Kategoriat
Julkaisu Kirjat Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D. Preus

Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi 1900-luvun suurimmista luterilaisista teologista. Hänen erikoisalaansa oli luterilainen puhdasoppisuus (ortodoksia). Preusia voidaan perustellusti pitää luterilaisen puhdasoppisuuden ajan teologian etevimpänä tuntijana englanninkielisen maailman osalta 1900-luvun loppupuolella. Preus julkaisi useita tutkimuksia tästä aihepiiristä. Näistä mainittakoon suomeksikin julkaistu varhainen tutkimus Raamatun inspiraatiosta.

Preus kuoli yllättäen syksyllä 1995. Vähän ennen kuolemaansa hän vieraili SUomessa pitäen luentoja vanhurskauttamisopista. Preusin kuoleman jälkeen hänen poikansa toimittivat näistä luennoista kirjan Vanhurskauttaminen ja Rooma.

Tämä teos on julkaistu suomeksi vuonna 1996 Syttyneitä sydämiä -juhlakirjan yhtenä osana. Tuolloin käännös tehtiin Preusin käsikirjoituksesta. Nyt julkaistava teksti on kielellisesti parannettu. Käännös on tarkistettu amerikkalaisen tekstilaitoksen mukaan.

Preus kirjoittaa aiheesta, joka on jatkuvasti mitä ajankohtaisin. Hän käy tässä kirjassa läpi vanhurskauttamisoppiin liittyvät keskeiset raamatulliset käsitteet, kuten synti, armo, Kristuksen tähden, usko jne. Hän osoittaa vakuuttavasti, miten luterilainen tunnustus näistä opettaa ja ne käsittää. Preus osoittaa, että roomalaiskatolilaisen kirkon oppi näissä kaikissa kohdissa on olennaisesti eri. Näitä eroja eivät nykyisen ajan keskustelut ja asiakirjat ole suinkaan poistaneet. Tästä syystä se yksimielisyys, joka nyt väitetään saavutetun, ei ole yksimielisyytta opissa, totuudessa. Siksi sen perusta ei voi olla oikea ja kestävä.

Preusin teoksen merkityksestä hänen omat poikansa, Daniel ja Rolf, sanovat hyvin esipuheessaan: ”Olemme vakuuttuneita siitä, että tämä tutkimus selventää huomattavasti tähän perustuvaan oppiin kuuluvia kysymyksiä. Ja vielä enemmän: me uskomme ja rukoilemme, että se vahvistaa lukijoita heidän sitoutumisessaan ja kyvyssään ilmaista se kallisarvoinen totuus, jonka varassa Kristuksen kirkko seisoo.”

Vanhurskauttaminen ja Rooma - Robert D Preus
Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D Preus
Kategoriat
2/2013 Lehdet Pyhä Henki

Pyhä Henki näyttää toteen synnin, vanhurskauden ja tuomion.

Risto Soramies, piispa, Kerava

Jeesus puhuu: ”Tätä minä en ole sanonut teille alusta, koska minä olin teidän kansanne. 5. Mutta nyt minä menen hänen tykönsä, joka on minut lähettänyt, eikä kukaan teistä kysy minulta: ’Mihin sinä menet?’ 6. Mutta koska minä olen tämän teille puhunut, täyttää murhe teidän sydämenne. 7. Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän. 8. Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: 9. synnin, koska he eivät usko minuun; 10. vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; 11. ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu. 12. Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. 13. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. 14. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille. 15. Kaikki, mitä Isällä on, on minun; sen tähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” (Joh. 16:4b–15)

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

 

Rakkaat kristityt!

Kaikki, minkä Jumala tekee, on parhaaksi Hänen omilleen. Jopa se, että Jeesus menee pois, on lopulta ilon aihe, vaikka opetuslapset eivät sitä vielä ymmärtäneet. Isä, Poika ja Pyhä Henki toimivat yhdessä meidän pelastukseksemme, mutta meille Jumalan toiminta jäisi arvoitukseksi, ellei Pyhä Henki selittäisi, kertoisi, raportoisi ja avaisi meille Jumalan pelastustekoja.

Siksipä on mitä suurimmassa määrin paikallaan, että me erityisesti tänä päivänä rukoilemme Pyhää Henkeä avuksemme, vihitäänhän tänään piispan virkaan syntinen mies, jonka ymmärrys ei koskaan voisi yltää siihen, mistä piispan, pastorin, paimenen virassa on varsinaisesti kysymys: Jumalan pyhän tahdon opettamisesta, niin että ihmiset heräävät näkemään omat syntinsä suurena syyllisyytenä, ja sitten saman Jumalan pelastustekojen julistamisesta niin, että samat ihmiset voivat uskoa syntinsä anteeksi.

Vain Pyhä Henki voi avata ihmisten silmät ja antaa heille pelastavan uskon.

 

Alban sanoma

Meitä on täällä tosin vaikuttava joukko valkopukuisia, papeiksi vihittyjä, teologiaa lukeneita sielunpaimenia. Jumalalle kiitos siitä! Mutta ei yksikään meistä voi omalla viisaudellaan auttaa ketään pelastukseen. Nämä veljet kantavatkin valkoista asuansa, albaa, juuri siksi, että heidän työnsä hedelmä ei ole heidän vallassaan, ei heitä ole asetettu julistamaan omia ajatuksiaan ja mielipiteitään, vaan heidät –meidät – on asetettu Jumalan Sanan palvelijoiksi. Kirkko on jo hyvin varhain pukenut paimenet erityiseen asuun – ei heitä korottaakseen, vaan kahdesta syystä: 1. Paimenet toimittavat toisen asiaa, ei omaansa. Alba on heidän uniformunsa: he hoitavat virkaa, heidän tehtävänsä on julistaa Jumalan suuria tekoja ihmisten pelastukseksi. 2. Itsessään hekin ovat syntisiä; heillä ei ole omaa pyhyyttä, siksi heidät on puettu Jeesuksen pyhyyteen, josta valkoinen vaate heitä muistuttaa.

 

Mitä Pyhä Henki opettaa?

Mitä sitten Pyhä Henki meille opettaa ja julistuttaa? Mitkä ovat ne asiat, jotka ovat niin tärkeitä, että Jeesus ottaa ne esille vielä muutamaa hetkeä ennen vangitsemistansa ja kuolemaansa?

 

Jeesus sanoi: ”Kun hän – Pyhä Henki – tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion.”

 

Kyllä ihmiset tietävät paljon näistä asioista. Uskonnot puhuvat synneistä, ja jopa ateistien mielestä moni asia on ehdottomasti väärin, vaikka he eivät käytä sanaa synti. Synti ja tuomio kuuluvat tietysti yhteen: Sen, joka tekee väärin, kuuluu saada rangaistus. Joidenkin syntien rangaistavuudesta voivat uskonnot ja yksilötkin olla eri mieltä, mutta todella hirveitten rikoksien kohdalla on armollisimmankin ihmisen myönnettävä, että tuomio on paikallaan. Murhat, joukkomurhat, harkitut petokset talouselämässä, toisten ihmisten elinolosuhteitten hävittäminen, heikkojen sortaminen ja heitteille jättäminen, aviorikokset, perheitten hajottaminen, valan, avio-valan ja pappisvalan rikkominen, uskottomuus, vanhempien halveksiminen, törkeät kunnianloukkaukset – kun niitä ajatellaan konkreettisesti, saavat ne meiltäkin tuomionsa – samoin kuin niiden tekijät. Valheet, juorut, pahansuopuus, kateus saattavat jäädä huomaamatta jonkin aikaa, mutta kun niiden hedelmä paljastuu, tajuamme, että tuomio on tarpeellinen.

Tarvitaanko tähän Pyhää Henkeä? Pyhän Hengen työtä on jo se, että minä tajuan itse kuuluvani tuohon tuomion ansainneitten joukkoon. Omien syntien näkeminen on raskasta, jopa sietämätöntä, ja kuitenkin: autuas se, jolle oma pahuus on suurempi hätä, kuin maailman pahuus.

Alakoulun kolmannella luokalla opettajamme, kirkkoherramme rouva, opetti meille 8 – 9-vuotiaille kymmenen käskyä Lutherin lyhyin selityksin. Raittiisti, raikkaasti ja yksinkertaisesti saimme kuulla, mitä Jumala meiltä vaatii, mitä Hän pitää oikeana ja mikä on väärää, syntiä. Niistä päivistä lähtien minulla ei ollut epäilystä siitä, että olen syntinen – sen tiesin niinäkin vuosina, jolloin syntisyyteni ei minua suuremmin häirinnyt. Pyhä Henki oli yksinkertaisesti puhunut meille lapsille. Tiesin, että jos tuomio on todella olemassa, ainakin minun kävisi huonosti.

Jumala vihaa syntiä ja vaatii vanhurskautta. Vanhurskaus on toiselta nimeltään RAKKAUS: Rakasta Jumalaa kaikesta voimastasi ja lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Tässä Jumalan kohtuullinen vaatimus, joka kyllä on samalla raudan luja. Mittaa sillä itseäsi. Miten sinun käy? Eikö vanhurskaus, rakkaus tuomitse sinut?

Jeesus puhuu kuitenkin vielä toisella tavalla, suorastaan oudosti: ”Pyhä Henki näyttää maailmalle todeksi synnin, koska he eivät usko minuun.”Jumalan konkreettisten käskyjen rikkomisen voimme helposti ymmärtää synniksi – ja Pyhän Hengen avulla jopa omalla kohdallamme – mutta tässä Raamatun kohdassa synti onkin sitä, että ei uskota Jeesukseen!

Miten voimme ymmärtää tämän? Tähän sanaan sisältyy Jumalan tuomio, mutta samalla myös ilosanoma. Jeesus jatkaa nimittäin: ”Pyhä Henki näyttää maailmalle todeksi vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö.”

Jeesus oli päättämässä maanpäällistä tehtäväänsä. Hän oli tehnyt kaiken Isän tahdon mukaan. ”Sinä olet minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.” Vielä oli tosin edessä Getsemanen taistelu, pilkkaamiset, häväistykset, ruoskinta ja Golgata kaikkine kauhuineen. Mutta Jeesus oli palaamassa Lähettäjänsä luo, Isän kirkkauteen, sen tehtävän täyttäneenä, jonka Isä oli hänelle antanut: Hänet oli Johanneksen kasteessa puettu ihmisten synteihin, hän oli tullut koko maailman syntipukiksi. ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Pian Jumala hylkäisi hänet ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Siinä hylättiin ihmiskunnan ainoa puhdas ja vanhurskas edustaja syntisenä, saastaisena. Miksi? Ettei sinua ja minua tarvitsisi hylätä.

Kun sitten Jeesus nousi kuolleista ja astui ylös taivaaseen ja istui Isän oikealle puolelle, oli Isän luo tullut mies, josta täydellä syyllä Jumalan tuomioistuimella sanotaan: Tämä on Jumalan Pyhä, Vanhurskas, Rakkaus.

Jeesus on vanhurskas myös sinua varten. Jos elämäsi onkin täynnä syntiä, sanoja, ajatuksia, tekoja ja laiminlyöntejä, joista tiedät ansainneesi Jumalan tuomion ajassa ja ikuisuudessa, niin tiedä se, että Jeesus on sinun syntiesi sovitus, eikä ainoastaan sinun, vaan koko maailman syntien.

Ruotsalainen Abraham Falk esittää asian hengellisessä laulussa näin:

Maailman synnit hän ristille kantoi,

Kaikkien puolesta kuollut hän on.

Myös sinun tähtes’ hän henkensä antoi;

Rakkautensa on loppumaton.

Velkamme raskaan on pois veri vienyt,

Sen yli risti jo piirretty on.

Luo Isän istuimen auki on tie nyt;

Armon nyt saa hältä ansioton.

 

Joutukaa syntiset, Jeesus kun teille

Armonsa suo sekä rakkauttaan.

Adam jos turmion tuonut on meille,

Kristushan poisti sen kuolemallaan.

Kuinka te kannatte kahlehianne,

Vaikka ne kaikki jo katkaistihin.

Rientäen käykää nyt luo Jumalanne

Nöyrtyvin mielin ja kiitollisin.

Jeesuksessa on se puhtaus, jota sinulla ei ole. Hän on tehnyt ne hyvät työt, jotka sinulta puuttuvat. Hänen sydämensä on täynnä puhtaita ajatuksia, hänen sanansa olivat ja ovat aina totta. Ja nyt Hän on mennyt Isän luo, istuu siellä Majesteetin oikealla puolella ja puhuu sinun puolestasi.

Nyt ymmärrät, miksi synti on siinä, että maailma ei usko Jeesukseen. Maailman synnit on kannettu, maksettu, kahleet on katkaistu. Mutta jos ei tämä kelpaa, jos ei Jumalan armo kelpaa, on vain syntiä ja synkkyyttä.

Tuomio on langetettu: Sen kärsi ensiksi Jeesus. Tämän maailman ruhtinas, sielunvihollinen luuli jo voittaneensa Kristuksen, Jumalan Pojan, mutta Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olikin Perkeleen tuomio. Se pitää nimittäin valtaa syyttämällä ihmisiä Jumalan edessä. Nyt se ei voi enää syyttää ketään, jolla on Kristus edustajanaan Jumalan luona.

Isän suurin ilo on Hänen Poikansa ja se pelastustyö, jonka Jeesus suoritti loppuun. Se on varsinainen taivaan aarre, se on se armon runsaus ja rikkaus, josta Jeesus sanoi: ”Kaikki, mitä Isällä on, on minun”. Pyhä Henki kuulee, mitä Isä ja Poika puhuvat. He keskustelevat Jeesuksen pelastustyöstä. Tämän Pyhä Henki julistaa maailmalle, tästä aarteesta Hän ammentaa ja tekee syntiset vanhurskaiksi, kurjat onnenpojiksi, hengellisesti köyhät autuaiksi, kadotetut Jumalan lapsiksi.

Tätä Pyhän Hengen työtä varten mekin olemme täällä. Tätä varten vihitään pappeja paimeniksi seurakuntiin, lähetetään saarnaajia kaikkialle maailmaan. Tämä kaikki on myös Sinua varten: Maailman ruhtinas on tuomittu, hän ei voi syyttää Sinua mistään. Turvaa Jeesukseen. Hän on sinun pelastuksesi ja aarteesi taivaassa. Pyhä Henki tuo Hänet sinun ulottuvillesi konkreettisin välinein: saarnatun sanan ja tänään myös ehtoollisleivän ja –viinin muodossa. Jeesuksen valmis työ kuuluu juuri sinulle. Sinun velkasi on maksettu, sinun kahleesi on katkaistu.

