Avainsana: pastori

Kategoriat
4/2011 Lehdet

KRISTUKSEN TOINEN TULEMINEN

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Hannu Lehtonen, pastori, Soini

Jeesus tulee

Raamattu opettaa monin kohdin Jeesuksen toisesta tulemisesta. Tästä tapahtumasta ennustetaan jo VT:ssa. Danielin kirjan 7. luvussa kerrotaan näystä, jonka Daniel näki: ”Minä näin yöllisessä näyssä, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen.” (Dan. 7:13) Kun Jeesus oli ylipappien edessä kuulusteltavana, hän viittasi tähän ennustukseen: ”Niin ylimmäinen pappi sanoi hänelle: ’Minä vannotan sinua elävän Jumalan kautta, että sanot meille, oletko sinä Kristus, Jumalan Poika’. Jeesus sanoi hänelle: ’Sinäpä sen sanoit. Mutta minä sanon teille: tästedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä.’” (Matt. 26:63–64) Kun Jeesus oli astunut ylös taivaaseen, enkelit sanoivat Jeesuksen perään katseleville opetuslapsille: ”Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.” (Ap. t. 1:11)

Hän, joka tulee, on Ihmisen Poika, tosi ihminen, joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Mutta hän on samassa persoonassa myös tosi Jumala, Herra. 1. Tessalonikalaiskirjeessä apostoli Paavali sanoo opettaessaan Kristuksen toisesta tulemisesta: ”Itse Herra on tuleva alas taivaasta…” (1. Tess. 4:16)

Raamatun alkukielessä käytetään Kristuksen toisesta tulemisesta puhuttaessa usein sanaa paruusia, johon sisältyy ajatus kuninkaan vierailusta. Tämä sana sopii erinomaisesti kuvaamaan Kristus-kuninkaan toista tulemista. Toisaalta monissa kohdissa käytetään myös sanaa ’ilmestyä’. Esimerkiksi apostoli Johannes sanoo: ”Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.” (1. Joh. 3:2) Vastaavasti apostoli Paavali kirjoittaa: ”kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol. 3:4)

Aina on ollut epäuskoisia pilkkaajia, jotka haluavat tehdä kristityt naurunalaisiksi. Apostoli Pietari ennustaa: ”Ja ennen kaikkea tietäkää se, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan ja sanovat: ’Missä on lupaus hänen tulemuksestansa? Sillä onhan siitä asti, kuin isät nukkuivat pois, kaikki pysynyt, niin kuin se on ollut luomakunnan alusta.’” (2. Piet. 3:3–4) ”Viimeisinä päivinä tulee pilkkaajia, irvailijoita, juuri ennen tuomiopäivää. Nämä miehet, joista monet ovat hyvin älykkäitä ja oppineita, tunnetaan siitä, että he pilkaten kieltävät tuomion tulemisen. Sellaiset henkilöt todistelevat kirjoilla, artikkeleilla ja luennoilla tyynesti ja hyvin viisailta näyttäen, että on vastoin tiedettä ja järkeä uskoa tuomiopäivän tulemiseen. He kohtelevat pilkaten ja ivaten itse sitä ajatustakin, että Raamattu voisi olla totta. Mitä lähemmäksi viimeinen päivä tulee, sitä nopeammin näiden pilkkaajien määrä kasvaa ja sitä röyhkeämmiksi he tulevat väitteissään. – – Kristittyjen tulisi panna merkille syy tähän asenteeseen, nimittäin se, että sellaiset ihmiset vaeltavat omien halujensa ja himojensa mukaan. Jumalasta ja Hänen pyhästä tahdostaan he eivät tahdo tietää mitään. Heidän ainoa päämääränsä elämässä on nauttia täysin voimin lihan himosta, silmien pyynnöstä ja elämän korskeudesta. Ja koska ajatus Herran paluusta tuomiolle häiritsee heitä heidän elämässään synnissä ja häpeässä, he koettavat tehdä naurunalaiseksi ajatuksen viimeisestä päivästä. Heidän omatuntonsa kertoo heille – riippumatta siitä, minkä muodon heidän itsekkyytensä ottaa – että heidän täytyy tehdä tili Herralle.” (Paul Kretzmann, The Popular Commentary of the Bible, suom. HL)

Milloin Jeesus tulee?

Ihmisuteliaisuutta on aina kiehtonut suuresti kysymys siitä, milloin Jeesus tulee takaisin, milloin tulee maailman loppu. On ollut monia ennustelijoita, jotka ovat arvelleet voivansa ennustaa tarkan ajankohdan. Mutta odotettu ajankohta on tullut ja mennyt ilman, että mitään olisi tapahtunut. Näin täytyykin olla, sillä Jeesuksen takaisin tulemisen ajankohtaa ei ole meille ilmoitettu. Markuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus sanoo: ”Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä.” (Mark. 13:32) Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa ylösnoussut Jeesus huomauttaa aikamääriä uteleville opetuslapsilleen: ”Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut.” (Ap. t. 1:7)

On siksi turhaa koettaa laskeskella päivää ja hetkeä. Sitä vastoin Jeesus mainitsee lopunajallisissa puheissaan monia merkkejä, jotka edeltävät hänen toista tulemistaan. Näitä merkkejä me voimme ja meidän pitääkin tarkata. Oheinen ryhmitys on tiivistelmä LC–MS:n (Luterilainen kirkko – Missourisynodi) oppikomitean asiaa koskevasta paperista (lyh. CTCR).

1) Tärkein lopunajallinen merkki on evankeliumin saarnaaminen kaikille kansoille. Matt. 24:14: ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” Se antaa Kristuksen lihaan tulemisen ja toisen tulemisen väliselle ajalle sen ensisijaisen merkityksen ja tarkoituksen (Matt. 28:18–20).

2) Toinen merkkien ryhmä – sodat, maanjäristykset, nälänhätä, taudit ja merkit taivaissa – ilmaisee Jumalan tuomiota (2. Aik. 15:6; Matt. 24:6–8; Mark. 13:7–8; Luuk. 21:9–11; Jooel 2:30–31). Ne ovat ilmauksia Jumalan vihasta ja osoittavat kaikkien syntisten tarvetta tehdä parannus (Luuk. 13:3, 5; Ilm. 9:20–21; 16:9). Kristittyjä kehotetaan kuitenkin pitämään näitä merkkejä myös uuden ja paremman maailman ’synnytystuskina’ (Room. 8:22; Matt. 24:8; Ilm. 21:1-4) ja lohduttautumaan sillä, että Jumala lupaa suojella ja varjella heidät tämän kärsimyksen keskellä (Ilm. 3:10; 7:3-4).

3) Kolmas merkkien ryhmä ilmaisee vastustusta Jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan: ahdistus, luopuminen ja Antikristus. Koska maailma jatkuvasti vastustaa Jumalan valtakuntaa, kristityt joutuvat odottamaan kärsivänsä vainoa eri muodoissa koko Kristuksen lihaantulemisen ja toisen tulemisen välisen ajan ja heitä kehotetaan kestämään uskossa loppuun saakka (Matt. 24:9; Mark. 13:9–13; Luuk. 21:12–19). Raamattu kuitenkin opettaa myös, että kirkon kokema ahdistus kasvaa loppua kohti (Matt. 24:21, 22).

Ilmestyskirja kuvailee myös Kirkon kokemaa viimeistä vainoa, vaikkakin symbolisella kielellä (Ilm. 9:13–19; 11:7–10; 16:12–16; 19:19; 20:7–9). Tämä on se ’vähä aika’, jolloin saatana kokoaa antikristillisen maailman pyrkimyksenään tuhota kristillinen kirkko ja estää sitä vapaasti saarnaamasta evankeliumia kaikille kansoille (Ilm. 20:7–9; Hes. 38–39). Saatanan viimeistä hyökkäystä kutsutaan symbolisesti Harmageddonin taisteluksi.

Kristillisen kirkon historiaa luonnehtii myös luopumus Kristuksen lihaan tulon ja toisen tulemisen välisenä aikana (Matt. 24:10-12; Hepr. 6:6; 10:29; 2. Piet. 2:20–22; 1. Joh. 2:19; Gal. 6:12–13). Mutta UT ennustaa myös viimeistä luopumusta tai kapinaa. Jeesus puhuu vääristä Kristuksista ja vääristä profeetoista, jotka johtavat monia harhaan (Matt. 24:24; Mark. 13:22). Apostoli Paavali opettaa, että Kristuksen toinen tuleminen ei tapahdu, ennen kuin ”luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi.” (2. Tess. 2:3). Esimerkiksi homoseksuaalisuuden lisääntyvä julkinen hyväksyminen eri maissa ja myös kirkoissa on epäilemättä lopun ajan merkki, samoin naispappeus, luterilaisten kirkkojen neuvottelut ja sopimukset paavin kirkon kanssa jne.

Lopuksi, Jumalan vastustamista luonnehtii Antikristus. Termi antikristus löytyy Johanneksen kirjeissä (1. Joh. 2:18, 22; 4:3; 2. Joh. 7) ja se merkitsee sekä Kristuksen sijaista että vastustajaa. UT ennustaa, että kirkko todistaa kautta historiansa monista antikristuksista (Matt. 24:5, 23–24; Mark. 13:6, 21–22; Luuk. 21:8; 1. John 2:18, 22; 4:3; 2. John 7). Kaikki väärät opettajat, jotka opettavat vastoin Kristuksen sanaa, ovat Kristuksen vastustajia ja, sikäli kuin he niin menettelevät, anti-Kristuksia. Mutta Raamattu opettaa myös yhtä suurta Antikristusta (Dan. 7:8, 11, 20–21, 24–25; 11:36–45; 2. Tess. 2; 1. Joh. 2:18; 4:3; Ilm. 17-18).

Luterilaisen tunnustuksen mukaan Rooman paavi vastaa Raamatun antamia merkkejä Antikristuksesta [paavikunta on kironnut puhtaan vanhurskauttamisopin Trentossa 1500-luvulla; paavin erehtymättömyysdogmi 1870 yms.]. On kuitenkin tärkeää huomioida se ero, jonka luterilaiset tunnustajat tekivät paavin viran ja tuon viran yksittäisten haltijoiden välillä. Katolinen vastauskonpuhdistus aloitti 1500-luvulla kampanjan, jonka päämääränä oli selittää, ettei Ilmestyskirja voi viitata paaviin tai paavikuntaan. Tämä kampanja on ollut ilmeisen menestyksekäs.

Jeesus tulee suuressa kunniassa

Jeesus tuli ensimmäisen kerran tähän maailmaan alhaisessa hahmossa. Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan puhuttelevasti: ”Hän kasvoi Herran edessä niin kuin vesa, niin kuin juuri kuivasta maasta. Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.” (Jes. 53:2)

Kun Jeesus tulee toisen kerran, hän tulee suuressa kunniassa ja kirkkaudessa. ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle.” (Matt. 25:31; ks. myös Matt. 13:39–43; 16:27; 24:30–31; 2. Tess. 1:7; Ilm. 19:11-14; Tiit. 2:13; Juud. 14, 24;

1. Piet. 4:13; Sak. 14:3).) Hän tulee kuninkaallisena majesteettina ja kaikkien polvien pitää notkistuman hänen edessään ja kaikkien kielten tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra (Fil. 2:10–11). Raamattu kuvaa Jeesuksen toista tulemista mahdollisimman julkisena ja äänekkäänä tapahtumana. Ensimmäisessä tessalonikalaiskirjeessä apostoli Paavali sanoo: ”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa…” (1. Tess. 4:17)

On syytä tähdentää sitä, että Raamattu ei tunne muita Kristuksen tulemisia. On vain kaksi: toinen on tapahtunut ja toinen on vielä edessäpäin. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hepr. 9:27–28)

Kristikunnan piirissä on saanut paljon jalansijaa sellainen opetus, jonka mukaan Jeesus tulisi ennen julkista tuloaan salaa tempaamaan uskovat pois tästä maailmasta. On olemassa esimerkiksi monia kirjoja ja elokuvia, joissa tältä pohjalta esitetään hyvin mielikuvitusta kutkuttavia kuvitelmia siitä, miten ihmisiä katoaa selittämättömästi jne. Tämän opetuksen ideoihin kuuluu ajatus siitä, että vaikka kaikki uskovat on temmattu täältä maailmasta pois, maailma silti jatkaa olemassaoloaan ja myöhemmin täällä on paljonkin uskovia juutalaisten kääntyessä Kristuksen uskoon ja tehdessä voimallista lähetystyötä. Samaan yhteyteen kuuluu myös oppi ns. tuhatvuotisesta valtakunnasta.

Tämä edellä lyhyesti kuvailtu oppi on syntynyt noin vuonna 1830. Sen alkuunpanijana pidetään yleisesti entistä anglikaanipastori John Nelson Darbya (1800–1882), jonka välityksellä oppi levisi Amerikkaan. Siellä laadittu ns. Scofieldin selitysraamattu (ens. laitos v. 1909) on tullut tunnetuksi tämän opin levittäjänä. Hal Lindseyn teokset ovat vaikuttaneet tämän opin leviämisessä myös Suomeen paljon. Opilla Kristuksen salaisesta tulemisesta on maassamme kannatusta erityisesti ns. vapaiden suuntien keskuudessa, mutta se on levinnyt myös luterilaisten keskuuteen.

