Esitelmä Luterilaisen yhteyden tuki ry:n järjestämässä luentopäivässä Larsmossa 14.4.2012. Pastori Hannu Lehtonen, Soini.
MARKKU SÄRELÄN KOMMENTTI SASSESTA HERÄTTÄÄ KYSYMYKSIÄ
Halvar Sandell, pastori, Helsinki
Concordia julkaisi vuoden 2011 lopussa professori Hermann Sassen kirjan ”Tämä on minun ruumiini” (alkuperäinen teos: ”This is my body”). Ilmeisesti tämän teoksen julkaiseminen on saanut Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) pitkäaikaisen pastorin, Markku Särelän, tarttumaan kynään ja kirjoittamaan Sassesta STLK:n lehdessä Luterilainen 1/2012, s 46–47 ( http://www.luterilainen.com/files/Luterilainen/12/Lut_12_01.pdf ).
Tämänkaltaisia luterilaisia kirjoja ei kovin usein ilmesty suomen kielellä. Ihmetystä herättääkin, ettei Särelä ole tehnyt kirja-arviointia mainitusta teoksesta. Samassa lehdessä hän esittelee kuitenkin sivun verran toista merkittävää kirjaa.
Särelä käsittelee Sassea yleisellä tasolla eikä siis juuri tätä ilmestynyttä kirjaa.
Todettakoon, että kustantaja on valinnut tämän tärkeän kirjan julkaistavaksi juuri sen sisällön vuoksi.
Sassen suuri vahvuus teologina on nimenomaan sakramenttiopissa. Tämän olemme halunneet Concordiassa nostaa esille. Tätä kirjan antia luterilaisten teologien on syytä pohdiskella. Luterilaisesta lähtökohdasta pitäisi olla vaikea torjua se, mitä Sasse sanoo tässä teoksessa.
Toteamme teoksen alkusanoissa, että Sasse on ollut kiistelty mies. Toteamme myös, että juuri se asia, jonka hän tässä kirjassa tuo esille, on sen laatuinen, että tunnustuksellisen luterilaisen on helppo yhtyä Sassen teoksen sisältöön. Ilmeisesti Särelällä ei ole suoraan mitään sanottavaa tähän. Sen vuoksi hän kiertelee ja yrittää saada Sassen tekstin huonoon valoon puhumalla muista asioista.
Sassen ongelmat eksegetiikassa eli raamatunselitysopissa (hän opiskeli aikoinaan Berliinissä vanhan liberaaliteologian kulta-aikana) eivät kuulu tähän, sikäli kuin ne eivät suoraan vaikuta hänen esitykseensä. Särelä yrittää väittää jotakin tämänsuuntaista viittaamalla Sassen teoksen sivuihin 249–253. Mainittu kohta ei kuitenkaan vahvista Särelän väitteitä. Päinvastoin on kuunneltava, mitä Sasse lausuu lopuksi: vaikka enemmistö nykyajan protestanttisista tutkijoista asettuu tosiasiallisesti Zwinglin ja Calvinin puolelle, niin tämä ei ole raamatuntutkimuksen tulosta, vaan on sidoksissa siihen että nämä tutkijat ovat rationalistisen maailmankuvan lumoissa eivätkä ole valmiita hyväksymään ihmettä. Ihmeellisellä tavalla Särelä tässä yhteydessä näkee vastakohdan toisaalta Sassen mainitseman ”raittiin ja vankan eksegeettisen työskentelyn” ja toisaalta Raamatun selvän sanan välillä. Onhan ensimmäinen eksegeettinen periaate lukea oikein, mitä tekstissä lukee! Eksegetiikan antama tieto juutalaisesta ja hellenistisestä taustasta ei ole samaa kun normatiivinen kirkko-oppi, mutta toisaalta ei sen vastakohtakaan, jos molemmat pysyvät omissa funktioissaan. Ei Sasse tässä kohdin ole ymmärtänyt väärin ”Tämä on minun ruumiini”-kirjassa eikä Särelän mainitsemassa ”Olen luterilainen”-kirjassa. Jos muutoin on joku epäselvyys, se on esitettävä siinä yhteydestä, jossa on tällainen harha.
