Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet Sana

Saaran kuolema ja hautaus

1. Moos. 23

Paul Kretzmann, USA

Saaran kuolema

23:1: ”Ja Saara eli sadan kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanhaksi; niin vanhaksi eli Saara.” Siten hän eli kypsään vanhuuteen asti ja näki poikansa Iisakin varttuvan täyteen miehuuteen. Iisak oli nyt näet kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Tällä välin Aabraham oli muuttanut takaisin Hebroniin

23:2: ”Ja Saara kuoli Kirjat-Arbassa, se on Hebronissa, Kanaanin maassa. Ja Aabraham meni murehtimaan Saaraa ja itkemään häntä.” Joosuan kirjasta (Joos. 14:15) ja Tuomarien kirjasta (Tuom. 1:10) käy ilmi, että Hebron, joka oli yksi vanhimmista asutuista paikoista Kanaanin maassa, kantoi jonkin aikaa valloittajansa, anakilaisen Arban, mukaan nimeä, mutta Israelin lapset palauttivat alkuperäisen nimen. Täällä Saara kuoli, ja Aabraham meni, ts. hän ryhtyi tekemään valmisteluja tavanomaista suruaikaa, kuolleen valittajaisia varten.

Aabraham neuvottelee hautapaikasta

23:3–4: ”Sen jälkeen Aabraham nousi ja lähti vainajan luota ja puhui heettiläisille sanoen: 4. ’Minä olen muukalainen ja vieras teidän keskuudessanne; antakaa minulle perintöhauta maassanne, haudatakseni ja kätkeäkseni siihen vainajani.’” Se, että Aabraham noudatti tavanomaista suruaikaa, ei suinkaan ollut ristiriidassa hänen uskonsa kanssa. Saara oli ollut hänen vaimonsa, joka uskoi tosi Jumalaan kaikista heikkouksistaan huolimatta – hän on kaikkien uskovien naisten äiti. Aabraham oli rakastanut häntä syvästi, kuten uskollisen aviomiehen tulisi, ja Saara oli hänen myös kuolemassa. Hän lähti nyt teltasta, jossa Saaran ruumis oli, ja meni kaupungin porttiin, ihmisten tavalliseen kokoontumispaikkaan, jossa kaikki liiketoiminta tavallisesti hoidettiin. Heetin lapset, heettiläiset, elivät siellä, sillä Hebron sijaitsi heettiläisten maassa, vaikkakaan ei kaukana amorilaisten maasta, joka sijaitsi länteen päin. Muukalaisena ja paimentolaisena heidän keskuudessaan hän nyt neuvotteli hautapaikasta, ennen kaikkea Saaralle, vaimolleen.

23:5: ”Heettiläiset vastasivat Aabrahamille, sanoen hänelle: 6. ’Kuule meitä, herra. Sinä olet Jumalan ruhtinas meidän keskuudessamme; hautaa vainajasi parhaaseen hautaamme. Ei kukaan meistä kiellä sinua hautaamasta vainajaasi hautaansa.’” Tämä kertomus esittää kauniin näkymän kohteliaisuudesta, vaatimattomuudesta, ystävällisyydestä, vilpittömyydestä, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, johon ei ole sekoittuneena ahneuden varjoja, kuten eräs Raamatun selittäjä huomauttaa. Aabraham oli tullut ostamaan palan maata, mutta aidon itämaisen seremoniallisuuden mukaisesti kaupungin miehet pitkittivät neuvotteluja osoittaen Aabrahamille sen kohteliaisuuden, että he pitivät häntä Jumalan ruhtinaana keskuudessaan ja että hänen tarvitsi vain valita mikä tahansa hautapaikka, joka häntä miellyttäisi, ja he kokisivat kunniakseen, että hän ottaisi sen vastaan lahjana.

23:7: ”Niin Aabraham nousi ja kumarsi maan kansalle, heettiläisille.” Tämä Aabrahamin juhlallinen nouseminen ja kumartaminen tarkoitti, että hän antoi suuren arvon heidän kohteliaisuuksilleen ja heidän ystävällisyydelleen, kun he tekivät sellaisen anteliaan tarjouksen

23:8: ”[Ja] puhui heille sanoen: ’Jos teidän mieleenne on, että minä hautaan ja kätken vainajani, niin kuulkaa minua ja taivuttakaa Efron, Sooharin poika, 9. antamaan minulle Makpelan luola, joka on hänen omansa ja on hänen vainionsa perällä. Täydestä hinnasta hän antakoon sen minulle perintöhaudaksi teidän keskuudessanne.’ Aabraham jatkoi asiansa toimittamista hyvin huolellisesti ja kohteliaasti. Hän pyysi läsnäolevia miehiä toimimaan välittäjinä Efronin kanssa, joka oli varsin huomattava mies yhteisössä, jos se sopi heidän ajatuksiinsa. Tämä Efron omisti näet maapalan, johon sisältyi Makpelan nimellä tunnettu luola, jonka Aabraham arveli oikein hyvin sopivan hänen tarkoituksiinsa. Hän tahtoi ostaa sen täydestä hopeasta [alkutekstin mukainen sana, suom. huom.], ts. hän tahtoi maksaa maasta sen arvon mukaisen hinnan, sillä hän aikoi käyttää sitä pysyvänä hautapaikkana perheelleen. Uskovat menettelevät aina oikein, jos he eivät jää kiitollisuuden velkaan epäuskoisia kohtaan, koska se voi vuorostaan vaikuttaa heidän kristillisyyteensä.

Makpelan ostaminen

23:10–11: ”Mutta Efron istui siellä heettiläisten joukossa. Ja Efron, heettiläinen, vastasi Aabrahamille heettiläisten kuullen, kaikkien, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista, sanoen: 11. ’Ei, herrani, vaan kuule minua. Vainion minä lahjoitan sinulle ja myöskin luolan, joka siinä on, minä lahjoitan sinulle; kansalaisteni nähden minä sen sinulle lahjoitan. Hautaa vainajasi.’” Saman itämaisen kohteliaisuuden harjoittaminen jatkui loppuun saakka. Efron, heettiläinen, oli tuskin tarkoittanut vakavasti otettavaksi tarjoustansa, jonka hän esitti kaikkien heimonsa jäsenten ja samassa kaupungissa asuvien ihmisten korvien kuullen. Jos näet Aabraham olisi hyväksynyt hänen tarjouksensa, olisi hän, kuten tapana oli, odottanut hyvin runsasta vastalahjaa, ja jos Aabraham päättäisi ostaa maan, Efronin tarjous oli tarkoitettu estämään kaikki mielessään olevan hinnan alentaminen.

23:12–15: ”Ja Aabraham kumarsi maan kansalle 13. ja puhui Efronille, maan kansan kuullen, sanoen: ’Jospa kuitenkin – oi, kuule minua! Minä maksan vainion hinnan; ota se minulta ja anna minun haudata siihen vainajani.’ 14. Efron vastasi Aabrahamille, sanoen hänelle: 15. ’Herrani, kuule minua. Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee? Hautaa vainajasi.’” Efron mainitsi tässä hintapyyntönsä: ”Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee?” Se mainitaan kohteliain sanakääntein, ja se vihjaa vaatimuksen puolustamiseen, koska Aabraham vaatisi asian hoitamista siten, että hän maksaa hinnan. Koska hopeasekelin arvo oli noin 50 senttiä, maapala, johon sisältyi Makpelan luola, maksoi Aabrahamille kaksisataa dollaria. ”Niin arvoton maapala ei voinut vaatia kahdelta rikkaalta mieheltä pitkää neuvottelua.”

23:16: ”Kuultuaan Efronin sanat Aabraham punnitsi Efronille sen rahasumman, jonka tämä oli maininnut heettiläisten kuullen, neljäsataa hopeasekeliä, kaupassa käypää.” Tuohon aikaan Kanaanin maassa ei ollut leimattuja kolikkoja, joilla oli määrätty arvo, mutta siellä näyttää olleen tietyn painoisia hopean paloja, jotka voitiin helposti punnita. Tässä kerrotun kaltaisessa liiketoiminnassa nämä palat punnittiin sen osoittamiseksi, ettei mitään petosta ollut tarkoitus yrittää tehdä. Aabraham punnitsi täyden mitan, kuten kauppiailta vaadittiin. Kuten apostoli oikein sanoo, kristityt välttävät rehellisessä liiketoiminnassa vilpin häivähdystäkin. Aabraham osoitti uskonsa ostamalla pienen palan maata siitä maasta, joka oli luvattu hänen jälkeläisilleen ollen varma, että Herra pitäisi huolen lupauksestaan.

Saaran hautaus

23:17–18: ”Niin Efronin vainio, joka on Makpelassa itään päin Mamresta, sekä vainio että siellä oleva luola ynnä kaikki puut, jotka kasvoivat vainiolla, koko sillä alueella, 18. joutuivat Aabrahamin omaksi kaikkien heettiläisten nähden, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista.” Tämä on muodollisen asiakirjan kieltä, jota käytetään maan vaihtaessa omistajaa. Vainion sijaintipaikka annetaan: se sijaitsee ennen Mamrea, Mamren metsikköä vastapäätä, ja siihen kuuluu Makpelan luola, joka on yhdellä tämän maapalan laidalla. Maaomaisuus kuvataan tarkasti, ja siihen sisältyvät myös sekä itse maapalalla että sen rajoilla olevat puut. Vainio luovutettiin Aabrahamille siten kaikkineen, mitä siihen kuului. Luovutuksesta tehty muistiinpano on hyvin tarkka, ja todistajat mainitaan erikseen.

23:19: ”Sen jälkeen Aabraham hautasi vaimonsa Saaran luolaan, joka on Makpelan vainiolla, itään päin Mamresta, se on Hebronista, Kanaanin maassa.” Tämä oli vainion ja siihen sisältyvän luolan ostamisen tarkoitus. Nimen perusteella luolassa on saattanut olla kaksi sisäänkäyntiä tai se on ollut kaksiosainen [vrt. Biblia: Makpela, so. kaksikertainen, suom. huom.].

23:20: ”Niin vainio ja siellä oleva luola siirtyi heettiläisiltä Aabrahamille, perintöhaudaksi.” Hautaamalla vaimonsa Kanaanin maahan, luvattuun maahan, Aabraham tunnusti, että Saara oli osallinen luvatusta siunauksesta ja että hänen ruumiinsa haudattiin tulevan ylösnousemuksen varmassa toivossa Kristuksen lunastustyön perusteella. Tässä merkityksessä kristillisten seurakuntien hautausmaat ovat todella Jumalan peltoja, joista hän kokoaa rikashedelmäisen sadon viimeisenä päivänä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
5/2012 Lehdet Sana

Iisakin uhraaminen(1.Moos.22)

Paul Kretzmann, USA

Matka Mooriaan

22:1: ”Näiden tapausten jälkeen Jumala koetteli Aabrahamia ja sanoi hänelle: ’Aabraham!’ Hän vastasi: ’Tässä olen.’” Näiden tapausten jälkeen Beersebassa Jumala koetteli tai testasi Aabrahamia – ei antamalla tälle tilaisuuden syntiin (Jaak. 1:13), vaan koettelemalla hänen uskonsa lujuutta ja vahvuutta. Kun Herra kutsui Aabrahamia – tämän luultavasti nukkuessa – tämä heti osoittaa innokkuutensa kuulla.

22:2: ”Ja hän sanoi: ’Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat, ja mene Moorian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle sanon.’” Herran käsky on harkittu, yksityiskohtia korostava. Aabrahamin tuli ottaa poikansa, ei Ismaelia vaan ainoa poikansa, hänen vanhuusiän lempilapsensa, se, jota Abraham hellästi rakasti, nimittäin Iisak. Hänet Aabrahamin tuli uhrata polttouhrina Moorian maassa – joka on vuorijono sittemmin Jerusalemina tunnetun paikan läheisyydessä – yhdellä vuorista, jonka Herra osoittaisi hänelle.

22:3: ”Varhain seuraavana aamuna Aabraham satuloi aasinsa ja otti mukaansa kaksi palvelijaansa sekä poikansa Iisakin, ja halottuaan polttouhripuita hän lähti menemään siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut.” Sanaakaan ei mainita kiihtymyksestä tai mielenkuohusta Aabrahamin sydämessä. Hän teki vaieten ja hätäilemättä valmistelunsa Jumalan käskyn toteuttamiseksi kirjaimellisesti. Hän satuloi juhdan, jonka tuli kantaa puut uhria varten sekä ruoka matkaa varten, ja määräsi kaksi nuorta miestään, luultavasti talon palvelijoita, seuraamaan häntä. Hän pilkkoi myös puut, joita hän tarvitsisi uhraamista varten, ja sitten hän lähti kohti Mooriaa. Hän ei kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä, sillä hänen uskonsa vaikutti kuuliaisuudessa.

22:4: ”Kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä ja näki sen paikan kaukaa.” Beersebasta Jerusalemiin oli matkaa 70 – 80 kilometriä, ja sen tähden se vaati suunnilleen kahden ja puolen päivän matkustamisen

22:5: ”Silloin Aabraham sanoi palvelijoilleen: ’Jääkää tähän aasin kanssa. Minä ja poika menemme tuonne rukoilemaan; sitten me palaamme luoksenne.’” Vaikka Aabrahamin palvelijat olivat uskollisia tälle, he olivat tuskin valmistautuneita todistamaan sitä, mikä tapahtuisi heidän edessään olevalla vuorella. Huolimatta siitä, että Aabrahamilta oli salattuna hänen jumalanpalveluksensa lopputulos, hänen uskonsa riippui Herran lupauksessa ottaen huomioon, että Jumala kykeni herättämään Iisakin jopa kuolleista (Hepr. 11:17–19). Siitä syystä hän sanoo luottavaisesti: ”me palaamme luoksenne.” Todellinen usko luottaa Jumalaan myös silloin, kun hän näyttää kovalta ja vihaiselta, silloin kun uskova kokee ainoastaan hänen epäsuosionsa sydämessään. Jumalalle on nimitäin helppo asia korvata kaikki se, minkä hän näkee hyväksi ottaa pois, ja jopa palauttaa se, mikä oli menetetty.

22:6: ”Ja Aabraham otti polttouhripuut ja sälytti ne poikansa Iisakin selkään; itse hän otti käteensä tulen ja veitsen, ja niin he astuivat molemmat yhdessä.” Aabraham kantoi henkilökohtaisesti veitsen teurastamista varten sekä tulen – hehkuvan hiilen tai hiukan taulaa pannussa – samalla kun hän sälytti puut Iisakin päälle, josta siten tuli esikuva verrattomasti suuremmasta uhrista, Jeesuksesta Kristuksesta, joka samoin kantoi ristinsä puun auliisti ja kärsivällisesti ja joka kantoi meidän syntimme ruumiissaan ristille.

 

22:7: ”Iisak puhui isällensä Aabrahamille sanoen: ’Isäni!’ Tämä vastasi: ’Tässä olen, poikani.’ Ja hän sanoi: ’Katso, tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi?’” Iisak rikkoi painostavan hiljaisuuden kysyen lapsellisen uteliaasti. Hän oli pannut merkille, että kaikki muu oli hankittu, mutta se, että puuttui lammas, karitsa tai vohla, jonka piti toimia uhrina, sai hänet esittämään kysymyksen. Luonnollisesti viattoman kysymyksen on täytynyt lisätä Aabrahamin ahdinkoa huomattavasti, mutta hän kulki eteenpäin horjumattoman lujasti.

22:8: ”Aabraham vastasi: ’Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani.’ Ja he astuivat molemmat yhdessä.”Aabrahamin tarkoitus ei ollut – kuten Luther huomauttaa – vaivata poikaansa jumalallisen käskyn yksityiskohdilla. Isän hiljainen vastaus riitti Iisakille.

