Kategoriat
2/2013 Lehdet Pääkirjoitus

Pääkirjoitus – Hannu Lehtonen

Pohjoismaissa ollaan vähitellen siirtymässä uusien kirkollisten rakenteiden aikaan. Börre Knudsen vihittiin ”vastapiispaksi” 1997. Sen jälkeen seurasi Missionsprovinsenin perustaminen Ruotsiin 2003 sekä Arne Olssonin vihkiminen Missionsprovinsenin ensimmäiseksi piispaksi vuonna 2005. Nyt myös Suomessa on olemassa lähetyshiippakunta ja sen piispana Risto Soramies, joka seuraa piispan tehtävässä Matti Väisästä. Myös Norjassa on perustettu evankelis-luterilainen hiippakunta huhtikuussa. Sen piispana toimii Thor Henrik With.

Tällaisten kirkollisten rakenteiden syntyminen antaa toivoa. Kysymys on todella suurista asioista. Tämä kamppailu, jonka yksi seuraus tai hedelmä on lähetyshiippakunnan syntyminen, ei ole ainoastaan kamppailua esim. naispappeuskysymyksestä tai homokysymyksestä. Kysymys on paljon suuremmasta asiasta: siitä, että kristillinen, raamatullinen usko Kristukseen ja Jumalan sanaan ylipäänsä säilyisi maassamme.

Arkkipiispa Mäkinen sanoi taannoisessa puheessaan kirkolliskokouksessa, että avioliitosta pitää alkaa keskustella. Hänen puheensa herätti ihmetystä kirkolliskokouksen jäsenissäkin. Jotkut heistä aikoivat erään kirkolliskokousedustajan mukaan jo protestoida poistumalla salista. Mutta ei! Me olemme niin kohteliaita ja hienotunteisia myös silloin, kun olisi jo korkea aika ilmoittaa sanoin ja teoin, että nyt riittää.

Jotkut vilpittömät sielut varmaan luulevat, että arkkipiispa todella haluaa avointa, totuuteen pyrkivää keskustelua. Mutta todellisuudessa kyse taitaa olla aivan muusta. Mäkisen taannoinen haastattelu Mtv3:n aamutv:ssä kertoi aivan samaa. Ei ole uskottavaa, että Mäkinen ei olisi tarkkaan harkinnut, mitä hän sanoo tuollaisessa haastattelussa. Mediassa arvioitiin yleisesti Mäkisen liputtavan ns. homoliittojen puolesta. Myöhemmin hän sihteerinsä välityksellä selitti, ettei hän ollut tarkoittanut tällaista. Tällainen toiminta herättää vaikutelman siitä, että viestitetään yhtä aikaa kahteen suuntaan: medialle annetaan viestiä homoliittojen hyväksymisestä ja kirkkokansaa samanaikaisesti rauhoitellaan, ettei mistään sellaisesta ole kyse.

Kirkon etääntyminen ja luopuminen Jumalan sanasta käy yhä selvemmäksi. Lähetyshiippakunnan ja kaikkien raamatullisessa uskossa ja opissa pysyvien tärkeänä tehtävänä on pitää esillä totuuden sanaa, Jumalan sanaa, jonka varassa yksin voimme sekä elää että kuolla.

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam. 8:11–12)

”Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä.” (Hes. 34:11–12)

Kategoriat
1/2013 Lehdet

Pääkirjoitus 1/2013 * Hannu Lehtonen

Luterilaiset tunnustuskirjat opettavat persoonallisesta pahasta eli perkeleestä monissa kohdin ja hyvin väkevästi. Tunnustuskirjoissa suhtaudutaan perkeleeseen hyvin vakavasti. Niiden suhtautuminen vastaa sitä, miten Jeesus kuvaa perkelettä opetuksessaan sanoessaan: ”Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa.” (Luuk. 11:21) Luterilaisissa tunnustuksissa sanotaan mm.: ”Ihmisluonto on niin perin heikko, ettei se omien voimiensa varassa pysty tekemään vastarintaa Perkeleelle, vaan tämä pitää kahleissa kaikkia, joita usko ei ole vapauttanut.”

