterialla oltaessa sattui kuitenkin jotain odottamatonta. Lasaruksen sisar Maria otti pullon kallista nardusöljyä ja voiteli sillä Jeesuksen jalkoja ja pyyhki ne hiuksillaan. Tämä teko aiheutti kiihkeitä vastaväitteitä. Juudas sanoi, että miksi tätä voidetta ei myyty 300 denaariin ja annettu köyhille.

Siellä, missä Kristus on läsnä, missä ihmiset ovat koolla meidän Herramme ja Vapahtajamme nimessä, käy joskus niin, että sinne tunkee myös mukaan tämän maailman vaativa läsnäolo. Se on aina tyytymätön siihen, että meidän Herramme saa sen kunnian ja ylistyksen, mikä hänelle kuuluu. Sen mielestä on aina jotakin tärkeämpää tehtävää.

Tässäkin paheksutaan Marian holtitonta käyttäytymistä, joka rikkoi sovinnaiset käytöstavat ja vallitsevan yhteiskunnan normit. Tapahtuihan valtava aineellinen tuhlaus – jos elettäisiin meidän maassamme, missä jopa kirkkoa myöten kaikkien asioiden lopullinen mittanuora on Jumalan sanan sijasta niiden yhteiskunnallinen merkitys, niin sanottaisiin, että tapahtui skandaali.

Evankeliumin julistaminen ihmisten pelastumiseksi ei enää ole tärkeintä, vaan sitä ovat maailmaa parantavat ja filantrooppiset toimet. Tosin Jeesus oli tehnyt juuri sellaisen. Hän oli herättänyt Lasaruksen kuolleista. Mutta sekään ei kelvannut ylipapeille ja fariseuksille. Tekstimme jatkuu näet sillä tavalla, että ylipapit olivat jo päättäneet tappaa Lasaruksenkin. Hänhän oli elävä todiste Kristuksen suuruudesta. Suuri neuvosto, jonka enemmistö oli saddukeuksia, jotka eivät uskoneet ylösnousemukseen, ei suvainnut tällaista terapiaa – siinähän oli tehty uskonnollista väkivaltaa, kun kuolleen ei annettu rauhassa pysyä haudassaan.

Miksihän Maria nyt ryhtyi tähän tekoon, joka aiheutti närkästystä? Miksi tätä kallisarvoista voidetta ei todellakaan myyty ja jaettu köyhille? Tämä Juudaksen kysymys esitetään edelleen kaiken maailman suulla, silloin kun kootaan varoja evankeliumin julistamiseen – siihen on vaikea vastata oikein, kun kysymys on väärä. Kunakin aikana kirkon on valittava, antaako kunnia Jumalan maailmalle lähettämälle Vapahtajalle vai seuratako Juudaksen neuvoa.

Meidän aikamme suuri erehdys on siinä, että jumaluusoppi on muutettu sellaiseksi, että se näkee tehtäväkseen vain vastata ihmisten kysymyksiin ja siihen, mitä he pitävät tärkeänä. Kirkko tekee vain sitä, mitä ihmiset tahtovat, jotta me saisimme heidät tyytyväisiksi. Ja siitä ei tule koskaan mitään.

Jumalan sana asettaa oikeat kysymykset aina ja kaikille sukupolville. Sieltä löytyy vastaus kysymykseen, keitä me olemme ja mitä Jumala tahtoo elämästämme. Ja ennen kaikkea tuohon suurimpaan kysymykseen, miten me pääsemme eroon synnin, Saatanan ja kuoleman vallasta ja pelastumme iankaikkiseen elämään.

Niinpä Jeesus sanoi vain rauhallisesti Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän teki tämän minun hautaamistani varten.” Ja vielä lisäksi: ”Kaikkialla maailmassa missä evankeliumia saarnataan, on tämäkin mainittava hänen muistokseen.” Se mikä suututti fariseukset ja Juudaksen, olikin niin arvokasta, että se piti mainita kaikkialla maailmassa. Juudaksen ahne mieli oli kiinni rahassa, mutta Maria ymmärsi mitä nyt oli tapahtumassa.

Sen vuoksi tämä teko oli niin arvokas – se oli uskon teko. Siitä ilmeni, että Maria oli tuossa hetkessä se ihminen, joka käsitti että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika.