Jumala puuttuu asioihin

22:9: ”Ja kun he olivat tulleet siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut, rakensi Aabraham siihen alttarin, latoi sille halot, sitoi poikansa Iisakin ja pani hänet alttarille halkojen päälle.” Yksityiskohtainen kertomus kiinnittää jälleen huomion Aabrahamin ehdottomaan kuuliaisuuteen: alttarin rakentaminen, sopivan puumäärän latominen uhrin polttamista varten, Iisakin sitominen, hänen, jota tässä jälleen kutsutaan hänen pojakseen, ja hänen panemisensa alttarille.

22:10: ”Ja Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa.” Tämä on huippukohta, kertomuksen dramaattisin hetki: Iisak kärsivällisenä uhrina, joka tietää olevansa polttouhri, jonka Herra oli katsonut, ja isä valmiina teurastamaan poikansa.

22:11–12: ”Silloin Herran enkeli huusi hänelle taivaasta sanoen: ’Aabraham, Aabraham!’ Hän vastasi: ’Tässä olen.’ 12. Niin hän sanoi: ’Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi.’” Herran enkeli sanan erityisessä merkityksessä, Jumalan Poika, ilmaistaan tässä jälleen. Hän puuttuu asioihin juuri oikeaan aikaan pelastaakseen Iisakin hengen. Jumala oli nyt saanut kovimmalla ajateltavissa olevalla koettelemuksella osoituksen siitä, että Aabraham pelkäsi Jumalaa, että se oli hänen mielensä ja sydämensä asenne, koska hän ei ollut säästänyt ainoaa poikaansakaan kuuliaisuuden tähden Jumalaa kohtaan. Tämän ilmaisi selvä todistus, ja se havaittiin tosiasiallisella kokeella. Tässä korostetaan myös Iisakin esikuvaa, joka enteilee Uuden testamentin suurempaa uhria (Room. 8:32).

22:13: ”Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta.” Jumala ohjasi Aabrahamin huomion tämän takana olevaan oinaaseen, joka oli siihen asti jäänyt häneltä huomaamatta ja joka oli takertunut vuorenrinteessä olevaan tiheikköön pitkillä, käyrillä sarvillaan. Hän toimi ehdotetun vihjeen mukaan ja teki oinaasta uhrieläimen poikansa Iisakin sijasta. Oinas oli siten, kuten monissa myöhemmissä uhreissa, vertauskuva. Se otti kuolemaan määrätyn paikan. Tämä antoi suuren arvon Kristuksen uhrille, sillä se annettiin meidän edestämme, meidän sijastamme.

22:14: ”Ja Aabraham pani sen paikan nimeksi ’Herra näkee.’ Niinpä vielä tänä päivänä sanotaan: ’Vuorella, missä Herra ilmestyy.’” Aabraham antoi uhripaikalle nimen, joka merkitsee ’Herra näkee tai huolehtii’. Myöhemmin oli tähän tapahtumaan perustuva sanonta ”vuorella, missä Herra ilmestyy”, mistä on peräisin Mooria-nimi.

Herra toistaa siunauksensa

22:15–18: ”Ja Herran enkeli huusi Aabrahamille toistamiseen taivaasta 16. ja sanoi: ’Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra: Sen tähden että tämän teit etkä kieltänyt minulta ainokaista poikaasi, 17. minä runsaasti siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valtaavat vihollistensa portit. 18. Ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä, sen tähden että olit minun äänelleni kuuliainen.’” Juhlallinen julistus ja profetia, jota tukee vahvin vala, jonka Herra voi vannoa, se, että hän vannoo itse kauttansa. Lupauksen laajuus, joka tähtää kohti lukemattoman suurta jälkeläisten joukkoa, kaikkien vihollisten täydellistä kukistamista ja erityisesti siihen, että Aabrahamin Siemenessä, tuossa yhdessä suuressa vaimon Siemenessä, kaikki kansakunnat maan päällä tulisivat siunatuiksi, sulkee pois sen, että tässä olisi kyse pelkästä ajallisesta siunauksesta. Pyhä Paavali viittaa pääasiassa tähän siunaukseen, kun hän kirjoittaa: ”Mutta nyt lausuttiin lupaukset Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Hän ei sano: ’Ja siemenille’, ikään kuin monesta, vaan ikään kuin yhdestä: ’Ja sinun siemenellesi’, joka on Kristus” (Gal. 3:16). Kristuksessa kaikki maan sukukunnat ovat siunatut. Hänen voimassaan Jumalan kansa, Aabrahamin hengelliset jälkeläiset, kukistaa kaikki vihollisensa. Tämä on se voitto, joka voittaa maailman, meidän uskomme.

22:19: ”Sitten Aabraham palasi palvelijainsa luo, ja he nousivat ja kulkivat yhdessä Beersebaan. Ja Aabraham jäi asumaan Beersebaan.” Aabrahamin usko oli osoittautunut täysin oikeaksi. Hänen luottamuksensa oli palkittu mitä ihmeellisimmällä tavalla. Nyt hän palasi yhdessä Iisakin kanssa siihen paikkaan, jossa hänen palvelijansa olivat häntä odottamassa. Yhdessä he matkasivat takaisin Beersebaan.

Naahorin perhe

22:20: ”Näiden tapausten jälkeen ilmoitettiin Aabrahamille: “Katso, myöskin Milka on synnyttänyt poikia sinun veljellesi Naahorille.” 21. Nämä olivat Uus, hänen esikoisensa, tämän veli Buus, Kemuel, Aramin isä, 22. Kesed, Haso, Pildas, Jidlaf ja Betuel; 23. Ja Betuelille syntyi Rebekka. Nämä kahdeksan synnytti Milka Naahorille, Aabrahamin veljelle. 24. Ja hänen sivuvaimonsa, nimeltä Reuma, synnytti myös lapsia: Tebahin, Gahamin, Tahaan ja Maakan.” Näistä Naahorin lapsista Buus mainitaan kohdissa Jer. 25:23 ja Job 32:2 ja Maaka kohdissa 5. Moos. 3:14 sekä Joos. 12:5. Muut ovat saattaneet olla osittain niiden heimojen isiä, joita myöhemmin oli eteläisessä Mesopotamiassa ja Pohjois-Arabiassa, maassa, jossa Job ja hänen lapsensa sittemmin elivät. Mutta luettelon suurin merkitys on siinä, että se osoittaa Rebekan sukuperän, joka oli Naahorin laillinen pojantytär ja Iisakin serkun tytär.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2012 Lehdet

Iisakin syntymä ja Ismaelin karkottaminen (1.Moos.21)

Paul Kretzmann, USA

Iisakin syntymä, ympärileikkaus ja vieroittaminen
21:1: ”Ja Herra piti Saarasta huolen, niin kuin oli luvannut; ja Herra teki Saaralle, niin kuin oli puhunut.” Herra piti Saarasta huolen tekemällä hänelle lupauksensa mukaan. Hän antoi Saaralle sen, mitä tämä oli monta vuotta kaivannut, oman lapsen. Lapset ovat hyvän Jumalan lahja.
21:2: ”Ja Saara tuli raskaaksi ja synnytti Aabrahamille pojan hänen vanhoilla päivillään, juuri sinä aikana, jonka Jumala oli hänelle sanonut.” Jumalan lupaus täyttyi kirjaimellisesti, sillä juuri sinä ajankohtana, jonka hän oli maininnut viimeisen vierailunsa aikana, lupauksen lapsi syntyi – muukalaisena itse asiassa, koska Aabraham oleskeli yhä filistealaisten maassa. Iisakin syntymä oli Saaralta uskon teko. Kaikista inhimillistä heikkouksistaan huolimatta hän oli oikea Herran lapsi (Hepr. 11:11).
21:3: ”Ja Aabraham nimitti poikansa, joka hänelle oli syntynyt, sen, jonka Saara oli hänelle synnyttänyt, Iisakiksi.” Painopiste on jälleen siinä seikassa, että tämä oli lupauksen lapsi, Aabrahamin lapsi, ei orjattaren, vaan Saaran, hänen vaimonsa lapsi. Hän suostui Jumalan käskyyn antamalla pojalleen nimeksi Iisak (’hän joka nauraa’), 1.Moos. 17:19. Kuten Aabrahamin iloisen naurun oli aiheuttanut suuri ristiriita ajatuksen ja todellisuuden välillä, niin Iisakin syntymä oli Jumalan laupeuden ihme, josta syystä poika oli aina oleva iloisen ja kiitollisen mietiskelyn kohde.
21:4: ”Ja Aabraham ympärileikkasi poikansa Iisakin, tämän ollessa kahdeksan päivän vanha, niin kuin Jumala oli hänen käskenyt tehdä. (1. Moos. 17: 11, 12) 5. Aabraham oli sadan vuoden vanha, kun hänen poikansa Iisak syntyi hänelle. 6. Ja Saara sanoi: ’Jumala on saattanut minut naurunalaiseksi; kuka ikinä saa tämän kuulla, se nauraa minulle.’ (KR 92: ”Jumala on antanut minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.”) 7. Ja hän sanoi vielä: ’Kuka olisi tiennyt sanoa Aabrahamille: Saara on imettävä lapsia? Ja nyt minä kuitenkin olen synnyttänyt hänelle pojan hänen vanhoilla päivillään.’” Se oli suuren ilon aihe, sillä – viitaten nimeen, jonka Herra oli lapselle valinnut – Saara huudahti: ”Jumala on valmistanut minulle naurun; kaikki, jotka sen kuulevat, iloitsevat minun kanssani” (huom. KR 38 kääntää tässä toisin, KR 92 vastaa tässä kohdassa Kretzmannin käyttämää käännöstä). Hän oli täynnä hämmästystä ihmeenomaisesti annetusta lapsesta. Kuka olisi ikinä ajatellut tai rohjennut ilmaista ajatuksen, että hänellä tulisi vielä olemaan oma lapsi hyväiltäväksi ja hoidettavaksi?
21:8: ”Ja poika kasvoi, ja hänet vieroitettiin. Ja Aabraham laittoi suuret pidot siksi päiväksi, jona Iisak vieroitettiin.” Aabraham jakoi vaimonsa kiitollisuuden täyteisen ilon ja teki poikansa vieroittamisesta suuren juhlapäivän asiaankuuluvin pidoin. Tämä tapahtui Iisakin ollessa suunnilleen kolmen vuoden ikäinen. Tämä kertomus muistuttaa meitä suuremmasta ihmeestä, Jeesuksen syntymästä, joka myös, joskin paljon ihmeellisemmällä tavalla, syntyi vastoin normaalia luonnon järjestystä. Iisak on myös kaikkien aikojen uskovien esikuva. Sillä samoin kuin hän syntyi Jumalan lupauksen voimasta, niin mekin olemme lupauksen hengellisiä lapsia (Room. 9:8; Gal. 4:28; 1. Piet. 1:23).
Haagar ja Ismael karkotetaan
21:9: ”Ja Saara näki egyptiläisen Haagarin pojan, jonka tämä oli Aabrahamille synnyttänyt, ilvehtivän.” Ismael toi ilmi tunteensa ivallisena pilkkanauruna, ehkä jo Iisakin vieroituksen juhlapäivänä. Epäusko, kateus ja ylpeys oli herännyt Ismaelissa sen tähden, että yksin Iisak oli talon perillinen. Se, että Ismael matki Iisakia sekä ivasi ja teki hänet naurunalaiseksi, ei voinut kauan jäädä salatuksi Saaralta.
21:10: ”[Ja] sanoi Aabrahamille: ’Aja pois tuo orjatar poikinensa, sillä ei tuon orjattaren poika saa periä minun poikani, Iisakin, kanssa.’” Tässä ei ollut kysymys mitättömästä kateudesta, vaan se, mitä Saara sanoi, piti yhtä Herran lupauksen kanssa. Tähän asti Haagaria oli suvaittu Aabrahamin talossa, mutta nyt Saara vaati, että orjatar oli ajettava pois, että Aabrahamin oli katkaistava kaikki yhteys häneen ja hänen poikaansa.
21:11: ”Aabraham pahastui suuresti tästä puheesta poikansa tähden.” Hänen henkilökohtainen kiintymyksensä omaan lihaansa ja vereensä ja se seikka, että Jumala oli antanut hänelle erityisiä, Ismaelia koskevia lupauksia (1. Moos. 17:18, 20), sai hänet epäröimään sellaisen askeleen ottamista.
21:12: ”Mutta Jumala sanoi Aabrahamille: ’Älä pahastu siitä poikasi ja orjattaresi tähden. Kuule Saaraa kaikessa, mitä hän sinulle sanoo, sillä ainoastaan Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset.’” Jumala ratkaisi asian Saaran eduksi. Aabrahamin tuli panna syrjään henkilökohtaiset tunteensa ja ajatuksensa, sekä Ismaelin että Haagarin suhteen, ja kuulla vaimonsa ääntä. Sillä Iisakin oli määrä olla Messiasta koskevan lupauksen kantaja; hänen jälkeläistensä välityksellä Herran siunauksen oli määrä tulla kansoille, Messiaan persoonassa. Vrt. Room. 9:7, 8; Hebr. 11:18. Saaran sanoilla on erityinen hengellinen merkitys, kuten pyhä Paavali osoittaa Gal. 4:29:ssä: ”Mutta niin kuin lihan mukaan syntynyt silloin vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin nytkin.” Lihallismieliset maailmanlapset ivaavat ja vainoavat hengellismielisiä Jumalan lapsia. Herran tahto on, että hänen lastensa tulee erottautua kaikissa hengellisissä asioissa maailman lapsista ja välttää kaikkia ansoja, jotka on asetettu niitä varomattomia varten, jotka etsivät hänen vihollistensa ystävyyttä.
21:13: ”Mutta myöskin orjattaren pojasta minä teen suuren kansan, koska hän on sinun jälkeläisesi.” Aabrahamin tähden myös orjattaren poika oli saava suuren osuuden tämän maailman hyvyyksistä.
21:14: ”Varhain seuraavana aamuna Aabraham otti leipää ja vesileilin ja antoi ne Haagarille, pannen ne hänen olalleen, sekä pojan, ja lähetti hänet menemään. Hän lähti ja harhaili Beerseban erämaassa.” Kuten tavallista, Aabraham ei hukannut aikaa suorittaessaan velvollisuutensa, niin epämieluisaa kuin se olikin. Varhain seuraavana aamuna hän varusti Haagarin leivällä ja vesileilillä ja kutsui sitten Ismaelin, joka oli tuolloin lähes seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen. Kun nämä kaksi oli lähetetty pois, he vaelsivat lounaaseen, luultavasti aikomuksena päästä tärkeimmälle karavaanitielle kohti Egyptiä. Näin tapahtui ero, jonka täytyi tulla ennemmin tai myöhemmin.
Ismael pelastuu hengissä
21:15: ”Mutta kun vesi loppui leilistä, heitti hän pojan pensaan alle.” Ilmeisesti Haagar eksyi tieltä tai hänelle sattui jokin virhearvio, sillä vesi loppui leilistä ennen kuin hän pääsi lähteelle. Tästä aiheutuva kärsimys tuli pian niin suureksi, että poika ei kyennyt pysyttelemään pystyssä. Jonkin aikaa hänen äitinsä kannatteli häntä, vetäen häntä ja puolittain kantaen häntä veden löytämisen toivossa. Mutta lopulta hänen oli pakko antaa tämän vajota maahan. Äidin rakkaudessaan hän kuitenkin valitsi varjoisan paikan pensaan alla.
21:16: ”[Meni] ja istui syrjään jousenkantaman päähän, sillä hän ajatteli: ’En voi nähdä pojan kuolevan.’ Ja istuessaan siinä syrjässä hän korotti äänensä ja itki.” Tässä on lisäpiirteitä äidin sammumattomasta rakkaudesta. Hän ei voinut hylätä poikaa kokonaan, vaikka hän olisi ehkä saanut apua. Hän ei voinut kestää sitä, että hän näkisi tämän kärsivän ja luultavasti kuolevan janoon hänen silmiensä edessä. Niinpä hän istuutui sellaisen matkan päähän, jolta jousimies yleensä ampuu maaliin, ja hän itki äänekkäästi antautuen täysin surunsa valtaan.
21:17–18: ”Silloin Jumala kuuli pojan valituksen, ja Jumalan enkeli huusi taivaasta Haagarille sanoen: ’Mikä sinun on, Haagar? Älä pelkää, sillä Jumala on kuullut pojan valituksen, siinä missä hän makaa. 18. Nouse, nosta poika maasta ja tartu hänen käteensä, sillä minä teen hänestä suuren kansan.’” Tässä äärimmäisessä hädässä Ismael unohti kaiken ivailunsa ja kääntyi rukoilemaan niitä rukouksia, jotka hän oli oppinut isänsä talossa. Vastauksena tähän rukoukseen Jumalan Enkeli sanan erityisessä merkityksessä, Jumalan Poika, joka oli ilmestynyt hänelle kerran aiemmin (1. Moos. 16:9,13) käski, ettei hänen tullut pelätä vaan nousta, nostaa poikansa ja tukea häntä. Pojan ei näet ollut määrä kuolla vaan elää ja tulla suuren kansan esi-isäksi.
21:19: ”Ja Jumala avasi hänen silmänsä, niin että hän huomasi vesikaivon. Ja hän meni ja täytti leilin vedellä ja antoi pojan juoda.” Apu oli ollut tarjolla niin lähellä, mutta koska Haagar oli ollut nääntymyksen vallassa, ei hän huomannut lähistöllä pulppuavaa lähdettä. Nyt hän täytti kantamansa leilin ja antoi pojalleen juotavaa pelastaen siten tämän hengen.
21:20–21. ”Ja Jumala oli pojan kanssa, ja hän kasvoi ja asui erämaassa, ja hänestä tuli jousimies. 21. Ja hän asui Paaranin erämaassa; ja hänen äitinsä otti hänelle vaimon Egyptin maasta.” Ismael kasvoi todellisena erämaan poikana eläen suuressa autiomaassa, joka ulottuu Kanaanin eteläisellä rajalla Egyptistä Arabiaan. Jumalan siunaus lepäsi hänen päällään. Hänestä tuli hyvin taitava jousimies, ja hän meni naimisiin egyptiläisen naisen kanssa, jonka hänen äitinsä oli hänelle valinnut. Valitettavasti tämä seikka vahvisti pakanallista ainesta Ismaelin jälkeläisissä, ja se luultavasti sai aikaan, että he hyvin pian hylkäsivät todellisen Jumalan.
Aabrahamin ja Abimelekin välinen liitto
21:22–23: ”Siihen aikaan puhui Abimelek ja hänen sotapäällikkönsä Piikol Aabrahamille sanoen: ’Jumala on sinun kanssasi kaikessa, mitä teet. 23. Vanno nyt tässä minulle Jumalan kautta, ettet ole oleva petollinen minulle etkä minun suvulleni etkä jälkeläisilleni, vaan tee sinäkin laupeus minulle ja sille maalle, jossa muukalaisena asut, niin kuin minä olen sinulle tehnyt.’” Aabraham asui yhä filistealaisten maassa ja nämä eivät voineet kieltää sitä, että Aabrahamin yllä lepäsi erityinen siunaus. Tämä sai Abimelekin lopulta ehdottamaan hänen ja Aabrahamin välistä liittoa, jotta hän varmistaisi tämän miehen ystävyyden itselleen ja lapsilleen. Huomattavin ehto oli, ettei olisi mitään väärää tai petollista toimintaa. Abimelek muistuttaa Aabrahamia siitä, että hän oli osoittanut tälle armeliasta ystävällisyyttä sinä aikana, kun tämä eli Gerarissa (1. Moos. 20:15). Hän vetosi Aabrahamin jalomielisyyteen, kiitollisuuteen ja uskollisuuteen.
21:24: ”Aabraham sanoi: ’Minä vannon.’” Hän oli valmis tekemään sellaisen liiton. Hänellä ei ollut toivetta siitä, että hän henkilökohtaisesti omistaisi Kanaanin. Mutta ennen kuin hän antoi mitään muita lupauksia, hän teki eron yhteiskunnallisten ja yksityisten oikeuksien välillä.
21:25: ”Aabraham nuhteli kuitenkin Abimelekia vesikaivon tähden, jonka Abimelekin palvelijat olivat vallanneet.” Tämä oli epäkohta, joka vaati sovittelua, ennen kuin mitään sopimusta voitiin tehdä.
21:26: ”Mutta Abimelek vastasi: ’En tiedä, kuka sen on tehnyt; et ole itse minulle mitään ilmoittanut, enkä ole siitä kuullut ennen kuin tänään.’” Tämä selitys, jota seurasi määräys palauttaa kaivo sen lailliselle omistajalle, oli riittävä. Se osoitti Abimelekin rehellisyyden kaikessa hänen toiminnassaan.
21:27: ”Silloin Aabraham otti pikkukarjaa ja raavaskarjaa ja antoi Abimelekille; ja he tekivät molemmat keskenänsä liiton.” Aabrahamin lahjat olivat merkki liitosta, jonka molemmat nyt virallisesti solmivat.
21:28–30: ”Ja Aabraham asetti laumasta seitsemän uuhikaritsaa erilleen muista. 29. Silloin Abimelek sanoi Aabrahamille: ’Mitä tarkoittavat nuo seitsemän karitsaa, jotka olet asettanut tuonne erilleen?’ 30. Hän vastasi: ’Nämä seitsemän karitsaa on sinun otettava minun kädestäni, todistukseksi minulle siitä, että tämä kaivo on minun kaivamani.’” Tämä oli erityinen toimitus sen kaivon suhteen, jonka Abimelekin palvelijat olivat anastaneet Aabrahamilta. Kun Abimelek yllättyneenä kysyi tämän toimituksen tarkoitusta, hän sai vastaukseksi, että kuninkaan tuli ottaa ne Aabrahamin kädestä todistukseksi Aabrahamille, että hän oli kaivauttanut tämän kaivon. Aabraham asetti siis seitsemän uuhikaritsaa erilleen muista, ei kaivon lunastamiseksi vaan turvatakseen omaisuutensa kaikkia mahdollisia tulevia vaatimuksia vastaan.
21:31: ”Siitä kutsuttiin paikkaa Beersebaksi, koska he molemmat vannoivat siinä toisilleen valan.” He vahvistivat liittonsa valalla, ja sen vuoksi paikkaa kutsuttiin sen jälkeen aina Beersebaksi, ’valakaivoksi’. Se sijaitsee noin 40 kilometriä Hebronista, Egyptiin menevällä tiellä. Siellä on tänäkin päivänä kaksi kaivoa.
21:32: ”Niin he tekivät liiton Beersebassa. Ja Abimelek nousi ja Piikol, hänen sotapäällikkönsä, ja he palasivat filistealaisten maahan.” Se on: varsinaiseen Filisteaan, joka sijaitsi Välimeren rannikolla.
21:33–34: ”Ja Aabraham istutti tamariskipuun Beersebaan ja huusi siinä avuksi Herran, iankaikkisen Jumalan nimeä. 34. Ja Aabraham asui kauan muukalaisena filistealaisten maassa.” Aabraham menetteli täällä samalla tavalla kuin hän oli menetellyt muissa paikoissa (1. Moos. 12:8; 13:18). Kun hän oli istuttanut tamariskipuun, puun, joka kasvaa huomattavan korkeaksi ja tarjoaa paljon varjoa, hän julisti siellä ikuisen Jumalan nimeä, pääasiallisesti omalle huonekunnalleen, mutta myös muille, jotka mahdollisesti tulivat tätä tietä pitkin. Hän jatkoi tätä niin kauan kuin hän eli paimentolaiselämää filistealaisten alueella, sillä näiden mielestä tämä osa maata kuului heidän hallintavaltansa alaisuuteen. Uskovien tärkein tehtävä maan päällä on ylistää Jumalan nimeä, armoa ja uskollisuutta ja julistaa hänen sanaansa. Siten he tekevät voitavansa saattaakseen kaikki ihmiset tuntemaan totuuden.
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
6/2011 Lehdet

