Kategoria: Lehdet

Kategoriat
2/2014 Lehdet

JEESUS ITKI

K. V. Tamminen, rovasti (1882–1946)

”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä.” (Luuk. 19:41)

Vain kahdesti Uuden testamentin mukaan Jeesus on itkenyt, niin että toisetkin ovat sen nähneet. Lasaruksen haudalla (Ks. Joh. 11:35) ja nyt lähestyessään Jerusalemia. Nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat meille vakavaa kieltä. Kuunnelkaamme niiden puhetta.

Jo ne olosuhteet, joissa hän itkee, osoittavat, että näiden kyynelten syy on hyvin vakava. Jeesus itkee ilohuutojen ja äänekkään riemun kaikuessa hänen ympärillään. Hän on yksinäinen itkijä.

Sanotaan: ”Ja kun hän tuli lähemmäksi kaupunkia ja näki kaupungin.” Mutta sillä hetkellä ei vain hän tullut lähemmäksi ja nähnyt kaupunkia. Hän kulki suuren pyhiinvaeltajajoukon mukana. Se oli odottaen kulkenut. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu Jerusalemista, pyhästä kaupungista, sen porteista, sen temppelistä, sen alttarista. Sadunomaisessa hohteessa se kaupunki kajasti varsinkin ensi kertaa sitä lähestyvien mielikuvituksessa. Isän ja äidin polvella he olivat pienestä lapsesta saakka siitä kuulleet kerrottavan. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu: ”Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.” (Ps. 137:5,6) Pyhän jännityksen vallassa odottivat nuoret ja vanhat hetkeä, jolloin tämä kaupunki alkaisi siintää silmiin. Nyt se hetki oli tullut. Voi, mikä ilo, mitkä riemuhuudot raikuivat.

Oli toinenkin syy iloon. Ei ainoastaan se, että nähtiin pyhä kaupunki, Daavidin kuningaskaupunki, vaan myös, että nähtiin itse kuningas, hän, jota Daavid kutsui herrakseen (Ps. 110:1, sulun lisäys Mika Rantanen), nähtiin Jeesus, Messias. Siinä hän istui aasin selkään nousseena. Ja silloin ei varsinkaan opetuslasten riemulla ollut rajoja. Sanotaan: ”Ja kun hän oli jo lähellä laskeutuen Öljymäen rinnettä, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!’” (Ks. Luuk. 19:37,38 ja Ps. 118:26)

Kaikki odottavat, että hän, Jeesus, jota he näin kuninkaana kunnioittavat, myös olisi äärettömän riemun vallassa. Mutta he pettyvät. Hänen kasvojensa lihakset ovat miltei luonnottoman pingottuneet, niin sanomattoman vakavat. Ja kun joku sitä itsekseen ihmetellen on kurkistanut hänen silmiinsä, muuttuvat katsojan äsken niin riemulliset kasvot hämmästyneiksi. Hän miltei kauhistuneena kuiskaa toisille: ”Hän itkee, Jeesus itkee.” Tällaisissa olosuhteissa, yleisen riemun vallitessa, Jeesuksen silmät täyttyvät kyynelillä.

Miksi kansa ja opetuslapset iloitsevat, miksi Jeesus itkee? Heillä on molemmilla edessään sama näky, pyhä kaupunki, Jerusalem. Mutta molemmilla on myös edessään toinen näky, tulevaisuuden näky, tämän kaupungin ja sen mukana koko tämän kansan ja maan kohtalo. Opetuslapset ja kansa näkevät kauniin, ihanan tulevaisuuden näyn. Se näky on heitä pitänyt yllä Rooman ikeen painaessa heidän niskaansa. Jerusalem on siinä näyssä maailman keskipiste, kansojen kulta ja kunnia virtaa sinne. Se hallitsee koko maailmaa. Siellä on kuninkaana hän, Daavidin Poika, joka nyt tuossa ratsastaa aasin selässä (vrt. Matt. 21:5 ja Sak. 9:9). Jeesuksen silmien edessä on aivan toisenlainen näky. Se värisyttää häntä. Hän sanoo: ”Sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle.” (Luuk. 19:43,44)

(Tämä perusteellinen hävitys tapahtui juutalaissodan lopulla v. 70. Historioitsija Josefus (n. 37 – n. 100) on kirjoittanut ja selostanut Jerusalemin hävitystä kirjassaan Juutalaissodan historia.)

Mitä nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat? Ne syyttävät sitä kaupunkia, joka siinä kauniina kimaltelee, ne syyttävät sen kaupungin asukkaita kaikkein vaarallisimmasta synnistä, mihin kukaan koskaan voi tehdä itsensä syypääksi. Ne syyttävät heitä synnistä, josta seurauksena ei voi olla muu kuin ajallinen ja iankaikkinen tuho. Mikä synti se on? Se on Pyhän Hengen työn vastustaminen. Tuo kaikki kauhu, joka on kohtaava Jerusalemia, on kohtaava sitä sen tähden, ettei se ole etsikkonsa aikaa tuntenut. ”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” (Matt. 23:37)

Tästä näemme, että Jerusalem on vastuussa siitä, mitä se on kuullut. Ja sen kohtalo on sen tähden niin kova, kun se ei ole ottanut vaarin siitä, mitä se on kuullut. Jeesus sanoo: ”Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa: se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 12:48)

Sinä et ole pakana. Sinä olet siinä onnellisessa asemassa, jossa Jerusalem oli. Sinä olet kuullut Jeesuksen äänen, sinä olet kastettu hänen kuolemaansa. (Ks. Room. 6:4, 5 ja 8). Sinä olet kotona ja koulussa, äidin helmassa ja rippikoulun penkillä istunut hänen edessään. Kuinka monta kertaa, kuinka monta kertaa se onkaan tapahtunut. Mutta kun hän nyt täällä lähestyy sinua ja näkee sinut, miten käy? Nousevatko kyyneleet hänen silmiinsä tähtesi? Murehtiiko hän? Minkälainen on se tulevaisuuden näky, joka sinusta nousee hänen eteensä? Täytyykö hänen kauhistuen nähdä: tuo, minun verelläni kalliisti ostettu (Ks. 1 Kor. 6:20, 7:23 ja 1 Piet. 1:18,19), tuo minun kuolemaani kastettu, tuo keskellä armosanaa kasvanut, tuo, jota olen niin monin erin ja monin tavoin kutsunut, tuo hukkuu. Hän ei ole tuntenut etsikkonsa aikaa. Ehkä sinun etsikkosi aika ei ole vielä päättynyt. Päättyneekö se tänään? Jos tänä päivänä kuulet Herran äänen, älä paaduta sydäntäsi. (Ks. Hebr. 3:7,8 ja 4:7). Anna hänen kyyneleensä polttavina pudota tunnollesi.

Mutta nuo kyyneleet nähdessämme saamme varmaan myös me uskossa elävät ja varsinkin me sananjulistajat hävetä. Mistä äärettömästä rakkaudesta ihmissieluihin Jeesuksen kyyneleet puhuvatkaan. Ja kuinka välinpitämättömiä me olemmekaan ympärillämme elävistä uskottomista sukulaisistamme, ystävistämme, lapsistamme. Paavalilla oli Kristuksen mieltä, kun hänellä oli alituinen kipu ja suuri murhe sydämessään sukulaistensa tähden, veljiensä tähden, jotka hurskaudessaan hylkäsivät Kristuksen ja hänen vanhurskautensa. Jopa hän toivoi, että hänet itsensä olisi, jos se vain olisi ollut mahdollista, kirottu pois Kristuksesta veljiensä hyväksi. (Ks. Room. 9:2–5). Hänellä oli, kuten Jeesuksella, kyyneleitä silmissä oman kansansa tähden.

Herra Jeesus, anna sinä kyyneltesi puhua meille, anna niiden polttavina pudota tunnollemme, herättää meidät välinpitämättömyydestämme.

K.V. Tamminen ”Hyvässä turvassa”, s. 105–109, SLEY-Kirjat, 1982. Tämän tekstin lähetti toimitukselle Mika Rantanen. Hän on lisännyt tekstiin muutamia Raamatun kohtia ja selityksiä. Ne on varustettu suluilla.

Kategoriat
2/2014 Eksytys Harhaopit Kolminaisuusoppi Lehdet

Vartiotornin varjossa

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 8.1.2016

JtristiHannu Lehtonen, pastori, Soini

Jehovan todistajien historiaa

Jehovan todistajien historia alkaa 1800-luvun loppupuolelta. Liikkeen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli Charles Taze Russell (1852–1916). Liikkeen alkuvuosikymmeninä puhuttiin russellilaisuudesta tarkoitettaessa Jehovan todistajia. Nimitys Jehovan todistajat otettiin käyttöön vasta paljon myöhemmin.

Russell oli lapsuudessaan presbyteerisen kirkon jäsen, mutta siirtyi siitä vapaakirkkoon. Nuoruuden vaiheissa hän sai merkittäviä vaikutteita adventisteilta. Hän tutustui Nelson Barbour-nimisen henkilön julkaisemaan Herald of the Morning -lehteen ja alkoi tukea tämän toimintaa taloudellisesti. He tekivät mm. monimutkaisia laskelmia Raamatun teksteistä ja tulivat siihen tulokseen, että kuolleiden ylösnousemus tapahtuisi 1878. Tällaiset laskelmat ovat olleet kiinteä osa Jehovan todistajien opetuksia myöhemminkin.