Jos Särelä tyrmää tämän kirjan opin, hänen on rehellisesti ja suoraan käytävä sen kimppuun. Tämä kiertely antaa ymmärtää, että Särelä haluaa tämän kirjan huonoon valoon sen mukaan mitä Sassesta on tullut ilmi muissa yhteyksissä. Todettakoon ettemme ole nyt tarkistamassa, täyttyvätkö kaikki edellytykset ongelmattomaan kirkkoyhteyteen, vaan onko tietty dogmaattinen locus esitetty oikein.
STLK:n on Suomen luterilaisella kentällä katsottu sakramenttiopissa kallistuvan enemmän filippismiin kuin gneesioluterilaisuuteen (aitoluterilaisuus). Sassen kirja on pääasiallisesti gneesioluterilaisella linjalla ja se ilmeisesti häiritsee STLK:n opillista kantaa. Jos tämä on Särelän syy lähteä pohtimaan toisia opinkappaleita, sellainen ei tässä yhteydessä ole kunnioitettava veto.
Oudon vaikutelman antaa myös se, että Särelä tahtoo tuoda esiin Samuel Nafzgerin totuuden todistajana tässä yhteydessä. Nafzger ei ole myöhemmässä vaiheessa kuulunut Missourin luotettavaan siipeen (ks. esim. http://blog.trinityaustin.com/2010/02/08/where-have-you-gone-samuel-nafzger/ ). STLK käytti Nafzgeria luennoitsijana loppuvaiheessa, kun heillä vielä oli kirkkoyhteys Missourin kanssa. Meidät Concordiassa kutsuttiin mukaan. Samaan aikaan meitä toiselta suunnalta varoitettiin juuri Nafzgerin linjauksista.
Lopuksi: Vaikka ehtoollisopissa gneesioluterilaisuus asiallisesti voitti aikoinaan, niin käytännössä filippismi vei voiton. Luterilainen ehtoollisoppi meni jonkinlaiseen talviuneen. Kun se nyt herää eri puolilla, on tärkeää, että se orientoituu siihen oikeaan käsitykseen, minkä gneesioluterilainen puoli uskonpuhdistuksen aikaan toi esiin. Jos melko vaikeneva filippistinen kanta nyt herätessään dogmatisoituu ja ottaa etäisyyttä oikeaan kirkolliseen oppiin, on se erittäin valitettavaa. Valitettavaa on myös, jos muuten kunnioitettu pitkän aikaa uskollisesti palvellut pastori, tohtori Särelä on tässä auttamassa.
Concordia 1/2012
Vastausta Concordia -lehdelle
Markku Särelä
En olisi ikinä voinut uskoa, että Concordia julkaisee sellaisen perustelemattoman vihjailevan solvauskirjoituksen kuin numerossa 1/2012 ollut Halvar Sandellin nimissä kirjoitettu Markku Särelän kommentti Sassesta herättää kysymyksiä. Mutta pakkohan nyt on uskoa. Sandell tietää niin paljon minun vaikuttimistani ja pyrkimyksistäni, mutta kaiken niin väärin. Hän vihjailee tietävänsä paljon myös uskostani ja opistani ja senkin väärin. Hän vihjailee minun ja STLK:n olevan filippismin kannalla tajuamatta, että hänen vihjailunsa osuu samalla myös Sasseen ja itseensä Lutheriin. Minulla ei ole mitään sitä oppia vastaan, jonka Sasse teoksessaan ”Tämä on minun ruumiini” esittää dogmihistorian miehenä oikein ja rehellisesti kypsän Lutherin raamatulliseksi ehtoollisopiksi. Se on myös minun oppini ja uskoni.