Jumalan liiton vahvistaminen(1. MOOS. 17)

Paul Kretzmann, USA

Lupaus uudistetaan

17:1: ”Kun Abram oli yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden vanha, ilmestyi Herra hänelle ja sanoi hänelle: ’Minä olen Jumala, Kaikkivaltias; vaella minun edessäni ja ole nuhteeton.’” Kaksikymmentä neljä vuotta Abram oli nyt ollut muukalaisena Kanaanissa, kolmetoista vuotta oli vierähtänyt Ismaelin syntymästä ja vielä Abramin ja Saarain kärsivällisyyttä koeteltiin kovasti; vieläkään ei lasta ollut tullut ilahduttamaan heidän sydämiään. Mutta Herra ilmestyi nyt uudelleen Abramille kutsuen itseään kaikkivaltiaaksi Jumalaksi ja käskien palvelijaansa vaeltamaan hänen edessään, viettämään koko elämänsä nuhteettomasti. Jokainen, joka on uskon kautta vanhurskautettu, käyttäytyy koko elämässään ja teoissaan siten, että hän antaa kaiken kunnian Jumalalle ja panee koko luottamuksensa Häneen, vaikka Hän viipyisi joidenkin lupaustensa täyttämisessä.

17:2: ”Ja minä teen liittoni meidän välillemme, minun ja sinun, ja lisään sinut ylen runsaasti.” Jumalan liittoon perustuva lupaus lukemattomista jälkeläisistä toistetaan tässä ja sitä vahvistetaan. Erityistä painoa pannaan jälkeläisten tavattoman suureen määrään.

17:3: ”Ja Abram lankesi kasvoilleen”, uskonsa nöyryydessä ja ylitsepursuavassa ilossa. ”Ja Jumala puhui hänelle sanoen: 4. ’Katso, tämä on minun liittoni sinun kanssasi: sinusta tulee kansojen paljouden isä.’” Liittoa ei tehty tässä, sillä se oli jo voimassa, mutta sen oli nyt määrä käydä toteen. Herra määräsi omalta osaltaan, että Abramista tulee kansojen paljouden isä. Kaikkivaltias Herra täyttää aina asianmukaisena ajankohtana, mitä Hän lupaa lapsilleen.

17:5: ”Niin älköön sinua enää kutsuttako Abramiksi, vaan nimesi olkoon Aabraham, sillä minä teen sinusta kansojen paljouden isän.” Näin Aabrahamille näytetään jälleen suuri kansakunta, joka hänen Siemenensä, Messiaan, välityksellä oli määrä koota kaikista kansakunnista, kaikkien uskovien suuri seurakunta (Room. 4:17). Tämän kaksinkertaisen lupauksen merkkinä Jumala muutti Abramin nimen (”ylhäinen isä”) Aabrahamiksi (”suuren joukon isä”). Jumala itse selitti, että Hän oli asettanut hänet kansakuntien paljouden isäksi.

17:6: ”Minä teen sinut sangen hedelmälliseksi ja annan sinusta tulla kansoja, ja sinusta on polveutuva kuninkaita.” Aabrahamin jälkeläisten joukossa oli heimoja ja kansoja, ylhäisiä, mahtavia ja rikkaita kuninkaita. Lupaus on jälleen niin laaja ja kaikenkattava, että sen täytyy katsoa sisältävän erityisesti ne hengelliset siunaukset, jotka on luvattu niille, jotka ovat Aabrahamin jälkeläisiä uskossa.

17:7: ”Ja minä teen liiton sinun kanssasi ja sinun jälkeläistesi kanssa, sukupolvesta sukupolveen, iankaikkisen liiton, ollakseni sinun ja sinun jälkeläistesi Jumala.” Tässä painotetaan jälleen sitä seikkaa, että Jumala, pannessaan täytäntöön liiton, on oleva ikuinen hyvyyden ja laupeuden Lähde Aabrahamin todellisille jälkeläisille.

17:8: ”ja minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi sen maan, jossa sinä muukalaisena asut, koko Kanaanin maan, ikuiseksi omaisuudeksi; ja minä olen heidän Jumalansa.” Ikuista liittoa ja ikuista omistusta korostetaan toistamalla se yhä uudelleen. Tämä osoittaa, että liitto ja luvattu perintö sisälsi hengellisen siemenen – kaikki ne, jotka ottaisivat Jumalan vastaan Aabrahamin uskolla. Niihin sisältyi myös taivaallinen Kanaan kaikkine siunauksineen, jotka on luvattu meille Kristuksen ansioiden kautta, jossa yksin Jumala on meidän Jumalamme.

Ympärileikkaus säädetään

17:9: ”Ja Jumala sanoi Aabrahamille: “Mutta sinä pidä minun liittoni, sinä ja sinun jälkeläisesi, sukupolvesta sukupolveen.” Lupaus hyvyydestä ja armosta Jumalan puolelta asettaa ihmiselle velvoituksen noudattaa Hänen liittonsa sopimusehtoja.

17:10: ”Ja tämä on minun liittoni sinun ja sinun jälkeläistesi kanssa; pitäkää se: ympärileikatkaa jokainen miehenpuoli keskuudessanne.” Niinpä ympärileikkaus, operaatio, jolla lihan esinahka poistetaan, ei ole pelkkä hygieeninen toimenpide, vaan uskonnollinen toimitus, osa Jumalan liittoa, Hänen armonsa sakramentti.

17:11: ”Ympärileikatkaa esinahkanne liha, ja se olkoon liiton merkki meidän välillämme, minun ja teidän.12. Sukupolvesta sukupolveen ympärileikattakoon jokainen poikalapsi teidän keskuudessanne kahdeksan päivän vanhana, niin hyvin kotona syntynyt palvelija kuin muukalaiselta, keneltä tahansa, rahalla ostettu, joka ei ole sinun jälkeläisiäsi. 13. Ympärileikattakoon sekä kotonasi syntynyt että rahalla ostamasi; ja niin minun liittoni on oleva merkitty teidän lihaanne iankaikkiseksi liitoksi. 14. Mutta ympärileikkaamaton miehenpuoli, jonka esinahan liha ei ole ympärileikattu, hävitettäköön kansastansa; hän on rikkonut minun liittoni.” Ympärileikkaus oli siis sakramentti, armonväline, Vanhassa testamentissa, uskonnollinen toimitus, jonka välityksellä Herra välitti liittonsa siunaukset Aabrahamin lapsille. Sen sopimusehdot olivat yksinkertaiset toimituksen itsensä ollessa selvästi osoitettu: sen tarkoitus oli olla liiton merkki; sen toimittamisen aika oli kahdeksan päivää tai kahdeksas päivä syntymän jälkeen; se ei koskenut ainoastaan poikalapsia vaan myös orjia, sekä niitä lapsia, jotka olivat syntyneet herransa kotona että niitä, jotka oli ostettu muualta; toimitus oli loukkaamaton – jokainen miespuolinen henkilö, joka ei ollut alistunut tähän liiton sopimusehtoon, oli määrä leikata pois jumalallisella tuomiotoimella varhaisen kuoleman kautta. Tämän sakramentin merkitys oli se, että Aabrahamin jälkeläisten tuli ympärileikata sydäntensä esinahka, olla pyhä kansa Herralle (5. Moos. 10:16). Ennen kaikkea ympärileikkaus oli kuitenkin uskonvanhurskauden sinetti (Room. 4:11) ja pyhän kasteen, Uuden testamentin vastaavan sakramentin, esikuva. Kasteen veden – ulkonaisen merkin – välityksellä Jumalan vanhurskaus, syntien anteeksiantamus sinetöidään meille.

Saaralle luvataan lapsi

17:15: ”Ja Jumala sanoi Aabrahamille: “Älä kutsu vaimoasi Saaraita enää Saaraiksi, vaan Saara olkoon hänen nimensä.” Tämä nimen muutos on merkittävä, sillä Aabrahamin vaimoa, joka tähän asti tunnettiin Saaraina, ’ruhtinaallisena’, ’sankarillisena’, tuli tämän jälkeen kutsua Saaraksi, ’prinsessaksi’, prinssien ja kuninkaiden esiäitinä. Siten Jumalan lupaus rajoittui, ensin Aabrahamin perheen jäsenestä poikaan, joka on hänen ruumistaan lähtöisin, ja nyt hänen omaan poikaansa, joka on Saarasta, hänen vaimostaan, ei jostain orjanaisesta.