Russell ja Barbour riitautuivat varsin pian. Erottuaan Barbourista Russell perusti oman lehden, jolle hän antoi nimeksi ”Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon Airut” (Zion’s Watch Tower and Herald of Christ’s Precence). Tämä lehti alkoi ilmestyä 1879. Pian perustettiin myös Siionin Vartiotorni- ja traktaattiseura (1884). Russellin kannattajat alkoivat kokoontua itsenäisinä seurakuntina tutkistelemaan Raamattua. Alkuvuosikymmeninä nämä seurakunnat huolehtivat itse hallinnoinnistaan. Russellin perustama liike laajeni varsin nopeasti. 1900-luvulle tultaessa hän oli värvännyt tuhansia osa- tai kokopäivätoimisia kolportöörejä levittämään Vartiotorni-seuran julkaisemaa materiaalia. Russell siirsi Vartiotorni-seuran päämajan Brooklyniin, New Yorkiin 1909. Liikkeen jäseniä kutsuttiin tähän aikaan Raamatun opiskelijoiksi/tutkijoiksi (Bible Students). Liikkeen piiriin kuului vuoteen 1910 mennessä noin 50000 jäsentä.

Russellin kuoltua 1916 uudeksi johtajaksi tuli lakimies Joseph Franklin Rutherford (1869–1942). Hänen valintaansa eivät kaikki pitäneet hyvänä, koska hän oli tullut tunnetuksi omavaltaisista otteista. Rutherfordin aikana tapahtui tässä järjestössä monia muutoksia, jotka luonnehtivat sitä myös nykyään. Alkuaikojen seurakunnallisesta itsenäisyydestä siirryttiin yhä enemmän keskusjohtoisuuteen. Tästä esimerkkinä mm. se, että vuonna 1938 seuran keskusjohto otti haltuunsa seurakuntien johtajien nimittämisen. Rutherford kutsui tätä teokratiaksi (Jumalan hallinto). Jäsenet myös velvoitettiin raportoimaan viikoittain Brooklyniin Vartiotorniseuran johdolle. Rutherfordin aikana otettiin myös käyttöön nimitys Jehovan todistajat (1931).

Rutherfordin aikana järjestön keskuudessa esitettiin käsitystä, jonka mukaan Jumala asuisi Plejadien tähdistössä (Watchtower 1920). He uskoivat, että Kristus matkasi sinne ylösnousemisensa jälkeen ja että Jehovan todistajat siirrettäisiin sinne avaruuden halki. Jehovan todistajat ovat sittemmin (1953) luopuneet tästä opetuksesta.

Rutherfordin jälkeisestä kehityksestä voidaan todeta muun muassa, että Vartiotorniseuran johto on edelleen kasvattanut valtaansa tässä liikkeessä. Tästä on varsin tuoreena esimerkkinä seuran päätös vuodelta 2012, jonka mukaan ainoastaan seuran johtajistoa (the Governing Body) kutsutaan Jumalan/Jehovan ”uskolliseksi orjaksi”, jolla he uskovat olevan ”Jumalan antama tehtävä toimia uskonnollisten totuuksien ja oikeiden raamatuntulkintojen välittäjänä ihmiskunnalle” (Wikipedia). Tämä korostaa vielä enemmän sitä, että kaikki mitä tämä johtajisto opettaa ja määrää, tulee heidän käsityksensä mukaan suoraan Jumalalta! Tällöin tietysti minkäänlainen kritiikki ei voi tulla kysymykseen.

Jehovan todistajien toiminnassa liikkuu huomattavia rahasummia. Tästä on yhtenä osoituksena se, että amerikkalaisen Newsday-lehden mukaan Vartiotorniseura oli vuonna 2001 yksi New Yorkin neljästäkymmenestä varakkaimmasta yhtymästä yli 950 miljoonan dollarin tuloilla! Arvioiden mukaan seura saa pelkästään painamistaan ja julkaisemistaan lehdistä nykyään n. 3 miljoonaa dollaria viikossa (http://www.sixscreensofthewatchtower.com/6massivepublishingcompany.html).

 

Jehovan todistajien opillisia käsityksiä

Kolminaisuusopin kieltäminen

Jehovan todistajat eivät ole kristittyjä, koska he kieltävät kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Vaikka Raamatussa ei käytetä sellaisia sanoja kuin kolminaisuus tai kolmiyhteinen Jumala, on itse asia siellä niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa.

Raamatun todisteita kolminaisuusopista: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” (Matt. 28:19–20) ”Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne.” (2. Kor. 13:13)

”Kristillinen Jumala-tuntemus ei tullut kirkon uskoksi vasta kirkolliskokousten kuten Nikaian tai Konstantinopolin kirkolliskokousten, päätösten kautta, vaan kolmiyhteisen Jumalan tuntemus oli alusta alkaen kristittyjen usko apostolien suullisesti julistaman ja kirjallisesti täsmälliseen muotoon tallettaman opin pohjalla (Ap. t. 2:42; Ef. 2:20; 2. Tess. 2:15). Luther osoittaa, että kaikki se, mitä kolme ensimmäistä pääkirkolliskokousta kristillisen opin puolustamiseksi Kristuksen persoonasta ja Pyhästä Kolminaisuudesta ovat päättäneet, on opetettuna pyhässä Raamatussa, ’vieläpä paljon runsaammin ja väkevämmin’.” (Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka, s. 141. Turku 1961)

 

Jeesuksen jumaluuden kieltäminen

Jehovan todistajat opettavat, että Jeesus on luotu olento, ei Jumala. Lainaus heidän teksteistään: ”On johdonmukaista päätellä, että Ilmestyksen 3:14:ssä mainittu persoona on luomus, ensimmäinen Jumalan luomistöistä, ja että hänellä oli alku.” (Puhu perustellen) ”Raamattu opettaa, että myös Jeesus on Jumalan luoma, ja siksi häntäkin kutsutaan ’Jumalan Pojaksi’” (Vartiotornin nettisivut) ”Jumalan Esikoispoikana Jeesus oli henkiluomus taivaassa ennen kuin syntyi ihmiseksi maan päälle.” (em. nettisivut)

On hämäävää, että Jehovan todistajat voivat käyttää Jeesuksesta nimityksiä Herra ja Jumalan Poika. Pahaa-aavistamaton henkilö voi erehtyä luulemaan, että he tarkoittavat samaa kuin kristilliset uskontunnustukset. Näin ei kuitenkaan ole. Jehovan todistajat eivät voi esimerkiksi allekirjoittaa Nikeian uskontunnustuksen sanaa, jonka mukaan Jeesus on samaa olemusta Isän kanssa. Varhaiskirkon ajan areiolaisten harhaoppisten tavoin he opettavat, että Jeesus on loppujen lopuksi luotu olento, korkeintaan jonkinlainen puolijumala. Näin he kieltävät kristillisen uskon perustavan totuuden ja – huomatkaamme – sen seurauksena lunastuksen, sillä pelkkä ihminen, olkoon hän kuinka jalo tahansa, ei voi toisia ihmisiä, veljiään, lunastaa, kuten Raamatussa sanotaan: ”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa.” (Ps. 49:7)

Raamatun todistuksia Jeesuksen jumaluudesta: ”Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’” (Joh. 20:28) ”Heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen!” (Room. 9:5) ”Mutta me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassansa, Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on totinen Jumala ja iankaikkinen elämä.” (1. Joh. 5:20)

 

Jeesuksen ylösnousemisen kieltäminen

Jehovan todistajat eivät tunnusta Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta. Heidän nettijulkaisussaan sanotaan mm.: ”Hänen kuoltuaan Jumala palautti hänet eloon henkiolentona.” Ja: ”Tutkimalla Raamattua he ovat varmistuneet siitä, että Jumala herätti Jeesuksen elämään taivaassa loistavana henkiolentona.” (”Totisesti Herra on herätetty”).

Tämä on täysin vastoin Raamatun opetusta, joka todistaa Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta: ”Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani ja nähkää, että minä itse tässä olen. Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minulla olevan.” (Luuk. 24:39)

 

Jehovan todistajien mukaan Pyhä Henki ei ole persoona

Jehovan todistajat opettavat, että Pyhä Henki on persoonaton voima. Tästä syystä he aina kirjoittavat nimen Pyhä Henki pienellä.

Raamattu todistaa monin tavoin siitä, että Pyhä Henki on persoona. Jeesus sanoo Pyhästä Hengestä: ”Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva.” (Joh. 14:16–17) Samoin: ”Mutta kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän teille Isän tyköä, totuuden Henki, joka lähtee Isän tyköä, niin hän on todistava minusta.” (Joh. 15:27)

 

Jumalan nimi

Jehovan todistajat korostavat erittäin voimakkaasti sitä, että Jumalan alkuperäinen nimi on Jehova.  Meidän suomalaisissa Raamatun käännöksissämme käytetään monissa Vanhan testamentin kohdissa nimitystä Herra. Hepreankielisessä alkutekstissä on näissä kohdin JHWH. Heprean kielessä ei ole varsinaisia kirjaimia vokaaleille. Aikojen saatossa joutui hämärän peittoon kysymys siitä, mikä on oikea ääntämys Jumalan nimelle. Juutalaisessa perinteessä on kauan käytetty näissä kohdissa kiertoilmausta Adonai Jumalan nimen pyhyyden tähden. Nykyään vallitsevan käsityksen mukaan JHWH-nimi on alun perin äännetty Jahve, ei Jehova. Jehovan todistajat tietävät tämän, mutta pitävät silti sitkeästi kiinni Jehova-nimestä.

 

Tyhjiin raukeaminen

Jehovan todistajat opettavat, että kuollessaan ihminen raukeaa tyhjiin. Heidän mukaansa pahojen ihmisten rangaistuksena on olemassaolon lopullinen lakkaaminen.

Raamatun ja luterilaisen opetuksen mukaan ruumiillisessa kuolemassa ruumis kuolee mutta sielun olemassaolo jatkuu.