Voisin luetella monia kohtia, joissa Sasse ansiokkaalla tavalla tuo esille Lutherin kannan. Jätän sen kuitenkin tekemättä, sillä jos unohtaisin mainita jonkin seikan, niin sitten sanottaisiin, etten sitä hyväksy. Mainitsen kuitenkin yhden asian muita seikkoja aliarvioimatta: ehtoollinen sisältää koko evankeliumin ja on nimenomaan evankeliumia (s. 87, 268). Tämän piirteen Sasse tuo esiin sortumatta asian lakimaiseen esittämiseen. Siitä olisi syytä Sandellinkin ottaa esimerkkiä. Lutherin evankelista otetta eivät tajua ne, jotka eivät ole sisällä evankeliumissa ja jotka hylkäävät evankeliumin torjumalla yleisen vanhurskauttamisen. Olen iloinnut siitä, että tästä Sassen suomennetusta teoksesta kansankirkon konservatiiviteologeilla on nyt mahdollisuus tarkistaa kantojaan ehtoollisopista. Sandell tosin tuo esille rajauksensa Sasseen: ”Sasse on pääasiallisesti (!) gneesioluterilaisella linjalla.”
Luterilainen 1/2012 oli teemanumero aiheena Pyhä Raamattu. Sassen raamattuopin esille ottaminen sopi kyseiseen teemaan. Sassen ongelmallinen kanta raamattukysymyksessä on yleisesti tunnettu tunnustuksellisissa piireissä. Siinä hän oli eri kannalla kuin esimerkiksi tri Tom G. A. Hardt, jota tapasin montakin kertaa ja jonka kanssa minulla oli tapana vaihtaa tervehdyksiä. Eräässä ehtoollista koskevassa kysymyksessä he taas olivat eri mieltä Sassen edustaessa oikeata kantaa. Kun tri Karl Wengenroth kerran lukiessaan erästä Sassen teosta kysyi kantaani Sassen raamattukäsitykseen, vastasin hänelle: ”Raamattu on Sasselle ongelma.” Uskon osuneeni asian ytimeen ja ilmaisseeni asian kauniisti. Halusin Luterilaisessa myös tuoda esille, että Sasse viimeisinä elinvuosinaan Nafzgerin kertoman mukaan oli hyväksynyt Missourisynodin Raamattua ja tunnustusta koskevan periaatelausunnon. Koska siitä ei ole tiedossa muuta kirjallista lähdettä, kerroin, mistä asia olisi tarkistettavissa. Toinen lähde olisi Sassen oma arkisto, jossa oletan olevan kopion kirjeestä. En ottanut lausumallani kantaa Nafzgeriin, jonka persoona ei kuulu tähän yhteyteen sen enempää, vaikka olenkin joutunut häntä oikaisemaan joissakin kohdin. Kerroin asiasta katsoen sen olevan Sasselle kunniaksi. Olisi hyvä, jos joku ottaisi tehtäväkseen hankkia Sassen kirjeestä kopion meille muillekin tiedoksi ja Sassen kannan tarkistamiseksi.
Sandell ei näytä käsittäneen niitä suuria opillisia vaaroja, joita sisältyy niihin yhteyksiin, joissa Sasse käyttää lausumaansa ”raitis ja vankka eksegeettinen työskentely”. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin Sandell haluaa sen nähdä.
Suunnitelmissani on tämän vuoden aikana julkaista Luterilaisen ehtoollista käsittelevä teemanumero. Siinä yhteydessä on tarkoitus arvioida myös Sassen kirjaa. Tämä ehdolla jos Jumala suo ja me elämme.
Concordia 2/2012
Vastaus Markku Särelälle:
Halvar Sandell
Valitettavaa on, että ahkera ja kokenut pastori Särelä ei nyt varsinaisesti tartu niihin kysymyksiin, jotka olivat esillä hänen torjumassaan kirjoituksessa. Concordiassa julkaistiin tiettyihin asioihin menevä kirjoitukseni, joka haastoi keskusteluun. Särelä tyrmää sen kovin sanoin kokonaan ja puhuu vihjailevasta solvauskirjoituksesta. Ajatteleva lukija pystyy tekemään omia johtopäätöksiään tällaisesta suhtautumistavasta.