Saarna pastori, TT, Risto Soramiehen piispan virkaan vihkimysmessussa 4.5.2013 Pyhän Sydämen kappelissa Helsingissä. Otsikko ja väliotsikot toimituksen.

Kategoriat
6/2012 Lehdet Synti Teologia

Mitä synti on?

Osa II

Ken Takaki, teol. maist., Helsinki

Jatkoa edellisessä numerossa olleeseen artikkeliin

 

TOTTELEMATTOMUUS VANHEMPIA KOHTAAN

– 5. Moos. 27:16: ”Kirottu on jokainen, joka ei kunnioita isäänsä ja äitiänsä. Ja koko kansa sanokoon: Aamen.”

– Room. 13:1: ”Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallan käyttäjät saaneet valtuutensa.”

– Luther1: ”Vuonna 1539 helmikuussa tohtori Luther näki siivottoman pojan, joka oli raaka ja kesyttömän näköinen, mutta muuten hyvänluontoinen. Silloin hän huokasi ja sanoi: Voi, mitä kurittomuus tekee, kuinka lapsia turmellaan, kun heidän sallitaan olla niin kuin tahtovat, eikä heitä kuriteta. Sen tähden minä tahdon, ettei minun Hannu-pojalleni pidä missään kohden myöntyä hänen mielivaltaansa; en myöskään puhu niin paljon leikkiä hänen kanssansa, kuin tyttäreni kanssa.

Lasten nykyään tavallinen tottelemattomuus ja ynseys vanhempiansa kohtaan tulevat siitä, etteivät kuule Jumalan sanaa taikka jos kuulevatkin sitä, eivät opi eivätkä kätke sitä sydämiinsä. Kun he nyt kerran vastoin Jumalan käskyä rupeavat katsomaan ylen isää ja äitiä, eivät he pysähdy tähän syntiin, vaan menevät edelleen, kiroavat vanhempia. Ja vaikkeivät kädellä lyö eivätkä tapa heitä, soisivat he kuitenkin heidän olevan kuolleina, taikka viettävät he häpeällistä elämää, niin että vanhempien täytyy sen tähden murheesta kuolla.”

 

MURHA

– Matt. 5:22: ”Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.”

– 1. Moos. 9:6: ”Joka ihmisen veren vuodattaa hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen.”

– Luther2: ”Ne (…) ovat perkeleen lapsia, jotka kun heitä heidän omaksi parannuksekseen nuhdellaan ja neuvotaan, uhmamielisten lasten tavalla vastaavat: mitä minä moisista? He siis jatkavat entistä menoansa, antamatta minkään itseänsä hillitä. Sellaiset ihmiset ovat perkeleestä ja he käyvät yhä vain pahemmiksi, sillä perkele ei anna heidän koskaan olla alallansa. Ensin he halveksivat sanaa, sitten he alkavat sitä pilkata, soimata ja kirota ja lopulta he juutalaisten tavalla poimivat kiviä, murha mielessä. Tämä on siis aitoa perkeleellisyyttä: ei kuulla Jumalan sanaa, vaan häväistään ja pilkataan sitä ja murhamielisinä tehdään lähimmäiselle pahaa. Siitä tunnetaan perkele ja hänen lapsensa, sillä hän on murhaaja ja valehtelija, Jumalan ja hänen sanansa pilkkaaja.”

 

EPÄSIVEELLISYYS

– Luther3: ”Siveä on se ihminen, joka ajatuksissa, sanoissa ja töissä välttää riettautta ja epäpuhtautta. Sen vuoksi ei ole kylliksi, että olet siveä, töissä, sanoissa ja käytöksessä, vaan sinun täytyy tulla puhtaaksi kaikista epäsiveellisistä haluista ja himoista, jotka liikkuvat sydämessäsi. (…) Älköön kukaan sen tähden pitäkö itseänsä liian siveellisenä, niin kauan kun epäpuhtaat ajatukset häntä huvittavat. Nämä kyllä tosin tulevat, mutta ne täytyy kohta karkottaa. Kristus sanoo: ’Jokainen, joka katsoo vaimon päälle, himoitaksensa häntä, hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä’ (Matt. 5:28). josta selvästi näkee, että pahat ajatukset jo ovat syntiä, kun ne viekoittelevat meitä himoitsemaan. Epäsiveellisyyteen voi myös lukea hävyttömät sanat, kevytmielinen leikki ja säädyttömät kertomukset, kun tahtoo herättää naurua riettailla kujeilla ja niillä huvittelee itseänsä, niin kuin olisivat ne oivallisiakin asioita, joka paha tapa nykyään on tullut melkein yleiseksi seuroissa ja ravintoloissa, niin että rehellistä ihmistä hävettää sen kuuleminenkin.”

 

VARKAUS JA PETOS

– Luther4: ”Varkaaksi sanotaan sitä ihmistä, joka ottaa toisen omaisuutta, mikä ei hänelle kuulu. Mutta varkaita ja ryöväreitä eivät ole ainoastaan ne, jotka murtautuvat toisten huoneisiin ja varastavat tahi jotka yleisellä tiellä ryöstävät ja ahdistavat lähimmäistään, vaan myös ne, jotka vääryydellä anastavat itselleen toisen omaisuutta – tapahtukoon tämä sitten salaisesti ja viekkaudella tahi julkisella väkivallalla – tahi millä tavalla tahansa riistävät ja pidättävät lähimmäiseltään hänen omaansa tahi estävät häntä omistamasta sitä. Varkaita ovat myös ne, jotka sallivat petosta, eivät estä eivätkä torju sitä, kun he sen voisivat tehdä, eivät myöskään auta lähimmäistään omaisuuttaan ja tavaraansa kartuttumaan eivätkä auta häntä hädässä. Tähän paheeseen kuuluu siis kaikenlainen voitto, joka hankitaan missä kaupassa tahansa lähimmäisen vahingoksi.”

 

Seuraavaksi Schmalkaldenin opinkohdat (SA) tarkastelee väärän uskon eri ilmenemismuotoja.

(3) Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 51:75, Room. 5:12, ss., 2. Moos. 33:206, 1. Moos. 3ss.7). Sen vuoksi skolastikkojen8 opetus sisältää pelkkää harhaa ja osoittaa täydellistä kykenemättömyyttä tajuta tätä opinkohtaa. He näet opettavat seuraavasti:

 

SKOLASTIKKOJEN OPETUS

Skolastikkojen opetus on teologisesti laaja käsite. Mutta mitä TK itse tarkoittaa tällä sanalla?

– Apologia9: ”he (skolastikot) (…) katsovat, että ihmisluonnossa on tallella sen alkuperäinen voima rakastaa Jumalaa yli kaiken ja täyttää Jumalan käskyjä niin, että niiden syvin sisältö toteutuu. He eivät huomaa, kuinka ristiriitainen heidän esityksensä on. Jos näet ihminen kykenee rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja täyttämään Jumalan käskyt, eikö hänessä silloin yhä ole alkuvanhurskaus?

Mutta jos ihmisluonnolla on niin vahvat voimat, että ihminen omassa varassaan voi rakastaa Jumalaa yli kaiken, niin kuin skolastikot rohkenevat vakuuttaa, mitä sitten on perisynti? Mihin sitten tarvitaan Kristuksen armoa, jos me voimme tulla vanhurskaiksi omassa varassamme? Mihin tarvitaan Pyhää Henkeä, jos ihmisvoimat itsessään riittävät Jumalan rakastamiseen yli kaiken ja Jumalan käskyjen täyttämiseen? (…) Ihmisluonnon lievemmät taudit he kyllä huomaavat, mutta eivät pahempia tauteja, joista kuitenkin Raamattu kaikkialla varoittaa ja joita profeetat yhtenään valittavat. Niitä ovat lihallinen suruttomuus, Jumalan halveksiminen, Jumalaan kohdistuva viha ja muut sen kaltaiset viat, jotka ovat meissä synnynnäisiä. Mutta sitten skolastikot alkoivat sekoittaa kristinuskoon filosofista käsitystä ihmisluonnon täydellisyydestä ja antoivat kohtuuttoman suuren merkityksen vapaalle ratkaisuvallalle ja sen herättämille teoille ja opettivat, että ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä filosofisella, yhteiskunnallisella vanhurskaudella, jonka mekin myönnämme olevan järjen hallinnassa ja jonkin verran meidän omassa vallassamme. Silloin he menettävät kaiken kyvyn nähdä ihmisluonnon sisäistä saastaisuutta. Eihän näitä asioita voida arvostella muuten kuin Jumalan sanan nojalla, mutta sitäpä skolastikot eivät esityksissään useinkaan käsittele.”

 

(4) 1. Aadamin lankeemuksen jälkeen ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet ehyinä ja turmeltumattomina; ihmisellä on luonnostaan oikein toimiva järki ja hyvä tahto, niin kuin filosofit10 opettavat.

Tämä näkemys on perisyntiopin kieltämistä.

– Apologia11: ”Muutamat nimittäin selittävät, ettei perisynti ole mikään ihmisluonnon vika eikä turmelus, vaan ainoastaan orjuutta ja kuolevaisuutta, jota ihmiset saavat Aadamin jälkeläisinä kestää ilman mitään omaa syytään, toisen henkilön syynalaisuuden tähden. He lisäävät tähän vielä, ettei ketään tuomita iankaikkiseen kuolemaan perisynnin tähden. Syntyyhän orjattaresta orjia, ja nämä saavat kestää tämän yhteiskunnallisen asemansa ilman mitään omassa luonnossaan olevaa vikaa, äitinsä kovan osan tähden. Ilmaistaksemme nyt, ettei tämä epäkristillinen käsitys meitä tyydytä, olemme käyttäneet sanoja ”paha himo”, parhaassa tarkoituksessa sanoneet perisyntiä taudiksi ja esittäneet, että ihmisluonto on syntymästä asti kokonaan synnin turmelema.

Me emme kuitenkaan maininneet ainoastaan pahaa himoa. Sanoimme, että ihmiseltä myös puuttuu jumalanpelko ja usko.”

– FC12 1. Perisynti (pelagiolaisuudesta): ”1. Ensiksi torjutaan ja hylätään vanha ja uusi pelagiolaisuus, ne väärät käsitykset ja opit, joiden mukaan perisynti on ainoastaan peritty, jonkun toisen teosta johtuva syyllisyys (reatus), johon ei liity luontomme turmeltumista.”

 

(5) 2. Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta, niin että hän voi tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa ja päin vastoin olla tekemättä hyvää ja tehdä pahaa.

– FC13: ”Pyhä Raamattu ei lue ihmisen luontaisen vapaan tahdon kykyjen vaikutuspiiriin kääntymistä, Kristukseen uskomista, uudestisyntymistä, uudistumista eikä mitään, mikä kuuluu tämän kaiken todelliseen alkamiseen ja loppuun saattamiseen: Sellainen ei ole vapaan tahdon asia, ei kokonaan, ei puoleksi eikä edes pienimmäksi, vähäisimmäksi osaksi, vaan se on in solidum (”täysin”), alusta loppuun, yksinomaan Jumalan vaikutuksen ja Pyhän Hengen tehtävä.”

 

(6) 3. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään täyttää ja pitää kaikki Jumalan käskyt.

Tämä väite on lain toisen käytön kieltämistä.

– FC14: ”Vielä siitäkin syystä lain täytyy opettaa uskoville hyviä tekoja, että ihminen muutoin kuvittelisi tekojaan ja elämäänsä puhtaiksi ja täydellisiksi. Antaessaan uskoville määräyksiä hyvistä teoista laki toimii samalla peilinä ja näyttää, kuinka vajavaisia ja epäpuhtaita tämän elämän aikana tekemämme teot ovat. Rakkaan Paavalin perässä meidän on pakko myöntää: (1. Kor. 4:4) ’Minulla ei tosin ole mitään tunnollani, mutta en minä sen perusteella ole vanhurskautettu.’ Kehottaessaan uudestisyntyneitä tekemään hyvää Paavali pitää heidän edessään kymmenen käskyn peiliä (Room. 13:9). Laista hän itsekin näkee hyvien tekojensa olevan vajavaisia ja epäpuhtaita (Room. 7). Daavid kyllä vakuuttaa toisaalta: Viam mandatorum tuorum cucurri, ’Olen vaeltanut sinun käskyjesi tietä.’ Mutta toisaalla hän rukoilee: ’Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi’ (Ps. 119:32 ja Ps. 143:2).

Mihin perustuu se, että uskovien hyvät teot kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät häntä? Ovathan ne vajavaisia ja epäpuhtaita koko tämän elämän ajan, koska lihassamme asuu synti. Tähän kysymykseen ei löydy vastausta laista, joka vaatii täydellistä ja täysin puhdasta kuuliaisuutta; mikään muu ei sen mukaan kelpaa Jumalalle. Evankeliumi sitä vastoin opettaa, että meidän hengelliset uhrimme kelpaavat Jumalalle Kristuksen tähden, kun ne uhrataan Kristukseen uskoen (1. Piet. 2:5; Hepr. 11:4; Hepr. 13:15 s.). Näin kristityt eivät ole lain alla vaan armon alla. Usko Kristukseen on vapauttanut ihmisen itsensä lain kirouksesta ja kadotustuomiosta, ja hänen tekonsakin Jumala lukee Kristuksen tähden hyviksi, vaikka ne eivät ole täydellisiä eivätkä puhtaita. Uskova ei näet tee niitä lain pakosta, vaan hän tekee niitä Pyhän Hengen uudistamana, sydämestään asti halukkaana ja alttiina elämään kaikessa Jumalalle mieliksi. Tämä koskee uudestisyntynyttä sisällistä ihmistä; samalla uskova joutuu käymään alituista sotaa vanhaa Aadamia vastaan.”

 

(7) 4. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Käsittelimme tätä väitettä kohdassa SKOLASTIKKOJEN OPETUS. Lisäämme vielä todistuksia.

– 1. Kor. 2:14: ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.”

– Gal. 5:22: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.”