Paikalla oli myös muita, jotka varmasti sen tajusivat. Siellä oli talon isäntä Simon, joka oli aikaisemmin sairastanut spitaalia. Ilmeisesti Jeesus oli tehnyt hänet siitä terveeksi. Tiedämme suurin piirtein, millainen sairaus on spitaali. Se runtelee ihmisen ulkonäön, eristää hänet ihmisistä ja vie lopulta kuolemaan. Nyt kuitenkin saatetaan olla koolla tässä kodissa terveinä ja iloisina, kun Kristus on siellä läsnä.

Siellä on myös koolla samanlaista väkeä kuin Luukkaan evankeliumissa kerrotussa paljon tätä muistuttavassa tapauksessa fariseus Simonin kodissa, jonne tullut syntinen nainen voitelee Jeesuksen jalat ja Jeesus antaa hänelle hänen syntinsä anteeksi. Ajankohdasta ja paikasta johtuen se lienee eri tapaus kuin tämä, joka tapahtui nyt Betaniassa. Kuitenkin täälläkin oli varmasti näitä samoja ihmisiä, joiden paljot synnit Jeesus on antanut anteeksi.

Ja kolmanneksi. Tässä kodissa on nyt vieraana Lasarus, Marian veli, jonka Jeesus on herättänyt kuolleista. Jos jossakin kodissa joudutaan kokemaan, että sieltä noin kolmen – neljänkymmenen ikäinen mies otetaan pois, isä, veli tai poika, niin kyllä se on ankara ja raastava suru. Tämän Maria oli kokenut ja sitten Jeesus oli tullut ja herättänyt hänen veljensä kuolleista.

Nyt hän laski yhteen nämä kolme seikkaa jotka olivat tuoreina kokemuksina hänen mielessään – nuo kolme mahdottomuutta, jotka Kristus kumoaa, kun hän antaa synnit anteeksi suurten syntien painamille ihmisille, niin että heille ei enää ole mitään kadotustuomiota, ja kun hän tekee spitaalisen miehen terveeksi, ja kun hän vähän aikaa sitten oli herättänyt hänen veljensä Lasaruksen kuolleista. Mitä nyt on nyt yksi pullo parfyymia kaiken tämän rinnalla! Menkööt vaikka kaikki maailman hajuvesitehtaat, jos vain tuo rakas perheenjäsen herätetään kuolleista.

Kaiken tämän johdosta Maria, joka kuunteli tarkkaan Jeesuksen opetuksia, oli päätynyt sydämessään siihen lujaan ja varmaan käsitykseen, että tämä heidän tuntemansa Jeesus ei ole vain ihminen, pelkkä Nasaretilainen, miksi maailma hänet ymmärsi ja ymmärtää edelleen, vaan hän on Jumalan Poika. Hänellä on valta päästää ihmiset synneistä, puhdistaa heidät spitaalista, herättää heidät kuolleista ja antaa heille iankaikkinen elämä valtakunnassaan.

Sen vuoksi Maria oli paikalla olevista ainoa, joka tajusi, mitä nyt oli tapahtumassa. Hän tajusi, että heidän keskellään on Vanhan testamentin lupaama Messias eli Kristus. Tuossa on Jumala ihmiseksi tulleena heidän keskellään. Tuossa on hän, joka kohta antaa vuodattaa verensä maailman syntien sovittamiseksi. Tuossa on hän, joka kohta nousee kuolleista ja kukistaa Saatanan ja helvetin vallan. Sanoihan Jeesus hetken päästä: nyt tämän maailman ruhtinas heitetään ulos.

Sen vuoksi, kun nyt hänen rakas Herransa on heidän keskellään, ei ole mitään niin arvokasta, mitä ei voisi vuodattaa hänen kunniakseen. Onhan hän syntien sovittaja, sairauksien parantaja, kuoleman voittaja, iankaikkisen elämän tuoja.