Raamatun todistuksia: ”Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa, vaivoissa ollessaan, näki hän kaukana Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan.” (Luuk. 16:22–23) Jeesuksen lupaus katuvalle ryövärille ristillä: ”Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.’” (Luuk. 23:43)

 

Helvetin kieltäminen

Jehovan todistajat kieltävät ikuisen helvetin rangaistuksen. Tämä heijastuu heidän Raamatun käännöksessään. Esimerkiksi tunnetun kohdan Joh. 3:16 heidän Uuden maailman käännöksensä kääntää: ”…jottei kukaan häneen uskova tuhoutuisi”. Vrt. KR 38: ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi”; KR 92: ”jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen”.

Raamatun todistuksia: ”Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä.” (Matt. 25:41) ”Heitä kohtaa silloin rangaistukseksi iankaikkinen kadotus Herran kasvoista ja hänen voimansa kirkkaudesta.” (2. Tess. 1:9)

 

144000

Jehovan todistajien opetuksen mukaan Jumala herättää kuolleet Jehovan todistajat. Muita ei herätetä. Taivaaseen pääsee kirjaimellisesti 144000. Muut Jehovan todistajat pääsevät maanpäälliseen paratiisiin.  Tämän käsityksen he perustavat Ilmestyskirjan kirjaimelliseen tulkintaan (Ilm.14:1). Jehovan todistajat ovat opettaneet, että em. luku on täyttynyt noin vuonna 1935. Vuonna 2007 he muuttivat opetustaan siten, että em. lukumäärän täyttyminen jätetään auki.

1) Jehovan todistajien edellä hahmoteltu jaottelu taivaaseen pääsevään ”eliittiin” ja maanpäälliseen paratiisiin pääsevään suurempaan joukkoon on Raamattuun perustumatonta harhaa. Jokaisella kastetulla ja Jeesukseen uskovalla ihmisellä on sama osa pelastuksesta.

2) Ilmestyskirjassa on paljon lukusymboliikkaa. On luontevaa ajatella, että luku 144000 (12 x 12 x 1000) on symbolinen luku. Yksin Jumala tietää pelastuvien kokonaismäärän.

3) Raamattu opettaa, että kaikki kuolleet herätetään kerran: ”Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.” (Dan. 12:3) ”Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28–29) ”Ja pidän sen toivon Jumalaan, että on oleva ylösnousemus, jota nämä itsekin odottavat, sekä vanhurskasten että vääräin.” (Ap. t. 24:15)

Jehovan todistajien mukaan tämä maa ei tuhoudu viimeisenä päivänä. Se ainoastaan puhdistetaan jumalattomista, ts. niistä, jotka eivät kuulu Jehovan todistajiin.

Raamatussa sitä vastoin sanotaan selvästi: ”Mutta Herran päivä on tuleva niin kuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat.” (2. Piet. 3:10)

 

Suhtautuminen esivaltaan

Jehovan todistajien opetus esivallasta on vaihdellut. He ovat mm. selittäneet välillä, että Roomalaiskirjeen 13 luvun opetus esivallasta tarkoittaisi Jumalaa ja Jeesusta Kristusta, ei maallisia hallituksia. Heidän nykyinen linjauksensa (vuodesta 1962) on se, että Room. 13 kuitenkin viittaa maallisiin hallituksiin. Tämä osoittaa, miten häilyvää järjestön opetus on muun muassa tässä kohdassa. Samalla se panee kysymään, mikä on heidän todellinen suhtautumisensa maalliseen valtaan.

 

Opin määrittäminen

Vuodesta 1976 alkaen opilliset muutokset on tehty Vartiotorniseuran johtajiston suljetuissa kokouksissa. Sen päätöksiä kuvataan ”Jumalan progressiivisiksi ilmoituksiksi”. Nämä päätökset levitetään heidän lehtiensä välityksellä sekä konventeissa ja seurakuntien kokouksissa.

 

Veren syömisen ja verensiirtojen kieltäminen

Jehovan todistajat kieltävät syömästä verta sekä suorittamasta verensiirtoja. Mitä tulee ensin mainittuun, on melkoisen suuri ristiriita siinä, että he toisaalta Raamatun perusteella kieltävät veren syömisen mutta toisaalta hyväksyvät rasvan syömisen, jotka molemmat kielletään Vanhassa testamentissa. Verensiirtojen kiellon perusteleminen Raamatulla on erittäin kyseenalaista. On huomattava, että ortodoksijuutalaisetkin hyväksyvät verensiirrot.

 

Eräitä käytäntöjä

Alkuvuosikymmeninä Jehovan todistajat viettivät joulua ja syntymäpäiviä sekä käyttivät tunnuksenaan ristiä. Vuoteen 1931 saakka järjestön lehden kannessa oli risti. Ristin käyttö kiellettiin 1936. Joulun ja syntymäpäivien vietto kiellettiin 1927 pakanallisina.

 

Ennustusten karilleajo

Jehovan todistajien historia on osaltaan paikkaansa pitämättömien ennustusten historiaa. He odottivat mm. maailmanloppua vuodelle 1914. Muita tällaisia liikkeen johdon ennustamia vuosia ovat olleet ainakin 1925 ja 1975. Ennustusten toteutumatta jääminen on aina osattu selittää parhain päin. Tällaiset väärät ennustelut kertovat paljon siitä, miten valheellista koko tämän järjestön opetus on.

Kaikkia tällaisia ennusteluja ajatellen on syytä pitää mielessä Jeesuksen sana: ”Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä.” (Mark. 13:32)

 

Tekojen oppi

Jehovan todistajien oppi on kaiken kaikkiaan tekojen oppia, oman vanhurskauden pystyttämistä. Tämä on looginen seuraus heidän muusta opetuksestaan. On puhuttelevaa, että heidän lehtensä alkuvaiheen numerossa jo sanottiin: ”Usko yksin ei ole kylliksi, että ihmisestä tulee Kristuksen kanssaperillinen taivaassa. Siihen vaaditaan myös itsensä uhraava elämä totuuden palveluksessa.”

Kaikki väärä oppi on pahan hengen työtä. ”Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja.” (1. Tim. 4:1) Tämä on hyvin totta myös nimenomaan ajatellen Jehovan todistajien oppia. Ihmiset, jotka tähän verkkoon tarttuvat, joutuvat pahoihin kahleisiin, joista ei ole helppo päästä vapautumaan. Se on kuitenkin mahdollista. Apostoli Paavali lausuu tähänkin sopien: ”Ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät perkeleen pauloista, joka on heidät vanginnut tahtoansa tekemään.” (2. Tim. 2:24–25)

Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:4)

Kategoriat
2/2014 herätysliikkeet Kirkko Lehdet LHPK Lähetyshiippakunta Teologia

Muut lehdet: Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 1.1.2016
Juhana Pohjola
Juhana Pohjola

Juhana Pohjola

Juhana Pohjola, hiippakuntadekaani, pastori, Helsinki

Voisiko Lähetyshiippakunta tehdä enemmän yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa? Hyvän kysymyksen kuulemme usein. Läheiset yhteydet olisivat luonnollisia. Piispamme ovat palvelleet Kansanlähetyksessä, useat pappimme Opiskelija- ja koululaislähetyksessä ja monen vastuunkantajan taustalta löytyy evankelisuus, rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus. Samaa hengellistä maapohjaa on siis olemassa. Sama huoli Suomen ev.lut. kirkon tilasta on monen kanssa yhteinen. Sama näky uskon yhteyden syntymisestä Kristukseen motivoi työtä. Miksi sitten yhteistyötä on niin vähän järjestöjen kanssa? Vastaus koskee ainakin kolmea eri kysymystä.

 

Erilainen työnäky

Monet herätysliikkeet ovat tarjonneet ihmisille paikallisseurakunnan rinnalla uskon yhteyden ja hyvää opetusta sekä sisä- ja ulkolähetyksen kanavan. Vaikka liikkeet ovat syntyneetkin jännitteessä valtiokirkkoon, niiden toimintamalli on edellyttänyt sitä. Valtio ja kirkko tarjoavat hengelliset raiteet, matkustuspalvelut ja junaletkan, josta voi valita oman liikkeen vaunun. Sakramentit, virka ja jumalanpalvelus kuuluvat kirkolle, mutta julistus, veisuu ja sielunhoito omiin seuroihin ja piireihin. Tämä historiallinen perusasetelma kuitenkin nykyään horjuu. Yhteiskunta on moniarvoinen, kirkko teologisesti rapautunut ja liikkuva yksilö valintatietoinen.

Lähetyshiippakunnan synty ilmentää muuttunutta toimintaympäristöä. Näkymme on rakentaa seurakuntia. Tarjoamme vaihtoehdon paikallisseurakunnille. Järjestöissäkin pohditaan miten päivittää oma työnäky, kun perinteinen yhdistysmalli ei enää vastaa tämän hetken tarpeita. Kaikista ev.lut. kirkon seurakunnista ei tee mieli hakea palveluja ja ihmiset usein haluavat yhdestä osoitteesta opetuksen, sakramentit ja yhteisön. Järjestöissä kysellään, ohjatako ihmisiä paikallisseurakuntiin vai rakentaako omia messuyhteisöjä?