Yllä olevien Raamatun kohtien mukaan luonnollinen ihminen ei voi ymmärtää Hengen hedelmiä mm. rakkautta.

– Luther15: ”Jumalan ylenpalttisen hyvyyden ja armon rikkauden me taas näemme siitä, että hän ei armahtanut ainokaista Poikaansakaan, vaan antoi hänet ristinkuolemaan meidän edestämme, että me synnistä pelastettuina hänen kauttaan iankaikkisesti eläisimme. Tämä on iankaikkinen, ääretön ja pohjaton rakkaus ja armo. Sitä ei yksikään ihminen voi tietää, ellei tunne Kristusta; siis hän ei ikinä voi oikein rakastaa Jumalaa. Näemme siis, mitä fariseukset ja kirjanoppineet voittavat kysymyksellään ja kiusaamisellaan: eivät ole mitään muuta kuin sen, että Kristus suoraan ja julkisesti osoittaa heille kaikille, että he tosin osaavat paljon puhua rakkaudesta Jumalaa kohtaan mutta heillä ei ole siitä sydämessään rahtuakaan, koska eivät tunne Kristusta. Ja koska he eivät rakasta Jumalaa, joka on osoittanut heille niin suurta armoa ja hyvyyttä, kuinka voisivat ja tahtoisivat he rakastaa lähimmäistä, joka heidän apuansa tarvitsee mutta köyhyytensä tähden ei voi osoittaa heille mitään hyvää.”

(8) 5. Jos ihminen tekee voitavansa, Jumala antaa varmasti hänelle armonsa.

Palkitaanko ihmisen hyvä pyrkimys?

– Apologia16: ”Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1. Kor. 3:8) ’Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.’ On siis oleva erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden. Tämähän koetaan todeksi omantunnon kauhuissa: Jumalan vihaa vastaan ei voida asettaa mitään meidän tekojamme, niin kuin Paavali selvästi sanoo: (Room. 5:1s.) ’Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon’ jne.”

 

(9) 6. Kun joku tahtoo mennä ehtoolliselle, hänellä ei välttämättä tarvitse olla hyvää aikomusta tehdä hyvää, vaan riittää, kun hänellä ei ole pahaa aikomusta tehdä pahaa; niin perin hyvä on ihmisluonto ja niin voimallinen ehtoollisen sakramentti.

Ihmisen oman kelvollisuutensa tarkkailu, jonka tarkoituksena on synnintunnon vaatimustason madaltaminen, muka tekee hänet kelvolliseksi ehtoolliselle. SA:n mukaan katolisilla oli samansuuntainen ohje ripistä.

– SA17: ”Jos joku sanoi, ettei kyennyt katumaan tai suremaan syntiään, kuten esimerkiksi luvatonta rakkautta tai kostonhimoa, he kysyivät, eikö hän edes toivonut tai halunnut katumusta. Jos ripittäytyvä antoi myöntävän vastauksen – ja kukapa vastaisi kieltävästi paitsi itse Perkele – he sallivat sen käydä katumuksesta ja antoivat tämän hyvän teon perusteella ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Tässä vedottiin mm. pyhän Bernhardin esimerkkiin18.”

– Iso katekismus19: ”(…) sakramentti ei ole meidän kelvollisuutemme varassa. Emmehän me sen vuoksi anna itseämme kastaa, että olemme kelvollisia ja pyhiä. Emme me myöskään sen vuoksi mene ripittäytymään, että olemme puhtaita ja synnittömiä. Päinvastoin, me teemme tämän kaiken juuri siksi, että olemme köyhiä, kurjia ja kelvottomia ihmisiä – olkoonkin että on myös niitä, jotka eivät kaipaa armoa eivätkä synninpäästöä ja joilla ei ole aikomustakaan parantaa tapojansa. Mutta sen, joka mielellään haluaisi osakseen armon ja lohdutuksen, tulee itse kiirehtää itseään ehtoolliselle. Hän ei saa säikähtää kenenkään pelottelua, vaan hänen pitää lausua näin: ”Kovin mielelläni olisin kelvollinen. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on.” Vaikeata tämä tosin on, sillä aina vain nousee esteeksi tiellemme se, että meillä on taipumus tarkkailla enemmän omaa itseämme kuin niitä sanoja, jotka tulevat Kristuksen suusta. Meidän luontomme näet mielellään haluaisi toimia tukevasti omaan itseensä nojaten ja suorana seisten. Mihinkään muuhun se ei halua ryhtyä.”

(10) 7. Raamattuun ei perustu opetus, että hyvään tekoon tarvitaan Pyhä Henki armolahjoineen (Gnaden).

Tämä opetus on Pyhän Hengen viran halveksimista ja ihmisen kyvyn yliarvioimista.

– FC20: ”Järki ja vapaa tahto kykenevät aikaansaamaan ’ulkonaista, jossakin määrin kunniallista elämää’, mutta yksin Pyhä Henki synnyttää uudesti ja vaikuttaa sisäiseen elämään: antaa uuden sydämen ja mielialan, avaa sydämen ja ymmärryksen käsittämään Raamattua ja tarkkaamaan sen sanaa.

– Luuk. 24:45: ”Hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset.”

– Ap. t. 16:14: Lyydian kuunnellessa ”Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali puhui”.

– Fil. 2:13: ”Hän vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen.” Hän antaa parannuksen eli mielenmuutoksen (Ap. t. 5:31, 2. Tim. 2:25). Hän vaikuttaa uskon: Fil. 1:29: ”Teidän on suotu uskoa häneen.” Usko on Jumalan lahja (Ef. 2:8); Joh. 6: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” Hän antaa ymmärtäväisen sydämen, näkevät silmät ja kuulevat korvat (5. Moos. 29:3, Matt. 13:15). Hän on uudestisyntymisen ja uudistuksen Henki (Tit. 3:5). Hän ottaa meistä pois kovan kivisydämen ja antaa meille uuden, pehmeän lihasydämen, niin että vaellamme hänen käskyjensä mukaisesti (Hes. 11:19, Hes. 36:26, 5. Moos. 30:6, Ps. 51:12). Hän luo meidät Kristuksessa hyviä tekoja varten (Ef. 2:10) ja uusiksi luomuksiksi (2. Kor. 5:17, Gal. 6:15). (…) 1. Kor. 12:3: ”Ei kukaan voi sanoa Kristusta Herraksi, paitsi Pyhässä Hengessä.” (…)”

(11) Nämä ja monet tällaiset väitteet johtuvat siitä, ettei tunneta eikä tiedetä mitään synnistä eikä Kristuksesta, meidän Vapahtajastamme. Tuo on pelkkää pakanallista oppia, jota me emme voi sietää. Sillä jos tuo oppi olisi oikea, niin Kristus olisi kuollut turhaan, koska ihmisessä ei sen mukaan ole mitään vammaa eikä syntiä, jonka vuoksi Kristuksen olisi täytynyt kuolla. Tai sitten hän olisi kuollut ainoastaan ruumiin tähden, ei sielun, jos kerran sielu on terve ja ainoastaan ruumis on kuoleman oma.

 

LOPPU

 

Lähteet

 

1990 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat.

SLEY-KIRJAT: Jyväskylä.

 

1998 Die Bekenntnischriften der evangelisch-lutherischen Kirche.

Herrausgegeben im Gedenkjahr der Augsburgischen Konfession 1930

Zwölste Auflage. 47. – 49. Tausend. Vandenhoeck & Ruprecht: Göttingen.

 

Luther, Martti

 

1897 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämänohjeita kristitylle

SLS: Helsinki.

 

1902 Johanneksen ensimmäisen kirjeen selitys.

Suom. Juuso Hedberg. SLEY: Helsinki.

 

1924 Tohtori Martti Lutheruksen häälahja eli neuvoja pitämään Jumalalle otollista ja siunattua perhe- ja avioelämää. 6. p.

Helsinki.

 

1945 Huonepostilla. Martti Lutherin kotisaarnoja.

Suom. Niilo E. Wainio. 6. painos SLEY: Turku.

 

1952 Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja,

3. painos toim. Heikki Koskenniemi. SLEY: Helsinki.

 

1963 Poimintoja pöytäpuheista. Syvyydestä minä huudan.

WSOY: Porvoo-Helsinki. s.7-15

 

1967 En minä kuole – vaan elän. Antologia. Uskonpuhdistuksen 450-vuotisjuhlavuoden julkaisu.

Toim. Ossi Kettunen. Suom. Ahti Hakamies ja Teivas Oksala. SLEY: Helsinki.

 

1986 Marian ylistyslaulu. Suom. Anja Ghiselli.

SLEY-kirjat.

 

Pieper, Franz

1995 Kristillinen Dogmatiikka. Lyhennetty laitos. Laatinut J.T. Müller,

suom. Heikki Koskenniemi. 2. uudistettu laitos. SLEY-kirjat.

1 Häälahja eli neuvoja pitämään Jumalalle otollista ja siunattua perhe- ja avioelämää. s. 218 – 219.

2 Huonepostilla. Viides paastonaikainen sunnuntai. s. 295.

3 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämän ohjeita kristityille 2. s. 62.

4 Kristityn vaellus Kristuksen jäljissä. Tohtori Martti Lutherin elämänohjeita kristitylle 3. XI. Varkaus, ryöväys ja petos.

5 ”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” (1938)

6 ”Ja hän sanoi vielä: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon.”” (1938)

7 Syntiinlankeemus.

8 BS: Schultheologen = Scholastiker. Thomas STh II, I. q. 82 a. I: Peccatum originale est — quaedam inordinata dispositio proveniens ex dissolutione illius harmoniae, in qua consistebat ratio originalis iustitiae. II, I. q. 85a. 3: Per iustitiam originalem perfecte ratio continebat inferiores animae vires.

9 II uskonkohta. Perisynti. kohdat 7 – 13.

10 BS:n alaviitteen mukaan Platon ja Aristoteles.

11 TK s. 85.

12 TK s. 467.

13 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt. Kohta 25.

14 6. Jumalan lain kolmas käyttö. Kohdat 21 – 22.

15 Huonepostilla. Kahdeksastoista kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. s. 656.

16 IV uskonkohta. Vanhurskautus. – Vastaus vastapuolen perusteluihin. Kohdista 194 – 195, 198 – 201.

17 PAAVILAISTEN VÄÄRÄ PARANNUS. Kohta 17.

18 BS:n alaviite: ”Vgl. dazu Bernhard, Tractatus de gratia et libero arbitrio IV 10 (MSL CLXXXII 1007).”

19 VIIDES OSA. ALTTARIN SAKRAMENTTI. Kohdista 61 – 63.

20 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt. Kohta 26.

Kategoriat
5/2012 Lehdet Synti

Mitä synti on?

Ken Takaki, teol. maist., Helsinki

Jos tiivistäisimme kristinuskon ydinsanoman parilla sanalla, millaisia vaihtoehtoja voisi olla? Mieleeni tulee esim. ”Jeesus Kristus”, ”Kristus puolestamme”, ”Vapahtajamme Jeesus”, ”syntien sovitus”, ”armon evankeliumi” jne. Herätysliikkeissä puhutaan ”syntien anteeksiantamisesta”. Tämän sinänsä oikean sanoman pääpaino on usein anteeksiannossa. Rippipuheita ja saarnoja kuunnellessani jään joskus kaipaamaan synnin tarkempaa analysointia. Ilman synnin olemuksen selvittelyä evankeliumikaan ei välttämättä osu omaantuntoomme.

Siksi on tärkeä tutkia mitä synti on. Aiheen selventämiseksi olemme valinneet Tunnustuskirjoista Schmalkaldenin opinkohtien syntiopin. Sen selitykseksi on koottu todistusaineistoa mm. Raamatusta, Tunnustuskirjoista ja Lutherin kirjoituksista. Lähdemme siitä, että Raamattu selittää itse itsensä ja luterilaisen tunnustuksen selitys on luotettava.

Tässä artikkelissa käytämme seuraavia lyhenteitä: TK (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat), SA (Schmalkaldenin opinkohdat), CA (Augsburgin tunnustus), Apologia (Augsburgin tunnustuksen puolustus), FC (Yksimielisyyden ohje), BS (Die Bekenntnischriften der evangelisch-lutherischen Kirche).

 

Synti SA III,1:

Seuraavista opinkohdista meidän sopii keskustella oppineitten ja ymmärtäväisten kanssa tai omassa joukossamme, sillä niille eivät paavi ja hänen valtakuntansa paljon arvoa anna. Omatunto ei näet hänen joukkokunnalleen merkitse yhtään mitään, vaan ainoastaan raha, kunnia ja valta.

1. SYNTI1

(1) Tässä meidän on tunnustettava, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room. 5:122), että synti on peräisin yhdestä ainoasta ihmisestä, Aadamista, jonka tottelemattomuudesta johtuu, että kaikista ihmisistä on tullut syntisiä ja he ovat joutuneet kuoleman ja Perkeleen valtaan. Tätä sanotaan perisynniksi eli perussynniksi.

CA II Perisynti3: (TK:n perisyntiopin lähtökohta):

”Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen4 ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.”

”Seurakuntamme tuomitsevat pelagiolaiset ja muut5, jotka väittävät ettei perisynti ole synti ja kaventaakseen Kristuksen ansiota ja hänen hyville teoilleen kuuluvaa arvoa katsovat ihmisen voivan tulla omilla järjen voimillaan vanhurskaaksi Jumalan edessä.”

 

(2) Tämän synnin hedelmiä ovat sitten pahat teot, joita tekemästä Kymmenen käskyä kieltää: epäusko, väärä usko, epäjumalanpalvelus, jumalanpelon puute, ylimielisyys, epätoivo, hengellinen sokeus eli sanalla sanoen se, ettei tunneta Jumalaa eikä välitetä hänestä. Sitten tulevat valehteleminen, Jumalan nimeen vannoskeleminen, rukouksen ja avuksi huutamisen laiminlyöminen, Jumalan sanan halveksiminen, tottelemattomuus vanhempia kohtaan, murha, epäsiveellisyys, varkaus ja petos.

 

Seuraavaksi käsittelemme ”perisynnin hedelmiä” yksitellen.