Tuo voiteleminen – se muuten esitetään vähän eri tavalla toisissa evankeliumeissa – tapahtui se nyt sitten päähän tai jalkoihin tai molempiin, se tarkoitti Jeesuksen voitelemista hänen kuolemaansa maailman syntien tähden, kun hän antaa lihansa maailman elämän puolesta. Mutta se tarkoitti myös muuta – hänen voitelemistaan kuninkaaksi, joka kohta astuu valtakuntaansa. Siihenhän hän hetkeä myöhemmin ratsastaa aasilla pitkin Öljymäen rinnettä ja kansa ottaa hänet riemuiten vastaan viskellen oksia tielle ja huutaen Hoosianna.

Näin tuo Kristuksen läsnäolo, hänen tuntemisensa, hänen uhrinsa ja ylösnousemuksensa – sen tajuaminen, uskominen ja vastaanottaminen – on syy siihen, miksi tämäkin tapaus on kaikkialla maailmassa mainittava hänen kunniakseen. Sen vuoksi tämä viikko on kaikkein ratkaisevin viikko, mitä maailmassa on eletty?

Tällä viikolla Jumalan Poika annetaan uhriksi maailman syntien tähden. Ihmiskunnan synti sovitetaan. Nyt avautuu pääsy Jumalan yhteyteen, syntien anteeksiantamukseen ja rauhaan kaikille sukupolville. Nyt saa täyttymyksensä tuo uhri, johon kaikki Vanhan liiton uhripalvelus tähtäsi. Nyt uhrataan Jumalan Karitsa, hän joka oli kaikessa viaton, mutta jota ihmiset eivät voineet sietää, vaan naulitsivat hänet ristille.

Nyt tuodaan iankaikkinen vanhurskaus maailmalle, joka syntiinlankeemuksesta lähtien on pyrkinyt vanhurskauteen ainakin puheissaan, mutta ei ole koskaan voinut löytää Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta.

Mutta sen jälkeen kun Kristus on kuollut ja noussut ylös kuolleista ja ilmestynyt taivaallisen Isän eteen meidän vanhurskautenamme, on mahdollista, että kasteen ja evankeliumin välityksellä häneen uskoessamme meillekin lahjoitetaan se vanhurskaus joka ei ole omaamme. Kasteessahan meidät haudattiin hänen kanssaan ja herätettiin kuolleista uuteen elämään hänen kanssaan. Ja näin on mahdollista, että maan päällä on Jumalan kansa, Kristuksen ruumis, kun olemme hänessä.

Nyt kuolema, Saatana ja helvetti on kukistettu ja tie taivaaseen on avattu kaikille katuville syntisille, jotka kääntyvät, nöyrtyvät parannukseen ja uskovat häneen. Ja nyt meidän ylösnoussut Herramme, joka on taivaassa, hän tulee luoksemme täällä maan päällä kasteen vedessä, pyhässä evankeliumissa ja alttarin leivässä ja viinissä ja antaa itsensä meille. Ja kun me uskon kautta olemme hänessä, me olemme autuaita, pyhiä ja Jumalan perhettä.

Näin tämä Marian teko kertoo meille, mitä on todellinen kristillisyys. Se on sitä että Marian tavoin saamme vaipua Kristuksen jalkojen juureen ajatellen, että tuossa on hän, joka on ottanut päälleen minun kauheat, syyttävät ja ylipääsemättömät syntini. Hän on ottanut ne päälleen ja lahjoittaa minulle puhtautensa ja pyhyytensä. Sinä Herrani Jeesus olet minun vanhurskauteni ja minä olen sinun syntisi. Se on osallisuutta häneen, hänessä olemista.

Samoin saamme tunnustaa hänet kuninkaaksi, joka pian astuu valtakuntaansa temppeliinsä, jonka hän on kolmessa päivässä kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan rakentanut ja johon saamme kasteen ja evankeliumin kautta kuulua ja olla hänen ruumiinsa maan päällä, tuo corpus Christi mysticum, Kristuksen salattu ruumis, joka jo täällä maan päällä evankeliumin välityksellä levittää paratiisin tuoksua ja tulevan maailmanajan toivoa.

Nyt tämä sanoma on saarnattava kaikille sukupolville maailmassa, että me siihen uskoisimme ja perisimme ikuisen elämän.