17:16: ”Ja minä siunaan häntä ja annan hänestäkin sinulle pojan; niin, minä siunaan häntä, ja hänestä tulee kansakuntia, polveutuu kansojen kuninkaita.” Korostus pannaan selvästi siihen seikkaan, että onnellinen pojan syntymistapahtuma Saaralle on seuraus Jumalan siunauksesta. Kun tämä näet on totta jokaisen vaimon kohdalla, oli se erityisen totta Saaran tapauksessa, jonka päälle Herra oli pannut hedelmättömyyden ristin.

17:17: ”Aabraham lankesi kasvoillensa ja naurahti, sillä hän ajatteli sydämessään: ’Voiko satavuotiaalle syntyä poika, ja voiko Saara, joka on yhdeksänkymmenen vuoden vanha, vielä synnyttää?’” Hämmästys sellaisesta lupauksesta niissä olosuhteissa, jollaisina Aabraham ne tunsi – hän itse oli 100-vuotias mies ja Saara 90-vuotias, ja silti heistä oli määrä tulla vanhemmat – tämä täytti hänet niin syvällä kunnioituksella, että hän lankesi kasvoillensa, ja niin suurella ilolla, että hänen täytyi naurahtaa. Hän sydämensä tuli täyteen Jumalan voiman ja laupeuden palvontaa ja ylistämistä.

17:18: ”’Ja Aabraham sanoi Jumalalle: ’Kunpa edes Ismael saisi elää sinun edessäsi!’” Tätä ei puhuttu pelosta, että Herra aiheuttaisi nyt Ismaelin kuoleman, vaan rukouksena, että Ismaelilla olisi osa liiton siunauksista.

17:19: ”Niin Jumala sanoi: ’Totisesti, sinun vaimosi Saara synnyttää sinulle pojan, ja sinun on pantava hänen nimekseen Iisak, ja minä teen liittoni hänen kanssaan iankaikkiseksi liitoksi hänen jälkeläisillensä.’” Herra korostaa sitä, että Saaran poika olisi liiton kantaja, hän, jolle Aabraham antaisi nimen Iisak (’hän joka nauraa’); Iisakin tuli välittää Messiasta koskeva lupaus lapsilleen hänen jälkeensä. Se lupaus, joka ei niinkään koskisi heidän ajallista hyvinvointiaan kuin heidän hengellisiä siunauksiaan ja jolla sen vuoksi olisi merkitys myös Iisakin hengellisille jälkeläisille.

17:20: ”Mutta myös Ismaelista minä olen kuullut sinun rukouksesi; katso, minä siunaan häntä ja teen hänet hedelmälliseksi ja annan hänen lisääntyä ylen runsaasti. Hänestä on polveutuva kaksitoista ruhtinasta, ja minä teen hänestä suuren kansan.” Ismael oli syntynyt lihan mukaan eikä sen vuoksi voinut olla lupauksen kantaja (Gal. 4:30). Hänet oli määrä siunata erittäin runsaasti tämän elämän siunauksilla: hänen jälkeläisissään tulisi olemaan kaksitoista ruhtinasta ja hänen jälkeläistensä lukumäärä olisi tavattoman suuri.

17:21: ”Mutta liittoni minä teen Iisakin kanssa, jonka Saara sinulle synnyttää tähän aikaan tulevana vuonna.” Jumala oli nyt myös asettanut määräajan, jolloin Iisak syntyisi. Ja tämä lupauksen lapsi olisi Messiasta koskevan lupauksen kantaja. On järkevää ja Raamatun kertomukseen selvästi perustuvaa, että Aabraham opetti kaikille lapsilleen tosi Jumalan pelkoa. Meidän täytyy tästä päätellä, että niiden erityisten Aabrahamin ja Iisakin jälkeläisten, joihin Herra tässä viittaa, täytyy tarkoittaa kaikkia hengellisiä jälkeläisiä, kaikkia niitä, jotka Aabrahamin uskon välityksellä tulevat Aabrahamin lapsiksi (Room. 4:11–17).

17:22: ”Kun Jumala oli lakannut puhumasta Aabrahamin kanssa, kohosi hän ylös hänen luotansa.” Kun Jumala oli antanut Aabrahamille kaikki välttämättömät määräykset, näky päättyi.

Aabrahamin kuuliaisuus

17:23: ”Ja Aabraham otti poikansa Ismaelin sekä kaikki kotona syntyneet ja kaikki rahalla ostamansa palvelijat, kaikki Aabrahamin perheen miehenpuolet, ja ympärileikkasi sinä samana päivänä heidän esinahkansa lihan, niin kuin Jumala oli hänelle sanonut.” Ripeä ja täsmällinen kuuliaisuus, jota Aabraham osoitti, on ilmaus hänen uskostaan. Tuona samana päivänä hän näet toimitti ympärileikkauksen toimituksen Ismaelille ja kaikille miehilleen – sekä ne, jotka olivat hänen kotonaan syntyneitä, että ne, jotka hän oli ostanut – sekä itselleen.

17:24: ”Aabraham oli yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden vanha, kun hänen esinahkansa liha ympärileikattiin. 25. Ja hänen poikansa Ismael oli kolmentoista vuoden vanha, kun hänen esinahkansa liha ympärileikattiin. 26. Aabraham ja hänen poikansa Ismael ympärileikattiin sinä samana päivänä; 27. ja kaikki hänen perheensä miehet, sekä kotona syntyneet että muukalaisilta rahalla ostetut, ympärileikattiin hänen kanssaan.” Siten järjestettiin ensimmäinen seurakunta Vanhan testamentin liiton aikana.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
5/2011 Lehdet

HAAGARIN PAKO JA ISMAELIN SYNTYMÄ (1. MOOS. 16)

Paul Kretzmann, USA

Haagar annetaan Aabrahamille

16:1: ”Saarai, Abramin vaimo, ei synnyttänyt hänelle lasta. Mutta Saarailla oli egyptiläinen orjatar, jonka nimi oli Haagar. 2a. Ja Saarai sanoi Abramille: ’Katso, Herra on sulkenut minut synnyttämästä; yhdy siis minun orjattareeni, ehkä minä saisin lapsia hänestä’.” Saaran hedelmättömyys oli mainittu kerrottaessa heidän tulostaan Kanaaniin (1. Moos. 11:30). Se kerrotaan tässä uudelleen sen ihmeen korostamiseksi, jonka Herra sai aikaan hänen tapauksessaan. Kymmenen vuotta oli nyt kulunut ja silti, lupauksesta huolimatta (1. Moos. 15:4), Saarai oli edelleen lapseton. Hän tuli sen vuoksi kärsimättömäksi ja ehdotti Abramille, että koska Herra esti häntä tulemasta raskaaksi ja kielsi häneltä jälkeläisen, niin hänen egyptiläinen orjattarensa, Haagar, olisi se, jonka välityksellä hän voi saada lapsia, että hänen perheensä rakentuisi orjattaren välityksellä. Itämaisen tavan mukaan orjien lapset kuuluivat isännälle ja emännälle (2. Moos. 21:4; 1. Aik. 2:35).

16:2b. ”Ja Abram kuuli Saaraita. 3. Ja Saarai, Abramin vaimo, otti egyptiläisen orjattarensa Haagarin, sitten kuin Abram oli asunut kymmenen vuotta Kanaanin maassa, ja antoi hänet miehellensä Abramille vaimoksi.” Vaikka Abramin olisi tullut osoittaa enemmän uskoa ja kärsivällisyyttä, hän suostui vaimonsa suunnitelmaan, ei lihallisista syistä, vaan koska hän kaipasi hyvin syvästi jälkeläistä, siementä, jonka oli määrä olla yhtä lukuisa kuin taivaan tähdet.

Haagarin ylpeys ja pako

16:4: ”Ja hän yhtyi Haagariin, ja Haagar tuli raskaaksi. Kun hän huomasi olevansa raskaana, tuli hänen emäntänsä halvaksi hänen silmissään.” Saarain suunnitelma, johon Abram oli suostunut, oli ehdottomasti ihmisestä peräisin eikä sillä ollut Jumalan hyväksyntää. Kun Haagar oli tullut raskaaksi, tuli hänen emäntänsä halvaksi hänen silmissään. Juutalaiset, samoin kuin itämaiden ihmiset yleisesti, pitivät hedelmättömyyttä hyvin pahana asiana ja jumalallisena rangaistuksena (3. Moos. 20:20), ja hedelmällisyyttä taas hyvin hyvänä asiana ja jumalallisena siunauksena (2. Moos. 23:26; 5. Moos. 7:14). Siitä huolimatta Haagarin asenne oli röyhkeyttä, sillä hän ei ollut Abramin toinen vaimo, vaan pysyi koko ajan alistetussa asemassaan.

16:5: ”Silloin Saarai sanoi Abramille: ’Minun kärsimäni vääryys kohdatkoon sinua; minä annoin orjattareni sinun syliisi, mutta kun hän huomasi olevansa raskaana, tulin minä halvaksi hänen silmissään. Herra tuomitkoon meidän välillämme, minun ja sinun.’” Tämä Saarain purkaus oli täysin perusteeton; se, mitä hän kärsi, tuli hänelle seurauksena siitä, että hän oli puuttunut Jumalan suunnitelmiin. Silti hän tahtoi, että hänen aviomiehensä täytyisi vastata siitä vääryydestä ja loukkauksesta, jota hän oli kärsinyt. Hän vieläpä kutsui Herraa tuomitsemaan heidän välillään. Saarain kiukun purkaus aiheutui luultavasti siitä välinpitämättömyydestä, jota Abram osoitti orjanaisen suhteen. Hän näet tahtoi, että Abram olisi nähnyt ja ojentanut tämän julkeutta, kun taas Abram katsoi, että suhteet kodissa eivät olleet millään lailla muuttuneet Saarain suunnitelman seurauksena.

16:6: ”Abram sanoi Saaraille: ’Katso, orjattaresi on sinun vallassasi, tee hänelle, mitä tahdot’. Niin Saarai kuritti häntä, ja hän pakeni hänen luotaan.” Mutta Abram sanoi Saaraille: Katso, orjattaresi on sinun vallassasi, tee hänelle, mitä tahdot. Tämä ei merkinnyt vastuun välttelemistä, vaan sen vaatimista, että se pysyisi siellä, missä se oli ollut koko tapauksen ajan: Haagar oli yhä Saarain orjatar, joka voisi pakottaa tämän tietoiseksi alistetusta asemastaan. Ja kun Saarai kohteli häntä kovakätisesti, tämä pakeni hänen edestään. Emäntä ryhtyi toimenpiteisiin saadakseen orjanaisen tuntemaan hänen valtansa, luultavasti vaatimalla tätä tekemään kaikkein halpa-arvoisimpia talouden töitä, kun taas Haagar näyttää aiemmin omanneen aseman, jossa oli arvoa. Orjattaren ylpeä henki kieltäytyi taipumasta sellaiseen kohteluun ja hän pakeni Hebroniin. Hän halusi mieluummin rohkeasti kohdata erämaan kuin alistua Saarain ankaraan kohteluun. Näin Raamatussa kerrotaan avoimesti pyhien synnit ja heikkoudet kertomuksen toimiessa peilinä, josta me voimme nähdä oman sydämemme.

Haagarin paluu ja Ismaelin syntymä

16:7: ”Ja Herran enkeli tapasi hänet vesilähteeltä erämaassa, sen lähteen luota, joka on Suurin tien varressa.” Herran kaitselmus vartioi tätä harhailevaa lasta. Suuri Herran Enkeli, Jumalan Poika, joka usein ilmestyi Vanhassa testamentissa, meni ja löysi hänet vesilähteeltä läheltä Suuria, matkalla Egyptiin, hänen entiseen kotiinsa.

16:8: ”Ja hän sanoi: ’Haagar, Saarain orjatar, mistä tulet ja mihin menet?’ Hän vastasi: ’Olen paossa emäntääni Saaraita’.” Koko kertomuksesta käy ilmi, että Haagarin kanssa puhuva enkeli ei ole tavallinen, luotu enkeli, vaan Jumalan Poika, joka oli myös Vanhassa testamentissa lähellä kansaansa ja osoittautui hyvin tehokkaaksi avuksi Israelin kantaisille. Kun hän kutsui Haagaria nimeltä ja vaati häntä tilille tulemisesta ja menemisestä, orjatar antoi totuudenmukaisen vastauksen. Abramin kotiseurakunnan jäsenenä hän todennäköisesti oli tosi Jumalaan uskova ihminen.

16:9: ”Ja Herran enkeli sanoi hänelle: ’Palaa emäntäsi tykö ja nöyrry hänen kätensä alle’.” Kun Herra oli saanut Haagarin tajuamaan todellisen asemansa Abramin kodissa, nimittäin sen, että hän oli Saarain palvelijatar, ei Abramin vaimo, pyytää hän nyt tätä palaamaan tehtäviinsä, nöyrtymään emäntänsä käden alle.

16:10: ”Ja Herran enkeli sanoi hänelle: ’Minä teen sinun jälkeläistesi luvun niin suureksi, ettei heitä voida lukea heidän paljoutensa tähden’.” Ensin kutsu täyttämään velvollisuutensa, sitten armollinen lupaus, joka oli erityisen tervetullut itämaiselle äidille ja jonka tulisi olla tervetullut kaikkien aikojen äideille.

16:11: ”Vielä Herran enkeli puhui hänelle: ’Katso, sinä olet raskaana ja synnytät pojan ja kutsut hänet Ismaeliksi, sillä Herra on kuullut sinun hätäsi. 12. Hänestä tulee mies kuin villiaasi: hänen kätensä on kaikkia vastaan, ja kaikkien käsi on häntä vastaan, ja hän on kaikkien veljiensä niskassa.’” Koska hänen ruumiinsa hedelmä oli Abramin siemen, oli Haagarin palattava emäntänsä luokse. Isän (Abramin) tähden annetaan lupaus lukemattomista jälkeläisistä. Hänelle annetaan pojan nimi, nimittäin Ismael, ’Jumala kuulee’, koska Herra oli kuullut, kun hän kurjana ja hädissään huusi. Tämä poika tulisi, toisin kuin äitinsä, olemaan vapaa ihmisten sorrosta, yhtä vapaa kuin autiomaiden aasi, villinä vaeltava ja kesyttämätön. Hänen jälkeläisilleen ominaista olisivat loputtomat riidat heidän ja heidän naapuriensa välillä, kun he asuivat veljiensä, Israelin lasten, läheisyydessä, joille he olivat jatkuva uhka ja haaste. Tänäkin päivänä ismaelilaisilla on heikentymätön, vapaa omistus suuresta niemimaasta, joka sijaitsee Eufratin, Suezin kannaksen (Siinain niemimaa) ja Punaisen meren välillä, josta he ovat levinneet laajoille alueille Pohjois-Afrikkaan ja eteläiseen Aasiaan.

16:13: ”Ja Haagar nimitti Herraa, joka oli häntä puhutellut, nimellä: ’Sinä olet ilmestyksen Jumala’. Sillä hän sanoi: ’Olenko minä tässä vilaukselta saanut nähdä hänet, joka minut näkee?’ Sentähden kutsutaan kaivoa nimellä Lahai-Roin kaivo; se on Kaadeksen ja Beredin välillä.” Haagar ymmärsi, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen enkeli, joka oli puhunut hänen kanssaan, kuten hänen tunnustuksensa osoittaa, sillä hän kutsuu tätä nimellä ”Sinä olet Jumala, joka näkee minut” (KR 38: ”Sinä olet ilmestyksen Jumala”). Jumalan kaikkinäkevä silmä ei ollut ylenkatsonut avutonta ja hylättyä tuossa kaukaisessa autiomaan kolkassakaan. Hän oli kokenut Herran hyvyyden ja laupeuden: hänellä oli etuoikeus nähdä ja puhua Hänen kanssaan, joka oli pitänyt huolen hänestä ja suojellut häntä. Tapaus antoi myös nimen tuolle autiomaan lähteelle, sillä se tunnettiin myöhemmin nimellä ”Hänen lähteensä, joka elää ja näkee minut”. Se sijaitsee erämaassa, etelään Beersebasta.

