Avainsana: pääkirjoitus

Luterilaiset tunnustuskirjat opettavat persoonallisesta pahasta eli perkeleestä monissa kohdin ja hyvin väkevästi. Tunnustuskirjoissa suhtaudutaan perkeleeseen hyvin vakavasti. Niiden suhtautuminen vastaa sitä, miten Jeesus kuvaa perkelettä opetuksessaan sanoessaan: ”Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa.” (Luuk. 11:21) Luterilaisissa tunnustuksissa sanotaan mm.: ”Ihmisluonto on niin perin heikko, ettei se omien voimiensa varassa pysty tekemään vastarintaa Perkeleelle, vaan tämä pitää kahleissa kaikkia, joita usko ei ole vapauttanut.”

Vanhastaan sielunvihollista on myös ollut tapana kutsua kavalaksi (vrt. virsi 170), jota hän onkin. Luther sanoo Isossa katekismuksessa: ”Jumalan sanaa me tarvitsemme joka päivä, emme ainoastaan niin kuin jokapäiväistä leipää, vaan myös sitä varten, että voisimme vastustaa Perkelettä, tuhattaituria, joka päivittäin herkeämättä meitä ahdistelee ja väijyy.” Luther puhuu myös siitä, että perkele esiintyy niin mustana kuin myös valkoisena perkeleenä. Luther sanoo: ”Valkoinen perkele, joka ahdistaa hengellisiin synteihin, jotka näyttävät vanhurskaudelta, vahingoittaa paljon enemmän kuin musta, joka ahdistaa vain lihan synteihin, jotka maailmakin synneiksi tunnustaa.” (Mannaa Jumalan lapsille 1981, s. 134)

Perkele on myös väsymätön. Oikein on sanottu, että hän ei pidä kesälomaa. ”Perkele yllyttää, lietsoo ja kiihottaa sitä estämään meitä, ajamaan meidät takaisin, kaatamaan meidät ja palauttamaan jälleen hänen valtansa. Koko hänen tahtonsa, kaikki hänen päätöksensä ja ajatuksensa tähtäävät yötä päivää vain tähän. Hetkeäkään lepäämättä hän käyttää sen saavuttamiseksi kaikkia niitä temppuja, konnankoukkuja ja keinoja, joita vain suinkin pystyy keksimään.” (TK 1990, s. 391)

Millä me voimme sotia perkelettä vastaan ja ajaa hänet pois. Luterilaiset tunnustuskirjat vastaavat: Jumalan sanalla ja rukouksella. Luther sanoo: ” Perkelettä on tapana kutsua tuhattaituriksi. Miksi tulisikaan kutsua Jumalan sanaa, joka karkottaa ja tuhoaa tuollaisen tuhattaiturin kaikkine mahtikonsteineen? Vähintäänkin satatuhattaituriksi!” (TK 1990, s. 329) ”Kukaan ei näet usko, miten ankarasti Perkele haraa vastaan, hän kuin ei voi sietää sitä, että joku opettaa ja uskoo oikein. Hänelle tuottaa määrätöntä tuskaa se, että hänen on annettava valheensa ja iljetyksensä paljastua kaikessa häpeässään, vailla sitä kunniaa, minkä niille antoi Jumalan nimen ihana verho. Kaiken lisäksi hän saa kärsiä vielä senkin, että hänet karkotetaan ihmisten sydämistä ja hänen valtakuntansa siten rakoilee.” (TK 1990, s. 391)

Selittäessään Isä meidän rukouksen viimeistä pyyntöä (”päästä meidät pahasta”) Luther lausuu: ”Meillä ei siis voi olla täällä maan päällä tärkeämpää tehtävää kuin on päävihollistamme vastaan suunnattu taukoamaton rukous. Ellei näet Jumala meitä varjelisi, emme olisi hetkeäkään turvassa Perkeleen hyökkäyksiltä.”

Kristuksen lunastustyöstä katekismuksessa sanotaan: ”Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”

Evankelista Johannes sanoo: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, sen kaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Kristuksen, Jumalan Pojan, lihaan tuleminen (inkarnaatio) on ihmisjärjeltä kätketty salaisuus. Jeesuksessa Jumala ja ihminen ovat yhdistyneinä ihmeellisesti yhdeksi persoonaksi. Jeesuksesta voidaan sanoa, että tämä ihminen on Jumala ja että Jumala on ihminen. Siksi Raamattu puhuu myös esimerkiksi Jumalan Pojan verestä (1. Joh. 1:7), ja Jeesus sanoo itsestään: ”Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.” (Joh. 3:13)

Kristuksen lihaan tuleminen, joulun ihme, on meidän ihmisten pelastuksen kannalta ehdottoman välttämätön. Nikean uskontunnustuksessa sanotaan Kristuksesta: ”joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaasta, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta”. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa.” (1. Joh. 4:2–3)

Kristuksen lihaan tuleminen merkitsee järjelle käsittämätöntä ihmettä, joka on puettu sanoihin: Ääretön mahtuu äärelliseen. Luterilainen teologia tunnustaa tämän ihmeen, mutta ns. reformoitu teologia kieltää sen. Tämä asia konkretisoituu opissa sakramenteista. Me luterilaiset pidämme kiinni siitä, että kaste on todellisesti uudestisyntymisen peso (Tiit. 3:5) ja että Herran pyhässä ehtoollisessa vastaanotetaan suulla Jeesuksen totinen ruumis ja veri. Reformoitu teologia kieltää tämän. Suomessa reformoitua teologiaa edustavat mm. vapaat suunnat, kuten helluntailaiset tai baptistit, mutta se vaikuttaa myös luterilaisten keskuudessa.