Kategoriat
3/2011 Lehdet

Jumalan nimeen kätketyt

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Ja minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa, ja minä tulen sinun tykösi. Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin. Kun minä olin heidän kanssansa, varjelin minä heidät sinun nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, ja suojelin heitä, eikä heistä joutunut kadotetuksi yksikään muu kuin se kadotuksen lapsi, että kirjoitus kävisi toteen. Mutta nyt minä tulen sinun tykösi ja puhun tätä maailmassa, että heillä olisi minun iloni täydellisenä heissä itsessään. Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole. En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole. Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.

Viimeiset sanat

Armo ja rauha lisääntyköön keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Valtava pääsiäisenjuhla on takana. Evankeliumiteksteissä on sen jälkeen kuvattu, kuinka opetuslapset saivat kohdata ylösnousseen Jeesuksen Tiberiaan järvellä, mutta nyt palaamme hetkeksi aivan pääsiäisen huipentuman kynnykselle, Jeesuksen jäähyväisrukoukseen. On viimeisen aterian hetki, kavaltaja on jo poistunut paikalta. Aterioimassa on yksitoista epätietoisuuden vallassa olevaa opetuslasta ja Jeesus. Voitko nähdä hämmentyneet opetuslapset, jotka eivät tiedä miten kaikkeen jo nyt tapahtuneeseen pitäisi reagoida. Ja suuremmat tapahtumat olisi vasta edessäpäin. Jeesus on opettanut poismenostansa ja epätietoisuus on vallannut opetuslapset. Johannes Jeesusta vasten nojatessaan yrittää vielä rauhoittaa itsensä, vaikka mieli on täynnä kysymyksiä ja levottomuutta. ”Jeesus mitä oikein tapahtuu? Mihin sinä oikein olet menossa? Emme me Jeesus selviä ilman sinua?”

Kyseessä on Jeesuksen aivan viimeisimpiä opetuksia jotka hän halusi antaa ennen Golgatan kärsimyksiä. Opetuslapset tulisivat saamaan hirvittävän iskun kun he joutuisivat näkemään mestarin kärsimyksen ja alennuksen. Tulevaa shokkia ei voisi välttää, mutta Jeesus voisi antaa kuitenkin sanan ja lupauksen heidän matkaansa, jotta kun Jumalan hetki koittaisi, he voisivat herätä ylösnousemuksen riemuun. Hän menisi pois, mutta olisi kuitenkin läsnä.

Eikö maailma ole erilaisia sitaattikirjoja pullollaan, joissa on historian kuuluisien miesten ja naisten ajatuksia ja eikö yksi tällainen sitaattien osa-alue ole juuri viimeiset sanat. Ajatellaan, että henkilön viimeiset sanat ovat jotakin erityisen tärkeää ja merkityksellistä. Jotain jota kuoleva henkilö on erityisesti halunnut jättää rakkailleen. Ajattelen, että myös tässä jäähyväisrukouksessaan Jeesus haluaa jättää opetuslapsien sydämeen jotakin aivan erityisen tärkeää. Hän ei jätä vain yhtä monitulkintaista sitaattia, vaan hän antaa koko testamentin. Hän haluaa rohkaista ja opettaa rakkaitaan ennen poismenoaan. Ja saamme nähdä miten juuri rakkaita opetuslapset Jeesuksen silmissä ovat. Yksikään ei saa hukkua. Kaikki hän haluaa varjella ja kaikista hän kantaa huolta ennen tulevia myllerryksiä. Sinulle joka tunnet usein rukousväsymystä on aina hyvä muistaa, että sinulla on myös taivaallinen esirukoilija. Ja mitä meidän taivaallinen esirukoilijamme oikein rukoileekaan meidän kaikkien puolesta?