16:15: ”Ja Haagar synnytti Abramille pojan, ja Abram antoi pojallensa, jonka Haagar oli hänelle synnyttänyt, nimen Ismael.16. Ja Abram oli kahdeksankymmenen kuuden vuoden vanha, kun Haagar synnytti hänelle Ismaelin.” Pojalle, jonka Haagar synnytti palattuaan kotiinsa, Abram antoi nimen Ismael. Pojan äiti oli epäilemättä kertonut hänelle tapahtumasta autiomaassa, mikä sai hänet palaamaan takaisin. Niinpä ajat ja paikat, jotka muistuttavat meitä Jumalan hyvyyden ja laupeuden erityisistä teoista, ovat kirjoitetut uskovien muistiin, ja ne saavat heidät aina uudelleen puhkeamaan kiitosrukouksiin.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
4/2011 Lehdet

ROOMALAISKIRJEEN TEEMA

Georg Stöckhardt, USA
”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. 17. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.” (Room. 1:16–17)
Apostoli perustelee edelleen evankeliumin laadulla ja sisällöllä, miksi hän niin suuresti ikävöi päästä Roomaan saarnaamaan evankeliumia. Hän ei häpeä evankeliumia. Lukeeko jakeessa 16 sanojen to euaggelion (evankeliumia) jälkeen vielä tou Khristou (Kristuksen) vai ei, ei muuta käsiteltävää asiaa. Paavalilla on joka tapauksessa, kuten hän on edellä todistanut, mielessä se evankeliumi, joka puhuu Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, meidän Herrastamme.
Tätä evankeliumia hänen ei tarvitse hävetä Roomassakaan, maailman pääkaupungissa, maallisen sivistyksen ja kulttuurin keskuksessa. Miksi ei? Se on Jumalan voima autuudeksi. Se on euaggelion theou (Jumalan evankeliumi), sanoma, joka on lähtöisin Jumalalta (Room. 1:1). Siksi siinä myös vaikuttaa Jumalan voima. Tämä Jumalan mahti saa aikaan jotakin, mitä mikään ihmisoppi tai maallinen filosofia ei voi saada aikaan. Se auttaa autuuteen.
Sanalla soteria tarkoitetaan tässä, kuten niin usein Uudessa Testamentissa, täyttynyttä pelastusta, iankaikkista autuutta. Paavali mainitsee heti viimeisen, korkeimman päämäärän, jota evankeliumi palvelee, evankeliumin saarnan perimmäisen tarkoituksen (finis ultimus). Seuraavassa jakeessa hän tuo esiin sen, mitä hyötyä ihmisellä jo nyt on tässä ajassa evankeliumista.
Apostoli luonnehtii tässä hänelle uskottua sanomaa samoin kuin hän kuvaa sitä 1. Kor. 15:1:ssä, missä hän sanoo: ”Veljet, minä teen teille tiettäväksi sen evankeliumin, jonka olen teille julistanut… jonka kautta te myös tulette autuaiksi” (di hou kai sotheste). Jaakob viittaa Uuden Testamentin sanan korkeaan, vertaamattomaan arvoon huomauttaen: ”joka voi teidän sielunne pelastaa” (ton dynamenon sosai tas psykhas hymon, Jaak. 1:21).
Evankeliumi on Jumalan voima autuudeksi nimenomaan jokaiselle, joka sen uskoo eli ottaa vastaan, olkoon juutalainen tai kreikkalainen. Juutalaisuuden etuoikeus, jonka vuoksi juutalaiset olivat pakanoihin nähden paremmassa asemassa, oli se, että elävä Jumala oli ilmoittanut itsensä heille ja tehnyt heille tunnetuksi tahtonsa ja lakinsa. Kreikkalaisuus, joka tässä edustaa koko pakanamaailmaa, oli luonnollisen, Jumalasta vieraantuneen ihmiskunnan kukoistusta. Tämä ero ei tule kysymykseen tarkasteltaessa apostolin pelastussanomaa. Juutalaiset ja kreikkalaiset tarvitsevat evankeliumia voidakseen tulla autuaiksi. Ei laki eivätkä lain teot, ei maallinen viisaus ja koulutus eikä siveellinen kuntoisuus auta millään tavoin autuuteen. Juutalaisilla oli valittuna kansana vain eräänlainen lunastusoikeus evankeliumiin. Siihen kiinnittää huomion juutalaiseen (judaio) liitetty sana proton (ensiksi). Sen vuoksi pakana-apostoli Paavali kääntyi pakanakaupungeissa aina ensiksi niissä olevien juutalaisten puoleen ja vasta sen jälkeen pakanoiden puoleen (Ap. t. 13:46).
Se, että evankeliumi on Jumalan voima autuuteen, perustellaan jakeessa 17 sillä, että siinä ilmoitetaan vanhurskaus. Vanhurskaus on autuuden edellytys. Synti sulkee ihmiseltä taivaan ja autuuden. Jos syntisestä on tullut vanhurskas, hänen autuaaksi tulemiselleen ei ole enää estettä.
Vanhurskaus määritellään tarkemmin Jumalan vanhurskaudeksi (dikaiosyne theou). Tämä käsite ei tarkoita tässä Jumalan olemuksen ominaisuutta, vaan päinvastoin – kuten varsin yleisesti tunnustetaan – ihmisen oikeaa suhdetta Jumalaan, Jumalan hyväksyvää tuomiota, ”tilaa, jossa ihmisellä on Jumala puolellaan” (Hofmann, Luthardt) eli luettua vanhurskautta (justitia imputata). Kysymys on tässä siitä – kuten apostolin myöhempi esitys osoittaa – että ihminen Jumalan edessä (enopion autou, 3:20, para to theo, 2:13, Gal. 3:11) käy vanhurskaasta, sellaisesta, joka Jumalan silmissä on juuri sellainen kuin Jumala tahtoo, jota Jumalan ei tarvitse lainkaan moittia. Mutta silloinhan Lutherin käännös die Gerechtigkeit, die vor Gott gilt (vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa) on täysin oikea ilmaus sille asialle, mistä on puhe.
Me siis käsitämme Fritzschen, Philippin ja vanhojen luterilaisten eksegeettien tavoin sanan theou (Jumalan) olevan genetivus obiecti (kohteen ilmaiseva gen.) eikä genetivus subiecti (tekijän ilmaiseva gen.), vaikka onhan toki niin, että tämä vanhurskaus, jonka Jumala lukee vanhurskaudeksi, on peräisin Jumalalta, ja Jumala itse antaa sen ihmiselle. (Vrt. Fil. 3:9: ten ek theou dikaosynen, Jumalasta tulevan vanhurskauden). Samoin kuin Joh. 12:43:ssa he doksa tou theou (Jumalan kunnia) tarkoittaa ”kunniaa Jumalan edessä”, niin tässä dikaosynen theou on ”vanhurskaus Jumalan edessä”. Paavalin lausuma 2. Kor. 5:21 hina hemeis genometha dikaoisynen theou en autou (jotta me tulisimme hänessä Jumalan vanhurskaudeksi) ei siedä mitään muuta merkitystä – kuten Fritzsche aivan oikein tähdentää – kuin sen, ”että tulisimme hänessä vanhurskaudeksi, joka Jumalan edessä kelpaa”.
Juuri tämä vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, ilmoitetaan, ”paljastetaan” (apokalyptetai) evankeliumissa. Tämä edellyttää, että se on olemassa jo ennen sen paljastamista. Vain sellaisesta asiasta, joka tosiasiassa on olemassa, vaikkakin salatulla tavalla, voidaan sanoa, että se paljastetaan. Vanhurskaus Jumalan edessä on kerta kaikkiaan käsillä siinä, mistä evankeliumi puhuu, nimittäin Kristuksessa. Kristus on lihassa ollen tehnyt sen valmiiksi elämällään, kärsimyksellään ja kuolemallaan. Koska Kristus on Jumalan Poika, se on täydellinen vanhurskaus, joka on täysin tyydyttänyt suuren, pyhän Jumalan. Kristus, jumalihminen, on pannut kuntoon ihmisten suhteen Jumalaan ja saanut aikaan Jumalan armollisen tuomiopäätöksen ihmisiä kohtaan.
Tosin tämä oli aluksi ihmisiltä salassa. Ihmiset eivät olisi tietäneet mitään Jumalan Pojan ilmaantumisesta lihaan eivätkä sen perusteista ja tarkoituksesta, ellei sitä olisi nimenomaisesti ilmoitettu heille. Mutta myös Kristuksen syntisille hankkima vanhurskaus ilmoitetaan eli annetaan tiedoksi ja siten samalla tarjotaan evankeliumissa.
Uudemmat eksegeetit tulkitsevat tämän apostolin lausuman useimmiten siten, että evankeliumissa annettaisiin tiedoksi, millä tavoin ihminen voi päästä vanhurskauteen ja millä ehdoilla hän voi Jumalan edessä tulla vanhurskaaksi, nimittäin uskon ehdolla. Niin esim. Philippi: ”Evankeliumissa paljastetaan vanhurskaus, sikäli kuin evankeliumi sisältää tiedon siitä, mitä Jumalan vanhurskaus on ja miten se päästään tuntemaan… Vain evankeliumi paljastaa muuten peitossa olevan tien vanhurskauteen ja autuuteen.”
Tällaiset selitykset vain hämärtävät selkeän tekstin. Paavali ei tässä sano, että evankeliumissa ilmoitettaisiin tie vanhurskauteen ja sääntö, jonka mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi ja autuaaksi, vaan hän sanoo, että evankeliumissa paljastetaan itse vanhurskaus, juuri tämä konkreettinen asia. Vanhurskautta, joka Jumalan edessä kelpaa, ei lupailla vasta tulevana asiana, jonka ihminen voisi saada tietyin ehdoin, tai jopa asiana, joka ihmisen olisi itse hankittava, vaan se esitetään ja ojennetaan läsnä olevana, valmiina lahjana. Evankeliumissa ei ainoastaan anneta ihmisille tiedoksi, että he, kunhan vain uskovat, voivat tulla vanhurskaiksi ja autuaiksi. Ei niin, vaan evankeliumissa heille ilmoitetaan, että heitä varten on jo olemassa vanhurskaus, että Jumala on jo julistanut heistä suopean tuomionsa, että Jumala katsoo ihmiskuntaa Kristuksessa mielisuosionsa silmin ja että syntisillä on armollinen Jumala.
Toki nyt usko välttämättä liittyy tähän vanhurskauteen, joka evankeliumissa ilmoitetaan. On vain määriteltävä oikein uskon suhde vanhurskauteen. Niinpä apostoli liittää jakeen 17 alkuosan lausumaansa vielä sanat ek pisteos eis pistin (uskosta tulevana uskoa varten, vrt. KR -38: uskosta uskoon). Missään tapauksessa näitä sanoja ei sovi sitoa lauseen predikaattiin ’ilmoitetaan’ (apokalyptetai), kuten Hofmann, Luthardt, Weiss ja eräät muut tekevät. Sellainen lausuma, että vanhurskaus ilmoitettaisiin evankeliumissa uskon seurauksena, ja oletus, että evankeliumin saarna edellyttäisi uskon jo olevaksi, on täysin vastoin sitä, että apostoli 1:5:ssä sanoo apostolisen evankeliumin saarnan tarkoitukseksi uskonkuuliaisuuden aikaansaamisen pakanoiden keskuudessa. Se on ylipäänsä vastoin sitä uskon ja saarnan välistä suhdetta, mistä Raamattu muualla todistaa.
Kysymyksessä olevat sanat ek pisteos eis pistin (uskosta tulevana uskoa varten) on päinvastoin ymmärrettävä pääkäsitteen, dikaiosyne theou (Jumalan vanhurskaus) määritteeksi, samalla tavoin kuin 3:22:ssa vanhurskaus Jumalan edessä kuvataan ”Jumalan vanhurskaudeksi uskon kautta Jeesukseen Kristukseen” (dikaiosynen theou dia pisteos Iesou Khristou). Onhan tavallista Uuden Testamentin kielenkäyttöä yhdistää eri nimisanoja prepositioiden avulla ilman artikkelia yhdeksi käsitteeksi.
Tuskin kuitenkaan on lupa liittää sanoja ek pisteos ja eis pistin yhteen siinä merkityksessä, että sillä kuvattaisiin uskon kasvua. Sen esille ottamiseenhan ei ollut tässä mitään syytä. Vanhurskaudesta Jumalan edessä ei voida perustellusti sanoa, että sen kasvu tapahtuisi uskosta uskoon. Vain uskovasta voidaan sanoa, että kasvu hänestä puheen ollen tapahtuu uskosta uskoon. Ei niin, vaan tässä dikaiosynen theou (Jumalan vanhurskaus) kuvataan toisaalta käsitteellä dikaiosyne ek pisteos (vanhurskaus uskosta) ja toisaalta käsitteellä dikaiosynen eis pistin (vanhurskaus uskoa varten). Preposition vaihdos palvelee, kuten 3:30:ssa, sen voimakasta korostamista, että usko on tässä erittäin tärkeä ja että vanhurskaus Jumalan edessä tulee yksin uskosta (sola fide).
Vanhurskaus Jumalan edessä, joka ilmoitetaan evankeliumissa, on siis ensiksikin dikaiosynen ek pisteos, vanhurskaus uskosta. On mahdotonta, että tämä tarkoittaisi, että vanhurskaus olisi uskon tuottamaa hedelmää ja kasvaisi siitä esiin ja että usko vasta saisi aikaan vanhurskauden, koskapa vanhurskaus annetaan ja tarjotaan evankeliumissa valmiina lahjana. Vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, on olemassa jo ennen saarnaa ja uskoa. Niinpä apostoli tarkoittaa, että vanhurskaus tulee meidän osaksemme ja omaksemme uskosta tulevana. Heti kohta kun kuka tahansa ottaa vastaan evankeliumin Kristuksesta uskossa, hänellä on sen mukana osallisuus siihen vanhurskauteen, joka on jo valmiina evankeliumissa ja ihmiselle ojennetaan. ”Paavali tosiaankin lisää tähän, millä välineellä tai keinolla omistamme ja sovellamme itsellemme tämän Jumalan vanhurskauden eli syntien anteeksiantamisen, nimittäin tietenkin uskolla. Sen vuoksi hän sanoo: ’uskosta’” (Körner).
Toiseksi dikaiosynen theou (Jumalan vanhurskaus) on dikaiosyne eis pistin, siis sellainen vanhurskaus, joka on määrätty uskoa varten ja on uskoa varten olemassa ja tarkoitettu olemaan uskon varassa. Jumala, joka Kristuksen kautta on hankkinut ihmisille vanhurskauden, on säätänyt sen järjestyksen, että ihminen ottaisi vaarin tästä vanhurskaudesta ja ottaisi sen uskossa vastaan. Ihmisen tulee yksinkertaisesti ottaa vain vastaan se, minkä Jumala antaai. Niin hän on sitten myös sen suuren asian omistuksessa ja sitä nauttimassa, mistä pelastus, elämä ja autuus riippuvat.
Apostoli vetoaa lopuksi profeetan sanaan Hab. 2:4 osoittaakseen, että edellä oleva selvittely jakeissa 16–17a täsmää Vanhan liiton Raamatun kanssa: kathos gegraptai ho de dikaios ek pisteos zesetai (kuten on kirjoitettu: vanhurskas on elävä uskosta). Hän lainaa Septuagintaa ja jättää pois pisteos (usko) sanan perästä vain virheellisen mou (minun) sanan. — Profeetan tarkoitus on: Vanhurskas on elävä uskonsa kautta. Se on hänelle tunnusomainen asia. Hän on elävä yhä edelleen. Hän ei koskaan tuhoudu, kun taas ylpeä, jumalaton ei kestä, vaan on sortuva, jae 5. Vanhurskaan uskolla ei tarkoiteta muuta kuin, että hän ”riippuu uskollisesti Jumalassa, pitää kiinni lupauksen sanasta” (Delitzsch).
Tämä profeetan sana vastaa tarkalleen sitä, mitä Paavali on juuri sanonut siitä tiestä, joka vie elämään ja autuuteen, vain sillä erolla, että Paavali asettaa tuon Vanhan Testamentin aksioomin Uuden Testamentin valoon. Vanhurskaalle tunnusomaisin asia on usko, joka tarttuu evankeliumin lupaukseen ja pitää siitä kiinni. Juuri usko tekee hänet vanhurskaaksi, kun hän omistaa itselleen evankeliumissa luvatun ja tarjotun vanhurskauden. Sellaisen uskon kautta vanhurskas lopulta perii iankaikkisen elämän, elämän sanan täydessä merkityksessä, iankaikkisen, täyttymyksensä saaneen pelastuksen (soteria). Vanhurskaus, joka on uskossa omistettu, kelpuuttaa hänet autuuteen.
Niin apostoli on näillä kahdella jakeella 1:16 ja 17 antanut lyhyen tiivistelmän evankeliumistaan, samaan tapaan kuin edellä 1:4–5:ssä, vain sillä erotuksella, että hän tässä selvästi esittää, mitä hyötyä meillä on Kristuksesta, Jumalan Pojasta ja Daavidin Pojasta. Juuri tätä evankeliumia apostoli haluaa lohdullisin mielin julistaa Roomassa. Kuitenkin hän haluaa sitä ennen ensiksi kirjallisesti todistaa siitä Rooman kristityille. Oikeutetusti useat vanhemmat ja uudemmat eksegeetit näkevät tässä lauseessa 1:16–17 lyhyen ilmoituksen tämän kiertokirjeen sisällöstä eli Roomalaiskirjeen varsinaisen teeman.
Georg Stöckhardt, Apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen selitys, s. 48–52. Suomeksi toimittanut Markku Särelä. STLK 2011. Otsikko toimituksen.



