Kategoriat
Julkaisu Kirjat Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D. Preus

Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi 1900-luvun suurimmista luterilaisista teologista. Hänen erikoisalaansa oli luterilainen puhdasoppisuus (ortodoksia). Preusia voidaan perustellusti pitää luterilaisen puhdasoppisuuden ajan teologian etevimpänä tuntijana englanninkielisen maailman osalta 1900-luvun loppupuolella. Preus julkaisi useita tutkimuksia tästä aihepiiristä. Näistä mainittakoon suomeksikin julkaistu varhainen tutkimus Raamatun inspiraatiosta.

Preus kuoli yllättäen syksyllä 1995. Vähän ennen kuolemaansa hän vieraili SUomessa pitäen luentoja vanhurskauttamisopista. Preusin kuoleman jälkeen hänen poikansa toimittivat näistä luennoista kirjan Vanhurskauttaminen ja Rooma.

Tämä teos on julkaistu suomeksi vuonna 1996 Syttyneitä sydämiä -juhlakirjan yhtenä osana. Tuolloin käännös tehtiin Preusin käsikirjoituksesta. Nyt julkaistava teksti on kielellisesti parannettu. Käännös on tarkistettu amerikkalaisen tekstilaitoksen mukaan.

Preus kirjoittaa aiheesta, joka on jatkuvasti mitä ajankohtaisin. Hän käy tässä kirjassa läpi vanhurskauttamisoppiin liittyvät keskeiset raamatulliset käsitteet, kuten synti, armo, Kristuksen tähden, usko jne. Hän osoittaa vakuuttavasti, miten luterilainen tunnustus näistä opettaa ja ne käsittää. Preus osoittaa, että roomalaiskatolilaisen kirkon oppi näissä kaikissa kohdissa on olennaisesti eri. Näitä eroja eivät nykyisen ajan keskustelut ja asiakirjat ole suinkaan poistaneet. Tästä syystä se yksimielisyys, joka nyt väitetään saavutetun, ei ole yksimielisyytta opissa, totuudessa. Siksi sen perusta ei voi olla oikea ja kestävä.

Preusin teoksen merkityksestä hänen omat poikansa, Daniel ja Rolf, sanovat hyvin esipuheessaan: “Olemme vakuuttuneita siitä, että tämä tutkimus selventää huomattavasti tähän perustuvaan oppiin kuuluvia kysymyksiä. Ja vielä enemmän: me uskomme ja rukoilemme, että se vahvistaa lukijoita heidän sitoutumisessaan ja kyvyssään ilmaista se kallisarvoinen totuus, jonka varassa Kristuksen kirkko seisoo.”

Vanhurskauttaminen ja Rooma - Robert D Preus
Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D Preus
Kategoriat
2/2011 Lehdet

KRISTILLINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI

Roomalaiskirjeen mukaan II
Matti Roininen
Oheinen kirjoitus on loppuosa edellisessä numerossa julkaistuun kirjoitukseen.
Kun todettiin, että ihminen on vanhurskauttamisessa passiivinen Jumalan työn kohde, ei siitä tule tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan vanhurskauttava usko olisi passiivinen olotila. Uskoa ei kuvata oikein, jos sitä verrataan kahta astiaa yhdistävään putkeen ikään kuin usko olisi vain kanava, jota myöten Jumalan armo ja vanhurskaus virtaavat ihmiseen. Vastoin epämääräisiä selityksiä on pidettävä kiinni siitä, että vanhurskauttava usko on aktiivista Pyhän Hengen vaikuttamaa toimintaa, jossa tartutaan Kristuksen sanaan.
Kun Paavali esittää loogisena johtopäätöksenä, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, hän liittää jatkoksi ulossulkevan eli eksklusiivisen ilmaisun ”ilman lain tekoja” (vrt. Room. 3:21). Uskonvanhurskaus ja lainvanhurskaus ovat tällöin toisensa poissulkevia.
Kun vanhurskauttaminen tapahtuu ilman lain tekoja, kysymyksessä on koko voimassa oleva laki niin kuin edellä oleva tekstiyhteyskin osoittaa. Vanhurskauttaminen tapahtuu siis ilman kymmenen käskyn tai rakkauden kaksoiskäskyn noudattamista.
Tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi uskosta Kristukseen, sillä ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista (Gal. 2:16). Jo itse armon käsite sulkee lain teot vanhurskauttamisen ulkopuolelle, sillä muutoin armo ei olisikaan armo (Gal. 2:21).
Paavali tarkoittaa eksklusiivisilla ilmaisuilla yhtä ja samaa asiaa. Hän tukee uskonvanhurskautta erottamalla lain ja evankeliumin toisistaan vanhurskauttamisessa. Hän ei tällä menettelyllä kumonnut lakia (Room. 3:31, vrt. Matt. 5:17–20). Hän pitää lain ja evankeliumin erottamisella voimassa oikean vanhurskauttamisopin ja lain kunnioituksen samaan aikaan. Tämä on huomioitava myös nykyaikana, sillä kaiken harhauskoisuuden ja lahkolaisuuden ytimenä on omaan vanhurskauteen luottaminen sekä sen seurauksena lain ja evankeliuminen sekoittaminen.
Neljännessä luvussa tulee esiin juutalaisille vaikea kysymys, kun pyrittiin sovittamaan yhteen Aabrahamin vanhurskaus ja heidän lainvanhurskautensa (vrt. Joh. 8). Kun Paavali ottaa Aabrahamin esimerkiksi uskonvanhurskaudesta, hän erottaa heti alkuunsa uskonvanhurskauden tekojen vanhurskaudesta. Jälkimmäinen kuuluu ”lihan” eli ihmisluonnon saavutuksiin. Kerskaus niistä voi johtaa kiitoksiin ihmisten puolelta, mutta ei Jumalan edessä. Vanhurskaus Jumalan edessä on eri asia kuin vanhurskaus ihmisten edessä. Vanhurskauttamisopissa on kysymys vanhurskaudesta Jumalan edessä.
Aabrahamin usko ei syntynyt hänessä itsestään, vaan sen edellytyksenä oli Jumalan lupaus. Kun hän uskoi Jumalaa, hänen uskonsa luettiin hänelle vanhurskaudeksi sillä hetkellä ilman tekoja. ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta.” (Room. 4:4) Töitä tekevälle luetaan palkkaa sitä mukaa kuin hän niitä tekee. Siinä on ansaitsemisen perusta ihmisten kesken, mutta se ei sovellu vanhurskauteen Jumalan edessä. Kysymyksessä on kertakaikkinen lahja Kristuksen ansiosta ja armosta.
Aabrahamin esimerkin valossa nähdään, kuinka karkeaa harhaoppia on se, jonka mukaan vanhurskautenamme Jumalan edessä on uskon ja tekojen summa. Pienikin rehellisyys tässä asiassa paljastaa toivottomuuden ja ulkokultaisuuden. Ihminen ei voi koskaan elämänsä aikana saavuttaa vanhurskautta, sillä aina on joku teko tekemättä tai tehty kelvottomasti. Kuitenkin kyseinen harhaoppi on ollut kautta aikojen yleinen. Sen kannalla ovat katoliset, protestanttiset lahkot ja myös luopioluterilaiset, jotka ovat hyväksyneet paavikirkon kanssa ”Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista” (esim. kohta 4.2).
Armo ja ansio ovat vanhurskauttamisessa sovittamattomia vastakohtia (Room. 4:5). Ihmismielen katkeruutta on vaikea kuvata, kun hän toteaa ansionsa kelvottomiksi, mutta näkee, kuinka Jumala vanhurskauttaa jumalattomat armosta. Kun Jumala lukee uskon vanhurskaudeksi, tarkoittaa se syntien anteeksiantamuksen uskomista (Room. 4:5–8, vrt. Matt. 20:1–16).
