Kategoriat
3/2014 Kristinusko Lehdet Muualta

Uskontojen merkitys maailmassa kasvaa

Internet ja globalisaatio rakentavat yhä yhdentyvämpää maailmaa. Sosiokulttuuriset valtavektorit – kauppa, politiikka, kulttuurit ja uskonto – toimivat koko ihmiskuntaa liikuttelevin keinoin. Myös uskonto on kokenut isoja muutoksia.

Länsimaat ovat sekularisoituneet sitä mukaa kun liberalistiset aatteet ja markkinatalous ovat edistyneet. Institutionaaliset uskonnot ovat väistyneet taustavaikuttajiksi ja niiden kannattajakunta on vähentynyt. Selkeimmin tämä on nähtävissä Englannissa, Alankomaissa ja Skandinaviassa. Suomessakin Eroa kirkosta –foorumit markkinoivat protestia, ja ateismi ja agnostisismi näyttävät lisääntyvän.

Länsimaat ovat kuitenkin hämmästyttävän tietämättömiä tai piittaamattomia siitä, mitä muualla uskomusjärjestelmien suhteen tapahtuu – elleivät tapahtumat kosketa niiden taloudellisia tai poliittisia intressejä.

Parin viime vuosikymmenen aikana länsimaat ovat joutuneet törmäyskurssille erityisesti moniulotteista kehityskriisiään Afrikassa, Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa läpikäyvän islamin kanssa.

Internet ja sosiaalinen media ovat kiihdyttäneet myös islamin sekularisoitumista. Tämä on nostanut esiin radikaaleja vastavoimia, aiheuttanut sotia ja kansainvälisiä kriisejä.

Islam näyttää jopa käyvän pääryhmiensä kesken samantapaista uskonsotaa, joka repi Euroopan kristinuskoa satoja vuosia sitten. Al-qaida ja muut ääriryhmät pyrkivät ajamaan ideologiaa, jonka ihanteet eivät ole tähän päivään kelvollisia.

Vallankumouksiakin on nähty ja barrikadeilla ovat olleet muun muassa naiset ja nuoret, joilta on evätty lähes kaikki modernin yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet. Konflikteja paetessaan he ovat päätyneet etenkin Eurooppaan, missä islamin vaikutus on näin voimistunut. Esimerkiksi Englanti, jossa on syntynyt jo kristinuskon tyhjiö, on vastaanottanut runsaasti muslimeja.

Englanti on mielenkiintoinen nykypäivän uskontokulttuurisessa kehityksessä. Siellä esimerkiksi uuspakanuus (wicca, shamanismi ym.) sekä niin sanottu länsimainen esoteria (kabbalismi, new age, teosofia) ovat löytäneet jalansijaa.

Uskonnollisuus onkin inhimillinen vakio. Tehokaskaan sekularisaatio ei näytä sitä tyhjentävän. Saman vahvistavat kansainväliset tilastot. Toisin kuin länsimainen media usein tiedottaa, uskomusjärjestelmät eivät ole katoamassa maailmasta, päinvastoin.

Harhakuva johtuu pitkälti länsimaisen tiedottamisen luonteesta ja ehkä tarkoitushakuisuudestakin. Muun muassa sen luoma islamin uhkakuva tai kristinuskon karikatyyri polkevat näiden uskontojen kiinnostavuutta.

Talouslama, ekologiset kriisit, aseelliset konfliktit sekä luonnonkatastrofit ovat osaltaan edistäneet uskomusjärjestelmien kasvua.

Kuluneen vuosikymmenen aikana ateismi ja agnostismi ovat suhteellisesti heikentyneet, islam kasvaa absoluuttisesti mutta vähenee suhteellisesti, uuspakanuus ja esoterismi ovat kasvussa, samoin buddhalaisuus – länsimaissa.

Kristinusko vähenee edelleen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta kasvaa muualla. Merkittävimpiä kasvualueita on Kaukoitä, erityisesti Kiina.

Entiset ateismia ajaneet kommunistiset yhteiskunnat ovat myös jättäneet täyttymässä olevan uskontotyhjiön. Vastoin kaikkia odotuksia näyttää siltä, että sekä Kiina että vanhan Neuvostoliiton aluepiirin maat ovat lähitulevaisuudessa maailman suurimpia kristillisiä valtioita.

Muutamassa vuosikymmenessä kristittyjen osuuden maailman väestöstä arvellaan nousevan jopa puoleen. Se onkin tätä nykyä maailman nopeimmin kasvava valtauskonto, mitä islam oli vielä vuosikymmen sitten.

Islamilainen fundamentalismi sataa kaikkialla sen pahimpien kilpailijoiden, buddhismin ja kristinuskon, laariin. Islam onkin joutunut väistymään miltei kokonaan kristinuskon tieltä esimerkiksi Länsi-Afrikassa. Myös sen omia käännynnäisiä on siirtynyt kristittyjen piiriin.