Tässä Stöckhardt ei puhu luonnollisen ihmisen kyvystä tai kykenemättömyydestä ottaa vastaan armo, vaan hän puhuu siitä välttämättömyydestä, mikä vallitsee vanhurskauden ja sen vastaanottamisen välillä Pyhän Hengen vaikuttamana, jotta ihminen pelastuisi. Lausumaa ei pidä siis ymmärtää synergistisesti. Stöckhardt torjuu synergismin selvästi kaikkialla.
Kategoriat
4/2011 Lehdet

AABRAHAMIN SAAMA SIUNAUS UUDISTETAAN (1. MOOS. 15)

Paul Kretzmann, USA
Jumalan lupaus Aabrahamille
15:1: ”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: ’Älä pelkää, Abram! Minä olen sinun kilpesi; sinun palkkasi on oleva sangen suuri.’” Näiden tapausten jälkeen, kun Abram oli palannut kotiinsa Hebroniin, Herra puhui hänelle näyssä tämän ollessa haltioituneessa tilassa, Jumalan vaikutuksen alaisena. Juhlallisesti Herra vakuuttaa uudelleen palvelijalleen monien häntä saartavien vaarojen uhatessa ja ottaen huomioon myös sen, että hän on edelleen ilman lasta: ”Älä pelkää, Abram! Minä olen sinun kilpesi; sinun palkkasi on oleva sangen suuri.” Herra lupasi puolustaa häntä kaikissa vastoinkäymisissä ja siunata häntä niin, että Hän itse olisi Abramin palkka.
15:2: ”Mutta Abram sanoi: ’Oi Herra, Herra, mitä sinä minulle annat? Minä lähden täältä lapsetonna, ja omaisuuteni haltijaksi tulee damaskolainen mies, Elieser.’ 3. Ja Abram sanoi vielä: ’Sinä et ole antanut minulle jälkeläistä; katso, talossani syntynyt palvelija on minut perivä’.” Lupaus, jonka Herra oli hänelle antanut (1. Moos. 12:2), näytti kaukaiselta menneisyyden asialta. Abramin usko oli kovalla koetuksella. Aika kului päivä päivältä ja vuosi vuodelta, ja yhä hän oli lapseton, ilman jälkeläistä. Vain yksi johtopäätös näytti mahdolliselta – se nimittäin, että yksi hänen talossaan syntyneistä palvelijoista, damaskolainen Elieser, olisi hänen perijänsä. Tämän ilmaisee puolivalmis lause. Saman ajatuksen toistaminen korostaa lohduttomuuden tunnetta, joka oli hiljalleen valtaamassa Abramin mielen.
15:4: ”Mutta katso, hänelle tuli tämä Herran sana: ’Hän ei ole sinua perivä, vaan joka lähtee sinun omasta ruumiistasi, hän on sinut perivä’.” Hänen omaisuutensa perijä olisi paitsi hänen huoneensa jäsen, hänen oma poikansa, hänestä syntyisin. Tämä osoittaa, että hän olisi myös Messiasta koskevan profetian perillinen.
15:5: ”Ja hän vei hänet ulos ja sanoi: ’Katso taivaalle ja lue tähdet, jos ne taidat lukea’. Ja hän sanoi hänelle: ’Niin paljon on sinulla oleva jälkeläisiä’.” Jumalan kärsivällisyydellä on ihmeellinen ylläpitävä ja vahvistava voima. Painaakseen palvelijansa mieleen lupauksensa täsmällisen merkityksen Herra toi hänet ulos ja pani hänet katsomaan tarkkaavaisesti tähtiä täynnä olevalle taivaalle, josko hän tuntisi voivansa laskea tähdet. Niin suuri olisi, lyhyesti sanottuna, hänen jälkeläistensä lukumäärä. Tämä lupaus on viime kädessä messiaaninen. Yhden Siemenen, Kristuksen, välityksellä oli määrä siunata kaikki maan sukukunnat. Kaikista kansakunnista kaikki ne ihmiset, jotka ovat vastaanottaneet ainoan todellisen pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, ovat todellisia Aabrahamin jälkeläisiä. He ovat Jumalan kansa, hengellinen Israel (Room. 4:18).
15:6: ”Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.” (Vrt. Room. 4:5). Abram pani luottamuksensa Herran lupaukseen kaikkineen, mitä se sisälsi, ja sen vuoksi Herra otti hänet armoliittoonsa. Tämä on pelastuksen tie kaikille syntisille, tie sen todellisen vanhurskauden saavuttamiseksi, jolla meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä. Kristus on ansainnut siunauksen, pelastuksen ja vanhurskauden kaikille ihmisille, ja kaikilla, jotka vastaanottavat tämän lupauksen uskossa, on nämä ihmeelliset lahjat – he ovat puhtaita, pyhiä ja vanhurskaita Jumalan edessä, koska Kristuksen vanhurskaus on luettu heille.
Liiton uhri

15:7: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Minä olen Herra, joka toin sinut Kaldean Uurista, antaakseni sinulle tämän maan omaksesi’.” Valmistautuessaan antamaan Abramille erityisen merkin liiton täydelliseksi saattamisesta ja vakuuttaakseen häntä siitä, että hänen jälkeläisensä tulisivat omistamaan Kanaanin maan, Herra esittäytyy siksi, jonka menettely menneisyydessä takaa hänen uskollisuutensa tulevaisuudessa.
15:8: ”Mutta hän sanoi: ’Oi Herra, Herra, mistä minä tiedän, että saan sen omakseni?’” Tämä kysymys ei aiheutunut epäilyksestä vaan halusta saada jokin tae, kun kyseessä oli tämä lupaus, joka ylitti kaiken ihmisymmärryksen. Hän pyysi liiton merkkiä.
15:9: ”Ja hän sanoi hänelle: ’Tuo minulle kolmivuotias hieho, kolmivuotias vuohi ja kolmivuotias oinas sekä metsäkyyhkynen ja nuori kyyhkynen’.” Kaikki nämä olivat uhrieläimiä, jotka, vaikka niitä ei poltettu uhreina Herralle, oli kuitenkin pyhitettävä hänelle (3. Moos. 1:2,14).
15:10: ”Ja hän toi nämä kaikki ja halkaisi ne ja asetti puolikkaat vastakkain; lintuja hän ei kuitenkaan halkaissut. 11. Niin laskeutui petolintuja ruumiiden päälle, mutta Abram karkoitti ne pois. 12. Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet.” Abram valmisti uhrieläimet Jumalan määräyksen mukaisesti. Hieho, vuohi ja oinas halkaistiin ja puolikkaat asetettiin vastakkain pareittain, kun taas lintuja ei halkaistu. Koko tämä toimitus täytti Abramin mitä syvimmällä pelolla. Kun petolinnut, kotkat ja korppikotkat, tulivat syömään ruhoja, Abram torjui ne, ajoi ne pois. Seremonia, joka tässä toimitettiin, oli käytössä ikivanhoista ajoista saakka – sopimuksen tekevät osapuolet kulkevat kuolleiden eläinten puolikkaiden välistä osoittaakseen suostumisensa yhteyteen. Oudon näkymän huipuntuma tuli auringon laskiessa, kun Abramin voitti raskas uni ja suuri kauhu valtasi hänet.
Liiton tekeminen
15:13: ”Ja Herra sanoi Abramille: ’Niin tiedä totisesti, että sinun jälkeläisesi tulevat elämään muukalaisina maassa, joka ei ole heidän omansa, ja heidän on niitä palveleminen, ja ne sortavat heitä neljäsataa vuotta. 14. Mutta myös sen kansan, jota he palvelevat, minä tuomitsen; ja sitten he pääsevät lähtemään, mukanaan paljon tavaraa’.” Herra itse antaa selityksen joillekin vertauskuvallisille teoille, jotka liittyivät hänen ja Abramin välisen liiton tekemiseen. Abramin tulisi tietää varmasti, että hänen jälkeläisensä tulisivat olemaan muukalaisina vieraassa maassa neljäsataa vuotta, kunnes Herra itse toimittaisi tuomion heidän hyväkseen ja toisi heidät ulos orjuuden huoneesta, ei tyhjinä vaan mukanaan huomattava määrä omaisuutta.
15:15: ”Mutta sinä saat mennä isiesi tykö rauhassa, ja sinut haudataan päästyäsi korkeaan ikään.” Abram itse ei joutuisi kokemaan niitä koettelemuksia, jotka tulisivat hänen lastensa päälle, vaan hän kuolisi rauhassa saavutettuaan korkean iän.
15:16: ”Ja neljännessä polvessa sinun jälkeläisesi palaavat tänne takaisin; sillä amorilaisten syntivelka ei ole vielä täysi.” Sukupolven iäksi laskettiin tuolloin vielä noin sata vuotta, ja niinpä neljä sukupolvea edustaisi – pyöreästi – neljääsataa vuotta. Silloin amorilaisten – jotka tässä edustavat kaikkia kanaanilaisia – syntivelka tulisi täyteen, ja se, että israelilaiset tulisivat hävittämään heidät, tulisi heille Herran tuomiona.
15:17: ”Ja kun aurinko oli laskenut ja oli tullut pilkkopimeä, näkyi suitsuava pätsi ja liekehtivä tuli, joka liikkui uhrikappaleiden välissä.” Nämä tapahtumat päättivät Herran ja Abramin välisen liiton tekemiseen liittyneet vertauskuvalliset tapahtumat. Suitsuava pätsi, samanlainen kuin jota käytetään savenvalimoissa, ja soihtu tai pikipata – Herran kunnian tuliset vertauskuvat – liikkui eläinten puolikkaiden välissä. Nämä eläimet ovat siten Aabrahamin jälkeläisten esikuva, kun heidät kidutettiin lähes kuoliaiksi, varsinkin egyptiläisten toimesta. Petolinnut (ks. ed. jae 11) kuvaavat näitä Israelin vihollisia. Se, että nämä haaskalinnut ajettiin pois, osoittaa, että Herra vapauttaisi kansansa Abramille antamansa lupauksen tähden. Suuri pimeys ja kauhu (ks. ed. jae 12) viittasi israelilaisia kohtaavien onnettomuuksien ja ahdistuksien vakavuuteen. Mutta että lopulta Herran kunnia kulki eläinten puolikkaiden välistä, osoitti, että Jumala toisi lopulta avun kansalleen ja vapauttaisi heidät kaikkien heidän vihollistensa käsistä.
15:18: ”Sinä päivänä Herra teki Abramin kanssa liiton, sanoen: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan, Egyptin virrasta aina suureen virtaan, Eufrat-virtaan saakka’”; nämä kaksi virtaa olisivat vastaavasti Israelin valtakunnan eteläisenä ja pohjoisena rajana, Egyptin puro, Wadi el Arish, tai Rhinocolura, sekä Eufrat: 19. ”keeniläiset”, Kanaanin luoteisessa osassa, ”kenissiläiset”, luultavasti edellisistä länteen päin, ”kadmonilaiset”, kohti Eufratia, 20. ”heettiläiset”, joita oli erityisen paljon sittemmin pohjois-Galileaksi kutsutulla alueella, ”perissiläiset”, sittemmin itäiseksi Samariaksi kutsutulla alueella, ”refalaiset”, Perean maassa Jordanin itäpuolella, 21. ”amorilaiset”, Kuolleesta merestä länteen olevalla alueella, ”kanaanilaiset”, Jordanin ylemmässä laaksossa ja Saaronin tasangolla, ”girgasilaiset”, Galilean meren länsipuolella, ”ja jebusilaiset”, sittemmin Pohjois-Juudeaksi kutsulla alueella. Herra luettelee tarkoituksellisesti kaikki Kanaanissa asuvat kansat painaakseen Abramin mieleen, että tämän jälkeläiset tulisivat omistamaan Kanaanin kokonaan. Herran lupaukset eivät koskaan palaa hänen luokseen tyhjinä. Hänellä on tapana voittaa meidän heikko uskomme siten, että hänen lupauksensa täyttyy täydellisesti, yli kaiken sen, mitä me pyydämme tai ymmärrämme.
Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2011 Lehdet

MITÄ ON SYNTI PYHÄÄ HENKEÄ VASTAAN?

38. iltaluento (lokakuun 23. p:nä 1885)

C. F. W. Walther, USA

Monet saarnaajat, jotka eivät suinkaan kuulu huonoimpiin, luulevat saaneensa jo paljon aikaan, jopa suorastaan päässeensä tavoitteeseen, jos he ovat saaneet kuulijansa herätetyiksi heidän luonnollisesta suruttomuudestaan ja saaneet heidät epätoivoisiksi armoituksestaan ja autuudestaan. On kyllä välttämätöntä, että jokainen ihminen, jos mieli hänen pelastua, saadaan havahtumaan väärästä rauhallisuudestaan, väärästä lohdutuksestaan, väärästä rauhastaan ja väärästä toivostaan. Hänet on kyllä saatava epätoivoon pelastuksestaan ja siitä tilasta, missä hän on. Mutta se on vain valmistusta. Pääasia, lopullinen tavoite, on aivan toinen. Ihminen on päinvastoin saatava täyteen varmuuteen armoituksestaan ja autuudestaan, niin että syntinen armahdettuna voi yhtyä riemuitsemaan hurskaan Woltersdorfin kanssa: ”Oi armoa suurta, oi uskollisuutta: Niin totta kuin Herran on voima ja valta, Niin totta kuin aurinko luo valoaan, Mä anteeksiantohon turvata saan.”