 

Teologiset erot

Jokaisessa maamme herätysliikkeessä on sellaista syvää ja koeteltua hengellistä perintöä, jonka soisin rikastuttavan myös Lähetyshiippakuntaa. Kaikki teologisetkaan näkemyserot eivät ole erottavia. Lähetyshiippakunnan kannalta keskeistä yhteyttä haettaessa on, että armon evankeliumin saarna on kirkas ja ristin lahjoja ei eroteta sakramenteista ja jumalanpalveluksesta. Monessa liikkeessä hyvästäkin teologiasta huolimatta on toiminnan kautta opetettu, että jumalanpalvelus ei ole hengellisen elämän keskus. Tämä on johtanut siihen kummallisuuteen, että kysyttäessä ihmisen hengellistä kotia, harva sanoo sen olevan oma seurakuntansa. Se on ymmärrettävää, koska kaikki eivät ole tulleet ruokituksi omassa seurakunnassaan. Jeesus on kuitenkin tarkoittanut, että ensisijaisesti elämme sanan ja sakramentin äärellä kokoontuvan seurakunnan yhteydessä.

 

Suhde Suomen ev.lut. kirkkoon

Herätysliikkeiden toiminta on ollut sidottu valtiokirkon rakenteisiin. Syntyneet siteet seurakuntiin ja kristittyihin eri puolilla ovat lujat. Vastuu ystävistä, nuorisotyöstä, lähetyksestä ja ykseydestä painavat. Näin kirkkokriittisyydestä huolimatta toimitaan piispojen ja kirkkojärjestyksen ehdoin. Kirkon tarjoama asema, toimintamahdollisuudet, tilat ja tuki ovat olleet pitkään läsnä järjestöjen toimintasuunnitelmaa ja budjettia laadittaessa. Mitä näkyvä ja toiminnallinen yhteistyö Lähetyshiippakunnan kanssa merkitsisi? Vaikka teologiasta yhteispohjaa ja ystävyyttä löytyisikin, niin yhdessä kulkeminen on vaikeaa. Hyväksyvätkö liikkeet Lähetyshiippakunnan papit tilaisuuksiinsa? Voivatko järjestöt järjestää messuja kanssamme ilman kirkkoherran lupaa ei-sakraalissa tilassa? Rakentavatko ne järjestäytyneitä seurakuntia? Kyllä-vastaus taitaisi suistaa ne nykyisiltä raiteiltaan. Lähetyshiippakunta ei ole yksi Turun arkkipiispan ohjaaman junan vaunu toisten joukossa vaan se kulkee samalla ratapihalla, mutta rinnakkaisraiteella.

Tilanteet voivat muuttua. Vaunuja voi irrota ja raiteet yhdistyä. Tärkeätä tässä hetkessä on, että ynseyden sijaan voisimme toteuttaa YYY-ohjelmaa. Ymmärrystä toisen lähtökohdista ja tavoitteista voi lisätä monitasoisella kanssakäymisellä. Yhteistyötä voi tehdä siellä, missä se on mahdollista. Yksituumaisuutta voi etsiä teologisella keskustelulla ja rukouksella. Ohjelmaa voivat toteuttaa niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin. Tällöin voisi toteutua myös Herran armosta se, että yhdessä kulkeminen tulee kerran vielä näkyvämmäksi.

Pääkirjoitus, Pyhäkön lamppu 2/2014

Kategoriat
2/2014 Avioliitto Lehdet

Jaakobin avioliitto (1. Moos. 29)

Paul Kretzmann, USA

Jaakob saapuu Mesopotamiaan

29:1: ”Ja Jaakob lähti matkaan – kirjaimellisesti: hän nosti jalkansa, ts. hän jatkoi matkaansa iloisin mielin – ja tuli Idän miesten maalle.” Hän tuli Eufratin tuolle puolen Mesopotamiaan, joka sijaitsee koilliseen Kanaanin maasta. Tämä matka poikkesi jonkin verran Elieserin matkasta lähes sata vuotta aiemmin, sillä Jaakob, joka oli nyt 77 vuotta vanha, kulki koko matkan jalkaisin.

29:2: ”Ja katso, hän huomasi kedolla kaivon, ja katso, sen ääressä makasi kolme lammaslaumaa, sillä siitä kaivosta oli tapana juottaa laumoja. Ja kaivon suulla oli suuri kivi.” Jaakob tiesi, että hänen täytyi olla lähellä määränpäätä. Sen tähden hän tarkasteli huolellisemmin ympäristöä. Hän huomasi vainiolla tämän kaivon tai vesisäiliön, jonka suuta peitti suuri kivi.

29:3: ”Sen tähden annettiin kaikkien laumojen kokoontua sinne (tiettyinä vuorokauden aikoina) ja sitten vieritettiin kivi kaivon suulta ja juotettiin lampaat, jonka jälkeen kivi taas pantiin paikoilleen kaivon suulle. Lähistöllä ei selvästikään ollut paljon vettä. Oli välttämätöntä noudattaa mitä suurinta huolellisuutta saatavissa olevan veden säilyttämiseksi puhtaana.

29:4–7: ”Ja Jaakob sanoi heille: ’Veljeni, mistä te olette?’ He vastasivat: ’Harranista olemme’.  5 Hän kysyi heiltä: ’Tunnetteko Laabanin, Naahorin pojan’ (sanan laajemmassa merkityksessä poika, sillä Laaban oli Naahorin pojanpoika)? He vastasivat: ”Tunnemme”. 6 Ja hän kysyi heiltä: ’Voiko hän hyvin?’ He vastasivat: ’Hyvin hän voi; ja katso, Raakel, hänen tyttärensä, tulee tuolla lammasten kanssa’. 7 Hän sanoi: ’Vielä on täysi päivä ja liian aikaista koota lauma (hän otaksui, että paimenet kokoaisivat ne myöhemmin heti aitaukseen tai karjapihaan yötä varten); juottakaa lampaat ja viekää ne takaisin laitumelle’.”

Tämä ei ollut Jaakobilta sopimatonta komentelua vaan ainoastaan järjestely paimenten saamiseksi pois. Hän olisi näet luonnollisesti halunnut mieluummin tavata serkkunsa, jota hän jo nyt piti todennäköisenä vaimonaan, yksin eikä palvelijoiden ollessa läsnä.

29:8: ”He vastasivat: ’Emme voi, ennen kuin kaikki laumat ovat koolla ja kivi on vieritetty kaivon suulta; sitten juotamme lampaat’.” Yleensä siis tarvittiin kaksi miestä tai vielä useampia vierittämään kivi pois vesisäiliön suulta. He olivat saaneet määräyksen tulla yhdessä tiettynä aikana, ettei laumojen hoitaminen viivästyisi ja ettei siinä olisi ongelmia.

 

Jaakob kohtaa Raakelin

29:9: ”Hänen vielä puhuessaan heidän kanssaan tuli Raakel isänsä lammasten kanssa, sillä hänen oli tapana olla paimenessa.” Raakel oli yksi isänsä paimenista, aivan kuten arabien naimattomat tyttäret ovat tänäkin päivänä.

29:10: ”Kun Jaakob näki Raakelin, enonsa Laabanin tyttären, ja enonsa Laabanin lampaat, astui hän esiin ja vieritti kiven kaivon suulta ja juotti enonsa Laabanin lampaat.” Ilo, jota Jaakob koki saavutettuaan määränpäänsä turvallisesti pitkän, yksinäisen ja vaarallisen matkan jälkeen autiomaan halki ja hänen ilahtumisensa siitä, että hän kohtasi serkkunsa niin pian, antoi hänelle epätavallisen, sankarillisen voiman.

29:11: ”Ja Jaakob suuteli Raakelia ja korotti äänensä ja itki.” Hänen ikänsä ja sukulaisuussuhde teki tällaisen läheisen tervehtimisen aivan sopivaksi. Saattaa olla, että aviollinen kiintymys on herännyt jo tässä vaiheessa hänen sydämessään. Olihan yksi hänen matkansa tarkoituksista ottaa yksi Laabanin tyttäristä vaimokseen.

29:12: ”Niin Jaakob ilmoitti Raakelille, että hän oli hänen isänsä sukulainen ja Rebekan poika; ja Raakel riensi pois ja ilmoitti sen isällensä.” Raakel oli nyt vuorostaan ylitsepursuavan iloinen. Tämä sai hänet etsimään hyvin kiireesti isäänsä.

29:13: ”Kun Laaban kuuli kerrottavan Jaakobista, sisarensa pojasta, riensi hän häntä vastaan, syleili ja suuteli häntä ja toi hänet kotiinsa (siten tarjoten hänelle sydämellisen vastaanoton); ja hän kertoi Laabanille kaikki, mitä oli tapahtunut.” Hän kertoi kaiken sen, mikä oli tarpeellista hänen matkansa selittämiseksi.

29:14: ”Ja Laaban sanoi hänelle: ’Niin, sinä olet minun luutani ja lihaani’.” Jaakobin kertomus vakuutti hänet. Se osoitti näet lopullisesti, että Jaakob oli hänen sisarenpoikansa. ”Ja hän asui hänen luonaan kuukauden päivät.” Siten hän tutustui sekä tähän perheeseen että olosuhteisiin perheessä. Näin Herra oli johdattanut Jaakobin askeleet. Samoin hän valvoo kaikkien lastensa askelia maan päällä. Huolimatta monista vaivoista ja puutteista he yleensä onnistuvat löytämään kodin ja ystäviä. Siten Herra osoittaa isällisen huolenpitonsa.

 

Jaakob palvelee Laabania Raakelin tähden

29:15: ”Ja Laaban sanoi Jaakobille: ’Olet tosin sukulaiseni, mutta palvelisitko silti minua palkatta? Sano minulle, mikä on palkkasi oleva.’” Jaakob ei ollut ollut toimettomana saapumisensa jälkeisenä kuukautena. Hän oli osoittautunut niin alttiiksi ja niin taitavaksi, että Laaban palkkasi hänet ilomielin, kunhan ehdoista saatiin sovittua.