Vanhastaan sielunvihollista on myös ollut tapana kutsua kavalaksi (vrt. virsi 170), jota hän onkin. Luther sanoo Isossa katekismuksessa: ”Jumalan sanaa me tarvitsemme joka päivä, emme ainoastaan niin kuin jokapäiväistä leipää, vaan myös sitä varten, että voisimme vastustaa Perkelettä, tuhattaituria, joka päivittäin herkeämättä meitä ahdistelee ja väijyy.” Luther puhuu myös siitä, että perkele esiintyy niin mustana kuin myös valkoisena perkeleenä. Luther sanoo: ”Valkoinen perkele, joka ahdistaa hengellisiin synteihin, jotka näyttävät vanhurskaudelta, vahingoittaa paljon enemmän kuin musta, joka ahdistaa vain lihan synteihin, jotka maailmakin synneiksi tunnustaa.” (Mannaa Jumalan lapsille 1981, s. 134)

Perkele on myös väsymätön. Oikein on sanottu, että hän ei pidä kesälomaa. ”Perkele yllyttää, lietsoo ja kiihottaa sitä estämään meitä, ajamaan meidät takaisin, kaatamaan meidät ja palauttamaan jälleen hänen valtansa. Koko hänen tahtonsa, kaikki hänen päätöksensä ja ajatuksensa tähtäävät yötä päivää vain tähän. Hetkeäkään lepäämättä hän käyttää sen saavuttamiseksi kaikkia niitä temppuja, konnankoukkuja ja keinoja, joita vain suinkin pystyy keksimään.” (TK 1990, s. 391)

Millä me voimme sotia perkelettä vastaan ja ajaa hänet pois. Luterilaiset tunnustuskirjat vastaavat: Jumalan sanalla ja rukouksella. Luther sanoo: ” Perkelettä on tapana kutsua tuhattaituriksi. Miksi tulisikaan kutsua Jumalan sanaa, joka karkottaa ja tuhoaa tuollaisen tuhattaiturin kaikkine mahtikonsteineen? Vähintäänkin satatuhattaituriksi!” (TK 1990, s. 329) ”Kukaan ei näet usko, miten ankarasti Perkele haraa vastaan, hän kuin ei voi sietää sitä, että joku opettaa ja uskoo oikein. Hänelle tuottaa määrätöntä tuskaa se, että hänen on annettava valheensa ja iljetyksensä paljastua kaikessa häpeässään, vailla sitä kunniaa, minkä niille antoi Jumalan nimen ihana verho. Kaiken lisäksi hän saa kärsiä vielä senkin, että hänet karkotetaan ihmisten sydämistä ja hänen valtakuntansa siten rakoilee.” (TK 1990, s. 391)

Selittäessään Isä meidän rukouksen viimeistä pyyntöä (”päästä meidät pahasta”) Luther lausuu: ”Meillä ei siis voi olla täällä maan päällä tärkeämpää tehtävää kuin on päävihollistamme vastaan suunnattu taukoamaton rukous. Ellei näet Jumala meitä varjelisi, emme olisi hetkeäkään turvassa Perkeleen hyökkäyksiltä.”

Kristuksen lunastustyöstä katekismuksessa sanotaan: ”Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”

Kategoriat
6/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 6/2012 * Hannu Lehtonen

Evankelista Johannes sanoo: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, sen kaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Kristuksen, Jumalan Pojan, lihaan tuleminen (inkarnaatio) on ihmisjärjeltä kätketty salaisuus. Jeesuksessa Jumala ja ihminen ovat yhdistyneinä ihmeellisesti yhdeksi persoonaksi. Jeesuksesta voidaan sanoa, että tämä ihminen on Jumala ja että Jumala on ihminen. Siksi Raamattu puhuu myös esimerkiksi Jumalan Pojan verestä (1. Joh. 1:7), ja Jeesus sanoo itsestään: ”Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.” (Joh. 3:13)

Kristuksen lihaan tuleminen, joulun ihme, on meidän ihmisten pelastuksen kannalta ehdottoman välttämätön. Nikean uskontunnustuksessa sanotaan Kristuksesta: ”joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaasta, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta”. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa.” (1. Joh. 4:2–3)