Taustalla on se, mitä Särelä itse on kirjoittanut Hermann Sassesta Luterilainen- lehdessä. Viittasin ko. lehden numerossa 1/2012 olleeseen mainintaan Sassen kirjasta. Hyvin erikoista oli – toistan sen vielä – ettei itse kirjasta ollut tehty arvostelua, vaan Särelä keskittyi seikkoihin, jotka eivät tule ilmi juuri tässä Sassen ehtoolliskirjassa.
Vaikka Särelä nyt toisen kerran – Sassen teoksen alkusanojen lisäksi – saa todisteen siitä, että mekin Concordiassa tunnemme tietyt kiistakysymykset emmekä analysoimatta halua suositella mitä tahansa Sassen teologiasta, hän ei ota tätä viestiä vastaan. Ihmetystä on omiaan lisäämään se, että kun Särelä vasta tässä vaiheessa ilmaisee kantansa Sassen kirjassa esille tulevaan oppiin, hän tekee sen sanoilla: ”on myös minun oppini ja uskoni.”
Tätä tekstiä edeltävässä vastauksessaan minulle Särelä yrittää päästä kimppuuni omalla ylitulkinnallaan Sassen tekstistä. On huomattava, ettei Sasse niillä sivuilla, joihin Särelä viittaa (s. 87 ja s. 268), esitä minkäänlaista tasapainottamista, mitä eri armonvälineiden omiin esiintymismuotoihin tulee. Totta on, että alttarin sakramentti on evankeliumia. Se on todellinen armonväline, joka antaa syntien anteeksiannon. Toisaalta on ilmiselvää, että ehtoollinen on ehtoollinen, eikä ole yhdentekevää millainen tämä armonväline on muihin armonvälineihin verrattuna. Näissä kysymyksissä on vaarallista panna kaikki yleisten periaatteiden alle. Moneen otteeseen nimenomaan reformoitu puoli yritti Marburgissa vuonna 1529 saada sellaisella metodilla niskalenkin Lutherista. Jumala kohtaa ihmisen itse määräämällään tavalla, eikä hän vastaa suoraan yleiseen uskonnolliseen armoperiaatteeseen, jonka ihminen on asettanut, eikä pelastustarpeeseen, joka on määritelty antroposentrisesti. Reaalipreesensiä ei voida loogisesti perustella armon universaalisuudella. Tällaista harhakäsitystä vastaan Luther reagoi voimakkaasti. Luther painottaa: ”Jokainen uskonkohta on peruste itsessään eikä sitä tarvitse todistaa toisella kohdalla” (Hermann Sasse, ”Tämä on minun ruumiini”, s. 189).
Särelä kirjoittaa aivan ilmeisesti oman ja kirkkokuntansa näkemystä puolustaen. Yleistävällä tavalla puhuminen sakramentin lahjasta ja sakramentin luonteen pohtimatta jättäminen paljastaa filippistisen ja kryptokalvinilaisen hengen. Halutaan leikata pois reaalipreesensin lähempi määritelmä ja nopeasti viitata vaikkapa, kuten Särelän kirjoituksessa tapahtuu, yleiseen vanhurskauttamiseen. Ehtoollisen omaleimainen profiili muiden armonvälineitten joukossa ei saa hämärtyä. Kun näin tapahtuu, tiedämme että on kyseessä filippistinen liikehdintä, joka vie reformoitua oppia kohti.
Sassen teksti edustaa luterilaista pääuomaa – opillisessa suhteessa gneesioluterilaista (aitoluterilaista) kantaa. Koska filippismi käytännössä ja historiallisesti on hallinnut nimellisesti luterilaista kenttää, on tunnustuksellisten luterilaisten asia tänä päivänä tuoda esiin se, mikä uskonpuhdistuksen jälkeen sakramenttiopin kohdalla löytyy gneesioluterilaisen leiman alta.