29:16: ”Mutta Laabanilla oli kaksi tytärtä; vanhemman nimi oli Leea, nuoremman nimi oli Raakel.” Laaban tiesi, että Jaakob anoisi lopulta toista ja hänen tarjouksensa tarkoitus oli raivata tietä sille.

29:17: ”Ja Leealla oli sameat silmät, mutta Raakelilla oli kaunis vartalo ja kauniit kasvot.” Leean silmät olivat heikot ja sameat. Hän ei ollut kaunis itämaisessa mielessä. Raakel oli kaunis niin kasvoiltaan kuin koko olemukseltaan. Erityisesti hänen silmänsä olivat kirkkaat ja loistavat, mitä pidetään suuressa arvossa idässä.

29:18: ”Ja Jaakob rakasti Raakelia; niin hän sanoi: ’Minä palvelen sinua seitsemän vuotta saadakseni Raakelin, nuoremman tyttäresi’.” Tämän palvelun oli määrä tapahtua tavanomaisten myötäjäisten ja sukulaisille annettujen lahjojen sijasta.

29:19: ”Laaban vastasi: ’Parempi on, että annan hänet sinulle, kuin että antaisin hänet jollekin toiselle; jää luokseni’.” Laaban teeskenteli välinpitämätöntä. Itsekkyydessään ja ahneudessaan Laaban odotti suurta voittoa itselleen tällä järjestelyllä.

29:20: ”Jaakob palveli siis seitsemän vuotta saadakseen Raakelin, ja ne tuntuivat hänestä muutamilta päiviltä; niin hän rakasti häntä.” Verrattuna siihen palkintoon, joka hänelle oli tarjona seitsemän vuoden jälkeen, kaikki palvelun vaivat näyttivät merkityksettömiltä. Hänen rakkautensa Raakelia kohtaan teki hänet iloiseksi ja hilpeäksi, vaikka hän toki ikävöi seitsemän vuoden kulumista loppuun.

 

Jaakob nai Leean ja Raakelin

29:21: ”Sen jälkeen Jaakob sanoi Laabanille (seitsemän vuoden päätyttyä): ’Anna minulle vaimoni, sillä aikani on nyt kulunut umpeen, mennäkseni hänen tykönsä’.” Huomaa, että hän kutsuu Raakelia vaimokseen, vaikka hän oli ainoastaan kihlautunut hänen kanssaan. Lain mukainen kihlautuminen on näet Jumalan edessä yhtä sitova kuin avioliitto.

29:22: ”Silloin Laaban kutsui kokoon kaikki sen paikkakunnan asukkaat ja laittoi pidot.” Hän järjesti tavanomaisen hääjuhlan ja teki siitä niin loistavan kuin hänen varansa sallivat.

29:23: ”Mutta illalla hän otti tyttärensä Leean ja vei hänet hänen luokseen; ja hän yhtyi häneen.” Laabanin on mahdollista toteuttaa tämä petos sitäkin helpommin, koska tapa vaati, että morsian oli runsaasti verhottu, kun hänet vietiin sulhasen luokse makuuhuoneeseen.

29:24: ”Ja Laaban antoi orjattarensa Silpan tyttärellensä Leealle orjattareksi.” Tämä seikka kerrotaan tässä varta vasten myöhempiä tapahtumia silmällä pitäen.

29:25: ”Aamulla hän näki, että se oli Leea. Ja hän sanoi Laabanille: ’Mitä oletkaan minulle tehnyt? Olenhan palvellut sinua saadakseni Raakelin! Miksi petit minut?’” Vaikka Jaakobille tehtyä huijausta voidaan tietyssä mielessä pitää oikeudenmukaisena rangaistuksena, hänen syytöksensä Laabania kohtaan oli kuitenkin täysin oikeutettu. Hän olisi aivan hyvin voinut tekemäänsä sopimusta ajatellen hylätä Leean.

29:26: ”Laaban vastasi: ’Ei ole meidän maassamme tapana antaa nuorempaa ennen vanhempaa’.” Olkoonkin että tämä oli vakiintunut tapa sillä paikkakunnalla tai alueella, jossa Laaban eli, hänen puolustelunsa oli silti kehno veruke. Olisihan hänen kuulunut ilmoittaa Jaakobille tästä tavasta silloin kun sopimus tehtiin. Hänen itsekkäät motiivinsa, erityisesti hänen ahneutensa, tuli tässä näkyviin kuten se tulevina vuosina ilmeni yhä enemmän.

29:27: ”’Vietä nyt vain tämä hääviikko loppuun, niin annetaan sinulle toinenkin, kunhan olet palveluksessani vielä toiset seitsemän vuotta.’” Hääjuhla kesti seitsemän päivää. Sen aikana Jaakobin oli vahvistettava avioliitto Leean kanssa hyväksymällä tämä vaimokseen. Toisella viikolla hänelle annettiin sitten Raakel hänen vaimokseen sillä ehdolla, että hän palvelisi toiset seitsemän vuotta tätä varten. Näin hän maksoi todellisuudessa suuremman hinnan kuin hänen kuului.

29:28: ”Ja Jaakob suostui siihen, ja kun hän oli viettänyt sen viikon loppuun, antoi Laaban myöskin tyttärensä Raakelin hänelle vaimoksi.” Molemmin puolin syntiset heikkoudet olivat näytelleet osaansa ja sen vuoksi Jaakobin avioelämästä tuli enemmän kuin yhdessä suhteessa koetusten koulu.

29:29–30: ”Ja Laaban antoi orjattarensa Bilhan tyttärellensä Raakelille orjattareksi.” Tämä kerrotaan myös varta vasten tulevia tapahtumia silmällä pitäen. ”Ja hän yhtyi myös Raakeliin, ja Raakel oli hänelle rakkaampi kuin Leea; ja hän palveli Laabanin luona vielä toiset seitsemän vuotta.” Se, että kaksinnaiminen, polygamia, on Jumalan alkuperäisen asetuksen vääristämistä, koska avioliiton tulee olla monogamia, yhden miehen ja yhden naisen liitto, käy ilmi myös tässä. Jaakobin oli näet mahdotonta osoittaa kiintymystä puolueettomasti. Siksi huolimatta siitä, että Jumalan siunaus Aabrahamille hyödynsi myös näitä välikappaleita tehdäkseen Aabrahamin jälkeläisistä suuren kansakunnan, on kuitenkin selvää, että paljon myöhemmistä vaikeuksista oli seurausta tästä luonnonvastaisesta asioiden järjestelystä.

 

Leean ensimmäiset pojat

29:31: ”Ja kun Herra näki, että Leeaa hyljittiin, avasi hän hänen kohtunsa; mutta Raakel oli hedelmätön.” Herra näki, että Jaakob rakasti Leeaa vähemmän kuin Raakelia. ”Hän avasi hänen kohtunsa” – siten valmistaen hänet lasten synnyttämistä varten, jotka ovat hänen siunauksensa. Se, että Raakel oli hedelmätön, oli myös Jumalan sallimusta.

29:32: ”Niin Leea tuli raskaaksi ja synnytti pojan ja antoi hänelle nimen Ruuben (katso, poika!), sanoen: ’Herra on nähnyt minun kurjuuteni; nyt on mieheni rakastava minua’.” Lapset olivat erityisen kaivattuja patriarkkojen aikaan. Sen perusteella Leea, jonka rakkaus Jaakobia kohtaan oli niin syvä ja vahva, että hän oli jopa suostunut Laabanin petokseen, toivoi, että hänen miehensä alkaisi nyt rakastaa myös häntä.

29:33: ”Ja hän tuli jälleen raskaaksi ja synnytti pojan ja sanoi: ’Herra on kuullut, että minua hyljitään, ja on antanut minulle myös tämän’. Niin hän antoi hänelle nimen Simeon (kuuleminen).” Jumala oli kuullut hänen rukouksensa toisesta pojasta. Hän uskoi, että tämä takaisi sen, että hänen miehensä rakastaisi vihdoinkin myös häntä.

29:34: ”Ja hän tuli jälleen raskaaksi ja synnytti pojan ja sanoi: ’Nyt kai mieheni vihdoinkin kiintyy minuun, sillä olenhan synnyttänyt hänelle kolme poikaa’. Sen tähden hän antoi hänelle nimen Leevi (hän kiintyy).”  Aiemmin hän oli toivonut, että hän saavuttaisi miehensä täyden rakkauden ja olisi samanvertainen Raakelin kanssa hänen edessään. Nyt hän toivoi ainoastaan, että Jaakob ainakin kiintyisi häneen pysyvästi.

29:35: ”Ja hän tuli vieläkin raskaaksi ja synnytti pojan ja sanoi: ’Nyt minä kiitän Herraa’. Sen tähden hän antoi hänelle nimen Juuda (Jumalan kiitos; se, josta kiitetään Jumalaa). Sitten hän lakkasi synnyttämästä.” Leea kääntyi nyt kokonaan pois itsestään Herraan. Herra ei tietyn aikaa antanut hänen tulla raskaaksi, jottei hän alkaisi luottaa itseensä. Sitä läksyä, että kaikki hyvät lahjat tulevat Jumalalta ja että hän antaa ne armollisessa hyvyydessään, ei voi oppia liian hyvin.

Suomennos: Hannu Lehtonen

 

Kategoriat
2/2014 Lehdet Sana Uusi Testamentti Vanha Testamentti

Luja Sana

Tuure Toivio, rovasti (1888–1946)

Jeesus ja Vanha Testamentti

Lukiessamme evankeliumeista Jeesuksen sanoja ja puheita huomaamme selvästi hänen ammentaneen niihin sisällön Vanhasta Testamentista. Nehän ovat läpeensä täynnä joko viittauksia melkein kaikkiin Raamatussa kerrottuihin historiallisiin päätapahtumiin tai sitten suoranaisia lainauksia Mooseksesta, profeetoista ja psalmeista. Mainitsemme seuraavassa joukon edellisenlaatuisia kohtia.