Kristuksen lihaan tuleminen merkitsee järjelle käsittämätöntä ihmettä, joka on puettu sanoihin: Ääretön mahtuu äärelliseen. Luterilainen teologia tunnustaa tämän ihmeen, mutta ns. reformoitu teologia kieltää sen. Tämä asia konkretisoituu opissa sakramenteista. Me luterilaiset pidämme kiinni siitä, että kaste on todellisesti uudestisyntymisen peso (Tiit. 3:5) ja että Herran pyhässä ehtoollisessa vastaanotetaan suulla Jeesuksen totinen ruumis ja veri. Reformoitu teologia kieltää tämän. Suomessa reformoitua teologiaa edustavat mm. vapaat suunnat, kuten helluntailaiset tai baptistit, mutta se vaikuttaa myös luterilaisten keskuudessa.

Yksi nykyisen kirkollisen elämän ilmiö on yhteiskristillisyys. Se merkitsee luterilaisten ja vapaiden suuntien välistä hengellistä yhteistyötä, usein jonkin tapahtuman merkeissä. Omallakin asuinseudulla on parhaillaan sellainen missio vireillä. Yhteiskristillisyyteen kuuluu yleensä aina se sopimus, että kasteesta ei sitten puhuta mitään. On hyvin tiedossa se, että kasteesta on kiistelty kauan eikä sopua ole löytynyt. Yhteiskristillisyyden ratkaisu on vaieta koko asiasta, jotta vältyttäisiin ongelmilta.

Vapaille suunnille kasteesta vaikeneminen sopii paljon paremmin kuin luterilaisille. Mielestäni luterilaiset suostuessaan tällaiseen vaikenemisen linjaan antavat aivan väärän signaalin. Sitenhän nimittäin viestitetään, ettei kaste ole kovinkaan tärkeä asia. Tämä ei ole sopusoinnussa apostolisen ja luterilaisen opin kanssa. Me tunnustamme ja pidämme iloiten kiinni siitä ihmeellisestä asiasta, että ääretön Jumala mahtuu äärelliseen. Pidämme kiinni joulun, Kristuksen lihaan tulemisen, ihmeestä ja sakramenttien ihmeestä. Aito ja totuudellinen yhteys syntyy tältä pohjalta.

 

Kategoriat
5/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 5/2012 * Hannu Lehtonen

Jeesus sanoo: ”Silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtäväistä.” (Matt. 25:1–2) Matteuksen evankeliumin 25. luku sisältää kolme Vapahtajamme lopunajallista opetusta. Jeesus opettaa niiden välityksellä meitä valvoen odottamaan hänen paluutaan kirkkaudessa. Tämä kyseinen luku päättyy vavahduttavaan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46)

Mitä voisimme oppia alussa mainitsemastani kertomuksesta kymmenestä neitsyestä (morsiusneidosta, KR 92)? Otan esille kolme asiaa.

Ensiksi: Jeesukseen uskoessamme olemme matkalla suureen hääjuhlaan. Monessa paikassa Raamattu vertaa taivaan iloa hääjuhlaan. Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut.” (Ilm. 19:7) Tämä on todella rohkaiseva ja toivoa antava näkymä!

Toiseksi: Raamattu osoittaa, että Jeesuksen toisen tulemisen aattohetkinä vallitsee hengellisessä suhteessa pimeä aika. Edellä mainitussa evankeliumin kertomuksessa Jeesus sanoo: ”Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat.” Jeesus sanoo toisessa kohdassa myös: ” Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8)

Kolmanneksi: osa neitsyistä oli viisaita, osa tyhmiä. Mikä tekee tuon eron? Tämä on erittäin tärkeä kysymys. Tyhmiltä neitsyiltä loppui öljy lampuista, ja he eivät päässeet häihin. Luther sanoo, että lamput ilman öljyä tarkoittaa hyviä tekoja ilman uskoa.