 

EPÄUSKO

– FC: ”Epäusko on kaikkein nuhdetta ansaitsevien syntien juuri ja lähde.”6

– Pieper: ”Suurin synti on armon evankeliumin eli sola gratian halveksiminen, toisin sanoen epäusko (Joh. 3:187).”8

 

VÄÄRÄ USKO

TK:ssa hylätyt opit ovat väärän uskon eri ilmenemismuotoja (mm. FC:n negativa). Käsittelemme tätä aihetta myöhemmin.

 

EPÄJUMALANPALVELUS (Gal. 5:209)

– Luther10: ”Jos epäilemme tai emme usko, että Jumala on meille armollinen ja suopea, tai jos röyhkeydessämme luulemme miellyttävämme häntä vasta teoillamme ja niitten laadulla, niin on kaikki paljasta petosta: ulkonaisesti kunnioitetaan Jumalaa, mutta sisällisesti itse asettaudutaankin epäjumalaksi.” ”Epäuskosta johtuu, että näemme Jumalan sanan, oikeuden ja totuuden jäävän tappiolle ja vääryyden pääsevän voitolle emmekä hukkaa koko asiaan sanaakaan, vaan annamme kaiken mennä menojaan vastarintaan nousematta. Miksi? Pelkäämme, että meidänkin kimppuumme voitaisiin hyökätä ja saattaa meidät köyhyyteen, niin että sitten kuolisimme nälkään ja jäisimme iäksi alennustilaan. Tällainen menettely merkitsee sitä, että pidämme tavaraa parempana kuin Jumalaa ja teemme siitä itsellemme epäjumalan hänen sijaansa.” ”Se, joka poikkeaa pois vanhurskautusopista, se ei tunne Jumalaa, se on epäjumalanpalvelija. On siis aivan samantekevää, sanotaanko häntä munkiksi, turkkilaiseksi, juutalaiseksi, vai kasteenuusijaksi, sillä kun tämä oppi on poissa, on jäljellä vain pelkkää harhaa, teeskentelyä ja jumalattomuutta, näyttäköön sitten ulkonaisesti vaikka suurimmalta (totuudelta, jumalanpalvelukselta) pyhyydeltä.”

 

JUMALANPELON PUUTE

– Luther11: ”Koska me kerran perustamme vanhurskautemme ja autuutemme ainoastaan luvattuun siemeneen, meidän tulee myös olla Jumalalle kuuliaisia ja tässä ajallisessa elämässä noudattaa hänen käskyjänsä sekä toisaalta karttaa ja jättää tekemättä sellaista, minkä hän on kieltänyt. Se on oikeaa jumalanpelkoa, ja siten hänet pidetään silmien edessä. Se, joka ei tahdo pitää ja siten noudattaa Jumalan lakia, vaan omaa tahtoaan ja himojaan, syntiä harjoittaen, ei voi kerskata olevansa Jumalan lapsi ja pitävänsä Jumalaa silmiensä edessä. Sen tähden häntä joka silmänräpäys uhkaa se vaara, että Jumala voi tulla milloin hyvänsä tempaamaan hänet sellaisena tuomiolleen. Sekä uskon että kuuliaisuuden Jumalaa kohtaan pitää siis aina olla yhdessä. Uskoa tarvitsemme päästäksemme vapaiksi synnistä ja tullaksemme Jumalan lapsiksi. Kuuliaisuutta eli rakkautta ja rakkauden tekoja tarvitsemme voidaksemme osoittautua kuuliaisiksi lapsiksi, jotka emme enää vihoita Jumalaa, vaan pidämme hyvän omantunnon, jota ei voi olla niillä, jotka elävät tahallisissa synneissä, niin jatkaen ilman parannusta eli katumusta. Lyhyesti sanoen: pelkää Jumalaa, elä hurskaasti, mutta älä silti luota omaan hurskauteesi, vaan turvaa yksinomaan Herraamme Jeesukseen Kristukseen, niin sinulla ei ole mitään hätää. Uskosi auttaa sinut synnistä ja kuolemasta. Ja kun Jumala on käskenyt sinun olla tahdolleen kuuliainen, niin kuuliaisuutesi on hänelle otollinen, eikä haittaa, vaikka se onkin vaillinainen: se ei näet esiinny yksin, itsenäisenä, vaan on riippuva uskosta, jonka kautta saamme anteeksi, mitä kuuliaisuudestamme puuttuu.”

 

YLIMIELISYYS

– Luther12: ”Taivaaseen et toki pääse sen avulla, että olet ylpeä ja kopea. Aina ei kuitenkaan ole kysymys epäkristillisestä ylpeydestä. Sillä se on oikealla tavalla ylpeä, jonka kerskauksena on Herra. Mutta sanoisinpa ylpeäksi aasiksi sellaista, joka muulla tavoin ylvästelee ja on valmis ylistämään itseään sekä omaa hyvyyttään. Ylpeys ja ylimielisyys ovat näet pelkkää narrimaisuutta eikä kiitoksen antaminen itselleen voi koskaan tapahtua oikein.”

On tärkeä siis erottaa kristillinen oikea ylpeys (kerskaus) ylimielisyyden synnistä. Vastaavasti voidaan erottaa oikea kristillinen nöyryys väärästä nöyristeleväisyydestä.

– Luther13: ”Aidosti nöyrät eivät katso nöyryyden tuottamaan menestykseen, vaan yksinkertaisin, puhtain sydämin he katsovat alhaisiin asioihin, toimivat niissä mielellään eivätkä milloinkaan huomaa olevansa nöyriä. On kuin vesi pulppuaisi lähteestä, niin itsestään ja yrittämättä kaikki tapahtuu, kun he käyttävät vähäisiä eleitä ja sanoja, suosivat vaatimattomia vaatteita ja paikkoja ja seurustelevat mitättömien ihmisten kanssa. He välttävät, missä vain voivat, korkeita ja suuria asioita. Siitä Daavid sanoo: ’Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä eivätkä silmäni ole kohotetut korkeuteen.’ (Ps. 131:1) ja Jobin kirjassa sanotaan: ’Joka alentaa itsensä, se pääsee kunniaan ja joka luo silmänsä alas, se tulee autuaaksi’ (Job. 22:29). Sen tähden käykin niin, että kunnia kohtaa heidät aina arvaamatta ja heidän korotuksensa tulee odottamatta. Sillä he ovat tyytyneet yksinkertaisesti omaan mitättömään olemukseensa eivätkä koskaan ole havitelleet korkeita. Mutta väärät nöyrät ihmettelevät, kun heidän kunniansa ja korotuksensa viipyy, ja heidän salainen, väärä ylpeytensä ei tahdo tyytyä mitättömään olemukseensa, vaan pyrkii ajatuksissaan salaa yhä korkeammalle ja korkeammalle.”

 

EPÄTOIVO

– Epätoivo on tämän maailman lopun aikoina yleistyvä synnin piirre (Luuk. 21:2514).

– Luther15: ”Mutta jumalattomia piinaa ahdistuksen epätoivo, koska heillä ei ole toivoa eikä luottamusta kehenkään, koska ei Jumalaankaan, että he joskus voisivat päästä vapaiksi.”

On olemassa myös synnintunnosta johtuva epätoivo.

– Luther16: ”Kun armo on lähinnä, on epätoivomme suurimmillaan ja me olemme syvimmällä helvetissä.” ”Kun ihminen on täten tullut syntinsä tuntoon ja on aivan pelästynyt itsessänsä, on pidettävä vaari, ettei synti näin jää omaantuntoon; siitä tulisi pelkkää epätoivoa. Vaan niin kuin se on Kristuksesta vuotanut ja tullut tunnetuksi, niin se on jälleen pantava hänen päälleen ja saatettava omatunto vapaaksi.”

 

Hengellinen sokeus

Eli sanalla sanoen se, ettei tunneta Jumalaa eikä välitetä hänestä.

Seuraava teksti on otettu Lutherin saarnasta (Kirkkopostilla) kohdasta Luuk. 18:31-43.17

– ”Sokea merkitsee hengellisesti sokeaa. Sellainen on jokainen Aadamista syntynyt: ei näe eikä opi tuntemaan Jumalan valtakuntaa. On suurta armoa, jos tietää ja oppii tuntemaan sokeutensa ja haluaa siitä vapautumista. Nämä ovat niitä pyhiä syntisiä, jotka tuntevat vikansa ja huokailevat armoa. Mutta sokea ’istuu tien vieressä kerjäten’, toisin sanoen, hän istuu lainopettajien keskellä apua anoen, mutta se on vain kerjäämistä: teoilla hänen täytyy itsensä suomia, siten pyrkien pälkähästä pääsemään. Ja ’siitä kulki kansaa ohi’, jättäen hänet siihen istumaan, toisin sanoen, lain kansa kohisee huutaen teko-oppejansa ilmoille; he käyvät Kristuksen edellä, ja Kristus kulkee heidän jäljessänsä. Mutta kun sokea kuulee Kristuksesta, toisin sanoen, kun sellainen sydän kuulee evankeliumin ja kuulee uskosta, se huutaa ja parkuu eikä sillä ole mitään lepoa, ennen kuin se pääsee Kristuksen tykö. Ne, jotka ’häntä nuhtelevat saadakseen hänet vaikenemaan’, ovat tekojen opettajia, jotka pyrkivät tukahduttamaan ja vaientamaan uskonoppia ja sen kuuluttamista; mutta sillä tavalla he herättelevät sydämiä entistäkin enemmän. Evankeliumin luonne on nimittäin sellainen, että kuta enemmän sitä estetään, sitä enemmän se edistyy. Sitten kun sokeasta on tullut näkevä, hänen kaikki tekonsa ja koko elämänsä on pelkkää Jumalan kiitosta ja ylistystä, ja hän seuraa Kristusta ilolla. Tämä panee koko maailman iki ihmetyksiin — sen hyödyksi.”

 

VALEHTELEMINEN

– Lutherin selitys kohdasta 1. Joh. 1:618: ”Jos me sanomme, että meillä on osallisuus Hänen sanassansa, ja vaellamme pimeydessä, niin me valehtelemme, ja emme tee totuutta.” Ja vaellamme pimeydessä, niin me valehtelemme, s.o. jos emme pysy tuossa ilmoituksessa, on meillä osallisuus perkeleiden kanssa. Kauhea tuomio, sillä meissä ei ole sana pysyväinen, vaan valhe ja väärät luulot. Lahkolaiset vaeltavat pimeydessä ja sanovat eksytystä valkeudeksi. Heidän vääryytensä on kaksinkertainen. Erehtyminen ei ole yhtä suuri rikos kuin valehteleminen, sillä valehtelija tahtoo vääryyttä ja puolustaa sitä. Apostoli sanoo heidän vaeltavan pimeydessä, heidän sydämissänsä vallitsee eksytys, uskoa heillä ei ole ensinkään, ja sitä paitsi he tässä sepittävät itsellensä totuuden, s.o. valheen.”

 

JUMALAN NIMEEN VANNOSKELEMINEN (eli turhaan lausuminen)

– 2. Moos. 20:7 ja 5. Moos. 5:11: ”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.”

– Luther19: ”Meidän on nyt kerta kaikkiaan opittava ja painettava sydämeemme tämän käskyn suuri merkitys, jotta mahdollisimman tarkoin pitäisimme varamme ja karttaisimme kaikkea pyhän nimen väärinkäyttämistä. Se nimittäin on suurin julkisynti, mikä voi tapahtua. Sillä valehteleminen ja pettäminen, jotka jo sellaisenaan ovat suuria syntejä, tulevat vielä monin verroin raskaammiksi, jos niitä sen lisäksi yritetään Jumalan nimen turvin puolustella, vahvistaa ja peittää. Näin valhe kaksinkertaistuu, jopa moninkertaistuu. Jumala on sen vuoksi liittänyt myös tähän käskyyn vakavan uhkauksen, joka kuuluu näin: ’Sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka turhaan käyttää hänen nimeään.’ Sitä ei toisin sanoen anneta kenellekään anteeksi eikä ketään päästetä siitä rankaisematta. Sillä yhtä varmasti kuin hän rankaisee sydämen luopumisen hänestä, yhtä vähän hän sietää nimensä käyttämistä valheiden kaunisteluun. Koko maailmaan on valitettavasti levinnyt tämä vitsaus: yhtä vähän on niitä, jotka eivät käytä Jumalan nimeä valheisiin ja kaikkeen pahuuteen, kuin niitä, jotka sydämestään luottavat yksin Jumalaan.”

 

RUKOUKSEN JA AVUKSI HUUTAMISEN LAIMINLYÖMINEN

– Luther20: ”Tämä rukous (”Ja anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”) tähtää siis siihen, ettei Jumala tahtoisi nähdä syntejämme, joihin joka päivä syyllistymme, eikä syyttää meitä niistä, vaan kohtelisi meitä armollisesti ja antaisi anteeksi lupauksensa mukaan. Näin hän suo meille ilon ja omantunnon rohkeuden, niin että voimme seistä hänen edessään ja rukoilla häntä. Sillä jos sydän suhtautuu Jumalaan väärin eikä osaa ammentaa luottamuksen lähteestä, se ei milloinkaan uskalla ryhtyä rukoilemaan. Tätä luottamusta ja sydämen iloa taas ei voi saada mistään muusta kuin siitä tietoisuudesta, että synnit on anteeksi annettu.”

Ahkerana rukoilijana tunnettu Martti Luther kertoi rukouksesta seuraavasti.21

– ”Rukouksen todellisena aiheena on yksinomaan usko. Satunnaisena aiheena, joka saa meidät rukoilemaan, on hätä. Rukouksen muotona on turvautuminen aivan ilmaiseksi saatavaan armoon, ilman ansioita tai tekoja. Rukous perustuu Jumalan lupaukseen ja käskyyn. Rukous johtaa siihen, että meitä kuullaan ja meidät lunastetaan. (…) Niin kuin suutari tekee kenkiä ja räätäli takkeja, niin on kristitynkin rukoiltava. Rukoileminen on kristityn käsityötä.”

 

JUMALAN SANAN HALVEKSIMINEN

Jumalan sanan halveksiminen tarkoittaa saarnaviran halveksimista ja armonvälineiden torjumista. Se on myös Sanan Jumalan pilkkaamista.

– Matt. 10:40: ”Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut; ja joka ottaa minut tykönsä, ottaa tykönsä hänet, joka on minut lähettänyt.”