Kun tuli kysymys ensimmäisen ihmisparin luomisesta ja avioliiton perustamisesta, esittivät fariseukset Jeesukselle seuraavan kysymyksen: ”Onko miehen lupa erottaa vaimonsa luotaan kaikenlaisesta syystä?” (Matt. 19:3). Tähän Jeesus vastasi vedoten Genesiksen (1. Mooseksen kirja) luomiskertomukseen (1. Moos. 1:27; 2:24 ja 5:2): ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ’loi heidät mieheksi ja naiseksi’ ja sanoi: ’Sen tähden on miehen luopuminen isästään ja äidistään ja liittyminen vaimoonsa ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi”.

Valittaessaan Jerusalemin asukasten kovasydämisyyttä Herran lähettämiä profeettoja kohtaan mainitsee Jeesus marttyyrien joukossa Aabelin vahvistaen näin hänen henkilöllisen historiallisuutensa. ”Muutamat niistä te tapatte – – – jotta teidän päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Aabelin verestä Sakariaan, Barakiaan pojan vereen asti, jonka tapoitte temppelin ja alttarin välillä.” (Matt. 23:34–35)

Kertomus Nooasta ja vedenpaisumuksesta oli Jeesukselle historiallinen tosiasia. Sen puitteissa hän liikkuu valaistessaan esitystään tänne maan päälle takaisin tulostaan: ”Sillä niin kuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan tulemus oleva. Sillä niin kuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin, eivätkä tienneet, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki; niin on myös Ihmisen Pojan tulemus oleva.” (Matt. 24:37–39)

Samassa yhteydessä viittaa Jeesus kertomukseen Sodomasta ja Lootin vaimosta, joka muuttui suolapatsaaksi: ”Niin myös, samoin kuin kävi Lootin päivinä: he söivät, joivat, ostivat, myivät, istuttivat ja rakensivat, mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja tulikiveä taivaasta, ja se hukutti heidät kaikki, samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy. – – Muistakaa Lootin vaimoa!” (Luuk. 17:28–30, 32)

Todistaessaan saddukeuksille kuolleiden ylösnousemisen mainitsee Jeesus patriarkat (kantaisät). ”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. – – Mutta mitä kuolleitten ylösnousemukseen tulee, ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut teille, sanoen: ’Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien.’” (Matt. 22:29, 31, 32). Eräässä toisessa yhteydessä Jeesus sanoo: ”Monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa.” (Matt. 8:11) Vielä kertoo Jeesus Aabrahamin autuuden ilosta ja osoittaa juutalaisille pre-existenssitilansa (olemassaolo ennen lihaan tulemista) – kova pähkinä muuten juutalaisille jumaluusoppineille niin kuin meidänkin aikamme moderneille teologeille! ”’Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi.’” Niin juutalaiset sanoivat hänelle: ’Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!’ Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennen kuin Aabraham syntyi, olen minä ollut’.” (Joh. 8:56–58)

Edellä mainitussa vastauksessaan saddukeuksille mainitsee Jeesus Markuksen ja Luukkaan esitysten mukaan kertomuksen palavasta pensaasta Hoorebin vuoren luona, jossa Herra ilmestyi Moosekselle: ”Mutta mitä siihen tulee, että kuolleet nousevat ylös, ettekö ole lukeneet Mooseksen kirjasta, kertomuksessa orjantappurapensaasta, kuinka Jumala puhui hänelle sanoen: ’Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’?” (Mark. 12:26; Luuk. 20:37)

Kertomuksia niistä ihmeistä, joita tapahtui Israelin korpivaelluksen aikana tapaamme useita Jeesuksen puheissa. Mainitsemme pari sellaista. Jumala antoi kansalle mannaa erämaassa ruuaksi (2. Moos. 16:15). Sen johdosta Jeesus sanoi juutalaisille: ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät mannaa erämaassa, ja he kuolivat. – – Tämä on se leipä, joka tuli alas taivaasta. Ei ole, niin kuin oli teidän isienne: he söivät ja kuolivat; joka tätä leipää syö, se elää iankaikkisesti.” (Joh. 6:48–49, 58) Ihmeen vaskikäärmeestä, johon katsomalla käärmeiden puremat israelilaiset paranivat, esittää Jeesus vertauskuvana omasta ristinkuolemastaan. ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:14, 15)

Selittäessään opetuslapsilleen Jumalan isällistä huolenpitoa lapsistaan viittaa hän Salomon loistoon (Matt. 6:29). Hän mainitsee myös Saaban kuningattaren, joka matkusti kuulemaan hänen viisauttaan (Matt. 12:42).

Elian ja Elisan vaiheista Jeesus kertoo, kuinka edellinen lähetettiin suuren nälänhädän aikana Sareptaan leskivaimon luo ja kuinka jälkimmäinen puhdisti Naeman syyrialaisen spitaalista (Luuk. 4:25–27).

Profeetta Joonan ihmeellisiin vaiheisiin hän viittaa mainiten hänen olonsa meripedon vatsassa ja parannussaarnansa niiniveläisille (Matt. 12:49; 16:4).

Tässä nyt muutamia esimerkkejä näytteeksi siitä, millä ehdottomalla luottamuksella Jeesus suhtautuu Vanhan Testamentin kertomuksiin. Emme huomaa hänessä pienintäkään epäilystä niiden historiallisuuteen nähden.

 

”Kirjoitettu on”

”Raamattu ei saata raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35) Se oli Jeesuksen varma vakuutus Vanhasta Testamentista. ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18; Luuk. 16:16, 17) Tästä suhteesta Raamatun sanan ehdottomaan arvovaltaan johtuu, että Jeesus alituisesti puheissaan vetoaa Kirjoituksiin. ”Kirjoitettu on” toistuu hänen esityksissään kerta toisensa jälkeen. Mainitsemme seuraavassa muutamia Vanhan Testamentin kohtia, joille Jeesus vetoamisellaan antaa ehdottoman pätevyyden leiman.

Kiusauksien korvessa käytti Herra kolmesti asetta ”kirjoitettu on”, vihollista vastaan vedoten Mooseksen kirjoihin (5. Moos. 8:3; 6:13, 16; 10:20). Näin hän karkotti saatanan kirjoitetulla sanalla.

Sieltä meni Jeesus Nasaretin synagoogaan ja julisti Jes. 61 luvun pohjalla Messiasvirkansa ohjelman. Hän sanoi mainitun luvun luettuaan: ”Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen.” (Luuk. 4:17–19, 21)

Edelläkävijänsä, Johannes Kastajan, tehtävästä puhuessaan hän vetoaa profeetta Malakiaan: ”Tämä on se, josta on kirjoitettu: ’Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi’. – –hän on Elias, joka oli tuleva.” (Matt. 11:10, 14)

”Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja sanoivat hänelle: ’Minkä tähden sinä puhut heille vertauksilla?’” Hän selitti heille asian vedoten Jesajaan: ”Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä. Ja heissä käy toteen Esaiaan ennustus, joka sanoo: ’Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, ja näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’” (Matt. 13:10, 13–15; Jes. 6:9–10)

Ulkokullattuja juutalaisia Jeesus nuhteli Jesajan sanoilla: ”Te ulkokullatut, oikein teistä Esaias ennusti, sanoen: ‘Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana, mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä’.” (Matt. 15:7–9; Jes. 29:13)

Profeetan sanaan Jeesus perusti pyhän kiivautensa puhdistaessaan temppelin. ”Ja hän sanoi heille: ’Kirjoitettu on: Minun huoneeni pitää kutsuttaman rukoushuoneeksi, mutta te teette siitä ryövärien luolan’.” (Jer. 7:11; Matt. 21:13; Joh. 2:17)

Lasten Hoosianna-lauluun loukkaantuville juutalaisille Jeesus sanoi: ”Ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’?” (Ps. 8:3; Matt. 21:16)

Jeesus näytti juutalaisille myös, että Ps. 118:ssa oli kirjoitettu heidän suhteestaan häneen: ”Ettekö ole koskaan lukeneet kirjoituksista: ’Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi; Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme’?” (Matt. 21:42; Ps. 118:22) Vetoamalla Psalmiin 110 hän todisti heille jumaluutensa (Ps. 110:1).

Puhuessaan maailman lopun enteistä lainaa Jeesus kohdan profeetta Danielista, jossa tämä puhuu ”hävityksen kauhistuksesta pyhässä paikassa” (Dan. 11:31; 12:11; Matt. 24:15: ”Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen, josta on puhuttu profeetta Danielin kautta, seisovan pyhässä paikassa – joka tämän lukee, se tarkatkoon.”). Ei hän siis kannata kriitikkoja, jotka eivät tunnusta Danielin nimellä käypää kirjaa lainkaan hänen kirjoittamakseen.

Jeesus ilmoitti myös opetuslapsilleen, että hänen kärsimisensä oli edeltäpäin profeettojen kirjoissa sanottu: ”Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.” (Luuk. 18:31–33) ”Ihmisen Poika menee pois niin kuin hänestä on kirjoitettu.”

Kun Jeesus ilmoitti opetuslapsilleen heidän käytöksestään hänen kärsimyksiensä aikana, muistutti hän Kirjoituksia: ”Silloin Jeesus sanoi heille: ’Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan’” (Sak. 13:7; Matt. 26:31).