Raamattu ei suinkaan opeta, etteikö kristittyjen tule tehdä hyviä tekoja. Päinvastoin. Kun apostoli Paavali on ensin puhunut voimakkain sanoin siitä, miten me tulemme osallisiksi pelastuksesta kasteen kautta, hän sitten sanoo Tiitukselle: ”Tämä sana on varma, ja minä tahdon, että sinä näitä teroitat, niin että ne, jotka Jumalaan uskovat, ahkeroisivat hyvien tekojen harjoittamista” (Tiit. 3:8) Paavali lisää sitten: ”Nämä ovat hyviä ja hyödyllisiä ihmisille.” Jumala ei siis meidän hyviä tekojamme tarvitse, mutta meidän lähimmäisemme kyllä tarvitsevat niitä.

Lasse Marjokorpi kiinnitti jokin aika sitten julkaisemassaan nettikirjoituksessa huomiota siihen, että teko-oppi on palaamassa takaisin kirkkoon. Hän sanoo: ”Kenties kirkon nykyisen kriisin varsinainen syy onkin siinä, mitä se opettaa vanhurskauttamisesta. Tai paremminkin siinä, ettei siitä enää opeteta lainkaan.” Marjokorpi sanoo myös: ”Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan monien ihmisten syynä kuulua kirkkoon on sen tarjoama mahdollisuus tehdä hyvää. Ihme, ettei kukaan ole päättävästi torjunut tätä farisealaista perustetta. Uudessa testamentissa ei tunneta sellaisia henkilöitä, jotka olisivat tulleet kristityiksi voidakseen antaa oman erinomaisuutensa Jumalan käyttöön. Tällaista syytä kristityksi tulemiseen ei siellä esiinny. Paavalinkin kääntyminen merkitsi, että hänen piti hylätä roskana siihenastinen nuhteeton vaelluksensa fariseuksena.”

Oikeat hyvät teot nousevat uskosta ja Jeesus noteeraa ne viimeisellä tuomiolla, sillä ne osoittavat, että kyseinen henkilö on elänyt uskossa Jeesukseen. Kristittyjen hyvät teot myös palkitaan, mutta se palkka on armopalkka. ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef. 2:8–10)

Kategoriat
3/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 3/2012 * Hannu Lehtonen

Lehtemme kahdessa viime numerossa on käyty keskustelua ehtoollisesta. Kirjoittelun aloitti pastori Halvar Sandellin julkaisema kirjoitus (Concordia 1/2012), jossa tartuttiin Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon (STLK) pastorin, Markku Särelän, professori Hermann Sassea käsittelevään tekstiin, joka oli julkaistu Luterilainen-lehdessä. Tämä Sandellin kannanotto kirvoitti Särelältä närkästyneen vastineen, johon Sandell vuorostaan vastasi samassa numerossa (Concordia 2/2012). Keskustelu on luettavissa myös yhdistyksemme nettisivuilla (concordia.fi).
Olemme suhtautuneet mielestäni pääasiassa hyvin positiivisesti Särelän edustamaan kirkkoon ja sen Luterilainen-lehteen. Vuosien varrella olemme julkaisseet mm. lainauksia lehdestä ja olemme tuoneet esille STLK:n ansiokasta kirjallista tuotantoa. Allekirjoittanut sai myös mahdollisuuden osallistua C. F. W. Waltherin kahden kirjan suomennostyöhön. Tämä työ oli hyvin antoisaa ja olen siitä kiitollinen pastori Särelälle, joka tämän mahdollisti.
Saimme julkaistua viime vuoden lopulla Hermann Sassen merkittävän ehtoolliskirjan (”Tämä on minun ruumiini”. Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesenssin puolesta.) Meitä lievästi sanottuna hämmästytti pastori Särelän ja hänen edustamansa Luterilainen-lehden reaktio teoksen ilmestymisen jälkeen. Särelän julkaisi kirjoituksen, joka asettaa Sassen epäilyttävään valoon. Mitään positiivista sanottavaa ei Sassen ehtoolliskirjasta tuoda esille.
Särelä ilmaisee olevansa närkästynyt pastori Sandellin kirjoituksesta sekä siitä, että allekirjoittanut hänen tekstinsä julkaisi. Näemme asian siten, että arvostamme pastori Särelän suhtautuminen Sassen ehtoolliskirjaan herättää epäilyksiä. Nämä epäilykset Särelä voisi poistaa ottamalla kantaa suoraan itse asiaan.