– Gal. 4:14: ”Te otitte minut vastaan niin kuin Jumalan enkelin, jopa niin kuin Kristuksen Jeesuksen.”

– 1. Tess. 2:13: ”Te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana.”

– Luther22: ”Siksi meidän on pidettävä Jumalan sanaa ja evankeliumin saarnaa mahdollisimman suuressa kunniassa. Jos me näet kuulemme evankeliumia kirkossa tai luemme sitä kirjasta, se on aivan samaa, kuin jos kuulisimme Kristusta tai Jumalaa taivaasta enkelien parista. Vaikka siitä ei sen enempää hyötyäkään olisi, olisi kuitenkin jotakin suurta saada korvillansa kuulla itse Jumalan ääntä. Mikäpä olisi jalompaa kuin saada kuulla itsensä Jumalan puhuvan! Maailma halveksii kuitenkin tätä Jumalan puhetta, kuunnellen ja ihaillen mieluummin inhimillisiä. Sen tähden Jumalakin vuorostaan hylkää heidät, niin että he saavat halun kuunnella pelkkiä loruja ja valheita. Mutta sana on lahja, ja autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat.”

”On verraton asia omilletunnoille kaiken maailman taholta tulevan halveksunnan vastapainoksi, että Kristus tekee saarnaajansa itsensä vertaisiksi sanoessaan: Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut ja minun Isäni. Jos nyt heitä halveksitaan tai kunnioitetaan, niin ei halveksita tai kunnioiteta heitä, vaan Jumalaa heissä. Jos jo maailmassa palvelija tai lähettiläs saattaa ylväästi sanoa osaksensa saaman halveksunnan kohdistuvan hänen herraansa, kuinka paljon ennemmin Jumalan sanan saarnaajat voivat kerskata, että ei heitä eikä heidän sanaansa halveksita, vaan heidän Herraansa ja heidän Jumalansa sanaa.”

Concordia-piiri 30.10.2012. Alustuksen toinen osa seuraavassa numerossa.

1 TK s. 267 – 268.

2 ”Sen tähden, niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet –” (1938)

3 TK s. 52 – 53.

4 CA IX Kaste ”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.”

5 TK:n alaviite: Pelagius, Augustinuksen vastustaja (k. v:n 418 jälkeen), kielsi perisynnin. ”Muilla” tarkoitetaan tässä skolastisia teologeja ja Zwinglin kannattajia.

6 TK s. 508.

7 ”Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen.”

8 Pieper s. 219.

9 Gal. 5:19 – 21 ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”

10 En minä kuole – vaan elän. Antologia. kohdasta 10 ”EPÄJUMALA JA EPÄJUMALANPALVELUS”

11 Huonepostilla. Ensimmäinen kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. s. 497.

12 En minä kuole – vaan elän. Antologia. s. 324.

13 Marian ylistyslaulu. s. 48 – 49.

14 ”Ja on oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja ahdistus kansoilla maan päällä ja epätoivo, kun meri ja aallot pauhaavat.”

15 En minä kuole – vaan elän. Antologia. kohta 11 ”EPÄTOIVO”.

16 En minä kuole – vaan elän. Antologia. kohta 11 ”EPÄTOIVO”.

17 Luuk. 18:31-43: ”Ja Jeesus otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ’Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.’ Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin. Ja hänen lähestyessään Jerikoa eräs sokea istui tien vieressä kerjäten. Ja kuullessaan, että siitä kulki kansaa ohi, hän kyseli, mitä se oli. He ilmoittivat hänelle Jeesuksen, Nasaretilaisen, menevän ohitse. Niin hän huusi sanoen: ’Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!’ Ja edellä kulkijat nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan; mutta hän huusi vielä enemmän: ’Daavidin poika, armahda minua!’ Silloin Jeesus seisahtui ja käski taluttaa hänet tykönsä. Ja hänen tultuaan lähelle Jeesus kysyi häneltä: ’Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?’ Hän sanoi: ’Herra, että saisin näköni jälleen’. Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut’. Ja heti hän sai näkönsä ja seurasi häntä ylistäen Jumalaa. Ja sen nähdessään kaikki kansa kiitti Jumalaa.”

18 Johanneksen ensimmäisen kirjeen selitys. Kohdasta 1. Joh. 1:6.

19 Iso katekismus. Toisen käskyn selitys.

20 Iso katekismus. Viides pyyntö. Kohta 92.

21 Poimintoja pöytäpuheista. Syvyydestä minä huudan. s. 12, 14.

22 Hengellinen virvoittaja. Kahdeksas kolminaisuudenpäivän jälkeinen viikko. Torstain teksti.

 

”On verraton asia omilletunnoille kaiken maailman taholta tulevan halveksunnan vastapainoksi, että Kristus tekee saarnaajansa itsensä vertaisiksi sanoessaan: Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut ja minun Isäni. Jos nyt heitä halveksitaan tai kunnioitetaan, niin ei halveksita tai kunnioiteta heitä, vaan Jumalaa heissä. Jos jo maailmassa palvelija tai lähettiläs saattaa ylväästi sanoa osaksensa saaman halveksunnan kohdistuvan hänen herraansa, kuinka paljon ennemmin Jumalan sanan saarnaajat voivat kerskata, että ei heitä eikä heidän sanaansa halveksita, vaan heidän Herraansa ja heidän Jumalansa sanaa.”

Concordia-piiri 30.10.2012. Alustuksen toinen osa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Parannuskeino syntiä vastaan

”Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja; eikä vain meidän vaan koko maailman.”(1.Joh. 2:1–2)

Meillä on parannuskeino, joka on auttanut meidät synnistä ja sovittanut meidät Jumalan kanssa, nimittäin Jeesuksen Kristuksen aikaansaama parannus, joka perustuu hänen vereensä ja kuuliaisuuteensa. Tämä parannuskeino on taivaallinen ja jumalallinen. Vain sillä on se voima ja kunnia, että se voi ottaa pois maailman synnit, niin kuin Johannes kirjoittaa: ”Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1.Joh. 1:7).
Sen tähden meidän tulee omistaa tämä Herran Jeesuksen Kristuksen suorittama maksu vahvalla uskolla, turvallisina levätä siinä ja tyytyä siihen. Meidän on tyydyttävä siihen puhdistukseen, joka tapahtui ristillä Jeesuksen Kristuksen veren kautta ja joka kasteessa lahjoitettiin meille eikä koetettava itse puhdistautua synneistämme. Se, joka on puhdistettu, on puhdas eikä hänen tarvitse tulla sellaiseksi. Hänen täytyy vain nöyränä tunnustaa vikansa ja koettaa jatkuvasti vapautua niistä. Joka on kasteessa kerta kaikkiaan puhdistettu ja sitten vielä kuitenkin yrittää oman katumuksensa avulla uudelleen puhdistua, ei ainoastaan ole eksynyt kauas pois evankeliumin oikeasta käsittämisestä, vaan tallaa sen lisäksi jalkoihinsa Jeesuksen Kristuksen veren, uskonsa, kasteen ja autuuden. Kuitenkin moni ajattelee tekevänsä siinä oikein. Kun kiven kovaan tyrkytetään sitä, että meidän on maksettava syntivelkamme, mikä huuto säilyy niin kauan kuin maailmakin pysyy, niin me sanomme: Syntini tahdon tunnustaa ja anoa niitä hartaasti anteeksi Isä meidän -rukouksessa Jumalalta, mutta Jeesuksen Kristuksen veri on minut jo kasteessa puhdistanut kaikista synneistäni. Tämä tunnustus on Jumalalle sydämellisen mieluinen, sillä niin kunnioitetaan yksin Jeesusta Kristusta.
Martti Luther, Matkaevästä, s. 169–171.

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Kristuksen rakkaus syntisiin

F. G. Hedberg

”Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme.” (Room. 5:8) Ks. myös 1. Joh. 4:9, 10

Oi ihmeellistä ja pohjatonta Jumalan rakkautta, joka ainoassa Pojassa Kristuksessa on meille syntisille ilmestynyt! Kuka voi tätä rakkautta täällä täysin käsittää, kuka ihmiskielin sen kunniaa kuvailla? Tämä on rakkaus, jota eivät taivaatkaan täydellisesti tajua, jota enkelitkin iäisesti ihmettelevät. Mitä sitten me!

Te, jotka uskotte siihen rakkauteen, jolla iankaikkinen Isä meitä Pojassaan rakastaa, tulkaa katsomaan! Eikö tämä ole suuri Jumalan ihme ja arvaamaton rakkaus! – Sillä mitä me olemme? Kelvottomia maan matoja, saastaisia itsessämme. Ja kuitenkin on itse Jumala jo iankaikkisuudessa meitä Pojassaan suuresti, sanomattomasti rakastanut. ”Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Ja siinä Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan, vakuuttaa pyhä apostoli Room. 5:8, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. ”Siinä rakkaus on”, sanoo Johannes, ”ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän synteimme sovinnoksi” (1. Joh. 4:10).

Jos me olisimme ensin rakastaneet Jumalaa ja olleet hänelle aina kuuliaiset, eipä silloin niin ihmeellistä olisikaan, jos hänkin meitä rakastaisi. Mutta nyt on aivan toisin, kun me olemme luopuneet hänestä, ”oleme väärin tehneet, olleet jumalattomia ja hänen mielensä rikkoneet ja siis ansainneet helvetin ja iankaikkisen kadotuksen”. Mitä siis tällaisissa on rakastettavaa? Miksi on Jumala vihollisiansa rakastanut, vieläpä niin, että ainoan Poikansa kuolemaan antoi, kovaan ristin kuolemaan kaikkien meidän edestämme? Tässä on ihme, tässä Jumalan rakkauden salaisuus, jota enkelitkin ylistävät!

Mutta vaikka nyt tämä arvaamaton Jumalan rakkaus on kaikkea ymmärrystä ylempi (Ef. 3:19), niin on kuitenkin autuaallista täällä heikkoudessakin sitä katsella Kristuksen kasvoissa, evankeliumin ilmoitetussa sanassa. Sillä tässä sanassa me, niin kuin kuvastimessa, 1. Kor. 13:12, Kristusta uskossa katselemme ja Kristuksen kasvoissa näemme iankaikkisen Isän sydämen, täynnä armoa ja rakkautta meitä vaivaisia syntisiä kohtaan. Sen tähden myös apostoli Paavali, Tiit. 3:4, sanoo Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden meille ilmestyneen evankeliumissa, ja taas toisessa paikassa hän todistaa: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeästä!’, on se, joka loisti sydämeemme, jotta Jumalan kirkkauden tunteminen valoaan levittäisi, sen kirkkauden, joka loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoissa” (2. Kor. 4:6). Tästä näemme Jumalan kirkkauden eli kunnian tuntemisen koittavan meille Kristuksen kasvoista, toisin sanoen: Jumalan kunniallisen armon ja rakkauden kirkkaus voidaan tuntea ainoastaan Kristuksen kasvoissa, jotka taas evankeliumin sanassa meille loistavat, kun sitä uskossa katselemme. Sen tähden myös Herra Kristus itse vakuuttaa: ”ei Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo Hänet ilmaista” (Matt. 11:27), ja toisessa paikassa: ”Ei kukaan pääse Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Sillä hän yksin, Jumalan ainoa Poika, on ”Isän kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa perikuva”, niin kuin pyhä apostoli todistaa (Hebr. 1:3).

Ihmisten autuus ja iankaikkinen elämä ovat siis yksin siinä, että Jumalan ainokaista Poikaa, lihaan ilmestynyttä Herraamme Jeesusta Kristusta, ja itse Isää hänessä opitaan oikein tuntemaan. Sillä Herra sanoo: ”tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet tosi Jumala, ja sen, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” (Joh. 17:3). Niin oppivat ensimmäisetkin opetuslapset tuntemaan Isää ainoastaan Pojassa ja käsittämään Isän armoa ja rakkautta lihaan ilmestyneessä Jeesuksessa Kristuksessa. Sillä eipä Isää muutoin kukaan tunne. ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut”, sanoo Johannes, ja aivan tämän edellä hän selittää, miten tämä on käynyt: Jumalan Poika, iankaikkinen Sana, tuli lihaksi, asui ihmisten keskellä ja ilmoitti heille sekä puheilla että töillä kirkkautensa, joka tosin ei ollut maallinen, vaan taivaallinen kirkkaus, sillä täynnä armoa ja totuutta oli sen omistaja. Tästä Kristuksen armon ja totuuden täydellisyydestä he tunsivat ja uskoivat hänet Jumalan ainoaksi Pojaksi sekä näkivät myös itse Isän Pojassa (Joh. 14:9), niin kuin pyhä Johannes todistaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14).

Jos siis mekin tahdomme oikein tuntea Jumalan ja hänen todellisessa tuntemisessaan kasvaa, tulee meidän pysyä Kristuksessa ja ainoastaan hänen kasvoissaan, jotka evankeliumissa ilmenevät, Isän kirkkautta katsella. Sillä jos Jumalaa katsellaan ilman Kristusta, emme me syntiset voi häntä muuna nähdä kuin pelottavana kostajana ja kuluttavana tulena, jollainen hän onkin niille kaikille, jotka ilman välimiestä, omin turvinsa häntä lähestyvät. ”Joka uskoo Poikaan, hänellä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään.” (Joh. 3:36)

Tosin antaa laki jonkinlaisen Jumalan tuntemisen, mutta juuri sellaisen kuin äsken sanottiin. On laillakin kirkkautensa, joka on erikoisen tarpeellinen suruttomien, lihallisten sydämien herättämiseksi Jumalan pelkoon ja syntiensä tuntemiseen. Sillä laki on sellainen sana, joka ilmoittaa synnin ja Jumalan vihan, ”kuolettaa” ja julistaa ”kadotustuomion” (2. Kor. 3:7, 9). Ja tämä kuoleman ja kadotustuomion julistaminen on juuri sen tähden tarpeellinen, että evankeliumissa ilmoitettu Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa huomattaisiin sitä suuremmaksi ja sitä hartaammin vastaanotettaisiin. Sillä eihän terve tarvitse parantajaa, vaan sairas.