Jumalattomalla ei ole omasta takaa mitään vanhurskauttamisen edellytystä. Jumala luki pyhälle, viattomalle Pojalleen koko maailman synnit. Pojan aikaan saama kuuliaisuus syntien sovittamiseksi luetaan jumalattomien hyväksi, kun nämä kääntyvät ja uskovat evankeliumin. Se, joka ei käänny katumuksessa Vapahtajan puoleen, jää osattomaksi Jumalan vanhurskaudesta ja pysyy tuomion alaisena (Joh. 3).
Avainsana neljännen luvun ymmärtämiseksi on vanhurskauden ”lukeminen”. Tämä sana esiintyy jakeissa 3, 4, 5, 6, 8, 9, 10, 11, 22, 23 ja 24 eli yhteensä 11 kertaa. Lukeminen (kreikaksi logidsomai) tarkoittaa alkuperäisessä merkityksessä tuomarin päätöksen lukemista eli antamista. Tämä sana tuli käyttöön myös silloin, kun työntekijälle maksettiin palkka sopimuksen mukaan. Rahat luettiin hänen kouraansa. Toinen on se, joka lukee ja toinen se, jolle luetaan eli ottaa vastaan. Aabraham sai Jumalan vanhurskauden juuri sillä hetkellä, kun Jumala ”luki” sen hänelle. Aabraham pysyi tässä luetussa vanhurskaudessa uskoen toivossa, koettelemuksissa ja teoissa.
Tämän esityksen lainaukset on otettu v. 1938 käyttöön otetusta suomennoksesta, joka noudattaa ”lukemisen” osalta vuosituhantista kääntämistapaa alkaen Septuagintasta (VT kreikaksi 200-luku e. Kr.). Nykyinen kirkkoraamattu on otettu käyttöön v. 1992 uutena käännöksenä. Siinä on toteutettu menettelytapoja, jotka on tuotu esille kirkon virallisessa raamattukannanotossa (”12 teesiä Raamatusta” v. 1972): ”Uudet kääntämisperiaatteet tähtäävät lauseiden todellisen ajatuksen siirtämiseen nykykielelle… On pyrittävä sanomaan, mitä tämän päivän tilanteessa merkitsee Jumalan sana, joka on Raamattuun kirjoitettu… Tarkkaa rajaa Raamatun selittämisen ja soveltamisen välillä ei ole.” (12. teesi)
Kun vanha käännös (1938) lausui: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi” (Room. 4:3), uusi KR esittää: ”… Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi”. Sanan vaihtaminen on virhe, sillä ”katsoa” tarkoittaa havainnon tekemistä. Sanomalehtityylillä tehty käännös ei muutenkaan ole tekstiuskollista. Syynä mullistukseen on pyrkimys tukea ekumeenista käsitystä, jonka mukaan vanhurskauttamista pidetään katoliseen tapaan prosessina. Ihmisellä on siinä välttämättömäksi katsottu, mutta kuitenkin vain kuviteltu osuus vapaan tahdon nojalla (”vapaa valinta”). Sen sijaan, että Jumala oli vanhurskauttamisessa subjekti, hänestä tehdään arvioitsija. Samalla itse vanhurskauttaminen etääntyy futuristiseksi asiaksi. Raamattuun luetaan sisälle tulkinta, joka hylkää vanhurskauttamisen kertakaikkisuuden. Paavali sitä vastoin todistaa: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta…” (Room. 5:1)
Kaikki siunaus seuraa uskonvanhurskautta niin kuin junassa vaunut veturia.
Kun Aabraham ikääntyessään heikkeni omiin mahdollisuuksiin nähden, niin uskossa ja toivossa hän vahvistui. ”Sen tähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi.” (Room. 4:22) Vanhurskauttavaan uskoon kuuluu varmuus, joka säilyy ja vahvistuu koettelemuksissa. Sen sijaan epäilys on melkein kieltämistä. Se on verrattavissa heikolle jäälle astumiseen.
Se, mikä Aabrahamista kirjoitettiin, on kirjoitettu kaikkia uskovia varten (Room. 4:23, 24). Aabraham uskoi tulevaan Kristukseen, mutta me Kristukseen, joka on tullut. Aabraham uskoi Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi (Room. 4:17). Me panemme toivomme Kristukseen, joka tulee toisen kerran viimeisenä päivänä ja herättää meidät kuolleista. Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus on määrä lukea ilman tekoja meille niin kuin Aabrahamille, ”kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme” (Room. 4:24).
Jeesus on ”alttiiksi annettu” eli tuomittu ja teloitettu meidän syntiemme tähden, että meillä olisi syntien anteeksiantamus. Jeesus on ”kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25).
Isä korotti Välimiehemme oikealle puolelleen taivaissa. Jeesus on nyt vanhurskautemme Isän tykönä. Pyhä Henki osoittaa maan päällä maailmalle todeksi vanhurskauden, ”koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää näe minua” (Joh. 16:10). Vanhurskaus ei ole ainoastaan ylhäällä, vaan myös lähellä apostolisessa sanassa ”sinun suussasi ja sinun sydämessäsi” (Room. 10:8). – Lasten ruokkimiseen ei riitä, että äiti sanoo lähtiessään ruokaa olevan kaapissa ylähyllyllä. Kun he eivät voi sitä itse ottaa, se on tuotava alas heidän ulottuvilleen. Pyhä Henki tuo vanhurskauden taivaasta meille evankeliumissa, josta kaikki sen saavat (Room. 1:16, 17).