Ei ole epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi evankelisen saarnaajan lopullinen tavoite. Onhan saarnaajan julistettava hänen huostaansa uskotuille evankeliumia ja taivutettava heidät uskomaan Kristukseen; hänen on kastettava, päästettävä synneistä ja jaettava pyhää ehtoollista. Mutta mitä evankeliumin saarnaaminen muuta merkitsee kuin sitä, että sanotaan ihmisille, että he ovat Kristuksen kautta sovitetut Jumalan kanssa ja että he ovat täydellisesti lunastetut? Mitä elävä ja todellinen sydämen usko muuta on kuin jumalallinen varmuus siitä, että meillä on syntien anteeksiantamus ja että taivaan portit ovat meille avoinna? Mitä kastaminen muuta on, kuin että Jumalan käskystä hänen nimessään ja hänen sijastaan ihminen otetaan kadotetusta syntisten maailmasta ja annetaan hänelle juhlallinen vakuutus: ”Jumala on sinulle armollinen, hän on sinun Isäsi ja sinä olet hänen rakas lapsensa! Jumalan Poika on sinun Vapahtajasi ja sinä olet hänen lapsensa, jonka hän on jo tehnyt autuaaksi! Pyhä Henki on sinun Lohduttajasi, ja sinä olet hänen asuntonsa, jossa hän armossaan asuu.” Mitä synneistä päästäminen on muuta, kuin että Kristuksen nimessä, hänen käskystään ja hänen sijastaan sanotaan: Sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut? Mitä pyhän ehtoollisen jakaminen on muuta, kuin että Jeesuksen nimessä sanotaan: ”Sinäkin olet osallinen lunastuksen suuresta työstä!” Sen vahvistukseksi minä annan sinulle tämän ihanan pantin, Kristuksen ruumiin ja veren, lunnaat, joilla hän kerran on ostanut koko maailman!”

Jos tutkimme pyhää Raamattua, havaitsemme, että kaikkien oikeitten saarnaajien lähtökohta on ollut kuulijoittensa saattaminen siihen, että he voisivat sanoa: Minä olen Jumalan lapsi ja iankaikkisen elämän perillinen. Kristus huudahti opetuslapsilleen: ”Iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.” Mitä muuta hän sillä saattoi tarkoittaa kuin tätä: Iloitkaa siitä, että aivan varmasti pelastutte. ”Te olette vastaan ottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, ja meidän Jumalamme Hengessä.” Pietari kirjoittaa muukalaisuudessa asuville kristityille: ”Te olitte eksyksissä niin kuin lampaat”, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö.” (1. Piet. 2:25) Ja Johannes sanoo hengellisille lapsilleen, itse lukeutuen heidän joukkoonsa: ”Nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.” (1. Joh. 3:2)

Missään pyhässä Raamatussa emme näe apostolien suhtautuvat seurakuntiensa jäseniin ikään kuin he olisivat ihmisiä, jotka eivät oikein tiedä, kuinka heidän asiansa ovat Jumalan edessä, vaan aina niin, että huomaa apostolien edellyttävän, että he ovat kalliita ja rakkaita Jumalan lapsia, kaikkine heikkouksineen ja vajavaisuuksineen.

Nykyään on aivan toisin. Parhaatkin saarnaajat ovat enimmäkseen hyvin tyytyväisiä, jos ihmiset on saatu siihen, että he tuon tuostakin tulevat heidän luokseen valittamaan: Voi, minä en voi päästä varmuuteen autuudestani! He valittavat: Voi, minusta tuntuu, että joutuisin kadotukseen, jos tänä yönä kuolisin! Silloin sellaiset saarnaajat, jotka eivät ole todella evankelisia, ajattelevat: ”Tässäpä olenkin päässyt pitkälle. Hän on hyvä kristitty!” Tosiaankin saarnaajan pitäisi kauhistua, jos hän ei vielä ole niin pitkällä, että hän voisi sanoa: Minä tiedän Lunastajani elävän! Minä tiedän, kehen minä uskon!

Missä on syy siihen, että nykyään niin monet harhailevat tietämättä, ovatko he tosi kristittyjä? Mistä se johtuu? Se johtuu siitä, että saarnaajat enimmäkseen sekoittavat lain ja evankeliumin, että he eivät seuraa pyhän apostolin kehotusta: ”Pyri osoittautumaan Jumalalle semmoiseksi, joka koetukset kestää, työntekijäksi, joka ei työtään häpeä, joka oikein jakelee totuuden sanaa” (2. Tim. 2:15), joka oikein erottaa toisistaan lain ja evankeliumin. Jos näet saarnataan evankeliumia niin, että siihen sekoitetaan jotain lainomaista, ei ole mahdollista, että kukaan sen kautta tulee uskoon syntien anteeksiantamukseen. Ja taas toisaalta: jos saarnataan lakia niin, että siihen sekoitetaan jotakin evankeliuminomaista, ei kukaan tule tuntemaan olevansa vaivainen syntinen, joka tarvitsee syntien anteeksiantamusta.

24. väite

Kahdenneksikymmenenneksi ei Jumalan sanaa jaeta oikein, jos kuvaillaan anteeksiantamaton synti Pyhää Henkeä vastaan sellaiseksi, että se suuruutensa tähden on anteeksiantamaton.

Sellaiseksi se usein kuvataan, että se suuruutensa tähden on anteeksiantamaton. Mutta eikö se ole kauheaa lain ja evankeliumin sekoittamista?

Laki yksin tuomitsee synnin, mutta evankeliumi julistaa vapaaksi synnistä tekemättä poikkeusta minkään synnin kohdalla. Profeetta kirjoittaa: ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18) Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20). Siksi oppi-isämme Lutherkin veisaa niin ihanasti: ”Vaikk’ ovat suuret syntini, Suurempi armos vielä. On hätääntynyt sieluni, Vaan armoas et kiellä.”

Mitä sitten sanoo Raamattu synnistä Pyhää Henkeä vastaan? Ensiksikin meillä on kolme rinnakkaiskohtaa synoptisissa evankeliumeissa (kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa), sitten Heprealaiskirjeessä ja ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kohta kummassakin. Näihin kohtiin varsinaisesti pohjautuu oppi synnistä Pyhää Henkeä vastaan.

Matt. 12:30–32: ”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa. 31. Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. 32. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”

Tämä on tärkein kohta. Siitä näemme seuraavaa. Kaikki pilkka Isää ja Poikaa vastaan annetaan anteeksi, mutta ei pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan. Nyt on kuitenkin varmaa, ettei Pyhä Henki ole kunniallisempi ja korkeampi persoona, vaan Isän ja Pojan vertainen. Ei siis voida sanoa, että tämä synti on pilkka Pyhän Hengen persoonaa vastaan – sillä Isään ja Poikaan kohdistuva pilkka on aivan sama synti. Ennemminkin tarkoitetaan tässä pilkkaamista, joka kohdistuu Pyhän Hengen virkaan. Joka hylkää Pyhän Hengen viran, joutuu kadotukseen; tätä syntiä ei voida antaa anteeksi. Pyhän Hengen virka taas on kutsua Kristuksen tykö ja varjella hänen tykönään. Siitä taas, että sanotaan: ”jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan”, huomaamme, ettei sellainen ole tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan, jolla on vain herjaavia ajatuksia sydämessään. Usein näet rakkaat kristityt luulevat, kun heillä on moisia kauheita ajatuksia eivätkä he voi niistä vapautua, että he ovat tehneet tämän synnin. Sen on rakas Herramme Kristus ennakolta tarkoin tiennyt. Sen tähden hän sanoo, että pilkan täytyy olla suullisesti lausuttu. Perkele nimittäin ampuu tulisia nuoliaan parhaimpien kristittyjen sydämiin, niin että heidän sydämissään viriää heidän tahtomattaankin mitä hirvittävimpiä ajatuksia heidän taivaallista Isäänsä ja Pyhää Henkeä vastaan. Varsin vakavatkin kristityt ovat valittaneet, että heillä, vieläpä heidän käydessään pyhällä ehtoollisellakin, on mitä hirvittävimpiä ajatuksia, myös Pyhästä Hengestä. Mutta se on perkeleen riettautta. Jos istun siistissä huoneessa ja joku vintiö heittää avoimesta ikkunasta likaa ja saastaa huoneeseen – minkä minä sille mahdan? Jumala sallii viisaassa kaitselmuksessaan tapahtua, että monia hänen rakkaista lapsistaan piinataan yöt ja päivät moisilla ajatuksilla. Niin ovat parhaat saarnaajat saaneet kokea käyvän heidän seurakuntalaisilleen. Mutta se ei ole syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Olenpa itsekin hengellisesti hoitanut tyttöä, joka vieläpä lausui julki tällaisia ajatuksia, mutta samassa heittäytyi permannolle itkien ja huoaten, että Jumala vapahtaisi hänet niistä. Hän ei saanut rauhaa ennen kuin käsitti, ettei hän lainkaan itse sitä tehnyt. Saatana ei ainoastaan ollut ampunut häneen tulisia nuoliaan, vaan myös anastanut käyttöönsä hänen huulensa. Uudemmat jumaluusoppineet kyllä sanovat, että se on taikauskoinen käsitys ja ettei perkele sellaista voi tehdä.

Mark. 3:28–30: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi, pilkkaamisetkin, kuinka paljon pilkannevatkin; 29. mutta joka pilkkaa Pyhää Henkeä, se ei saa ikinä anteeksi, vaan on vikapää iankaikkiseen syntiin. 30. Sillä he sanoivat: ’Hänessä on saastainen henki’.”

Tässä meillä on esimerkki Pyhän Hengen pilkkaamisesta? Kun Kristus Jumalan sormella ajoi ulos perkeleitä, selittivät Jerusalemista tulleet kirjanoppineet, että tämä Pyhän Hengen aikaansaannos oli perkeleen aikaansaannosta. He olivat sisimmässään vakuuttuneita siitä, että se oli jumalallinen teko. Mutta koska Vapahtaja niin kovin nuhteli heitä heidän ulkokultaisuudestaan ja tekopyhyydestään, he olivat täynnä silmitöntä vihaa Kristusta kohtaan ja se sai heidät pilkkaamaan Pyhää Henkeä.

Tässä me saamme selityksen: jos Pyhän Hengen teko selitetään perkeleen teoksi, vaikka ollaan vakuuttuneita siitä, että se on Jumalan teko, se on Pyhän Hengen pilkkaamista. Mutta tästä näette, että on kysymys sangen vakavasta asiasta. Ei ole olemassa kristittyä, joka ei toisinaan ponnistelisi Jumalan armon vaikutuksia vastaan yrittäen uskotella itselleen: Mitä turhia, nämähän ovat kolkkoja ajatuksia! Mitä se on muuta kuin: Se on lähtöisin perkeleestä! Tämä oppi varoittaa meitä sielumme autuuden menettämisen uhalla seuraamaan Pyhää Henkeä vastaan hangoittelematta, milloin tunnemme Pyhän Hengen vaikutusta. Seuraava aste näet on, että ajatellaan: Mitä turhia, eihän se ole Pyhästä Hengestä! Ja seuraava aste on, että kohdistetaan vihamielisyyttä tähän tiehen, jota myöten Jumala tahtoo johtaa meitä autuuteen, ja sitten se, että pilkataan häntä. Oltakoon tässä siis varuillaan! Avattakoon Pyhälle Hengelle, milloin ikinä hän kolkuttaneekin, ja varottakoon pitämästä sitä raskasmielisyytenä. Ei ole kysymys leikin asiasta. Jos Pyhä Henki ei johdata meitä uskoon – me emme siihen pääse. Sitä, joka hänet hylkää, ei kukaan voi auttaa, ei edes Jumala. Jumala tahtoo näet säilyttää sen järjestyksen, jonka hän on laatinut meidän pelastamiseksemme. Hän ei liioin pakota ketään taivaaseen. Kristus oli silloin juuri parantanut miehen, jonka käsi oli kuivettunut, ja ajanut ulos perkeleen. Jokainen näki, että Jumalan voimat murtautuivat saatanan valtakuntaan, mutta nyt jumalattomat ihmiset sanoivat: Kas, hänessä on Beelsebub, ja sen tähden hän voi ajaa ulos pienet perkeleet. Kuitenkin he voivat, niin kuin hän heille osoitti, nähdä hänen toimistaan, hänen teoistaan ja sanoistaan, että hän oli perkelettä vastaan. Hänhän oli kukistamassa perkeleen valtakuntaa; eihän nyt perkele toki auttanut häntä kukistamaan omaa valtakuntaansa.

Luuk. 12:10: ”Ja jokaiselle, joka sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi; mutta sille, joka Pyhää Henkeä pilkkaa, ei anteeksi anneta.” Tästä taas näemme, että tämän synnin olemukseen kuuluu, että pilkka lausutaan julki, ja se tehdään tieten tahtoen.

Hepr. 6:4–8: ”Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet 5. ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, 6. ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät. 7. Sillä maa, joka särpii sisäänsä sen päälle usein tulevan sateen ja kantaa kasvun hyödyksi niille, joita varten sitä viljelläänkin, saa siunauksen Jumalalta; 8. mutta se, joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton ja lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan.”

Ylen tärkeä kohta! Tähän siis perustuu se tämän synnin erikoislaatuisuus, ettei se, joka se on tehnyt, milloinkaan enää voi tulla parannukseen. Se on mahdotonta. Hyvä Jumala ei johdata ihmistä tähän tilaan, vaan ihminen joutuu tähän tilaan omasta syystään. Kun tämä tila on saavuttanut tietyn määränsä, Jumala lakkaa vaikuttamasta ihmisessä. Silloin on tuomio hänestä langetettu, silloin ei enää ole olemassa sitä mahdollisuutta, että hän pelastuisi. Minkä tähden? Koska hän ei voi tulla parannukseen. Hänen sydämensä maan päällä lepää se kirous, etteivät Jumalan armon kaste ja sade sitä enää hedelmöitä.

1. Joh. 5:16: ”Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.”

Tämä kohta on meille kaiketi tärkeä opetus, mutta toteuttaa me emme sitä voi. Emmehän me voi sanoa ainoastakaan ihmisestä, ennen kuin hän on kuollut, että hän on tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan; vaikka hän näet sen suullaan lausuukin, me emme tiedä, missä määrin hänen sisimpänsä on siinä mukana, onko mahdollisesti kysymys perkeleen aikaansaannoksesta, vai tekeekö hän sen ehkä suuresta sokeudesta, emme myöskään, eikö häntä enää voida uudistaa parannukseen. Sen ajan kristityillä oli kuitenkin lahja erottaa henkiä. Apostoli tahtoo tässä sanoa: Kun näette, että määrätty henkilö on tehnyt tämän synnin, niin ettei Jumala enää tahdo häntä armahtaa, ei teidänkään pidä sitä enää tahtoa, vaan laata rukoilemasta hänen puolestaan. Emmehän mekään voi sanoa Jumalalle: Pelasta ne, jotka ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan. Niin kamalalta kuin tämä kaikki kuulostaakin, kätkeytyy siihen kuitenkin yhtä sanomattoman suuri lohdutus.