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 2/2012 – Hannu Lehtonen

Viime aikoina on jälleen esitetty maassamme vaatimuksia eutanasian laillistamisesta. Näiden vaatimusten esittäjien joukossa on mm. entinen europarlamentaarikko Esko Seppänen. Hänen puolestaan voitaisiin laillistaa avustettu itsemurha.

Eutanasian puolestapuhujat viittaavat muun muassa Hollantiin, jossa eutanasia on ollut laillistettuna kymmenkunta vuotta. Heidän mukaansa kaikki tapaukset tutkitaan tarkoin, ettei väärinkäytöksiä ilmenisi. Uutiset Hollannista kertovat kuitenkin eräitä hälyttäviä asioita. Muun muassa eräässä Daily Telegraphin julkaisemassa jutussa (21.4.2011) kerrotaan: ”monet vanhemmat ihmiset Hollannissa pelkäävät niin paljon eutanasiaa, että he kantavat mukanaan kortteja, joissa sanotaan, etteivät he tahdo eutanasiaa.”

Eutanasian kannattajat koettavat äänekkäästi kiistää kaiken yhteyden natsien ideologiaan. Historia kertoo, että natsit alkoivat valtaannousunsa jälkeen surmata esimerkiksi vammaisia sillä perusteella, että nämä olivat elinkelvottomia. Kristillinen opetus ihmiselämän pyhyydestä oli kuitenkin edelleen niin vaikuttavana, etteivät natsit saaneet laillistettua tätä ihmisten surmaamista, vaan nämä teot tehtiin salaa.

Kristittyjen tärkeänä ja arvokkaana tehtävänä on puolustaa ihmiselämän arvoa. Jumala on suojannut käskyillään meidän elämämme. Näissä käskyissä sanotaan myös: ”Älä tapa.” On sitten kysymys elämän alkupuolesta tai sen loppupuolesta, tämä käsky kieltää meiltä oikeuden ottaa omiin käsiimme elämän lopettaminen. Se oikeus kuuluu yksin Luojallemme.

Toivottavasti eutanasiaa ei koskaan maassamme laillisteta. Jos niin kävisi, pelkään, että ennen pitkää moni, varsinkin vanha tai sairas, saa pelätä henkensä edestä. Sitä vastoin työkenttää riittää siinä, että vanhuksista, kroonisesti sairaista jne. pidetään huolta.

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 1/2012 * Hannu Lehtonen

”Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ’Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.’ Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin.” (Luuk. 18:31–34)

Nämä sanat ovat laskiaissunnuntain evankeliumista. Jeesus ilmoitti opetuslapsilleen etukäteen siitä, mitä tulisi pian tapahtumaan. Siten Vapahtaja valmisti opetuslapsiaan tulevia järkyttäviä tapahtumia varten.

”Me menemme ylös Jerusalemiin.” Evankeliumeissa kerrotaan tarkasti Jeesuksen elämän viimeisistä päivistä. Opetuslapset eivät voineet seurata Jeesusta loppuun saakka. Pietari, joka lupasi seurata Jeesusta vaikka kuolemaan saakka, lankesi jopa kieltämään tuntevansakaan Jeesusta. Jeesus oli yksin ylipappien ja Pilatuksen edessä tuomittavana ja yksin hän meni ristille.

Ja kuitenkin sanaan ”me” sisältyy valtavan tärkeä ja lohdullinen totuus. Sillä Jeesus oli meidän, koko maailman, sijaisena kaikessa siinä, mitä hän teki ja kärsi. ”Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” (Joh. 1:29) ”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes. 53:4–5)

Opetuslapsista sanotaan, että ”he eivät ymmärtäneet tästä mitään”. Opetuslapsetkin olivat vielä voimakkaasti maallisen messiaan odotuksen pauloissa. Tähän liittyen on sanottu: ”Kuinka tärkeätä onkaan sen tähden avoimin silmin tarkastella kertomusta Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta. Itsestämme emme voi mitään nähdä emmekä ymmärtää. Koko maailma on sokea kärsimyshistorian todelliselle merkitykselle. Me tarvitsemme Hengen silmävoidetta. Meidän täytyy sokean Bartimeuksen tavoin pyytää apua ja armahdusta itse kukin sanoen: ’Jeesus, Daavidin poika, armahda minua! Jeesuksen kysyessä: ’Mitä tahdot minun tekevän sinulle?’, hän vastasi: ’Herra, että saisin näköni jälleen’. Tämä rukous sopii meille – tosin aina, mutta erityisesti silloin, kun astumme Jeesuksen kärsimyksen salaperäiseen ja ihmeellisen autuaaseen pyhäkköön.” (Arvid Hydén, Katso, Jumalan Karitsa!, s. 10)