Pyhä, kirkas ja salattu

”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.” Jumala varjelee meidät nimessään. Eikö se palauta meidät aina Mooseksen kanssa palavan pensaan äärelle jossa Jumalan ilmoittaa nimensä: Minä olen se joka olen. Jahve. Jumala sanoo millä tavalla häntä on puhuteltava. Nimi on samaan aikaan selvä ja kirkas, mutta salaisuudenomainen. Samaan aikaan ikään kuin ilmoitettu ja jätetty ilmoittamatta. Jumalassa ja hänen nimessään on aina jotakin mysteerinomaista. Kuitenkin Jumalan nimi tuo ilmi, miten hän on aina enemmän kuin voimme ymmärtää. Salattu Jumala, niin kuin Herran enkeli vastasi Tuomarien kirjassa maahan vaipuneelle Maanoahille: ”Minkä tähden kysyt nimeäni, se on ihmeellinen.” On ikään kuin pimeyden kieli: niin kuin Mooseksen kerrotaan astuneen sisälle sankkaan pimeyteen Siinain vuorella. Pimeyteen jossa Jumala oli. Ei sanota, että Jumala on pimeys, vaan että hän asuu pimeydessä. Se ei merkitse Jumalan poissaoloa, eikä epätodellisuutta, vaan ihmismielen kykenemättömyyttä käsittää Jumalan sisäistä luontoa. Pimeys on meissä, eikä hänessä. Mutta eikö ole tänäänkin lohdullista kuulla: Jumala asuu pimeydessä. Siksi meidän Jumalan lapsien ei tarvitse pelätä pimeää. Sillä siellä sinunkin elämän pimeässä ja kipeässä Jumala on kanssasi.

Silmämme samaan aikaan avataan ja suljetaan. Samaan aikaan salattu Jumala, mutta kuitenkin Jumala, joka nimessään tulee ihmisen luokse ja lahjoittaa läsnäolonsa. ”Minä olen” on nimi, joka on aina ollut, ja joka tulee aina olemaan. Siksi Jumalan nimi on aina jotakin pysyvää, ikuisesti uskollinen nimi. Minä olen, ilmoittaa itsensä Jumalana joka on ollut, joka on aina ja ei vain ole, vaan on aina kansansa luona pelastaaksensa sen. Jumalan nimi kantaa Jumalan läsnäoloa ja siksi Jumalan nimi on myös pyhä. Siksi se kutsuu meidät aina riisumaan sandaalit jaloistamme palavan pensaan edessä ja peittämään kasvomme Jumalan kirkkaudelta. Ja siksi me myös joudumme Jesajan kanssa huutamaan yhä uudestaan Jumalan nimen pyhyyden äärellä ”Voi minua, minä hukun”. Ja emmekö me sentähden tänäänkin rukoile yhdessä että ”pyhitetty olkoon sinun nimesi”. Siis että tuo Jumalan pyhä nimi voisi säilyä pyhänä myös meidän keskellämme. Että me emme olisi Jumalan nimen väärinkäyttäjiä, vaan voisimme pitää Jumalan nimeä meille pyhänä ja kalliina ja häntä avuksemme huutaisimme. Siksi kun me puhumme Jumalan nimestä, niin joudumme aina kysymään itseltämme onko pyhä saanut olla meillekin pyhää?

Jeesuksessa tämä Jumalan nimi, Jumalan läsnäolo tuli maailmaan. Jeesus sanoo että hän maailmassa ollessaan varjeli opetuslapset tässä Jumalan nimessä. Jeesuksessa ”Minä olen” tulee läsnäolevaksi. Jumalan nimi konkreettisessa läsnäolossaan varjeli opetuslapset. Ja nyt tässä ylimmäispapillisessa rukouksessa ikään kuin kaari eräällä tavalla sulkeutuu; Jeesus jättäisi maailman. Muistatko kuinka Johanneksen evankeliumin alussa kuvataan kuinka sana oli Jumalan luona ja Jeesus on opettanut kirkkaudestaan, joka hänellä oli Jumalan luona jo ennen maailman luomista. Sana tuli lihaksi ja tulisi toteuttamaan Jumalan pelastussuunnitelman maanpäällä. Nyt tuo kaari joka alkaa Jumalan luota ikuisuudesta päättyy, kun sana palaan taivaaseenastumisessa ikuisuuteen Jumalan luokse.

Mutta opetuslapset jäisivät vielä maailmaan. Heitä olisi rohkaistava. Nyt Jeesus rukoilee varjelusta rakkailleen. Eikö tämä ole vähän kummallista; Jeesus on lähdössä pois, mutta hän sanoo puhuvansa, jotta opetuslasten ilo olisi täydellinen. Mistä tässä voi olla kysymys?

