Me tiedämme, että kun joku lankeaa, hän lankeaa yksin, mutta kukaan ei pelastu yksin. Joka pelastuu, pelastuu kirkossa, sen jäsenenä ja yhteydessä sen kaikkiin jäseniin. Jos joku uskoo, hän on uskon yhteisössä; jos hän rakastaa, hän on rakkauden yhteisössä; jos hän rukoilee, hän on rukouksen yhteisössä.

Nämä venäläisen kristityn runoilijan Homjakovin tunnetut sanat ovat olleet mielessäni, kun vuosi Kanadassa on perheemme kohdalla pian täynnä. Opintovapaastani on siten jo yli puolet käytetty. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että olemme saaneet hyvin sopeutua maahan, kulttuuriin ja kieleen.

Alkuvaikeuksien jälkeen lapset viihtyvät koulussa. Lounaseväät repussa he kävelevät lähikouluun,

jossa päivä alkaa klo 8.50 kansallislaululla ja päättyy klo 15.15. Osallistuminen koulun eri urheilujoukkueisiin on tuonut lisäväriä ja yhteishenkeä koulupäiviin. Musiikki-ja urheiluharrastukset täydentävät kouluviikkoa.

Merkittävintä meille on ollut yhteys luterilaiseen seurakuntaan ja pappisseminaariin. Itse elän pienen ja kodikkaan Concordia Lutheran Theological Seminaryn yhteydessä tutkijana, oppilaana ja opettajana. Perheenä käymme luterilaisessa seurakunnassa joka pyhä (www. resurrectionlc.ca). Pyhäkoulut neljässä eri ikäryhmässä ja aikuisten raamattuopetus alkavat klo 9.30. Yhteistä messua vietetään klo 11 ja kirkkokahvit ovat joka toinen viikko. Päivi laulaa kirkkokuorossa ja minä kaikkien vuosien jälkeen saan opetella istumaan lasten kanssa penkissä. Kävijämäärä on noin 60–80. Seurakunta vastaa itse ainoan työntekijänsä, pappinsa palkasta ja kirkkorakennuksen ylläpidosta. Vapaaehtoistyö ja maallikoiden monenlaiset kyvyt ja lahjat ovat toiminnan kannatteleva runko. Monella tapaa siis niin tuttua! Suuri kysymys täällä on, miten seuraava sukupolvi säilyttää yhteyden seurakuntaan.

Täällä koetaan samoja kipuja kuin Suomessakin: yksinäisyyttä, masennusta, avioliittovaikeuksia, vanhuuden vaivoja… Ihmeellisintä kuitenkin on, että Kristus totuudessaan ja armossaan kokoaa yhä uudestaan laumansa koolle yhteiseen taivaallisen juhlapöytään. Hänellä riittää ehtymättömästi annettavaa!

Lotta-tyttäremme (3v.) ensimmäinen kysymys usein aamuisin on: Onko tänään kirkkopäivä? Välillä kyyneleetkin pienokaiselta valuvat, kun joutuu kuulemaan, että vielä pitää muutama päivä odottaa. Mitä olisikaan ollut tulla tänne ilman tietoa seurakunnasta? Mitä olisikaan tulla takaisin Suomeen ilman tietoa seurakunnasta? Kuinka arvokas siis onkaan Luther-säätiössä kutsumme rakentaa seurakuntia ehjästi luterilaiselle pohjalle!

Sain olla mukana Lutheran Church Canadan itäisen alueen pappeinkokouksessa. Mieleeni jäi erään sotilaspapin puhe. Tämä sissin näköinen jämäkkä pastori oli tullut juuri Afganistanista. Hän oli palvellut taistelujoukkoja läsnäolollaan, kuuntelemalla, sanalla ja rukouksella etummaisia pesäkkeitä myöten. Hän oli ollut useasti kranaattitulessa, lohduttanut haavoittuneita, kantanut ruumiita yhdessä ja monessa osassa, kuunnellut hermonsa menettäneitä. Tämän kerrottuaan hän kysyi: ”Tiedättekö mikä oli kuitenkin kaikkein raskainta?” Läsnä olleet sata pappia olivat aivan hiljaa. Sitten hän vastasi itse: ”Minulla ei ollut seurakuntayhteyttä. En saanut ehtoollista.” Suurimpia hetkiä hänelle oli ollut kerran tavata toinen tunnustuksellinen luterilainen, jonka kanssa he olivat yhdessä saaneet viettää ehtoollista teltan kamaralle polvistuneina. Ymmärrämmekö me, minkä lahjan äärellä saamme itse elää ja toisia kutsua?

Meidän perheemme kiittää täällä siitä uskon, rakkauden ja rukouksen yhteydestä, jota saamme lihaksi tulleen Sanan kautta teidän kanssanne jakaa. Kun taivas ja maa on yhdistetty Jumalan Pojan syntymisessä, ei valtamerikään voi erottaa siitä yhden ja pyhän seurakunnan yhteydestä, jossa saamme elää.

Juhani Pohjola

Pyhäkön Lamppu 6/2011