Kuitenkaan ei se Jumalan vihan ja kiivauden tunteminen, joka laista tulee, ketään pelasta, vaan ainoastaan kuolettaa. On toinen sana, joka tekee eläväksi ja opettaa tuntemaan Isää hänen rakkaassa Pojassaan. Se on evankeliumin sana. Se ilmoittaa meille Jumalan sanomattoman rakkauden, Jumalan, joka lähetti ainoan Poikansa maailmaan, ”jotta me eläisimme hänessä” (1. Joh. 4:9). Tässä sanassa vasta näemme taivaallisen Isän armahtavaisuuden ja rakkauden, niin kuin kirkkaassa kuvastimessa. Näemme hänet ”Laupeuden Isäksi ja kaiken lohdutuksen Jumalaksi” (2. Kor. 1:3), joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestämme (Room. 8:32).

Käykäämme siis heti, me kaikki, jotka iankaikkista elämää etsimme, evankeliumin valossa uskossa katselemaan lihaan ilmestynyttä Jumalan ainoaa Poikaa, joka on täynnä armoa ja totuutta, oppiaksemme tässä ainoan Pojan kirkkaudessa itse Isääkin tuntemaan!

Ensimmäinen rakkauden ihme on tämä, että Jumalan ainokainen Poika, tosi Jumala tosi Jumalasta, laskeutuu niin alas meidän tähtemme, että syntyy syntisestä ihmisestä, luonnollisesta äidistä, ihmiseksi tänne maailmaan. Syystä seurakunta siis laulaa: ”Sä häpeästä, hädästä, armossas meidät päästit”. Meidän häpeämme ja hätämme on kyllä suuri, koska olemme Jumalan kuvan kadottaneet ja synnillä itsemme saastuttaneet ”ja olemme luonnostamme vihan lapsia” – – Ef. 2:3, kuoleman ja kadotuksen ansainneita. Mutta kiitos Jumalalle iankaikkisesti! ”Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, – – Jes. 9:5”. Kaikkein herrain Herra, itse iankaikkinen Jumala, on tullut omaiseksemme, on ihmisen lihaan ilmestynyt. Suuri sukulainen meidät jälleen kunniaan korotti ja ”Jumalan tykö saatti, kuolemasta elämän ja synnistä vanhurskauteen”. Tässä näemme Isän rakkauden ja Pojan suloisuuden. ”Hän syntiemme tähden seimeen alentuu, Hän köyhyytemme nähden köyhäks antautuu” kun ”On orjan muoto hällä, Kärsii kuoleman, Ja kuolon kärsimällä Avaa taivahan. Eijaa! laulamme, Lunastetut olemme Kuolon kahlehista”. Tätä taivaan Herran suurta nöyryyttä ja veljeksemme alentumista katsellessamme emme muuta voi kuin ihmetellen veisata: ”O Isän suuri rakkaus, O Pojan suuri laupeus! Synti sorti meitä, Kautt’ Adamin toi turmion; Jeesus eksyneitä Taas auttoi Isäns armohon; Omiaan ei heitä, Saattaa ilohon”. Ole kiitetty, Herra Jeesus! Amen.

Niin kuin Jeesuksen syntyminen oli halpa ja alhainen, niin oli myös koko hänen vaelluksensa täällä, että Hän meidät, langenneet syntiset, iankaikkiseen kunniaan saattaisi. Sen tähden hän, joka itse oli iankaikkinen Jumala alentui ihmiseksi maailmaan ja vaivaisten syntisen palvelijaksi, niin hän itse vakuuttaa: ”…ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä” (Matt. 20:28). Tätä apostolikin todistaa sanoessaan: ”vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, ei Hän katsonut saaliiksensa sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan alensi itsensä ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti.” (Fil. 2:6–8)

Niin oli koko hänen vaelluksensa täällä sangen nöyrä ja alhainen, jonka tähden uskottomat eivät pitäneet häntä missään arvossa. Sillä (niin kuin profeetta ennusti) ”hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä – – jota emme minäkään pitäneet” (Jes. 53:3). Hän, jonka voimasta kaikki ovat tehdyt, syntyy ihmiseksi köyhästä neitseestä Betlehemin vajassa! Enkelit taivaassa ylistävät riemulla tämän autuaallisen syntymän kunniaan, mutta ihmisraukka maassa ei sitä minään pidä, niin halpa se lihan ja veren mielestä on. Ja entä vielä? – Eikö hänen koko ulkonainen elämänsä ollut yhtä alhaista? Taivasten Herra ja Luoja kasvaa halvan puusepän majassa, kunniattomana pidetyssä Nasaretin kaupungissa! Ja edelleen, alettuaan siunauksellisen opetustyönsä, tämä tosi valo, joka valistaa jokaisen ihmisen, kaikkien opettajien opettaja ja ylimmäinen pappi, ei olekaan täällä oikean opettajan arvossa eikä papillisessa säädyssä. Sen tähden hänen syntymämaassaankin sanottiin: ”Mistä tällä on tämmöinen viisaus ja nämä voimateot? Eikö tämä ole se rakentajan poika? – – Mistä sitten tällä on tämä kaikki?” Ja he loukkaantuivat häneen. Lisäksi soimasivat tämän maailman viisaat ja kirjanoppineet häntä ”viettelijäksi” ja ”kansan villitsijäksi” vainoten häntä sillä tekosyyllä kuolemaan asti. – Ja niin kuin hän oli halpa, alhainen ja ylenkatsottu, niin oli hän myös köyhä ja turvaton maailmassa. Itse hän sanoi: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Ja kun häneltä verorahaa vaadittiin, antoi hän Pietarin ottaa sen ongitun kalan suusta, sillä tämän maailman rahaa ja tavaraa ei hänellä ollut, eikä hän sitä tahtonut. ”Sillä te tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi (sanoo pyhä apostoli), jotta te hänen köyhyydestään rikastuisitte.” (2. Kor. 8:9) Mitä meidän siis tulee tästä kaikesta sanoa? Mikä oli syynä tähän hänen köyhyyteensä, nöyryyteensä ja alentumiseensa? Kuinka seurakunta siitä veisaa? – ”Rakkaus, joka vaivuit vaivaan, Kuolit lunastukseksen.” – Totisesti! Rakkaus, sula rakkaus hänet tähän vei. Sillä ei hän etsinyt omaa kunniaansa eikä parastansa, vaan meidän; ei hän myöskään tullut tänne palveltavaksi, vaan itse palvellakseen meitä. Niin arvaamattoman suuri on tämä rakkaus, että Luoja itse palvelee luotujansa, alentuu nöyräksi ja köyhäksi korottaakseen heidät iankaikkiseen kunniaan ja taivaallisten tavarain perijäksi! Ja tämän rakkauden suuri salaisuus on siinä, että se ole millään hyvällä työllä tai palveluksella ansaittu, vaan että me päinvastoin olemme tottelemattomuudellamme ja synneillämme syystä ansainneet hänen vihansa ja iankaikkisen rangaistuksen. Niin hän itse todistaa: ”Et ole sinä, Jaakob, minua kutsunut, et ole sinä, Israel, itseäsi minun tähteni vaivannut, – et, vaan sinä olet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi. – Muistuta sinä minua, käykäämme oikeutta keskenämme; – Jo sinun esi-isäsi teki syntiä, sinun puolusmiehesi luopuivat minusta” (Jes. 43:22–27).

Nyt tulemme vasta asian ytimeen ja saamme katsella tämän jumalallisen rakkauden varsinaista sisällystä. Me olemme synneillämme kaikki ansainneet Jumalan vihan, kuoleman ja iankaikkisen kadotuksen, eikä yksikään ihminen ole voinut meitä siitä auttaa. ”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta.” (Ps. 49:8, 9) Mutta tämä ihminen ja veljemme Jeesus Kristus, jolla ei itsellään ollut syntiä ja joka myös oli iankaikkisen Jumalan Poika, täysi Jumala ja täysi ihminen, Hän yksin kykenee sovittamaan meidät Jumalan kanssa ja pelastamaan meidät iankaikkisesta kadotuksesta, ja sen hän myös tahtoo sulasta rakkaudestaan tehdä. Hän sanoo: ”Tuonelan kädestä minä heidät päästän, kuolemasta minä heidät lunastan. Missä on sinun ruttosi, kuolema, missä sinun surmasi, tuonela?”

Siinä vasta nähdään Jumalan arvaamattoman suuri rakkaus syntisiin, että hän syntisten lunastukseksi antaa ainoan Poikansa ristin kuolemaan ja helvetin ahdistukseen. Ja ainokainen Poika, Herramme Jeesus Kristus, on myös itse halukas kaikkea tätä kärsimään, kuuliaisuudestaan Isänsä tahdolle ja sanomattomasta rakkaudestaan meihin. Sillä tämä vasta on rakkautta! Ei ole maailmassa tällaista ikinä kuultu eikä nähty taivaassakaan! Enkelitkin ihmettelevät, että kaikkien herrain Herra kärsii ja kuolee syntisten ihmisten tähden, vihoitettu Jumala vihollistensa vuoksi. ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän panee henkensä ystäväinsä edestä.” Niin, ”Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkin vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti ottaa kuollakseenkin”. Mutta Kristus on vihollistensa edestä kuollut, ei vanhurskasten eikä hyvien, vaan väärintekijäin, pahojen ja kelvottomien syntisten edestä. Siinä on rakkaus, jota ei järki voi käsittää, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. ”Mutta Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. – – Niin tulimme siis sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta silloin, kun vielä olimme hänen vihollisiaan.” (Room. 5:8, 10)

F. G. Hedberg, Kristuksen rakkaus syntisiin, s. 3–11. Helsinki 1936. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.

Kategoriat
3/2011 Lehdet

MITÄ ON SYNTI PYHÄÄ HENKEÄ VASTAAN?

38. iltaluento (lokakuun 23. p:nä 1885)

C. F. W. Walther, USA

Monet saarnaajat, jotka eivät suinkaan kuulu huonoimpiin, luulevat saaneensa jo paljon aikaan, jopa suorastaan päässeensä tavoitteeseen, jos he ovat saaneet kuulijansa herätetyiksi heidän luonnollisesta suruttomuudestaan ja saaneet heidät epätoivoisiksi armoituksestaan ja autuudestaan. On kyllä välttämätöntä, että jokainen ihminen, jos mieli hänen pelastua, saadaan havahtumaan väärästä rauhallisuudestaan, väärästä lohdutuksestaan, väärästä rauhastaan ja väärästä toivostaan. Hänet on kyllä saatava epätoivoon pelastuksestaan ja siitä tilasta, missä hän on. Mutta se on vain valmistusta. Pääasia, lopullinen tavoite, on aivan toinen. Ihminen on päinvastoin saatava täyteen varmuuteen armoituksestaan ja autuudestaan, niin että syntinen armahdettuna voi yhtyä riemuitsemaan hurskaan Woltersdorfin kanssa: ”Oi armoa suurta, oi uskollisuutta: Niin totta kuin Herran on voima ja valta, Niin totta kuin aurinko luo valoaan, Mä anteeksiantohon turvata saan.”

Ei ole epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi evankelisen saarnaajan lopullinen tavoite. Onhan saarnaajan julistettava hänen huostaansa uskotuille evankeliumia ja taivutettava heidät uskomaan Kristukseen; hänen on kastettava, päästettävä synneistä ja jaettava pyhää ehtoollista. Mutta mitä evankeliumin saarnaaminen muuta merkitsee kuin sitä, että sanotaan ihmisille, että he ovat Kristuksen kautta sovitetut Jumalan kanssa ja että he ovat täydellisesti lunastetut? Mitä elävä ja todellinen sydämen usko muuta on kuin jumalallinen varmuus siitä, että meillä on syntien anteeksiantamus ja että taivaan portit ovat meille avoinna? Mitä kastaminen muuta on, kuin että Jumalan käskystä hänen nimessään ja hänen sijastaan ihminen otetaan kadotetusta syntisten maailmasta ja annetaan hänelle juhlallinen vakuutus: ”Jumala on sinulle armollinen, hän on sinun Isäsi ja sinä olet hänen rakas lapsensa! Jumalan Poika on sinun Vapahtajasi ja sinä olet hänen lapsensa, jonka hän on jo tehnyt autuaaksi! Pyhä Henki on sinun Lohduttajasi, ja sinä olet hänen asuntonsa, jossa hän armossaan asuu.” Mitä synneistä päästäminen on muuta, kuin että Kristuksen nimessä, hänen käskystään ja hänen sijastaan sanotaan: Sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut? Mitä pyhän ehtoollisen jakaminen on muuta, kuin että Jeesuksen nimessä sanotaan: ”Sinäkin olet osallinen lunastuksen suuresta työstä!” Sen vahvistukseksi minä annan sinulle tämän ihanan pantin, Kristuksen ruumiin ja veren, lunnaat, joilla hän kerran on ostanut koko maailman!”

Jos tutkimme pyhää Raamattua, havaitsemme, että kaikkien oikeitten saarnaajien lähtökohta on ollut kuulijoittensa saattaminen siihen, että he voisivat sanoa: Minä olen Jumalan lapsi ja iankaikkisen elämän perillinen. Kristus huudahti opetuslapsilleen: ”Iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.” Mitä muuta hän sillä saattoi tarkoittaa kuin tätä: Iloitkaa siitä, että aivan varmasti pelastutte. ”Te olette vastaan ottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, ja meidän Jumalamme Hengessä.” Pietari kirjoittaa muukalaisuudessa asuville kristityille: ”Te olitte eksyksissä niin kuin lampaat”, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö.” (1. Piet. 2:25) Ja Johannes sanoo hengellisille lapsilleen, itse lukeutuen heidän joukkoonsa: ”Nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.” (1. Joh. 3:2)

Missään pyhässä Raamatussa emme näe apostolien suhtautuvat seurakuntiensa jäseniin ikään kuin he olisivat ihmisiä, jotka eivät oikein tiedä, kuinka heidän asiansa ovat Jumalan edessä, vaan aina niin, että huomaa apostolien edellyttävän, että he ovat kalliita ja rakkaita Jumalan lapsia, kaikkine heikkouksineen ja vajavaisuuksineen.