Edellä lainatussa Tessalonikalaiskirjeen kohdassa apostoli yhdistää Kristuksen julkisen tulemisen uskovien ylöstempaamisen kanssa. Emme luterilaisina suinkaan kiistä uskovien, elävien ja kuolleiden, ylöstempaamista, koska Raamattu niin opettaa. Mutta on torjuttava vääränä ja harhaanjohtavana opetuksena edellä kuvattu oppi Kristuksen salaisesta tulemisesta siihen kuuluvine käsityskantoineen. Raamattu korostaa monin kohdin hyvin voimakkaasti sitä, että Kristuksen toinen tuleminen on mahdollisimman julkinen tapahtuma ja myös, että tämä maailmanaika päättyy siihen.

Luther sanoo Kristuksen toisesta tulemisesta: ”Se tulee olemaan kuin suuren ja voimallisen kuninkaan tai keisarin tulo täydessä sotavarustuksessa, joka täyttää ilman taisteluhuutojen ja trumpettien äänellä. Kuoleman ja helvetin voitokkaan Kukistajan huuto tavoittaa kuolleet haudoissaan, uskovat kuulevat Vapahtajansa äänen ja tulevat esiin haudoistaan kirkastetuissa ruumiissa, valmiina liittymään Hänen voittoisaan juhlakulkueeseensa (1. Kor. 15:42–44; Fil 3:21). – Välittömästi tämän jälkeen uskovat, jotka Herra on jättänyt tähän päivään asti jäljelle, jotka yhä elävät lihassa, saavat kokea Kristuksen majesteettisen voiman ruumiissaan. Heidät temmataan yhtäkkiä pilviin Kuninkaiden Kuninkaan saattueeseen liittymistä varten. Heidän ruumiidensa kuolevaisuus jää silloin myös taakse, katovaisen pukeuduttua katoamattomuuteen (1. Kor. 15:52,53). Korotetun Vapahtajansa seurassa uskovat ilmestyvät silloin kirkkaudessa koko maailman eteen, ollakseen iäti Herran kanssa. – – Varmoina sellaisesta edessämme olevasta ilosta apostolin kehotuksen pitäisi epäilemättä löytää halukkaat korvat ja aulis kuuliaisuus: ’Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.’ Tähän lyhyeen Raamatun kohtaan sisältyy valtavan paljon lohdutusta, jota tuskin voidaan ilmaista lyhyessä selityksessä.” (W2, 12,2032-2099, suom. HL)

”Apostoli ilmoittaa siis että kuolleet yht’äkkiä nostetaan haudoistaan ja meidät samalla temmataan ylös, missä lienemmekin, siirretään kuolevaisesta elämästä ja tilasta, kohta tullaksemme kaikki yhdessä myöskin kirkastetuksi. Sitä apostoli tarkoittaa sanoessaan: emme kaikki kuole eli nuku. Asia ei voi eikä saa toteutua niin vitkaan, että ihmiset aina toisiansa hautaisivat, kunnes kaikki olemme vähitellen kuolleet, vaan meidät kootaan kerran kaikki yhtä haavaa ja temmataan yhdessä ylös, vaikka tosin kuolema siinä myös tapahtuu. Jumala on silloin osoittava kaikkivaltaansa ja voimaansa antaessaan hukkua yhdessä silmänräpäyksessä kaikki, mitä on maan päällä; koko maailma on silloin menevä raunioiksi ja muotonsa on muuttuva, mutta me saamme iäti olla Kristuksen kanssa, vaan nuo toiset, jotka eivät uskoneet, heitetään iäiseen vaivaan. Tämä on tapahtuva, sanoo apostoli viimeisen tuomion pasuunan kaikuessa. Herra on tuleva alas suuren huudon kuuluessa, lausuu hän tessalonikalaisille, ja ylienkelin hän on antava puhaltaa pasuunaan, joka on kaikuva kautta taivaan ja maan, niin että kaikki sortuu raunioiksi ja kuolleet ylös heräävät.” (Luther, Kuolleitten ylösnouseminen)

”Tässä kysynee joku, eivätkö jumalattomatkin nouse ylös kuolleista? Vastaus: yhtä hyvin kuin jumalaapelkääväisetkin. Sillä Kristus tuomitsee eläviä ja kuolleita, olivatpa he hyviä tai pahoja, vanhurskaita tai jumalattomia. Mutta vain uskollisille, niille, jotka ovat poisnukkuneet Kristuksessa, suodaan se sanomaton armo ja kirkkaus, että heidät saatetaan uuteen ja ikuiseen Jerusalemiin yhdessä Kristuksen, heidän sulhasensa kanssa niin ihanassa puvussa, ettei maailmalla senkaltaista ole. Jumalattomia sitä vastoin, niitä, jotka kuolevat epäuskossa, ei temmata pilvissä Herraa vastaan, vaan he jäävät tänne alas ja saavat kuulla tuomionsa: ’Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen’ jne. (Matt. 25:41). Jumalattomatkin herätetään samoin kuin uskollisetkin, mutta jälkimmäiset elämän ylösnousemukseen, muut tuomion ylösnousemukseen.” (Luther, Sana ja armo, s. 426–427)

Raamattuluento Ev. lut. Todistajaseuran vuosijuhlassa Alajärvellä 22.8.2010. Ensimmäinen osa.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

VUOSISADAN RAKKAUSTARINA

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.5.2012

Eero Pihlava, pastori, Helsinki

 

”Niin nainen jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin ja sanoi ihmisille: ’Tulkaa katsomaan miestä, joka on sanonut minulle kaikki, mitä minä olen tehnyt. Eihän se vain liene Kristus?’” (Joh. 4:28)

 

Vuosisadan rakkaustarina-nimisessä laulussa lauletaan ”Tää on vuosisadan rakkaustarina, ainakin uskon niin, tää säilyy ja kestää päiviin tuleviin.” Jeesuksen kohtaama nainen Sykarin kaivolla oli elänyt läpi laulun sanojen kuvaamaa todellisuutta useita kertoja elämässään. Vuosisadan rakkaustarina oli syttynyt, joka säilyy ja kestäisi päiviin tuleviin. Tai – ainakin hän oli uskonut niin. Jeesuksen halutessa puhua hänen miehensä kanssa, vaimon särkynyt perhe-elämä ja sydän paljastuvat. Mooseksen laki salli erokirjan kirjoittamisen ja uudelleen naimisiin menemisen tietyissä tilanteissa. Viisi avioeroa olivat kuitenkin suuri häpeä niin samarialaisten kuin juutalaistenkin keskuudessa. Johtuiko se naisen kykenemättömyydestä uskollisuuteen, yhteisestä sopimuksesta vai puolison varovaisuudesta, nyt nainen kuitenkin eli avoliitossa, kuudennen miehen kanssa.

 

Tyhjä vesiastia

 

Nainen tuli tyhjän vesiastiansa kanssa Jaakobin lähteelle ja kaivolle päivän kuudennella hetkellä, eli puolenpäivän aikaan. Muut kylän ihmiset olivat täyttäneet astiansa normaalisti aamulla tai edellisenä iltana. Todennäköisesti he lepäsivät varjossa askareiltaan. Naisen epänormaaliin aikaan tapahtuva veden hakuretki johtui ehkä siitä, että muiden syyttävien katseiden vastaanottamisen vesiastia oli tyhjentynyt jo aikaa sitten. Puolentoista kilometrin matka kylästä Jaakobin kaivolle onnistui kyllä auringon paahteessa keskipäivälläkin, mutta lähimmäisten katseiden, kuiskuttelun tai oman epäonnen auringon alla, tyhjä saviastia vain mureni. On ahdistavaa olla epäonnistuja, yhteisön normien, tooran rikkoja. Toisen silmät näkevät naisen sijaan uskottomuuden, kurjan naisen, joka on rikkonut perheensä ja ehkä myös muidenkin perheitä teoillaan. Naisen sydän on tyhjä kuin hänen vesiastiansa. Hän oli etsinyt rakkautta ja hyväksyntää, mutta oli saanut ja aiheuttanut kipua. Enää ei uskaltanut rakastaa, sitoutua ja uskaltaa toiseen ihmiseen. Kuka täyttäisi tämän nääntyneen, tyhjän astian kanssa kaivolle tulevan naisen rakkauden janon. Onko sellaista aviorakkautta, joka ei vaihda kohdetta tuulen mukana, vaan joka uskollisuudellaan kaiken peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaikki kärsii (1. Kor. 13)?

 

Kaivo, jolla Jeesus ja nainen juttelivat, oli Johanneksen mukaan Sykarin kaupungissa, ”joka on lähellä sitä maa-aluetta, jonka Jaakob on pojalleen Joosefille antanut” (4:5). Vanhassa testamentissa kerrotaan kuinka Jaakob ostaa maapalstan Sikemin seudulta, joka sijaitsi Sykarin vieressä (33:19). Myöhemmin Jaakob valloittaa seudulta lisää maata ja antaa Sikemin, joka tarkoittaa vuorenharjannetta, pojalleen Joosefille (48:22). Ennen kuolemaansa Jaakob siunaa Joosefin sanoin ”Kaikkivaltiaan avulla, joka sinua siunatkoon, antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä, siunauksia syvyydestä alhaalta, siunauksia nisistä ja kohdusta.” Kaivoa on siis kutsuttu Jaakobin kaivoksi alueen historian vuoksi. Kaivo on Jaakobin maalla, jonka hän antoi Joosefille. Yhä se siunaa kansaa maan syvyyksistä, nykyään Nablus-nimisen kaupungin pyhiinvaelluskohteena. Ajattelen kuitenkin, pastorikollegoiltani oppineena, että Johannes viittaa tekstin asetelmalla myös toisenlaiseen Mooseksen kirjoista nousevaan historialliseen taustakertomukseen? Mitä vanha testamentti kertoo kaivosta, siitä vettä ammentamaan tulleesta naisesta ja kaivolla odottavasta miehestä? Mikä tulee mieleen Tooraa tuntevalle samarialaiselle, Jaakobin kaivosta ja mainitusta asetelmasta? Vuosisadan rakkaustarina: Jaakob ja Raakel! Mooseksen kirjoissa kerrotaan, että Iisak oli lähettänyt poikansa enonsa Laabanin tykö, jotta hän löytäisi uskovan vaimon Israelilaisten joukosta. Pitkänmatkan kuljettuaan hän tapaa enonsa tyttären Raakelin kaivolla 1. Moos. 29:10: ”Kun Jaakob näki Raakelin, enonsa Laabanin tyttären, ja enonsa Laabanin lampaat, astui hän esiin ja vieritti kiven kaivon suulta ja juotti enonsa Laabanin lampaat. Ja Jaakob suuteli Raakelia ja korotti äänensä ja itki. Niin Jaakob ilmoitti Raakelille, että hän oli hänen isänsä sukulainen ja Rebekan poika; ja Raakel riensi pois ja ilmoitti sen isällensä.” Tämän jälkeen kerrotaan, että Jaakob suostuu palvelemaan enoaan seitsemän vuotta palkatta päästäkseen Raakelin kanssa naimisiin. ”Ja Jaakob rakasti Raakelia; niin hän sanoi Laabanille: ’Minä palvelen sinua seitsemän vuotta saadakseni Raakelin, nuoremman tyttäresi.’”(29:8).Tekstimme asetelma tuo siis mieleen Jaakobin ja Raakelin tapaamisen, sekä myös Iisakin ja Rebekan rakkaustarinat, joissa parien ensitapaaminen tapahtuu kaivolla naisen tullessa ammentamaan vettä. Tämä on taustana tekstiimme, ja sitä vasten se on myös ymmärrettävä.

 

Vesiastia täytetään

 

Jos nainen tuli kaivolle tyhjän vesiastian kanssa, niin hän lähtee sieltä täynnä elämän vettä. Johannes kirjoittaa Jeesuksen reittivalinnasta ”hänen oli kuljettava0 Samarian kautta”. Teksti ilmaisee pakkoa, mutta ei selitä mikä pakotti Jeesusta? Päätie Jerusalemista Galileaan kulki Samarian kautta, mutta tämä ei ollut suorin reitti Galileaan Jordanin kastepaikalta, jossa hän Johanneksen mukaan nyt oli. Miksi hän ei kulkenut Perean tai Jordanin tuonpuoleisen maan, Dekapoliksen kautta niin kuin muulloinkin. Miksi Jeesuksen täytyi kulkea Samarian kautta? Mooseksen kirjojen rakkaustarinoiden tapaan, tavatakseen tuon Sykarin kylästä olevan naisen ja antaakseen hänelle elämän vettä Jaakobin kaivolla ja hänen kauttaan koko Sykarin kylälle. Jumalan rakkaus naista kohtaan pakottaa Jeesuksen kohtaamaan tämän henkilön Sykarin kaivolla.

 

Johannes jatkaa rakkaustarinaa kertoen naisen kuivuudesta ja paahteesta halkeilevan vesiastian täyttymisestä elämän vedellä. Jeesus sanoo (4:13-14): ”Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen, mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.”Nainen oli nääntymykseen ja elämän rikkinäisyyteen saakka etsinyt rakkautta ja onnea kuin sateenkaaren päätä, mutta se oli paennut häntä. Nyt kaivolla istuva mies oli ajan tapojen vastaisesti alkanut puhumaan naiselle hänen perhettään ja miestänsä koskevista asioista. Tämä mies ei kuitenkaan lähestynyt häntä ilkeässä mielessä, vaan kaivon mies pyysi kohteliaasti myös saada puhua hänen miehensä kanssa. Hän ei myöskään puhunut naiselle useiden muiden kehotuksen tavoin: sinun täytyy muuttua! Sellaiseen ei ihminen pysty. Jeesus paljastaa sanallaan naisen menneisyyden ja nykytilan. Siinä paljastuvat kivut, häpeä, synti ja lika. Mutta Kristuksen sanan äärellä paljastuu myös naisen sanaton, kaiken kivun alle painautunut kaipuu puhtauteen, hyväksyntään ja toisenlaiseen elämään. Hän vastaa Jeesukselle: ”Herra, anna minulle sitä vettä, ettei minun tulisi jano eikä minun tarvitsisi käydä täällä ammentamassa.”