Särelä ei lähde suoraan sakramenttiopin kiistakysymyksiin, mutta toteaa sivu mennen jotakin filippismistä. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa jotakin filippismin vaaroista – miten voimme pitää niitä loitolla ja yhteisesti oikeassa pyhässä perinteessä tunnustaa oikein Kristuksen sanojen perusteella. Tästä aiheesta valitettavasti emme saa sanaakaan tohtori, pastori Särelältä.
Concordia 2/2012
Me tiedämme, että kun joku lankeaa, hän lankeaa yksin, mutta kukaan ei pelastu yksin. Joka pelastuu, pelastuu kirkossa, sen jäsenenä ja yhteydessä sen kaikkiin jäseniin. Jos joku uskoo, hän on uskon yhteisössä; jos hän rakastaa, hän on rakkauden yhteisössä; jos hän rukoilee, hän on rukouksen yhteisössä.
Nämä venäläisen kristityn runoilijan Homjakovin tunnetut sanat ovat olleet mielessäni, kun vuosi Kanadassa on perheemme kohdalla pian täynnä. Opintovapaastani on siten jo yli puolet käytetty. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että olemme saaneet hyvin sopeutua maahan, kulttuuriin ja kieleen.
Alkuvaikeuksien jälkeen lapset viihtyvät koulussa. Lounaseväät repussa he kävelevät lähikouluun,
jossa päivä alkaa klo 8.50 kansallislaululla ja päättyy klo 15.15. Osallistuminen koulun eri urheilujoukkueisiin on tuonut lisäväriä ja yhteishenkeä koulupäiviin. Musiikki-ja urheiluharrastukset täydentävät kouluviikkoa.
Merkittävintä meille on ollut yhteys luterilaiseen seurakuntaan ja pappisseminaariin. Itse elän pienen ja kodikkaan Concordia Lutheran Theological Seminaryn yhteydessä tutkijana, oppilaana ja opettajana. Perheenä käymme luterilaisessa seurakunnassa joka pyhä (www. resurrectionlc.ca). Pyhäkoulut neljässä eri ikäryhmässä ja aikuisten raamattuopetus alkavat klo 9.30. Yhteistä messua vietetään klo 11 ja kirkkokahvit ovat joka toinen viikko. Päivi laulaa kirkkokuorossa ja minä kaikkien vuosien jälkeen saan opetella istumaan lasten kanssa penkissä. Kävijämäärä on noin 60–80. Seurakunta vastaa itse ainoan työntekijänsä, pappinsa palkasta ja kirkkorakennuksen ylläpidosta. Vapaaehtoistyö ja maallikoiden monenlaiset kyvyt ja lahjat ovat toiminnan kannatteleva runko. Monella tapaa siis niin tuttua! Suuri kysymys täällä on, miten seuraava sukupolvi säilyttää yhteyden seurakuntaan.
Täällä koetaan samoja kipuja kuin Suomessakin: yksinäisyyttä, masennusta, avioliittovaikeuksia, vanhuuden vaivoja… Ihmeellisintä kuitenkin on, että Kristus totuudessaan ja armossaan kokoaa yhä uudestaan laumansa koolle yhteiseen taivaallisen juhlapöytään. Hänellä riittää ehtymättömästi annettavaa!
Lotta-tyttäremme (3v.) ensimmäinen kysymys usein aamuisin on: Onko tänään kirkkopäivä? Välillä kyyneleetkin pienokaiselta valuvat, kun joutuu kuulemaan, että vielä pitää muutama päivä odottaa. Mitä olisikaan ollut tulla tänne ilman tietoa seurakunnasta? Mitä olisikaan tulla takaisin Suomeen ilman tietoa seurakunnasta? Kuinka arvokas siis onkaan Luther-säätiössä kutsumme rakentaa seurakuntia ehjästi luterilaiselle pohjalle!