Yksi nykyisen kirkollisen elämän ilmiö on yhteiskristillisyys. Se merkitsee luterilaisten ja vapaiden suuntien välistä hengellistä yhteistyötä, usein jonkin tapahtuman merkeissä. Omallakin asuinseudulla on parhaillaan sellainen missio vireillä. Yhteiskristillisyyteen kuuluu yleensä aina se sopimus, että kasteesta ei sitten puhuta mitään. On hyvin tiedossa se, että kasteesta on kiistelty kauan eikä sopua ole löytynyt. Yhteiskristillisyyden ratkaisu on vaieta koko asiasta, jotta vältyttäisiin ongelmilta.

Vapaille suunnille kasteesta vaikeneminen sopii paljon paremmin kuin luterilaisille. Mielestäni luterilaiset suostuessaan tällaiseen vaikenemisen linjaan antavat aivan väärän signaalin. Sitenhän nimittäin viestitetään, ettei kaste ole kovinkaan tärkeä asia. Tämä ei ole sopusoinnussa apostolisen ja luterilaisen opin kanssa. Me tunnustamme ja pidämme iloiten kiinni siitä ihmeellisestä asiasta, että ääretön Jumala mahtuu äärelliseen. Pidämme kiinni joulun, Kristuksen lihaan tulemisen, ihmeestä ja sakramenttien ihmeestä. Aito ja totuudellinen yhteys syntyy tältä pohjalta.

Jeesus sanoo: ”Silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtäväistä.” (Matt. 25:1–2) Matteuksen evankeliumin 25. luku sisältää kolme Vapahtajamme lopunajallista opetusta. Jeesus opettaa niiden välityksellä meitä valvoen odottamaan hänen paluutaan kirkkaudessa. Tämä kyseinen luku päättyy vavahduttavaan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46)

Mitä voisimme oppia alussa mainitsemastani kertomuksesta kymmenestä neitsyestä (morsiusneidosta, KR 92)? Otan esille kolme asiaa.

Ensiksi: Jeesukseen uskoessamme olemme matkalla suureen hääjuhlaan. Monessa paikassa Raamattu vertaa taivaan iloa hääjuhlaan. Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut.” (Ilm. 19:7) Tämä on todella rohkaiseva ja toivoa antava näkymä!

Toiseksi: Raamattu osoittaa, että Jeesuksen toisen tulemisen aattohetkinä vallitsee hengellisessä suhteessa pimeä aika. Edellä mainitussa evankeliumin kertomuksessa Jeesus sanoo: ”Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat.” Jeesus sanoo toisessa kohdassa myös: ” Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8)

Kolmanneksi: osa neitsyistä oli viisaita, osa tyhmiä. Mikä tekee tuon eron? Tämä on erittäin tärkeä kysymys. Tyhmiltä neitsyiltä loppui öljy lampuista, ja he eivät päässeet häihin. Luther sanoo, että lamput ilman öljyä tarkoittaa hyviä tekoja ilman uskoa.

Raamattu ei suinkaan opeta, etteikö kristittyjen tule tehdä hyviä tekoja. Päinvastoin. Kun apostoli Paavali on ensin puhunut voimakkain sanoin siitä, miten me tulemme osallisiksi pelastuksesta kasteen kautta, hän sitten sanoo Tiitukselle: ”Tämä sana on varma, ja minä tahdon, että sinä näitä teroitat, niin että ne, jotka Jumalaan uskovat, ahkeroisivat hyvien tekojen harjoittamista” (Tiit. 3:8) Paavali lisää sitten: ”Nämä ovat hyviä ja hyödyllisiä ihmisille.” Jumala ei siis meidän hyviä tekojamme tarvitse, mutta meidän lähimmäisemme kyllä tarvitsevat niitä.

Lasse Marjokorpi kiinnitti jokin aika sitten julkaisemassaan nettikirjoituksessa huomiota siihen, että teko-oppi on palaamassa takaisin kirkkoon. Hän sanoo: ”Kenties kirkon nykyisen kriisin varsinainen syy onkin siinä, mitä se opettaa vanhurskauttamisesta. Tai paremminkin siinä, ettei siitä enää opeteta lainkaan.” Marjokorpi sanoo myös: ”Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan monien ihmisten syynä kuulua kirkkoon on sen tarjoama mahdollisuus tehdä hyvää. Ihme, ettei kukaan ole päättävästi torjunut tätä farisealaista perustetta. Uudessa testamentissa ei tunneta sellaisia henkilöitä, jotka olisivat tulleet kristityiksi voidakseen antaa oman erinomaisuutensa Jumalan käyttöön. Tällaista syytä kristityksi tulemiseen ei siellä esiinny. Paavalinkin kääntyminen merkitsi, että hänen piti hylätä roskana siihenastinen nuhteeton vaelluksensa fariseuksena.”

Oikeat hyvät teot nousevat uskosta ja Jeesus noteeraa ne viimeisellä tuomiolla, sillä ne osoittavat, että kyseinen henkilö on elänyt uskossa Jeesukseen. Kristittyjen hyvät teot myös palkitaan, mutta se palkka on armopalkka. ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef. 2:8–10)