Kategoriat
4/2012 Lehdet

Pääkirjoitus 4/2012 * Hannu Lehtonen

Pastori Antti Kylliäinen julkaisi vuonna 1997 paljon keskustelua herättäneen kirjansa Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäinen väitti em. kirjassaan, että lopulta kaikki ihmiset tulevat pääsemään taivaaseen riippumatta siitä, miten he ovat tämän elämän aikana suhtautuneet Kristukseen ja evankeliumiin. Tällaista käsityskantaa kutsutaan universalismiksi. Se pulpahtelee aina toisinaan esille. Itse törmäsin siihen aivan hiljattain Uuden Suomen blogipalstalla. 

Edellä mainitut esimerkit lienevät ikään kuin jäävuoren huippu. Kun aina toisinaan joku väittää, että kirkossa pelotellaan helvetillä, niin se ei kyllä pidä paikkaansa. Päinvastoin, kirkon julistuksessa taidetaan nykyään hyvin harvoin puhua mitään ikuisesta kadotuksesta puhumattakaan siitä, että ihmisiä varoitettaisiin kadotukseen joutumisen vaarasta.   

Ajatus ikuisesta kadotuksesta on meidän lihallemme sietämätön. Se nousee kapinaan Luojaansa vastaan syyttäen häntä epäoikeudenmukaisuudesta jne. Siksi edellä mainittu Kylliäisen ym. esiintuoma ”evankeliumi” löytää otollisen maaperän meidän turmeltuneessa luonnossamme.

Universalismi on harhaa ja vaarallista sielun myrkkyä. Pyhä Raamattu opettaa, että on olemassa taivas mutta on olemassa myös helvetti. Sekä taivas että helvetti ovat ikuisia. Kohtasin hiljattain sellaista käsityskantaa, jossa koetettiin selittää, ettei ikuinen tarkoittaisikaan ikuista. Kirjoittaja väitti, että helvetin rangaistus ei olisikaan ikuinen vaan vain tietyn aikaa kestävä ja että sen jälkeen helvetissä olevat ihmiset pääsisivät vielä taivaaseen, kun he lopulta murtuvat katumaan. Tällainen opetus on petollista valhetta. Raamatussa tuodaan selvästi esille se, että tämä elämä on armon aikaa, tämän elämän aikana julistetaan evankeliumia ja ihminen voi ottaa sen vastaan, mutta ei sitten enää kuoleman jälkeen.

Puhuttaessa ikuisesta kadotuksesta on paljon syytä sitäkin voimakkaammin korostaa sitä todella lohdullista Raamatun opetusta, että Jumala tahtoo vakavasti kaikkien ihmisten pelastumista (1. Tim. 2:4). Jumala ei siis tahdo yhdenkään ihmisen hukkuvan, joutuvan kadotukseen (Joh. 3:16). Joka siitä huolimatta sinne joutuu, saa syyttää vain itseään, epäuskoaan (Mark. 16:16). Jeesus on kärsinyt ristinpuulla täydellisesti meidän syntiemme ansaitseman rangaistuksen. Jeesus, itsessään täysin viaton Jumalan Poika, kärsi sen helvetin rangaistuksen, joka meille kuuluisi. Siten on nyt kadotustuomiomme täysin kumottu Jeesuksessa, synnit ovat anteeksi. Mutta on myös tarpeen, että me omistamme tämän pelastuksen uskon kautta, koska muutoin siitä ei ole meille mitään hyötyä. Siksi tämä valmis pelastus tuodaan meille sanassa ja sakramenteissa ja niiden välityksellä Pyhä Henki vaikuttaa pelastavaa uskoa. Jokaiselle Jeesukseen Vapahtajanaan turvaavalle kuuluu tämä sana: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)