Sain olla mukana Lutheran Church Canadan itäisen alueen pappeinkokouksessa. Mieleeni jäi erään sotilaspapin puhe. Tämä sissin näköinen jämäkkä pastori oli tullut juuri Afganistanista. Hän oli palvellut taistelujoukkoja läsnäolollaan, kuuntelemalla, sanalla ja rukouksella etummaisia pesäkkeitä myöten. Hän oli ollut useasti kranaattitulessa, lohduttanut haavoittuneita, kantanut ruumiita yhdessä ja monessa osassa, kuunnellut hermonsa menettäneitä. Tämän kerrottuaan hän kysyi: ”Tiedättekö mikä oli kuitenkin kaikkein raskainta?” Läsnä olleet sata pappia olivat aivan hiljaa. Sitten hän vastasi itse: ”Minulla ei ollut seurakuntayhteyttä. En saanut ehtoollista.” Suurimpia hetkiä hänelle oli ollut kerran tavata toinen tunnustuksellinen luterilainen, jonka kanssa he olivat yhdessä saaneet viettää ehtoollista teltan kamaralle polvistuneina. Ymmärrämmekö me, minkä lahjan äärellä saamme itse elää ja toisia kutsua?
Meidän perheemme kiittää täällä siitä uskon, rakkauden ja rukouksen yhteydestä, jota saamme lihaksi tulleen Sanan kautta teidän kanssanne jakaa. Kun taivas ja maa on yhdistetty Jumalan Pojan syntymisessä, ei valtamerikään voi erottaa siitä yhden ja pyhän seurakunnan yhteydestä, jossa saamme elää.
Juhani Pohjola
Pyhäkön Lamppu 6/2011
VALVOKAA
Mark. 13:33–37
Jeesus puhuu ylle merkityssä tekstissä nykyisen maailmanajan päättymisestä. Samalla hän muistuttaa meitä siitä, että hänen tulemisensa lähestyy. Sitä päivää ja hetkeä, milloin Jeesus tulee toisen kerran tänne maan päälle, me emme kukaan tiedä. Sen tietää vain Isä Jumala. Mutta meille on tärkeätä se, että Jeesuksen tullessa olemme valmiita ottamaan hänet vastaan. Sen tähden Jeesus sanoo meille painokkaasti: ”Valvokaa!”
Samanlaista valvomista me tarvitsemme silloin, kun meille tulee kuoleman kutsu eli kutsu ajasta iäisyyteen. Meidän tulee olla hengellisesti valveilla silloin, kun kuoleman hetki tulee, jos mielimme päästä iankaikkiseen elämään, taivaaseen. On kohtalokasta, jos me iäisyyskutsun tullessa nukumme synnin unta. Sillä silloin meidän osamme on iankaikkinen kadotus.
Mitä sitten on valvominen, johon Jeesus meitä kutsuu ja kehottaa? Valvominen on uskossa Jeesukseen elämistä. Kun elämme uskossa Jeesukseen, silloin me olemme turvattuja eläessämme ja kuollessamme. Kuolema tai Jeesuksen toinen tuleminen saa tapahtua milloin tahansa, me olemme turvassa. Johanneksen Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Autuaita ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat, he saavat levätä vaivoistansa.” (Ilm. 14:13)
”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:4) Juuri tämän tähden Jeesus kehottaa meitä joka hetki olemaan valmiina ja valvovina. Kun elämme uskossa, ei ole väliä milloin ja miten Jeesuksen toinen tuleminen tapahtuu. Samoin on ajallisen kuolemamme laita. Jeesukseen uskovaa ei kuolema pääse ikävästi yllättämään.
Meille kaikille Jeesus sanoo: ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” (Mark. 13:37).
Teuvo Veikkola, Alajärvi
Järviseutu-lehti 2.11.2011
Reijo Pekka Jaatinen (29.6.1952 – 5.11.2011) oli lehtemme ja toimintamme lämmin ystävä. Muistamme häntä kiitollisin mielin.
”Jos oletkin kuoleman kautta menettänyt rakkaasi, usko saavasi heidät kerran takaisin vielä rakkaampina: vain lyhyt väliaika erottaa sinut heistä, mutta autuas ja huoleton iankaikkisuus on taas yhdistävä sinut heidän kanssaan. Aivan varman lupauksen nojalla toivomme, että me tästä elämästä, josta muuttoaikeissa ollen olemme jo joitakin läheisiämme edeltä lähettäneet, tulemme siihen elämään, missä he ovat kuta tutumpia, sitä rakkaampia ja rakastettavia ilman vähääkään pelkoa mistään erimielisyydestä.