 

Jeesuksen sanat herättävät uskon, joka parantaa, pelastaa ja muuttaa elämän. On riemullista lukea naisen reaktio käydyn keskustelun jälkeen. Nainen menee kaupunkiin ja kertoo kaikille: ”Tulkaa katsomaan miestä, joka on sanonut minulle kaikki, mitä minä olen tehnyt?” Ihmisarvomme perustuessa Kristuksen sanaan meistä, rikkinäisestä elämästä ja sen Herrasta on helppo kertoa. Uskon, että kylässä tiedettiin, kaikki mitä nainen oli tehnyt. Mutta hänen avoimuutensa, häpeällisistä asioista puhuminen ja ilo oli uutta. Sen saa uskonlahja ja Kristuksen kyljestä virtaava elämänvesi aikaan. Herra täyttää meidän astiamme, hän virvoittaa janoon nääntyneen. Herra parantaa syntisairauden, ja tänäkin päivänä hän sanansa kautta meitä muuttaa.

 

Vesiastia jää Jeesuksen luo

 

Johannes kertoo tekstissä erikoisen yksityiskohdan. Nainen tulee kaivolle ”ammentamaan vettä” janoonsa, mutta hänen lähtiessään evankelioimaan kylää hän lähtee ilman vesiastiaa ja vettä. ”Niin nainen jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin.” Elämän tarpeet, jano, ja tyhjä leili jäivät Jeesuksen luo kaivolle. Tässä rakkaustarinassa nainen saa jättää vanhan tyhjän astiansa, häpeänsä ja syntinsä kaivolle. Ei ole enää salaisuuksia, joita ei olisi julkituotu. Avosuhteen epävarmuus saa jäädä, sillä nyt hänellä on mies, joka kihlaa hänet omalla uskollisuudellaan. Tämän miehen rakkaus on uskollisuutta, joka kaiken peittää, kaikessa kärsii ja kaikessa toivoo. Tässä rakkaustarinassa, nainen saa jättää vesiastiansa, elämän tarpeensa sulhasensa hoiviin. Hiuskarvakaan ei putoa päästä hänen tietämättään, ja hän saa ruokansa ja juomansa ajallaan. Morsiamen ei tarvitse enää kulkea tuota jokapäiväistä häpeämailia kaivolle toisten tuijotellessa. Totuus on tehnyt vapaaksi, ja kaiken peittävä, ristillä kärsivä rakkaus on tullut tilalle. Naisen vesiastiaa ei enää tarvita, sillä uskon lahja on tullut hänessä ”sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.” Tekstin lopussa Johannes todistaa tästä lähteestä kertoessaan Sykarin kylän samarialaisista: ”Ja monet samarialaiset siitä kaupungista uskoivat häneen naisen puheen tähden, kun tämä todisti: ’Hän on sanonut minulle kaikki, mitä minä olen tehnyt’. Kun nyt samarialaiset tulivat hänen luoksensa, pyysivät he häntä viipymään heidän luonaan; ja hän viipyi siellä kaksi päivää.”

 

Missä me olemme tässä tekstissä?

 

Missä sinä olet tänään tekstissämme? Olet ehkä tuon savisen vesiruukun kantaja, joka laulaa Herralle: ”anna savelle uusi muoto, tee minusta uusi ruukku, rakkautesi nyt näytä murtunutta käytä. Tahdon kertoa särkyneille ettei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin Mestarin kädessä ois.” Tai ehkä olet yksi opetuslapsista, joka ei ymmärrä Herransa teitä, ei ymmärrä, miksi hän puhuu tuolle naiselle tai miksi hän ei halua syödä. Tai yksi Sykarin kylän samarialaisista, joka oli ehkä parjannut tuota naista tai juutalaista vihamiehiä, jotka pitivät heidän jumalanpalveluksiaan epäjumalanpalvontana. Sana ohjaa sinua tänään jättämään tyhjä astiasi Jeesuksen luo. Vielä tänäänkin paratiisia kastellut joki virtaa vuolaana Ristinmiehen kyljestä syntien anteeksiantamiseksi. Tuo virta on tehnyt uoman synnin esteistä huolimatta sinun luoksesi tänään, aivan kuten Jeesuksen täytyi kohdata Sykarin kaivon nainen. Elämänveden virta muuttaa meitä ja vie mukanaan vanhan, elämän rikkinäisyyden, avosuhteet, kansojen väliset raja-aidat ja veriset taistelut, sillä enää ei rukoilla Garissim-vuorella tai Jerusalemissa, vaan totuudessa ja Hengessä, siellä missä Kristus on sanan totuudessa ja Hengen sakramenteissa. Jeesus sanoo tekstissä ”senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo”. Tämän taivaan Isän tahdon rukouksen hengessä ja totuudessa, sekä sen rukoilijoiden tyhjät astiat Jeesus on lupautunut ylläpitämään ja täyttämään aina taivaankirkkauteen asti. ”Sillävälin opetuslapset pyysivät häntä sanoen: ’Rabbi, syö!’ Mutta hän sanoi heille: ’Minulla on syötävänä ruokaa, josta te ette tiedä’. Niin opetuslapset sanoivat keskenään: ’Lieneekö joku tuonut hänelle syötävää?’ Jeesus sanoi heille: ’Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa.’ Jätä vesiastiasi Jeesuksen luo, omista tänäänkin Johanneksen rakkaustarina itsellesi. Herra on uskollinen, hän ei näänny janoon, eikä rakkaudessansa horju. ”Tää on vuosisadan rakkaustarina, kaunis ja todellinen, tää säilyy ja kestää mä tunnen sen.”

 

Saarna 16.1.2010 Suomen Luther-säätiön Markus-yhteisössä ja Keravalla. Teksti: Joh. 4:5-30

Kategoriat
Kirkko Luennot Yhteys

Ordinaatio ja kirkollinen yhteys

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Teologis-ideologinen lähtökohta

Olemme aiheen äärellä joka tavallaan on hyvin yksiselitteinen ja helppo. Toisaalta se on myöskin mitä mahdottomin. Ordinaationhan (virkaanvihkimisen) täytyy määritelmänsä mukaisesti olla täydellisesti yhteydessä siihen uskoon, johon ordinandus (vihittävä) ja ordinator (vihkijä) sekä koko se kirkko, johon nämä kuuluvat, yhteisesti ja varauksettomasti pitäytyvät. Ongelmallisuus tulee siitä harhaoppisuuden hyökkäyksestä, jonka kohteena Kirkko aina on. Jokaisen kristityn ja varsinkin sen, joka toimii ordinaattorina tai ordinanduksena, pitää hyvin tarkoin muistaa ja soveltaa, mitä Kristus ja pyhät apostolit sanovat harhaopettajien ja valeapostolien esiintymisestä ja vaaroista harjoittaa hengellistä yhteyttä heidän kanssaan.

Luterilainen tunnustuksellinen kanta lähtee tällä alalla liikkeelle Pyhän Raamatun tarkasta opetuksesta. Varhaiskirkon ja Augustinuksen opetuksen mukaan kristitty, ja tässä tapauksessa ordinandus, ei saa olla kuuliainen piispoille, jotka opettavat jotakin pyhän evankeliumin vastaista (CA XXVIII). He eivät siis voi pyytää näiltä pyhiä toimituksia. Meidän täytyy tunnustaa, että sellainen valikoiva yhteys, mitä harjoitetaan meidän päivinämme (ollaan ainoastaan tietyissä momenteissa hengellisessä yhteydessä), olisi ollut mahdottomuus uskonpuhdistuksen aikana. Silloin oli joko-tai -tilanne.

Moniarvoinen kirkko kuuluu kirkolliseen elämään valistusajan jälkeen, vaikka alkulaukauksia ja siemeniä sellaiseen kehitykseen ehkä voidaan löytää jo luterilaisen puhdasoppisuuden aikakaudelta. Osittain tämä moniarvoisuus on teologis-teoreettisesti tullut meille anglosaksisesta maailmasta: “think and let think” (vapaasti suomennettuna: antaa kaikkien kukkien kukkia). Vrt. jo anglikaanisen kirkon 39 Artiklaa, missä sanotaan Raamatusta, että se on satis (riittävä). Tämä ajattelutapa antaa periaatteessa mahdollisuuden myöskin toisille auktoriteeteille. Anglikaaninen satis-periaate on jotakin toista kuin luterilainen yksin Raamattu -periaate. Myöskin ns. ekumeeninen liike on tuonut meille sellaisen ajattelutavan, että joku yhteinen tekijä tai sablooni voi tehdä ainakin jonkinasteisen hengellisen yhteyden mahdolliseksi. Ekumeeninen liike etsii konvergenssia, ts. etsitään sellaisia tekijöitä, mitkä toisessa kirkossa ovat lähellä sitä, mihin on tunnustauduttu omassa kirkossa. Vähitellen meitä on, välittämättä siitä, onko se oikein vai ei, totutettu ajattelemaan, että opin alueella vallitsee jonkunlainen kontingenssi (mahdollinen mutta ei välttämätön totuus). Ekumeenisessa liikkeessä opillisen yhtenäisyyden tavoittelemisesta on vähitellen tullut enemmän tai vähemmän toisarvoinen kysymys.

Mahdollisen totuuden eli kontingenssin olemassaolon mahdollisuus on tullut tärkeäksi, kun on yritetty ratkaista yhteiseloa esim. naispappeuden toteuttamisen jälkeen. Tapa käsitellä asiaa ns. tunnustuksellisella puolella on paljolti lähtenyt liikkeelle juuri kontingenssi-ajattelusta. On vedottu ainoastaan omaan omatuntoon. Minä en omantuntoni vuoksi voi toimia yhteistyössä naispappien kanssa. Mutta toiset voivat ja saavat, ei ainoastaan uskonnonvapauden nimessä, vaan myöskin itse kristillisen kirkon nimessä. Ja kirkko voidaan pitää koossa kahdella opilla niin kauan, kuin minun itseni ei tarvitse sotkeutua tähän. Harhaa sinänsä ei tarvitse poistaa kirkosta. Tällä tavalla on pantu humanistinen pakkopaita totuuskäsitteen ylle.

Tämän kontingenssi-ajattelun mukaista on myöskin se käytäntö, joka on lyönyt läpi. Sen mukaan voidaan aivan hyvin pyytää pappisvihkimystä harhaoppia harjoittavalta ja sallivalta piispalta. Ollaanhan ainoastaan pisteittäin, joissakin momenteissa, sakraalisesti yhdessä. Minulle sallittakoon vapaus, niin kuin vieraalle opillekin. Niin koko pyhästä opista ja dogmasta on tehty pelkästään mielipiteitä, joita demokraattisilla ehdoilla saadaan esittää siellä, missä vallitsee täysin hallitsematon sekamelska.

Raamattu

Olemme tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat Jumalan eivätkä meidän. Sen vuoksi meidän ei ole luvallista käsitellä näitä kysymyksiä olosuhteiden tai mahdollisuuksien mukaan, vaan puhtaasti Jumalan sanan mukaan katsomatta muualle. Emme saa laskelmoida ja muuttaa jotakin sen vuoksi, että se meidän inhimillisen heikkoutemme vuoksi tuntuu mahdottomalta. Jumalan sanaan nojaten tunnustuksemme sanoo institum est (Jumala on tämän viran säätänyt ja perustanut, CA 5). Uusi testamentti opettaa, että virka on Jumalan antama (1 Kor. 12:28), Kristuksen välittämä (Ef. 4:11), Pyhässä Hengessä ja hänen käskystään (Ap. t. 20:28), seurakunnan kautta (Ap. t. 6:5; 13:2), apostolien ja viranhaltijoiden kautta (Tiit. 1:5). Tulevat viranhaltijat, jotka kristillinen kirkko saa, on tarkoin koeteltava. Harha ei saa tätä kautta päästä kirkkoon. Timoteusta ordinaattorina varoitetaan ankarasti tekemästä syntiä ordinaattorin tehtävässään: “Älä ole liian kerkeä panemaan käsiäsi kenenkään päälle, äläkä antaudu osalliseksi muiden synteihin. Pidä itsesi puhtaana” (1 Tim. 5:22).

Meidän on syytä ottaa hyvin vakavasti se, miten varhaiskirkko sovelsi Pyhän Raamatun opetuksen konkreettiseen kirkolliseen elämään. Kirkollinen yhteys kuului tärkeimpiin ja ratkaisevimpiin kysymyksiin hengellisessä mielessä. Tähän asiaan ei suhtauduttu ensinkään mekaanisesti, kuten nyt on tapana Euroopan suurissa kansalliskirkoissa.