Ristille naulittuna kahden rosvon väliin toteutui sana: ”hänet luettiin pahantekijäin joukkoon” (Jes. 53:12). Ne sanat, jotka kuoleva Vapahtaja ristillä lausui, olivat psalmeista: ”Eli, Eli, lama sabaktani” (Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?) (Ps. 22:2). Sanat ”minun on jano” viittaavat Psalmiin 69: ”Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä.” (Ps. 69:22) ”Se on täytetty” viittaa Ps. 22:32 ja ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni” Ps. 31:5.

Kirjoitettu sana oli siis Jeesuksen mielessä loppuun asti. Edelleen hän ylösnousemisensa jälkeen kiinnitti opetuslastensa huomion kirjoituksiin. Niinpä hän esimerkiksi Emmaukseen kulkeville opetuslapsille ”alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Luuk. 24:25–27). Ennen lähtöään taivaaseen hän avasi opetuslasten ymmärryksen käsittämään Kirjoituksia: ”Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa” (Luuk. 24:44–47).

Vieläpä Herra kirkkaudestaan ohjasi seurakuntia kirjoituksilla. Aasian seurakunnille lähetetyissä kirjeissä puhutaan ”elämän puusta”, joka on ”Jumalan paratiisissa”, josta voittaja saa syödä (1. Moos. 2:2; Ilm. 2:7). Näin sanoo hän, jolla on ”Daavidin avain” ja joka on itsestään todistaa: ”Minä olen Daavidin juurivesa ja hänen suvustansa, se kirkas kointähti.” (4. Moos. 24:17; Ilm. 22:16).

Harvinaisella arvonannolla kohtelee siis tuo lihaksi tullut Sana, ristillä kuollut verinen Sovittaja ja ylösnoussut Vapahtaja, kunniaan korotettu Kristus Vanhaa Testamenttia. Se velvoittaa meitäkin samaan suhteeseen Kirjoituksiin, ”sillä opetuslapsi ei ole suurempi mestariansa – eikä sanansaattaja sitä, joka hänet lähetti.”

 

Tuure Toivio, Luja sana. Vanhan testamentin arvo Uuden testamentin valossa, s. 12–19. Esitelmä. Suomen Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustannuksella. Helsinki 1924.

 

Kategoriat
2/2014 Lehdet Ylösnousemus

Ylösnousemuksen todellisuus

Simo Kiviranta, teol. lis. (1936–2004)

Miten lähelle ylösnousemusta inhimillinen tieto voi päästä?

Kuka tahansa, joka lukee Uuden testamentin voi mitään erityisesti etsimättä ja ilman uskoakin todeta, että Jeesuksen risti ja ylösnousemus on siinä erittäin keskeinen ja hallitseva. Jeesuksen risti ja ylösnousemus näyttävät jo ulkokohtaisesti tarkasteltuna muodostavan yhdessä sen peruspilarin, joka kannattaa kaikkia Uuden testamentin kertomuksia ja kaikkia sen uskonlauseita. Saman havainnon voi historiantutkija tehdä alkukirkon ja koko kristikunnan historiasta. Vaikka ristin ja ylösnousemuksen merkitystä on selitetty monella tavalla, risti ja ylösnousemus ovat aina ja kaikkialla olleet uskon keskus. Ne eivät ole mitään uskon tulkintaa, vaan itse sen pelastuksen perusta, josta kristityt puhuvat.

On tosin ollut erilaisia kristillisalkuisia tai kristillisvaikutteisia liikkeitä ja ajattelutapoja, jotka ovat pyrkineet edustamaan kristinuskoa ilman ristiä ja ylösnousemusta, mutta ne ovat jo historiallisesti katsoen satunnaisia ja ulkopuolisesta kulttuurista määräytyneitä ilmiöitä. Siis puhtaasti historiallisen suhteellisuuden tajun pohjalta on nähtävissä minkä suuruusluokan kysymykseen kosketaan, kun esitetään mielipiteitä ylösnousemuksesta. Tähän uskoon kiinnittyneinä on kestetty syrjintää, lainsuojattomuutta, henkistä ja ruumiillista vainoa, pakolaisuutta, vankeutta ja menty marttyyrikuolemaan. Eiköhän jokainen ajatteleva ja asiaa tunteva ihminen voi tajuta, ettei kristillinen kirkko voi tässä kohdin suostua pienimpäänkään kompromissiin eikä omaksua minkäänlaista ylösnousemusopin suhteellistavaa selitystä?

Tämän todetessamme joudumme myöntämään, että ylösnousemuksen keskeisyys Uudessa testamentissa ja kirkon historiassa ei sinänsä vielä ole riittävä ja kiistaton todiste ylösnousemuksen todellisuudesta.

 

Kaksi todistetta ylösnousemuksesta

Uuden testamentin mukaan itse ylösnousemustapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä, joiden todistukseen olisi voitu vedota. Kukaan puolueeton tarkkailija ei ole sitä raportoinut. Kaikki todisteet Uuden testamentin kirjallisessa perinteessä (traditiossa) ovat luonteeltaan uskonlauseita, jotka kuitenkin edellyttävät yksiselitteisesti, että ylösnousemus on ollut todella tapahtunut tosiasia. Tämä tieto rakennetaan Jeesukseen Kristukseen uskovien todistukseen ja nämä henkilöt ovat olleet silminnäkijöitä vasta siinä vaiheessa, jolloin ylösnousemus on tapahtunut.

Voimme tietysti pohtia, mitä joku sen ajan puolueeton silminnäkijä olisi voinut todistaa. Tällainenkin todistus sisältäisi ilmeisesti kaksi pääasiaa: Jeesus tai häntä muistuttava hahmo tuli näkyviin ja hauta oli tyhjä.

Voidaan edelleen kysyä, eikö koko tapahtuma ole viime kädessä sellainen, että jokainen historiallista todistusta etsivä joutuu inhimillisen tietämyksen rajalle. Hänen on pakko jättää itse ylösnousemuksen todellisuus selvitystyönsä ulkopuolelle. Vaikka ylösnousemus olisi sattunut 1965, sillä olisi tiettyjä silminnäkijöitä ja jotain tyhjää kammiota näytettäisiin, jäisi silloinkin perimmäinen kannanotto ylösnousemuksen todellisuudesta uskonvaraiseksi.

Nouseminen kirkastetussa ylösnousemusruumiissa ja maan päällä vaeltaneen ihmisen ruumiin häviäminen käärinliinakotelon sisältä kolmen päivän sisällä on yhä havaintokyvyllemme ja tietämyksellemme arvoitus.

Antiikin ajan kirjalliset lähteet kristinuskon ulkopuolella eivät vie meitä tässä kohdin eteenpäin. Maininnat Jeesuksesta antavat ymmärtää, että silloisen tiedonkulun huomioon ottaen hän oli varsin tunnettu henkilö ja myös hänen ylösnousemuksestaan tiedettiin kertoa. Kaikki tämä lisää asian merkittävyyttä, mutta ei todista sitä. Jopa kuuluisa Torinon käärinliina jättää meidät arvoituksen eteen, vaikka se tieteellisesti osoittautuisi aidoksi Jeesuksen ajan esineeksi ja siihen muodostunut kuva tietynlaisen säteilyn aikaansaamaksi.

Lopultakin sekä historian tutkija että uskova kristitty jäävät Uuden testamentin kahden päätodistuksen varaan, joita on arvioitava. Ne ovat Ylösnousseen ilmestykset ja tyhjä hauta.

 

Silminnäkijöiden todistus elävästä Jeesuksesta Kristuksesta

Historiallisesti vanhin ylösnousemuksesta puhuva teksti on 1 Kor. 15: 3b–7. Se on jo kirjalliselta muodoltaan vakiintuneeksi viestiksi taottu ja hiottu luettelo josta näkee, ettei se ole Paavalin luomus, vaan suora lainaus. Kysymyksessä on eräänlainen valmis tietopaketti, jota oli jo pitemmän aikaa kuljetettu eteenpäin alkukristillisessä julistuksessa ja katekismusopetuksessa.

Paavali on sen saanut joko Antiokiassa tai – mikä on todennäköisempää – Jerusalemissa. Hänhän itse kertoo tavanneensa kääntymisensä jälkeen Jerusalemissa sekä Pietarin että Jaakobin (Gal. 1:18). On suorastaan mahdoton ajatella, ettei näin keskeinen ja näin ainutlaatuinen tapahtuma olisi ollut silloin alkuapostolien kanssa esillä. Kun Paavali kirjoitti ensimmäisen kirjeen korinttolaisille, oli ylösnousemuksesta kulunut noin 20 vuotta, ja siinä lainatun tietopaketin synty sijoittuu ehkä 10 vuoden, arameankielisenä ehkä 5 vuoden päähän tapahtuneesta.

Kun useimmat tietopaketissa mainituista henkilöistä yhä elivät ja asian täytyi herättää aivan erityistä mielenkiintoa, voidaan yhtyä tunnetun alkukirkon historian tutkijan von Campenhausenin toteamukseen: ”Tämä tiedonanto vastaa kaikkia niitä historiallisen luotettavuuden vaatimuksia, joita tämän laatuiselle tekstille voidaan asettaa. Ken tahtoo kaikesta huolimatta epäillä sen luotettavuutta, hänen täytyy epäillä kaikkea muutakin, mitä Uudessa testamentissa on tallennettu – jopa tätä muuta paljon enemmän kuin tätä tiedonantoa.”

Kaikki evankeliumien kertomukset Ylösnousseen ilmestymisistä, jotka sijoittuvat sekä Galileaan että Jerusalemiin, ovat mainitun tietopaketin lisäinformaatiota. Historian tutkija arvioi nämä kertomukset niiden kirjallisessa muodossa tietopakettia jonkin verran myöhemmiksi, mutta ne tarjoavat opetusta siitä, mitä näille silminnäkijöille Ylösnousseen kohtaamisessa avautui. Ne ovat luotettavaa ja aitoa kristillisen uskon sisältöpohjaa.