Älä siis kiinnitä huomiotasi eron aikaan, siihen, että omaisesi kuolemassa jättävät sinut, vaan ota huomioon myös aika, jolloin kaikki asetetaan kohdallensa, koska nimittäin tulet saamaan omaisesi takaisin ylösnousemuksessa. Siellä, missä on luja usko ylösnousemukseen, ei vallitse kuolema, vaan lepo.
Jumala on kutsunut rakkaasi kammioihinsa, älähän toki kadehdi heidän lepoansa ja rauhaansa, piankin on käsillä ylösnousemuksen hetki. Jumala näki hyväksi, että he saisivat paikkansa taivaallisten ruhtinaiden, pyhien enkelten rinnalla. Jumala näki hyväksi, että heidän osakseen tuli taivasten valtakunnan ihanuus. Näin on Jumala nähnyt hyväksi, tyydy sinä siihen.
Pyhä Jumala, sinä olet ottanut sen, minkä annoit. Kiitetty olkoon sinun nimesi iankaikkisesti.” (Johannes Gerhard, Uskon pyhä salaisuus, s. 178–)
”Ja lähtiessään he ottivat mukaansa myöskin Lootin, Abramin veljenpojan, ja hänen omaisuutensa; hän näet asui Sodomassa. 13. Mutta muuan pakolainen tuli ja ilmoitti siitä Abramille, hebrealaiselle; tämä asui tammistossa, joka oli amorilaisen Mamren, Eskolin ja Aanerin veljen, oma, ja he olivat Abramin liittolaisia.” (1. Moos. 14:12–13)
Tässä yhteydessä Aabraham (Abram) mainitaan ensi kerran nimeltään hebrealaiseksi. Tästä nimestä kiistellään aika lailla. Augustinus, vaikka hän tätä lausetta käsittelee vasta myöhemmin, ja Burgensiuskin on samalla kannalla, että hebrealaisista puhutaan Aabrahamin mukaan, mutta he erehtyvät. Edellä saimme jo kuulla mainittavan Eeberin huonetta 10. luvussa; hän oli kaikkien Eeberin poikien isä. Hänen mukaansa Aabrahamille on tullut se lisänimi, että häntä sanotaan hebrealaiseksi, koska hän on säilyttänyt Eeberin uskon ja tunnustuksen.
Silloin nimittäin kun kaikki muut jättivät terveen opin ja oikean jumalanpalveluksen ja kääntyivät eri lahkokuntiin tuossa hirvittävässä kielten jakaantumisessa, Eeber asettui vastustamaan Baabelin epäjumalanpalvelusta ja voitti tuon kauhean pahennuksen, jonka Nimrod ja hänen väkensä olivat panneet alulle. Ja tästä syystä Eber on ansainnut sen, että koko hänen jälkipolveansa, siis itse Kirkkoa aina Kristukseen asti nimitetään hebrealaisiksi.
Hänen seuraajanansa Aabrahamia nimitetään hebrealaiseksi, ei niinkään verisiteen tähden, kuin sen uskon ansiosta, jonka hän on Eeberiltä saanut. Joka kohdassa siis, missä Pyhässä Raamatussa tämä nimi esiintyy, saat hebrealaisilla ymmärtää tarkoitettavan puhtaan uskon noudattajia ja oikeata Kirkkoa.
Martti Luther, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 8–17, s. 257–258. Hämeenlinna 2004. Suomen Luther-säätiö.
Kategoriat
Pyhä kaste raamatussa
Rovasti Matti Väisäseltä laaja kastekirja
“Lukuisat ovat olleet ne kerrat, kun työni on keskeytynyt ja paperini ovat kastuneet ilon kyyneleistä. On vain täytynyt ylistää Jumalaa kasteen lahjasta ja jatkaa vasta sitten..”