Sen, että matkoilla olevilta kristityiltä heidän saapuessaan vieraaseen seurakuntaan vaadittiin suosittelukirje (vrt. 2 Kor. 3:1; Werner Elert, Abendmahl und Kirchengemeinschaft in der alten Kirche, hauptsächlich des Ostens), pitäisi saada meidät pysähtymään ja uudelleen pohtimaan, sovellammeko oikein Pyhän Raamatun opetuksen kirkollisesta yhteydestä. Joku sabloona ja yleinen, ei määriteltävissä oleva hurskaus, kelpaa kirkon sisäpiirissä, ja alttarille pääsee, vaikka pitäytyisi täysin vieraaseen uskontoon. Kuinka voisimme vaatia toisia ottamaan evankelis-luterilaisen uskomme vakavasti, jos se ei meille itsellemme ole vakava ja keskeisin asia? Yleisesti voidaan nähdä vaurio tällä alalla juuri siinä, että suhtaudutaan hyvin mekaanisesti kysymyksiin, jotka koskevat kirkollista yhteyttä. Ei ole dynaamista otetta ja vakavasti opista kyselevää

asennoitumista. Varhaiskirkon parempina aikoina ja seurakunnissa oli puhdasoppisuuden merkki se, että kyseltiin tarkoin tunnustuksesta ennen kuin oltiin valmiit sakraaliseen yhteyteen (communio, communicatio in sacris). Nyt pidetään sitä melkein hävettävänä ja törkeänä, jos joku alkaa kyseenalaistaa kirkollisen yhteyden perustan viitaten johonkin tiettyyn piispaan, henkilöön tai seurakuntaan.

Tämä meillä yleinen mekaaninen suhtautumistapa on luonut joukon kirkkohistoriallisia myyttejä tuekseen. Usein ajatellaan virheellisesti, että ehtoollisyhteys kaikkien nimellisesti kristittyjen kanssa oli mahdollista aina kirkon jakautumiseen saakka 1000-luvulla. Suuri erehdys! Puoli vuosisataa tätä ennen nestoriolaiset ja monofysitistit (kielsivät, että Kristuksella on kaksi luontoa) suljettiin pois kirkon yhteydestä. Keski-Euroopassa oli areiolainen kirkko, joka ei ollut yhteydessä yhteiseen katoliseen kirkkoon. Dokumentti Codex Theodosianus vuodelta 428 kertoo suuresta määrästä kristillisiä uskonyhteisöjä. Mitä tulee myyttiin ensimmäisten viiden vuosisadan yksimielisyydestä, Werner Elert korostaa, että kaikki suunnat ja yhteisöt, manikealaisia lukuun ottamatta, olisivat hyväksyneet tunnustuksen “Jeesus on Herra”; tämä tunnustushan kelpaa nykyään perusteeksi sille, että jotain uskonyhteisöä pidetään kristillisenä. Silti nämä suunnat ja yhteisöt eivät olleet ehtoollisyhteydessä toistensa kanssa eivätkä katolisten seurakuntien kanssa (ks. Elert s. 40).

Jakautumiset ja konfliktit ovat olleet tosiasia alusta alkaen kirkon historiassa. Kun esim. luemme Efesolaiskirjeessä yhdestä uskosta, yhdestä kasteesta, yhdestä ruumista, saamme hyvin yhtenäisen kuvan. Meidän tulee kuitenkin huomata että tässä meillä on uskontunnustus eikä empiirinen kuvaus vallitsevasta tilasta tässä näkyvässä maailmassa.

Meidän täytyy ymmärtää Pyhän Paavalin suuri taistelu vääriä apostoleja ja saarnaajia vastaan. Hän lausui kiroustuomion (anateema) heitä vastaan ja edellytti seurakuntien tekevän samoin. Kirkon yhtenäisyys oli sama kuin vakuuttuneisuus samasta opista.

Meidän tulee olla kiitollisia niistä oppitaisteluista, jotka käytiin vanhan kirkon aikana, sillä niiden kautta oikea kirkollinen oppiperinne on tullut osaksemme kalliina perintönä. Tätä meidän on ajateltava miettiessämme kirkon ordinaatiota. Juuri oikean opin vaalijoita tarvitsemme pyhään virkaan. Oikea apostolinen suksessio (seuraanto) ei ole kätten ketju Roomasta tai Antiokiasta meille, vaan opillinen suksessio.

Taistelut ovat olleet rajut ja tulevat olemaan sitä aina siinä, missä kirkko elää. Luther muistuttaa että areiolaisten aikana oli koko laajassa kirkossa ainoastaan viisi oikeaoppista piispaa, ja hekin olivat vainon alla (Sidottu ratkaisuvalta. Helsinki 1982, s. 74. WA 18, 650).

Jos ajattelemme kiistaa ja välienselvittelyä areiolaisten aikana, niin se antaa hyvin synkän kuvan omista olosuhteistamme. Muistakaamme, että areiolaiset puhuivat hyvin kunnioittavasti Jeesus Nasaretilaisesta, eivätkä he normaalisti olisi sortuneet sellaisiin alentaviin puheisiin Jeesuksesta, joita olemme saaneet kuulla esim. Myllykoskelta ja Kylliäiseltä. On hyvin ilmeistä että Athanasioksen – joka taisteli Areiosta vastaan –

oppi Kristuksesta ei ole kansankirkon piispoille sydämenasia; miten he muuten Jumalan tuomiota pelkäämättä uskaltaisivat olla, kuten nyt tapahtuu, sakraalisessa yhteydessä tätä oppia vailla olevien teologien kanssa, puhumattakaan niistä, jotka alentavasti puhuvat rakkaasta Herrastamme Jeesuksesta.

Nykyään ns. tunnustukselliseen käyttäytymiseen riittää, jos vain väistää naispappeja. Tämä ei ole uskottavaa! Naispappeuden vastustamisesta on tullut merkillinen alibi olla puuttumatta muihin harhoihin. Miettikäämme sitä, että nykyinen Ruotsin arkkipiispa, joka dogmaattisesti puhuu alentavasti Kristuksesta ja joka antoi puoltavan lausunnon sille, että järjestettiin Jeesusta häpäisevä homoeroottinen näyttely Uppsalan tuomiokirkossa, seisoi vihkijän vieressä tämän vuoden alussa, kun Suomen uusi arkkipiispa vihittiin virkaan. Ajatellessamme tästä eteenpäin voimme todeta, että tämän maan uusi arkkipiispa on sanonut, että neitseestäsyntyminen ei ole niin tärkeä oppi (Suomen Kuvalehti 1/1999). Sanansaattajan päätoimittaja tukee kehitystä toteamalla lehtensä etukannessa, että kristittyjen ei sovi arvostella arkkipiispaa.

Aiemmin oli ehkä mahdollisempaa, että jonkunlainen väistäminen tapahtui vihkimistilaisuuksista, jos oppi Kristuksesta oli pielessä. Kun Tukholman piispa Ingmar Ström aikoinaan 70-luvulla vihittiin piispaksi, niin piispat Gärtner ja Brattgård väistyivät tapahtumasta Strömin opin vuoksi, eivätkä olleet läsnä tässä tilaisuudessa. Minä haluan tässä kohdin asettaa avoimen kysymyksen: miksi ns. tunnustukselliset papit hyväksyvät sen, että kun heistä tulee kappalaisia ja kirkkoherroja, niin joku kirkkoruhtinas, jonka kanssa he eivät mitenkään loogisesti voi olla opillisessa yhteydessä, asettaa heidät virkaan. Tästä hän voi vähin kustannuksin kieltäytyä?

Jatkamme varhaiskirkon ja alkavan keskiaikaisen kirkon vaiheiden tarkastelua. Donatolaisten aikana Pohjois-Afrikan piispojen määrä väheni puolella kokonaismäärästä eli numeromäärässä vähennys oli yli 200 (Elert s. 49). Elert, joka hyvin kuvailee tämän tyyppiset tosiasiat, muistuttaa, miten monta Antiokian – tämän arvossa pidetyn piispanistuimen – laillisista viranhaltijoista on kirkon julistaman oppituomion vuoksi joutunut lähtemään virasta. (ks. ed.)

Kristittyjen keskinäinen yhteys

Jäsenyys jossain kirkossa ja kirkkojen välinen yhteys oli varhaiskirkossa vakava asia, joka ratkaistiin tapaus tapaukselta. Muistakaamme, että meillä nykyään ns. tunnustuksellisissa piireissä, missä harjoitetaan selektiivistä ja hetkellistä kirkollista yhteyttä, on lahkolainen käsitys kirkko-opin perusteista. Elert, joka selvittelee kirkollisen yhteyden perusteita

varhaiskirkossa, sanoo päätelmänään: “Joko on täydellinen kirkollinen yhteys, tai sitä ei ole laisinkaan” (Elert s. 136). “Ehtoollisyhteys edellyttää opillista yhteyttä” (Elert s. 141).

Rooman piispa Victor irtisanoi kaikki yhteydet Vähän Aasian kirkkoihin (Elert s. 55). Kristittyjen välinen yhteys oli vakava asia, jota käsiteltiin vakavasti. “Jaakob ja Keefas ja Johannes, joita pidettiin pylväinä, antoivat minulle ja Barnabaalle yhteisen työn merkiksi kättä.” Näin apostoli itse argumentoi jäsenyydestään kirkossa. Kirkollinen yhteys oli ehtoollisyhteys. Julkisyntiset, jotka eivät tehneet parannusta, seurakunnan piti poistaa pyhältä aterialta. “Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha!” (1 Kor. 5:13) kaikuu ehtoolliskirjeessä. Muistakaamme, että tämä sana on nimenomaan sitaatti Vanhasta testamentista.

Puolustettaessa mekaanista kansankirkollista mallia viitataan varsin usein vanhan liiton malliin. Vanhan liiton aikana oli keskipisteessä Jerusalemin temppeli, sen jumalanpalvelukset ja uhrit. Hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti oli selitetty miten piti toimia. Tiedämme, mitä Aaronin pojille tapahtui, kun he yrittivät tuoda vierasta tulta Herran alttarille. Meidän kohdallamme Jerusalemin temppelille ja sen uhreille löytyy vastine – ei laitoskirkosta instituutiona – vaan Golgatan tapahtumista, Jeesuksen uhrin iankaikkisessa pätevyydestä. Meidän tulee etsiä sitä voimaa ja pelastusta, joka tästä sovitusuhrista tulee, oikealta alttarilta. Tästä johtuen meidän kysymyksemme on: miten me voimme saada keskuuteemme oikean alttarin, jossa tämä iankaikkinen kerran annettu uhri reaalisesti kohtaa meitä puhtaan sanan ja oikean sakramentin kautta.

On huomattava, että Uusi testamentti pitää opillista harhaa pahimpana. Tämä pitää ottaa huomioon varsinkin meidän päivinämme, jolloin ainoastaan eettisiä vääryyksiä pidetään syntinä, jos nyt niitäkään. Opista puhuttaessa sanotaan: “Sinulla on toinen mielipide – ei se ole niin vakava asia.”. Kun Pyhä Paavali puhuu tavoitteestaan asettaa Kristuksen eteen (2 Kor 11:2) puhdas neitsyt, niin ne seikat, jotka voivat tehdä tämän mahdottomaksi, ovat juuri opilliset harhat.

Harhaoppi rikkoi yhteyden (koinoonia). Tästä syystä sen edustaja oli poistettava kirkosta, jos hän pysyi väärässä opetuksessaan. Jos toisille vieraat tai sellaiset, jotka eivät olleet joutuneet tekemisiin toistensa kanssa, eivät löytäneet opillista yhteyttä, niin koinoonia ei toteutunut.

Tunnettua on, miten Polykarpos torjui yhteyden Markionin kanssa ja kutsui tätä Saatanan esikoiseksi, kun Markion halusi tervehtiä häntä. Kuitenkin Rooman seurakunta pian tämän jälkeen vastaanotti Markionin ystävällisesti. Sitten oli Markion taas katolisen kirkon ulkopuolella. Hänellä oli ajoittain suurempi seurakunta kuin katolisilla. Usein harhaoppisten kirkot ovat olleet suurempia kuin oikeaoppisten. Kirkko ei perustu

ulkonaiseen kokoon eikä lahko ole lahko sen pienuuden vuoksi. Lahko voi olla iso ja kirkko pieni.

Apostolisen uskontunnustuksen ensimmäiset lausumat Isästä Jumalasta, joka on luonut taivaan ja maan, ovat syntyneet juuri siinä yhteydessä Roomassa, missä markionilaiset kielsivät tämän osan uskontunnustusta. Tiedämme, että nykyisessä kansankirkossa toimii communicatio in sacris täydellisesti, vaikka joku kieltäisi useamman kuin yhden Apostolisen uskontunnustuksen väitteistä.

Vanhankirkon viimeinen suuri dogmaatikko Johannes Damaskoslainen sanoo 4.

kirjassa Ortodoksisesta uskosta: “Kaikin voimin haluamme väistää harhaoppisten ehtoollista emmekä halua sitä heille antaa” (sitaatti: Lutherischer Rundblick. HEFT 3/1961). ’Ei yhteyttä pyhissä asioissa harhaoppisten kanssa’ (Nulla communicatio in sacris cum haereticis) on ja pysyy varhais- ja vanhan kirkon hyvien opettajien opetuksena ja käytäntönä. On muistettava että kiroustuomiot (anateemat) ja seurakunnasta erottaminen (ekskommunikaatio) palvelivat kirkon yhtenäisyyttä pyhässä uskossa ja tunnustuksessa.