Ilman Kristuksen herättämistä meillä ei olisi anteeksiantamusta ja vanhurskautta Jumalan edessä. Kristus on herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Ilman hänen ylösnousemustaan meillä ei voisi olla vanhurskauttavaa uskoa (1. Kor. 15:17). Nyt me uskomme sen voiman mukaan, jolla Jumala herätti Jeesuksen kuolleista ja asetti hänet oikealle puolelleen taivaissa (Ef. 1:19ss.).
Kun Lutheriin vedoten esitetään, että Kristus on vanhurskauttajana uskossa läsnä, on ensiksi selvitettävä, kuinka hän tulee sydämeen. Luther tosiaan opetti, että Kristus on vanhurskauttajana ja Vapahtajana uskossa läsnä oleva. Toiseksi on huomioitava, että usko tarttuu silloin Kristuksen sanaan. Ilman sitä usko harhailee pimeillä poluilla vanhurskautta vailla. Kristus on samaan aikaan vanhurskautenamme Isän luona ja vanhurskauttajana sydämissämme sanan ja uskon kautta. Vrt. ”uusi suomalainen Luther-tutkimus”.
Jeesuksen nouseminen kuolleista oli apostolien julistuksessa keskeisellä sijalla alusta lähtien. ”Teille ensiksi Jumala on herättänyt Poikansa ja lähettänyt hänet siunaamaan teitä, kun käännytte itsekukin pois pahuudestanne.” (Ap. t. 3:26) Kun Paavali todisti Kristuksesta Antiokiassa ensimmäisellä lähetysmatkallaan, hänen saarnansa huipentui Jeesuksen kuolleista herättämiseen. Tässä Jumalan teossa julistetaan syntien anteeksiantamus. Tässä Jumalan teossa tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo (Ap. t. 13:32–39).
Vanhurskauttamisopin tuntemisesta ja tunnustamisesta seuraa erottautuminen vääristä opettajista ja uskonnollisista yhteisöistä niin kuin kristityt erkanivat juutalaisista synagoogista. ”Mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä?” (2. Kor. 5:19ss.; 6:14–18). Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan olipa kysymys opista tai elämänvaelluksesta (Gal. 5:9; 1. Kor. 5:6).
Palaamme vielä Roomalaiskirjeen teemaan (Room. 1:16–17). Jumalan vanhurskaus ilmestyy evankeliumissa uskosta uskoon. Paavali ei sano, että vanhurskaus ilmestyisi uskosta uskoon ikään kuin toisen ihmisen usko, seurakunta, kirkko tai tämän virka olisi vanhurskauden autoritäärinen välittäjä. Siellä, missä evankeliumi on suullisesti julistettuna tai kirjoitettuna, Jumalan vanhurskaus on uskolla omistettavissa. Evankeliumin voima ei ole siitä riippuvainen, kun sen esittää (Fil. 1:12–30).
Ev. lut. Tunnustuskirjojen todistus vanhurskauttamisesta: ”Aabraham tuli vanhurskaaksi Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta välimiehen tähden, ilman tekojen myötävaikutusta, ei ainoastaan aluksi kääntyessään epäjumalisuudesta ja ollessaan vailla kaikkia tekoja, vaan jäljestäpäinkin, tultuaan uudistetuksi Pyhän Hengen kautta ja ollessaan monen ihanan hyvän teon kaunistama.” (s. 489)
”Me siis näin ollen uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Kristuksen koko persoonan koko kuuliaisuus, jota hän meidän tähtemme hamaan häpeällisimpään ristinkuolemaan saakka Isälle osoitti, luetaan meidän vanhurskaudeksemme.” (s. 494)
Hyljättävien harhojen joukossa mainitaan mm.: ”Että usko ei tarkkaa ainoastaan Kristuksen kuuliaisuutta, vaan hänen jumalallista luontoaan ja sen meissä asumista ja vakuuttamista, ja että meidän syntimme peitetään Jumalan edessä tämän meissä asumisen kautta.” (s. 495, kohta 4)
Harhaoppien joukossa mainitaan myös seuraava: ”että uskonvanhurskauteen Jumalan edessä kuuluu kaksi asiaa eli osaa, jotka sen muodostavat, nimittäin armollinen syntien anteeksiantamus ja sitten toiseksi myös uudistus eli pyhitys.” (s. 492)
Lutherin todistus: ”Jos näet vanhurskauttamisopista luovutaan, samalla silloin luovutaan koko kristillisestä opista.” (Gal. pid. selitys s. 23)
”Jos olemme Hengen mukaan syntyneitä lapsia, niin aivan varmaan on odotettavanamme vaino lihan mukaan syntyneen veljemme taholta… Paavilaiset vainoavat meitä hurskausoppimme takia; jos sen peruuttaisimme, he kohta lopettaisivat vainoamisensa, ja kiihkoilijat kiittäisivät meitä, jos hyväksyisimme heidän tuhoisat erheensä. Kummatkin vihaavat ja vainoavat meitä ankarasti, koska me kiroamme heidän jumalattomuutensa.” (m. t. s. 540)
”Suurta on siis uskossa omistaa Kristus, maailman syntien kantaja, ja tämä usko yksin luetaan vanhurskaudeksi, Roomalaiskirjeen 3. luku (Room. 3:28) ja 4. luku (Room. 4:5).” (m. t. s. 167)