Kristinusko ammentaa tulokkaita myös Indonesiassa, Keski-Aasiassa, Pakistanissa ja jopa Iranissa. Latinalainen Amerikka taas on ollut kristinuskon valta-aluetta jo pitkään. Olikin vain ajan kysymys, että sieltä nousi myös paavi katolisen maailman johtoon.

Kristinuskon painopiste on siirtynyt valkoisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle, missä myös väestönkasvu on voimakkainta. Palaako se vielä Eurooppaan, jää nähtäväksi. Ympyrä on joka tapauksessa sulkeutunut.

Englannista lähti aikoinaan Brittiläisen imperiumin piiristä lähetyssaarnaajia kaikkialle maailmaan. Nykyisin sen uskomusjärjestelmien supermarkettiin matkaa entisiltä alusmailta mustia ja ruskeita lahkosaarnaajia käännyttääkseen maallistuneita valkonaamoja takaisin kristinuskon huomaan.

Juha Hiltunen

kirjoittaja on antropologi ja kulttuurihistorioitsija

Turun Sanomat 22.7.2014

Kategoriat
5/2012 Lehdet Muualta

Muut lehdet: Teko-opin uusi tuleminen

Lasse Marjokorpi, khra, Kemijärvi

Uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlan lähestyessä teoista saatu vanhurskaus on nousemassa jälleen kunniaan. Luterilainen vanhurskauttamisoppi, joka on uskomme varsinainen aarre, on jäämässä pimentoon. Nyt pelastutaan taas teoilla.

Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan monien ihmisten syynä kuulua kirkkoon on sen tarjoama mahdollisuus tehdä hyvää. Ihme, ettei kukaan ole päättävästi torjunut tätä farisealaista perustetta. Uudessa testamentissa ei tunneta sellaisia henkilöitä, jotka olisivat tulleet kristityiksi voidakseen antaa oman erinomaisuutensa Jumalan käyttöön. Tällaista syytä kristityksi tulemiseen ei siellä esiinny. Paavalinkin kääntyminen merkitsi, että hänen piti hylätä roskana siihenastinen nuhteeton vaelluksensa fariseuksena.

Kenties kirkon nykyisen kriisin varsinainen syy onkin siinä, mitä se opettaa vanhurskauttamisesta. Tai paremminkin siinä, ettei siitä enää opeteta lainkaan.

Roomalaiskatolisen kirkon kanssa tehdyn Yhteisen julistuksen jälkeen kirkon opetus vanhurskauttamisesta on muuttunut siihen suuntaan, että vanhurskauttamisesta voidaan puhua vain jos samalla mainitaan ihmisen muuttuminen ja rakkaus. Myös kirkkokäsikirjoihin on tunkeutunut useissa kohdin muotoilu, jonka mukaan kirkon jäseneltä odotetaan “uskoa Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen”.

Nämä ilmaukset yksinkertaistavat kysymyksen ihmisen Jumala-suhteesta ja siirtävät sen inhimilliselle ja yleisuskonnolliselle tasolle tehden siitä helposti toteutettavaa kuin partiolupauksesta. Siitä puuttuu tietoisuus mahdottomuudesta, jonka eteen syntinen ihminen joutuu Jumalan sanan edessä. Paradoksin puuttuessa katoaa myös yllättävä ja käsittämätön ilo, minkä evankeliumi tuo syntiselle.

Vanhurskauttamiselle on käynyt samoin kuin eräille muille kristillisen opin ja tradition kohdille, jotka nykyaika on ottanut haltuun. Puhutaanhan kirkon nykyisestä virkakäsityksestä niin kuin apostolien opetus olisi kirkon historiallisin äänestyspäätöksin muutettavissa. Uuden testamentin eettisiä opetuksia pidetään myös sellaisina, että nykyään elävät kristityt voisivat Apostolien kokouksen tapaan itse päättää, mitä niistä on noudatettava. Raamatulliseen etiikkaan suhtaudutaan muutenkin kummallisesti. Nykyteologien opetuksen mukaan Raamatusta ei löydy mitään etiikkaa, kun on puhe oikeista synneistä. Hyveistä ja lähimmäisenrakkaudesta puhuttaessa se astuu yllättäen voimaan.

Irtauduttaessa kirkon vuosituhantisesta traditiosta käy kuitenkin niin, että kadotamme itse evankeliumin. Siitä tulee latteaa olemassa olevan todellisuuden vanhurskauttamista, jonka perimmäisenä sanomana lopulta on: hyväksymme kaiken mitä teette, kunhan pysytte kirkon jäseninä. Vanhurskauttamisen uudet tulkinnat nousevat tästä kansankirkon sosiologisesta todellisuudesta ja ovat sen vuoksi tarpeetonta olemassaolon selitystä.