Jos todella sisäistämme tämän, on mahdotonta ymmärtää ja kunnioittaa ns.

tunnustuksellisia kansankirkollisia, jotka ilmeisen harhaopin saadessa kansankirkollista hyväksymistä silti väittävät, että kristillinen rauha ja yhtenäisyys vaativat, että me jatkossakin pyydämme pyhiä palveluita ja vihkimyksiä harhaopin puolustelijoilta ja varjelijoilta. Kutsukaamme asioita niiden oikeilla nimillä: tämä on heterodoksista propagandaa. Sekaoppi voi olla harhaoppia vaarallisempaa. Vaarallinen demoni Uudessa testamentissa on se, joka sanoo: “Legio on minun nimeni, sillä meitä on monta” (Luuk 8:30, Mark 5:9). Tämä on vastakohta sille, mitä Pyhä Paavali sanoo: “että kaikki olisitte puheessanne yksimieliset … sama mieli, sama ajatus” (1 Kor 1:10).

Tässä on hyvä ottaa Luther-sitaatti yhdestä hänen kirjeistään, missä hän haluaa tehdä selväksi, että heterodoksisuus voi olla kerettiläisyyttä vaarallisempaa. Luther sanoo kirjeessään Georg Majorille 1546: “Se, joka täydellä todella pitää oppiaan, uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana, ei voi jäädä yhteen sellaisten kanssa, jotka opettavat väärää oppia tai pitäytyvät siihen. Opettaja, joka harhoja opetettaessa vaikenee, mutta kuitenkin on olevinaan oikea opettaja, on julkista kiihkoilijaa pahempi; ulkokultailemisellaan hän aiheuttaa vaikeampaa vahinkoa kuin vääräoppinen. Ei häneen myös voida luottaa. Hän on susi ja kettu, palkkalainen ja vatsanpalvelija, valmis halveksien hylkäämään opin, sanan, uskon, sakramentin, seurakunnat ja koulut” (W² 17,1180; käännös Tunnustuskirjat 1948, johdanto s. 31).

Joka ei oikein puhu kiroustuomioista ja seurakunnasta erottamisesta (ekskommunikaatio), sillä ei ole oikeutta puhua kirkon ykseydestä ja yksimielisyydestä. Koska silloinhan sellainen henkilö käy sotaa sitä välinettä vastaan, joka viime kädessä juuri varjelee kirkon ykseyttä. Joka hylkää kirkon oikeuden ekskommunikaatioon, sitä pitää myöskin syyttää rakkauden puutteesta, koska tällainen tapahtuu pelastuksen vuoksi (“että henki pelastuisi viimeisenä päivänä”).

Tunnustuskirjat

“Mutta kun piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnilla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13.). Edelleen on kirjoitettu: ’Meille on annettu valtaa rakentaa, ei hajottaa.’ Näin määräävät myös kirkkosäännöt (II quaest. VII. VII, cap Sacerdotes et cap. Oves). Kirjeessään Petilianusta vastaan Augustinus huomauttaa: ’Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia’ (CA XXVIII , 23-28).

Tällä perusteella meidän on syytä kysyä, kohdistukoon se keneen tahansa meistä: miten tunnustuksellinen kristitty voisi pyytää vihkimistä luopiopiispalta, josta rakas Herramme Jeesus Kristus on sanonut: “Kavahtakaa vääriä profeettoja!” ja josta Herramme valtuuttama apostoli sanoo: “Hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). “Älkää ottako häntä huoneisiinne älkääkä tervehtikö” (2 Joh. 10). “Harhaoppista ihmistä karta” (Tiit. 3:10).

Nykyistä moniarvoisuutta kristillisessä kirkossa on yritetty väärin puolustaa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen tuella: “Piispat kuitenkin joko pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämään ja kiroamaan sen oppimuodon, johon me olemme tunnustautuneet, tai jopa ennenkuulumattoman julmasti surmaavat noita onnettomia ja viattomia. Nämä syyt estävät meidän pappejamme tunnustamasta tuollaisia piispoiksi. …Tässä yhteydessä haluamme jälleen kerran lausua julki vakaumuksemme että olemme halukkaat säilyttämään kirkollisen ja kirkkolain mukaisen järjestyksen, kunhan vain piispat lakkaavat raivoamasta meidän seurakuntiamme vastaan” (Ap XIV, 2,5).

Nykyaikaisesti ja demokraattisesti halutaan tulkita tällaista tekstiä siten, että luterilaiset isät muka mielellään olisivat sopeutuneet paavinkirkon systeemiin, jos vain piispat olisivat olleet suvaitsevaisia ja edustaneet toleranssia (sieto). Mihin tällainen oletettu toleranssi-ajattelu veisi? Ensiksi se tietäisi sitä, että nuorella luterilaisella kirkolla olisi alusta alkaen ollut silloisen paavinkirkon ja yleensä keskiaikaisen kirkon taustaa vasten ajatellen täysin uusi ja suorastaan vallankumouksellinen toleranssi-idea. Se ei ainoastaan olisi sallinut eri kirkkokunnille omilla alueillaan oikeutta omaan oppiinsa – tätä näkökohtaa he kiistatta edustivat – vaan myöskin sen, että saman kirkon sisällä sallittaisiin kaksi toistensa kanssa ristiriidassa olevaa oppia.

Itse asiassa tämän mukaan luterilaisilla olisi ollut täysin erilainen tulkinta opin tärkeydestä kuin koko kristikunnalla siihen asti. Luterilainen lausunto: “Me kiroamme” (damnant) olisi täysin epätodellinen toteamus, jolla ei olisi minkäänlaisia oikeudellisia seuraamuksia. Sitä, mitä luterilainen uskonpuhdistus oikeastaan on ajatellut näissä kysymyksissä, voidaan valaista sillä, mitä Luther on (W² 16,945 ja seuraavat) on todennut kirjoituksessaan Vermahnung an die Geistlichen, versammelt auf dem Reichstage zu Augsburg (1530), missä ilmenee että on kysymys ruhtinaspiispoista. Luterilaiset sallivat heille maallisen vallan, mutta hengellinen vallankäyttö kuuluisi luterilaisille, jos näiden piispojen toimesta ei toteudu evankelista kirkollista elämää.

Tunnustuskirjat eivät missään kohdin puolusta nykyistä monioppisuutta. Päinvastoin ne opettavat meitä: “Kun totuus on tämä, pysykööt kaikki kristityt tarkoin erillään paavin jumalattomasta opista, rienauksesta ja rikollisesta julmuudesta. Heidän tulee sanoutua jyrkästi irti paavista ja hänen joukkokunnastaan kuten ainakin Antikristuksen valtakunnasta. Kristushan käskee: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’. Ja Paavali käskee karttamaan jumalattomia opettajia ja kiroamaan heidät. Vielä hän sanoo (2 Kor 6): ’Älkää pitäkö yhtä epäuskoisten kanssa. Mitä olisi valon ja pimeyden liitto?’ Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan käsky velvoittaa kaikkia” (Paavin valta ja johtoasema 41-42).

Tunnustuskirjat opettavat selvästi vihkimisoikeuden pysyvän seurakunnalla. Meidän ei tarvitse jäädä ilman pappeja, jos piispat ovat kerettiläisiä. Tämän myös Luther on selvittänyt kirjasessaan böömiläisille veljille (Miten tulee valita ja asettaa seurakunnanpalvelijoita 1523; julkaistu nimellä Paimenkirje Böömin veljille). Tällöin voi vastuu vihkimisestä siirtyä myös maallikoille. Kirkko kun ei voi olla ilman virkaa. Luemme tunnustuskirjoissa olevasta traktaatista Paavin vallasta ja johtoasemasta: “Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viranhoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina (Paavin valta ja yliherruus 72).

Huomaamme, että nykytilassa ns. tunnustukselliset ainoastaan miettivät sitä, että Ruotsin piispat kieltäytyvät vihkimästä periaatteessa täydellisesti, ja meillä myöskin voi olla tiettyjä vaikeuksia. Mitä ei ajatella samalla tavalla – mutta minkä Tunnustuskirjat mainitsee ensimmäisenä – on kerettiläisyys. Ei ole oikein yhtyä kerettiläiseen hengelliseen yhteyteen.

Usein virkateologian suhteen tehdään se virhe, että sekoitetaan synti ja kysymys validiteetista eli viran pätevyydestä. Sakramenttiteologia auttaa meitä tässä kohdin ymmärtämään sekä pätevyyskysymyksen että kysymyksen synnistä. Kerettiläisen toimittama kaste on pätevä, jos se vain on toimitettu oikein eli käyttäen vettä ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeä. Silti ei kristittyjen koskaan pidä kutsua harhaoppista toimittamaan pyhiä toimituksia. Sillä se on synniksi sille, joka tietoisesti tekee tällaisen valinnan, että sakraalisesti on yhdessä harhaoppisten kanssa. Mutta jälkeenpäin katsottuna täytyy tunnustaa, että missä ulkonaiset kriteerit on täytetty, on pyhä toimitus pätevä. Tosin tässäkin on rajansa. Jos on tarkoitettu Isän, Pojan ja Pyhällä Hengen nimellä jotakin aivan toista, kuin mitä Raamattu tarkoittaa, niin tällaista kastetta ei voida tunnustaa. Esimerkiksi mormoonien kastetta ei voida pitää kristillisenä kasteena, vaikka he käyttävät Kolmiyhteisen Jumalan nimeä.

Sama koskee virkaa. Jos esimerkiksi joku on tullut vihityksi naispiispan toimesta, joka puhuu taivaan äidistä, sofiasta ja hengestä, niin tämä kutsu pitää välttämättömästi jotenkin uudistaa. Uutta kätten päällepanemista voidaan pitää suositeltavana, jos tällainen pappi siirtyy oikein opettavaan kirkkoon.

Täytyy aina muistaa, että Jumala on ihmisiä suurempi, ja hän voi suvereenisi käyttää valtakuntansa hyväksi myöskin niitä yhteisöjä, joissa on harhoja. Sen vuoksi voi merkillisiä ja positiivisia asioita tapahtua myöskin siellä, missä ei pitäydytä oikeaan oppiin. Varhaiskirkon aikana olivat usein lahkot menestyksellisempiä kuin oikea katolinen kirkko. Muistakaamme silti, että Jumala monella tavalla voi juuri haastaa ja kokeilla meidän rakkauttamme. Jumala on sitonut meidät sanaansa eikä meillä ole

käytännöllisistä tai muista syistä oikeutta poiketa Jumalan sanasta. “Joka siis ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi” (Jaak. 4:17).

Meidän on syytä jyrkästi torjua ne käsitykset, joita liikkuu näinä kriisiaikoina, kun ns. tunnustuksellista taholta halutaan perustella, että nyt tämän päivän kriisissä ja hädässä on sellainen luvallista, mitä ei ns. parempina aikoina tehtäisi. Sopii miettiä sitä, mitä tietyt luterilaiset papit Wilhelm Löhen johdolla tunnustivat suhtaumisestaan bayerilaiseen protestanttiseen maakirkkoon vuonna 1851 (Schwabacher Erklärung): “Ei ole olemassa sellaista hätätilaa, joka vaatisi sekoitettua yhteyttä (gemischte Kommunion). Me väitämme: sellaista ei voi edes olla olemassakaan. Hätä ei tunne lakia, mutta Jumalan käsky tuntee hädän, ja Jumalan sana on kaiken hädän yläpuolella. Jumalan sana kieltää ehtoollisyhteyden niiden kanssa, joilla on vieras oppi eivätkä siitä luovu, sillä tämä sana kieltää kaiken lähemmän yhteyden heihin.”

Esitelmä ordinaatio-seminaarissa STI:ssä Helsingissä 18.3.1999.

– Halvar Sandell: Ordinaatio ja kirkollinen yhteys (2/99)

Kategoriat
Luennot

KOPIOIDAANKO PIAN IHMISIÄ?

KLOONAUS PUHUTTAA

Pastori Hannu Lehtonen

Skotlannissa Edinburghin lähistöllä viime kesänä syntynyt Dolly-niminen lammas tuli hiljattain suuren kohun saattelemana maailmankuuluksi. Siitä on puhuttu paljon tiedotusvälineissä viime viikkoina.

Kolme äitiä – ei yhtään isää

Miksi Dolly-lammas on herättänyt tällaisen huomion? Siksi, että se on täydellinen geneettinen “kopio” eli klooni toisesta, aikuisesta lampaasta. Dollya on sanottu “huomionarvoisimmaksi koskaan syntyneeksi eläimeksi” (New Scientist-lehti). Se on “ainut eläin, jolla ei ole lainkaan isää, mutta kolme äitiä: (1) geneettinen äiti, jonka kopio Dolly on; (2) äiti, jolta se sai munasolun; ja (3) äiti, joka kantoi ja synnytti kloonatun alkion” (Der Spiegel).

Solun “uudelleenohjelmointi”

Tiedemiehiä kiinnostanee eniten lampaan kloonauksen suorittaneen tri Ian Wilmutin ryhmän (Roslin-instituutti) käyttämä uusi tekniikka. Lampaan kloonaus tuli mahdolliseksi siten, että tiedemiehet keksivät, miten ikään kuin “uudelleenohjelmoida” aikuisesta lampaasta otettu solu. Tätä pidettiin aiemmin täysin mahdottomana.

Ihmisen kloonaus?