 

Tyhjä hauta ja ylösnousemuksen todellisuus

Kun tutkitaan ylösnousemuksen historiallista luotettavuutta, on otettava mukaan myös todistus tyhjästä haudasta. Tätä koskevien evankeliumikertomusten historiallinen luotettavuus johtuu siitä, että alusta alkaen julistettiin Jeesuksen todellista ruumiillista ylösnousemusta. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jos vastustajat, joita oli paljon, olisivat voineet näyttää toteen, että hauta ei ollut tyhjä. Kukaan kristinuskon alkuvaiheita tunteva ei voi ottaa vakavasti sitä mahdollisuutta, että opetuslapset olisivat itse varastaneet ruumiin. Muussa tapauksessa jouduttaisiin kieltämään liian monta tosiseikkaa jo pelkästään ensimmäisten opetuslasten toiminnasta. Itse asiassa koko vanhan ajan historiasta ei löydy montakaan tapahtumaa, josta meillä olisi yhtä monia ja historiallisesti yhtä varhaisia kirjallisia todisteita. Ongelma ei ole siinä ettei meillä olisi riittävästi luotettavaa tietoa tyhjän haudan olemassaolosta, vaan pysyväksi ongelmaksi jää, että itse tapahtuma liukuu meidän inhimillisen tietämyksemme ulottumattomiin.

 

Mitä uskova kristitty vastaa historioitsijalle?

Uskova kristitty ei väitä, että historiantutkija, joka selvittää ylösnousemuksen todellisuutta, sekaantuisi tälle kuulumattomiin asioihin. Uskovalle kristitylle Uuden testamentin tekstit ovat yhdessä Vanhan testamentin kanssa pyhiä kirjoituksia ja luotettavaa Jumalan sanaa, jonka varaan hän rakentaa uskonkäsityksensä. Mutta mikään ei estä häntä yhdessä historiantutkijan kanssa kysymästä miten nämä tekstit ovat syntyneet ja mitä ne todistavat ylösnousemuksesta. Häntä jopa kiinnostaa historioitsijan työ, koska hänelle on tärkeätä, että ylösnousemus on tämän maan kamaralla ja tässä ajassa tapahtunut tosiasia. Mutta sen todellisuus on enemmän kuin historiallisesti on mahdollista tietää. Se on yliajallinen ja yliluonnollinen Jumalan pelastusteko, joka koskee koko maailmaa ja ihmiskuntaa.

Uskova kristitty kertoo historiantutkijalle, että Jeesus itse evankeliumeissa talletettujen lausumiensa mukaan lupasi nousta kuolleista kolmantena päivänä ja että Vanha testamentti viittaa ylösnousemususkon julistamisessa tulevaan, mutta näiden lupausten ja ennusteiden täyttyminen oli suurempi ja valtavampi kuin kukaan osasi etukäteen ymmärtää. Monta yllätystä Jeesuksen lähimmät oppilaat olivat kokeneet, mutta tämä oli suurin.

Historioitsijoille edellä käsitellyt todisteet ovat riittävän todennäköisiä ja sellaisena hyväksyttävissä, mutta uskovalle niillä on Raamatusta avautuva sanomansa. Jeesuksen Kristuksen pelastusteko ristillä sinetöitiin. Synti on sovitettu, kuolema voitettu ja pahan meidän mielestämme ylivertainen mahti murrettu. Tähän uskoessamme meidän ylösnousemuksemme on vain ajan kysymys. Pidämme historian tutkijan keskustelukumppaninamme, mutta hän ei ole ainoa raamatunselittäjämme.

 

Kirjoitus on julkaistu Sanansaattajassa 26.3.1986. Kirjoituksen välitti Kirsti Kiviranta

 

Kategoriat
2/2014 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus

Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Mutta me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassansa, Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on totinen Jumala ja iankaikkinen elämä” (1. Joh. 5:20).

Paljon puhutaan siitä, että meidän tulee ratkaista, valita jne. Jumalan sana opettaa meille kuitenkin, että usko Kristukseen voi syntyä vain siten, että Jumala itse antaa meille uskon sanansa kautta. Yllä olevassa kohdassa Johannes sanoo, että Jumalan Poika on antanut meille ymmärryksen tunteaksemme sen Totisen. Svebiliuksen katekismuksessa kysytään: ”Miksi sanot: minä uskon, että Jeesus on minun Herrani, joka minut lunasti? Vastaus: Sen tähden, etten minä uskonasioissa mitään pidä eli päätä omasta pimeästä järjestäni, vaan uskon yksinkertaisesti ja omistan itselleni Kristuksen yhteisen lunastuksen vahvalla toivolla, että Hän on myös minut lunastanut ja Jumalan tykö saattanut, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen”. Jumalan lakia me voimme jossain määrin käsittää itsestämme, mutta evankeliumi Kristuksesta on meille salaisuus, jonka yksin Pyhä Henki voi meille avata. Evankeliumi ilmoittaa meille, että Jeesus on tullut ja lunastanut meidät vapaiksi kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta.

Jeesusta ei voi nyt nähdä. Hän on astunut ylös taivaaseen. ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla (1. Piet.1:8)”. Ja kuitenkaan Jeesus ei ole kaukana. Lupaahan hän kaikille opetuslapsilleen: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt.28:20). Usko yhdistää meidät Jeesukseen. Johannes kirjoittaa: ”Ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassansa, Jeesuksessa Kristuksessa”. F.G. Hedberg sanoo: ”Usko käsittää ja omistaa Jeesuksen kokonaan. Se ei pysähdy matkan päähän eikä tyydy kaukana olevaan, etäällä taivaassa hallitsevaan Vapahtajaan, vaan se haluaa olla häntä lähellä, elää pysyvästi hänessä, Jeesuksessa Kristuksessa, iankaikkisesti ylistetyssä Herrassa, joka on uskon oikea kohde”. Tämän yhteyden perusta on pantu jo pyhässä kasteessa, jossa me olemme päällemme pukeneet itse Kristuksen (Gal.3:27). Kasteen ja uskon kautta me olemme eläviä oksia Kristuksessa, totisessa viinipuussa. Hän on pää ja seurakunta on hänen ruumiinsa. Me olemme hänessä ja hän on meissä. Jeesuksessa meillä on omana kaikki, mitä hänellä on: täydellinen pyhyys ja vanhurskaus, iankaikkinen elämä. Vastaavasti Jeesus huolehtii siitä, mitä meillä on: pelkkää syntiä ja saastaa. Saamme tunnustaa: olen pyhä, sillä Jeesus itse on minun pyhyyteni.

Herran omat ovat myös Herran silmäterä. Seurakuntaa raatelevalle Saulukselle Jeesus sanoi: ”Miksi vainoat minua”. Jeesuksen omille tehdyt hyvät työt ovat kuin Jeesukselle itselle tehdyt, kuten hän sanoo puhuessaan viimeisestä tuomiosta: ”Kaikki, mitä te olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”.

Hannu Lehtonen

Kategoriat
1/2014 Lehdet Martti Luther

Kristuksen tunteminen

”Niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:14–15)
Sen joka tahtoo saada iankaikkisen elämän, täytyy saada se uskon kautta Kristukseen, siihen että Kristus on hänen syntiensä tähden ylennetty ristiin, siinä kuollut ja niin pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta. Samoin kuin israelilaisia erämaassa, kun tuliset käärmeet heitä purivat, ei voinut mikään lääkintätaito auttaa, ainoastaan se, että he katsoivat vaskikäärmeeseen, jonka Jumala oli käskenyt ylentää, samoin on sinullekin ainoa autuuden tie, että katsot Herraan Kristukseen, toisin sanoen lohduttaudut hänen uhrillaan ja uskot, että Jumala hänen kuolemansa tähden antaa anteeksi ja jättää lukematta meille meidän syntimme ja tahtoo tehdä meidät autuaiksi. Tämä hedelmä kasvaa ainoastaan Kristuksen kuolemasta, ei meidän teoistamme.
Tällaisia saarnoja on profeetoissa montakin. Niinpä Jesaja sanoo: ”Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut”. (53:4, 5). Tämä on ihana ja lohdullinen ahtisaarna, joka Uudessa testamentissakin olisi mainio saarna jonkun apostolin esittämäksi. Selkeämmin ei kukaan apostoli olisi saattanut puhua. Profeetta sanoo tässä, että Kristus on piinattu, haavoitettu ja runneltu sen tähden, että hän on ottanut kantaakseen meidän sairautemme ja kipumme, että meillä rauha olisi ja että me tulisimme paratuiksi. Rakas profeetta tekee Herrasta Kristuksesta lääkärin ja opettaa meille, että jos tahdomme Jumalan edessä tulla terveiksi, emme etsisi apua muualta kuin Herralta Kristukselta. Hänellä on lääkitys, joka ei perustu hyvien tekojen tekemiseen, vaan siihen, että hänen itsensä täytyy kärsiä meidän edestämme, hänet haavoitetaan ja piestään meidän edestämme, ja että hän kantaa rangaistuksen meidän edestämme. Kun siis kuulet kärsimyshistoriasta, kuinka kurjasti juutalaiset ja pakanat ovat sinun Herraasi Kristusta kohdelleet, niin liitä mielessäsi joka kohtaan: se on tapahtunut minun tähteni, että minulla olisi lääkitys, ei ruumiillisesta sairaudesta, vaan synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta. Jos näin ajattelet, silloin harjoitat Kristuksen kärsimyksen tutkistelua oikein ja autuaasti.

Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 183–184. 3. painos. SLEY. Helsinki 1952.