 

”Että he olisivat yhtä”

Jeesus rukoilee, että varjele heidät nimessäsi, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.. Yhtä niin kuin Isä ja Poika. Niin kuin Isä ja Poika ovat yhtä rakkaudessa ja totuudessa, yksimielisyydessä ja tehtävässä, niin tulisi myös Jumalan lapsien olla. Ja tästä nousee myös esiin kysymys kristittyjen yhteydestä. Jeesuksen sanat on otettava vakavasti. Kaikki ovat saaneet saman Jumalan lapsen nimen, kaikki ovat saaneet ottaa vastaan saman lahjan ja nyt kristittyjä kutsutaan ykseyteen. Me uskomme yhden pyhän seurakunnan. Siksi me tänäänkin tunnustamme uskovamme pyhien yhteyden ja yhden, pyhän, yhteisen kirkon. Nyt Jeesus rukoilee, että se yhteys ja ykseys, joka hänen opetuslapsillaan on, ei hajoaisi, vaan se ykseys voisi pysyä koko kirkon historian ajan.

Miltä näyttää tänään? Miten tämä ykseys pysyy ja mihin se perustuu? Emmekö ja jälleen palaa siihen, että kun Jeesus rukoilee, että me varjeltuisimme Jumalan nimessä. Jumala on se joka varjelee. Jumala oli varjellut opetuslapsia Jeesuksessa, Sanassa, nyt he saisivat elää sanaa seuraten ja sen varjelemina, Jumalan nimessä. Sillä ykseys ei rakennu koskaan meidän varaamme, vaan se rakentuu Jumalan nimen varaan, se rakentuu Jumalan sanan varaan. Ja tämän opettaakseen Jeesus pyytää muutakin. Hän rukoilee: ”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” Jumala on se, joka pyhittää. Ja hän haluaa pyhittää meidän sanassaan, totuudessaan. Totuus ei ole enää vieras opetuslapsille. He ovat saaneet Jeesuksessa kohdata tämän. Totuus ympäröi heidän koko olemuksensa ja kutsuu heitä olemaan tässä maailmassa tämän totuuden palvelijoita. Opetuslapsia ei vedetä Jeesuksen mukana pois tästä maailmasta, vaan asetetaan olemaan tämän totuuden palvelijoita: tästä totuudesta itse eläen ja sitä muille julistaen. Ja lopullinen maali olisi, että kaikki olisivat yhtä Kristuksessa, totuudessa ja rakkaudessa. Totuus ja rakkaus iloitsevat aina yhdessä. Ne kuuluvat Jumalan olemukseen ja ne hän haluaa meille yhä uudestaan väärille teille lankeaville ja rakkaudettomille lahjoittaa. Ja nyt Jeesus yhdistää totuuden Jumalan sanaan. Totuus on hänen sana. Eikö hän siis sano, ”Minun sanani on jotakin niin varmaa, että sinä voit rakentaa elämäsi sen varaan. Minun sanani pitää, se on sinun voimasi hädässä ja turvasi ahdistuksen aikoina. Pidä rakas lapseni siitä kiinni. Kun te pysytte tässä sanassa, te pysytte minun nimessäni ja minun nimeni siunauksessa.” Siksi tämä totuus ei ole meille lakia, vaan ihana evankeliumi, siitä mitä Jumala rakkaudessaan tekee.