Wilmutin johtaman tiedemiesryhmän suorittama onnistunut koe on herättänyt välittömästi kysymyksen mahdollisesta ihmisen kloonaamisesta. Tri Wilmut vastaa kysymykseen seuraavasti: “Me emme kykene näkemään mitään kliinistä syytä, miksi siihen pitäisi ryhtyä. Kukaan meistä ei olisi kiinnostunut sellaisista kokeista ja tässä maassa niitä ei pidettäisi hyväksyttävinä”. Itse kysymykseen asian mahdollisuudesta Wilmut vastaa: “Tällä hetkellä se kuuluu fiktioihn, elokuviin ja kirjoihin. Me emme kerta kaikkiaan tiedä, onko se mahdollista”.

Kehitysopillinen idealismi: tänään lammas, huomenna ihminen

Ihmisen kloonaaminen on tällä hetkellä puhdas kuvitelma, vaikka siitä julkisuudessa on saatettu antaa kuva miltei olemassaolevana todellisuutena. Toisaalta osa tiedemiehistä suhtautunee hyvinkin myönteisesti ihmiskloonauksen mahdollisuuteen luonnontiedettä hallitsevan kehitysopillisen lähtökohdan vuoksi. Sen mukaanhan ihminen on kaksijalkainen eläin, erityisen kehittynyt nisäkäs. Tästä lähtökohdasta käsin saatetaan hyvin ajatella, että matka on enää lyhyt: tänään lammas, huomenna ihminen.

Bioteknologien perustelut

Saksalainen Der Spiegel-lehti kuvaa bioteknologien perusteluja jokaiselle uudelle askeleelle: 1) oikeastaan ei ole kyse mistään uudesta, 2) luonto ei tee toisin kuin bio-insinööri, 3) keksintö palvelee ihmiskunnan parasta ja 4) “mihin me emme vielä kykene, sitä me emme myöskään lupaa tehdä. Kloonattuja ihmisiä ei tarvitse tulla eikä tule”. Wilmut itse oli vain vuosi aiemmin sanonut, ettei hänen tutkijaryhmänsä tähtää lampaiden kloonaukseen. Eräs professori arvioi tiedettä: “tieteessä yksi sääntö kuuluu: se, mitä voidaan tehdä, tullaan tekemään”.

Clinton

Presidentti Bill Clinton pidätti 4.3.1997 USA:n liittovaltion rahoituksen ihmiskloonaukseen tähtääviltä tutkimuksilta ja hän pyytää yksityisiä tutkijoita samoin pidättäytymään tällaisista tutkimuksista (ihmiskloonaus ei olisi laitonta USA:ssa toisin kuin esimerkiksi Saksassa, Tanskassa, Belgiassa, Hollannissa, Espanjassa tai Britanniassa). Clinton on myös antanut komission (the National Bioethics Advisory Commission, pj. Harold Shapiro, Princetonin yliopisto) tehtäväksi laatia toukokuun loppuun mennessä raportti klooni-tutkimuksen edistymisen herättämistä eettisistä kysymyksistä. Clintonin asettama kielto ei merkitse välttämättä paljoakaan. “Liittovaltion rahoituksen katkaiseminen ei vaikuta mitään, koska suurin osa geenitekniikasta on yksityisten rahoittamaa”, lausuu eräs kommentaattori.

Raha ja tutkimus

Kysymys kloonauksesta on samalla olennaisesti kysymys rahasta. Esimerkiksi käy Dolly-lampaan kloonauksen rahoittamiseen osallistunut skottilainen biotekniikka-yhtiö PPL Therapeutics. Sen osakekurssi nousi maailmalle kantautuvien uutisten myötä välittömästi 16 %. Saman yhtiön kerrotaan tähtäävän biljoonan dollarin markkinoihin seuraavalla vuosikymmenellä. Toisaalta Dolly on maksanut yhtiölle miljoonia.

Mitä Raamattu sanoo?

Eeva luotiin – ei kloonattu

Raamattu kertoo naisen luomisesta: “niin Herra Jumala vaivutti ihmisen raskaaseen uneen, ja kun hän nukkui, otti hän yhden hänen kylkiluistaan ja täytti sen paikan lihalla. Ja Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä…” (1. Moos. 2:21-22). Jumala loi miehen maan tomusta. Mutta naisen Jumala loi miehestä. Jumala olisi voinut tehdä Aadamista “kopion”, mutta nimenomaan näin Hän ei menetellyt – hän ei luonut Aadamista Aadamia, vaan Eevan. Jumala antoi Eevalle oman ainutlaatuisen identiteetin

“Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää”

Voidaan sanoa, että Dolly-lampaalla on kolme äitiä mutta ei yhtään isää. Se ts. ei ole syntynyt siittämisen kautta. Kloonaus on epäluonnollista. Ei ole kaukana puhe lammastehtailusta. Ihmisen kloonaaminen olisi vielä epäluonnollisempaa. Raamatussa ihmiselle annetaan käsky: “Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1:28). Jumala ei käske tekemään kopioita ihmisistä, vaan lisääntymään. Tämä tarkoittaa siittämistä ja synnyttämistä. Tästä kerrotaan 1. Moos. 4:1-2: “Ja mies yhtyi vaimoonsa Eevaan; ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Kainin” … “ja taas hän synnytti pojan, veljen Kainille, Aabelin”.

Rakkautta – ei tehtailua

Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Jumala on luonut ihmiset rakastamaan toisiaan. Perheen Jumala on asettanut yhteiskunnan perusyksiköksi. Jumala on myös suojannut vanhemmat ja sitä kautta perheen erityisellä käskyllä: “Kunnioita isääsi ja äitiäsi”. Jumala tahtoo, että perhe olisi paikka, jossa lapset kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja vanhemmat vuorostaan osoittavat rakkautta lapsiaan ja toisiaan kohtaan.

Raamattu puhuu alusta pitäen ihmisen ainutlaatuisuuden puolesta. Aadam ja Eeva olivat ainutlaatuisia ihmisiä. Samoin Kain ja Aabel. Raamattu mainitsee myös, että kummallakin pojalla oli omat taipumuksensa: “Aabelista tuli lampuri, mutta Kainista peltomies” (1. Moos. 4:2). Eräs kirjoittaja huomauttaa sattuvasti vanhempien ja heidän lapsiensa väistämättömästä erilaisuudesta, jonka seurauksena vanhemmat rakastavat lapsiaan sellaisina kuin nämä ovat, sen sijaan, että pyrkisivät tekemään näistä sellaisia kuin he tahtovat. Jumala on tahtonut jokaisen ihmisen olevan ainutlaatuinen persoona, eri lailla varustettu, eri lahjoilla varustettu, arvokas sellaisenaan.

“Jumalani, mitä me olemme tehneet”

Kerrotaan, että Hiroshimaan atomipommin pudottanut lentäjä huudahti pommin pudottamisen jälkeen: “Jumalani, mitä me olemme tehneet”. Ydinpommin pudottaminen oli peruuttamaton teko, samoin pommin mahdollistaneen teknologian kehittäminen. Siitä lähtien ihmiskunta on elänyt ydinsodan mahdollisuuden varjossa. Samoin geeniteknologian keksinnöt ovat peruuttamattomia. Kerran keksittyä tekniikkaa ei voida peruuttaa ja tehdä olemattomaksi. Siksi olisi tärkeää pohtia tarkkaan keksintöjen vaikutuksia etukäteen. Valitettavasti kerran toisensa jälkeen pohdinta tulee pahasti jälkijunassa.

Ihminen on vastuussa Jumalan, Luojansa, edessä teoistaan.

Ihminen leikkii Jumalaa?

Synti on kapinaa elävää Jumalaa vastaan. Kiusaaja, paholainen, vietteli ihmisen syntiin sanomalla: “te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan” (1. Moos. 3:5). Houkutus Jumalana leikkimiseen petti ihmisen ja se pettää edelleen. Geeniteknologian edistysaskeleita perustellaan mm. ihmiskunnan hyvinvoinnilla: “halvempaa ruokaa, parempia lääkkeitä” jne. Tällaisilla iskulauseilla on valitettavasti helppo perustella miltei mitä tahansa.

Nykyään ollaan monessa asiassa tultu perimmäisten kysymysten äärelle. Ajatelkaamme esimerkiksi sellaisia asioita kuin abortti, armokuolema (eutanasia), koeputkihedelmöitys, syntyvyyden säännöstely jne. Ihminen tahtoo ottaa määräysvallan elämästä?!

Aadam ja Eeva pettyivät pahasti maistettuaan kiellettyä hedelmää. Heidän silmänsä tosin avautuivat, kuten kiusaaja oli luvannut, mutta mitä näkemään: että he olivat alasti. Sitten tuli syyllisyys, paha omatunto ja Jumalan pakeneminen. Geeniteknologian seurauksista ei tiedä kukaan, ei viisainkaan tiedemies. Silti vauhti on niin kova, että hirvittää. On esimerkiksi tiedemies-taholta varoitettu äskettäin, että klooni-tekniikan väärinkäyttöä rikollisiin tai sotilaallisiin tarkoituksiin on käytännössä mahdotonta estää. Minkä edessä me olemmekaan? Silmät kyllä avautuvat, mutta näkemään mitä?

(Artikkelin lähteet: Internet-materiaali, Newsweek 10.31997).

– Hannu Lehtonen: Kopioidaanko pian ihmisiä? – kloonaus puhuttaa (1/97)

Kategoriat
Luennot Sana Vanhurskauttaminen

KUINKA JUMALATON VANHURSKAUTETAAN?

Reima Jokinen, pastori, Lahti

Pelastavan uskon kohde on evankeliumi siitä, että Jumala on Kristuksen tähden leppynyt vihastaan maailman syntiä kohtaan. Me emme usko minkälaiseen Jumalaan tahansa: Tuomari-Jumala, lainsaarnaaja-Kristus tai jumalallistaja-Kristus ei anna syntejä anteeksi. Kun turvaudumme ristiinnaulittuun Jeesukseen, maailman syntien sovittajaan, joka kärsi, kuoli, heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen, Jumala lukee uskomme vanhurskaudeksi. Eräs vanhurskautuksen seurauksista on se, että Kristus asettuu asumaan uskovaan. F. Hedberg siteeraa Martin Chemnitziä: “Seurakunnan sanomattoman suloisena lohdutuksena tässä elämässä lihan heikkouden alaisena, maailman vihatessa ja perkeleen kavalien hyökkäysten ahdistaessa on se, että Kristus, Jumalan Poika, on sitä lähellä, ei ainoastaan jumalallisessa luonnossaan, vaan ottamassaan ihmisluonnossa. Tämän kautta hän on samaa olemusta kuin mekin, sukulaisemme ja veljemme. Samoin me olemme hänen ruumiinsa jäsenet, hänen lihastaan ja luistaan. Tässä ihmisluonnossa hän on Vapahtajan virassaan meidän kanssamme tekemisissä ja vaikuttaa meissä jakaen meille armon ja hyvät tekonsa. Kristus näet jakaa uskoville ansionsa, armonsa, vaikutuksensa ja hyvät tekonsa vain omassa persoonassaan, ei muutoin eikä itse poissa olevana. Vastustajatkin myöntävät, että välttämättömästi meille lahjoitetaan itse Kristus, joka tulee omaksemme, on lähellämme ja yhdistyy meihin, että me hänestä, hänessä ja hänen kauttaan tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä” (Hedberg: Pyhän kasteen puolustus, 1989,s.181-182, suom. Lauri Koskenniemi).

Yksimielisyyden ohjeen innokkaalta toimittajalta, Chemnitziltä, edellä lainattu sitaatti osoittaa, kuinka Lutherin teologian tunteva teologi voi iloisessa uskossa tunnustaa sekä sen, että Kristus olemuksellisesti asuu uskovassa, että sen, että vanhurskauttamisemme kuitenkin on pelkästään forenssinen tapahtuma (Jumala sydämessään julistaa jumalattoman vanhurskaaksi sen perusteella, että Jeesus kantoi maailman synnit).

Itsetuntemus – synnin tuntemista

Käytännön seurakuntaelämässä saarnaajan on osattava jakaa sanaa oikein. Luther opettaa, että ensin on saarnattava lakia, jotta ihminen tulisi oikeaan itsetuntemukseen. Niin kauan kuin ihminen ei ole kauhistunut syntiensä tähden, hän ei osaa tarttua lahjavanhurskauteen. Synnintunnossa ihminen löytää vain syntiä nun vaikuttimistaan, ajatuksistaan kuin kaikesta muustakin. Hän kokee, ettei hänen koko olemuksessaan ole mitään sellaista, jonka perusteella Jumala voisi hyväksyä hänet yhteyteensä. Ei löydy lohtua, ei jumalallista siementä. Tähän aina johtaa rehellinen itsetutkistelu. Jotta ihminen pääsisi tästä eteenpäin, hänet on saatava ohjatuksi itsensä ulkopuolelle ja kiinnittämään katseensa Jumalan armotekoihin.

Seuraavan käsityksen tunnustuksemme hylkää harhaoppina: “Usko ei katso yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä” (Yksimielisyyden ohje 3:63). Tunnustuskirjojemme opettamalla forenssisella vanhurskauttamisella on aina ollut vastustajansa. Sitä on pidetty liian ulkokohtaisena ja oikeudellisena. Yhä uudestaan yritetään löytää jotakin uutta, joka osoittaisi vanhurskauden olevan myös jotakin sellaista, jonka voisimme löytää kääntämällä katseen itseemme.