Nykyään on aivan toisin. Parhaatkin saarnaajat ovat enimmäkseen hyvin tyytyväisiä, jos ihmiset on saatu siihen, että he tuon tuostakin tulevat heidän luokseen valittamaan: Voi, minä en voi päästä varmuuteen autuudestani! He valittavat: Voi, minusta tuntuu, että joutuisin kadotukseen, jos tänä yönä kuolisin! Silloin sellaiset saarnaajat, jotka eivät ole todella evankelisia, ajattelevat: ”Tässäpä olenkin päässyt pitkälle. Hän on hyvä kristitty!” Tosiaankin saarnaajan pitäisi kauhistua, jos hän ei vielä ole niin pitkällä, että hän voisi sanoa: Minä tiedän Lunastajani elävän! Minä tiedän, kehen minä uskon!

Missä on syy siihen, että nykyään niin monet harhailevat tietämättä, ovatko he tosi kristittyjä? Mistä se johtuu? Se johtuu siitä, että saarnaajat enimmäkseen sekoittavat lain ja evankeliumin, että he eivät seuraa pyhän apostolin kehotusta: ”Pyri osoittautumaan Jumalalle semmoiseksi, joka koetukset kestää, työntekijäksi, joka ei työtään häpeä, joka oikein jakelee totuuden sanaa” (2. Tim. 2:15), joka oikein erottaa toisistaan lain ja evankeliumin. Jos näet saarnataan evankeliumia niin, että siihen sekoitetaan jotain lainomaista, ei ole mahdollista, että kukaan sen kautta tulee uskoon syntien anteeksiantamukseen. Ja taas toisaalta: jos saarnataan lakia niin, että siihen sekoitetaan jotakin evankeliuminomaista, ei kukaan tule tuntemaan olevansa vaivainen syntinen, joka tarvitsee syntien anteeksiantamusta.

24. väite

Kahdenneksikymmenenneksi ei Jumalan sanaa jaeta oikein, jos kuvaillaan anteeksiantamaton synti Pyhää Henkeä vastaan sellaiseksi, että se suuruutensa tähden on anteeksiantamaton.

Sellaiseksi se usein kuvataan, että se suuruutensa tähden on anteeksiantamaton. Mutta eikö se ole kauheaa lain ja evankeliumin sekoittamista?

Laki yksin tuomitsee synnin, mutta evankeliumi julistaa vapaaksi synnistä tekemättä poikkeusta minkään synnin kohdalla. Profeetta kirjoittaa: ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18) Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20). Siksi oppi-isämme Lutherkin veisaa niin ihanasti: ”Vaikk’ ovat suuret syntini, Suurempi armos vielä. On hätääntynyt sieluni, Vaan armoas et kiellä.”

Mitä sitten sanoo Raamattu synnistä Pyhää Henkeä vastaan? Ensiksikin meillä on kolme rinnakkaiskohtaa synoptisissa evankeliumeissa (kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa), sitten Heprealaiskirjeessä ja ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kohta kummassakin. Näihin kohtiin varsinaisesti pohjautuu oppi synnistä Pyhää Henkeä vastaan.

Matt. 12:30–32: ”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa. 31. Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. 32. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”

Tämä on tärkein kohta. Siitä näemme seuraavaa. Kaikki pilkka Isää ja Poikaa vastaan annetaan anteeksi, mutta ei pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan. Nyt on kuitenkin varmaa, ettei Pyhä Henki ole kunniallisempi ja korkeampi persoona, vaan Isän ja Pojan vertainen. Ei siis voida sanoa, että tämä synti on pilkka Pyhän Hengen persoonaa vastaan – sillä Isään ja Poikaan kohdistuva pilkka on aivan sama synti. Ennemminkin tarkoitetaan tässä pilkkaamista, joka kohdistuu Pyhän Hengen virkaan. Joka hylkää Pyhän Hengen viran, joutuu kadotukseen; tätä syntiä ei voida antaa anteeksi. Pyhän Hengen virka taas on kutsua Kristuksen tykö ja varjella hänen tykönään. Siitä taas, että sanotaan: ”jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan”, huomaamme, ettei sellainen ole tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan, jolla on vain herjaavia ajatuksia sydämessään. Usein näet rakkaat kristityt luulevat, kun heillä on moisia kauheita ajatuksia eivätkä he voi niistä vapautua, että he ovat tehneet tämän synnin. Sen on rakas Herramme Kristus ennakolta tarkoin tiennyt. Sen tähden hän sanoo, että pilkan täytyy olla suullisesti lausuttu. Perkele nimittäin ampuu tulisia nuoliaan parhaimpien kristittyjen sydämiin, niin että heidän sydämissään viriää heidän tahtomattaankin mitä hirvittävimpiä ajatuksia heidän taivaallista Isäänsä ja Pyhää Henkeä vastaan. Varsin vakavatkin kristityt ovat valittaneet, että heillä, vieläpä heidän käydessään pyhällä ehtoollisellakin, on mitä hirvittävimpiä ajatuksia, myös Pyhästä Hengestä. Mutta se on perkeleen riettautta. Jos istun siistissä huoneessa ja joku vintiö heittää avoimesta ikkunasta likaa ja saastaa huoneeseen – minkä minä sille mahdan? Jumala sallii viisaassa kaitselmuksessaan tapahtua, että monia hänen rakkaista lapsistaan piinataan yöt ja päivät moisilla ajatuksilla. Niin ovat parhaat saarnaajat saaneet kokea käyvän heidän seurakuntalaisilleen. Mutta se ei ole syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Olenpa itsekin hengellisesti hoitanut tyttöä, joka vieläpä lausui julki tällaisia ajatuksia, mutta samassa heittäytyi permannolle itkien ja huoaten, että Jumala vapahtaisi hänet niistä. Hän ei saanut rauhaa ennen kuin käsitti, ettei hän lainkaan itse sitä tehnyt. Saatana ei ainoastaan ollut ampunut häneen tulisia nuoliaan, vaan myös anastanut käyttöönsä hänen huulensa. Uudemmat jumaluusoppineet kyllä sanovat, että se on taikauskoinen käsitys ja ettei perkele sellaista voi tehdä.

Mark. 3:28–30: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi, pilkkaamisetkin, kuinka paljon pilkannevatkin; 29. mutta joka pilkkaa Pyhää Henkeä, se ei saa ikinä anteeksi, vaan on vikapää iankaikkiseen syntiin. 30. Sillä he sanoivat: ’Hänessä on saastainen henki’.”

Tässä meillä on esimerkki Pyhän Hengen pilkkaamisesta? Kun Kristus Jumalan sormella ajoi ulos perkeleitä, selittivät Jerusalemista tulleet kirjanoppineet, että tämä Pyhän Hengen aikaansaannos oli perkeleen aikaansaannosta. He olivat sisimmässään vakuuttuneita siitä, että se oli jumalallinen teko. Mutta koska Vapahtaja niin kovin nuhteli heitä heidän ulkokultaisuudestaan ja tekopyhyydestään, he olivat täynnä silmitöntä vihaa Kristusta kohtaan ja se sai heidät pilkkaamaan Pyhää Henkeä.

Tässä me saamme selityksen: jos Pyhän Hengen teko selitetään perkeleen teoksi, vaikka ollaan vakuuttuneita siitä, että se on Jumalan teko, se on Pyhän Hengen pilkkaamista. Mutta tästä näette, että on kysymys sangen vakavasta asiasta. Ei ole olemassa kristittyä, joka ei toisinaan ponnistelisi Jumalan armon vaikutuksia vastaan yrittäen uskotella itselleen: Mitä turhia, nämähän ovat kolkkoja ajatuksia! Mitä se on muuta kuin: Se on lähtöisin perkeleestä! Tämä oppi varoittaa meitä sielumme autuuden menettämisen uhalla seuraamaan Pyhää Henkeä vastaan hangoittelematta, milloin tunnemme Pyhän Hengen vaikutusta. Seuraava aste näet on, että ajatellaan: Mitä turhia, eihän se ole Pyhästä Hengestä! Ja seuraava aste on, että kohdistetaan vihamielisyyttä tähän tiehen, jota myöten Jumala tahtoo johtaa meitä autuuteen, ja sitten se, että pilkataan häntä. Oltakoon tässä siis varuillaan! Avattakoon Pyhälle Hengelle, milloin ikinä hän kolkuttaneekin, ja varottakoon pitämästä sitä raskasmielisyytenä. Ei ole kysymys leikin asiasta. Jos Pyhä Henki ei johdata meitä uskoon – me emme siihen pääse. Sitä, joka hänet hylkää, ei kukaan voi auttaa, ei edes Jumala. Jumala tahtoo näet säilyttää sen järjestyksen, jonka hän on laatinut meidän pelastamiseksemme. Hän ei liioin pakota ketään taivaaseen. Kristus oli silloin juuri parantanut miehen, jonka käsi oli kuivettunut, ja ajanut ulos perkeleen. Jokainen näki, että Jumalan voimat murtautuivat saatanan valtakuntaan, mutta nyt jumalattomat ihmiset sanoivat: Kas, hänessä on Beelsebub, ja sen tähden hän voi ajaa ulos pienet perkeleet. Kuitenkin he voivat, niin kuin hän heille osoitti, nähdä hänen toimistaan, hänen teoistaan ja sanoistaan, että hän oli perkelettä vastaan. Hänhän oli kukistamassa perkeleen valtakuntaa; eihän nyt perkele toki auttanut häntä kukistamaan omaa valtakuntaansa.

Luuk. 12:10: ”Ja jokaiselle, joka sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi; mutta sille, joka Pyhää Henkeä pilkkaa, ei anteeksi anneta.” Tästä taas näemme, että tämän synnin olemukseen kuuluu, että pilkka lausutaan julki, ja se tehdään tieten tahtoen.

Hepr. 6:4–8: ”Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet 5. ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, 6. ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät. 7. Sillä maa, joka särpii sisäänsä sen päälle usein tulevan sateen ja kantaa kasvun hyödyksi niille, joita varten sitä viljelläänkin, saa siunauksen Jumalalta; 8. mutta se, joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton ja lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan.”

Ylen tärkeä kohta! Tähän siis perustuu se tämän synnin erikoislaatuisuus, ettei se, joka se on tehnyt, milloinkaan enää voi tulla parannukseen. Se on mahdotonta. Hyvä Jumala ei johdata ihmistä tähän tilaan, vaan ihminen joutuu tähän tilaan omasta syystään. Kun tämä tila on saavuttanut tietyn määränsä, Jumala lakkaa vaikuttamasta ihmisessä. Silloin on tuomio hänestä langetettu, silloin ei enää ole olemassa sitä mahdollisuutta, että hän pelastuisi. Minkä tähden? Koska hän ei voi tulla parannukseen. Hänen sydämensä maan päällä lepää se kirous, etteivät Jumalan armon kaste ja sade sitä enää hedelmöitä.

1. Joh. 5:16: ”Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.”

Tämä kohta on meille kaiketi tärkeä opetus, mutta toteuttaa me emme sitä voi. Emmehän me voi sanoa ainoastakaan ihmisestä, ennen kuin hän on kuollut, että hän on tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan; vaikka hän näet sen suullaan lausuukin, me emme tiedä, missä määrin hänen sisimpänsä on siinä mukana, onko mahdollisesti kysymys perkeleen aikaansaannoksesta, vai tekeekö hän sen ehkä suuresta sokeudesta, emme myöskään, eikö häntä enää voida uudistaa parannukseen. Sen ajan kristityillä oli kuitenkin lahja erottaa henkiä. Apostoli tahtoo tässä sanoa: Kun näette, että määrätty henkilö on tehnyt tämän synnin, niin ettei Jumala enää tahdo häntä armahtaa, ei teidänkään pidä sitä enää tahtoa, vaan laata rukoilemasta hänen puolestaan. Emmehän mekään voi sanoa Jumalalle: Pelasta ne, jotka ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan. Niin kamalalta kuin tämä kaikki kuulostaakin, kätkeytyy siihen kuitenkin yhtä sanomattoman suuri lohdutus.

Joku saattaa tulla sanomaan: Voi minua, kurjaa ihmistä! Olen tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan, – ihan varmasti! Tuollainen ahdistettu ihminen kertoo, mitä pahaa hän on tehnyt, mitä pahaa puhunut ja mitä pahaa hän on ajatellut, niin että todella näyttää siltä kuin hän olisi pilkannut Pyhää Henkeä. Mutta nyt tarjoaa Hepr. 6 teille aseen. Eihän tuo kaikki häntä lainkaan ilahduta, vaan se on hänestä jotakin vallan kauheaa. Siitä voitte nähdä, että hyvä Jumala ainakin on pannut hänessä alulle parannuksen; se vain puuttuu, että hän myös oikein pitäytyisi evankeliumin lupaukseen. Jos te silloin kysytte: Teettekö sen aivan hillittömästi?, vastaavat tuollaiset ihmiset usein tuskassaan tahtomattaan myöntävästi. Mutta saatana puhuu heidän suullaan. Kysykää silloin: Soisitteko, ettette olisi sitä tehneet? Vaivaako se teitä? Silloin ehkä saa vastauksen: Vaivaa, sen tähden minua kiusaavat mitä kauheimmat ajatukset! Silloin Jumala varmasti on jo pannut heissä alulle parannuksen. Siitä ei kylläkään saa puhua heille liian kevytmielisesti, mutta heille täytyy huomauttaa siitä, että heissä on parannus alulla ja näin eittämättömästi todistaa, etteivät he ole tehneet tätä syntiä. Yleensäkin on tästä aiheesta saarnattava pikemminkin niin, että ihmiset vakuuttuvat siitä, etteivät ole tehneet tätä syntiä, kuin heidän varoittamisekseen sitä tekemästä. Sitä, joka tämän synnin on tehnyt, ei mikään saarnaaminen enää auta. Mutta se, jota hänen syntinsä surettaa ja joka mielellänsä omistaisi anteeksiantamuksen, tietäköön olevansa Jumalan rakas lapsi, jos kohta kauhean kiusauksen ahdistama.

Apostolien tekojen 7. luvussa meille kerrotaan, kuinka Stefanus sanoi kuulijoilleen: ”Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämeltä ja korvilta, aina te vastustatte Pyhää Henkeä – niin kuin teidän isänne, niin tekin.” (Ap. t. 7:51) Oliko sekin syntiä Pyhää Henkeä vastaan? Ei, rukoileehan Stefanus kuollessaan heidän puolestaan: ”Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!” (Ap. 7:60). Siitä voi päätellä, etteivät juutalaiset, niin hillittömästi kuin he olivatkin tehneet syntiä, kuitenkaan olleet tehneet tätä syntiä, muutoin tämä veritodistaja ei olisi rukoillut heidän puolestaan. Saattoi vielä tulla hetki, jolloin he eivät enää vastustaisi.