Hyvä esimerkki tästä tekovanhurskauden paluusta on Jeesuksen viimeisen tuomion kuvauksen ymmärtäminen. Vallitsevan selityksen mukaan pelastuksen perusteeksi tulee se, mitä ihminen on tehnyt vähimmille veljilleen. Viimeksihän näin teki arkkipiispa kirkolliskokouksen avajaispuheessa.

Outoa muuten, että sisäministerin muistutus siitä, mitä me olemme tehneet niille Jeesuksen vähimmille veljille, jotka eivät vielä olleet syntyneetkään, sai syksyn kirkolliskokouksen jälkeen niinkin yrmeän vastaanoton lehdistössä.

Epäilemättä näiden Kristuksen sanojen edessä joudumme ylivoimaisen ristiriidan eteen. Viimeisen tuomion kuvauksessa kerrotaan, että vanhurskaat vastaavat hänelle: “Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoisena ja annoimme sinulle juotavaa?” Siihen he saavat vastaukseksi: “Kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Selitys lienee siinä, että tämä kohta muun Jumalan sanan tavoin ylittää inhimillisen käsityskyvyn. Se sisältää sekä hänen armonsa että vaatimuksensa ihmisiä kohtaan. Kumpikin on suuruudessaan ylivoimainen. Kukaan ei voi väittää toimineensa näin elämässään. Kukaan ei voi käsittää, että häntä toimintansa perusteella voitaisiin kutsua vanhurskaaksi.

Tämä Kristuksen sana on sellainen, että sen tulisi joka päivä valaista elämäämme. Sen valossa sitten jokainen ihminen tulee syylliseksi. Sitä tuskin on tarkoitettu tietoiseksi tieksi pelastukseen. Päinvastoin se sulkee tien taivaaseen kaikilta, jotka tekojen avulla kuvittelevat pelastuvansa. Nekään, jotka pelastuvat, eivät tienneet tehneensä mitään hyvää. Vain kadotukseen joutuvat ajattelivat niin toimineensa.

Roomalaiskirjeen mukaan Jumalan puhe tukkii jokaisen vastaväittäjän suun ja tekee koko maailman syylliseksi hänen edessään. Kuitenkin sama kohta tuo niille, jotka uskovat, suurenmoisen uutisen: “He saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.”

Salaisuus on Kristuksen vanhurskaudessa, joka lahjoitetaan jokaiselle syntiselle, joka uskoo häneen. Jumalan sana sulkee tien hänen yhteyteensä sekä niiltä, jotka ovat mielestään hyviä ja kuin myös niiltä, jotka ovat mielestään pahoja. Evankeliumi opettaa lahjaksi saatavaa vanhurskautta. Taivaallisiin juhliin kutsutaan sekä hyvät että pahat – heille annetaan juhlapuku talon puolesta.

Vanhastaan luterilaiset teologit ovat opettaneet, että Kristuksen pelastustyö sisältää sekä aktiivisen että passiivisen kuuliaisuuden. Edellinen tarkoittaa hänen pyhää elämäänsä ja jälkimmäinen hänen viatonta kärsimystään ristillä. Molemmat hän on antanut meidän puolestamme uhriksi.

Kristuksen lunastustyö ei tarkoita vain syntien anteeksisaamista, vaan samalla vanhurskaaksi julistamista. Jumalalle kelpaaminen ei siis jää ihmisen hyvien tekojen tai kuuliaisuuden varaan, vaan lahjoitetaan meille Kristuksessa.

Kristukseen kastettuina ja häneen uskovina olemme kuolleet ja hän on antanut elämänsä meille. On tapahtunut autuas vaihtokauppa, josta Luther sanoi: “Sinä Jeesus, olet minun vanhurskauteni, mutta minä olen sinun syntisi.”

Syntinen, joka turvautuu Kristukseen, tulee osalliseksi lahjavanhurskaudesta, kun hänelle luetaan Kristuksen ansiot. Paavali osoittaa tämän Roomalaiskirjeessä (4:25): “Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikostemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.”

Tämä on kristityn vapauden perusta. Hänen ei enää tarvitse yrittää tehdä jotakin hyvää pelastuakseen, kun hänet on jo julistettu Jumalalle kelpaavaksi Kristuksen tähden. Kristus on jo ilmestynyt taivaaseen meidän hyväksemme. Niinpä kristitty on nyt vapaa toimimaan tässä maailmassa. Hän voi vapautua itsekeskeisyydestään ja nähdä toisessa Kristuksen lunastaman ihmisen.

www.seurakuntalainen.fi