Toisenlainen evankeliumi

Tämän päivän Suomessa yksinomaan forenssisesti perusteltua vanhurskautusta vieroksuvat esimerkiksi ne uudemman Luther-tutkimuksen edustajat, jotka sanovat reformaattorin käsityksen uskonvanhurskaudesta poikenneen olennaisesti Sovinnonkaavan (Yksimielisyyden ohjeen) esittämästä. En ole aiheen ekspertti, mutta luulen seuraavan luonnehdinnan tavoittavan olennaisen: Heidän mukaansa Luther opetti, että vanhurskautus on kokonaistapahtuma, jossa Kristuksen jumalallis-inhimillisen persoonan ollessa tapahtuman keskuksena toteutuu hänen reaalisen läsnäolonsa voimasta samana tapahtumana sekä pyhitys, rakkaus, vanhurskaaksi julistaminen, vanhurskaaksi tekeminen, Jumalan armo, lahja ja suosio, jumalallistuminen, vieläpä itse usko. Edellä luetelluilla ei katsota olevan keskinäistä aikaisemmuutta, peräkkäisyyttä, syytä tai seurausta.

Koska akateemiset uustulkinnat lopulta vaikuttavat myös seurakuntasaarnojen sisältöön, on paikallaan kysymys: Jos vanhurskauttamisopin keskukseksi tulee ihmisessä asuvan Kristuksen evankeliumi, miten saarnaaja toimii silloin, kun helvettiä pelkäävä kääntymätön syntinen kysyy: “Miten minä pelastun?”. Jos saarnaaja pitää edellä luonnehdittua oppia johdonmukaisesti myös käytännön opetuksen sisältönä, hänen olisi opastettava etsijää uskoon jotakuinkin näin: “Sinussa olevan Kristuksen tähden Jumala ei näe enää syntejäsi, vaan pitää sinua vanhurskaana, sillä läsnä oleva Kristus ei ole toimettomana, vaan tekee sinua todellisesti vanhurskaaksi, antaa rakkautta lähimmäisiin, pyhittää, jumalallistaa ja myös muovaa uskoasi. Itse asiassa et edes voisi uskoa ilman hänen läsnäoloaan, sillä oma uskosi on vain tyhjä kuori. Katso siis tähän Kristukseen”.

Saarnaaja voisi vaatia edellä esitettyyn korjausta ja sanoa, ettei ihmisen suinkaan pitäisi katsoa sisimpäänsä, vaan lupauksiin, ja Jumalan tehtävä olisi sitten katsoa ihmiseen. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi itse vanhurskauttamisen syytä yhtään vähemmän ihmiskeskeiseksi. Usko olisi kuin olisikin ihmisen vanhurskaaksitekevä tila tai ominaisuus, olkoonkin että tässä tapauksessa voitaisiin puhua “lahjatilasta” tai “lahjaominaisuudesta”. Jos ratkaisevaa olisi tapahtuma ihmisessä eikä tapahtunut muutos Jumalan sydämessä, miten synnin hädässä oleva voisi löytää varmuuden syntiensä anteeksiannosta katsomalla vain ulkopuolelleen?

Usko on pelkkä väline jo olemassaolevan vanhurskauden soveltamisessa omalle kohdalle, eräänlaista taivaskanavan aukeamista. Se ei ole ihmisen ansiollinen teko. Luther sanookin, ettei usko vanhurskauta edes sillä perusteella, että se on Pyhän Hengen lahja, vaan vain siksi, että sillä on tekemistä Kristuksen kanssa. On tyydyttävä siihen psykologisesti vaikeasti tajuttavaan tosiasiaan, että usko ei omana tekonamme ole yhtään mitään, mutta silti usko on se ainoa väline, jolla saamme pelastuksen omaksemme.

Usko kohdistuu aina Jumalan valmiiksi saattamiin, pysyviin, vaikuttaviin ja kaikkia varten tekemiin julkisiin pelastustekoihin. Se ottaa ne vastaan. Raamatun mukaan meidät on jo ostettu Jumalalle (esim. 2.Piet.2:1), Jumala on jo jättänyt lukematta maailmalle sen rikkomukset (2.Kor.5:19). Siksi pelastusta voidaan julistaa kaikille. Epäuskoista ihmistä voitaisiin ohjata uskomaan ihmisessä asuvaan Kristukseen vain siinä tapauksessa, että läsnäolosta olisi olemassa yleinen lupaus. Sellaista lupausta ei ole. Kristus asuu vain uskovissa.

Olen sitä mieltä, että “läsnä olevan Kristuksen evankeliumin” edustajat eivät hyväksy oppia koko syntisen maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta. Jos sitä ei hyväksytä, uskoa ei voida ymmärtää pelkäksi kerjääväksi kädeksi, joka vain ottaa vastaan kaikkia varten jo olemassa olevan, riittävän ja täydellisen pelastuksen lisäämättä siihen mitään.

Miten Kristus on läsnä uskossa?

Usko syntyy Lutherin mukaan armonvälineiden kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän kirjoittaa: “Meidän pitää yksinkertaisesti tulla siunatuiksi Aabrahamin ja hänen uskonsa kanssa, joka kohdistui lupaukseen. Lupauksen turviin on paettava aivan ensimmäisenä sen vuoksi, että kuulisimme siunauksen äänen eli evankeliumin. Siihen on uskottava. Se ääni, jolla Aabrahamia siunattiin, tuo mukanaan Kristuksen. Kun hänet on uskossa otettu vastaan, niin heti annetaan Pyhä Henki Kristuksen tähden” (WA 40 1,400-401). Pyhä Henki annetaan, kun ihminen on puhdistettu eli luettu vanhurskaaksi: “Ensin Hän puhdistaa meidät imputatiivisesti (julistamalla meidät sydämessään puhtaiksi), sitten Hän antaa Pyhän Hengen, jonka kautta puhdistumme myös olemuksellisesti” (WA 39,1,99). Ensin tartumme Kristukseen Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla, jonka jälkeen saamme Kristuksen tähden Pyhän Hengen täyteyden.

Uudemman tutkimuksen edustajat tuovat mielellään esille eräitä Luther-sitaatteja, jotka heidän mielestään osoittavat järjestyksen uskosta uskon seurauksiin ongelmalliseksi. Omasta mielestäni Luther ei lainkaan anna aihetta uskon ja sen seurausten rajan hämmentämiselle. Seuraavaksi muutama paljon käytetty sitaatti:

Puhuessaan Kristuksen asumisesta uskovassa Luther kirjoittaa: “Kristus on nimittäin uskon kohde, muttei ainoastaan kohde, vaan niin sanoakseni itse uskossa on Kristus läsnä” (WA 40 1,229). Olen sitä mieltä, että sana kohde toi Lutherin mieleen jotakin sellaista, joka on “kaukana”. Lauseen ydin on mielestäni: “Kristus on nimittäin uskon (etäämpänä oleva, ulkopuolellamme oleva) kohde, muttei ainoastaan sellainen, vaan niin sanoakseni itse uskossa Kristus on paikalla”. Virkkeen tarkoitus ei ole hämärtää Kristuksen ja uskon välistä rajaa. Usko tarttuu. Kristus on Kristus. Usko on uskoa. Luther tahtoi painottaa, ettei usko Kristukseen jää jonkinlaiseksi etäsuhteeksi, vaan vaikuttaa läheisen kanssakäymisen. Missään tapauksessa tässä ei sanota, että Kristuksesta olisi tullut uskon subjekti [tekijä, so. joka uskoo toim. huom.].

Luther kyllä toteaa, että uskon ja Kristuksen tulee täydellisesti liittyä yhteen (omnino coniungi). Luther tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että usko tarttuu lujasti kohteeseensa. Kun Luther siis kirjoittaa: “Kristuksen ja uskon pitää liittyä yhteen” (Oportet Christum et fidem omnino coniungi), sen ei ole ajateltava tarkoittavan esimerkiksi: “Kristuksen ja uskon pitää olla täysin yhtä—tai sekoittua keskenään” (Oportet Christum et fidem omnino unum esse— tai: commisceri).

Luther kirjoittaa: “…huomattava, että nuo kolme: usko, Kristus ja hyväksyminen eli vanhurskaaksi lukeminen ovat yhteen liittyneinä. Usko nimittäin tarttuu kiinni Kristukseen ja omistaa hänet läsnäolevana. Se sulkee hänet sisäänsä kuin sormus jalokiven. Sen ihmisen, jonka sydämestä löytyy tällainen Kristukseen tarttunut usko, Jumala lukee vanhurskaaksi” (WA 40 1,233). Oikea usko on aina elävää sydämen uskoa vastoin pelkkää totenapitämistä, ja se sulkee sisäänsä Kristuksen. On mahdotonta, ettei tällainen usko vanhurskauttaisi. Skolastikkoja vastaan, jotka pitävät uskoa ansiollisena tilana siihen liittyvän rakkauden tähden, Lutherin oli korostettava, ettei uskon voima ollut sitä elävöittävässä rakkaudessa, vaan itse Kristuksessa, uskon kohteessa—vain Hänen tähtensä uskossa on ytyä!

Uskomme lupaukseen

Vanhurskauttavan uskon kohde ei ole meissä asuva Kristus, vaan julistettu lupauksen Kristus, joka otti pois maailman synnin Jumalan edestä. Vain tämä usko luetaan vanhurskaudeksi, sillä Jumala leppyy vain Kristuksen 2000 vuotta sitten osoittaman kuuliaisuuden tähden. Kun on kysymys siitä, mistä ihmisen vanhurskaus löytyy, ovat sekä Jumalan että ihmisen silmät tiukasti kiinnittyneet samaan kohteeseen, Kristuksen koko lunastustyöhön. Siinä Jumala leppyy, siinä ihminen saa rauhan. Poikansa lunastustyö silmiensä edessä Jumala on vanhurskauttanut Aatamista alkaen. On sielunhoidollisesti erittäin vapauttavaa, ettei tarvitse ajatella Jumalan hyväksymisen perustuvan mihinkään itsessä tapahtuviin muutoksiin, tiloihin tai ominaisuuksiin, olivat ne sitten mitä tahansa.

Jumala on leppynyt

Me emme tietäisi Kristuksesta mitään olennaista, ellemme tuntisi hänen hyviä tekojaan. Sovitustyö vaikutti sen, että Jumalan viha maailmaa kohtaan kokonaan sammui. Mikään mahti maailmassa ei saa sitä enää uudelleen syttymään, sillä Jumalan Pojan veri tyydytti täysin Jumalan rankaisevan vanhurskauden vaatimukset. Jeesuksen veren suojissa olemme turvassa. Synti on ikuisesti poissa. Koska Jumala on leppynyt jokaiseen luomaansa ihmiseen, saa myös jokainen uskoa pelastuksekseen ja päästä taivaaseen ilman lain tekoja, yksin Kristuksen tähden. Jumalan kiitos, Hän ei ole leppynyt vain minuun, jossa Kristus asuu, vaan myös niihin kaikkiin epäuskoisiin, joilla on vielä armon aikaa.

Kategoriat
Karismaattisuus Luennot

Karismaattinen liike

Hannu Lehtonen, pastori

1. Pyhän Hengen kaste

Karismaattinen liike opettaa ns. Pyhän Hengen kastetta. Sillä tarkoitetaan uskovan erityistä kokemusta Pyhästä Hengestä. Sen tunnusmerkkinä on yleensä pidetty kielilläpuhumista.

Perinteisen karismaattisen/helluntailaisen kaavan mukaan ihmisestä tulee ensin uskova ja sen jälkeen myöhemmin hän saa kyseisen kokemuksen.

Oppi Pyhän Hengen kasteesta jakaa kristityt väistämättä A- ja B-luokkaan. A-luokan muodostavat ne, joilla on mainittu kokemus, B-luokan ne, joilla ei sitä ole. Raamatussa kristittyjä ei missään jaeta kahteen luokkaan, vaan sanotaan: “sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi … ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1. Kor. 12:13).

Oppi Pyhän Hengen kasteesta pitää sisällään käsityksen, että yksinkertainen usko Jeesukseen Vapahtajana on tosin kristillisyyden alkuaste, mutta siitä on edettävä eteenpäin. Tämä merkitsee tosiasiallisesti poikkeamista raamatullisesta opista pelastuksesta yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta.

Karismaattisen liikkeen opetus Pyhän Hengen kasteesta ohjaa ihmisten mielenkiinnon Pyhään Henkeen Kristuksen sijasta. Tämä on täysin vastoin sitä, mitä Jeesus sanoo: “Mutta kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän Isän tyköä, totuuden Henki, joka lähtee Isän tyköä, niin hän on todistava minusta” (Joh. 15:26); “Hän on minut kirkastava” (Joh. 16:14).

Oppi Pyhän Hengen kasteesta murentaa kristillisen kasteen merkityksen. Kasteen asetussanojen mukaan meidät kastetaan “Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Jeesus sanoo valalla vahvistaen, että kristillisessä kasteessa synnytään vedestä ja Hengestä: “totisesti, totisesti, minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Apostoli Paavali vakuuttaa, että Pyhä Henki vuodatetaan kasteessa runsaasti kristittyihin: “mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta … tämä sana on varma” (Tiit. 3:4-6,8).