Kuulkaamme nyt, mitä Luther kirjoittaa, aiheenaan 1. Joh. 5:16 (WA 20, 795 seurr.): ”Synnillä, joka on kuolemaksi, arvelen tarkoitettavan lahkolaisuutta, jonka he panevat totuuden sijaan. Jos he eivät ota tehdäkseen parannusta, sen jälkeen kun heitä on kerran tai kahdesti varoitettu, silloin se on synti, joka on kuolemaksi. Heidän joukoonsa voidaan lukea ne, jotka itsepintaisesti ja uhmaten tekevät syntiä, kuten Juudas, jota kyllin varoitettiin, mutta jota ei voitu ojentaa hänen itsepintaisen jumalattomuutensa tähden. Myös Saul kuoli synnissänsä, koska hän ei toivonut Jumalaan. Mutta niissä, jotka tekevät syntiä sillä tavoin, että tahtovat pitää kiinni harhasta ja puolustaa sitä, vaikka se on käynyt ilmi, on itsepintaisuus huipussaan.”

Tämä synti ei ole siis anteeksiantamaton siitä syystä, että se olisi niin suuri, sanoohan apostoli selvästi: ”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi”, vaan sen tähden, että se hylkää sen välineen, jonka kautta yksinomaan ihminen voi päästä parannukseen, uskoon ja kestävyyteen. Kyseessä ovat sellaiset ihmiset, jotka tekevät syntiä sillä tavoin, että he itsepintaisesti ja vastoin parempaa tietoaan ja omaatuntoaan puolustavat ilmeiseksi käynyttä harhaa. ”Ja sellainen on syntiä Pyhää Henkeä vastaan, toisin sanoen paatumus jumalattomuudessa, taisteleminen ilmeistä totuutta vastaan ja katumattomuus loppuun asti.”

Varmaankaan Luther ei ole oikeassa sanoessaan tämän synnin tarkoittavan katumattomuutta loppuun asti, sillä silloinhan useimmat ihmiset olisivat tehneet tämän synnin. Mutta tähän syntiin liittyy katumattomuus loppuun asti. Tämän synnin erikoinen ominaisuus on kuitenkin se, että se kohdistuu Pyhän Hengen virkaan, hänen vaikutukseensa. ”Toisenlainen on se synti, joka ei ole kuolemaksi, sellainen kuin Paavalin, joka sanoo tehneensä sitä tietämättömyydestä, epäuskossa, se nimittäin, mistä hän sanoo: ’Minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden…’ (1. Tim. 1:13).” Paavali oli tehnyt sen kauhean synnin, ettei hän ainoastaan pilkannut, vaan vieläpä tahtoi saada kristitytkin pilkkaamaan, mutta hän teki sen hirvittävässä sokeudessa; hän ei aavistanut siinä taistelevansa Jumalaa vastaan.

”Tästä synnistä Kristuskin puhuu: ’Jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi’ (Matt. 12:32). Samoin ei Kristuksen ristiinnaulitsijoiden synti ollut kuolemaksi. Pietarihan sanoo heille: ’Ja nyt, veljet, minä tiedän, että te olette tietämättömyydestä sen tehneet’ (Ap. t. 3:17). ’Sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi Kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet’ (1. Kor. 2:8). Tämä synti sitä vastoin, koska sitä puolustellaan vielä senkin jälkeen, kun se on paljastunut ja tullut tunnetuksi, on synti kuolemaksi, koska se vastustaa Jumalan armoa, pelastuksen välineitä ja syntien anteeksiantamusta.” Jokainen huomatkoon, ettei se ole Pyhän Hengen vastustelemista, jos synnin käytyä hänelle ilmeiseksi hänen sydämensä myöntää sen, mutta hänen suunsa sen kieltää. Mutta joskaan se ei ole syntiä Pyhää Henkeä vastaan, se on kuitenkin aina ensimmäinen askel siihen suuntaan. Monet kyllä hyvin tietävät, että me joka päivä teemme syntiä, mutta jos heitä nuhdellaan jostakin määrätystä synnistä, he sanovat: En suinkaan, minä en ole tehnyt pahaa kärpäsellekään.

”Siellä, missä ei ole synnintuntoa, ei ole anteeksiantamustakaan. Saarnataanhan syntien anteeksiantamusta niille, jotka tuntevat syntinsä ja etsivät Jumalan armoa. Mutta niitä” – niitä nimittäin, jotka ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan – ”eivät mitkään omantunnonvaivat kiusaa, eivätkä he myöskään tiedä eivätkä tunne syntiään.” Jos siis sellaiset ihmiset, jotka tulevat valittamaan sitä, että he ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan, todella olisivat tämän synnin tehneet, jos he todellakin olisivat tuossa hirveässä tilassa, he eivät sitä lainkaan valittaisi, vaan heidän ilonsa olisi aina herjata evankeliumia. Onhan tuollaisilla ahdistetuilla kristityillä kuitenkin usko, ja Pyhä Henki siis vaikuttaa heissä. Mutta jos Pyhä Henki heissä vaikuttaa, eivät he myöskään ole tehneet tätä syntiä.

Baier puhuu tästä synnistä aivan suurenmoisesti. Kirjassaan Comp. theol. pos. P II Cap. III, § 24 hän sanoo: ”Kaikkein raskain tekosynti, jota sanotaan synniksi Pyhää Henkeä vastaan a), on b) jo tunnetuksi tulleen taivaallisen totuuden c) jumalaton kieltäminen d) sekä sen pilkkaava e) ja itsepintainen f) vastustaminen.”

”(Huomautus a.) Nimittäen sitä sen kohteen mukaan, joka on Pyhä Henki, tässä metonymisesti, katsottuna hänen tehtävänsä kannalta, jota hän harjoittaa sanan palveluksen kautta ihmisten kääntämiseksi, missä merkityksessä sanaa käytetään myös 2. Kor. 3:6, niin että juuri synti Pyhää Henkeä vastaan on synti, joka on tehty Pyhän Hengen tehtävää ja virkaa sekä sen kautta ilmaistua taivaallista totuutta vastaan.” Pyhän Hengen pilkkaaminen on hänen virkansa pilkkaamista, Pyhän Hengen vaikutuksien selittämistä perkeleen vaikutuksiksi ja asettumista hänen virkaansa vastustamaan. ”Sitä sanotaan toisella nimellä synniksi, joka on kuolemaksi, nimittäen sitä sen vaikutuksen mukaan, koska se mitä varmimmin tuo mukanaan kuoleman eli iankaikkisen rangaistuksen, 1. Joh. 5:16.” Syntiä, joka on kuolemaksi, ei pidä sekoittaa kuolemansyntiin.

”(Huomautus b.) Tämä oppi pohjautuu seuraaviin raamatunkohtiin: Matt. 12:30 seurr., Mark. 3:28 ja Luuk. 12:10.”

”(Huomautus c.) Joko niin, että tuo oppi on jumalalliseen uskoon myöntymällä ja sitä julkisesti tunnustamalla kerran hyväksytty, tai se ainoastaan on niin selvästi käsitetty, ettei ihmisellä taivutetuksi tultuaan ole ollut mitään sanottavaa sitä vastaan. Edellisellä tavalla tekevät syntiä Pyhää Henkeä vastaan ne luopiot, jotka kerran tultuaan totuuden tuntoon ja totuuteen uskottuaan sen kieltävät ja solvaavat sitä; sellaisia kuvaa Heprealaiskirjeen kirjoittaja Hepr. 6:4 seurr. Jälkimmäiseen lajiin kuuluvat fariseukset ja kirjanoppineet, jotka milloinkaan eivät olleet tunnustuksellaan hyväksyneet Kristuksen oppia, mutta kuitenkin olivat sen totuudesta kirjoitusten ja Kristuksen ihmetekojen nojalla siinä määrin vakuuttuneita, etteivät voineet esittää sitä vastaan mitään muuta kuin solvauksia.”

On olemassa luterilaisia jumaluusoppineita, jotka väittävät, että vain sellainen ihminen, joka todella on ollut uudestisyntynyt, voi tehdä tämän synnin. Siinä he kuitenkin menevät liian pitkälle. Eihän kukaan toki uskone, että fariseukset olisivat varhemmin olleet todella kääntyneitä; hehän olivat kasvaneet jumalattomuuteensa. Totta on, että uudestisyntynyt voi vielä tehdä tämän synnin, jos lankeaa – se on huomattava kalvinilaisia vastaan. On varsin todennäköistä, että Juudas on ollut uskossa. Vaikeata on uskoa, että Vapahtaja olisi kutsunut häntä hänen ollessaan Jumalan vihan alla. Mutta hän on luopunut, niin että saatana ei ole saanut valtaansa ainoastaan hänen ruumistaan, vaan myös hänen sielunsa.

”(Huomautus d.) Joko niin, että taivaallisen opin kieltäminen ja sen vastustaminen tapahtuu ekousioos, tahallisesti (Hepr. 10:26), siten että kieltämisen ja vastustamisen aiheena on yksinomaan jumalattomuus. Ne taas, jotka tietämättömyydestä tai vaaraa peläten kieltävät uskonsa, eivät siitä syystä ole synnin tekijöitä Pyhää Henkeä vastaan, vaan he voivat saada syntien anteeksiantamuksen. Esimerkkeinä tästä ovat Paavali (1. Tim. 1:13) ja Pietari (Matt. 26:70 seurr.)”

On hirvittävä merkki, jos olen julistanut jollekulle Jumalan sanaa kirkkaasti ja selvästi ja saan huomata, että se tekee vaikutuksen häneen ja hän joutuu hämilleen, ja saan nähdä, että hänen jäsenensä alkavat vapista ja Jumala tarttuu häneen, mutta hän kuitenkin sanoo: ”Ei, sitä en usko! Sitä en usko! Sinä et selitä Raamattua oikein.” Vaikka tämä ei vielä olisikaan syntiä Pyhää Henkeä vastaan, se on kuitenkin askel siihen päin. Huomatkaa tarkoin: askel siihen päin! Voin ottaa tämän askeleen, mutta kuitenkin vielä kääntyä ja pelastua. Pietari on ottanut ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin askelen siihen suuntaan, mutta ne ovat olleet vain alkua. Hän ei tehnyt sitä vihasta Kristusta kohtaan, vaan pelosta. Hän ajatteli: Jos nyt myönnät olevasi Jeesuksen opetuslapsi, joudut sinäkin kahleisiin. Silloin perkele kaatoi tämän lujan ja vankan pylvään. Mutta Jumalan Henki palasi häneen ja Pietari katui syntiään.

”(Huomautus e.) Niissä kohdissa, joihin on viitattu, mainitaan sana, jonka joku kohdistaa Pyhää Henkeä vastaan ja Pyhään Henkeen kohdistuva pilkka, josta näin muodollisesti tulee häpäisevä sanonta, joka kohdistuu Pyhän Hengen virkaan, esimerkiksi kun hänen oppiaan tai opin vahvistamiseksi tehtyjä ihmetekoja sanotaan saatanan voimasta ja toimesta tehdyiksi, niin kuin fariseukset tekivät.”

”(Huomautus f.) Se on luontonsa puolesta sellaista siinä määrin, ettei sitä voida antaa anteeksi eikä koskaan anneta kenellekään anteeksi, niin kuin Matteuksen ja Markuksen kohdat osoittavat, tietenkin siitä syystä, että se itsessään ja luonteensa mukaisesti sulkee parannuksen tien. Siihen taas, että tähän syntiin niin kiinteästi liittyy katumattomuus loppuun asti, on syynä se, että moiset ihmiset suoraan ja pelkästä jumalattomuudesta asettuvat kääntymyksen välineitä vastaan ja siitä syystä Jumala ottaa heiltä armonsa pois ja hylkää heidät heidän mielensä nurjuuteen.”

Se, joka on tehnyt tämän synnin, ei tule tuomituksi niinkään tämän synnin, kuin epäuskon tähden. Se on causa communis, yleinen syy. Erityinen syy (causa singularis) on jumalaton, itsepintainen pilkkaaminen jne. Ei ole kuitenkaan olemassa absoluuttista hylkäämistä. Kalvinilaiset väittävät, että sellaiset ihmiset eivät voi pelastua siitä syystä, ettei Kristus muka ole kärsinyt heidän puolestaan, ei suorittanut hyvitystä heidän puolestaan eikä lunastanut heitä. Se on kuitenkin saatanallista harhaoppia.

Tavallisesti arvellaan erään Spieran tehneen tämän synnin. Hän kahdesti kielsi tuntemansa evankeliumin totuuden, toisen kerran vieläpä julkisesti vannoen sanoutui irti siitä. Hän joutui niin kauheaan sieluntilaan, että hän näytti jo eläessään olevansa helvetissä. Kaikki lohtu oli turhaa. Paavali Vergerius oli hänen kuolinvuoteellaan ja lohdutti häntä evankeliumilla. Kaikki meidän jumaluusoppineemme väittävät kuitenkin, ettei kysymyksessä ollut synti Pyhää Henkeä vastaan, koska hän kuitenkin hylkäsi tämän synnin ja oli vahvasti vakuuttunut siitä, että hän oli ansainnut helvetin. Se ei ollut synti Pyhää Henkeä vastaan, vaan pikemminkin epätoivon synti. Mutta epätoivo ei ole mikään anteeksiantamaton synti Pyhää Henkeä vastaan. Spiera olikin kieltänyt totuuden vain, koska hän pelkäsi, että paavilaiset hänet muuten polttaisivat.

Vrt. Quenstedt, jota Baier lainaa P. II, p. 328: ”Muutamat lisäävät tähän vielä Frans Spieran esimerkin ….. hänen, joka pääsi voitolle.”

Spiera on tärkeä ja vakava, varoittava esimerkki kaikiksi ajoiksi. Vergeriukselle antoikin lopullisen sysäyksen luopumaan paavilaisuudesta se, että hän näki, mitä helvetillistä tuskaa tämä evankeliumin totuuden kieltäjä joutui kärsimään.

C. F. W. Walther, Laki ja evankeliumi, s. 558–573. SLEY . Helsinki 1952. Suomennos: Heikki Koskenniemi. Otsikko toimituksen.