– Kasteessa yhdistyvät näkyvä aine, vesi ja Jumalan sana. Näin Jumala näkyvällä tavalla pesee synnit pois ja antaa ihmiselle Pyhän Hengen ja synnyttää hänessä uskon.
– Kyseessä ei ole vain pelkkä lupaus armosta, vaan todellinen armonväline. Meille ei kasteessa vain luvata Jumalan armoa, vaan se myös annetaan siinä Sanan ja uskon kautta.
– Pelastukselle on kaksi ehtoa: kaste ja usko. Kumpikaan näistä ei ole ehdonvallan asia, josta voidaan puhua tai olla puhumatta. Ilman näiden kahden tasapainoa ei ole kokonaista evankeliumia eikä taivastietä osata neuvoa oikein.
– Kirkkomme kasteteologiassa rationalismi ja reformoitu teologia ovat saaneet paljon pahaa aikaan. Kun ihmisen oma järki alkaa, tiedostaen tai tiedostamatta, mestaroida Jumalan sanoja, silloin ollaan väärällä tiellä.
Väisänen toivoo, että hänen kirjansa voisi synnyttää rakentavaa keskustelua ja hengellistä uudistumista Suomen kristittyjen keskuudessa.
Ensimmäisestä painoksesta sanottua:
”Matti Väisänen on pitkän linjan julistaja ja opettaja ja sellaisesta taidosta hänen teoksensa on erinomainen näyte ja tulos. Mitä tulee teoksen teologiaan, näen sen vahvasti terveen luterilaisena. Voin onnitella häntä.”
– dogm.prof. Miikka Ruokanen
”Ilman erityisiä ennustajan lahjoja voi arvioida, että teos, kun se kaksiosaisena perusteellisena esityksenä näkee päivän valon, tulee olemaan tapaus Suomen kirkon ja herätysliikkeiden historiassa. Tällaisia meillä ilmestyy hyvin harvoin. Teos ansaitsisi tulla Yhteiseksi opetukseksi kirkossamme.”
– teol.lis. Simo Kiviranta
”Matti Väisänen edustaa kirjassaan linjakkaasti tunnustuksellista luterilaisuutta. Olen varma siitä, että kirjan julkaiseminen on kirkkohistoriallinen tapaus Suomessa.”
– teol.tri. Reijo Arkkila
”Tämä kirja on sensaatio, ei pelkästään itse asian tähden, vaan myös siksi, että kirjan on kirjoittanut Kansanlähetyksen pitkäaikainen pääsihteeri Matti Väisänen. Käsittääkseni Suomen herätysliikkeiden piirissä ei ole pitkiin aikoihin ilmestynyt yhtään Matti Väisäsen kirjaan verrattavaa, omassa liikkeessään uusia uria aukovaa ja ulkopuolelle uuspietismin yhteyksiä luovaa puheenvuoroa niin perustavasta kysymyksestä kuin pyhä kaste.”
– teol.tri. Martti Vaahtoranta
Pyhä kaste Raamatussa, 425 sivua
Kategoriat
Concordian uudet sivut julkaistu
Hei, tervetuloa uudistetuille sivuillemme.
Yläpalkin valikoista voit perehtyä sivuston tarkoitusperiin ja toimintaamme.
Sivuillamme voit etsiä artikkeleita oikealla sijaitsevaa sivupalkkia apunakäyttäen. Kaikki olemassa olevat artikkelit löytyvät sanojen(SANAHAKU), eri kategorioiden, arkistojen kätköistä tai hakutoimintojen avulla.
Voit tilata RSS-SYÖTTEEN selaimeesi tai tilata ilmaisen UUTISVIESTIN sähköpostiisi. Näiden avulla saat pian tiedon jos sivustollemme tulee uusia mielenkiintoisia artikkeleita.
Nautinnollista tutkimusmatkaa armon evankeliumin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden maailmaan.
Concordia-sivuston päivittäjä ja ylläpitäjä.
Palaute: admin AT concordia.fi