2. Merkit ja ihmeet

Karismaattinen liike painottaa ihmeitä ja merkkejä. Tunnettu amerikkalainen karismaatikko, John Wimber, on kirjoittanut kirjan Power Evangelism (suom. Voimaevankeliointi). Hänen yksi keskeinen ajatuksensa on, että jotta evankeliumin eteenpäinviemisessä olisi todellista ´poweria´, voimaa, sen täytyy tapahtua ihmeiden ja merkkien avulla. Pelkkä Jumalan sanan julistus on korkeintaan vajavaista evankeliointia.

Raamattu sanoo sen sijaan, että evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16). Jumalan sana ei tyhjänä palaa (Jes. 55:11). Sana rististä on Jumalan voima ja Jumalan viisaus (1. Kor. 1:18,24). Raamatun ihmeet ja merkit on annettu evankeliumin vahvistukseksi ja todistukseksi (Hebr. 2:3-4).

3. Epävarmat merkit

Karismaatikkojen markkinoimat merkit ja ihmeet eivät ole selviä ja ehdottomia todistuksia. Karismaattinen liike on syntynyt olennaisesti kielilläpuhumisen ympärille. Helluntailaisen “dogmin” mukaan jokainen kristitty, joka on saanut ns. Pyhän Hengen kasteen, puhuu kielillä. Kuitenkin todistettavasti “kielilläpuhumista” on tavattu myös mm. mormoneilla, spiritisteillä, huumausaineiden käyttäjillä jne. (V.C.Pfitzner, Pyhä Henki ja armolahjat 1980,134-135). Samanlaisia esimerkkejä on löydettävissä myös mm. “profetioista” ja “parantamisista”. Kaatamisista tai ns. Toronton siunauksen “eläintarhailmiöistä” voidaan sanoa suoraan, että niillä ei ole Raamatun kanssa mitään tekemistä.

Raamattu kertoo todella tapahtuneista ihmeistä ja merkeistä. Niitä voitaisiin mainita moniakin. Kaikki ne ovat vastaanväittämättömiä Jumalan todistuksia Hänen sanansa luotettavuudesta. Raamattu kertoo helluntain kieli-ihmeestä (Ap. t. 2:4). Kristityt puhuivat oikeita kieliä, joita he eivät ennestään osanneet. Se oli täysin ymmärrettävää niille, joiden äidinkieli se oli. Raamattu kertoo sairaiden parantamisesta ja jopa kuolleiden herättämisestä (Joh. 11; Ap. t. 9:40).

4. Mk 16:17-19

Karismaatikot vetoavat usein Markuksen evankeliumin loppuosaan: “Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat…” (Mk. 16:17-19). Tällä pyritään perustelemaan armolahjaopetusta.

Mainitun Raamatun kohdan käyttäminen osoittaa kuitenkin itse asiassa hämmästyttävää valikointia. Ovathan mainittuja merkkejä myös myrkkykäärmeiden nostelu ja kuolettavan myrkyn nauttiminen vaaratta. Apostoli Paavali selvisi vahingoittumattomana käärmeenpuremasta, mutta kuka karismaatikko haluaa osoittaa tällaisia merkkejä – lukuun ottamatta erästä yhteisöä USA:ssa, joka on kokouksissaan harrastanut hengenvaarallista peliä matelijoiden ja myrkkyjen kanssa.

5. Hyvästit ymmärrykselle?

Karismaattisuus merkitsee pääsääntöisesti hyvästejä ihmisen ymmärryksen painottamiselle. Karismaatikolle tunteet ja kokemukset ovat erittäin keskeisiä. Karismaattisissa kokouksissa ihmiset suggeroidaan tunnehurmaan, jossa ei tarvitse mitään ajatella tai arvioida. Ei ihme, että tämän seurauksena ihmiset saadaan uskomaan mitä hyvänsä ja tekemään mitä tahansa.

Raamatussa korostetaan kuitenkin päinvastoin voimakkaasti ihmisen ymmärryksen merkitystä. Tämä on hyvin olennainen asia juuri 1. Kor. 14:ssa, joka on karismaatikoille tärkeä Raamatun luku. “Minun on rukoiltava hengelläni, mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni” (1. Kor. 14:15). Ymmärryksen vähättely johtaa Jumalan kirjoitetun sanan vähättelyyn. Tunnekokemukset painavat enemmän kuin Jumalan sana.

6. Jatkuva ilmoitus

Rooman kirkko opettaa ns. jatkuvaa ilmoitusta. Se tarkoittaa, että Jumala täydentää Raamatussa antamaansa ilmoitusta myöhemmillä ilmoituksilla. Siksi Raamattu ei ole vielä Jumalan lopullinen ilmoitus ja kirkon oppeja voidaan perustaa myöhempään ilmoitukseen, josta Raamatussa ei välttämättä ole riviäkään.

Karismaatikot ovat samalla linjalla, vaikkakin hieman eri tavalla. Heidän mukaansa Jumala antaa uusia sanomia ja ilmoituksia näkyjen, sisäisen äänen, unien jne. kautta. Tottakai karismaatikot myöntävät yleensä, että Jumala puhuu Raamatussa ja että Raamattu on Jumalan sana ja sellaisena tärkeä kirja, mutta siihen lisätään heti, että Hän puhuu myös monilla muilla tavoilla. Mielenkiinto kohdistuu tähän uuteen ilmoitukseen. Tätä kautta Raamattu jää syrjään. Aletaan käytännössä ajatella, ettei Jumala puhukaan Raamatun kautta, vaan että Hän puhuu ihmisille suoraan ns. sisäisen sanan kautta.

Kristitty on kuitenkin sidottu Jumalan pyhään sanaan. Jeesus vakuuttaa, että hänen opetuslapsiaan ovat ne, jotka pysyvät hänen sanassaan (Joh. 8:31-32). Jumalan ilmoitus on päättynyt. Siksi nyt on pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

7. “Ei oppi, vaan kokemus”

Karismaattiselle liikkeelle on erittäin luonteenomaista opillisuuden vähättely. Eräät karismaattisen liikkeen johtajat sanovat suoraan, että he toivovat paavivetoista suurta maailmankirkkoa. On huomattava sekin, että karismaattinen liike vaikuttaa myös roomalaiskatolisessa kirkossa. Nykyajan ns. ekumeeninen liike ja karismaattisuus lyövät kättä toisilleen. Paavi Johannes Paavali II lähetti 9.11.1996 tervehdyksensä kansainväliseen kokoukseen kokoontuneille katolisille karismaatikoille. Tervehdyksessään paavi viittaa mm. kiertokirjeeseensä, jossa hän ilmoittaa uskovansa, että Jumala on valmistamassa suuren kevätajan kristikunnalle vuosituhannen vaihteen lähetessä. Samoin paavi on ehdottanut, että vuosi 1998 omistettaisiin erityisesti Pyhälle Hengelle. Paavi näkee selvästi, että karismaattinen liike hyödyttää Rooman kirkon valtapyrkimyksiä.

Opin vähättely selittyy helposti karismaattisuuden luonteesta käsin. Karismaatikoille kokemukset ovat kaikki kaikessa. Siksi oppieroista on turha liikoja murehtia. Kokemukset yhdistävät; liika opillinen niuhottaminen vain tukahduttaa “Hengen”.

8. Arvostelu kielletty

Karismaattisessa liikkeessä ilmenee taipumus kieltää karismaatikko-opettajien arvosteleminen ja arvioiminen Jumalan sanalla. Tällainen arvostelu on kiellettyä tai ainakin ei-toivottua. Amerikkalaisella Benny Hinnillä on omassa Floridan temppelissään jopa yksityinen “vartiokaarti”, jonka tehtäviin kuuluu huolehtia kriitikoista ja vastaanpullikoitsijoista (Christian News 24.6.1996).

Apostoli Paavali opettaa päinvastoin, että profeettoja on arvosteltava ts. että seurakunnalla on oikeus ja velvollisuus arvioida Raamatun valossa sitä, mitä sen opettajat opettavat. Apostoli Johannes taas kehottaa meitä: “Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta, sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan” (1. Joh. 4:1). Berealaiset eivät uskoneet Paavaliakaan koettelematta hänen opetustaan Raamatun valossa (Ap. t. 17:10). Jos ei mitään koetella, joudutaan suden suuhun.

9. Apostolin virka

Karismaatikot eivät yleensä kiinnitä huomiota apostolien erityisasemaan uuden liiton kirkossa. Saatetaan puhua “apostolin armolahjasta”, joka voi olla joillakuilla tänä päivänä eli että apostoleja olisi nykyäänkin. Tämä on väärin. Pietari sanoi valittaessa uutta apostolia Juudaksen tilalle: “Niin pitää siis yhden niistä miehistä, jotka ovat vaeltaneet meidän kansssamme … tuleman hänen ylösnousemuksensa todistajaksi meidän kanssamme” (Ap. t. 1:21-22). Paavali sanoo, että Kristuksen kirkko on perustettu apostolien ja profeettojen perustukselle, kulmakivenä itse Kristus Jeesus (Ef. 2:20). Me olemme kristittyinä täysin riippuvaiset Jumalan sanasta, joka meille on annettu apostolien ja profeettojen kautta. Tämä ilmoitus on valmis. Se päättyy Ilmestyskirjaan. Apostolinen aika on ohi, mutta meillä on apostoliset kirjoitukset Raamatussamme.

Apostolit itse korostavat kirjoituksissaan omaa erikoisasemaansa. Paavali puhuu “apostolien tunnusteoista”, jotka hän oli Korintossa tehnyt (2. Kor. 12:12). Yhden Raamatun kirjan nimenäkin on Apostolien teot. Apostolit laskivat julistuksellaan ja kirjoituksillaan pohjan uuden liiton kirkolle ja heidän kauttaan tapahtuneilla tunnusteoilla on evankeliumin sana vahvistettu (Mk. 16:20; Hebr. 2:4).

10. Karismaattisuus ja okkultismi

Äskettäin julkaistiin eräiden henkilöiden yhteinen julkilausuma ns. Toronton siunauksesta (Perusta 5/1996, s. 256-257). Julkilausumassa tuomitaan kyseinen ilmiö ja sanotaan mm.: “Vakaumuksemme mukaan Toronto-ilmiö ja uudemmat, rinnakkaiset vaikutukset ovat osa Jumalan sallimaa eksytystä (Mk. 13:22) ja valmistavat kristikuntaa luopumukseen. Ilmiöt eivät ole Pyhästä Hengestä, vaikka monet niin uskovatkin. Ne ovat toisaalta peräisin ihmisen sielun mekanismeista, toisaalta riivaajasta eli saatanasta. Kohtaamme niissä myös voimistuvan okkulttisen karismaattisuuden”.

Karismaattisuuden yhteys okkultismiin (salatiede) on ilmeinen ja käy yhä ilmeisemmäksi, kuten kyseinen julkilausumakin todistaa. Korealainen Paul Yonggi Cho on tunnettu julistaja, kirjoittaja ja karismaatikko. Chon teologiaa on moni arvioinut okkultistiseksi. Cho opettaa ns. visualisointia: ihminen esim. visualisoi eli kuvittelee mielessään menestyvän kirkon tai aviopuolison kasvot ja tämä näky sitten muuttuu lopulta todeksi. Tämä muistuttaa läheisesti ns. positiivista ajattelua, jota meilläkin markkinoidaan. Yhteys Chosta muihin karismaatikoihin kulkee mm. seuraavaa reittiä: Cho – C. Peter.Wagner (Fuller-instituutti, USA, Kirkon kasvu-liikkeen pesäpaikka) – John Wimber – “Toronton siunaus” – karismaattiset ryhmät eri puolilla maailmaa.

11. Lopuksi

Kukaan Raamattuun uskova kristitty ei kiellä Jumalan ihmeitä ja voimaa. Mutta tästä ei seuraa, että karismaattinen liike pitäisi muitta mutkitta tunnustaa Jumalan erityiseksi uudistusliikkeeksi. Kirkon historia opettaa, että uutuus merkitsee pääsääntöisesti harhaanmenoa. Onkin syytä miettiä, miten on mahdollista, että kirkko on vuosisatojen ajan tullut toimeen ilman karismaattista liikettä. Mistä on nyt vasta hiljattain löytynyt uusi valo?

Kaksi todistusta kristikunnan opettajilta. Kirkkoisä Augustinus (354-430) sanoo selittäessään 1. Johanneksen kirjettä: “´Pyhä Henki tuli niiden päälle, jotka uskoivat; ja he puhuivat kielillä´, joita he eivät olleet opetelleet ´sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi´. Nämä olivat siihen aikaan tarvittuja merkkejä. Sillä silloin tarvittiin tuo Pyhän Hengen todistus kaikilla kielillä sen osoittamiseksi, että Jumalan evankeliumin tuli kulkea kaikilla kielillä koko maailmaan. Tämä tapahtui todistukseksi ja se lakkasi” (Augustinus, Homilia in 1. Joh. VI,10).

Martin Chemnitz (1522-86) opettaa: “Muiden ihmelahjojen ohella apostoleilla oli myös tämä: heidän kätten päällepanemisensa kautta sairaat paranivat (Mk. 16:18) ja Pyhä Henki annettiin uskoville sellaisten lahjojen kuin kielten ja profetian (Ap. t. 19:6) ulkoisessa ja näkyvässä muodossa. Mutta tämä apostoleille annettu etuoikeus vahvistaa oppi oli ainoastaan ajallinen”. (Chemnitz, Ministry, Word and Sacraments. An Enchiridion 221, tr. L. Poellot).

– Hannu Lehtonen: Karismaattinen liike (6/96)