Haluan vielä sanoa, että kun Raamattu käyttää sana totuus, niin se ei tarkoita vain jonkinlaista muodollista jonkun lausuman yhtäpitävyyttä todellisuuden kanssa. Mehän käytämme sanaa tyyliin ”se mitä sanon on totta”. Ja toki Raamatulla on myös tällainen merkitys, mutta sillä on myös ikään kuin syvempi todellisuus, joka koko ajan kytkeytyy ja viittaa Jumalaan ja hänen olemukseensa ja hänen toimintaansa. Se että Jumala on totuus, tarkoittaa että hän on yhtä totuuden kanssa. Muistatko Johanneksen alusta: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” Ja tämän vuoksi me voimme luottaa häneen. Jumalan sanat ja teot ovat aina sopusoinnussa hänen olemuksensa kanssa. Hän on yhtä totuuden kanssa. Ja tämä on se yhteys ja ykseys, johon meitä kutsutaan, kun Jeesus sanoo ”että he yhtä olisivat”. Välillä tämä Johanneksen kohta luetaan, ”että he olisivat yhdessä”. Ei, vaan yhtä, ja tämä ykseys voi rakentua ainoastaan Jumalan totuuden varaan. Hän on se joka meidät yhdistää toinen toisiimme. Siksi myöskään ilman tätä totuutta ei ole mitään yhteyttä. Mikään kirkko ei ole koskaan kirkko siksi, että se sanoo olevansa kirkko, vaan jos se pitää kiinni tästä Jeesuksen testamentista, Jeesuksen totuudesta, jonka hän on meille antanut. Kun olemme puhuneet Jumalan olemuksesta, hänen nimestään ja totuudesta, niin tähän yhteyteen kuuluu erottamattomasti myös se, mistä Luther alinomaa muistuttaa, että oikea, Raamatusta ammennettava oppi antaa kunnian Jumalan nimelle ja rakentaa Kirkkoa, kun taas väärä, omista ajatuksista lähtevä oppi häpäisee lopulta Jumalan nimen ja hävittää hänen kirkkoansa. Siksikin meidänkin rukouksemme täytyy olla yhä uudestaan: ”pyhitä meidät totuudessa, sinun sanasi on totuus”.

 

Kaksi nimeä

Kun apostolit olisivat totuudessa pyhitettyjä he voisivat lähteä julistamaan maailmalle pelastavaa evankeliumia, jossa kohtaa totuus ja armo. Mutta miten on meidän laita tänään? Miettiikö joku nyt ehkä, ”mikä on totta mikä ei, enhän minä tiedä sitä ja sitä asiaa, ei kai kaikki voi siitä kiinni miten minä oikein ymmärrän tämän ja tuon? Mitä jos minä olen väärä kirkon rakentaja. Varjeleeko Jeesus minut Jumalan nimessä?” Kun Jeesus nousee Isän tykö, ei hän kuitenkaan jätä meitä yksin. Hän on edelleen se paimen joka johtaa ja antaa itsensä. Ja emmekö me tässä saa palata jälleen armonvälineisiin. Siis ystävä kuinka tässä kohtaa voisi olla saarnaamatta kasteesta. Muistatko mitä ilmestyskirjassa sanotaan tulevasta kaupungista: ”Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä ja näkevät hänen kasvonsa, ja hänen nimensä on heidän otsissansa.” Kasteessa sinut on merkitty kolmiyhteisen Jumalan nimellä, nimellä joka kantaa Jumalan läsnäoloa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi on syntisiä kohtaan armollisen Jumalan nimi. Näin ollen kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen on aina kaste syntien anteeksiantamiseksi.

Nykyään monille kaste tuntuu muuttuvan vain nimenantojuhlaksi, mutta on hyvä varoa myös liian vahvaa vastareaktiota nimenantamiseen kasteen yhteydessä. Sillä kasteeseen liitetty nimenanto kuvaa hienosti myös hengellistä todellisuutta. Kasteeseen liitetty nimen antaminen muistuttaa siitä, että Kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastetulla kasteessaan on armonlupaus, joka on nyt liitetty hänen omaan nimeensä ja näin annettu hänelle omakohtaiseksi ja koko elämän ajan voimassa olevaksi. Kasteessa tämä Jumalan nimi on läsnä vedessä ja siellä missä on Jumalan nimi, siellä on välttämättä myös elämä ja autuus. Kasteessasi kirjoitetiin kaksi nimeä: Ensinnäkin, Kolmiyhteisen Jumalan nimi kirjoitettiin sinun otsaasi. Se on ensimmäinen nimi. Ja se toinen nimi on sinun nimesi. Siis kasteessa sinun nimesi kirjoitettiin Karitsan elämänkirjaan.

Siksi tässä nimessä sinut on kätketty pelastukseen ja tässä Kolmiyhteisen Jumalan nimessä me yhä uudestaan kokoonnumme yhteen. Siinä nimessä sinut on jo täydellisesti pyhitetty ja nyt kristityn vaelluksellasi saat elää todeksi sitä mitä sinä jo olet.