Joku saattaa tulla sanomaan: Voi minua, kurjaa ihmistä! Olen tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan, – ihan varmasti! Tuollainen ahdistettu ihminen kertoo, mitä pahaa hän on tehnyt, mitä pahaa puhunut ja mitä pahaa hän on ajatellut, niin että todella näyttää siltä kuin hän olisi pilkannut Pyhää Henkeä. Mutta nyt tarjoaa Hepr. 6 teille aseen. Eihän tuo kaikki häntä lainkaan ilahduta, vaan se on hänestä jotakin vallan kauheaa. Siitä voitte nähdä, että hyvä Jumala ainakin on pannut hänessä alulle parannuksen; se vain puuttuu, että hän myös oikein pitäytyisi evankeliumin lupaukseen. Jos te silloin kysytte: Teettekö sen aivan hillittömästi?, vastaavat tuollaiset ihmiset usein tuskassaan tahtomattaan myöntävästi. Mutta saatana puhuu heidän suullaan. Kysykää silloin: Soisitteko, ettette olisi sitä tehneet? Vaivaako se teitä? Silloin ehkä saa vastauksen: Vaivaa, sen tähden minua kiusaavat mitä kauheimmat ajatukset! Silloin Jumala varmasti on jo pannut heissä alulle parannuksen. Siitä ei kylläkään saa puhua heille liian kevytmielisesti, mutta heille täytyy huomauttaa siitä, että heissä on parannus alulla ja näin eittämättömästi todistaa, etteivät he ole tehneet tätä syntiä. Yleensäkin on tästä aiheesta saarnattava pikemminkin niin, että ihmiset vakuuttuvat siitä, etteivät ole tehneet tätä syntiä, kuin heidän varoittamisekseen sitä tekemästä. Sitä, joka tämän synnin on tehnyt, ei mikään saarnaaminen enää auta. Mutta se, jota hänen syntinsä surettaa ja joka mielellänsä omistaisi anteeksiantamuksen, tietäköön olevansa Jumalan rakas lapsi, jos kohta kauhean kiusauksen ahdistama.

Apostolien tekojen 7. luvussa meille kerrotaan, kuinka Stefanus sanoi kuulijoilleen: ”Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämeltä ja korvilta, aina te vastustatte Pyhää Henkeä – niin kuin teidän isänne, niin tekin.” (Ap. t. 7:51) Oliko sekin syntiä Pyhää Henkeä vastaan? Ei, rukoileehan Stefanus kuollessaan heidän puolestaan: ”Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!” (Ap. 7:60). Siitä voi päätellä, etteivät juutalaiset, niin hillittömästi kuin he olivatkin tehneet syntiä, kuitenkaan olleet tehneet tätä syntiä, muutoin tämä veritodistaja ei olisi rukoillut heidän puolestaan. Saattoi vielä tulla hetki, jolloin he eivät enää vastustaisi.

Kuulkaamme nyt, mitä Luther kirjoittaa, aiheenaan 1. Joh. 5:16 (WA 20, 795 seurr.): ”Synnillä, joka on kuolemaksi, arvelen tarkoitettavan lahkolaisuutta, jonka he panevat totuuden sijaan. Jos he eivät ota tehdäkseen parannusta, sen jälkeen kun heitä on kerran tai kahdesti varoitettu, silloin se on synti, joka on kuolemaksi. Heidän joukoonsa voidaan lukea ne, jotka itsepintaisesti ja uhmaten tekevät syntiä, kuten Juudas, jota kyllin varoitettiin, mutta jota ei voitu ojentaa hänen itsepintaisen jumalattomuutensa tähden. Myös Saul kuoli synnissänsä, koska hän ei toivonut Jumalaan. Mutta niissä, jotka tekevät syntiä sillä tavoin, että tahtovat pitää kiinni harhasta ja puolustaa sitä, vaikka se on käynyt ilmi, on itsepintaisuus huipussaan.”

Tämä synti ei ole siis anteeksiantamaton siitä syystä, että se olisi niin suuri, sanoohan apostoli selvästi: ”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi”, vaan sen tähden, että se hylkää sen välineen, jonka kautta yksinomaan ihminen voi päästä parannukseen, uskoon ja kestävyyteen. Kyseessä ovat sellaiset ihmiset, jotka tekevät syntiä sillä tavoin, että he itsepintaisesti ja vastoin parempaa tietoaan ja omaatuntoaan puolustavat ilmeiseksi käynyttä harhaa. ”Ja sellainen on syntiä Pyhää Henkeä vastaan, toisin sanoen paatumus jumalattomuudessa, taisteleminen ilmeistä totuutta vastaan ja katumattomuus loppuun asti.”

Varmaankaan Luther ei ole oikeassa sanoessaan tämän synnin tarkoittavan katumattomuutta loppuun asti, sillä silloinhan useimmat ihmiset olisivat tehneet tämän synnin. Mutta tähän syntiin liittyy katumattomuus loppuun asti. Tämän synnin erikoinen ominaisuus on kuitenkin se, että se kohdistuu Pyhän Hengen virkaan, hänen vaikutukseensa. ”Toisenlainen on se synti, joka ei ole kuolemaksi, sellainen kuin Paavalin, joka sanoo tehneensä sitä tietämättömyydestä, epäuskossa, se nimittäin, mistä hän sanoo: ’Minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden…’ (1. Tim. 1:13).” Paavali oli tehnyt sen kauhean synnin, ettei hän ainoastaan pilkannut, vaan vieläpä tahtoi saada kristitytkin pilkkaamaan, mutta hän teki sen hirvittävässä sokeudessa; hän ei aavistanut siinä taistelevansa Jumalaa vastaan.

”Tästä synnistä Kristuskin puhuu: ’Jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi’ (Matt. 12:32). Samoin ei Kristuksen ristiinnaulitsijoiden synti ollut kuolemaksi. Pietarihan sanoo heille: ’Ja nyt, veljet, minä tiedän, että te olette tietämättömyydestä sen tehneet’ (Ap. t. 3:17). ’Sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi Kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet’ (1. Kor. 2:8). Tämä synti sitä vastoin, koska sitä puolustellaan vielä senkin jälkeen, kun se on paljastunut ja tullut tunnetuksi, on synti kuolemaksi, koska se vastustaa Jumalan armoa, pelastuksen välineitä ja syntien anteeksiantamusta.” Jokainen huomatkoon, ettei se ole Pyhän Hengen vastustelemista, jos synnin käytyä hänelle ilmeiseksi hänen sydämensä myöntää sen, mutta hänen suunsa sen kieltää. Mutta joskaan se ei ole syntiä Pyhää Henkeä vastaan, se on kuitenkin aina ensimmäinen askel siihen suuntaan. Monet kyllä hyvin tietävät, että me joka päivä teemme syntiä, mutta jos heitä nuhdellaan jostakin määrätystä synnistä, he sanovat: En suinkaan, minä en ole tehnyt pahaa kärpäsellekään.

”Siellä, missä ei ole synnintuntoa, ei ole anteeksiantamustakaan. Saarnataanhan syntien anteeksiantamusta niille, jotka tuntevat syntinsä ja etsivät Jumalan armoa. Mutta niitä” – niitä nimittäin, jotka ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan – ”eivät mitkään omantunnonvaivat kiusaa, eivätkä he myöskään tiedä eivätkä tunne syntiään.” Jos siis sellaiset ihmiset, jotka tulevat valittamaan sitä, että he ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan, todella olisivat tämän synnin tehneet, jos he todellakin olisivat tuossa hirveässä tilassa, he eivät sitä lainkaan valittaisi, vaan heidän ilonsa olisi aina herjata evankeliumia. Onhan tuollaisilla ahdistetuilla kristityillä kuitenkin usko, ja Pyhä Henki siis vaikuttaa heissä. Mutta jos Pyhä Henki heissä vaikuttaa, eivät he myöskään ole tehneet tätä syntiä.

Baier puhuu tästä synnistä aivan suurenmoisesti. Kirjassaan Comp. theol. pos. P II Cap. III, § 24 hän sanoo: ”Kaikkein raskain tekosynti, jota sanotaan synniksi Pyhää Henkeä vastaan a), on b) jo tunnetuksi tulleen taivaallisen totuuden c) jumalaton kieltäminen d) sekä sen pilkkaava e) ja itsepintainen f) vastustaminen.”

”(Huomautus a.) Nimittäen sitä sen kohteen mukaan, joka on Pyhä Henki, tässä metonymisesti, katsottuna hänen tehtävänsä kannalta, jota hän harjoittaa sanan palveluksen kautta ihmisten kääntämiseksi, missä merkityksessä sanaa käytetään myös 2. Kor. 3:6, niin että juuri synti Pyhää Henkeä vastaan on synti, joka on tehty Pyhän Hengen tehtävää ja virkaa sekä sen kautta ilmaistua taivaallista totuutta vastaan.” Pyhän Hengen pilkkaaminen on hänen virkansa pilkkaamista, Pyhän Hengen vaikutuksien selittämistä perkeleen vaikutuksiksi ja asettumista hänen virkaansa vastustamaan. ”Sitä sanotaan toisella nimellä synniksi, joka on kuolemaksi, nimittäen sitä sen vaikutuksen mukaan, koska se mitä varmimmin tuo mukanaan kuoleman eli iankaikkisen rangaistuksen, 1. Joh. 5:16.” Syntiä, joka on kuolemaksi, ei pidä sekoittaa kuolemansyntiin.

”(Huomautus b.) Tämä oppi pohjautuu seuraaviin raamatunkohtiin: Matt. 12:30 seurr., Mark. 3:28 ja Luuk. 12:10.”

”(Huomautus c.) Joko niin, että tuo oppi on jumalalliseen uskoon myöntymällä ja sitä julkisesti tunnustamalla kerran hyväksytty, tai se ainoastaan on niin selvästi käsitetty, ettei ihmisellä taivutetuksi tultuaan ole ollut mitään sanottavaa sitä vastaan. Edellisellä tavalla tekevät syntiä Pyhää Henkeä vastaan ne luopiot, jotka kerran tultuaan totuuden tuntoon ja totuuteen uskottuaan sen kieltävät ja solvaavat sitä; sellaisia kuvaa Heprealaiskirjeen kirjoittaja Hepr. 6:4 seurr. Jälkimmäiseen lajiin kuuluvat fariseukset ja kirjanoppineet, jotka milloinkaan eivät olleet tunnustuksellaan hyväksyneet Kristuksen oppia, mutta kuitenkin olivat sen totuudesta kirjoitusten ja Kristuksen ihmetekojen nojalla siinä määrin vakuuttuneita, etteivät voineet esittää sitä vastaan mitään muuta kuin solvauksia.”

On olemassa luterilaisia jumaluusoppineita, jotka väittävät, että vain sellainen ihminen, joka todella on ollut uudestisyntynyt, voi tehdä tämän synnin. Siinä he kuitenkin menevät liian pitkälle. Eihän kukaan toki uskone, että fariseukset olisivat varhemmin olleet todella kääntyneitä; hehän olivat kasvaneet jumalattomuuteensa. Totta on, että uudestisyntynyt voi vielä tehdä tämän synnin, jos lankeaa – se on huomattava kalvinilaisia vastaan. On varsin todennäköistä, että Juudas on ollut uskossa. Vaikeata on uskoa, että Vapahtaja olisi kutsunut häntä hänen ollessaan Jumalan vihan alla. Mutta hän on luopunut, niin että saatana ei ole saanut valtaansa ainoastaan hänen ruumistaan, vaan myös hänen sielunsa.

”(Huomautus d.) Joko niin, että taivaallisen opin kieltäminen ja sen vastustaminen tapahtuu ekousioos, tahallisesti (Hepr. 10:26), siten että kieltämisen ja vastustamisen aiheena on yksinomaan jumalattomuus. Ne taas, jotka tietämättömyydestä tai vaaraa peläten kieltävät uskonsa, eivät siitä syystä ole synnin tekijöitä Pyhää Henkeä vastaan, vaan he voivat saada syntien anteeksiantamuksen. Esimerkkeinä tästä ovat Paavali (1. Tim. 1:13) ja Pietari (Matt. 26:70 seurr.)”

On hirvittävä merkki, jos olen julistanut jollekulle Jumalan sanaa kirkkaasti ja selvästi ja saan huomata, että se tekee vaikutuksen häneen ja hän joutuu hämilleen, ja saan nähdä, että hänen jäsenensä alkavat vapista ja Jumala tarttuu häneen, mutta hän kuitenkin sanoo: ”Ei, sitä en usko! Sitä en usko! Sinä et selitä Raamattua oikein.” Vaikka tämä ei vielä olisikaan syntiä Pyhää Henkeä vastaan, se on kuitenkin askel siihen päin. Huomatkaa tarkoin: askel siihen päin! Voin ottaa tämän askeleen, mutta kuitenkin vielä kääntyä ja pelastua. Pietari on ottanut ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin askelen siihen suuntaan, mutta ne ovat olleet vain alkua. Hän ei tehnyt sitä vihasta Kristusta kohtaan, vaan pelosta. Hän ajatteli: Jos nyt myönnät olevasi Jeesuksen opetuslapsi, joudut sinäkin kahleisiin. Silloin perkele kaatoi tämän lujan ja vankan pylvään. Mutta Jumalan Henki palasi häneen ja Pietari katui syntiään.

”(Huomautus e.) Niissä kohdissa, joihin on viitattu, mainitaan sana, jonka joku kohdistaa Pyhää Henkeä vastaan ja Pyhään Henkeen kohdistuva pilkka, josta näin muodollisesti tulee häpäisevä sanonta, joka kohdistuu Pyhän Hengen virkaan, esimerkiksi kun hänen oppiaan tai opin vahvistamiseksi tehtyjä ihmetekoja sanotaan saatanan voimasta ja toimesta tehdyiksi, niin kuin fariseukset tekivät.”

”(Huomautus f.) Se on luontonsa puolesta sellaista siinä määrin, ettei sitä voida antaa anteeksi eikä koskaan anneta kenellekään anteeksi, niin kuin Matteuksen ja Markuksen kohdat osoittavat, tietenkin siitä syystä, että se itsessään ja luonteensa mukaisesti sulkee parannuksen tien. Siihen taas, että tähän syntiin niin kiinteästi liittyy katumattomuus loppuun asti, on syynä se, että moiset ihmiset suoraan ja pelkästä jumalattomuudesta asettuvat kääntymyksen välineitä vastaan ja siitä syystä Jumala ottaa heiltä armonsa pois ja hylkää heidät heidän mielensä nurjuuteen.”

Se, joka on tehnyt tämän synnin, ei tule tuomituksi niinkään tämän synnin, kuin epäuskon tähden. Se on causa communis, yleinen syy. Erityinen syy (causa singularis) on jumalaton, itsepintainen pilkkaaminen jne. Ei ole kuitenkaan olemassa absoluuttista hylkäämistä. Kalvinilaiset väittävät, että sellaiset ihmiset eivät voi pelastua siitä syystä, ettei Kristus muka ole kärsinyt heidän puolestaan, ei suorittanut hyvitystä heidän puolestaan eikä lunastanut heitä. Se on kuitenkin saatanallista harhaoppia.

Tavallisesti arvellaan erään Spieran tehneen tämän synnin. Hän kahdesti kielsi tuntemansa evankeliumin totuuden, toisen kerran vieläpä julkisesti vannoen sanoutui irti siitä. Hän joutui niin kauheaan sieluntilaan, että hän näytti jo eläessään olevansa helvetissä. Kaikki lohtu oli turhaa. Paavali Vergerius oli hänen kuolinvuoteellaan ja lohdutti häntä evankeliumilla. Kaikki meidän jumaluusoppineemme väittävät kuitenkin, ettei kysymyksessä ollut synti Pyhää Henkeä vastaan, koska hän kuitenkin hylkäsi tämän synnin ja oli vahvasti vakuuttunut siitä, että hän oli ansainnut helvetin. Se ei ollut synti Pyhää Henkeä vastaan, vaan pikemminkin epätoivon synti. Mutta epätoivo ei ole mikään anteeksiantamaton synti Pyhää Henkeä vastaan. Spiera olikin kieltänyt totuuden vain, koska hän pelkäsi, että paavilaiset hänet muuten polttaisivat.

Vrt. Quenstedt, jota Baier lainaa P. II, p. 328: ”Muutamat lisäävät tähän vielä Frans Spieran esimerkin ….. hänen, joka pääsi voitolle.”

Spiera on tärkeä ja vakava, varoittava esimerkki kaikiksi ajoiksi. Vergeriukselle antoikin lopullisen sysäyksen luopumaan paavilaisuudesta se, että hän näki, mitä helvetillistä tuskaa tämä evankeliumin totuuden kieltäjä joutui kärsimään.

C. F. W. Walther, Laki ja evankeliumi, s. 558–573. SLEY . Helsinki 1952. Suomennos: Heikki Koskenniemi. Otsikko toimituksen.