Jumala on täynnä armoa ja totuutta. Hän on kätkenyt sinut itseensä ja siksi meillä ei ole mitään pelättävää. Jumala on antanut sinut Jeesukselle ja hän ei päästä sinusta irti. Jo silloin sinä olet saanut omistaa Jeesuksen omaksesi. Nyt Jumala myös uskon kautta asuu sinussa, kun sinut on vanhurskautettu ja sovitettu Jumalan kanssa. Kaikki kristityt ovat Isän, ja Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä ja Pyhä Henki sinussa haluaa ohjata sinua kulkemaan Jumalan ennalta valmistamissa askeleissa tekemään sitä mikä on oikein, että se mitä sinä jo Kristuksessa olet saisi säteillä myös maailmaan.

”Mutta kuinka minä voisin olla Jumalan oma ja hänelle pyhitetty, minä joka teen pimeyden tekoja, enkä tunne Jeesusta itsessäni.” Siksi on tärkeää muistaa missä katseen tulee olla, eikä se koskaan voi olla oma sydämesi. Sinun sydämessäsi on mittaamattomat syvyydet. Se on vain pieni astia, mutta sinne mahtuu kuitenkin lohikäärmeitä ja leijonia ja kaikenlaisia myrkyllisiä olioita. Siellä on karkeita ja epätasaisia polkuja ja ammottavia syviä kuiluja. Itse sinä ne tiedät. Mutta kun Jeesus on kanssasi, siellä on myös Jumala, siellä on myös enkelit, siellä on elämä ja valtakunta, siellä valo ja apostolit, taivaalliset kaupungit ja armon aarteet. Siellä on toivo tulevasta maailmasta. Sinun sydämesi on kyllä heikko, mutta Kristus yhä uudestaan tulee sanalla sinun luoksesi. Siksi vaikka sinulla on Jeesus sydämessäsi, niin älä ystävä laita turvaasi siihen, vaan aina sen ulkopuolelle ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen, sillä veljen tai sisaren sanassa asuva Kristus, on aina vahvempi kuin omassa sydämessä asuva Kristus. Siksi sinä myös masennuksen ja epätoivon hetkillä saat palata siihen, että kun Jumala tekee jotain, hän tekee sen oikein. Hän on sinut omakseen ottanut, nimellään sinut pyhittänyt ja hän sinut varjelee. Meidän autuutemme perusta on aina Jumalan sydämen tunteet, ei koskaan meidän tunteemme. Autuutesi perusta on Jumalan nimi, jonka hän on sinun otsaasi kirjoittanut.

Jeesus ei jätä vain yhtä sitaattia vaan hän antaa koko testamentin. Testamentissaan hän haluaa antaa rakkailleen valtavia lahjoja ja hän kertoo miten hän haluaa meidän niitä nauttivan. Kun me pysymme testamentin antajan tahdossa, niin silloin meillä on myös hänen valtuutuksensa. Meille ei ole oikeutta muuttaa tuota testamenttia, vaikka jostain syystä niin haluaisimmekin. Vaikka joku testamentin kohta tai säädös tuntuisi sinusta ihmeelliseltä ja kipeältäkin, niin saamme luottaa, että sen on antanut hyvä Vapahtaja, joka haluaa sinun parastasi.

Viime sunnuntaina vietettiin hyvän paimenen sunnuntaita, myös tämän teksti kuvaa millainen on hyvä paimen. Hän haluaa varjella jokaisen, ja jokaisen hän kantaa Jumalan eteen rukouksessa. Siten voimme ymmärtää myös sen pienen jännitteen joka liittyy tämän sunnuntain nimeen, sillä nimeltään se on Jumalan kansan koti-ikävä, mutta toiselta nimeltään jubilate, riemuitkaa. Vaikka maailman viha välillä leiskahtaisi ja sanan seuraaminen varmasti tuo omat murheensa tässä maailmassa, ja usein tämän murheen keskellä me ikävöitsemme jo Jumalan kotiin. Niin silti päällimmäisenä meillä saa olla valtava riemu siitä, että me saamme kulkea Jumalan nimen pyhittäminä tässä maailmassa, Kristuksen voittosaatossa kohti kirkkautta ja iankaikkista elämää. Tänäänkin Jeesuksen testamentin kalliit aarteet ovat täällä alttarilla tarjolla. Amen.

Teol.kand. yht.yo Joel Kerosuo

Saarna pidetty Luther-säätiön messussa Joensuussa 15.5.2011